SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Todella Renzo tuskin oli astunut sairaalan kynnyksen yli ja poikennut oikealle astumaan tietä, jota myöten aamulla oli saapunut kaupungin muurille, kun alkoi rakeiden tapaan sadella harvoja ja suuria pisaroita, jotka pudoten valkoiselle ja kuivalle tielle, ja ponnahtaen siitä takaisin, nostivat ilmaan hienoa pölyä. Mutta pian pisarat kävivät tiheämmiksi ja muodostivat oikean sateen; ja ennenkuin hän oli saapunut polulle, tuli vettä alas kuin saavista kaataen. Renzo ei suinkaan siitä käynyt levottomaksi, vaan kahlasi päinvastoin iloisena eteenpäin, nauttien tästä raittiista viileydestä, tästä ropinasta, tästä korsien ja lehtien kahinasta, jotka heiluivat, valuivat vesipisaroita ja loistivat kirkkaan vihreinä. Hän hengitti pitkään ja syvään. Ja tässä luonnon virkoamisessa hän ikäänkuin vapaammin ja vilkkaammin tunsi omassa kohtalossaan tapahtunutta muutosta.
Mutta kuinka paljoa täydellisempi olisi ollut tämä tunne, jos hän olisi voinut arvata, mikä nähtiin muutama päivä myöhemmin, nimittäin, että tämä sade huuhteli pois rutonsiemenet, että, jos ei sairaala sen päivän jälkeen voinutkaan päästää seiniensä sisältä kaikkia eläviä, jotka se sisälsi, se ei ainakaan enää niellyt kitaansa toisia, että viikon kuluttua nähtiin ovien ja myymälöiden jälleen aukenevan, ja että silloin enää puhuttiin korkeintaan eristävistä varokeinoista, ja että rutosta jäi sinne tänne jokunen jälki; tuollainen häntä, jonka jokainen vitsauksen hirviö aina ajaksi jättää jälkeensä!
Matkamiehemme kulki siis iloisena, selvittämättä itselleen minne ja tokko yleensä hänen piti pysähtyä sinä yönä, hänestä kun vaan oli pääasia rientää eteenpäin ja mitä pikimmin saapua kotikyläänsä, tavata joku, jonka kanssa olisi voinut puhua, jolle olisi voinut kertoa seikkailunsa, ennenkaikkea, jotta olisi pian voinut lähteä matkaan Pasturoon Agnesea hakemaan. Hän astui, mieli vielä vallan kuohuksissa sen päivän kokemuksista. Mutta noista kurjuuden, kauheuden ja vaarojen kuvista sukelsi aina esiin yksi ajatus: "Olen hänet löytänyt; hän on parantunut, hän on minun omani!" Ja samassa hän hypähti ilosta, roiskuttaen ympärilleen vettä kuin villakoira, joka noustuaan vedestä rannalla pudistaa itseään. Toiste hän tyytyi vähäiseen käsien hierontaan ja riensi entistä voimakkaammin eteenpäin. Katsellessaan tietä, hän ikäänkuin poimi ne ajatukset, jotka oli tullessaan sinne jättänyt aamulla ja edellisenä päivänä, ja kaikkein halukkaimmin juuri ne, joita silloin enimmin oli koettanut karkoittaa: epäilykset, vaikeudet löytää hänet, löytää hänet elävänä niin useiden kuolleiden ja kuolevien joukosta!
— Ja löysin hänet elävänä! hän vielä itsekseen lisäsi. Ajatuksissaan hän siirtyi takaisin tuon päivän kaikkein hirvittävimpiin kohtauksiin; hänellä oli elävänä edessään tuo hetki, jolloin tarttui kolkuttimeen ja ajatteli: "Onko hän siellä, vai eikö ole." Ja siihen hän oli saanut niin äreän vastauksen. Eikä hänellä ollut aikaa siitä loukkautuneessa mielessään tointua, kun jo tuo hurjistunut roistojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja tuo sairaala, tuo nielevä meri! Sieltä minun piti hänet löytää! Ja löysinkin! Hänen mieleensä palasi niinikään tuo hetki, jolloin parantuneiden jono oli kulkenut ohi: mikä kauhea hetki! Mikä sydämentuska, kun ei ollut häntä siinä nähnyt! Ja nyt tuo kaikki oli yhdentekevää. Ja tuo naisten osasto sairaalassa! Ja siellä, tuon kojun takana, juuri kun hän vähimmin odotti, tuo ääni, todella juuri tuo ääni! Ja sitten nähdä hänet jalkeilla! Mutta olihan vielä jälellä tuo lupauksen solmu, ja kireämmälle vedetty kuin koskaan. Mutta sekin selvisi! Ja tuo viha Don Rodrigoa kohtaan, tuo lakkaamaton kostonhimo, joka katkeroitti kaikki hänen surunsa, myrkytti kaikki hänen lohduttavat toiveensa, sekin oli haihtunut! Sanalla sanoen, olisi vaikeata kuvitella onnellisempaa tilaa kuin hänen, lukuunottamatta hänen levottomuuttaan Agneseen nähden, ja surua, minkä aiheutti isä Cristoforon terveydentila ja se seikka, että yhä vielä oltiin keskellä ruttoa.
Iltahämärässä hän saapui Sestoon; eikä sade näyttänyt aikovan herjetä. Mutta kun hän tunsi jalkansa tavattoman virkeiksi ja kun oli niin paljon vaikeuksia saada sopiva yömaja, ja ollen näin kosteassa tilassa ei hän edes ajatellut yöpymistä, Ainoa hankaluus, joka häntä vaivasi, oli vahva ruokahalu. Sillä näin suuri menestys olisi pannut hänet helposti sulattamaan vallan toisenlaisia ruoka-annoksia kuin kapusiinilaisen niukkaa liemiruokaa. Hän tähysteli, eikö täälläkin löytäisi leipurin myymälää. Hän löysikin sellaisen. Hän osti kaksi leipää, jotka ojennettiin hänelle pihdeillä ja noudattamalla kaikkia muita varokeinoja. Toisen niistä hän pisti taskuunsa, toista alkoi syödä; ja eteenpäin!
Kun hän kulki Monzan läpi, oli jo täysi yö. Kuitenkin hänen onnistui löytää portti, joka johti hänen tielleen. Mutta lukuunottamatta tätä onnellista sattumaa, joka ei ole vähäksi arvosteltava, saattaa kuvitella, millaisessa kunnossa oli tie, ja mihin kuntoon se hetki hetkeltä joutui.
Ollen — samoin kuin kaikki nämä tiet, kuten lienemme toisaalla maininneet — kahden multapenkereen välissä, melkein kuin virranpohja, se oli muodostunut tuona hetkenä, jos ei suorastaan joeksi, niin ainakin lokaojaksi; ja tavan takaa siinä oli kuoppia, niin että hädin tuskin sai niistä jalkineensa ja jalkansakin jälleen tielle pelastetuiksi. Mutta Renzo suoriutui niistä niin hyvin kuin saattoi, osoittamatta kärsimättömyyttä, kiroilematta ja vaivaansa surematta; sillä hän ajatteli, että joka askel, niin vaivaloinen kuin olikin, vei hänet eteenpäin, ja että sade oli lakkaava, kun Jumala niin salli, ja että päivä oli valkeneva aikanansa, ja että se matka, jonka hän sillä välin suoritti, oli selän takana.
Eikä hän edes näitä hankaluuksia ajatellut muulloin, kuin kaikkein vaivaloisimmissa kohdissa. Tämä oli päinvastoin huvia. Hänen mielessään työskenteli, sen kokonaan täyttäen, viimeksi kuluneiden surullisten vuosien muisteleminen; paljon oli ollut sekavuutta, vastoinkäymisiä, sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut menettämäisillään toivonkin ja valmis katsomaan kaikkea menetetyksi. Ja nyt hän niihin vertasi niin erilaisen tulevaisuuden kuvaa: Lucian saapumista, häitä, kodin perustamista, kestettyjen vaiheiden kertomista ja koko heidän elämäänsä.
Miten hän suoriutui tienristeyksissä, auttoiko hänen vähäinen perehtymisensä seutuun ja yön himmeä valo häntä aina löytämään oikean tien, vai poikkesiko aina umpimähkään oikeata kulkemaan, sitä en saata sanoa. Hän itse, jolla oli tapana kertoa tarinansa pikemmin liian laveasti, kuin liian lyhyesti — ja kaikki antaa aihetta uskomaan, että outo lähdekirjailijamme oli moneen kertaan kuullut hänen itsensä sitä kertovan — sanoi tässä kohdassa, ettei muistellut tätä yötä muuten, kuin olisi viettänyt sen vuoteessa uneksien. Oli miten tahansa, hän sen yön loputtua oli saapunut Addajoen rannalle.
Sade ei ollut hetkeksikään lakannut, mutta tulviva rankkasade oli sittemmin vaihtunut tavalliseen sateeseen, mikä sitten muuttui hiljaiseksi, tasaiseksi vihmaksi. Korkealla kiitävät ja harmenneet pilvet levittivät keskeymätöntä, mutta kevyttä ja läpikuultavaa harsoaan. Ja aamuruskon hohde valaisi Renzolle ympäröivän maiseman. Siinä oli hänen kotikylänsä; ja mitä hän tunsi sitä nähdessään, ei ole kuvattavissa. Kaikki, minkä saatan sanoa, on että nuo vuoret, tuo läheinen Resegone, Leccon alue, oli kaikki muuttunut kuin hänen omiksi alueikseen. Hän loi silmäyksen itseensäkin ja huomasi olevansa omituisessa kunnossa, todella sellaiseksi, millainen tuntonsa mukaan odotti olevansa. Vaatteet piloilla ja vallan kiinni ihossa; päälaesta vyötäisiin asti läpimärkänä, vettä valuen kuin räystäskouru, vyötäisistä varpaisiin loan ryvettämänä; ja ne paikat, joita se ei peittänyt, näyttivät roiskuneilta pilkuilta. Ja jos hän olisi voinut nähdä kuvansa täydelleen peilissä, hattunsa lierit vallan lerpallaan, hiukset hajalla ja takeltuneina kasvoille, olisi hän nähnyt itsensä vielä merkillisemmässä asussa. Mitä väsymykseen tulee, hän kenties oli väsynyt, mutta sitä hän ei ollenkaan huomannut. Ja aamun viileys, yhtyneenä yön ja tuon pikkukylvyn viileyteen, tuotti hänelle vaan enemmän virkeätä intoa ja kiihoitti hänen haluansa kulkemaan eteenpäin.
Hän on saapunut Pescateen. Hän sivuuttaa tämän Addan loppujuoksun, kuitenkin luoden surumielisen katseen Pescarenicoon, Hän astuu sillan yli, ja osaksi polkuja pitkin, osaksi kedon halki, hän saapuu pian ystävänsä taloon. Tämä, joka juuri oli noussut ja seisoi ovella katsomassa ilmaa, kohotti katseensa tähän äkilliseen ilmiöön, joka niin märkänä, lokaisena, tai sanokaamme suoraan: niin likaisena, ja samalla niin vilkkaana ja hilpeänä seisoi hänen edessään. Elämässään hän ei ollut nähnyt niin pahasti ryvettynyttä ihmistä niin tyytyväisenä.
