"Tuo kaikki, mitä sanotte, on kyllä totta, mutta ei muuta sitä tosiasiaa, että Arnaluk… ah Jumalani, Arnaluk on ryövärien käsissä… ja kärsii ehkä julmasti, niin ansaitsemattomasti. Onko tällainen Jumalan rakkautta?"

"Eikö Jumala rakastanut Jesusta?"

"Kyllä, epäilemättä, mutta…"

"… ja salli kumminkin, että Jesus ristiinnaulittiin kahden ryövärin väliin. Syyttikö hän Jumalaa, vaikka hän kärsikin suurinta vääryyttä? Mutta sinä Erik, joka olet kotoisin kylmästä kaukaisesta pohjolasta, sinä puit nyrkkiä sille jumalalle, jonka vaikuttimien ymmärtämiseen sinulta puuttuvat kaikki edellytykset."

"Mutta eihän näitä voi mitenkään verrata toisiinsa, Jumalahan antoi
Jesukselle voimaa kärsiä ja uskoa."

Legrand tulee aivan Erikin luo.

"Kristuksen täytyi ruokoilla häneltä sitä."

"Kristuksenko?"

"Niin, juuri Kristuksen Getsemanen yrttitarhassa silloin, kun paha, koko maailman syntikuorma painoi hänen sydäntään, silloin kun hän tunsi isänsä hyljänneen hänet ja hänen hikensä tippui maahan kuumina veripisaroina. Alistumisellaan rukouksessa sai hän voimaa ylhäältä."

"Niin hän…"

"Niinkuin hän, niin sinäkin ja me kaikki! Jumalan voima on tyhjentymätön lähde, joka kuohuu meille kaikille mittaamatonta ja rajatonta apua. Kuinka rikkaita virtoja siitä voimme johtaa sieluumme, pelastaa itsemme, sydämemme alistuvaisuuteen, uskomme hartauteen ja vahvuuteen."

Legrand on kohottanut kätensä. Nyt laskee hän sen varovasti Erikin olkapäälle.

"Rukoile", sanoi hän, "etsi voimaa sen alkulähteestä, pue päällesi Jumalan varustus ja rupea sitten sotimaan Jumalan puolesta pahaa vastaan. Ole varma siitä, että uskon miekka on terävämpi kuin tuo katkennut ja ruostunut säilä, jonka äsken kohotit Jumalan ijänkaikkista voimaa vastaan."

Seuraavana päivänä keikkuu laiva jo kaukana Intian valtamerellä. Onnellinen Arabia, josta eilenkin enää näkyi vain kapea juova taivaanrannalla, on nyt kokonaan piiloutunut maapallon pyöreyden taakse, ja kuuman vyöhykkeen aurinko ennättämättä vielä kokonaan karkoittaa aamun viileyttä, paistaa nyt rajattomalta näyttävälle merelle. Noustuaan jo ennen auringon nousua unettomalta vuoteeltaan seisoi Erik kannella. Nojautuneena laivan partaaseen tuijottaa hän eteensä — itään — tuohon suunnattomaan ja äärettömän suureen itämaahan, jossa asustaa kolme neljäsosaa maapallon asukkaista. Ja tämä ihmisjoukko on niellyt myöskin Arnaluk'in. Päätä pyörryttää ja sydän vavahtaa. Erik katsoo itään, aina vain itään. Pienen Legrand'in säkenöivät sanat kaikuvat vielä hänen korvissaan, mutta ainoastaan heikosti tuon yhtämittaisen ajatuksen rinnalla: Arnaluk ryövärien käsissä! Arnaluk hädässä, pahojen voimien vallassa! Nyt kun toivo siitä, että he ennen saapuisivat Bombay'hin on rauennut, tunkee tämä ajatus väkisinkin hänen mieleensä. Ja olla vielä viisi päivää voimatonna ja pakoitettuna toimettomuuteen tässä laivassa, on ajatus, joka voi melkein tehdä hulluksi.

"Teidän korkeutenne on aikaisin ylhäällä raskaine ajatuksineen", sanoo eräs ääni hänen takanaan. Ääni on Wen Siang'in. Erik kääntyy katsomaan. Niin, siinä seisoo tuo nuori, matkueen uusi kiinalaispalvelija.

"Ah Wen Siang", sanoo Erik huokaisten helpotuksesta saadessaan uskoa huolensa ystävälle, "tulemme liian myöhään. Jo kahdeksan päivää sitten saapui Kukunor Bombay'hin ja Rokka on nyt matkalla pohjois-Intian vuoristoon. Mutta me seuraamme jäljessä, menköön sitten syteen tai saveen."

"Viisaat miehet", vastaa kiinalainen, "karttavat teitä, jotka eivät kannata!"

"Wen Siang, silloin sinä et tunne meitä pohjalaisia. Muudan runoilijoistamme sanookin: 'Ehkäpä karille laivani ma saatan, mutta olipa hauska kiitää!'"

"Tämä pohjolan runoilija on varmaan nauttimansa kiitoksen arvoinen, mutta sallikaa palvelijakoiranne sanoa, ettei milloinkaan ole ihanaa kulkea sellaisilla teillä, jotka eivät ole varmoja."

"Wen Siang… et ymmärrä minua! Minun täytyy löytää Arnaluk nyt! Ja minä raivaankin tien hänen luokseen!"

"Tiet ovat moninaiset! Jos yksi on tukossa, kääntyy ymmärtäväinen takaisin ja koettaa toista. Eihän ole tarkoitus puskea päätään seinään, vaan onnistua! Taivu myrskyn ja kohtalon edessä, mutta älä milloinkaan taitu!"

"Ei Wen Siang, taipua ei saa milloinkaan, mieluummin katketa! Ei taipua, maksoi mitä maksoi! Sinä rohkeasydäminen Wen Siang ajattelet kai kuin minä?"

Wen Siang katsahtaa häneen ja hymyilee hienoa; melkein näkymätöntä hymyään… Itämaan hymyä.

"Oi ei", sanoo hän ja painaen kätensä sydämelleen kumartaa hän syvään… ja jatkaa pehmeällä, hillityllä äänellään:

"Aina taipua, mutta ei milloinkaan taittua!"

9.

MUSTA HELMI.

Päivä kuluu toisensa jälkeen. Franz Joseph ähkyy kuumuudesta kokan kyntäessä Intian valtameren pitkiä aaltoja. Alkaa tuntua jo melko yksitoikkoiselta.

Aikaa tapetaan enimmäkseen keskusteluilla, ja professori pitää väittelystä pastori Legrand'in kanssa, semminkin kuultuaan, että Legrand oli hänen entisen matkatoverinsa, Aristide Legrand'in veli, joka oli saanut professorin tuleen ja liekkiin sanomalla: "Tiede on Jumalani!"

"Hän oli", sanoo Almkvist, "muuten hyvin rakastettava matkatoveri ja olen sittemmin lukenut monta hänen kirjoittamaansa romaania. Pidän niistä, koska ne ovat jännittäviä ja koska rakastan kaikkea jännittävää."

"Niin, veljeni kirjoittaa kertomuksia ja hän kokeekin sellaisia. Juuri tuon matkan lopussa, jolloin hän tapasi teidätkin, joutui hän kummalliseen seikkailuun."

"Oh, kertokaa…!"

"Kyllä, mielelläni. Mutta odottakaapas, minulla on varmaan vielä tallella hänen kirjeensä, jossa hän kertoo seikkailustaan. Luen sen teille… joksikin lisäksi päivän huvituksiin."

Matkatoverit siirtävät tuolinsa lähemmäksi ja Legrand lukee heille veljensä kirjeen:

Mustan helmen tarina.

Rakas veli, mitä sinä oikeastaan teet Kiinassa? Usko minua, teet hullusti. Olen nähnyt tuon Kiinan ja tutkinut sitä (hän oleskeli siellä neljä viikkoa) ja tunnustan, etten ymmärrä kuinka viitsit uhrata voimasi lähetykseen tahi muuhun toimeen tuossa paheisiin syvälle vajonneessa maassa, missä kaikki synnit viihtyvät sananlaskun: "Pu kan pu tschih'in" turvissa — ja se merkitsee: "Mitä silmä ei näe, se ei myöskään loukkaa mieltä." ("Minun täytyy", pistää pastori Legrand väliin, "huomauttaa arvoisille lukijoilleni, että veljeni tutkistelualue supistui Honkong'in eurooppalaiseen siirtolaan.") Mutta en tahdo sen enempää kertoa sinulle kokemuksiani, koska tiedän, miten mahdotonta on saada jotakin mustatakkista järkiinsä. Sinulla on oma käsityksesi asioista enkä tahdo sitä muuttaa!

Mutta jättäessäsi nyt vanhan maan ja lähtiessäsi tuonne "Taivaan valtakuntaan" tahdon kumminkin sinulle, korkeasti papillinen veljeni, tässä erotessamme kertoa erään seikkailun, joka sattui minulle tuolla kaukana ja vei sitäpaitsi minulta kaiken halun tunkeutua edemmäksi kiinalaiseen muurahaispesään. Ne ruojat sekottivat minut erääseen salaliittoon kunniakasta Mandshudynastiaa Fhang Ching'iä vastaan!

Mutta kuulepas nyt! Olin Kantonissa ja tahdoin täydentää huomioitani käymällä kiinalaiskaupunginosassa. Palkattuani siis neljä taivaallista kulia kantotuoleineen ja oppaaksi erään englannin kieltä puhuvan gentlemannin, läksimme tuohon kantotuolien vilinään, Kuangchowfus'in kapeille kaduille huvitti minua alussa katsella tuota musertavaa ylenkatsetta, jolla nuo ylpeät keltamot minua tarkastelivat, minua valkoista "raakalaista", joka olin uskaltanut "heidän" seuraansa, mutta pian alkoi minusta huvini olla vähän niin ja näin ja muuttuikin vähitellen terveeksi vihaksi. Keskellä "kymmenen tuhannen kaunottaren katua" heitti muudan katurakki minua mädänneellä meloonilla naamaan. Suutuin ja sivalsin veitikkaa kepilläni. Tuota minun varmaan ei olisi ollenkaan pitänyt tehdä, koska samassa hetkessä oli ympärilläni joukko katkeroituneita hiuspiiskoja. Niillä kai oli aikomus lynkata minut. Vetäisin revolverini esiin ja kai niklaus, joka kiilsi auringossa, peloitti niitä sen verran, että kerkesin syöksyä erääseen taloon — kauppaan, joka oli tyhjä. Luultavasti oli melu houkutellut omistajankin kadulle. Kiiruhdin usean huoneen läpi ja pysähdyin vihdoin muutamaan pimeään aukkoon, josta luulin jonkun porraskäytävän alkavan. Ilmanveto paiskasi oven takanani lukkoon. Äkkiä painui maa allani ja putosin erääseen kuiluun, miten syvälle, en tiedä. Näin tuhansia tähtiä ja menin tainnoksiin.

