Sitten palaa Erik majaan — miettimään. Koira seuraa häntä ja nuolee hänen kättään.

Tunnit kuluvat. Erik nukahtaa. Yö kuluu ja Erik nukkuu raskaasti. Mutta sitten alkaa koira haukkua kovasti ja Erik herää. On päivä.

Hän kieltää koiraa, mutta se ei lakkaa. Silloin tarttuu hän pyssyynsä ja ryömii ulos. Siellä kai on karhu.

Ja aivan oikein. Käytävässä on jokin elävä. Erik kuuntelee. Tuo ei ole karhun murinaa, vaan jonkun ihmisen hengitystä. Erik ryömii likemmäksi.

"Oletko se sinä, Wen Siang?"

"Olen."

"No, Jumalalle kiitos! Ja helmi?"

He ovat jo tulleet majaan.

"Helmen… löysin… kannan sitä kaulassani samassa vanhassa ketjussa."

Ääni muuttuu käheäksi voivotukseksi. Wen Siang makaa kovalla lumella ja veri juoksee hänen suustaan ja sieramistaan.

Erik tulee neuvottomaksi. Mitä onkaan tapahtunut? Mutta Wen Siang tointuu jälleen. Erik saa hänen makuusäkkiin, jossa hän makaa koko yön kuumehoureissa.

Seuraavana aamuna on hän tajullaan.

"Erik", sanoo hän, yskän puuskien välissä, jotka panevat koko hänen ruumiinsa kivusta kouristumaan, "kävi aivan niinkuin ennustitkin… tunturi oli jääsileä… mutta varoin helmeä… helmeä… ja paluumatkalla se sattui… pitäessäni helmeä kädessäni, unhotin… liukastuin ja kadottaen jalansijani… syöksyin alas ja jäin makaamaan, en tiedä, kuinka kauaksi aikaa… ryömin tänne…!"

"Wen Siang, puhuminen rasittaa sinua. Makaa vain aivan hiljaa…"

"Pieni ponnistus… suuremmat tai pienemmät tuskat… eivät tule kysymykseen. En voi kumminkaan jäädä elämään…"

"Mutta Wen Siang…"

"Ei, ei… anna minun vain puhua… nämä lyhyet hetket, jotka minulla — on jäljellä… Helmi, Erik, anna minulle kynä ja paperia… mutta kiiruhda…!" Ja vapisevalla kädellä, kauheissa tuskissa, kirjoittaa Wen Siang rivin rivin perästä.

"Kuule nyt Erik… sinä pääset kyllä täältä. Onnistut varmaan… ja tulet jälleen Eurooppaan. Toimita helmi silloin Kantoniin… hänelle, jonka osotteen olen tähän kirjoittanut. Ja olet saava kultaa… niin paljon kultaa kuin haluat… ja niin kauan kuin elät, ovat näkymättömät kädet raivaamassa esteitä pois tieltäsi ja suojelemassa askeleitasi. Olen ottanut sinut suojiini… mahtavaan, rikkauteni ja valtani suojaan."

Wen Siang vaikenee hetkeksi, koska tuska vääntelee hänen kasvojaan ja tukehduttaa hänen äänensä.

"Erik! Pane korvasi aivan likelle suutani! Kiitos!… Sinun on myöskin etsittävä A-lu-li ja sanottava hänelle, että ajatukseni lensivät erämaasta tuhansia peninkulmia hänen luokseen!"

Wen Siang nojautuu raskaasti taaksepäin; voimakas verensyöksy värjää lumen punaiseksi. Mutta ponnistaen äärettömän tahdonvoimansa jatkaa hän:

"Erik… rakkain ystäväni… ennenkuin lähden varjojen maahan, niin anna minulle anteeksi… että olen käyttänyt sinua välikappaleenani… rakastin sinua kumminkin kuin veljeä… mutta enemmän, enemmän kuin mitään muuta rakastin… neljän meren välistä valtakuntaa… Maailman herra kostakoon jonakin päivänä pahan pahalla ja hukuttakoon länsimaat vihansa liekkiin… Niin Erik, kerroinhan sinulle… keisarista, joka valitsi kuoleman itselleen ja tyttärelleen… ja pelastetusta pojasta… niin että suku voisi jatkua Mandshu'jen tietämättä, jotka anastivat hänen kruununsa… Sanoin sinulle, että Kiinan todellinen, taivaallinen poika…"

Wen Siang'in sinertynyt käsi hapuilee makuusäkin reunaa. Hänen kuumeiset silmänsä loistavat ja kun hän suuntaa ne Erikiin, niin ei hän näytä näkevän häntä… ei rasvaisia majanseiniä eikä maksoittuneen veren likastamaa lattiaa, ei yksinäisyyttä eikä kurjuutta — vaan jotakin kaukaista ja kumminkin likellä olevaa.

"Katso", kuiskaa hän ja hänen huulensa vapisevat, "katso virtaa, Kiinan valtasuonta, Yangtsekiang'ia. — Näetkö Erik, miten veljet ojentavat käsiään, kuuletko, miten heidän äänensä kuuluu kaikkialla maassa, näetkö, kuinka riisi huojuu lauhkeassa tuulessa, joka puhaltaa kedolla? Erik, etkö näe?… Etkö näe vihreätä niittyäkään… et lotuskukkaakaan, joka heiluu sinne tänne kultaisena liljana?"

Hymy kirkastaa kuolevan kiinalaisen kasvoja. "A-lu-li", kuiskaa hän. Mutta äkkiä jähmettyy hymy hänen huulilleen, piirteensä muuttuvat hirveästi.

"Ah, armollinen herra", sanoo hän. "Koirapalvelijasi ryömii jalokivillä koristettujen jalkojesi edessä. Olen onneton raukka, joka kuolen kaukana isäini haudasta! Ah, ei kukaan ole uhraava arkkuni vieressä, nimitauluni jääpi kirjoittamatta ja sieluni saa levotta vaeltaa tällä autiolla paikalla pakkasessa ja kurjuudessa kaukana Keltaisen-kissan virran rannalta."

Wen Siang nousee istumaan. Hänen silmänsä ilmaisevat pelkoa, hän taistelee kuoleman kanssa, eikä tahtoisi kuolla. Erik tuntee, miten Wen Slang'in laihat sormet puristavat hänen rannettaan.

Erikin mieli on järkytetty. Hän ei ole milloinkaan nähnyt ystäväänsä noin pois suunniltaan, eikä milloinkaan epäillyt, ettei Wen Siang voisi katsoa kuolemaa silmiin rohkeasti, niinkuin keltaiset aina mukaantuvat välttämättömään, ja nyt näkee hän tämän vahvan sielun murtuvan kuoleman kauhusta.

Kuolemanko? Pelkääkö Wen Siang todellakin kuolemaa? Erik kiertää kätensä hänen ympärilleen, ja tuskassa, voimatta auttaa ystäväänsä, saa hän onnellisen päähänpiston.

Hän taivuttaa huulensa ystävänsä korvaan ja sanoo:

"Wen Siang, kuule mitä sanon; lupaan, että vien sinut mennessäni… tahi jos se käy minulle ylivoimaiseksi, niin palaan jälleen tänne hakemaan sinua… sitä, jonka sielusi jättää tänne… ja vien ruumiisi kotiin Kiinaan, Kultaiselle virralle… kuuletko, Wen Siang, Yangtsekiang'in rannoille. Ja huolehdin myöskin siitä, että sukusi on kunnioittava nimitauluasi… uhraava haudallasi… ja…"

Erik vaikenee äkkiä. Hän huomaa kuoleman kylmyyden, jäätävämpänä kuin nuo ulkona olevat kolmekymmentäkuusi pakkasastetta. — Hän katsoo Wen Siang'in kasvoja. Kauhu on muuttunut onnelliseksi lapsenhymyksi. Äkkiä… kuin kynttilä, joka ennen sammumistaan vielä kerran leimahtaa… aukaisee Wen Siang tummat silmänsä. Ja niiden sammuessa kuiskaa hän: "A-lu-li… helmi… en taittunut!"

Wen Siang on kuollut!

— — Kasvoilla kuvastuu syvä rauha ja terävät piirteet synnyttävät rasvalampun valossa majan seinälle häälyvän varjon.

Erik tekee ristinmerkin kuolleen otsaan ja urhoolliseen rintaan.

Sitten ryömii hän kapeasta aukosta vapaaseen ilmaan. Varjon verho laskeutuu tuntureille ja jäälle, mutta korkeudessa kiiluvat taivaan tähdet.