— Kas! hän sanoi. Joko täällä takaisin? Ja tällä säällä? No kuinka kävi?
— Hän on siellä, hän elää, vastasi Renzo.
— Terve?
— Parantunut, mikä on vielä parempi. Olenpa velvollinen siitä kiittämään Herraa ja Neitsyt Mariaa koko elinikäni. Mutta mitä asioita, suuria asioita. Kerronpa sinulle sitten kaikki.
— Mutta missä kunnossa oletkaan!
— Oivassa kunnossa, eikö totta?
— Totta puhuen, voisit käyttää yläpuoltasi alapuolesi pesemiseen.
Mutta malta, malta, kun viritän sinulle hyvän valkian.
— Se ei olisi hullummaksi. Tiedätkö, missä sade minut tapasi. Heti sairaalan portilla. Mutta vähät siitä. Ilmalla on oma ammattinsa, niin kuin minulla omani.
Ystävä poistui ja palasi tuoden pari risukimppua; niistä hän laski toisen maahan ja toisen pesään, ja edellisestä illasta säilyneen hehkuvan hiilloksen avulla hän sytytti aimo tulen. Tällävälin Renzo oli ottanut hatun päästään, ravisteli sitä pariin kolmeen kertaan ja heitti sen maahan. Mutta mekkoansa hän ei yhtä helposti saanut riisutuksi. Sitten hän housujentaskusta otti esiin veitsensä, jonka huotra oli vallan lioittunut, läpimärkä ja tärveltynyt. Hän laski sen pöydälle ja sanoi:
— Tämäkin on samassa kunnossa; mutta sehän on vettä, on pelkkää vettä, Jumalan kiitos… Mutta eipä paljoa puuttunut, … no niin, kerron sen sinulle sitten. Ja hän hieroi käsiään.
— Teepä minulle nyt toinen mieliteko, hän lisäsi; mene noutamaan tuo pieni mytty, jonka jätin tuonne yläkerran kamariin, sillä ensin tulee minun saada kuivat vaatteet ylle…
Palatessaan mytty kainalossa, ystävä virkkoi:
— Luulenpa, että sinulla on nälkäkin. Ymmärrän, ettei juomaa ole sinulta matkallasi puuttunut, mutta ruokaa…!
— Sainpa ostaa pari leipää eilisiltana myöhään, mutta tuskin siitä riitti hampaan koloon.
— No, anna minun sitten hommata, sanoi ystävä. Hän kaatoi vettä pataan, jonka ripusti hahloihin ja lisäsi:
— Menen nyt lypsämään; kun palaan maitokiuluineni, vesi on kiehunutta ja me valmistamme hyvää polenta-puuroa. Muuta sinä sillä aikaa mukavasti vaatteita.
Jäätyään yksikseen Renzo varsin vaivaloisesti sai riisutuksi muut märät vaatteet, jotka olivat vallan kuin liimautuneet ihoon kiinni; hän kuivasi itsensä ja muutti kauttaaltaan toiset vaatteet.
Ystävä palasi ja rupesi häärimään patansa ääressä. Renzo kävi istumaan ja odottamaan.
— Nyt tunnen, että olen väsynyt, hän virkkoi. Mutta olipa se aika jalkapatikka. Mutta viis minä siitä välitän. Onpa minulla sinulle kerrottavaa koko päiväksi. Missä tilassa on Milano! Onpa siellä nähtävää! Mihin siellä saa kajota! Niin että jälestäpäin oikein itseään inhoaa. Sanonpa totisesti, että tämä pienoinen pyykinpesu oli minulle sangen tarpeellinen. Ja mitä tahtoivat minulle tehdä nuo kunnon kaupunkilaiset! Saatpa kuulla. Mutta jos näkisit sairaalan. Siinä ihan hukkuu kurjuuden kuiluun! No niin; kerron sinulle sitten kaiken tämän… Ja hän on siellä, hän tulee tänne ja tulee vaimokseni, ja sinun pitää olla yksi todistajista, ja oli ruttoa tai ei, niin tahdonpa, että muutaman tunnin olemme iloisia.
Muuten hän piti ystävälle antamansa lupauksen, nimittäin kertoi hänelle kokemuksiaan koko päivän. Tämä kävi sitä mukavammin, kun sadetta jatkui, minkä vuoksi nuori isäntä ei lähtenyt talosta, osaksi istuen Renzon vieressä, osaksi korjaten ammetta ja pikku tynnyriä tai muissa askareissa häärien, hankkiessaan viinin korjuuta ja valmistusta. Eikä Renzo malttanut olla häntä näissä toimissa avustamatta. Sillä, kuten hänellä oli tapana sanoa, hän oli niitä, jotka enemmän väsyvät toimettomuudesta kuin työstä. Hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä käväisemästä Agnesen talossa tarkastamassa erästä ikkunaa ja sielläkin mielissään käsiään hieraisemassa.
Hän palasi, ilman että kukaan oli häntä nähnyt ja pani heti levolle.
Hän nousi ennen päivän valkenemista, ja huomattuaan sateen herjenneeksi, vaikka pouta ei vielä ollut palannut, hän läksi matkaan Pasturoa kohti.
Sangen varhain hän sinne saapui. Sillä hänen oli vallan yhtä suuri kiire ja halu saada tämä matka loppuun, kuin lukijallakin lienee. Hän tiedusteli Agnesen asuntoa; hän sai kuulla, että tuo kunnon vaimo oli terve, ja hänelle neuvottiin pieni syrjässä oleva talo, missä Agnese asui. Hän riensi sinne, kutsui häntä nimeltä ulkoa. Tämän äänen kuultuaan Agnese syöksyi ikkunan ääreen. Ja sillävälin kuin hän siinä seisoi suu auki, päästääkseen ilmoille Herra tiesi mitä sanoja ja mitä huudahduksia, Renzo kerkesi edelle sanoen:
— Lucia on parantunut, näin hänet toissapäivänä; hän lähetti teille terveisiä; hän tulee pian. Ja sitten minulla on niin paljo teille kerrottavaa.
Ollen tämän äkillisen ilmiön yllättämänä, iloisena hyvästä sanomasta ja levottoman uteliaana kuulemaan enempää, Agnese milloin alkoi huudahduksen, milloin kysymyksen, voimatta päästä loppuun. Sitten hän unhoitti varokeinot, joita jo aikoja sitten oli tottunut käyttämään ja sanoi:
— Tulen avaamaan sinulle oven.
— Malttakaa. Entä rutto? sanoi Renzo. Teillä ei sitä ole ollut, luulemma?
— Ei minulla. Entä sinulla?
— Minulla kyllä. Mutta siinä tapauksessa teidän tulee olla varovainen. Tulen Milanosta; ja kuten saatte kuulla, olen ollut rutontartunnassa korvia myöten. On totta, että olen muuttanut vaatteeni kiireestä kantapäähän. Mutta onpa se saastaa, joka välistä tarttuu ihmiseen kuin synti. Ja kun Herra on tähänasti suojellut teidät siitä, tahdon, että olette varuillanne, kunnes tämä tartunta on lakannut. Sillä olettehan meidän äitimme, ja tahdon, että elämme kauan onnellisina yhdessä, kestämiemme kärsimysten palkaksi; niin ainakin minä.
— Mutta … alkoi Agnese.
— No niin, keskeytti Renzo, nyt ei mikään mutta enää tepsi. Tiedän hyvin, mitä aiotte sanoa, mutta saattepa kuulla, ettei mitään mutta enää ole olemassa. Menkäämme johonkin avonaiseen paikkaan, missä voimme mukavasti ja vaaratta puhua, niin saattepa kuulla.
Agnese osoitti hänelle vihannestarhaa talon takana, pyytäen häntä menemään sinne ja istuutumaan toiselle penkeistä, jotka olivat siellä ikäänkuin vasiten heitä varten. Itse hän sanoi heti tulevansa alas ja istuutuvansa toiselle. Näin tapahtui. Ja olen varma siitä, että jos lukija, joka tuntee kaikki edellä sattuneet seikat, olisi voinut olla siinä kolmantena omin silmin näkemässä tätä vilkasta keskustelua, kuulemassa omin korvin noita kertomuksia, kysymyksiä, selityksiä, huudahduksia, pahoitteluja, tyytyväisyyden purkauksia, tarinaa Don Rodrigosta, isä Cristoforosta ja kaikkea muuta ja lisäksi tulevaisuuden suunnitelmia, yhtä selvinä ja valmiina kuin menneet tapahtumat, niin olen varma, sanon minä, että se häntä suuresti olisi huvittanut ja että hän olisi ollut viimeinen poistumaan. Mutta panna paperille koko tuo keskustelu, mykkiä sanoja, piirrettyjä musteella ja löytämättä mitään uutta seikkaa — tämä luullaksemme ei ollenkaan lukijaa huvittaisi, vaan lienee hänelle hauskempaa itse saada noita asioita arvata. Lopputulos oli se, että päätettiin siirtyä kaikki yhdessä asumaan Bergamon alueelle, siihen kylään, missä Renzolla jo oli niin hyvä alku toimeentuloon. Lähtöajan suhteen ei voitu päättää mitään varmaa, se kun riippui rutosta ja monesta muusta asianhaarasta. Heti kun rutto lakkaisi, oli Agnesen määrä palata kotiansa odottamaan Luciaa, tai oli Lucian häntä siellä odotettava. Tällävälin Renzo aikoi usein käydä Pasturossa katsomassa tulevaa anoppiansa ja antamassa hänelle tarpeellisia tietoja siitä, mikä saattoi tapahtua.
Ennen lähtöään Renzo tarjosi hänellekin rahoja, sanoen:
— Ne on minulla vielä kaikki täällä tallella, tiedättehän mitä tarkoitan. Olin minäkin tehnyt lupauksen, nimittäin olla niihin kajoamatta, ennenkuin asia oli vallan selvillä. Mutta jos nyt tarvitsette, niin tuokaa tänne malja ja etikansekaista vettä; kaadan siihen nuo viisikymmentä kultarahaa vallan kauniina ja loistavina.
— Ei, ei suinkaan, vastusti Agnese. Minulla on niitä vielä itselläni enempi kuin mitä tarvitsen. Pitäkää te omat rahanne, tarvitsettehan niitä pesän perustamiseen.
Renzo palasi kotikylään, mielessään se lohdullinen tietoisuus, että oli tavannut terveenä näin rakkaan henkilön. Loppuosan sitä päivää ja seuraavan yön hän vietti ystävänsä talossa. Seuraavana päivänä hän uudelleen läksi matkaan, mutta toiseen suuntaan, uudelle asuinseudulle.