Missä olin ja kuinka kauan olin jo maannut siellä? En tiedä. Mutta kun taasen avasin silmäni, olin vieläkin aivan pilkkosen pimeässä. Kului hetkinen, ennenkuin tulin siksi paljon tuntoihini, että muistin, mitä oli tapahtunut. Kuinka kauan olin maannut tainnoksissa? Raapasin tulitikulla valkean ja katsoin kelloani. Se seisoi. En tullut siis hullua viisaammaksi. Nakkasin tikun menemään ja aloin miettiä. Luultavasti oli minua ajettu takaa taloon, mutta koska minua ei oltu löydetty, oli varmaan luultu minun päässeen pakoon. Siis olin toistaiseksi turvassa, ainakin niinkauan kuin pysyin liikkumatta. Kuinkahan pääsisin ulos kadulle? Olin juuri aikeessa sytyttää uuden tikun, kun kuulin puhetta aivan vierestäni. Huomasin nyt myöskin heikkoja valojuovia, jotka tunkeutuivat seinän raoista. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Seinän takana puhui joku kauan ja innokkaasti. Ryömin varovaisesti leveimmän raon luokse ja koetin tirkistää huoneeseen. Näin vain pienen osan huoneesta, mutta kumminkin tarpeeksi ymmärtääkseni, että siellä pidettiin jonkun tämän salaliittojen luvatun maan salaisen seuran kokousta. Kuuntelin nyt hengähtämättä ja ymmärsin pian, että olin silminnäkijänä eräässä itse San-ho-hui'n, Mandshudynastian verivihollisen, Kiinan vanhimman ja vaikutusvaltaisimman valtiollisen vapaamuurariseuran kokouksessa. "Fhang Ching, Fuh Ming." Alas Mandshut ja palauttakaa jälleen kansallinen hallitus!

Jos ymmärsin oikein, oltiin juuri ottamassa uutta, jäsentä seuraan. Oli pystytetty alttari, jonka edessä eräs valkoisiin vaatteisiin puettu mies oli polvillaan, joku seuran jäsenistä luki pakanallisen määrän sanoja, joita kandidaatti kertasi vapisevalla äänellä, ollen silminnähtävästi hyvin järkytetty hetken vakavuudesta ja merkityksestä. Kun tämä oli lopetettu, asetettiin polvistuneen miehen viereen pyhäsavuastia ja mies vannoi juhlallisen valan. Sitten aloitti tuo kunnianarvoisa suurmestari, tahi mikä hän lienee ollut, jälleen tutkinnon. Ymmärsin ainoastaan pari lausetta, niinkuin esim.:

"Kuinka korkea on veljeskunta?"

"Niin korkea kuin silmä vain näkee."

"Kuinka leveä?"

"Niinkuin Peking, Nanking ja nuo kolmetoista maakuntaa."

Äkkiä, juuri kun kaikki oli parhaassa vauhdissa, syntyi levottomuutta jossakin huoneen perällä, jossa arvelin pöksän oven olevan. Eräs veli, joka ei tiennyt tunnussanaa, pyrki sisään. Ulkopuolella ovea vahti huusi: "Tapan sinut!" Siihen vastasi joku: "Kurkkuni on kova, en pelkää!" Silloin päästettiin hänet sisään. Ymmärsin nuo sanat täydellisesti, koska ne sanottiin englannin kielellä.

"Katsokaa tänne", kuulin sanottavan kirkkaalla ja kovalla äänellä, "gentlemannit… katsokaa tänne, kädessäni on minulla Kiinan onni!"

Kokouksen osanottajia värisytti, tuntui siltä kuin jännitys olisi lauennut helpotuksen huokaukseen. Vieras, jonka kasvoja en vieläkään nähnyt, nosti kätensä ja katso, siinä loisti kallis, musta Paragon-helmi.

Suurmestari otti helmen vieraalta, tutkiskeli sitä kauan aikaa tarkasti ja puhui sitten syvällä, sisäisestä liikutuksesta vapisevalla äänellä. Ymmärsin ainoastaan muutamia sanoja; hän ei varmaankaan puhunut kiinan kieltä, joka muuten onkin laaja käsite, vaan jotakin rannikkomurretta eli niin kutsuttua "pigeon-engelskaa." Käsitin kumminkin sen verran, että helmi oli Ching-hallitsijasuvun kuuluisa taikakalu ja sen kadottaminen toisi onnettomuutta San-ho-hui'n vihaamalle hallitsijahuoneelle. Sitä, että veljeskunnan asiamies oli onnistunut saamaan kalleuden käsiinsä, pidettiin nähtävästi maailmanhistoriallisena tapauksena.

Kaikki tämä, johon olin näkymättömänä, mutta tunnustaakseni hyvinkin tarkkaavaisena kuulijana, sai minut unhoittamaan oman vaarallisen tilani. Olin sillä hetkellä ainoastaan utelias tietämään, mitä suurmestari aikoi tehdä lohikäärmekruunun kalleimmalla koristuksella. Uteliaisuuteni ei kumminkaan tullut tyydytetyksi, sillä tapausten luonnollinen kulku keskeytyi äkkiä niin väkivaltaisella ja odottamattomalla tavalla, että kaikki seuraava muistuu mieleeni vain äänten ja hyppyjen sekamelskaisena mosaikkina. Suurmestari oli juuri kohottanut säteilevää helmeä pitävän kätensä korkealle ilmaan, antaakseen kaikkien läsnäolijoiden nauttia sen näöstä, kun ovi äkkiä remahti auki ja paljasti joukon ojennettuja revolvereja, joiden takaa näkyi yhtä monta kiinalaista poliisia. Seura oli yllätetty.

En ennättänyt nauttia kuin hetkisen tästä draamallisesta vaikutuksesta, sillä samassa sammuivat kaikki valot. Syntyi sanoin kuvaamaton hälinä, sillä pimeässä tapeltiin. Odotin ratkaisua ja päätin antautua poliiseille siinä tapauksessa, että ne voittaisivat. Äkkiä tunsin ihmisen vieressäni. Pimeässä luuli hän kai minut joksikin toverikseen. "Tule", kuiskasi hän, "me emme saa hukata hetkeäkään." Hän ryömi edelläni ja minä seurasin. Minun on heti sanottava, että kaivo, johon olin pudonnut, oli erään kaksoismuurin sisäpuoli, jota käytettiin jonkinlaisena salakäytävänä kellariin, jossa yhdistys piti kokouksiaan. Kiipesimme muuriin kiinnitettyjen koukkujen avulla ja pääsimme vihdoin eräälle ovelle, joka aukeni muutamaan puutarhaan. Oli sysipimeä yö. "Tämän muurin yli!" sanoi hän hillitysti ja alkoi kiivetä erääseen puuhun, jota muurin vieressä kasvavana voitiin käyttää jonkinlaisina tikapuina. Samassa kuulimme pikaisia askeleita hiekkakäytävältä ja salalyhdyn valo sattui kasvoihini. Puussa olevalta kiinalaiselta pääsi hämmästyksen huuto. En siis ollutkaan mikään veli, vaan valkoinen vakoilija! Suurmestari, sillä hänhän se oli, kumartui ja revolveri kiilsi hänen kädessään. Kuului laukaus ja kuula hipasi poskeani. Raivoissani tartuin häneen ja saatuani kiinni hänen silkkikauhtanastaan, riipasin kovasti. Se repesi ja puolet siitä jäi kouraani. Poliisi oli nyt niskassamme ja suurmestari hyppäsi muurin toiselle puolelle. Minä sitävastoin jäin paikoilleni. Kädessäni pitämässäni silkissä huomasin jotakin kovaa ja pyöreää, mahtoikohan se olla…? Kiireesti kääräsin sen kokoon ja tukin liivini alle. Nyt olivat poliisit kimpussani ja annoin niitten vangita itseni vastustelematta. Minut vietiin viranomaisten eteen, jossa näytin toteen olevani Ranskan alammainen. Minut päästettiin vapaaksi monilla anteeksi pyynnöillä, sitten kun olin selvittänyt nuo monet kummalliset yhteensattumat, jotka olivat vieneet minut Mandshu-hallitsijasuvun vihollisten läheisyyteen. Helmestä en puhunut mitään. Päästyäni huoneeseeni turvaan, otin silkkipaidan esille ja rupesin sitä tutkimaan. Niin, tuossa oli hänen kunnianarvoisuutensa tasku ja taskussa oli kuin olikin tuo San-ho-hui'n vasta hankkima ja nyt raakalaisille menetetty musta taikakalu.

En voi sanoa, että olisin heti ihastunut löydöstäni. Ymmärsin toki sen verran, että molemmat puolueet, sekä Mandshupuolue Chingit, joka oli sen kadottanut, että Mingit, jotka olivat sen varastaneet, panisivat kaikki voimansa liikkeelle saadakseen taasen kapineen haltuunsa. Olisinhan kyllä voinut jättää helmen hallitukselle, mutta silloin olisin tullut Mingien koston esineeksi, sillä San-ho-hui'n käsivarret ovat pitkät ja rautakovat ja heillä on silmät joka sormen nokassa. Olisin antanut helmen mielelläni takaisinkin, mutta miten voisin tavata…? En voinut tehdä mitään päätöstä Ja seuraavana päivänä piti minun matkustaa. Matkustin ranskalaisessa postihöyrylaivassa. Pari kertaa sillä matkalla huomasin matkatavarani tarkastetuiksi ja minulla oli aina se tunne, että olin vartioitu ja takaa-ajettu. Hermostuin. Hoksasin silloin keinon. Kirjoitin käyntikorttiini: "Helmi luovutetaan 10,000 punnasta", — laskin kortin hyttini pöydälle ja menin ulos. Tahallani viivyttelin sinä iltana kauemmin kuin tavallista tupakkahuoneessa ja tullessani hyttiini keskiyöllä oli kortti vielä paikoillaan, mutta siihen oli neulanhienolla käsialalla kirjoitettu: "Tallettakaa helmi Englannin pankkiin ja jättäkää samalla laillistamistodistus 10,000 punnan pankkiosoitusta vastaan." Sitten määrättiin aika ja paikka Lontoossa, missä vaihto tapahtuisi. Ihmettelin kauan, mitä nämä kiertotiet merkitsisivät ja miksi ei haluttu vaihtaa helmeä suoraan, mutta eipä sillä väliä: 10,000 puntaa on paljon rahaa ja mitäpä minun tarvitsisi muusta valittaakaan. — Siis, vaihto tapahtui, osoitteeni hyväksyttiin, rahat ovat hallussani ja helmi on tallessa Englannin pankissa — jos ei nim. jo joku taivaanvaltakunnan poikain asiamies…

Erik on kuunnellut esitystä tarkkaavaisesti.