Erikin mieli on tällä hetkellä kuin myrskyssä vyöryvät meren mainingit. Hän on vielä ihmishuolien ja jokapäiväisten surujen yläpuolella, äsken näkemänsä täyttää hänen mielensä kokonaan. Oman epätoivoisen asemansa ajattelemiseen ei hänellä ole aikaa. Sydämensä on kuolleitten luona: Jäämeren pohjassa olevan Arnalukin ja lumivuoteella makaavan Wen Siang'in.

"Jesus!" sanoo hän… ja tuo pyhä nimi kaikuu raikkaassa ilmassa kauas autiolle jäälle. "Veljeni, ystäväni, herrani!"

Ja vastaukseksi tähän avunhuutoon Jumalalle leimahtavat revontulet palamaan taivaalla. Alituisesti muuttuvien valokimppujen lomitse loistavat tähdetkin vielä kirkkaina. Leveä valoviuhka leimahtelee yli taivaan, iäisyydestä toiseen. Taivas palaa kultaverkon sisässä valon ja värien kaarisiltana, säkenöiden ja rätisten. — Suunnaton tulirovio, on kuin taivas aukenisi "Taivaan" pojalle.

9.

YÖSSÄ.

Wen Siang'in hauta on lintuvuoren rinteellä. Erik hautasi hänet muutamaan halkeamaan, jossa jää ei milloinkaan sula, ja täällä, kaukana kotimaansa lainehtivilta riisivainioilta, nukkuu Wen Siang ijäistä untaan. Tunturi on hänen hautakivensä ja jää loistava arkkunsa, jotka suojelevat hänen tomuaan ilmalta ja karhuilta.

Nyt kietoo napatalvi pimeyteensä vuoret ja meren. Aurinko laskee taivaanrannan taakse, palatakseen vasta ensi helmikuussa. Erik on yksinään. Koira seuraa kumminkin häntä ja tukkii turpaansa hänen käteensä.

Mutta kun synkkää pimeyttä on kestänyt pitkän aikaa, sytyttää taivas kynttilänsä. Ihmeellisen kauniina pyörivät kuun vaunut taivaan kaarisillalla. Se valaisee hopeasäteillään vuoria ja laaksoja. Mutta majassa kiiluu vain rasvalampun savuava liekki.

Päivät kuluvat synkässä pimeydessä ja uni on yksinäisen paras ystävä.
Hän taistelee joka päivä pelkonsa kanssa, joka ahdistaa hänen mieltään.
Hän koettaa tukahduttaa sen, ajatellen majassa olevia runsaita
ruokavaroja ja luottaen San-ho-hui'n apuun.

Ja ajattelematta hetken vaaraa, rupeaa hän haaveilemaan ja tekee suunnitelmia tulevaisuuttaan varten, kuinka hän tulisi järjestämään taas elämänsä, päästyänsä jälleen Eurooppaan. Hän sammuttaa lampun. Näihin ajatuksiin tahtoo hän nukkua.

Ja makuusäkin lämmössä nukkuu hän Ajax'in kanssa tuntikausia, unohtaen pimeyden ja pakkasen.

Mutta herättyään sattuu hänelle joskus, että pelko rupeaa häntä jälleen ahdistamaan. Aamun pimeinä tunteina taistelee hän taistelunsa uudelleen. Silloin tuntuu Jumalakin vain sumulta ja toivo järjettömyydeltä.

Mutta silloin oppii hän saamaan voimaa rukouksesta. Jääkaton loistavien kiteiden alla tahi kuutamon kultaamalla lumikentällä polvistuu hän rukoilemaan, huutaen avukseen Herraa ja taistellen, kunnes vihdoinkin sydämensä saa voimaa uskoa taivaan apuun, vaikka ymmärrys ja epätoivo panevatkin epäilemään.

Ajax vinkuu hänen vieressään. Erik silittää sen kuuraista turkkia. Jumalalle kiitos koirasta. Jos ei tuota elävää olisi ollut hänen luonaan, niin olisi hänen sielunsa valo ehkä aikoja sitten sammunut. Mutta ehkäpä — ja varmaan onkin se Jumalan lähettämä, ajattelee Erik, silittäessään koiran päätä.

Pimeän ajan lopussa ei Erik välitä juuri mistään. Mutta helmikuussa palaa aurinko jälleen. Parina päivänä on ilma sanomattoman kylmä. Kaikki, mitä Erik tarvitsee, on kivikovaa: kirveskin murtuu kuin lastu, kun hän eräänä päivänä rupeaa paloittelemaan hanhenmaksapasteijaa. Maaliskuussa raivoavat hirveät myrskyt. Mutta niitten mukana lähestyvät kumminkin kevät ja kesä.

Erik ei ole enää mikään "Adonis." Tukka on pitkä, likainen ja rasvainen. Vaatteet ovat rääsyinä ja liian rasvaisina.

* * * * *

Lintusaari on kadonnut. Lokakuussa voi hän majasta erottaa rannikon ääriviivat, mutta auringon tultua ei hän sitä enää näe. "Pimeä on varmaan turmellut silmäni", tuumii hän itsekseen.

Mutta eräänä huhtikuun päivänä ja sittemmin useastikin tekee hän pitkiä kävelyretkiä etelään päin, mutta ei näe muuta kuin jäätä. Lintusaari on kadonnut.

* * * * *

Ollaan jo toukokuussa. Jäässä on suuria avantoja. Hylkeet ryömivät esille kuin myyrät pesästään. Erik on ampunut pari. Niitten rasvainen liha on herkku, joka lisää rohkeutta ja voimia. Taivas ei ole enää! keltaisenvalkoinen, niinkuin silloin, jolloin siihen kuvastuu ainoastaan jää. Idässä on se jo kauan näyttänyt "vesi-taivaalta", joka ilmaisee avointa vettä.

Joskus on ilma jo oikein lämmintä. Lumimaja kärsii siitä. Se sulaa vähitellen kokonaan. Katto on jo sulanut aikoja sitten ja Erik on laittanut uuden purjekankaasta, jonka hän on pingoittanut reenjalaksiin.

Eräänä iltana muuttuu taivas synkännäköiseksi. Tuulenpuuskat vinkuvat jäällä. Yöllä alkaa myrsky ja Erik ryömii lumiseinäinsä turviin. Koira seuraa häntä vikisten.

Huolimatta kaikesta on Erik vähällä nukkua, kun ukkosenjyrähdys hänet herättää. Hän hyppää ylös kauhistuneena ja hämmentyneenä. Vaahto räiskyy hänen kasvoilleen. Ja myrskyn raivoon yhtyy toinenkin ääni, joka kuulostaa Erikistä aivan uudelta… keskeytymättömältä, ukkosen kaltaiselta jyrinältä.

Meri pauhaa.

Silloin ymmärtää Erik heti, miksi ei hän ole voinut nähdä Lintuvuorta.
Jää on ajelehtinut aina maaliskuun myrskyistä asti. Hän on koko ajan
ollut joillakin jäälautalla, jota myrsky ja virrat ovat kuljetelleet.
Nyt oli se haljennut. Kuinka suuri mahtoikaan tämä puolisko olla?

Vasta päivänsarastaessa saa hän selville tilansa. Se on kauhea! Häntä kannattava jäälautta kelluu muitten mukana vihreällä syvyydellä.

"Ajax!" kutsuu hän. Mutta toverinsa on poissa. Se ei vastaa enää iloisella haukunnalla. Hän on yksinään — myrskyisellä, äärettömällä merellä.

NELJÄS OSA

SYDÄN

1.

MITÄ ALMKVIST KERTOI.

Raitis länsituuli laulaa ruskeassa kanervikossa — kevättuuli. Jyllannissa olevan Gårdbo'n kartanon ruostunut, kolmisatavuotinen tuuliviiri kääntyy itään.

Hauskalla länsituulella on kevään tuoreutta suloisessa raikkaudessaan. Ja kumminkin vinkuu se valittaen linnan piipuissa. Nämä vanhat muurit laulavat kevään laulua syksyn nuotilla, jota rouva Tanja rakastaa, koska siinä ilmenee jotain hänen kotimaansa äärettömyyttä..

Kolme vuotta on nyt rouva Tanja, joka sai Gårdbo'n häälahjaksi isältään, asunut täällä Olov Harold'in armollisena pikku vaimona ja Jeanne Louisen ehkä vielä armollisempana äitinä. Jeanne Louise on saanut nimensä isoisänsä isoisän, översti Jean Louis Harold'iin, Corbineaun urhoollisen päällikön mukaan, jota Napoleon Studianka-päivän illalla, ennen Berezina-taistelua nipisti korvasta ja nimitti kenraaliksi sanoen: "Kiitän teitä herra prikaatinkenraali!" — Pikku Jean Louise on muuten jo mennyt nukkumaan. Kevätilma raukaisee ja huhtikuun päivät ovat kylmiä. Ja sitäpaitsi haluaa rouva Tanja vähän levätä. Sillä illalla aikoo professori Almkvist kertoa heille matkastaan.