Hän tapasi Bortolon, terveenä hänetkin ja paljon vähemmän peläten terveyttään menettävänsä; sillä noina muutamina päivinä olot sielläkin olivat nopeasti saaneet mitä parhaan käänteen. Harvat enää sairastuivat, eikä tauti enää ollut niin pahanluonteinen kuin aikaisemmin. Ei enää nähty tuota kuolon kalpeutta eikä noita raivokkaita oireita. Oli vaan helponlaista kuumetta, enimmäkseen aika ajoin herkeävää, korkeintain joku vaalea ajos, jota hoidettiin kuin tavallista näppylää. Jo oli seutukin muuttunut toisennäköiseksi. Eloon jääneet alkoivat tulla ulos asunnoistaan, laskivat toistensa luvun ja ilmaisivat toisilleen myötätuntoisuuttaan ja onnittelujaan.
Jo puhuttiin töihin ryhtymisestä. Isännät ajattelivat jo työmiesten hakemista ja pestaamista, varsinkin niiden ammattien alalla, kuten silkin valmistuksessa, missä työntekijäin luku jo ennen ruttoa oli ollut niukka. Liiallista halukkaisuutta osoittamatta Renzo lupasi — kuitenkaan vielä hyväksymättä tarjoojan oikeuksia — serkulleen jälleen ryhtyvänsä työhön kun seuraa mukanaan oli asettuva seudulle asumaan. Toistaiseksi hän teki tarpeellisia valmistuksia: vuokrasi itselleen avaramman asunnon, mikä nyt oli varsin helppoa ja vähiä kuluja kysyvää, ja varusti sen huonekaluilla ja kaikenlaisilla taloustarpeilla, tällä kertaa kajoten aarteeseensa, kuitenkaan tekemättä siihen suurta aukkoa. Sillä kaikkea oli runsaasti ja halvalla tarjona, kun oli paljon enemmän tavaroita kuin ostajia.
Viimein Renzo palasi kotikyläänsä, missä huomasi vielä tuntuvampaa muutosta parempaan. Hän riensi oitis Pasturoon. Hän tapasi siellä Agnesen jo vallan rauhoittuneena ja valmiina palaamaan kotiansa milloin tahansa, niin että Renzo itse saattoi hänet sinne. Emmekä mainitse mitä he puhuivat ja tunsivat jälleen yhdessä nähdessään nämä paikat.
Agnese löysi kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään, niin ett'ei malttanut olla huomauttamatta, että tällä kertaa, kun oli kyseessä leski ja tyttöparka, olivat taivaan enkelit taloa vartioineet.
— Ja edellisellä kerralla, hän lisäsi, olisi ollut halukas luulemaan, että Herra loi katseensa muualle eikä ajatellut meitä, hän kun antoi viedä pois kaiken vähäisen omaisuutemme; mutta nyt hän on todistanut päinvastaista, hän kun on toisaalta lähettänyt minulle kaunista rahaa, millä on voitu panna kaikki jälleen kuntoon. Kun sanon kaikki, erehdyn; sillä Lucialle määrätyt kapiot, mitkä nuo ilkiöt olivat kokonaan ryöstäneet, vallan uudet ja täydelliset kun olivat, kaiken muun muassa, puuttuivat vielä. Ja nyt saapuvat meille uudet toiselta taholta. Olisipa joku sanonut, kun minulla oli niin suuri vaiva valmistaa noita myötäjäisvaatteita: "Luulet tekeväsi työtä Luciaa varten, vaimoparka, mutta teetkin työtä jotakin tuntematonta varten. Ja nuo liinavaatteet, nuo pukineet — kuka olento niitä tuleekaan hyväkseen käyttämään. Lucian myötäjäisvaatteet, hänen oikeat kapionsa, joista hän tulee hyötymään, hänelle toimittaa hyvä henkilö, jonka en ole edes tietänyt elävän."
Agnesen ensimäisiä huolia oli valmistaa pikku majassaan mitä sopivin ja mukavin asuinhuone tuolle hyvälle vaimolle. Sitten meni hän hakemaan silkkiä kerittäväkseen, ja näin tehden työtä hän sai ajan kulumaan.
Ei Renzokaan viettänyt toimettomana näitä jo itsessään niin pitkiä päiviä. Onneksi hän osasi kahta ammattia, ja ryhtyi nyt maantöihin. Milloin hän auttoi isäntäänsä, joka oli hyvin tyytyväinen siitä, että näinä aikoina usein sai apua niin taitavalta työntekijältä; milloin hän taas viljeli ja raivasi kuntoon Agnesen vihannestarhaa, joka oli täydelleen joutunut rappiolle hänen poissaollessaan. Omaa viinitarhaansa hän ei edes ajatellut, huomauttaen, että se oli liiaksi vanuttunut tukka, jonka sukimiseen olisi tarvittu paljon enempää kuin kahta kättä. Eikä hän siihen jalkaansa pannut, enempää kuin taloonsakaan, sillä liiaksi häntä olisi pahoittanut tuon hävityksen näkeminen. Ja hän oli jo päättänyt myydä kaikki tyyni, mistä hinnasta tahansa ja käyttää uudessa asuinpaikassaan siitä saamaansa rahasummaa.
Rutolta eloon jääneet pitivät toisiaan kuin ylösnousseina; mutta
Renzon kotikyläläisistä hän oli kuin kahdesti kuolleista noussut.
Jokainen kestitsi ja onnitteli häntä, jokainen tahtoi häneltä
itseltään kuulla hänen seikkailujensa kertomuksen.
Lukija kenties kysyy: miten oli tuon vangitsemismääräyksen laita? Vallan mainiosti. Renzo itse ei enää melkein ollenkaan sitä ajatellut, olettaen, etteivät nekään, jotka olisivat voineet panna sen täytäntöön, enää sitä ajatelleet; eikä hän erehtynyt. Ja tämä ei johtunut yksistään rutosta, joka oli saanut niin monen seikan raukeamaan; vaan oli, kuten useista tämän kertomuksen kohdista lienee selvinnyt, tavallista tähän aikaan, että ihmisiä vastaan julistetut yleiset ja erityiset säädökset, ellei mikään erityinen salaviha ylläpitänyt ja pannut niitä täytäntöön, usein pysyivät tehottomina, jos ne eivät heti olleet päässeet voimaan; vallan kuin pyssynluodit, jotka, elleivät osu, jäävät maahan loikomaan, ketään vahingoittamatta. Tämä olikin välttämätön seuraus siitä helppoudesta, millä tuollaisia säädöksiä siroiteltiin. Ihmisen toiminnalla on rajansa, Ja liioittelu käskemisessä vaikutti hupenemista täytäntöön panemisessa. Hihoihin käytetystä kankaasta ei samalla saa housuja.
Jos joku tahtoisi tietää, millaisiksi muodostuivat Renzon välit Don Abbondioon tämän odotusajan kuluessa, voin mainita, että he huolellisesti välttivät toinen toistansa. Don Abbondio pelkäsi saavansa kuulla uudelleen viritettävän naimatuumien virttä. Ja sitä vaan ajatellessaankin hänen mielikuvituksessaan kohosi eteen Don Rodrigo toiselta puolen palkkalaisrosvoineen, toiselta puolen kardinaali todistusperusteineen. Renzo taas oli päättänyt olla kirkkoherralle puhumatta asiasta ennen määrähetkeä, hän kun ei tahtonut tarpeettomasti saattaa miesparkaa ennen aikojaan levottomaksi, tuomaan esiin Herra tiesi mitä vaikeuksia ja turhilla laverteluilla tekemään asiaa monimutkaiseksi. Sen sijaan hän itse laverteli Agnesen kanssa.
— Luuletteko, että hän pian tulee? kysyi Renzo.
— Toivon niin, vastasi toinen.
Ja usein sama, joka oli vastannut, teki vähää myöhemmin saman kysymyksen. Ja näillä ja tämänkaltaisilla hassutuksilla he koettivat kuluttaa aikaa, joka tuntui sitä pitemmältä, kuta pitemmälle sitä oli kulunut.
Mutta lukijan annamme selvitä tästä ajasta muutamassa hetkessä, kertomalla lyhyesti, että Lucia joku päivä Renzon käytyä sairaalassa läksi sieltä kunnon lesken seurassa. Kun oli säädetty yleinen ruttosulku, he noudattivat sitä yhdessä, sulkeutuneena lesken taloon. Osa ajasta käytettiin Lucian myötäjäisvaatteiden valmistamiseen, johon Lucian, hieman esteltyään, itsensä oli ottaminen osaa. Kun ruttosulku oli lopussa, leski jätti uudelleen myymälänsä ja talonsa veljensä, tarkastusmiehen, haltuun; ja ryhdyttiin matkavalmistuksiin. Saattaisimme vielä lisätä: he läksivät matkaan, saapuivat perille ynnä sen, mikä seurasi. Mutta vaikka tahtomme onkin hyvä myöntyä lukijan kiireeseen, on olemassa kolme seikkaa, jotka koskevat tätä ajankohtaa, ja joita emme tahdo sivuuttaa. Mitä ainakin kahteen niistä tulee, luulemme, että lukijakin soimaisi meitä niiden sivuuttamisesta.
Ensimäinen on se, että kun Lucia alkoi uudelleen kertoa leskelle seikkailujaan, tehden sen yksityiskohtaisemmin ja perinpohjaisemmin kuin mitä oli voinut tehdä ensi luottamuksen levottomana hetkenä, ja kun erityisesti mainitsi neiteä, joka oli vastaanottanut hänet Monzan luostariin, sai tästä nunnasta kuulla seikkoja, jotka selittivät hänelle monen salaperäisen arvoituksen ja täyttivät hänen mielensä surullisella ja pelokkaalla ihmettelyllä. Hän sai kuulla leskeltä, että tuo onneton nainen, epäiltynä mitä kauheimmista teoista, oli kardinaalin käskystä siirretty erääseen Milanon luostariin; että hän siellä kovasti raivottuaan ja sisäisesti taisteltuaan, oli nöyrtynyt ja tunnustanut kaikki; ja että hänen senjälkeinen elämänsä oli vapaaehtoista kärsimystä ja katumuksentekoa, ettei kukaan olisi voinut hänelle määrätä sen ankarampaa, paitsi vapauttamalla hänet siitä. Ken tahtoo vähän yksityiskohtaisemmin tutustua tähän surulliseen tarinaan, löytää haluamansa tiedot teoksesta ja paikasta, johon toisaalla olemme viitanneet.[68]
Toinen noista seikoista on se, että Lucia kysyttyään tietoja isä Cristoforosta kaikilta kapusiinilaisilta, jotka oli saattanut sairaalassa tavata, sai kuulla suurempaa surua kuin hämmästystä tuntien, että hän oli kuollut ruttoon.
Lopuksi kolmas seikka. Ennen lähtöään Milanosta, Lucia oli tahtonut tietää jotakin entisestä isäntäväestäänkin ja täten täyttää velvollisuutensa, jos joku heistä enää oli elossa. Leski seurasi hänen mukanaan tuohon taloon, missä saivat tietää, että kaikki perheen jäsenet olivat muuttaneet manalle. Kun Donna Prassedesta sanomme, että hän oli kuollut, kaikki on sanottu. Mutta puhuessaan Don Ferrantesta, joka oli ollut oppinut mies, lähdeteoksemme on katsonut soveliaaksi tuhlata enemmän sanoja; ja omalla uhallamme toistamme osapuilleen käsikirjoituksen esityksen.