"Ja sitten", sanoo hän, "mitenkä sitten kävi mustalle helmelle?"

"Hallitus teki varmaan suuria ponnistuksia saadakseen helmen takaisin, mutta ei onnistunut."

"Se on siis vieläkin San-ho-hui'n hallussa?"

"Ei. Seikka on sellainen, että San-ho-hui ei ainoastaan ole julistettu valtion kiroukseen ja sen jäseniä ajeta takaa rikollisina, vaan sillä on vielä toinenkin kuolin vihollinen: kilpaileva salaliitto Ko-lau-hui. Se on toinen valtiollinen yhdistys, joka ei ainakaan alussa ollut valtaistuimen vihollinen ja tuskin on vielä nytkään, ei kumminkaan niin suuressa määrässä, kuin San-ho-hui. Tunnussana on sillä muuten: 'Kiina kiinalaisille!' Tämä yhdistys, jolla on käytettävänään suunnattomat rahavarat, on kuulemma anastanut mustan helmen ja taistelussa on nyt siis osallisina nuo kolme yhdistystä: San-ho-hui. Ko-lau-hui ja keisarin taivaallinen salapoliisikunta, jotka kaikki vakoilevat toisiansa. Kenen hallussa helmi nyt lienee, en tiedä? Jos se olisi minulla, niin nakkaisin sen heti meren syvyyteen, sillä elämäni olisi niin kauan, kun se olisi hallussani, kirjaimellisesti sanottuna, yhden langan varassa."

— — Niin kulutetaan aikaa sellaisessa pienessä maailman kolkassa kuin laivassa merellä. Bonbay'ssa eroavat matkatoverien tiet. Pierre Legrand jatkaa Franz Joseph'issa matkaansa tuonne vielä kaukaisempaan ja keltaisempaan itään. Almkvist ja Erik menevät maihin mukanaan uusi kiinalainen palvelijansa, joka heitä mestarillisesti auttaa. Vielä samana iltana kuin laiva oli tullut Bombay'n satamaan, alkavat he rautatiematkansa Kalkutta'an. Sieltä aikoo Almkvist tunkeutua etemmäksi pohjoiseen, sillä kiinalainen saapi heti heidän maihintulonsa jälkeen tiedon siitä, että Kukuncr on lähtenyt jo kauan aikaa sitten, mutta ilman Rokka'a. Hän on, niinkuin hekin nyt, jatkanut kiireimmiten matkaansa Kalkutta'an, aikoen epäilemättä sieltä tunkeutua Tibet'iin.

Ja Rokan mukana seurasi "eräs matkue!"

"Oh", sanoo Erik ja puristaa kätensä nyrkkiin, "ja tässä matkueessa on
Arnaluk!"

TOINEN OSA

NELJÄN MEREN VALTAKUNTA

1.

ANTAAKO PERÄÄN? EI KUUNAAN!

Erikin päiväkirjasta:

Olemme päättäneet tunkeutua Tibet'iin, tuohon salaperäiseen maahan. Professori tahtoo Llassa'an ja Wen Siang sanoo, ettei mikään ole hänelle sen helpompaa kuin viedä meidät sinne, jos vain voimamme riittävät. "Voimamme", sanoo professori, "älkää puhuko voimista minulle, jonka kestävyys on tullut oikein sananparreksi!"

Tämä on nyt professorin harhaluulo. Hänellä on niitä useampiakin, mutta tämä on hänen mieliväitelmänsä. Mutta ei hän olekaan niin huono kuin luulisi.

Olemme varustautuneet Wen Siang'in ohjeiden mukaan. Vaikka Almkvist kieltääkin pitämästä tai kohtelemasta häntä muuna kuin maksettuna palvelijana, kysyy hän kuitenkin lukemattomissa tilaisuuksissa hänen neuvoaan, luullen tekevänsä sen paljastamatta itseään. Alan todellakin uskoa, että tuo oppinut professori on melko tietämätön tästä maasta ja sen tavoista. Mutta onhan meillä onneksi Wen Siang.

Kiinalainen ystäväni osoittaa professorille äärimmäistä kohteliaisuutta ja puhuttelee häntä sellaisella kukkaiskielellä, joka oikein tuoksuu nöyryyttä ja vaikuttaa Almkvistiin kuin huumaava hajuvesi.

Matkamme on ehkä toivoton. Edessämme on maa, täynnä vuoria ja erämaita, oikea erämaitten maanosa. Kuinka me voimmekaan löytää haettavamme, me, joilta puuttuu kaikki edellytykset tuollaiseen matkaan: kielen, maan, kansan ja ilmaston tunteminen. Heittäydymme tuntemattomiin vaaroihin, mukanamme ainoastaan yksi henkilö, johon kaikki perustuu, koirapalvelija, jonka, mitätön ja kurja nimi on vain Wen Siang.

Arnaluk, pieni rakas Arnaluk… kirjoitan tätä kaikkea siksi, että jonakin päivänä voisin kertoa sinulle, miten me tunkeusimme eteenpäin peninkulma peninkulmalta, siksi kunnes vihdoin löysimme sinut. Ehkä emme milloinkaan enää tapaa toisiamme tämän auringon alla, joka paistaa niin hirveän kuumasti tänään.

Seuraavana aamuna tulomme jälkeen pieneen intialaiseen kylään, jonne olimme saapuneet junalla ja höyrylaivalla, tuli Wen Siang puhuttelemaan professoria:

"Jos teidän korkeudellenne sopii, ilmoitan alammaisesti, että ponihevoset on nyt ostettu. Ehkä herra professori suvaitsee tulla niitä katsomaan?"

"Ponihevoset… järjiltäsi mies… ponihevosia Tibet'issä… täällähän matkustetaan kameeleilla, erämaanlaivoilla!"

Wen Siang kumartaa nöyrästi.

"Suokaa anteeksi, mutta juurihan korkean herrani omain, joskaan ei kovasti, vaan kumminkin järkähtämättömästi annettujen määräysten perusteellahan tein tämän kaupan… ja lisäksi olen vielä tilannut aseita ja ampumavaroja puolen vuoden oleskelua varten autiossa vuoriseudussa."

"Puoleksiko vuodeksi… autiossa vuoristossa?" Professori tuijottaa kauhistuneena silmälasiensa yli. "Vuoritasanko, niinpä tietysti, mutta autio ja sileä tasanko kaikissa tapauksissa."

"Sata peninkulmaa vuoristoa… Teidän korkeutennehan aikoo Llassa'an?"

"Niin tietysti, tietysti… vai niin, vuoria… ja ponihevosia! Lähtekäämme niitä katsomaan… tietysti täytyy meillä olla ponihevosia eikä kameeleja, jos tiemme kerran kulkee vuorien yli… sehän on päivän selvää."

— — — Ja mitä vuoria ne ovat olleetkin! Alussa tapasimme siellä täällä pieniä kyliä, mutta myöhemmin tulivat ne yhä harvinaisemmiksi. Tapasimme joskus lammaspaimenia, jotka läksivät heti pakoon, nähdessään matkustajia tällaisissa karuissa seuduissa. Vuoret, joiden ahtaat solat olivat tienämme, tulivat yhä autiommiksi. Vuoristoilma oli puhdasta ja raitista, mutta vähän liian ohutta. Matkustimmehan 2-4,000 metriä korkeammalla merenpintaa.

Eteenpäin mentiin päivä päivältä. Lähdettiin aina ennen auringonnousua ennättääksemme kulkea parikaan peninkulmaa, ennenkuin auringon polttavat säteet pakoittivat meidät hakemaan suojaa ja lepoa jonkun kallionkielekkeen, kuusien tai telttamme varjossa, joskus, kun myrsky ja sade olivat raivonneet useita päiviä, muuttui tiemme aivan pohjattomaksi velliksi. Mutta kumminkin tunkeusimme eteenpäin.

Niin, tunkeusimme eteenpäin, mutta se oli voimia koettelevaa hommaa. Pari kertaa menetimme hevosiakin, jotka syöksyivät tietämme reunustaviin pohjattomiin kuiluihin. Intiassa palkkaamistamme palvelijoista oli meillä kuukauden kuluttua ainoastaan viisi jäljellä, sillä muut olivat karanneet toinen toisensa jälkeen. Ja joka kerralla ne varastivat niin paljon kuin vain jaksoivat kantaa. Jäljellä oli meillä enää vain neljä, jotka myöskin karkasivat päivää ennen tapausta, josta nyt aion kertoa. Jäimme siis aivan kolmenkesken: professori, minä ja palvelijakoiramme. Meillä oli viisi hevosta, laatikollinen työvälineitä, aseemme ja muonaa muutamaksi viikoksi.

Puhkesi myrsky ja haimme suojaa muutamassa joskus aikojen alussa syntyneessä kallionhalkeamassa. Olimme siellä hevosinemme jokseenkin hyvässä turvassa. Ympärillämme suhisi ja paukkui raivoisa myrsky ukkonen jyrisi kauheasti tällaisessa kivierämaassa ja kallioitten seinämät vastasivat tuhansilla äänillä! Salamoi ja satoi lunta yht'aikaa, kiviä ja kallionlohkareita putoili sinne tänne ympärillemme. Olimme vaiti, sillä äänemme ei olisi kumminkaan kuulunut tuossa luonnon salamoivassa puheessa.

Nukahdimme keskelle elementtien raivoa. Olimme siksi väsyneitä, ettei maailman loppukaan olisi voinut estää meitä antautumasta tuon suloisen tunteen valtaan heittäytymällä kuolemanväsyneinä unen helmoihin. Ah, sinä ihana uni!

Herätessämme oli jo aamu. Kaikkialla vallitsi haudanhiljaisuus. Menimme ulos. Ja katso! Edessämme kohosi pilviä piirtävä vuorijono, joka pani sydämemme vapisemaan. Silmänkantamiin pohjoisessa ja etelässä ulottui tämä suunnaton kivimuuri keskeymättömänä jonona, pyörryttävän korkeina, lumivalkeina, ja varhaisen aamuauringon rusottamina vuorenhuippuina. Selvästi ja varmasti piirtyivät niitten särmikkäät hahmot sinitaivasta vasten.