Almkvistko? Niin, professori on palannut Tanskaan ja hänen Gårdbo'ssa olevat ystävänsä ovat hyvin uteliaita kuulemaan professorin kertomusta omituisesta matkastaan.

Sillä omituinen on se ollut. Kaksi vuotta sitten läksi hän — mielijohteen kiihoittamana — hänhän on niin omituinen, tuo rakas professori — ja auttaakseen erästä nuorta miestä, joka tunnettiin hyvin eräästä kummallisesta ja tahdottomasta Grönlannin-matkastaan, mutta josta kaikissa tapauksissa ei tiedetty juuri mitään. Kuukauden kuluttua lähtöpäivästä lakkasivat lyhyet matkatiedonannot: Almkvist seuralaisineen oli tunkeutunut Tibet'iin pohjois-Intiasta. Siihen loppuivat kaikki jäljet. Äkkiä noin vuoden kuluttua ilmestyi professori Kiinaan. Pari Hankow'ista lähetettyä riviä ilmoitti, että hän palasi pohjois-Tibet'iin ja hänen nuori matkatoverinsa seurasi erästä ranskalaista sanomalehtimiestä tämän matkueessa höyrylaivallaan alaspäin Yangtsekiang'ia. Sitten seurasi muutamien kuukausien hiljaisuus… kunnes joitakin päiviä sitten saivat seuraavan lyhyen sähkösanoman:

"Saavun Gårdbo'hon kolmantenakymmenentenä päivänä kesäkuuta.

Almkvist."

Ja Almkvist saapui kolmantenakymmenentenä päivänä. Mutta oliko se hän? Almkvist, joka matkusti, oli tulinen, itsepäinen, riidanhaluinen, itserakas ja taipumaton oppinut herra. Takaisin tullut professori oli hiljainen, itseensäsulkeutunut ja jähmettynyt mies, jonka katse näytti alituisesti tuijottavan johonkin, jota eivät muut voineet nähdä.

"Kummallista", sanoi Olov Tanjalle illalla Almkvistin mentyä nukkumaan ja heidän seistessä lastenkamarissa Jeane Louisen sängyn vieressä. "En tunne häntä ollenkaan. Onko tämä tulinen matkatoverini Transbaikalista? Hän on aivan muuttunut."

"Saatpa nähdä, että häntä on kohdannut joku suuri suru. Ehkä joku nainen…"

"Almkvistko ja naiset? Mitä hullua! Mutta kuulethan huomenna."

"Muistanet kai, että valot pitää olla sammutetut ja takkavalkea palamassa? Silloin vasta voi hän kertoa." Mutta kotiin tullut koettelee suuresti heidän kärsivällisyyttään. Hämärä ja kirjaston uuniin sytytetty valkea eivät auta. Viipyy kokonainen viikko, ennenkuin tulee ilta, jolloin Almkvist kuin unesta heränneenä kynsii punaista peruukkiaan, korjaa silmälasejaan ja sanoo:

"Ah, tosiaankin! Minunhan piti kertoa!"

KELTAISET AIVOT.

1.

Kokemukseni ovat niin harvinaisia, etten ainakaan vielä voi koota niin yhteen. Eikä minulla myöskään ole juuri mitään erinomaista kerrottavaa matkastani pohjois-Kiinassa ja itä-Tibetissä. Matkani päämäärä sijaitsi villissä, tuntemattomassa seudussa, jossa ei kukaan valkoinen mies ennen ollut käynyt, ja ratsastukseni autioitten ja vaikeasti kuljettavien vuorien ylitse ei eroa suurestikaan Sven Hedin'in tunnetuista kuvauksista tuollaisista matkoista. Mitä kerron, tahi ainakin koetan kertoa… on näkemääni syvän järven rannalla olevassa luostarissa.

Kuinka löysin tuon salaperäisen, harvinaisen viisauden maailmalta piilossa olevan kotipaikan? Tietänenkö sitä itsekään? Tiedän vain, että melkein lumoava voima ja vaikutusvalta oli kätkettynä eräisiin kiinalaisiin kirjaimiin, jotka olivat piirretyt sormukseen, jonka vanha Wu-Tis antoi lähteissäni kiinalaiskaupungista pienine karavaaneineni ja uskollisine, Muhamed nimisine palvelijoineni. Ennen oli hän kohdellut minua kunnioittavasti kuin kauppias hyvää ostajaansa, tue hyvä Wu-Tis osasi ottaa maksun palveluksistaan, mutta annettuaan minulle sormuksen muuttui hän kokonaan, Hän kumartui tien tomuun, aivan kuin olisin ollut joku entisajan mahtava, joka voin hallita elämää ja kuolemaa pienimmällä sanallanikin.

"Oo, sinä taivaan hopeanvälkkyvä valo", sanoi hän käheästi kiinalaisella kukkaiskielellään, "sinä tähtien vertainen, suo anteeksi, että sellainen haiseva raato kuin minä uskallan saastuttaa hengittämääsi ilmaa. Mutta", tässä muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi "minut on lähetetty tuomaan sinulle tätä lahjaa. En tiedä, kuka olet, mutta kuuluisan täytyy nimesi olla siellä, missä totuuden valoa etsitään… tämä sormus on avaava sinulle kaikki tiet, suojeleva sinua kaikissa vaaroissa… ja matkan päässä lahjoittava sinulle hakemasi tiedot. En tiedä mitkä, mutta hän, jonka sanansaattaja olen, tietää!"

Otin sormuksen ja annoin auringon säteillä sen vanhassa, kultaan upotetussa jalokivessä. "Joku taikakalu siis", sanoin, "joku sesam, aukea."

"En ymmärrä sinua muukalainen", kuiskasi vanhus, "mutta minä, kurja koira — muurahainen, joka en ole kyllin arvokas jalokivillä koristetun jalkasi poljettavaksikaan — sanon sinulle: säilytä tätä pyhää sormusta hyvin ja käytä sen valtaa taidolla. Ja vielä: kun olet löytänyt haettavasi syvän järven rannoilta, jonne Mohamed on sinut opastava ja kun sitten jälleen olet päässyt vaarattomiin seutuihin, niin ei sinun enää ole pidettävä kultaista koristusta sormessasi, vaan säilytettävä sitä muuten hyvin, siihen asti kun sen omistaja vaatii sen sinulta takaisin. Sinun on luovutettava sormus heti hänelle, jos tahdot elää! Niin on minun käsketty sinulle sanoa."

"Mutta kuinka voin tietää, että sormuksen vaatija on oikea?"

"Hän on antava sinulle merkin."

"Mutta minkälaisen?"

"En tiedä. Mutta näin kuuluvat sanat: Merkki on tuo sana, jonka palvelijasi Wen Siang eräänä iltana kuiskasi korvaasi kurjassa majassani ja joka sinun oli pidettävä mielessäsi."

Silloin muistin… sanan, jota en milloinkaan saisi lausua enkä unhoittaa. Vastasin Wu-Tis'ille:

"Kiitän sinua ilmoituksestasi ja lahjastasi, ja muistan hyvin merkkisanan. Mutta salli nyt jalo ja kunnianarvoisa kymmenen sukukunnan kadun asukas, että sanon sinulle hyvästit."

Pistin setelin vanhuksen käteen. Hän kumarsi niin syvään, että niskapiiska hipoi maata. Läksin hänen luotaan ja aloin matkani, enkä ole häntä sen jälkeen milloinkaan nähnyt… ja tuskinpa enää täällä maailmassa nähnenkään.

2.

Hän oli puhunut totta. Palvelijani Wen Siang oli eräänä päivänä sanonut minulle sanan, joka minun oli pidettävä mielessäni ja jonka muistin hyvin. Sormuksella näytti todellakin olevan kummallinen vaikutusvalta. Niin pian kun se välkkyi auringossa, muuttuivat maan tsong'ein, scheng'ein ja Wu-Tis'n viha ja vastenmielisyys mitä syvimmäksi alammaisuudeksi ja ystävälliseksi avuliaisuudeksi, ja kuukauden matkustettuani, jolloin näkymättömät ystävät minua kaikella tavalla tukivat, saavuin syvän järven rannalle.

En ole milloinkaan nähnyt niin omituista ja villiä luontoa. Paljaita kallioita ja hiekkakiviseiniä, joilla ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei pensastakaan, ympäröimässä kohtisuorina seininä peilityyntä, kristallikirkasta vettä. Järvi on hirveän syvä. Pohjaa ei näkynyt missään ja kaikki veneen köydet eivät pääksytystenkään ulottuneet mittaamaan tuota syvyyttä.