Siinä siis mainitaan, että heti kun alettiin puhua rutosta, Don Ferrante oli sen kaikkein itsepäisimpiä kieltäjiä, ja että hän järkähtämättä viimeiseen asti puolusti tätä mielipidettään. Tosin hän ei sitä tehnyt äänekkäin vakuutuksin, kuten rahvas; mutta perustein, joita ei kukaan ainakaan voi moittia epäjohdonmukaisuudesta.
— In rerum natura, hän sanoi, on ainoastaan kahdenlaisia seikkoja, nimittäin perusoleet ja ominaisuudet. Ja jos voin todistaa, ettei rutontartunta ole kumpaakaan, olen samalla todistanut, ettei sitä ole olemassa, että se on pelkkä harhaluulo. Ja tässä seuraavat todistukseni. Perusole on joko henkistä tai aineellista laatua. Ettäkö tartunta olisi henkistä laatua, se on sellainen mielettömyys, jota ei kukaan tahtoisi puolustaa; on siis turhaa siitä puhua. Aineellinen perusole on joko yksinkertainen tai kokoonpantu. Nyt ei tartunta suinkaan saata olla yksinkertainen perusole; ja tämän voi muutamalla sanalla todistaa. Se ei ole ilmaa, sillä siinä tapauksessa se ei siirtyisi ruumiista toiseen, vaan haihtuisi mitä pikimmin avaruuteen. Se ei ole vettä, sillä siinä tapauksessa se kastelisi ja kuivuisi tuulessa. Se ei ole tulta, sillä silloin se polttaisi. Se ei voi olla aineellinen esine, sillä silloin sen voisi nähdä. Se ei myöskään voi olla kokoonpantu olio, sillä kaikitenkin sen pitäisi olla silmän tai kosketuksen havaittavissa. Ja kuka on nähnyt tuon tartunta-aineen? Vielä tulee meidän tarkastaa, onko se ominaisuus. Vielä suurempia hullutuksia! Nuo herrat lääkärit sanovat, että se muka siirtyy toisesta ihmisruumiista toiseen; siinä heidän keppihevosensa, heidän heikko kohtansa, jonka nojalla jakavat vallan mielettömiä määräyksiä. Jos tuo rutto siis olisi ominaisuus, täytyisi sen olla siirretty ominaisuus, kaksi käsitettä, jotka ovat keskenään mitä räikeimmässä ristiriidassa, koska ei koko filosofiassa ole sen selvempää seikkaa kuin tämä: ettei ominaisuus voi siirtyä toisesta oliosta toiseen. Jos he välttääkseen tämän Scyllan väittävät, että rutto on itsestään syntynyt ominaisuus, he välttävät Scyllan, joutuakseen Charybdikseen. Sillä jos se on syntynyt, se ei voi siirtyä, ei levitä, kuten he kaikki aina nalkuttavat. Kun nämä perustukset kerran ovat varmat, mitä hyödyttää niin paljon puhua kalpeudesta, syhelmistä ja ruttopaiseista!
— Pelkkiä loruja kaikki tuo! huomautti kerran eräs hänen kuulijoistaan.
— Ei niin, ei niin, vastasi Don Ferrante. Sitä en puolestani tarkoita. Tiede on tiede, täytyy vaan osata sitä oikein käyttää. Kalpeus, syhelmät, ruttopaiseet, korvarisa-ajokset, punasinervät näppylät, tummat äkämät — kaikki nuo ovat huomioonotettavia sanoja, joilla on oikea ja hyvä merkityksensä. Mutta minä väitän, ettei niillä ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa. Kukapa kieltäisi, että sellaisia voisi olla, ja että niitä paraikaa onkin. Pääasia on tietää, mistä ne johtuvat.
Mutta tästä alkoivat Don Ferrantenkin kärsimykset. Niin kauan kuin hän oli yksinomaan vastustanut käsitystä tartunnasta, hän oli kaikkialla kohdannut hyväntahtoisia, opinhaluisia ja kunnioittavia korvia; sillä turhaa on huomauttaa, miten suuri on ammatti-oppineen vaikutusvalta, kun hän ryhtyy todistamaan toisille seikkoja, joista heillä jo on varma vakaumus. Mutta niin pian kuin hän koetti todistaa, ettei noiden lääkärien erehdys ollut siinä, että väittivät olevan olemassa hirvittävän yleisen taudin, vaan että se piili heidän käsityksessään sen alkujuuresta ja levenemisestä, silloin hän — puhun ensi ajoista, jolloin ei tahdottu edes kuulla rutosta puhuttavankaan — alttiiden korvien asemesta kohtasi vastahakoisia, taipumattomia kieliä; ja hän ei enää voinut tuoda esiin oppineisuuttaan muuten kuin muruina ja sirpaleina.
— Oikea syy on kyllä olemassa, hän sanoi; ja niidenkin, jotka puolustavat tuota toista tuulesta temmattua, täytyy myöntää se oikeaksi… Koettakootpa vaan kieltää sitä, tuota tuhoa tuottavaa Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. Ja milloinka onkaan kuultu, että tähtien vaikutukset siirtyvät ihmisestä ihmiseen? Ja tahtovatko nuo herrat kieltää noiden vaikutusten olemassaolon? Tahtovatko kenties kieltää, että on olemassa tähtiä? Vai tahtovatko ehkä väittää, että ne ovat tuolla ylhäällä vallan toimettomina kuin neulatyynyyn pistettyjen nuppineulojen päät? Mutta mitä en voi käsittää noiden herrojen lääkärien tuumista on, että he myöntävät meidän olevan niin turmiollisen taivaankappaleiden liiton alaisena, ja että kuitenkin sanovat meille julkeannäköisinä: "Älkää kajotko tähän, älkää kajotko tuohon, niin ei teillä ole hätää!" Ikäänkuin välttämällä aineellisten esineiden koskettelemista voisimme estää taivaankappaleiden henkistä vaikutusta. Ja tuo heidän vaivansa polttaa riepukasoja. Voi teitä, ihmisparkoja! Voittekohan polttaa Jupiterin, voitteko polttaa Saturnuksen?
His fretus, se tahtoo sanoa, näiden perusteiden nojalla hän ei ryhtynyt mihinkään varokeinoihin ruttoa vastaan, sairastui siihen, paneutui vuoteeseen ja kuoli, riidellen, kuten joku Metastasion sankareista, tähtien kanssa. Entä tuo kuuluisa kirjasto? Se on kenties vielä eksyneenä hajalla muurien halkeamissa.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Kauniina iltana Agnese kuulee ajoneuvojen pysähtyvän oven eteen.
— Se on varmaankin hän!
Ja hän se todella oli, hyvän lesken seurassa.
Vastaanoton ja tervehdykset jätämme lukijan kuviteltaviksi.
Seuraavana aamuna varhain saapuu Renzo, joka ei asiasta tiedä mitään, yksistään yhdessä Agnesen kanssa päivittelemään Lucian pitkällistä viipymistä. Mitä hän lausui ja huudahti, nähdessään Lucian edessään, lukija niinikään kuvitelkoon. Lucian esiintyminen sensijaan oli sitä laatua, että sen muutamin sanoin voi kuvata:
— Terve: mitenkä voit? hän virkkoi katseet alasluotuina ja silmiään räpäyttämättä.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että Renzo piti vastaanottoa liian kylmänä, tai että siitä olisi loukkautunut. Hän päinvastoin selitti sitä itselleen hyvin edulliseksi. Ja samoin kuin sivistyneiden parissa tulee osata heidän puheistaan vähentää pois kohteliaisuuslauseet, hän päinvastoin älysi etteivät nämä sanat suinkaan ilmaisseet kaikkea, mikä liikkui Lucian sydämessä. Muuten oli helppo huomata, että Lucialla oli kaksi eri puhumistapaa, toinen Renzoa, ja toinen tuttaviaan varten.
— Minä voin hyvin, kun näen sinut, hän vastasi käyttäen puhetapaa, joka tosin oli vanha, mutta jonka hän muuten olisi keksinyt tällä hetkellä.
— Rakas isä Cristoforomme! … sanoi Lucia; rukoilkaa hänen sielunsa puolesta, vaikka voimme olla melkein varmat siitä, että hän paraikaa tuolla ylhäällä rukoilee meidän puolestamme.
— Sitä odotin kyllä, sanoi Renzo.
Eikä tämä ollut ainoa surullinen kieli, jota tämän keskustelun kulunsa kosketeltiin. Mutta mistä tahansa puhuttiin, kaikki tuntui hänestä yhtä suloiselta. Samoin kuin raisut hevoset niskoittelevat, pysyvät kuin naulittuina paikoillaan, nostavat milloin toista, milloin toista jalkaa, mutta laskevat sen taas alas samaan paikkaan, ja sitten äkkiä lähtevät liikkeelle ja kiitävät eteenpäin kuin tuulen tempaamina, samoin oli Renzon ajan laita; ensin minuutit olivat tuntuneet hänestä tunneilta; sitten tunnit minuuteilta.
Leski ei mitenkään häirinnyt tätä seuraa, vaan sopi siihen mainiosti, ja nähdessään hänet tuolla viheliäisellä vuoteella loikomassa, ei Renzo olisi voinut kuvitella, että hän oli niin hauska seuraihminen ja niin iloinen, Mutta eiväthän sairaala ja maaseutu, kuolema ja häät ole samaa. Agnesen kanssa hän jo oli tullut ystäväksi. Ja oli somaa nähdä häntä Lucian seurassa, samalla hellänä ja leikillisenä, miten hän häntä kiusoitti, kuitenkaan käyttämättä leikkisiä pistosanojaan enempää, kuin mitä tarvitsi tehdäkseen liikkeensä ja puheensa vilkkaammiksi.
Viimein Renzo sanoi lähtevänsä Don Abbondion luo sopimaan vihkiäisistä. Hän meni sinne ja virkkoi puoleksi leikillisen ivallisena, puoleksi kunnioittaen:
— Herra pastori, joko olette parantunut tuosta päänsärystä, jonka sanoitte estäneen teidät meitä vihkimästä? Nyt on otollinen aika. Morsian on saapunut, ja minä olen täällä kuulemassa, mikä päivä ja hetki teille sopii. Mutta tällä kertaa pyydän teitä hieman kiirehtimään.
Don Abbondio ei suorastaan kieltäytynyt; mutta hän alkoi etsiä verukkeita, tuomaan esiin esteitä: mitä hyödytti noin saattaa itsensä julkisen huomion esineeksi ja toitottaa nimeään, tuon vangitsemismääräyksen yhä uhatessa; saattoihan tuo seikka tapahtua muualla varsin yhtä hyvin; ja sitä ja tätä.
— Ymmärrän, sanoi Renzo; teillä on vielä jälellä hiukka tuota päänsärkyä. Mutta kuulkaa, kuulkaahan toki.