"Noittenko yli?" sanoi Almkvist ja nyökähytti silmälaseillaan itään, "… ei milloinkaan! Ei ole ollenkaan luultavaa, että hakemamme olisivat kulkeneet noitten suunnattomien vuorien yli. Olemmehan kyllä jo parikin kertaa kiivenneet lumihuippuisia vuoria, mutta olihan se vaiva vain lasten leikkiä tämän rinnalla, jos nyt nimittäin yrittäisimme. Kääntykäämme takaisin. Eihän maksa vaivaa tyhjän tähden antautua tuollaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin."

Täytyi myöntää professorin olevan oikeassa. Nykyisillä varustuksillamme olisi sulaa hulluutta uskaltautua noihin lumiseutuihin.

Professori kääntyi Wen Siang'iin, joka jo satuloitsi hevosiamme matkaamme varten.

"Hylkään ajatuksen päästä Llassa'an — tällä kerralla!" Wen Siang katsahti häneen.

"Kuinka? Laskettehan kai leikkiä, korkea herrani? Hylätä ajatus päästä tuohon pyhään kaupunkiin — semminkin nyt kun olemme näin likellä! Se on tuolla vuorien takana!"

Almkvist huokasi syvään.

"Llassa", jatkoi kiinalainen, "tuo pyhä kaupunki, johon ei kukaan eurooppalainen ole vielä astunut jalallaankaan, Llassa, lukemattomine luostareineen, jotka kätkevät vuosituhansien viisauden… Llassa", — nyt kääntyi Wen Siang minuun — "jossa ehkä hänkin on kätkettynä, jota haemme…"

Wen Siang aikoi sanoa ehkä enemmänkin, mutta vaikeni ja meni satuloittujen ja kuormitettujen neljän hevosen luokse. Pysähtyen siihen, katsoi hän kauan uneksivilla ja raskasmielisillä silmillään kallioista maailmaa, joka kohotti harmaat muurinsa meidän ja tuolla puolella olevan Llassa'n eli… välille.

"Korkeat herrani epäröivät", sanoi hän vihdoin, "ja teidän palvelijakoiranne odottaa vain käskyänne!"

Vihdoin teki professori päätöksensä. Hän rupesi sovittelemaan ja sanoi:

"Sinun on päätettävä Erik… eteenkö vai taaksepäin?"

Samassa hetkessä kosketti käsi kättäni. Se oli Wen Siang'in. Katseemme yhtyivät. Hänen rukoilevana.

"Mutta sehän on mahdotonta", kuiskasin, "aivan mahdotonta!"

Wen Siang käännähti silloin niin äkisti, että hänen niskapiiskansa heilahti kirkkaassa, sinisessä ilmassa ja viisaat silmänsä salamoivat halveksumisesta. Mutta ainoastaan hetken. Sitten katsoi hän jälleen minuun ja nyt näin hänen katseessaan vain neroa ja tahdonvoimaa. Kohottaen kätensä ja viitaten korkeisiin vuoriin sanoi hän:

"Ei milloinkaan saa antaa perään!"

"No!" huudahti Almkvist kärsimättömästi, "mitä tuumit, eteenkö- vai taaksepäin?"

"Tietysti eteenpäin!"

Ja niin läksimme ratsastamaan valkoisia huippuja, tuota kuoleman ja alituisen hiljaisuuden maata kohti.

2.

KORKEITTEN VUORIEN YLI.

"Katsokaahan, näettekö?" sanoo Wen Siang ja viittaa alaspäin, jossa matalassa uomassaan villi ja kuohuva, leveä virta kiemurtelee, "tuo virta on tie elämään, pelastukseen ja ihmisten luo."

Siinä he seisovat: Almkvist, Erik ja heidän kiinalainen palvelijansa. Takanaan harmaat pilviäpiirtävät vuoret, edessään joki. He ovat siis päässeet perille.

"Todellakin", sanoo Almkvist heittäytyessään muutaman tuhatvuotisen tammen juurella kasvaville pehmeille sammalille, "todellakin… me olemme perillä."

Ja onpa hänellä syytäkin olla iloinen, tuolla rakkaalla professorilla, sillä heidän kärsimänsä vaivat ovat olleet yli-inhimillisiä. Huolimatta purevista pakkasista ja läpitunkeutuvista myrskyistä matkustivat he vain lumihuippujen yli. Ja perille he pääsivätkin, vaikkakin aivan viime tingassa. Hevosiakin on enää vain kaksi ja nekin niin heikkoja, etteivät jaksa kantaa kuin osan tavaroista. Loput ovat jossakin tuolla ylhäisessä lumimaassa, missä ei muu elä kuin tuo jääkylmä, pureva tuuli.

Wen Siang oli tehnyt tulen ja ensimmäisenä saaliina saatu jänis paistuu vartaassa. Tuli räiskyy ja sininen savu katoaa humisevien puitten väliin. Vanha tammi narahtaa silloin tällöin.

"Kuinka ihanaa soittoa", sanoo Erik maatessaan selällään sammalpeitteellä ja tuijottaessaan siinä taivaalle tammen lehvien ja oksien lomitse, "tuntuu ihan kuin olisin kotona!"

Wen Siang seisoo, ja levittäessään kätensä vaahtoavaan virtaan päin sanoo hän hymyillen:

"Niin kotona, kotona!" Sitten menee hän rannalle ja katselee tarkkaavaisesti joka haaralle. Hän koskettelee kiviä, haistaa kahilaa ja antaa keltaisen hiekan valua sormiensa lomitse. Hän kulkee pitkän matkaa virran rantaa, huudahtaen silloin tällöin kovasti ja moninkertainen kaiku vastaa harmaista kallionseinistä. Oli kuin tahtoisi hän päihtyä tämän villin ja rikkonaisen maan näystä. Ilma, jota hän vetää keuhkoihinsa syvin siemauksin, on hänelle suloista. Hän näyttää unhoittavan korkean herransa tuolla vuoren rinteellä.

Kokonaisen tunnin kuluttua palaa hän takaisin, mutta ei olekaan enää mikään "palvelijakoira." Almkvist'kin huomaa sen ja tuijottaa häneen suu auki.

"Jumalalle kiitos", sanoo professori heti jälkeenpäin, "että olemme päässeet näin pitkälle. Nyt kai ei voine enää olla pitkälti Llassa'an?"

"Eikö mitä", vastaa kiinalainen hymyillen. "Sata peninkulmaa huippuja ja rotkoja… eihän sellaisesta kannata puhua!"

"Sata peninkulmaa… se ei voi olla mahdollista, onhan kuukausia jo kulunut Tibet'iin tukeutumisestamme ja mekö olisimme vielä sadan peninkulman päässä tuosta pyhästä kaupungista! Sehän on hullutusta!"

"Oppinut herrani, valitan sanoessani teille, että erehdytte. Emme ole Llassan läheisyydessäkään, vaan toista sataa peninkulmaa sieltä. Emme ole Tibet'issäkään!"

"Emmekö ole Tibet'issä…? Mutta sanoithan aina, että kuljimme tuota pyhää kaupunkia kohti ja lupauksesi johdostahan, että veisit meidät Llassa'an, me, hitto vieköön, retkeilimme näitten suunnattomien vuorien yli!"…

Wen Siang kumartuu sen verran, ettei voida nähdä hänen silmiään eikä piirrettä hänen suunsa ympärillä. "Olen siksi paljon kunnioituksen läpitunkema valkoiselle opille, etten voisi otaksuakaan jonkun keltaisen palvelijakoiran voivan sitä eksyttää. Jos nyt korkeasti oppinut herra on saapunut Kiinaan, niin on kai hän varmasti itse sinne pyrkinyt. Eikö korkea herrani ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että koko ajan matkustimme itään?"

Professori hyppäsi pystyyn. "Kiinassa!" huutaa hän. "Voi minua hullua, minua kurjaa miestä! Kiinassa!" ja suunniltaan vihasta hyökkäsi Almkvist Wen Siang'in kimppuun ja tarttui häntä kurkkuun.

"Roisto", kähisee hän, "roisto, petkuttaja!"

Erik kiiruhtaa apuun, mutta ennenkuin hän ennättää ottaa askeltakaan, kierii professori jo nurmikolla. Yksi ainoa Wen Siang'in salamannopea ote oli ollut tarpeeksi tähän. Erik odottaa, että kiinalainen kostaisi kärsimänsä loukkauksen, ja on valmiina heittäytymään väliin, mutta kiinalainen säilyttää täydellisesti kylmäverisyytensä. Ei piirrekään ilmaise kummastusta tahi kiihkoa ja hän jatkaa puhettaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut… Almkvistin täytyy vihdoin pyörryksissä ja hämillään kömpiä ylös ruohikolta.

"Niin Kiinassa, tuossa taivaallisessa, kukkaisessa, neljän meren välisessä Keskus-valtakunnassa", — ja tässä leimahtavat Wen Siang'in silmät — "joka kerran on hallitseva maailmaa. Mutta sinä länsimaitten oppinut, jos et tahdo seurata, niin voithan vapaasti palata takaisin näitten vuorien yli, mutta jos tahdot löytää intialaisen Rokka'n, niin tule mukaani tälle virralle. Sillä hän, jota haemme, on näitten vuorien tällä puolella."

"Mitä, täälläkö Kiinassa… onko Arna…?"

Wen Siang katsoo äkkiä ympärilleen, vuorenrinteille ja pilvenhattaroiden ympäröimille korkeille huipuille, katsoo havupuita, sammalmättäitä ja maalauksellisia epäjärjestyksessä olevia kallionlohkareita.

"Hiljaa, vuorilla on silmät ja kivillä korvat. — Niin, Kiinassa!
Kuulkaa: Kukunor läksi Bombay'sta kahdeksan päivää aikaisemmin kuin
Franz Joseph saapui sinne, eikö totta?"

"Kyllä, mutta Rokka, se roisto, nousi maihin ja jatkoi matkaansa koilliseen, kohti vuoria. Ja itsehän luulit hänen aikovan Dalai Lama'n luokse Llassa'an. Sentähdenhän juuri tahdoinkin päästä tuohon pyhään kaupunkiin."