Mohamed oli jättänyt karavaanin louhikon alkuun ja viimeiset neljä peninkulmaa olimme kulkeneet kahden kantaen reppujamme.

"Ainoastaan hänen käskystään, jota ei kukaan uskalla vastustaa", sanoi hän, "olen seurannut sinua tähän pyhitettyyn louhikkoon. Mutta kauemmaksi en saa tulla kanssasi, herra! Laittakaamme nyt purjekangasvene kuntoon ja sillä on sinun soudettava suoraan auringonlaskun maailmankulmaan. Allah on suuri, suojelkoon hän sinua, jos on hänen tahtonsa, että pääset tuohon pyhään paikkaan."

Sanoin hyvästit Mohamedilie, joka oli ollut uskollinen ja rohkea opas, annoin hänelle sovitun palkan ja vielä lisäksi summan, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Sitten annoin hänen mennä. En ajatellut hetkeäkään vaaraa, johon antausin, kun yksinäni sousin pienellä veneellä kohti päämäärää, jota en nähnyt ja jota tuskin oli olemassakaan.

Soutelin. Liehuttava ismaelilainen rannalla pieneni pienemistään. Pieni veneeni kiisi kohti auringonlaskun ruusunhohdetta, joka kuvastui ihmeellisen kauniina kirkkaaseen veteen. Kultaa näytti virtaavan alas jyrkiltä vuorenrinteiltä. Kaukaisemmat huiput syttyivät kuin palamaan. Tuli pimeä, yön tunnit kuluivat, sousin levähtämättä, peninkulman peninkulman perästä, mutta pimeys oli niin synkkä, etten nähnyt omia airojanikaan. Ei mikään ääni eikä valo ilmaissut, että lähenin luostaria, jonka tiesin olevan tämän järven keskellä olevassa saaressa.

Olin kuitenkin paljon lähempänä kuin luulinkaan. Vetäisin kerran oikein voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin vain voin kymmenen tunnin keskeytymättömästä soudosta väsyneillä voimillani, ja vene liukui viettävälle kivipohjalle ja tarttui kiinni. Ollen melkein tajutonna väsymyksestä en osannut varoa itseäni veneen äkkiä pysähtyessä, vaan kaaduin taaksepäin ja löin pääni kovasti kallioon. Makasin kai sitten tainnoksissa hyvän aikaa. Herätessäni alkoi jo vähän hämärtää, nousin vaivaloisesti märästä vuoteestani — olin maannut tuuman syvyisessä vedessä — ja koetin päästä selville missä olin. Olinkohan tullut maihin järven vastakkaiselle rannalle vai saarelle, jossa luostarin piti olla? En tiennyt. Väristen vilusta aloin kulkea loivaa rantaa ylöspäin. Parin metrin päässä pysähdytti minut jyrkkä kiviseinä. Jostakin kai löytäisin tien ylemmäksi. En tarvinnut hakea kauan. Päivän sarastuksen lisääntyvässä valossa näin kallioon hakatut portaat. Läksin niitä myöten kiipeämään.

3.

Olin väsynyt ja kangistunut. Vapisin kuin vilutaudissa. Melkein joka askeleella minun täytyi pysähtyä hengähtämään. En muistanut laskea askeleita, mutta paljon niitä vain oli.

Puolimatkassa käännyin ja katselin järveä. Oli jo melkein valoisa päivä. Järven eteläpäässä näin vuorten huippuja. Sieltähän tulin. Äkkiä hätkähdin, sillä muudan käsi laskeutui olalleni. Eräs ääni sanoi kohteliaasti englannin kielellä: "Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta tätä kiipeämistänne ette saa jatkaa, ennenkuin kuiskaatte sanan, joka teidät siihen oikeuttaa."

Käännyin katsomaan. Edessäni seisoi kookas mies. Koko hänen avaraan päällysnuttuunsa kiedotusta olennostaan en nähnyt muuta kuin parrattomat kasvot. Ne näyttivät ehdottomasti japanilaisilta, sekä ilmeeltään että väriltään. Katse oli älykäs, mutta kylmä.

"Herra", sanoin, "en voi sanoa teille tunnussaa, koska en sitä tiedä. Mutta ei minulla ole mitään pahaa mielessä. Olen rauhallinen tiedemies, joka ainoastaan haluan vierailla täällä saarella olevassa luostarissa ja keskustella munkkien kanssa, jotka ovat pyhittäneet elämänsä pyhälle valolle."

"Luostarissa… Munkkien… En ymmärrä oikein, mutta se on samantekevää…!" Hän puhalsi pieneen hopeapilliin, kuului kimakka ääni, kiireellisiä askeleita — mistä, en tiedä, mutta hetken kuluttua saapui siihen kolmen miehen patrulli.

"Hyvä herra", sanoi ensimmäinen tuttavani, "emme suinkaan ole vieraanvarattomia tässä maassa, mutta rakastamme yksinäisyyttä. Säilyttääksemme sen olemme laatineet muutamia lakeja. Eräs niistä, joka aina pannaan täytäntöön, kuuluu, että jokainen, joka tulee tänne kutsumatta on kuoleva… Toivon, hyvä herra, ettette epäile, että lain pakottama toimenpide koskee meihin syvästi. Mutta kumminkin täytyy sen tapahtua. Se on silmänräpäyksen työ ja pannaan tinkimättä täytäntöön. Jos tahdotte olla niin hyvä ja astua tämän pengermän reunalle… selin syvänteeseen…"

Yamada — kuulin myöhemmin hänen nimensä — otti revolverin esille. Oli jo aivan valoisa. Kasterikkaan aamun valo heijastui revolverin nikkelikoristeihin. Se lankesi myös Yamadan mustankeltaiselle jaappanilaisnaamalle (hän oli syntynyt nousevan auringon maassa), ja olin hänen tummissa silmissään näkevinäni villiä iloa murhan johdosta.

En ole milloinkaan ollut niin likellä varjojenmaan rajaa kuin tällä hetkellä, jolloin tuijotin revolverin pyöreisiin silmiin.

4.

Ehkä olisikin ollut parempi, että kuolema olisi tullut silloin — tiedon valtakunnan kynnyksellä. Mutt ei mikään ollut sen vieraampi ajatuksilleni kuin vapaehtoinen kuolema.

Ainakin aioin käyttää kaikkia keinoja.

Olihan minulla sormukseni.

"Veljet", sanoin mennessäni pengermälle. "En pelkää kuolemaa, mutta en näe mitään syytä siihen, että tämä kalleus murskautuu kanssani tuolla alhaalla oleviin kallioihin."

Näin sanoen vedin sormuksen sormestani ja ojensin sen Yamadalle.

"Ota se", sanoin, "ja anna se tämän saaren hallitsijoille — — — ja pyydä heitä palkitsemaan sinua rikoksestasi, jonka teit puhtaan valon ystävälle, sormuksen omistajalle!"

Yamada otti sormuksen ja tutki sen tarkasti. Kummallinen muutos tapahtui hänen kasvojensa ilmeessä. Jännitys laukesi ja tumma iho vaaleni huomattavasti.

"Herra", sanoi hän ja vaipui kirjaimellisesti kokoon katseeni edessä, "— — ethän sanonut minulle mitään — — ja laki on sellainen kuin kerroin. Suo anteeksi meille, jotka emme mitään tietäneet."

— — He saattelivat nyt minut vahdilta vahdille. Sivuuttaessamme viimeisen paikassa, jossa vuoret alenivat saaren keskustassa olevaksi laaksoksi, sidottiin silmäni. "Näin", sanottiin kunnioittavasti, "tahtoo Kuang Tzu!"

Niin saavuin Yang-hsien-tien'iin, sydämen kasvatuksen kaupunkiin, tuhansien koppien temppeliin itämaitten kätketyissä aivoissa — — — keltaisissa aivoissa, joita ei kukaan muu valkoinen mies tunne kuin minä.

5.

Päästyään tähän paikkaan kertomuksessaan nousee professori Almkvist seisomaan ja katselee levottomana ympärilleen.

"— — Tämä huone on suuri… kirjahyllyillä, verhoilla, ikkunoilla… kaikilla voi olla korvat…"

"Mutta rakas professori — — kuka nyt voisi…?"