Ja nyt hän alkoi kuvata tilaa, missä oli nähnyt Don Rodrigo paran ja huomautti, ettei tämä sinä hetkenä luultavasti enää ollut elävien parissa.
— Toivokaamme, hän päätti, että Herra on ollut hänelle armollinen.
— Tämä ei kuulu asiaan, sanoi Don Abbondio. Olenko ehkä kieltäytynyt? Toinhan vaan esiin … painavia syitä. Mutta muuten, nähkääs … niin kauan kuin ihmisessä on jälellä elonkipinä, saattaa hän pa… Katsokaa minua: olen särkynyt astia. Minäkin olen ollut lähempänä kuolemaa kuin eloa: ja tässä olen yhä vielä; ja … ellei hartioilleni laskeudu uusia suruja … no niin, saatan toivoa vielä vähän aikaa eläväni. Kaikki riippuu eri luonnonlaaduista! Mutta kuten jo sanoin, tuo asia ei ollenkaan kuulu tähän.
Kun keskustelua vielä kotvan oli jatkunut, ilman että päästiin mihinkään tulokseen, Renzo teki soman kumarruksen ja palasi seuraansa, kertoi mitä oli tapahtunut ja virkkoi lopuksi:
— Poistuin hänen luotaan, kun olin saanut tarpeekseni, ja jotta en olisi menettänyt kärsivällisyyttäni ja sanonut hänelle jotain epämiellyttävää. Eräinä hetkinä hän todella näytti yhä vielä entiseltä, samoine kujeineen ja tekosyineen. Olen varma siitä, että jos vielä olisin viipynyt siellä hetken, hän olisi evästänyt minua jollakin latinalaisella lorulla. Huomaan, että tästä tulee toinen pitkä viivytys. On todella parempi tehdä niin kuin hän neuvoo, ja vihityttää itsemme siellä, minne muutamme asumaan.
— Tiedättekö, mitä teemme? kysyi leski. Ehdoitan, että me naiset lähdemme uudestaan yrittämään, kenties me onnistumme paremmin. Silloin minäkin saan tutustua tuohon mieheen ja nähdä, onko hän todella sellainen kuin sanotte. Lähdemme heti päivällisen jälkeen, jotta emme niin perätysten häntä vaivaisi. Mutta kuulkaas, sulhasmies, tulkaapa hieman kävelemään meidän kahden kanssa, silläaikaa kuin Agnese häärii toimissaan. Minä olen tämän aikaa Lucian äitinä. Tahdonpa kernaasti lähempää nähdä noita vuoria, tuota järveä, josta olen kuullut niin paljon puhuttavan; se vähä, minkä siitä olen nähnyt, näyttää minusta kovin kauniilta.
Renzo vei heidät ensiksi ystävänsä taloon, missä ilo nousi ylimmilleen. Saatiin tuolta nuorelta mieheltä se lupaus, että hän sekä sinä päivänä, ja joka päivä senjälkeen, milloin jouti, tulisi heille syömään päivällistä.
Kun kävelyltä oli palattu ja päivällinen syöty, Renzo poistui, sanomatta minne meni. Naiset jäivät hetkeksi keskustelemaan, neuvoittelemaan, millä tavoin Don Abbondio oli taivutettava. Ja viimein he läksivät hyökkäysretkelleen.
— Siinä nyt ovat naiset, sanoi kirkkoherra itsekseen, mutta näytti kuitenkin ystävälliseltä. Seurasivat hartaat onnittelut Lucialle, tervehdykset Agneselle, kohteliaisuudet oudolle naiselle. Hän pyysi heitä istumaan ja alkoi innokkaasti puhua rutosta. Hän tahtoi Lucialta kuulla, miten tämä oli viettänyt nuo kauheat hetket. Sairaala antoi hänelle aihetta puhua Lucian toverista. Sitten Don Abbondio, kuten saattaa kuvitella, puhui omastakin ruttokohtauksestaan; sitten hän lateli Agneselle onnentoivotuksia sen johdosta, että hän oli säästynyt taudilta. Asia venyi kovin pitkälle. Jo alusta alkaen molemmat naiset olivat vaanineet sopivaa hetkeä puhuakseen pääasiasta. Lopuksi toinen heistä mursi jään. Mutta mitä se auttoi, Don Abbondio ei kallistanut tälle puheelle korvaansa. Hän varoi kieltäytymästä. Mutta uudelleen hän alkoi tuoda esiin verukkeita ja estelyjä, hypäten kuin lintu oksalta oksalle.
— Pitäisi, hän sanoi, saada peruutetuksi tuo ikävä vangitsemiskäsky. Te, hyvä rouva, joka olette kotoisin Milanosta, epäilemättä jotakuinkin tunnette tuon asian kulun; varmaankin te tunnette jonkun hyvän suojelijan, jonkun vaikutusvaltaisen henkilön. Sellaisilla keinoilla saa joka haavan lääkityksi. Mutta jos nyt tahdottaisiin kulkea lyhyintä tietä, eksymättä niin moneen selkkaukseen, ja kun molemmilla nuorilla ystävillämme ja Agnesella juuri on tarkoitus muuttaa pois kotiseudultaan — eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa: isänmaa on siellä, missä on hyvä olla — minusta tuntuu että siellä uudessa olopaikassa kaikki kävisi helpommin, siellä kun vangitsemiskäsky ei ole pätevä. En todellakaan näe, milloin tämä avio saadaan solmituksi, mutta tahtoisin nähdä sen solmituksi hyvin ja ilman vaaraa. Tunnustan suoraan: täällä, tuo määräys alati uhkaamassa silmien edessä, julistaa alttarilta Lorenzo Tramaglinon nimi — se panisi sydämeni levottomuudesta vapisemaan. Tahdon hänen parastaan, mutta pelkään, että tekisin hänelle huonon palveluksen. Punnitse sinä itse, punnitkaa te muutkin asiaa.
Nyt milloin Agnese, milloin leski koettivat vastustaa näitä perusteita. Mutta Don Abbondio osasi tuoda ne esiin uudenmuotoisina. Ei koskaan päästy alkua kauemmaksi. Silloin ilmestyi äkkiä Renzo, astuen varmana ja kasvoissa ilme, joka tiesi tärkeätä uutista, hän virkkoi:
— Herra markiisi ——— on saapunut.
— Mitä tämä merkitsee? Minne saapunut? kysyi Don Abbondio nousten.
— Saapunut linnaansa, joka ennen oli Don Rodrigon, sillä herra markiisi on saanut sen sääntöperinnön nojalla, kuten sanotaan. Ei sitä siis tarvitse epäillä. Minä puolestani olisin iloisin, jos tietäisin, onko tuo miesparka kuollut oikean kristityn kuoleman. Tähänasti olen joka tapauksen varalle lukenut hänen edestään Pater nostereja ja nyt tulen lukemaan De profundis-rukouksia. Tuo herra markiisi on kunnon mies, kuten olen kuullut kerrottavan.
— Se on varma, sanoi Don Abbondio. Olenpa kuullut erään kelpo herran, oikein tuollaisen vanhan rodun miehen, usein häntä kiittäen mainitsevan. Mutta onkohan aivan varmaa, että…
— Luotatteko suntioon?
— Kuinka niin?
— Sillä hän on omin silmin nähnyt tuon ylhäisen herran. Minä olin siinä vaan lähellä; mutta totta puhuakseni, menin sinne varta vasten, kun aavistin, että siellä varmasti jotain tiedettäisiin. Ja useampi kuin yksi kertoi minulle samaa. Tapasin sitten Ambrogion, joka tuli sieltä linnasta, ja joka oli nähnyt tuon markiisin siellä esiintyvän isäntänä. Tahdotteko kuulla sen itse Ambrogiolta? Käskin hänen juuri sitävarten odottaa tuolla alhaalla.
— No, miksi ei, sanoi Don Abbondio.
Renzo meni kutsumaan suntiota. Tämä vakuutti asian todeksi alusta loppuun, lisäsi siihen vielä jonkun yksityisseikan, karkoitti kaiken epäilyksen ja poistui.
— Oi, hän on siis kuollut! Hän on todella muuttanut manalle! huudahti Don Abbondio. Näette, lapsukaiset, miten Kaitselmus lopulta korjaa pois eräänlaiset ihmiset! Tiedätteköhän, että se on suuri asia, suuri huojennus näille raukoille seuduille! Sillä eihän täällä voinut elää hänen kanssaan. Tuo rutto oli suuri vitsaus, mutta se oli samalla mahtava luuta. Se on lakaissut pois muutamat yksilöt, lapsukaiseni, joista emme ikinä olisi päässeet vapaiksi. Kun näki heidät terveinä ja elinvoimaisina, oli halukas luulemaan, että se, jonka kerta oli oleva määrä siunata heidän ruumiinsa, vielä istui pappis-seminaarissa oppimassa latinaansa. Ja kädenkäänteessä heitä on kadonnut sadottain. Emmepä enää saa nähdä tuon miehen pöyhkeänä kulkevan, kätyrit takanaan, tuo röyhkeä ja ivallinen hymy huulilla, tuo selkä suorana, kuin olisi niellyt seipään, tuo tapa katsella ihmisiä, kuin olisi katsonut meidän kaikkien olevan maailmassa ainoastaan sentähden, että hän suvaitsi sen sallia. Nyt ei häntä enää ole täällä maan päällä, mutta me olemme. Hän ei enää tule lähettämään noita sanomiaan kunnon ihmisille. Hän on totisesti tuottanut meille kaikille ylen tuskallisia hetkiä. Nyt saatamme sen suoraan sanoa.
— Minä olen antanut hänelle sydämestäni anteeksi, huomautti Renzo.
— Siinä olet tehnyt velvollisuutesi, vastasi Don Abbondio. Mutta saattaa myös kiittää taivasta siitä, että se on meidät hänestä vapauttanut. Nyt, puhuakseni teistä, sanon ja toistan, että voitte tehdä, niin kuin itse hyväksi näette. Jos tahdotte, että minä teidät avioon vihin, olen siihen valmis. Jos se teille on mukavampaa toisin, tehkää tahtonne. Mitä tulee vangitsemiskäskyyn, tuntuu minusta ettei nyt enää ole ketään, joka haluaisi sen täytäntöön panemista, joten ei sitä enempää tarvitse ajatella, varsinkin, kun tällävälin on julistettu tuo suuri armahduskirje Kaikkeinkorkeimman Lapsen syntymän johdosta. Ja sitten lisäksi rutto on perinpohjin muuttanut oloja! Niin että, jos tahdotte … meillä on tänään torstai … ensi sunnuntaina minä tulen kuuluttamaan teidät kirkossa. Sillä se, mikä tuonoin tehtiin, ei enää pysy voimassa. Ja sitten on minulla se onnellinen tietoisuus, että olen vihkinyt teidät yhteen.
— Tiedätte, että olemme tulleet juuri sitä varten, huomautti Renzo.
— No niin; minä olen valmis teitä palvelemaan; ja tahdonpa heti antaa siitä tiedon hänen Ylevyydelleen.