"Senköhän vuoksi vain…? Mutta olkoonpa nyt miten tahansa, te tahdoitte mielellänne sinne. Tuosta kaupungista kulkee omituisia huhuja ja mielellään olisi kai länsimaitten oppinut ollut ensimmäinen valkoinen mies, joka olisi sinne päässyt. Kumminkin on totta, että Rokka ei lähtenyt laivasta Bombay'ssa ja hän, jota etsimme, tuo kaunis A-lu-li…"

"Arnaluk…"

"A-lu-li on se isäimme kielellä. Siis ei ruhtinas, eikä myöskään A-lu-li lähteneet laivasta Bombay'ssa, vaan jatkoivat sillä matkaansa itään… ja ovat nyt Kiinassa."

"Tiesitkö tuon Bombay'ssa?"

"Kyllä varmasti!"

"Ja kerrot siitä vasta nyt!"

"Niin."

"Se on kauheaa… liian nenäkästä ja hävytöntä!"

"Eikö mitä, ainoastaan viisasta. Jos olisin kertonut teille kaikki, niin ette milloinkaan olisi valinneet tätä tietä, joka meidän juuri oli valittava. — Mutta leiriytykäämme nyt. Sitten täytyy minun lähteä luotanne päiväksi tai pariksi, mutta älkää olko huolissanne, menen ainoastaan valmistamaan tietä ja sitten olen jälleen viisaan miehen palvelijakoira."

"Sano kumminkin eräs asia Wen Siang… tämä, tämä maa on siis Kiina — mutta sehän on kauhean suuri ja…"

"On kyllä, sillä varsinainen Kiina käsittää kahdeksantoista maakuntaa, joista jokainen on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan jonkun länsi-eurooppalaisen suurvallan kokoinen."

"Olemme Kiinan läntisimmässä maakunnassa, Szechuan'issa, 'Taivaanvaltakunnan' alituisesti sykkivässä sydämessä, Szechuan'issa, maailman rikkaimmassa maassa, joka on yhtä suuri kuin Ranska, mutta asukasluvultaan kaksinkertainen ja kuitenkin vain kahdeksastoista osa minun ja isäini valtakunnasta, tuosta suunnattomasta Kiinasta."

"Mutta joki?"

Wen Siang katsoo tuota leveätä ja levotonta virtaa.

"Jokiko… se on Kiinan ja maailman valtasuoni, tämä joki on
Yangtsekiang!"

"Yangtsekiangko?"

"Niin ja tältä virralta hakekaamme, virralta, jonka lähteet ovat 'Taivaanvaltakunnan' pohjoisimmassa osassa tuolla suunnattomassa Kukunor'issa ja joka kuten elämän ja hedelmällisyyden virta halkaisee Kiinan valtakunnan lännestä itään, kunnes se Shanghai'n luona yhtyy valtamereen. Täältä hakekaamme! Mutta nyt täytyy minun kiiruhtaa matkaan. Päivä kuluu, vuorten varjot pitenevät ja katsokaa, laskeutuva aurinko suutelee jo ikuisia huippuja!"

3.

PURJEHDUS "ELÄMÄN-VIRRALLA."

Wen Siang on jälleen heidän palvelijakoiranaan ja Almkvist alkaa jo unhottaa asian joskus olleen muullakin tavalla. Hän on jo mukaantunut oloonsa "Taivaanvaltakunnassa", eikä halua enää sen alusmaahan. Wen Siang- on sitäpaitsi hyvän palvelijan perikuva. Hän tietää kaikki ja näyttää osaavan loihtia. Viisi päivää sen jälkeen kuin hän oli jättänyt korkeat isäntänsä Yangtsekiang'in rannalle, palasi hän takaisin… sukelsi esiin parin puun välistä, kumarsi syvimmällä; alammaisuudella ja selitti, että nyt olisi aika jatkaa: matkaa, johon on kaikki valmiina. Likiang'illa ei ole sen suurempaa toivomusta kuin kulettaa tähtien vertaisia j.n.e…. Likiang näyttäytyy olevan hyvin varustettu ja kuukausiksi muonitettu moottorivene.

"Kuinka", sanoo professori ja katsoo silmälasiensa yli, "kuinka voi
Kiinassa olla moottoriveneitä?"

"Kyllä, sillä 'Taivaanvaltakunnassakin' voidaan rahalla saada aikaan ihmeitä."

"Rahalla! Mutta enhän ole antanut sinulle senttiäkään!"

"Ah, jalosukuinen herra, tähtien vertaisilla on hyvä luotto tässä maassa — mutta eikö sopisi, hyvä herra, ettette kyselisi enää?"

Mutta tämä on totisesti liiaksi pyydetty professorilta. Hän tekee viittauksia ja kysymyksiä ja Wen Siang oli liian kohtelias ollakseen vastaamatta.

"Syvästi suruissaan täytyy teidän palvelijanne luopua tästä keskustelusta. Vaillinaiset ja tyhmät vastaukseni voisivat vain osaksi tyydyttää teidän armonne taitavaa ja läpitunkevaa ymmärrystä."

Ja siihen se jääpi. Professori ei saa tietää enempää ja saapi heittää sen pois mielestään.

Erik hymyilee. Hän ei kysele. Enimmäkseen istuu hän ja katselee ihmeellistä kuvasarjaa, joka näyttäytyy heille joen kummallakin puolella. Likiang kulkee nopeasti. Virta on vuolas ja moottori on sentähden melkein tarpeeton. Viikkokausia, ovat he säksyttäneet, milloin paljaitten, milloin metsää kasvavien, jyrkkien ja rapautuneitten vuorenseinämien välitse. Ainoastaan siellä täällä jyrkänteillä huomaa pienen kylän, johon muutamia satoja "Taivaanvaltakunnan" poikia ja tyttäriä on ryhmittynyt asumaan. Mutta vähitellen alkavat asuttujen paikkojen välissä olevat erämaat harveta ja eräänä kauniina päivänä heräävät he keskellä kuhisevaa jokielämää djonkkineen, jokitaloineen ja veneineen. Vuoria on seurannut laaja ja hedelmällinen laakso. He ovat nyt todellakin Kiinan puutarhassa: Szechuan'issa.

"Ah Almkvist, katsokaa, no mutta katsokaahan", huudahtaa Erik ja tarttuu professoria takinhiaan, "kiinalaista kaupunkia, pääkaupunkia!"

Ja todellakin häämöttää edestäpäin, hälvenevän sumun seasta, aamuauringon valaisemia tiilikattoja tasangolla ja vuorien rinteillä. Siellä täällä näkyy jonkun panttilainaajan torni ja silmä seuraa kaupungin muurien vanhoja käänteitä. Se on ensimmäinen heidän likeltä näkemänsä kaupunki. Almkvist pyrkii maihin, mutta Wen Siang sanoo:

"Tämä ei ole mikään valtainvälinen satama ja fan-jens'it ovat uteliaisuuden esineitä. Iloitkaamme joka peninkulmasta, jonka saamme estämättä kulkea. Hakemillamme on kumminkin tarpeeksi etumatkaa."

Ja Likiang pujottelee jokiveneitten, lauttojen ja djonkkien lomitse. Lasten huutojen, kaikenlaisen kirkunan ja komentosanojen melu on välistä niin korviavihlova, että heidän itsensäkin täytyy huutaa kuullakseen toisiaan. Vasta illalla ovat he sivuuttaneet tämän taivaallisen kaupungin.

Seuraavana aamuna on joki taasen autiona vuorten rinteitten välissä. Koskissa on väylä matala, karinen; ja kallioinen. Höyrylaivan olisi tässä melkein mahdotonta päästä vastavirtaan. Keltaiset kulit saavat olla täällä djonkkien kuljetusvoimana. Näitä partaisiin asti raskaasti kuormitettuja, jännitettyjen lihaksien ja kovien nyrkkien kuljettamia aluksia sivuuttavat he joka hetki. Ja että kaikki kävisi nopeammin, putoilevat bamburuoskan lyönnit näitten ihmisvetohärkien alastomille hartioille. On kauhean vaikea kulettaa näitä aluksia vastavirtaan ja pitää nuoria ja köysiä erossa virran kuohuista esiin pistävistä kallioista. Joka hetki saa joukko noita keltaisia orjia syöksyä veteen irroittamaan jotakin kiinni tarttunutta köyttä.

"Ahaa", sanoo Almkvist, "tämä on siis sitä tuhatvuotista sivistystä… juuri sellaiseksi sen arvasinkin. Kas vain, juuri niin!"

Ja todellakin se on hirvittävää katsella. Puoli tusinaa kulia kiskoo hikipäissään muudatta köyttä, jolle he eivät voi mitään. He ponnistavat jaloillaan kivistä ja jännittävät lihaksensa äärimmäisyyteen asti. Mutta päälliköstä ei se ole tarpeeksi. Hän tunnustelee köyttä, miten se on kiinteällä… ja sateena läiskähtelevät piiskanlyönnit alastomille hartioille. Nuo keltaiset raukat näkyvät mukaantuvan kaikkeen. Varmaan heille maksetaan hyvää palkkaa.

"Enpä juuri tiedä", sanoo Wen Siang, "kuukaudessa ansaitsevat he kymmenen kruunua. Ja sillä saavat he tulla toimeen perheineen ja taloineen. Ja mikä on kummallista, he tulevatkin!"

"Mutta sehän on julmaa!"

Wen Siang kohauttaa vain olkapäitään.

Rannat muuttavat taasen muotoaan. Vuoret vaihtuvat metsäisiksi harjuiksi, joita katkaisevat peninkulmaiset tasangot. Niillä kasvaa maissia, riissiä, vehnää, tupakkaa ja opiumia ylellisessä runsaudessa ihmisten kuhinan keskellä. Kaikkialla on elämää ja melua kirkkaan siniseltä taivaalta paistavan hehkuvan auringon alla. — Mutta miljoonat liukuvat heidän ohitsensa kuin elävät kuvat, jotka eivät ole oikein todellisia. He katselevat kaikkia, aivan kuin katsellaan näytelmää aitiosta.

"Odottakaahan", sanoo Wen Siang, "korkeat herrani saavat pian likempää katsella muurahaiskekoa. Mutta ei ole kiirettä. Kiina on laaja ja Yangtsekiang on tuhannen peninkulman pituinen."

"Tuhannen peninkulman!"

Likiang kiitää taasen pilvenkorkuisten vuortenhuippujen välissä; yö lähestyy ja kuu nousee vuoren takaa, jonka se on nähnyt siinä satojatuhansia vuosia. He laskevat rantaan täksi yöksi ja Likiang kiinnitetään.