"Niin, kukapa voisi?… Ja kumminkin!" Professori tulee levottomaksi. "— Sittenkun läksin saarelta… ei ole mennyt päivääkään… minun tuntematta näkymättömien silmien minua vartioitsevan — ihmisten, joita en nähnyt, vaan jotka kumminkin olivat olemassa, minua ympäröimässä. Niin nytkin…"

"No mutta!" huudahtaa Olov, "tiedättekö, nyt panen vastalauseeni! Äänemme eivät kuulu tämän suuren huoneen seiniinkään asti ja niitten ja meidän välillä ei ole ketään… paitsi ilmaa, jossa emme näe mitään…"

"Ja mitä emme näe, sitäkö ei ole olemassa? Sitäkö tarkoitit? Luuletpa olevasi viisas! Näetkö ehkä langatonta sähkövirtaa? Ja kumminkin on se olemassa ja voi kuljettaa sanojasi satoja peninkulmia. Eikö ruumiisi ole varattu elämän virroilla — sähkövirroilla — mutta tunnetko niitten teitä ja mitä ne voimillaan voivat saada aikaan? Houkkio! Tiedät vielä vähän niistä korkeuksista, joille jumala on salliva ihmisten nousta."

Olov, pitäen Almkvist'ia hiukan rasittuneena ja katsoen ajan tulleen tehdä vakavia muistutuksia keskusteluun, sanoo:

"Niin paljon uskallan kumminkin väittää, että mitä luonnon ja maailman kaikkeuden salaisuuksia tulevaisuus voi paljastaakin, tiedämme kuitenkin, miten pitkälle nykyaika on päässyt. Ja vaikka voimme kunnioittaakin itämaitten viisautta, niin puhtaasti keksinnöllisissä seikoissa on Euroopan tiede sen voittanut. Ja eihän tunneta — ainakaan toistaiseksi — — tuollaista ihmisten elämänvirtain hallitsemista."

Omituinen hymy leikkii professorin kalpeilla ja sinertävillä huulilla. "Eurooppako tieteissä etevämpi? Rakas poikaseni, ethän tiedä mitä puhut! Mutta… tämä keskustelu on järkyttänyt minua… Hermoni eivät ole entisellään. Jatkan kertomustani huomenna… kun ensin ajattelen vielä kerran, jos uskallan… jos saan sanoa… mitä näin syvän järven rannalla."

"Ja", huudahtaa Olov vähän ivallisesti, "sillä aikaa et kai pelänne, että nuo herrat kiinalaiset valokuvaisivat langattomasti ajatuksiasi!"

Tanja laskee kätensä miehensä olkapäälle. "Olov, miten sinä voit..?"

Hän on nähnyt, miten professorin kasvot synkkenivät ja miten katseensa sai haavoitetun eläimen ilmeen.

6.

Koko päivän on Almkvist ollut meren rannalla ja palaa virkistyneenä takaisin Gårdbo'hon. "Kuuntelin ijäisyyden hengitystä tuolla ulkona", sanon hän.

Tulee taasen ilta ja takkavalkea on kirjaston ainoana valaistuksena.
Kaikki kolme pitävät sen hauskimpana ja kodikkaampana.

"Rakkaat ystäväni", sanoo Almkvist puhdistaessaan silmälasejaan, "en rupea yksityiskohtaisesti kertomaan Yang-hsien-tien'istä. Sanon kumminkin sen verran, että se on maailman teknillisen ja henkisen älyn pääpaikka. Niin kuin Kiina jo vuosituhansia sitten asutti vuoristoaan, valmisti paperia, omisti kirjapainoja, taidetta, hallitsi mallikelpoisella valtion- ja kunnallishallituksellaan, joista lännessä ei vielä tiedetty mitään — niin on Yang-hsien-tien'issäkin koottuna sellainen kehityksen ja tietojen määrä, että n.s. eurooppalainen tiede tuntuu niitten rinnalla keskiajan pimeimmältä taikauskolta ja tietämättömyydeltä. Olen nähnyt… ei… oh ei…" Almkvist ottaa nenäliinansa ja pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan.

"Niin mielelläni kuin tahtoisinkin… en kuitenkaan voi… on kuin vastustamaton voima… lannistamaton vaikutusvalta… lamauttaisi kykyni ilmaista ajatukseni puheessa tahi kirjoituksessa… niin pian kuin ne alkavat työskennellä näkemässäni, jota tuskin ymmärsin, mutta en saa, enkä voikaan kertoa. Ettekö luule, että jos höyrykone, ukkosenjohdatin, sähkö, räjähdysaineet, lentokoneet, mainitakseni vain muutamia aineellisia asioita, olisivat tulleet tunnetuksi Euroopan ihmisille yht'äkkiä, niin eikö se räjähdyksen tavoin olisi synnyttänyt hämmennystä? Ne olisivat kauhistuttaneet kuin liekit koko länttä! Vaikka voisinkin voittaa… puhumani esteet… niin… ei… ei. Kerron ainoastaan omat kokemukseni, joihin minulla on oikeus. Sentähden aloitankin pitemmittä mutkitta."

7.

"Olemme suuressa ja valoisassa laboratoriossa. Toinen työskentelevistä on nuori, tummasilmäinen kiinalainen Kuang Tzu, jonka aivot ovat kirkkaat kuin syyskuun taivas ja jonka sydämen täyttää polttava sammumaton tiedonjano. Toinen taasen olen minä.

"Sinä päivänä olin selittänyt Kuang Tzu'lle sähkö-radiografillisia keksintöjäni.

"'Teidän työnne', sanoo hän, 'täydentää hämmästyttävällä tavalla omia huomioitamme sillä alalla. Radiografillinen ajatusten lukeminen on kauan ollut tutkimustemme esineenä. Olemme saavuttaneet suuria tuloksia. Meillä on kekseliäitä ja täydellisiä koneita, joilla voimme kuljettaa ihmisajatuksia toisiin aivoihin. Voimme esim. aivoissa A. synnyttää samoja värähdyksiä kuin aivoissa B. Mutta koska vastaanottavissa aivoissa on omiakin ajatuksia, niin ei tajunta voi oikein selvästi käsittää A:sta johdettuja virtoja. Jos sitä vastoin ajatukset voitaisiin johtaa toiseen koneeseen, joka ne selvittelisi, sen sijaan kun ne nyt johdetaan toisiin aivoihin, niin olisi saavutettu ääretön ennätys. Ajatelkaahan vain: aivot lähettävät säteitään. Toinen kone (vastaanottavat aivot sanoaksemme), joka on asetettu ottamaan vastaan juuri näitten aivojen värähdyksiä — merkitsee ne ehkä tuhannen peninkulman päässä. Ja tuosta koneesta voisimme sitten lukea toisen ihmiseni ajatukset. Mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet! Voimme vastaanottaa virran, mutta emme sitä selittää. Emme osaa muuttaa sitä sanoiksi!'

"'Ei', sanon, 'ei sanoiksi, sillä eihän ajatella sanoilla vaan kuvilla'."

Suuressa huoneessa tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten nuo kristallikirkkaat aivot selvittelivät tuota suurta ajatusta. Annoin hänelle hyvästi aikaa. Sitten jatkoin:

"'Tällainen on keksintöni: Aivojen radiografilliset virrat ovat johdettavat keinotekoiseen silmään, joka merkitsee virran ilmenevät näyt, vahvistaa ja korjailee ne, ja valokuvaa ne kuin elävät kuvat.'

"Kiinalainen tarttui käsivarteeni. Hänen silmänsä säkenöivät.

"'Ihminen… ette suinkaan tarkoita… että olette suunnitellut tuon silmän… joka voi lukea… kääntää ja nähdä… aivovirran sielun… siinä esiintyvät näyt ja lukea… siinä olevat ajatukset?'

"'Kyllä aivan varmaan! Ja koska te olette keksineet koneet, jolla noita virtoja voidaan siirtää, tarvitsemme vain yhdistää ne radiografiin…'

"Vaikenin. Päätä pyörrytti tuota ajatellessa. 'Jos vaan voimme keksiä siteen, joka yhdistää keksintönne omaani… on koko työ vain siinä, että radiografi pannaan toimimaan niitten aivovirtojen mukaan, joita tahdotaan käyttää… sen voi saada selville laskemalla… riippuu vain…'

"Ja palavalla innolla, vapisten jännityksestä rupesimme työskentelemään, ennättämättä syödä, juoda tai nukkua."

8.

Takkavalkeankin heikossa, punertavassa valossa ovat professorin kasvot maidonvalkeat.

"Kuvaan nyt keksintöäni, joka oli viimeiseni Yang-hien-tien'issä.

"Olimme työskennelleet kaksi viikkoa tehtävämme ratkaisemisessa. Oli yö. Kuang Tzu oli väsyneenä mennyt nukkumaan muutamiksi tunneiksi. Olin yksin. Hermoni olivat hyvin kiihoittuneet. Sieluni oli kuin paikoiltaan. Ajatuskykyni ei ole milloinkaan ollut niin voimakas kuin tuolla hetkellä.