— Kuka on hänen Ylevyytensä? kysyi Agnese.
— Hänen Ylevyytensä, neuvoi Don Abbondio, on meidän
Kardinaali-Arkkipiispamme, jota Jumala suojelkoon.
— Mitä tähän tulee, pyydän anteeksi, virkkoi Agnese; vaikka olen tiedoton vaimoparka, voin vakuuttaa teille, ettei häntä mainita sillä arvonimellä. Sillä kun toisella kertaa olimme hänen puheillaan, kuten nyt puhumme teidän kanssanne, yksi noista papeista vei minut syrjään ja opetti minulle miten piti karahteerata tuota herraa, ja että täytyi sanoa häntä "Teidän Kunnian-arvoisuudeksi" ja "Teidän Korkea-arvoisuudeksi".
— Ja jos hänen vielä nyt pitäisi opettaa teitä, sanoisi hän, että häntä on mainittava "Ylevyydeksi", kuuletteko? Sillä paavi, jota Jumala niinikään varjelkoon, on jo kesäkuulla määrännyt, että kardinaaleille on annettava tämä arvonimi. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän luultavasti on tehnyt tämän päätöksen? Sentähden, että arvonimi "Kunnian-arvoisuus", joka oli kardinaalien ja muutamien ruhtinaiden erikois-oikeutena, nyttemmin, kuten luultavasti tekin huomaatte, on joutunut hieman rappiolle. Kuinka moni sitä kantaa ja sillä kernaasti komeilee! Mitä piti siis paavin tehdä. Riistää se kaikilta? Mutta se olisi kaikkialla herättänyt valituksia, tyytymättömyyttä, vihaa ja mielipahaa; ja lisäksi asia olisi pysynyt entisellään. Paavi on sentähden keksinyt oivan keinon päästä pälkähästä, Vähitellen sitten aletaan antaa arvonimi "Ylevyys" piispoille; sitten abbotit niinikään tahtovat sen saada; sitten tulee rovastien vuoro: sillä ihmiset ovat sellaisia, aina he pyrkivät ylemmäksi, yhä vaan ylemmäksi. Sitten seuraavat kanoniikit…
— Sitten kirkkoherrat, sanoi leski.
— Ei, ei, vastusti Don Abbondio. Kirkkoherrat saavat vetää kuormarattaita. Älkää pelätkö, että kirkkoherroja pilataan. "Teidän arvonne", näin heitä tullaan mainitsemaan maailman loppuun asti. Pikemmin se ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos aatelismiehet, jotka ovat tottuneet kuulemaan tuota Korkea-arvoisuuden nimeä ja kokemaan samaa kohtelua kuin kardinaalit, kauniina päivänä tahtoisivat hekin omaksua Ylevyyden karahteerin. Ja jos sitä haluavat, kyllä löytävät jonkun, joka sen heille myöntää. Ja silloin hallitseva paavi on keksivä jonkun toisen arvonimen kardinaaleille. Mutta palatkaamme meidän kysymykseemme: ensi sunnuntaina kuulutan teidät. Ja tiedättekö, mitä vielä olen aikonut tehdä hyväksenne? Pyydämme vapautusta kahdesta seuraavasta kuulutuksesta. Kyllä kai heillä on kädet täynnä työtä siellä arkkipiispan virastossa, kirjoittaessaan vapautus-kirjeitä, jos kaikkialla on yhtä kiire kuin täällä. Ensi sunnuntaiksi minulla jo on kuulutuksia: yksi, kaksi … kolme, paitsi teitä. Ja voi vielä tulla muita lisää. Ja sitten saatte nähdä, millaista kyytiä kuulutukset tulevat jatkumaan. Lopulta ei enää jää ketään, joka tahtoisi olla ilman elämänkumppania. Perpetuakin kuoli hyvin pahaan aikaan. Tähän maailman aikaan hänkin olisi voinut saada kosijan. Ja Milanossa, rouvaseni, kuvittelen olevan samoin?
— Aivan oikein. Ajatelkaapa, että yksistään minun seurakunnassani viime sunnuntaina oli viisikymmentä vihkiparia.
— No johan sen sanoin; maailma ei suinkaan tahdo kuolla sukupuuttoon. Entä mitenkä on teidän laitanne, rouvaseni, eikö teidänkin ympärillänne ole ruvennut liipoittelemaan ihania perhoja?
— Ei, ei toki; minä en sellaista ajattele, en tahdo sitä ajatella.
— Niin, niin; mutta luuletteko te olevanne ainoa. Onhan Agnesekin, nähkääs, Agnesekin…
— Kas vaan, onpa kirkkoherra leikkisällä päällä, sanoi leski.
— Tietysti tahdon laskea leikkiä. Ja minusta tuntuu, kuin viimeinkin olisi aika sitä tehdä. Sillä olemmepa kovia kokeneet, eikö totta, nuoret ystäväni? Ne harvat päivät, jotka vielä meillä ovat elettävinä täällä, toivokaamme, että ne tulevat olemaan vähän iloisemmat. Mutta onnelliset te, joilla, jos ei tapaturmia satu, vielä on pitkältä aikaa puhuaksenne kestetyistä kärsimyksistä. Sitävastoin minä, vanha mies… Konnat kuolkoot. Rutostakin voi parantua, mutta vuosien taakasta ei yksikään parannuskeino voi vapauttaa, ja kuten sanotaan: senectus ipsa morbus.[69]
— Nyt, sanoi Renzo, voitte puhua latinaa niin paljon kuin tahdotte.
Nyt se ei minua enää ollenkaan peloita.
— Vai kaivelee tuo latina yhä vielä mieltäsi; hyvä, hyvä, kyllä minä vielä sinut pulaan panen. Kun tulet eteeni tuon tytön kanssa varta vasten kuulemaan latinalaisia sanoja, niin lausunpa sinulle: "Latinasta et huoli: mene rauhaan". Onko se mieleesi, häh?
— Tiedänpä hyvin, mitä aion sanoa, vastasi Renzo. Se ei ole tuo latina, joka minua peloittaa: se on rehellistä ja pyhää latinaa, kuten messussa. Silloinhan teidänkin on pakko lukea sitä kirjasta. Mutta tarkoitan tuota kirottua, epäkirkollista latinaa, joka keskellä puhetta salakavalasti meidät saattaa ymmälle. Ja kun nyt olemme tässä koolla ja kun kaikki on selvillä, niin kääntäkää minulle kansankielelle tuota latinaa, jota latelitte minulle juuri tuossa nurkassa, selittääksenne, ettette voinut meitä vihkiä, että tarvittiin muita muodollisuuksia ja mitä kaikkea!
— Vaiti, veitikka, vaiti; älä pengo vanhaa tunkiota. Sillä jos meidän tällä hetkellä pitäisi selvitellä laskumme, en tiedä, kumpi meistä kahdesta joutuisi alakynteen. Minä puolestani olen antanut kaikki anteeksi; älkäämme enää siitä puhuko. Mutta kyllä te minulle teitte kepposia! Sinun suhteesi ei se minua ihmetytä, sillä oletpa viekas veitikka; mutta puhun tuosta tyynestä lammikosta, tuosta pienestä pyhimyksestä, jonka epäilemistäkin olisin pitänyt syntinä. Mutta tiedänpä hyvin, kuka häntä oli neuvonut, tiedän sen varsin hyvin.
Näin sanoen hän osoitti Agnesea sormellaan, jota ensin oli ojentanut Luciaa kohti. Ja vaikeata on kuvata, kuinka hyväntahtoisesti, kuinka leikillisen herttaisesti hän nuo nuhteensa lausui. Tuo sanoma oli puhaltanut häneen hilpeyttä ja puheliaisuutta, joista aikoja sitten oli vieraantunut. Ja olisimme vielä kaukana lopusta, jos vielä tahtoisimme mainita loput hänen puheistaan, joita yhä jatkoi, moneen kertaan pidättäen vieraitaan, jotka tahtoivat lähteä, jopa vielä pysähtyen alhaalla ulko-oven kynnykselle, yhä vaan lasketellen hupaisia lorujaan.
Seuraavana päivänä hänen luonaan kävi yllämainittu markiisi, mikä käynti oli yhtä odottamaton kuin mieluisa. Hän oli varttuneen miehuuden ja vanhuuden iän rajalla, ja hänen kasvonsa ikäänkuin vahvistivat, mitä huhu hänestä kertoi: hän oli avomielinen, kohtelias, rauhallinen, nöyrä, arvokas, ja kasvoissaan oli ilme, joka kuvasti alistuvaa surumielisyyttä.
— Tulen tuomaan teille, hän sanoi, Hänen Kunnian-arvoisuutensa
Arkkipiispan terveisiä.
— Oi mikä erinomainen ystävällisyys molempien puolelta!
— Kun kävin jäähyväisillä tämän verrattoman miehen luona, jonka tuttavuus tuottaa minulle suurta kunniaa, hän puhui minulle kahdesta tämän seurakunnan nuoresta ihmisestä, jotka olivat kihloissa, ja jotka ovat saaneet kärsiä tuon onnettoman Don Rodrigon tähden. Kardinaali tahtoisi saada tietoja heistä. Vieläkö he elävät? Ja ovatko heidän asiansa järjestyneet?
— Kaikki on järjestetty. Olinpa aikonut kirjoittaakin siitä Hänen
Ylevyydelleen; mutta nyt kun minulla on kunnia…
— Ovatko he täällä?
— Niin ovat; ja niin pian kuin suinkin on mahdollista, heistä tulee mies ja vaimo.
— No hyvä. Ja minä pyydän teitä ilmoittamaan minulle, voiko heille tehdä jotain hyvää ja samalla huomauttamaan, mikä olisi sopivin tapa sitä tehdä. Tämän onnettomuuden aikana olen menettänyt ne kaksi ainoata poikaa, jotka minulla oli, ja heidän äitinsä, ja olen saanut kolme melkoista perintöä. Yltäkylläisyyttä minulla oli jo aikaisemminkin, joten näette, että, tarjotessanne minulle tilaisuuden sitä käyttää, ja varsinkin tässä tapauksessa, teette minulle todellisen palveluksen.