Illalliseksi syövät he kalarikkaasta joesta pyytämäänsä lohta, riisiä, jota Wen Siang syöpi kahdella tikulla, banaaneja, viinirypäleitä ja teetä. Wen Siang valmistaa sen maan tavalla: vähän teelehtiä kupin pohjalle, kiehuvaa vettä päälle ja niin on tee olmista.

"Ching ksien sheng wan sha", sanoo Wen Siang, "tahdotteko kupillisen teetä?" ja hän vaatii, että se on juotava tulikuumana heti.

"Jumalain juomaa", sanoo professori.

"Kyllä ja siitä sanookin eräs meikäläinen oppinut: 'Tee on parempaa kuin viini, sillä se ei ole päihdyttävää. Ei se myöskään viekoittele meitä ihmisiä tekemään tyhmyyksiä, joita sitten pitäisi selvänä katua! Tee on vettäkin parempaa, koska se ei kuleta mukanaan tauteja niin kuin useinkin vesi, joka mädätessään saastuttaa kaivot.'"

Ilta on ihmeen ihana. Joki virtaa tyynenä ja hiljaisuutta häiritsevät vain silloin tällöin laulut ja käheät huudot djonkeista, jotka, liukuvat heidän ohitsensa tummalla veden pinnalla.

Almkvist on sytyttänyt piippunsa. Ilta on liian kaunis nukuttavaksi. He keskustelevat etsittävistään. Wen Siang on varma siitä, että he kohtaavat Kukunor'in jossakin alempana, ehkä yhdessä noista Yangtsekiang'in monista valtainvälisistä satamista. Erik tarttuu tähän toivoon, joka, vaikka se onkin heikko, on kuitenkin toivo.

Sitten kertoo Wen Siang Kiinasta. Hän istuu kuunvalossa, joka vaalentaa hänen kasvonsa, niin että silmänsä näyttävät tummemmilta.

"Kiina on niin suuri, ettette ajatuksissanne voi ollenkaan kuvitellakaan sen laajuutta. Kuinka voidaan ajatella sellaista väenpaljoutta, jolla on samanlainen ajatustapa, samallaiset ihanteet, yhteinen tuhansien vuosien vanha sivistys ja isänmaa? Puhutte Euroopan suurvalloista. Niin tietysti! Kukin niistä on tuskin jonkun maakuntamme kokoinen. Jos Eurooppa joskus tyhjentyisi asukkaistaan, ja me nyt Kiinassa asuvat kiinalaiset siirtyisimme sinne, niin täyttäisimme sen Nordkap'ista aina Gibraltar'iin, Moskovasta aina Tukholmaan asti. Matkustakaammepa sellaisessa valtakunnassa. Lähdemme Nordkap'ista. Matkustamme Skandinavian halki ja kaikkialla tapaamme — emme ruotsalaisia, norjalaisia emmekä tanskalaisia, — vaan keltaisia. Jokainen ihminen Tukholmassa, Kristianiassa ja Köpenhaminassa on kiinalainen, jatkamme etelään: suuressa Saksan valtakunnassa ja kaikkialla tapaamme kiinalaisia. Berlin'issä ei ole muita kuin kiinalaisia ja jokainen suurkaupunki toisensa jälkeen on täynnä kiinalaisia. Matkustamme Böhm'issä, sitten pitkin Tonavaa, saavumme Wien'iin, Budapest'iin, käymme Balkanin valtioissa, Turkissa, Kreikassa ja kaikkialla näemme — ainoastaan kiinalaisia. Italiassa, pyhässä Roman kaupungissakin, aina vain kiinalaisia. Menemme Alppien yli ja jokaisessa vuoristomajassakin kiinalaisia; Ranskaan, Pyreitten vuoristosta Kanaliin, Pariisin miljoonakaupungissa, kaikkialla kuhisee kiinalaisia. Englannissa, Lontoosta Dublin'iin, Dublin'ista Edinourg'lin, on jokainen kohtaamasi ihminen kiinalainen! Sitten vielä Hollannissa, Belgiassa ja koko Pyreneitten niemimaassa et näe muita kuin kiinalaisia. Kun sitten olemme matkustelleet ristiin rastiin kaikki nuo kuusi suurvaltaa ja kaikki pienemmätkin, emmekä ole tavanneet muita kuin kiinalaisia, niin on meillä vielä jälellä Venäjä, Njemen'istä Ural'iin — koko tuo summattoman suuri Venäjä. Kuljemme tuossa suuressa valtakunnassa ja näemme vain joka kylässä kiinalaisia. Ja sitten kun koko maailmanosa, joka valkoisille edustaa 'maailmaa', on täynnä kiinalaisia, niin jääpi kumminkin vielä sen verran jälelle, että ne pystyvät asuttamaan Yhdysvallat. — Niin suuri on Kiina ja niin lukuisat sen asukkaat."

Wen Siang'in ääni kaikuu heleänä ja kuutamossa näkevät he hänen kasvojensa hiukan punoittavan.

"Tämä jättiläisvaltakunta nukkuu ehkä, mutta kuolla ei se voi! Se herää hitaasti uroon lailla, jolla ei ole kiirettä. Älkää luulko, ettei Kiinassa toimita. Kyllä, sillä kansa, joka lamautuu, kuolee. Mutta Kiina elää. Se edistyy. Ettekö juuri te, länsimaitten lapset omista tuota kaunista sananlaskua, jota ehkä ette itse ymmärräkään: 'Uskova ei pidä kiirettä!' Ei, Kiinalla ei ole mihinkään kiirettä, sillä on pitkälti vielä maailman loppuun ja Kiinalla on tarpeeksi aikaa saavuttaakseen sille kuuluvan maailmanvallan!

"Halveksimme teitä, länsimaalaiset, jotka kunnioitatte raakaa voimaa. Puhutte tuovanne meille länsimaista sivistystä, joka esiintyy täällä murhina, rikoksina, kiristyksinä ja kaikenlaisena väkivaltana."

"Wen Siang", yrittää Erik, "unhoitathan lähetyssaarnaajamme, jotka ovat tuoneet teille Kristuksen. Olethan itsekin sanonut uskovasi Kristukseen!"

"Min, Kristukseen!" Wen Sian g lausuu tuon nimen syvällä vakaumuksella. "Tuohon laupiaaseen nazarealaiseen." Mutta sitten säkenöivät hänen silmänsä jälleen. "Luuletteko meidän voivan sitä milloinkaan unhoittaa, että se, jota nimität kristinopiksi, pakoitetaan mieliimme asevoimalla? Jos tuntisit fan-jens'iein, muukalaisten, menettelyt Kiinassa, niin sinua inhottaisi! Kultaa Eurooppa palvelee eikä Kristusta. Oletko unhoittanut, että Eurooppa kahdella verisellä sodalla pakoitti meille opiumipaheen? Lähetyssaarnaajat, saavat — nämä ihmiset, jotka kanuunain paukkuessa julistavat meille rauhan evankeliumia! Nämä hullut, jotka riidellen keskenään rakentavat asuntojansa isäimme haudoille ja jotka alituisesti kutsuvat tänne vierasta asevoimaa kukistamaan niitä, joita he itse ovat yllyttäneet kapinaan! Sellaista on tuo kristinusko, jota olette meille opettaneet. — Sanot minun uskovan Kristukseen. Niin uskonkin ja ehkä onkin hän kerran voittava tämän kansan, jonka suurimpana ikävänä on: 'Rauha maassa'. Ihmiskunnan kehto oli itämailla ja täällä on se jälleen syntyvä… ei Euroopassa; tuossa kristillisessä Euroopassa… Tahdotko pilkata Jumalasi nimeä, koska lausut sen tässä yhteydessä? Tiedätkö, mitä Eurooppa antaa näille n.s. 'pakanamaille'? Tiedätkö, mitä Saksan kristityt joka vuosi lähettävät mustille alamaisilleen Afrikassa, paitsi uusia testamentteja? — niin, ainoastaan 50 miljoonaa litraa paloviinaa! Ja meitä kohtaan eivät huolenpitonne kyllä lopu opiumisotaan! Onhan vielä paljon jälellä, johon eurooppalainen sivistys voi meidät pakottaa! Kuinka monella kanuunalla esim. aiotte pakottaa Kiinan juomaan whiskyä ja paloviinaa?"

Erikiä värisyttää. Nuoren kiinalaisen ääni värähtelee kiihkeästä tuskasta, surusta ja vihasta. Se vetoaa Erikin oikeudentuntoon ja hänen nuori, lämmin sydämensä myöntää syytökset oikeiksi. Silmänsä kiiltävät kyyneleistä.

"Kuule Wen Siang", sanoo hän ja ojentaa kätensä ystävälleen, "en ole osallinen tuossa… ajattelen kuten sinäkin… ja jos voisin, niin mielelläni auttaisin kansaasi oikeuksiinsa. Mutta mikä olen minä ja mitä voin saada aikaan? Ja vaikka sinun kansasi onkin noin kihisevän suuri, niin onhan se kuin turvaton lapsi Euroopan pajunettien edessä. Kansalaistesi täytyy oppia käyttämään raakalaisten miekkaa!"

Wen Siang katsahtaa ylös… ja katsoo kauan Erikiä silmiin. Hänen innostuksensa on kadonnut ja katseensa on lempeä ja hymyilevä kuin meri myrskyn jälkeen.

"Älä pelkää", sanoo hän harvakseen ja kumoamattomalla vakaumuksella, "älä pelkää, vielä on aikaa maailman loppuun. Emme kiirehdi. Kun kerran olemme valmiit sotaan, niin kostamme yhdellä lyönnillä kaikki entiset vääryydet!"

4.

MITÄ TAPAHTUI KELTAISEN-KISSAN-VIRRALLA.

Olla päivästä päivään Yangtsekiang'illa, mutta aina vain joella, eikä milloinkaan maissa, maanasukasten seurassa, se alkaa tuntua perältäkin yksitoikkoiselta, ja Almkvist on hermostunut ja kärsimätön.

Likiang on kiitänyt erään järven poikki ja kulkee nyt keltaisten kalkkikivikallioiden välissä. Wen Siang istuu katsellen herkeämättä joen oikeanpuoleista rantaa. Erik naurahtaa. "Katsokaa", sanoo hän ja viittaa muutamaan kummallisesti muodostuneeseen vuoreen, "eikö tuo ole aivan kuin suuri keltainen kissa?"

Juuri tuohon kallioseinään oli kiinalainenkin tuijottanut. "On kyllä ja sentähden kutsummekin tätä joenosaa Huang-Mvahusia'ksi, joka raakalaiskielelle käännettynä on: 'Keltaisen-kissan-virta'. Ja tämä on juuri se paikka, jossa saamme tietoja ja sitten teemme päätöksemme. Nousemme pian maihin."