"Päässäni oli kummallisesti suunniteltu radiografillinen naamari. Lähestyin radiografia ja yhdistin sen niinkuin monta kertaa ennenkin naamarin lankoihin. Sen voi tehdä tuhansilla eri tavoilla, joista ainoastaan yksi on oikea, yksi ainoa määrätty yhdistelmä voi saada aikaan toivotun tuloksen. Samassa silmänräpäyksessä, kun oikea yhdistelmä sattuisi, paljastuisivat sielun syvimmät ja salaisimmat sopukat ihmissilmille — — — ihminen näkisi itsensä! Vuosisadan suurin ja kauhein keksintä olisi valmis!

"Luulen tuona yönä olleeni hyvin likellä rajaa, joka erottaa sielun aineeseen yhdistettyä elämää olemassaolon sisimmästä sydämestä… kuolemasta. Tiesin kaikki kuin ennakolta. Vähintäkään epäilemättä tai epäröimättä yhdistin langat oikein, eri tavalla kuin ennen. Sinertävä fosforiliekki valaisi radiografia hetken… sininen sumu, joka voimistui ja levisi keinotekoiseen silmään. Valo tuli yhä kirkkaammaksi. Äkkiä leimahti se häikäisevänä kaarena valkoiselle seinälle. Se alkoi elää katsoessani siihen. Minä näin…"

Olov ja Tanja kuuntelevat hengähtämättä. Heidän hahmonsa ovat aivan likellä professoria.

Olov sanoo:

"Ja tekö näitte… mitä ajattelitte?"

"Kyllä… ja se oli hirveätä!"

Almkvist kokoo voimiaan jatkaakseen.

"Niin kauheata… Näin sisimpäni… salaisimmat ajatukseni… jotka olivat kyteneet syvällä sielussani, mutta eivät olleet päässeet ilmaisemaan itseään, kauheat ajatukset, joita ihminen joskus aavistaa, kun ne sekunniksi nousevat syvyydestään, mutta heti katoavat synnyttämänsä kauhun tieltä… Näin edessäni… lihana ja verenä… valkoisella seinällä edessäni koko ajatusmaailmani kuvissa, jotka vaihtelivat ja niitten takana vielä toisia, hämärämpiä. Sisimmät vaikutteeni, ajatukseni ja mielijohteeni, niinkuin ne syntyvät sieluni komeroissa… todellinen luonteeni näyttäytyi silmissäni. Näin samalla paljon ja vähän, ja kaiken suunnan. Näin itseni."

Professori on hyvin kiihdyksissä. Hiki tippuu hänen otsaltaan ja kädet vapisevat.

"Kauhu, jota silloin tunsin, pelottaa minua vieläkin. En ole milloinkaan kokenut mitään niin ihmeellistä ja kauheata. Tunsin, miten sieluni irtaantui aineesta, ei äkkiä, vaan vähitellen, kuin säiliöstä valuva vesi. Koetin viimeisillä voimillani irroittaa naamaria päästäni, mutta vaivuin kokoon. Käteni olivat hervottomat. Olin nähnyt itseni ja sentähden täytyi minun kuolla!

"Sitten en muista mitään ennenkuin aukaisin silmäni, oli valoisa päivä. Makasin kivilattialla korvaamattoman radiografin palasten keskellä; olin sen kaatuessani särkenyt. Olin pelastettu, mutta radiografi oli auttamattomasti rikki!"

"Mutta voidaan kai se korjata?"

"Ei, Jumalalle olkoon kiitos, ei voida! Ihmeellinen sattuma salli tuon oikean yhtymän syntyä, joka teki mahdolliseksi näkemäni. Saisin ehkä hakea tuhat vuotta, ennen kuin sen jälleen löytäisin. Ja vaikka se olisikin mahdollista…"

"Niin…?"

"Niin en tahtoisi enää toista kertaa kiusata Jumalaa, toista kertaa katsella helvetin kauhuja."

Huoneessa on kauan aikaa hiljaista.

Sitten laskee rouva Tanja pienen kätensä pehmeästi ja tyynesti professorin käsivarrelle.

"Kaikki tuo aikaansai sentään paljon, rakas ystävä, nyt saamme pitää teidät luonamme… olette saaneet tarpeeksenne avarasta maailmasta. Nyt kai ette enää matkusta?"

"Niin, olette oikeassa, en enää matkusta, olen saanut tarpeekseni."

Silloin koputetaan ovelle. Olov avaa. Eräs palvelija kantaa tarjottimella jotain valkoista. Sähkösanoma.

"Kummallista", sanoo Olov, "sähkösanomat hermostuttavat minua aina.
Totta puhuen en uskalla sitä avata."

Rouva Tanja nauraa. "Ethän toki saakaan sitä avata… sehän on professorille!"

"Minulleko?"

Hän tarttuu valkoiseen kuoreen, aukaisee sen ja levittää sähkösanoman parilla äkkinäisellä liikkeellä — kuin teatterissa — ja lukee. Sitten vaipuu hän lähimmälle tuolille, katsoo ystäviään ilmeellä, joka muistuttaa entistä Almkvist'ia.

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, unohdin vain naputtaa pöytään sanoessani, etten enää matkusta!"

"Ette suinkaan aio…?"

"Matkustaako taasen? Kyllä."

"Mutta taivaan nimessä! minne?"

"Grönlantiin vain!"

Olov lyö kätensä yhteen.

"Ja sitäkö sanotte levoksi? Mutta mitä tuossa hirveässä sähkösanomassa oikein sanotaankaan?"

"Lue itse!"

"En ymmärrä sanaakaan… selittäkää…"

"Kyllä sitten. Mutta olehan hyvä ja käske panemaan auto kuntoon. Ennätän Köpenhaminaan vielä tänä iltana. Ja olen Bergen'issä ylihuomenna. Ei saa hukata minuuttiakaan."

"Bergen'issäkö? Mitä siellä teette?"

"Tapaan hänet… menen hänen laivaansa!"

"Kenen 'hänet!'"

"Hänet, joka lähetti sähkösanoman."

2.

JÄÄMEREN VAIKUTELMIA.

Tuuli joka vinkuu Gårdbo'n muureissa ja narisuttaa tuuliviirin ruostuneita saranoita, puhaltaa tänään etelästä. Kesätuuli, joka humisee ruskealla arolla. Sillä on kiire. Kiitäen Jyllannin yli panee se Skagerak'in lainehtimaan, sivuuttaa Norjan harmaat tunturit ja tanssii aavalle merelle.

Kova tuuli ulottuu laajalle ja kauas tuntuvat sen henkäykset. Se syöksyy Grönlannin paljaita kallioita vastaan, kaivaa sisämaan jään iäisesti pakkaskiiltoisia lumikenttiä ja vinkuu Baffin'in-meren jäävuorissa. Se hyväilee mursun mustaa turpaa, kuivaa hylkeen märän turkin ja pörröttää karhun karvat. Hei! Se panee jään liikkeeseen. Erottaa palaset ja kokoo taas ne yhteen. Ja pullistaa valaanpyytäjän "Seitsemän sisaruksen" purjeita, tämän kulkiessa avonaisessa vesivyössä pitkin Grönlannin länsirannikkoa.

Etelätuuli onkin tarpeeseen, sillä "Seitsemän sisarusta" aikoo jatkaa matkaansa aivan äärimmäiseen pohjolaan, jossa Grönlanninvalaalla on kotinsa. Se on päässyt hyvään vauhtiin ja kapteeni hieroo tyytyväisenä käsiään. Tällainen tuuli säästää paljon kalliita hiiliä, joita he kyllä tulevat tarvitsemaan, sillä "Seitsemän sisarusta" ei palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua asutuille seuduille. Silloin on sen lastiruuma täynnä valaanrasvaa.

Purjehdus tuntuu yksitoikkoiselta, mutta eräänä päivänä sattuu tervetullut välikohtaus, joka antoi aihetta pitkiin puheisiin ja arvailuihin upseerien kajuutassa ja miehistön skanssissa. Laivan pysäytti pieni höyrylaiva joka oli etsimässä haaksirikkoutuneita. Muudan naparetkikunta oli joutunut perikatoon Lancaster'in salmessa tai jossakin siellä päin, ja oli mahdollista, että he olivat pelastuneet jollekin jäälautalle, joita salmi oi täynnä.