— Taivas teitä siunatkoon! Sillä kaikki eivät ole samallaisia kuin te… No niin. Minäkin kiitän teitä sydämestäni noiden turvattieni puolesta. Ja kun Teidän Ylhäisyytenne minua kehoittaa ja rohkaisee, niin on minulla todella teille tehtävänä ehdoitus, jonka kenties hyväksytte. Tietäkää siis, että nämä kunnon ihmiset ovat päättäneet siirtyä asumaan toisaalle ja myydä omistamansa vähäisen maaomaisuuden: viinitarha, aivan vähäinen, ellen erehdy, mutta laiminlyöty ja kokonaan metsittynyt; ei voi ottaa huomioon muuta kuin itse maatilkun; lisäksi hänen ja morsiamensa pikkutalot, mutta molemmat kurjia hökkeleitä, nähkääs. Mies sellainen, kuin Teidän Ylhäisyytenne ei ollenkaan saata tietää miten on sellaisten köyhien parkojen laita, kun heidän on pakko myydä omaisuutensa. Se joutuu aina lopulta jonkun viekkaan petkuttajan kynsiin, joka jo kauan aikaa on sitä himoitsevin silmin katsellut, ja joka sitten saatuaan tietää, että toisen on pakko myydä se, vetäytyy pois ja tekeytyy välinpitämättömäksi. Silloin täytyy juosta hänen jälessään ja luovuttaa se hänelle leipäkannikasta. Herra markiisi epäilemättä jo huomaa, mihin puheeni tähtää. Paras hyvätyö, jonka herra markiisi voi tehdä näille köyhille ihmisparoille on se, että vapauttaa heidät heidän pulastaan ostamalla tuon heidän vähäisen omaisuutensa. Minullakin, totta puhuakseni, olisi siitä etua, kun siten seurakuntaani saisin maaomistajan sellaisen kuin herra markiisin. Mutta Teidän Ylhäisyytenne luonnollisesti päättää, niin kuin itse parhaaksi näkee. Minä olen puhunut Teitä totellakseni.
Markiisi kiitti suuresti Don Abbondiota tästä ehdoituksesta, ja pyysi häntä arvioimaan hintaa ja asettamaan sen varsin korkeaksi. Mutta hän sai kirkkoherran vallan ällistymään, kun ehdoitti, että heti yhdessä menisivät morsiamen taloon, missä sulhanenkin luultavasti oli tavattavissa.
Matkalla Don Abbondio, ollen ilosta vallan suunniltaan, kuten saattaa kuvitella, sai toisenkin hyvän tuuman, jonka lausui julki.
— Kun Teidän Ylhäisyytenne on niin halukas tekemään hyvää näille ihmisille, voisi heille tehdä vielä toisenkin palveluksen. Tuolla nuorella miehellä on niskoillaan vangitsemismääräys, jonkunmoinen maanpaonuhka, jonkin pari vuotta sitten Milanossa tuona suurena mellakkapäivänä tekemänsä vallattomuuden johdosta, jolloin hänet pyydettiin kokemattomana maalaisena, joka ei mitään pahaa tarkoittanut, kuin hiiri loukkuun. Nähkääs: pelkkää lapsellisuutta, ajattelemattomuutta; sillä todellista pahaa tekemään hän ei kykene. Minä sen saatan vakuuttaa, kun olen hänet kastanut ja nähnyt hänen varttuvan. Jos muuten Teidän Ylhäisyytenne suvaitsee ajanvietteekseen — kuten teidän säätyisenne henkilöt välistä alentuvat kuulemaan noiden ihmisparkojen yksinkertaisia tarinoita — kuulla tuon nuoren miehen itsensä kertovan tuon seikkailun, voitte muodostaa itsellenne siitä mielipiteen. Kun nyt on kyseessä noin vanha asia, ei kukaan häntä ahdista; muuten, kuten jo sanoin, hän aikoo muuttaa pois tästä valtiosta. Mutta aikaa myöten, joko hän palaa tänne, tai lähtee muualle, ei koskaan voi kaikkea edeltäpäin laskea, ja parempi on aina, että asiat ovat selvät. Herra markiisi käy Milanossa mahtavasta ylimyksestä ja suuresta miehestä … ei, ei, antakaa minun vaan puhua: totuus ennen kaikkea. Suositus, sanakin vaan Teidän arvoisenne henkilön puolelta riittäisi yllin kyllin hankkimaan vapauttavan tuomiopäätöksen.
— Eikö siis ole olemassa vaikeita syytöksiä tätä nuorta miestä vastaan?
— Ei suinkaan. Ei minun tietääkseni. He heittelivät häntä heti alussa kuumilla kekäleillä; mutta nyt luulisin että on jälellä pelkkä muodollisuus.
— Jos niin on laita, on asia helppo; ja minä otan sen järjestämisen tehtäväkseni.
— Ja sitten Teidän Ylhäisyytenne ei tahdo kuulla itseään mainittavan suureksi mieheksi. Mutta minä tahdon teitä siksi mainita, vastoin tahtoannekin. Ja jos minä vaikenisin, se ei merkitseisi mitään, sillä kaikki muut siitä puhuvat; ja vox populi, vox Dei.[70]
Todella he tapasivat nuo kolme naista ja Renzon, Saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen tämä käynti heihin teki. Luulenpa että nuo paljaat ja rosoiset seinät, verhot, huonekalut ja astiat ällistyivät näin tavattomien vieraiden tulosta. Markiisi itse pani alkuun keskustelun, puhuen kardinaalista ja muista seikoista, tehden sen sydämellisen avomielisesti ja älykkään hienotunteisesti. Sitten hän siirtyi puhumaan ehdoituksesta, jota varten oli tullut. Hän pyysi Don Abbondiota määräämään hinnan; ja sittenkuin tämä oli kauan kursaillut ja estellyt, huomauttaen, ettei ollut sellaisiin asioihin perehtynyt, että saattoi ainoastaan hapuilla, mutta että puhui totellakseen ja vedoten hänen Ylhäisyyteensä, hän mainitsi, oman käsityksensä mukaan, suunnattoman suuren ostosumman.
Ostaja sanoi omasta puolestaan olevansa mitä tyytyväisin; ja ikäänkuin olisi kuullut väärin, hän lisäsi sen kaksinkertaiseksi. Eikä hän ottanut korjausta kuuleviin korviinsa, vaan keskeytti kaikki puheet, kutsuen heidät kaikki häiden jälkeisenä päivänä päivällisille linnaan, missä oli määrä sääntöjen mukaisesti päättää sovittu kauppa.
— Oh, sanoi itsekseen Don Abbondio, palattuaan kotiansa: jos rutto aina ja kaikkialla järjestäisi asiat tällä tavalla, niin olisi todella synti sanoa siitä pahaa. Melkeinpä joka sukupolvi sitä tarvitsisi, ja sellaisilla ehdoilla voisi alistua itse tautiinkin; kunhan vaan siitä paranisi, tietysti…
Saapui vapautus kuulutuksista, vapauttava oikeudenpäätös ja tuo siunattu päivä. Voittoriemuisen varmoina molemmat kihlautuneet läksivät tuohon oman kotikylänsä kirkkoon, missä juuri itse Don Abbondio heidät vihki mieheksi ja vaimoksi. Toinen voittoriemu, ja vielä harvinaisempi oli se matka, jonka seuraavana päivänä tekivät tuon ylhäisen herran linnaan. Ja saatamme hyvin kuvitella mitä he ajattelivat kiivetessään tuon mäen rinnettä, astuessaan sisälle tuosta portista, ja mitä kukin heistä luonteensa mukaisesti puhui.
Mainitsen ainoastaan että keskellä iloaan heistä milloin toinen, milloin toinen moneen kertaan huomautti, että ainoastaan isä Cristoforo parka siitä puuttui.
— Mutta epäilemättä hän, näin he sanoivat, on vielä onnellisempi kuin me.
Markiisi oli heidän kunniakseen toimeenpannut suuren juhlan. Hän vei heidät sievään saliin, pyysi nuorta avioparia, Agnesea ja milanolaista kauppiaanleskeä istumaan ruokapöydän ääreen, ja ennenkuin poistui toiseen huoneeseen päivälliselle Don Abbondion kanssa, hän tahtoi kotvan viipyä siellä pitämässä seuraa vierailleen, jopa tarjoili heille ruokiakin. Luultavasti ei johdu kenenkään mieleen huomauttaa, että olisi ollut yksinkertaisempaa syödä saman pöydän ääressä. Olen kuvannut tuota ylimystä kunnon miehenä, mutta en minäkään eriskummaisena poikkeusihmisenä. Olen maininnut, että hän oli nöyrä mies, mutta mikään alentuvaisuuden ihme hän ei ollut. Hän tosin seurusteli noiden kelpo ihmisten kanssa, mutta ei kuitenkaan alentunut heidän vertaisekseen.
Kun molemmat ateriat olivat lopussa, kauppasopimuksen kyhäsi eräs tohtori, joka ei kuitenkaan ollut tohtori Juonittelija. Tämä, nimittäin hänen maalliset jäännöksensä olivat vielä Canterellissa. Ja niitä varten, jotka eivät tunne noita seutuja, lienee tässä pieni selitys paikallaan.
Noin puolen peninkulman päässä yläpuolella Leccoa ja lähellä Castello nimistä kylää, on paikka nimeltä Canterelli, missä kaksi tietä risteilee. Toisella puolen tienristeystä näkee kummun, joka näyttää keinotekoiselta kunnaalta, jonka huipulla on risti, ja jonka on muodostanut suuri kasa ruumiita, mitkä sikin sokin haudattiin siihen tämän ruton aikana, Perintötaru, totta puhuakseni, sanoo yksinkertaisesti: ruttoon kuolleet; mutta epäilemättä se oli tuohon viime ruttoon, joka miesmuistoon oli kaikkein raivokkain. Ja perintötarut, ellei niitä hieman korjaa, sanovat aina liian vähän.
Paluumatkalla ei ollut muuta vastusta kuin se, että Renzolla oli täysi työ kantaa kaupasta saamiaan rahoja. Mutta ystävämme oli, kuten tiedämme, kestänyt kovempia vaivoja. Sivuutan hänen ajatustyönsä, joka oli melkoinen ja joka tavoitteli parasta tapaa saattaa nuo rahat korkoa kantaviksi. Jos olisi havainnut ne tuumat, jotka vuorostaan liikkuivat hänen mielessään, mietteet ja punniskelut, ja jos olisi kuullut ne syyt, jotka milloin puolustelivat, milloin vastustelivat maanviljelystä ja teollisuutta, niin olisi tuntunut siltä, kuin kaksi kuluneen vuosisadan akatemiaa olisi siinä yhtynyt, Ja hänelle vaikeus oli kahta suurempi, sillä kun hän oli vaan yksi ainoa ihminen, ei saattanut hänelle sanoa: Mitä toimittaa valitseminen? Kumpikin, olkoon menneeksi! Sillä ovat molemmat keinot pohjaltaan samat, ja niiden laita on sama kuin jalkojen, nimittäin että kahdella jalalla astuu paremmin kuin yhdellä.
Ei enää ajateltu muuta kuin myttyjen käärimistä ja matkalle lähtöä, Tramaglinon perhe uudelle asuinseudulleen ja leski Milanoon. Kyyneleet, kiitokset, lupaukset käydä katsomassa olivat monenkertaiset. Yhtä hellästi, kuitenkaan kyyneliä vuodattamatta, Renzo ja perhe hyvästelivät Renzon ystävää, joka oli hänelle vieraanvaraisuutta tarjonnut. Eikä pidä luulla, että jäähyväiset Don Abbondiosta olisivat olleet kylmät. Nämä hyvät olennot olivat aina tunteneet kunnioittavaa kiintymystä kirkkoherraansa. Mutta nuo kirotut selkkaukset olivat häirinneet molemmanpuolisia kiintymyksen tunteita.