Mitä merkitsee tämä hämärä puhe? Mutta Wen Siang ei rupea selittämään, hän kääntää vain Likiang'in kokan maata kohti ja löytää satamapaikan muutamien vedestä esiinpistävien suurien kivien välistä. Läiskis! Wen Siang hyppää veteen. Hän uipi ja ajellun pään musta hiuspiiska lähestyy maata kapeana viiruna. Kas, nyt pääsi hän maalle ja seisoen keltaisella hiekalla pudistelee hän itseään kuin koira. Mutta mitä nyt? Almkvist tarttuu kiikariin ja huomaa Wen Siang'in pienen, keltaisen tiikerikissan tavoin kiipeävän suoraan ylös keltaisen kissan kalkkiseinää. Mitä hän sieltä hakee? Ah — nyt hän pysähtyy, kuuluu huudahdus… ja kas, hänellä on jotakin kädessään! Nyt laskeutuu hän, juoksee jyrkännettä alas rannalle ja syöksyy veteen. Hetken kuluttua seisoo hän Likiang'issa keskellä vesilätäkköä, joka valuu virtanaan hänen vaatteistaan.

"No?" sanoo Almkvist.

"Niin, mitä tämä merkitsee?" kysyy Erik.

"Hyviä sanomia", vastaa Wen Siang, "katsokaapas tänne!"

Hän näyttää erästä patruunanhylsyä, josta hän vetää esille punaisen paperikaistaleen. Hän silittää sen.

Almkvist tuijottaa.

"Tunnustan… tämä näyttää kiinalaiselta silmissäni."

"Ja myöskin minun!"

Ja Wen Siang on oikeassa, ne ovat kiinalaisia, pystysuoriin riveihin kirjoitettuja kirjaimia. Hän lukee läpi ne vielä kerran ja sytyttää sitten paperin tulitikulla palamaan. Se leimahtaa ja muuttuu tuhkaksi.

"Saammeko nyt selityksen… jos suvaitsette!"

"Kyllä, jalosukuiset viisaat, kuulkaahan vain: nyt on aika käsissä, jolloin saatte astua 'Taivaanvaltakunnan' pyhälle kamaralle. Tuo, joka muuttui tuhkaksi käsissäni, käsitteli…"

"Mitä?"

"Sitä, jota etsimme. Tämän ahtaan kulkuväylän suussa on muudan valtainvälinen satama. — Ja kiinnitettynä sen yhteen laituriin on — Kukunor."

Erik kalpenee. "Kukunor — täällä Kiinassako, silloin on siis…"

"Niin, siltä näyttää."

Mutta Wen Siang ei halua sanoa enempää. Hän panee Likiang'in taas käyntiin. Ja jälleen kyntää sen keula Yangtsekiang'in keltaista vettä.

On yö, kun Likiang pujottelee varovasti satamassa vilisevien djonkkien ja virtaveneiden lomitse. Erikin ja professorin voimatta tehdä selkoa, milloin ja niissä, on äkkiä pari "Taivaanvaltakunnan" poikaa ilmestynyt Likiang'iin. Ne ovat hiljaisia ja tyyniä, totellen Wen Siangln pienintäkin viittausta, ja näyttävät tuntevan kaikki sataman sopukat ja sokkelot.

Kaikki ovat vaiti, pimeys ympäröitsee heidät, mutta hämärästi erottaa Erik rivin loistavia silmiä, jotka ovat kauempana satamassa olevan höyrylaivan, Kukunor'in, valaistuja ikkunoita.

Tuolla siis! Erik pui nyrkkiä. Hän ei näe eikä kuule muuta kuin sen, että tuolla, tuolla noitten valojen takana, joita joskus joku ohikulkeva orja himmentää, on ehkä Arnaluk…

Joku tarttuu kiinteästi hänen ranteeseensa, lämmin hengähdys hipaisee hänen poskeansa ja ääni kuiskaa:

"Pian, pian!"

"Mitä… kuka… mitä nyt?"

"Pian, kaikkien paholaisten nimessä! Tätä tietä!"

Nyt tuntee Erik Wen Siang'in äänen. Sitten näkee hän tuhansia tähtiä, sillä hän on lyönyt otsansa muutamaan parruun ja makaa selällään muutaman kiinalaisen virtaveneen pohjalla. — Mutta Likiang liukuu pois pimeässä noitten kahden kiinalaisen ohjaamana.

"Olemme turvassa", kuiskaa Wen Siang hengästyneenä, "mutta se olikin viime tingassa. Katsokaahan!"

Ja aivan oikein. Jos he olivat tahtoneet karttaa kiinalaista satamapoliisia, niin ei heillä todellakaan ollut ollut hetkeäkään hukattavana, sillä samassa valaisee sähkövalonheittäjä tummaa veden pintaa. Se kohtaa vain kiinalaisen virtaveneen satojen samallaisten joukossa… ja siirtyy välinpitämättömänä syrjään — sellaista se ei hae. Kas, nyt sai sädekimppu vauhtia, mutta Likiang on jo kaukana mustalla ulapalla. — —

Likiang, tuo hyvin rikoksellinen, selvästi odotettu moottorivene, oli varakuninkaan sinä iltana antaman määräyksen mukaan kaikella muotoa pidätettävä, ja jos se koettaisi päästä pakoon, oli se tykinlaukauksella estettävä. Ja näyttää todellakin kuin aikoisi tuo pieni vene päästä karkuun varakuningas Ho-chavkuin'ilta. No saakoonpa se siis pommin muitta mutkitta! Tykkimies tähtää kanuunallaan, jonka kirkas piippu suuntautuu juuri siihen paikkaan, jossa tuo kirkas valo sattuu partaan messinkiheloihin. Laukaise! Lyhyt, terävä paukaus, välähdys pimeässä, läiskäys kaukana selällä — suuri aalto, jonka virta tasoittaa, Likiang'in palaset ovat Yangtsekiang'in pohjalla.

Kaikki on tapahtunut muutamassa hetkessä. "Mutta siinähän oli ihmisiä veneessä", sanoo Erik, "ja ne…"

"Ne", vastaa Wen Siang, "älä heitä surkuttele — esi-isänsä ovat heitä vastassa, ja perhetemppelissä saavat tulevat sukupolvet lukea heidän nimensä niitten joukossa, jotka ovat kunnostautuneet. Ne olivat kuleja ja ehkäpä he syntyvät jälleen mandariineina. — Mutta emmepä me vielä ole varjojen maassa. Likiang on vajonnut muukalaisineen, luulee varakuningas. Ja luullakseni annamme hänen ollakin siinä uskossa, vai mitä. Ja että se tulisi helpommaksi, niin sallikaa korkeat jalosukuiset isäntäni, että tuota teitä ympäröivää, silmiähivelevää loistoa vähän muutetaan — sallikaa minun pukea teidät kiinalaisiksi."

"Kiinalaisiksiko?"

"Niin, — kätevä parturi… irtoletti… vähän saksanpähkinän mehua ihoon… silkkipaita, — siinä kaikki!"

"Parturiko?" sanoo Almkvist, "ajetaanko sitten tukkamme?"

"Kyllä, se on välttämätöntä."

"Se ei voi käydä päinsä… Ainakaan minuun nähden."

Ja professori kohottaa punaista peruukkiaan ja näyttää kaljua päätään.

Hän hymyilee, mutta väkinäisesti. Hän tuntee sydämessään jotakin epämääräistä, hiipivää pelkoa. On kuin joku vaara olisi lähestynyt tämän suunnattoman maan sisimmästä, hiipinyt ja ympäröinyt heidät miljoonain vihan uhkaavana muminana Kiinassa.

5.

KYMMENEN SUKUKUNNAN KADULLA.

Wu-Tis'in talo on Kymmenen sukukunnan kadun varrella. Se on pieni, matala ja muutenkin mitätön, rakennettu puusta ja pajuista, liimattu kuin numero kadun yksitoikkoiseen taloriviin. Pari hyvin vernissattua nimikilpeä, jotka riippuvat oven kummallakin puolella, ilmaisevat suurilla, kultaisilla, kiinalaisilla kirjaimilla liikkeen nimen: "Ylistetty rehellisyys." Maan messinkisiä reikäraha-ketjuja heiluu tuulessa ja julistaa Wu-Tis'in harjoittavan vaihtokauppaa. Itse seisoo hän, nojautuneena nerokkaasti leikeltyyn myymäpöytään, joka erottaa kaupan kadusta. Arvokas Wu-Tis nauttii auringosta, eikä ollenkaan välitä kadun ilmaa saastuttavasta, sakeasta löyhkästä. Hänen vanhat silmänsä ovat jo aikoja sitten tottuneet likaan ja roskatunkioihin. Hän elää liassa ja voi hyvin siinä, niinkuin esi-isänsäkin ennen. "Ylistetty rehellisyys" on kulkenut perintönä kymmenessä polvessa. Puodissa säilyttää hän kilpeä, jolla liike kolmesataa vuotta takaperin avattiin. — Mitähän hän nyt ajattelee, tuo vanha kaljupää, jonka harmajassa niskapiiskassa auringonsäteet leikittelevät? Hän nauraa hyväntuulisena harmajaan partaansa, sillä kaupungissa on kolmena päivänä sattunut levottomuuksia. Kauppa ja kaikki liikenne ovat pysähtyneet ja merkiksi siitä, että hallitus on menettänyt kaiken kärsivällisyytensä, on kansa päättänyt ottaa lain sovelluttamisen omiin käsiinsä ja sentähden ovat puoditkin suljetut. Ja sitten on myrsky puhjennut, eikä todellakaan ilman syytä.

Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet kirkon heidän temppelinsä paikalle! Tällä ovat he loukanneet kiinalaisten pyhimpiä tunteita. Viha kiehuu, jota Kolau-hui lietsoo: "Kuolema muukalaisille!" Lähetyssaarnaajat ovat paenneet, kirkko palaa ja liekit leimuavat mustalle yötaivaalle. Kirotut olkoot Fan-Kvai-tse't, nuo vieraat paholaiset, jotka saastuttavat isäimme haudat! Kaiken tämän näki Wu-Tis yöllä ja hänen silmänsä hekkumoivat. Mutta suloisinta kaikesta oli tuo, josta hänen vanha sydämensä oikein lämpeni, nimittäin lähetyssaarnaajien sihteerin katkaistu pää Hata-portilla. Se oli pantu häkkiin, koska siinä ei ollun niskapiiskaa, josta se olisi voinut riippua.