"Minulla on muutakin tehtävää kuin hakea kadonneita napamatkueita", sanoo kapteeni, "mutta jos kohtaan jonkun, niin annan tietysti apuani." — "Ja tähystystä kai ette lyö laimin?" kysyttiin toisesta laivasta. Jos he löytäisivät jotakin, niin oli pohjoisempana toinenkin laiva, joka myöskin etsiskeli ja jonka "Seitsemän sisarusta" varmaankin tapaisi. Hyvien sanomien tuoja saisi suuren palkinnon. Sitten sanoivat he toisilleen jäähyväiset. "Sisarukset" jatkoivat matkaansa pohjoiseen ja höyrylaiva, jolla ei ollut mitään nimeä, suuntasi kulkunsa Grant'in maata kohti.

Kaikkea tuota ajattelee kapteeni tänään, hieroessaan kohmettuneita käsiään. "Ah", hän sanoo itsekseen, "se oli tietysti vain turhaa puhetta, tunnen heidän palkintonsa! Sitäpaitsi on siitä kulunut jo melkein viikko, enkä ole nähnyt juuri mitään. Olisikin kummallinen sattuma, jos näkisi jotakin, ja täällä. Halloo! Mitä nyt?"

Tähystäjän huuto mastosta keskeyttää kapteenin ajatukset.

"Mies edessä jäällä!"

"Mikä se on?"

"Eräs lippua heiluttava mies… näen hänet selvään kiikarilla… kaksi astetta tuulen puolella."

Kapteeni Ramsgate lähettää erään miehen hakekaan suurta kiikaria.
"Mutta kiiruhda!"

Hän katsoo sillä. Kyllä, tosiaankin, pieni pilkku valkoisella jäällä… ei voi erehtyä… kyllä se on joku mies, pieni ihmismuurahainen. yksinään, ajojäitä täynnä olevalla merellä.

"Laskekaa vene… ja heti!"

Ramsgate polkee kärsimättömänä jalkaansa. Tuo sinne menopa viepi aikaa.
Ei olekaan helppoa tunkeutua jääpalasten välitse, jotka muodostavat ja
tukkivat kanavia aina sen mukaan, miten tuuli sattuu puhaltamaan.
Viipyykin sentähden pari tuntia, ennenkuin vene on palannut laivaan.

Haaksirikkoutunut on Erik. Hänelle on käynyt kuin monelle muullekin jäämerellä haaksirikkoutuneelle ennen, hän on purjehtinut ajelehtivalla jäälautalla siksi kunnes laiva hänet pelasti. Vuosina 1872-73 ajelehti Polariksen laivaväki muutamalla jäälautalla puoli vuotta ja sitten vasta tulivat he pelastetuiksi New-Foundlandin matalikolla. Silloin kun Erik huomasi, että jäälautta ajelehti Baffin'in lahdessa, rupesi hän toivomaan pelastusta, semminkin kun hänellä oli ruokavaroja pitkäksi ajaksi. Mutta kaikissa tapauksissa tuli pelastus nyt yllättävänä, niin, melkeinpä huumaavana. Vasta seisoessaan kannella, ryysyisenä, likaisena ja syöpäläisten ahdistamana selvisi hänelle, että hän on pelastettu. "Tervetuloa toveri", sanoo Ramsgate. "Kuinka kauan, mistä, kuka, milloin?.. mutta ensin on teidät kylvettävä, pukeuduttava uudestaan ja syötävä lämmintä ruokaa. Sitten voitte tulla kajuuttaani kertomaan. Nimeni on Ramsgate, 'Seitsemän sisaruksen' kapteeni. Ja teidän…?"

"Erik Holm, Kööpenhaminasta, Tanskasta."

"Weil!"

Erik viedään alas ja milloinkaan ei hän ole elänyt nautintorikkaampaa hetkeä kuin silloin, jolloin hän kylvettyään lämpimässä saippuavedessä pukeutuu puhtaaseen paitaan, villapaitaan ja housuihin, ja sytyttää perämiehen antaman sikaarin.

"I thank you… I thank you of all my heart."

Keskustelusta perämiehen tahi jonkun muun kanssa ei kumminkaan tule mitään, sillä juuri kun puhdistusjuhla on ohi, tulee kapteeni ja ajaa kaikki matkoihinsa. Hän tahtoo olla kahden tulokkaan kanssa.

"Katsokaa nuori mies, on eräs asia, josta meidän on heti sovittava, nim. että vaikka olikin sanomattoman hyvä, että me teidät löysimme ja pelastimme laivaan, niin ymmärtänettehän, ettemme voi purjehtia paria sataa peninkulmaa takaisin päin, Ameriikkaan tahi Eurooppaan, viedäksemme teidät sinne, eikö niin? 'Seitsemän sisarusta' on nyt matkalla Smith'in salmeen, johon jäämme siksi, kunnes olemme saaneet laivaamme täyden lastin rasvaa, kuten ymmärrätte. Nyt saatte kuulla, mitä olen ajatellut. Otan teidät laivamieheksi ja kun kahden vuoden kuluttua palaamme on teillä säästössä sievä summa. — Hyvä tarjous, luulen minä! Lyökäämme kättä, niin on asia selvä!"

Erik työntää kylpyammeen syrjään ja kokoaa ryysynsä penkille.

"Kapteeni, olette hyvin ystävällinen, mutta se ei käy päinsä. En voi jäädä laivaan pariksi päivääkään, saatikka sitten pariksi vuotta. Voittehan jättää minut likimäiselle rannalle."

"Olette hullu ihminen? Se ei voi tulla kysymykseenkään, salmi saattaa jäätyä viivytellessämme. Ja toiseksi, hyvä herra, vaikka pääsisittekin maihin, olisitte pakoitettu viipymään siellä kumminkin kokonaisen vuoden, ensi kesään ainakin. Paikka on autio. Siellä ei ole kuin yksi valkoinen mies, kauppapaikan Upernivik'in asiamies ja muutamia likaisia eskimoita, jotka haisevat pahemmin kuin rutto… ja niinkuin jo sanoin… se viivyttäisi meitä… ja olisi hyvin uskallettua, koska kumminkaan ette pääsisi kotiin paljoakaan aikaisemmin."

"Kapteeni, mitä sanoittekaan? Kaikkein pohjoisin asiamies… Jumalan nimessä… missä sitten olemme? Miksi tuota rannikkoa sanotaan?"

"Grönlanniksi."

"Ja paikkaa… asiamiestä?"

"Häntä en tunne. Mutta paikkaa sanotaan Tassinork'iksi… mutta ihminen… olette sairas… istukaa… kas tähän… penkille…"

Erikin kasvot ovat todellakin muuttuneet kuuraisen laivankannen värisiksi.

"Ei se ole mitään, kapteeni… Mutta minun täytyy päästä maihin juuri
Tassinork'issa."

"Pitää! Pitää! Mitä puhutte, jos saan kysyä?"

"Ette saa tietää mitään! Mutta kas tässä… onhan selvää, että aiheutan viivytystä ja tahdon sentähden korvata… look here, Sir!"

Ja Erik hakee lompakon ryysyistään. Hieno venäjän nahkan haju täyttää huoneen. Englantilainen seteli rapisee kapteenin silmäin edessä.

"Englannin pankki maksaa vaadittaessa tästä setelistä…"

Kapteeni Ramsgate on kuin halvaantunut. Autiolta Jäämereltä löydetty ryysyinen haaksirikkoutunut, jolla on lompakossaan tuollainen summa rahaa… ei ole mikään tavallinen näky. Se on yksi Jäämeren ihmeitä!

Hän ottaa lakin päästään.

"Hyvä herra… pyydän anteeksi… enhän voinut tietää… suokaa nyt vain anteeksi… vene laitetaan heti kuntoon… mutta ettekö tahdo kertoa asemaanne minulle ja kuinka…?"

"Eikö se ole teille samantekevää? Viekää minut vain maihin muitta mutkitta. Ja katsokaa tässä", Erik ojentaa hänelle kolme seteliä — "tämä on tähystäjälle, joka huomasi minut jäällä, tuon toisen voitte jakaa miesten kesken ja tämä kolmas on perämiehelle, joka antoi minulle sikaarin."

— — Pari päivää myöhemmin on "Seitsemän sisarusta" Tassinork'in edustalla, jonka asunnot näkyvät kauvas valoisalla yöllä. Kello on ainoastaan kaksi, mutta kaikki on yhtä valoisaa kuin päivällä. Vene lähtee laivasta. Kapteeni on itse saattelemassa.

"Ja muistakaakin tulla heti takaisin", sanoo hän perämiehelle, joka pitää perää, "jää on petollinen kuin itse piru. Hyvästi, teidän korkeutenne!"

Erik ei muista vastata ystävällisiin jäähyväisiin. Hän katselee valkoista rannikkoa, jossa on Tassinork, ja on jo aikoja sitten unhoittanut "Seitsemän sisarusta."