Jos joku kysyy, eivätkö nuo ihmiset tunteneet surua erotessaan synnyinseudultaan, poistuessaan noista vuorista, niin vastaan, että he sitä luonnollisesti tunsivat. Sillä surua on vähän kaikkialla. Sopii kuitenkin olettaa, ettei se ollut kovin raju, sillä olisivathan he voineet sitä välttää jäämällä paikoilleen, nyt kun nuo kaksi estettä, Don Rodrigo ja vangitsemiskäsky, olivat poissa. Mutta jo jonkun aikaa he kaikki kolme olivat tottuneet pitämään kotinaan sitä seutua, jonne aikoivat siirtyä. Naiset olivat siihen mieltyneet Renzon puheiden johdosta, joka oli kertonut heille, mitkä edut työmiehellä siellä oli, ja tuhansia muita seikkoja elämisen helppoudesta siellä. Muuten jokainen heistä oli kestänyt hyvin katkeria hetkiä seudulla, jolta poistuivat. Ja tuskalliset muistot vieroittavat aina mielen pois seudusta, joka niitä herättää. Ja jos tämä seutu lisäksi on synnyinseutu, on noissa muistoissa kenties vielä enempi raskasta ja kirvelevää. Samoin, huomauttaa käsikirjoituksemme, lapsi tyytyväisenä lepää imettäjän rinnoilla ja tavoittelee ahneesti ja luottavasti nisää, joka sitä hellästi on ravinnut siihenasti; mutta jos imettäjä jonakin päivänä, vieroittaakseen lapsen rinnoiltaan, voitelee niitä katkeralla koiruoholla, lapsi vetää niistä pois huulensa, mutta palaa vielä kerran yrittääkseen. Mutta lopulta se niistä poistuu, tosin itkien, mutta joka tapauksessa se poistuu.
Mitähän sanonee nyt lukija, kun saa kuulla, että heidän tuskin saavuttua ja asetuttua uudelle seudulle, Renzo siellä kohtasi jo valmiita ikävyyksiä? Pikkuseikkoja tosin, mutta tarpeeksi suuria häiritsemään hänen onneansa. Tässä lyhyesti tuo tarina.
Ne puheet, jotka siellä olivat liikkuneet Luciaan nähden paljoa ennen hänen tuloansa, se tieto, että Renzo oli saanut nähdä äärettömästi vaivaa, ennenkuin hänet omakseen sai, yhä pysyen lujana ja uskollisena, kenties myös joku liioitteleva sana, jonka Renzosta ja hänen asioistaan oli lausunut joku puolueellinen ystävä — kaikki tämä oli herättänyt melkoista uteliaisuutta nähdä tuota nuorta naista ja suurta luuloa hänen kauneudestaan. Nyt tiedätte millainen on odotus: kuvittelurikas, herkkäluuloinen ja luottavainen; mutta esineensä saavutettuaan vaativainen ja vaivoin tyydytettävissä. Se ei koskaan löydä tarpeeksi tyydytystä, se kun pohjaltaan ei ole tietänyt, mitä oikeastaan on tahtonut; ja se vaatii armotta suunnatonta maksua siitä hymyilevästä suosiollisuudesta, jota edeltäkäsin umpimähkään on myöntänyt. Kun Lucia ilmestyi, useat, jotka kenties olivat luulleet, että hänellä olisi vallan kultainen tukka, vallan punaiset posket, ja toinen silmä toista kauniimpi, ja Herra tiesi mitä muuta vielä, alkoivat nostaa hartioitaan, rypistää nenäänsä ja sanoa:
— Kas, tuoko se nyt onkin! Niin pitkän ajan ja niin monien puheiden jälkeen odotti jotain paljon parempaa. Ja mitä tämä nyt on? Talonpoikaisnainen kuin moni muu. Ja niitäkin on parempia, on kaikkialla!
Sitten he rupesivat tutkimaan yksityisseikkoja, panivat merkille mikä toisen, mikä taas toisen vian. Olipa niitäkin, jotka pitivät häntä suorastaan rumana.
Kuitenkaan ei kukaan tällaista sanonut Renzolle vastoin kasvoja, Ja näin pitkälle siis ei ollut pahaa. Pahennuksen aikaansaivat muutamat hyvät ystävät, jotka hänelle kertoivat nuo puheet. Ja Renzoon ne tekivät mitä tuskallisimman vaikutuksen.
Hän alkoi mielessään märehtiä tätä, ja oli siitä kovin suuttunut sekä niille, jotka siitä puhuivat, että itsekseen:
— Mitä se teitä liikuttaa? Kuka on käskenyt teidän odottaa? Olenko minä koskaan sanonut teille, että hän on kaunis? Ja kun te minulle siitä puhuitte, olenko koskaan vastannut muuta, kuin että hän on hyvä nuori nainen? Hän talonpoikaistyttö! Olenko koskaan sanonut, että toisin tänne kuninkaantyttären? Hän ei teitä miellytä! Olkaa häntä katselematta. Onhan teillä kauniita naisia, katselkaa niitä!
Ja joskus vähäpätöinen seikka riittää ratkaisemaan ihmisen kohtalon koko elinajaksi. Jos Renzon olisi ollut pakko viettää ikänsä näillä seuduilla, kuten oli päättänyt, olisi hänen elämänsä ollut varsin iloton. Kun häntä paljon oli ärsytetty, hän lopulta itse kävi ärtyisäksi. Hän oli epäkohtelias kaikille, sillä saattoihan jokainen olla Lucian arvostelijoita. Tosin hän ei käyttäytynyt rajusti eikä sopimattomasti, mutta saattaahan mennä sangen pitkälle rikkomatta kanssakäymisen tärkeimpiä vaatimuksia, kiukusta pakahtumatta. Hänellä oli jotain katkeran ivallista puheissaan; kaikesta hänkin löysi arvosteltavaa, mikä meni niin pitkälle, että kun oli ruma ilma kaksi päivää perätysten, hän äkkiä huudahti:
— No, näillä seuduilla voi odottaa mitä tahansa! Monet olivatkin häneen suuttuneet, sellaisetkin, jotka alussa olivat olleet hänen ystäviään. Ja aikaa myöten hän niin sanoaksemme olisi joutunut vihamielisiin väleihin koko seudun väestöön, kenties itse voimatta keksiä näin ikävän seikan alkusyytä.
Mutta olisipa taipuvainen luulemaan, että rutto oli ottanut järjestääkseen kaikki hänen ikävyytensä. Se oli temmannut manalle toisen melkein Bergamon porttien edustalla sijaitsevan silkinkehruulaitoksen omistajan. Ja perijä, nuori huimapää, jota koko tämä laitos ei vähääkään huvittanut, ajatteli, jopa ylen halusi siitä vapautua, vaikkapa hänen olisi ollut pakko myydä se puolesta hinnasta; mutta ainoastaan käteisestä rahasta, voidakseen sitten tuhlata sitä hurjiin huvituksiinsa.
Saatuaan vihiä asiasta, Bortolo riensi tuota laitosta katsomaan; hän sopi mitä edullisimmista ehdoista; mutta tuo ehto, että oli käteisellä rahalla maksettava, tärveli koko kaupan, hänen vaivaloisesti tekemänsä säästöt kun eivät likimainkaan riittäneet. Hän ei kuitenkaan keskeyttänyt kaupan hierontaa, mutta palasi kiireisesti kotia, kertoi asian serkulleen ja ehdoitti, että he panisivat ostosumman puoleksi. Näin edullinen ehdoitus katkaisi Renzon taloudelliset epäilykset, hän päätti siis valita teollisuuden alakseen ja suostui. He läksivät sinne yhdessä ja tekivät kauppasopimuksen. Kun sitten uudet isännät asettuivat ostamalleen tilalle, Lucia, jota täällä ei oltu odotettu, vältti kaikki arvostelut, jopa miellytti kohtalaisesti. Ja Renzon korviin tuli, että moni oli sanonut: "Oletteko nähneet tuon kauniin vaimo-hölmön, joka on saapunut seudullemme?"
Laatusana teki nimisanan siedettäväksi.
Renzo otti hyödyllistä oppia kaikista edellisellä paikkakunnalla kokemistaan ikävyyksistä. Siihenasti hän oli ollut hieman valmis toitottamaan esiin mielipidettään ja arvostelemaan toisten vaimoja ja ylipäänsä kaikkea. Nyt hän huomasi, että sanat suussa maistuvat vallan toisin kuin korvissa, ja hän tottui hieman punnitsemaan omia sanojaan, ennenkuin lausui ne julki.
Lukijan ei kuitenkaan pidä ajatella, ettei hänellä täällä olisi ollut mitään ikävyyksiä. Ihminen — näin huomauttaa käsikirjoituksemme, ja jo tiedätte ennestään, että siinä ilmenee hieman omituinen maku vertauksiin nähden; mutta antakaa anteeksi vielä tämä, joka luultavasti tulee olemaan viimeinen — ihminen, niin kauan kuin vaeltaa tässä murheenlaaksossa, on potilas, joka loikoo vaihtelevan epämukavalla vuoteella ja joka näkee ympärillään toisia, ulkonaisesti hyvin säädettyjä, sileitä, mukavasti järjestettyjä vuoteita, ja kuvittelee, että niissä nukkuu mainiosti. Mutta jos hänen onnistuu vaihtaa vuodetta, niin tuskin hän on pannut maata uuteen vuoteeseen, kun alkaa huomata patjoja painaessaan tuossa mahkuran, joka painaa, tässä nappulan, joka pistää, ja hänestä alkaa vähitellen tuntua samalta kuin edellisessä vuoteessa. Ja sentähden pitäisi meidän pikemmin ajatella hyvän tekemistä kuin hyvän nauttimista. Ja täten meidän itsemme lopulta olisi parempi olla. — Tuo ajatelma on tosin hieman väkinäisesti esille tuotu, kuten 17:nnellä vuosisadalla oli tavallista, mutta pohjaltaan tuo mies on oikeassa. Muuten, niin hän jatkaa, senlaatuisia kärsimyksiä ja selkkauksia, joista olemme kertoneet, ei, Jumalan kiitos, kunnon ystävillämme enää ollut. Tämän jälkeen heidän elämänsä oli mitä rauhallisinta, onnellisinta ja kadehdittavinta, jopa siinä määrin, että jos rupeaisin sitä kertomaan, se teitä kuolettavasti ikävystyttäisi.
Liike edistyi oivallisesti. Alussa oli hieman vaikeuksia työntekijöiden vähyyden ja palvelukseen jääneiden ylenmääräisten vaatimusten vuoksi. Mutta pian julkaistiin asetuksia, jotka rajoittivat työmiesten palkkoja. Huolimatta siitä, että esivalta oli sekaantunut asiaan, kaikki järjestyi hyvin, sillä täytyyhän kaiken lopulta järjestyä. Veneziasta saapui toinen asetus, ja hieman järkevämpi, ja se vapautti kymmeneksi vuodeksi kaikista veroista Venezian alueelle muuttaneet muukalaiset. Ystävillemme tämä oli uusi onnen potkaus.