Wu-Tis'in iloinen hymy jähmettyy. — Nyt muistaa hän nuo pari omituista, letillistä ja kiinalaisiksi puettua miestä, jotka tuo nuori veli oli tuonut sinne edellisenä yönä ja kätkenyt sisimmäiseen huoneeseen. Ketä ne olivat? Wu-Tis kalpeni jo ajatuksestakin kysyä, sillä mitä olikaan Wen Siang kuiskannut hänen korvaansa? Tuon salaisen sanan, joka yhdistää koko maailman veljet. Ja mitä näyttikään hän kädessään? Ylimmäisen neuvoston salaisella tunnuksella varustetun sormuksen, jota jokaisen veljen oli toteltava epäröimättä ja kyselemättä. Ah, kun vain asia ei olisi ollut niin, niin millä ilolla ei Wu-Tis'in vanha käsi silloin olisikaan hirttänyt nämä pari Fan-jen'ia lähetyssaarnaajan pään viereen! Sillä varmaan ovat he muukalaisia, nuo kaksi! Nehän puhuvatkin ainoastaan raakalaisten kieltä! Mutta hiljaa! Wu-Tis osaa vaieta. Kun Wu-Tis oli tarpeeksi katsellut vilinää, likaa ja kuunnellut mielihyvällä melua, niin palasi hän sisähuoneeseen katsomaan, miten hänen suojaansa uskotut vieraat jaksoivat. Eikä viivykään sitäpaitsi kauan, ennen kuin hän suhtautuu suopeammin Almkvistiin. Hänhän on jotenkin mukiin menevä, vaikka onkin raakalainen ja Wen Siang on valmistanut tietä myötätuntoisuudelle kertomalla, että nuo molemmat tulevat kaukaa, eräästä pienestä maasta, joka ei voi lähettää Kiinaan sotamiehiä eikä lähetyssaarnaajia. Wu-Tis, jolla on liiketuttavia satamassa, puhuu sujuvasti englannin kieltä, ja puhelias kun on, niin keskustelee hän mielellään oppineen eurooppalaisen — ah anteeksi, pohjoismaakunnista kotoisin olevan veljen kanssa.

"Niin vajonneena mietiskelyihin, pohjoisesta tuleva korkea veljeni", alkaa hän, "ah, täytyyhän noin suuren hengen ikävystyä kurjassa, haisevassa luolassani, joka ei ansaitse ihmisasunnon nimeä. Etkö tahdo kohottaa timanttikirkkaita silmiäsi nöyrän palvelijasi puoleen ja aukaista ambraa tuoksuvaa suutasi, että minä kurjuudessani saisin nauttia sinun suuren viisautesi hedelmistä?"

Almkvist, joka todellakin on ajatuksissaan, mumisee jotakin vastaukseksi.

"Varmaankin", sanoo Wu-Tis, "ikävöivät poikasi ja tyttäresi sinua ja siunaavat kotiin tuloasi!"

"Minulla ei ole mitään poikia", ärtyilee professori.

"Voi onnetonta… ei poikia! Kuka sitten pystyttää muistomerkkisi ja raivaa sinulle tietä varjojen maassa? Ehkä saakin sielusi vuosisatoja kuljeskella ympäri nälkäisenä kerjäläisenä, syntymättä uudestaan lihaksi ja vereksi… Mutta koska vaimosi on hedelmätön, niin miksi et häntä hylkää?"

"Vaimoniko?… Eihän minulla ole minkäänlaista… olen varmasti ja kokonaan naimaton!"

"Voi sinua hullua, ei vaimoa!… Olisitpa silloin nähnyt minun, kun hän olin nuori… kaunis, sanon sinulle, hurmaava! Hänen poskensa olivat valkoiset kuin mantelipuun kukka, hänen vartalonsa sorea kuin piilipuun runko, huulet kuin punaiset viikunat ja silmät loistavat kuin kirkkaat auringon säteet. Käyntinsä oli kuin tuulessa huojuva puu ja jalanjälkensä kuin lotuskukat. Ihana, sanon sinulle, oli tämän matalan majan koristus!"

Noin haastelee vanha Wu-Tis. Ja kun Almkvist ei vastaa, meneskelee hän taas kauppaansa, joka myös! on hoidettava. Erik on pimeän tultua ollut pari kertaa ulkona Wen Siang'in kanssa ja onnistunut jotenkin hyvin näyttelemään kiinalaista, — vaikka mykkänä.

Tänään tuopi Wen Siang uutisia. Hänen on onnistunut puhutella erästä
Kukunor'in laivamiestä. "Kuunnelkaa nyt", sanoo Wen Siang Erikille ja
Almkvistille, "mitä hän kertoi minulle. Kukunor näkyy lähteneen
New-York'ista siihen aikaan kun sanomalehti kertoi; se on ollut
Bombay'ssa, josta mentiin Shanghai'hin ja matkaa jatkettiin
Yangtsekiang'ia ylöspäin, Laivamies otti pestin Hankow'issa ja hänen
tietonsa ovat siis suurimmaksi osaksi laivasta saatuja."

"Ja Arnaluk… onko hän laivassa?"

"On."

"Ah Jumalani!… Onko hänet nähty?"

"On ja ei. Laivannee tiesi kyllä jonkun naisen olevan laivassa; hän ei itse ollut nähnyt naista muuta kuin vilaukselta, silmäyksen suurista tummista silmistä ja suuren, keltaisen tukan…"

"Ah, hänen kultainen tukkansa!" Erik pui nyrkkiä.

"… mutta milloin ja missä hän oli tullut laivaan, ei mies tietänyt, sanoi ainoastaan sen, että nainen oli siellä hänen tullessaan laivaan. Muuten on laivaväkeä ankarasti kielletty ilmaisemasta naisen siellä oloa. Hänet on pysytettävä siellä, vaikka henki menisi."

"Mutta mies kertoi kuitenkin."

Wu-Tis on kuunnellut tarkkaavaisesti. Hänen halkinaisilla huulillaan väreilee halveksiva hymy.

"Niin", sanoi hän, "hän puhui, koska hän oli valkoinen. Valkoisen miehen omatunto on kullalla ostettavissa!"

Almkvist ehdottaa, että pyydettäisiin heti poliisin apua Arnaluk'in vapauttamiseksi. Hehän ovat eurooppalaisen rodun edustajia, joita vastaan ei rankaisematta tehdä vääryyttä.

Wen Siang kuuntelee kärsivällisesti. Hän tuntee nyt professorin siksi hyvin, ettei hän koetakaan keskeyttää hänen esitelmiään. Mutta professorin lopetettua puhuu Wen Siang.

"Arvoisa herra", sanoo hän ja kumartaa syvään, niin kuin aina, jolloin hän tahtoo peittää hymyään — "tyhmä ja yksinkertainen palvelijasi ei uskalla vastustaa viisauttasi. Se virtaa makeana hunajana rusohuuliltasi, mutta aivoni eivät kumminkaan voi käsittää viisautesi kirkasta virtaa. Kaupungissa on levotonta, lähetyssaarnaajan pää irvistää varottavasti Ha-ta portilla, kansa haluaa jäähdyttää vihaansa muukalaisten verellä. Vaikka korkea herrani onkin niin kansalaiseni näköinen, niin voi sana ja liike ilmaista kaikki. — Ja silloin! Emme voi myöskään hallitukselle, jos nyt sellaista on olemassa näin levottomina aikoina, esittää ahtaan kirjallisia vaatimuksia tuohon nuoreen neitiin nähden, joka, niinkuin otaksumme, on vasten tahtoaan viety tuohon laivaan. Meidän on odotettava. Kukunor ei voi nousta ylemmäksi Yangtsekiang'ia. Se lähtee täältä taas itään päin. Me seuraamme. Ja ensimmäisessä valtainvälisessä satamassa käännymme erään konsulinviraston puoleen."

"Todellakin", sanoo Wu-Tis, "kummallinen ehdotus: kääntyä Fan-jens'ein puoleen saamaan oikeutta!"

Wen Siang saa vanhuksen vaikenemaan katseellaan ja jatkaa: "Niin sen täytyy tapahtua, muuta keinoa ei ole."

"Eikö mitään?" kysyy Erik.

"Ei, saat olla kärsivällinen vielä muutamia viikkoja tahi kuukausia."

"Viikkojako? Kuukausiako? Wen Siang, ajatteletko, mitä sanot? Tiedätkö mitä se merkitsee ihmiselle, joka koko sielullaan pyrkii ikävöimäänsä päämaaliin kuin — — —?"

Wen Siang katsoo Erikiä omituisesti. Miten hänen silmänsä on suuret ja mustat.

"Minäkö en tietäisi — — voi sinua hullua!" ja kääntyen ympäri poistuu hän sanaakaan enään sanomatta.

Mutta Wu-Tis nauraa partaansa. "Täytyy aina totella viisaampaa ja tässä tapauksessa… Mutta mitä sanotte pienestä virvokkeesta? 'Ching hsien sheng wan sha?'"

"Kyllä, kiitän", vastaa Almkvist. Tuon kiinalaiseni lauseen on hän kuullut jo siksi usein, että hän sen ymmärtää.

6.

SALAPERÄISIÄ SUUNNITELMIA JA KOSKEMATON VUODE.

Professori Almkvist'illa ei näytä olevan mitään käsitystä ajasta eikä paikasta. Kun Erik ilmaisee kiihkeää kärsimättömyyttään, katsoo professori hyväntahtoisesti häneen, kuulematta mitä hän sanoo. Professori on selvästi synnytystuskissa. Joku suunnitelma näyttää olevan kypsymässä hänen piiskakoristeisessa päässään.

Toisin sanoen, professori on hajamielinen, voipipa melkein sanoa tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Almkvist on jo kauan aikaa sitten menettänyt kaiken toivonsa pelastaa Arnaluk'in. Hän oli huomannut sen heti, että tuo rakas lapsi oli kadotettu, niin pian kuin hänen ryöstäjänsä olivat saaneet tytön Intian sokkeloihin. Hän ei usko ollenkaan siihen, että tyttö olisi vielä Kukunor'issa. Jos se todellakin on Rokka'n laiva, niinkuin näyttää, niin ei hän itse kumminkaan ole enää laivassa. Hän on turvassa jossakin Intian lokerossa, josta ei häntä kukaan löydä. Tällainen on professorin vahva luulo, mutta hän pitää sen omana tietonaan. Hän on suutuksissaan ainoastaan sentähden, että häntä jutkautettiin Llassa'lla.