3.

ARNALUK.

Äärimmäisen pohjolan valoisassa yössä uinuu Tassinork hiljaa unen mailla. Kaikki nukkuvat sekä majoissa että kauppapuodissa. Kukaan ei kuule airojen vetoja veneestä, kukaan ei näe nuoren laivamieheksi puetun miehen maihin nousua, kukaan ei näe hänen jäähyväisiänsä veneelle, joka heti palaa takaisin.

Kukaan ei näe, kun hän seisoo kalliolla ja katselee autiota rannikkoa. Pohjoisessa ja etelässä näkyy niemi niemen vieressä, loppumattomassa, vaaleansinisessä rivissä. Kaukana lumihuippujen takana, joita keskiyön aurinko kultaa säteillään, on Toivon laakso.

Tassinork! Niin omituista, että se tapahtui juuri täällä. Hän katselee kauppapuotia, jonka tummat piirteet kuvastuvat harmaata, lumista vuorta ja kaukana idässä olevaa valkoista jäävirtaa vastaan. Kuka asuu nyt tuolla ylhäällä olevassa talossa? Jäiköhän -Nordstrand tänne Arnaluk'in kuoltua? Tietääkö hän, että Arnaluk on kuollut, vai pitääkö hänen tuoda tuo sanoma? Se on raskas tehtävä! Ja kumminkin, eikö ole parempi tietää hänen olevan Jumalan luona kuin niitten luona, jotka hänet ryöstivät? Erik alkaa kävellä polkua, jolla he kerran Arnaluk'in kanssa yhdessä kulkivat ja missä hän viimeisen kerran puristi hänen pientä kättään.

Kauppapuodin luona istuutuu hän muutamalle kivelle odottamaan. Käveleminen on häntä väsyttänyt ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ymmärtää, ettei hän ole lainkaan terve, häntä pyörryttää ja silmiä hämärtää. Ja kumminkaan ei hän keskeytä yksinäisyyttä, jossa muistot häntä kiusaavat. Erik sulkee silmänsä ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Niin istuu hän kauan ajatuksissaan. Vihdoinkin tulee aamu ja tupien asukkaat alkavat liikkua. Kauppapuodin piipusta nousee sininen savu tyyneen ja puhtaaseen ilmaan. Silloin hän nousee ja kiiruhtaa pois, peläten tapaavansa tuntemattomia ja kuulevansa niitten selityksiä tapahtumista.

Tassinork'issa asuu näihin aikoihin ainoastaan etuvartioperheitä ja muutamia nuoria grönlantilaisnaisia, jotka hoitavat nuorien, asiamiestä auttavien pyydystäjien taloutta. Miehet ovat metsästämässä kesäpeuroja. — Tuvan väki huomaa nyt ihmeekseen vieraan miehen seisovan rannalla. Onko hän pudonnut taivaasta, koska hänellä ei ole venettä eikä koiria? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Naimattoman asiamiehen grönlantilainen taloudenhoitajatar, Tongiguark, joka on noutamassa jäätä aamukahviin, kuulee heti puhuttavan tuosta vieraasta miehestä. Hän säikähtää, sillä hän muistaa, miten kerran juopuneet valaanpyytäjät raivosivat Tassinork'issa.

"Pian saamme sen tietää", sanoo eräs nuori vaimo, "Pinguit on mennyt puhuttelemaan vierasta."

Pinguit! Tuo reipas ja rohkea grönlantilaispoika, joka Erikin viimeksi vieraillessa Tassinork'issa oli vielä maori hulivili, on nyt kasvanut kelpo valaanpyytäjäksi. Hän on siirtolan ylpeys ja Nordstrandin oikea käsi. Vaikka hän ei kärsikään siloja eikä suitsia ja tekee aina oman päänsä jälkeen, voidaan häntä kumminkin pitää ensiluokan miehenä tuossa pienessä pohjois-tanskalaisessa siirtolassa. Kuin myrskytuuli riensi hän pois, kuullessaan Tongiguark'in ilmoituksen vieraan tulosta. Kuin myrskytuuli hän tulee takaisinkin.

Tupien vaimot ja Tongiguark kiiruhtavat häntä vastaan. "Kuka? Mistä? Kiltti, rakas Pinguit, kerro heti!" Mutta Pinguit, joka on punainen päästään kuin marjainen laakso kesällä, halkaisee ryhmän kuin nuoli ja rientää kauppapuotiin.

"Nordstrand… Nordstrand!" huutaa hän, työntäen ja koputtaen sulettua ovea rasvaisilla kourillaan… "tulkaa ulos… hän on tullut takaisin… tulkaa ulos… no miksi ette avaa?"

Vihdoinkin aukenee ovi ja Pinguit syöksyy sisään suoraan Tassinork'in komentajan, Sören Nordstrandin syliin.

Nordstrand tarttuu Pinguit'ia käsivarteen.

"Hei… kuka on tullut takaisin? Mikä 'hän' se on?"

Pinguit riistäytyy irti. Hän ei kärsi mitään pakkoa.

"Erik, tietysti Erik! Hän, joka antoi Pinguit'ille veitsensä ja pyssynsä, hän, jonka Arnaluk opetti ajamaan koirilla… hän, joka oli tullut ilmassa Grönlantiin ja asui eräässä raajassa Toivon laaksossa, majassa, joka vieläkin on jäljellä!"

Nordstrand ei kuuntele häntä loppuun. Hän on joi ulkona. Niin, tuolla alhaalla näkyy todellakin eräsi mies. Olikohan se Erik Holm? — — toisen kerran sattumalta joutuneena tänne maailman loppuun, Tassinork'iin. Nordstrand on kyllä lukenut kirjeistä ja sanomalehdistä, jotka olivat saapuneet Upernivik'istä viime kesänä, että Erik ja tuo tunnettu tanskalainen löytöretkeilijä, professori Almkvist olivat lähteneet tieteelliselle matkalle. Mutta, että se toisi Erikin tänne — — maailman ympäri…

Mutta nyt he tapaavatkin toisensa. Kyllä, se on Erik! Nordstrand tuntee hänet heti ja nauraa ilosta.

"Tervetuloa, tervetuloa, rakas…"

"Hän ei näy sitä tietävän", sanoo Erik itsekseen, "jos hän tietäisi, niin ei hän voisi hymyillä ja olla iloinen!" Mutta nyt aikoo Erik kertoa sen… heti… kunhan hän vain ehtii koota ajatuksensa…

"Nordstrand… ette saa nauraa… ettekä olla iloinen… minun on kerrottava teille suuri suru… haimme häntä kyllä kaikkialta… Aasian sydämestä… koko maailmasta… kunnes vihdoin… tuolla kaukana lännessä… Lancaster'in salmessa… löysimme hänen hautansa."

Ja vapisten, katkonaisin lausein kertoo hän heidän matkastaan
Arnaluk'in jäljessä ja kauheasta huomiostaan Lintuvuoren luona, jossa
Kukunor oli vajonnut syvyyteen.

Nordstrand kuuntelee. Vähitellen käsittää hän sanat ja niitten tarkoituksen. Hän vaikenee. Ja kun Erik on lopettanut epätoivoisen sanatulvan, laskee Nordstrand kätensä hänen olalleen ja sanoo ainoastaan:

"Tule!"

He menevät yhdessä kauppapuotiin. "Hän on vielä kohtalon murtamana", ajattelee Erik ja aikoo puhua. Mutta Nordstrand tarttuu hänen käsivarteensa. "Hiljaa!" kuiskaa hän ja vetää hänet varjoon.

"Katso nyt itse!"

Erik kuulee oven rivan kitinän. Ovi aukenee… varovasti, kuin tahtoisi joku olla herättämättä nukkuvia. Nuori grönlantilaistyttö tulee esille, puettuna maansa pukuun. Hän menee kauemmaksi valoon, varjostaa silmiään molemmilla käsillään ja tuijottaa merelle, jossa jääkappaleet uiskentelevat, muodostaen sinisiä avovesijuovia.

Tuuli liehuttaa hänen keltaista, hennoilla hartioilla riippuvaa tukkaansa.

"Noin", kuiskaa Nordstrand, "seisoo hän joka aamu ja etsii katseillaan
Tanskasta tulevaa laivaa."

Vaikka hän sanookin tuon hiljaa, kuulee nuori tyttö kumminkin äänen.
Hän kääntyy heihin päin ja aurinko paistaa hänen vaaleille kasvoilleen.

Silloin unhoittaa Erik kaikki ympärillään. Hän horjuu eteenpäin.

Ja suunniltaan… voimatta hillitä ääntään huutaa hän:

"Arnaluk… Arnaluk!"

4.

KESÄ TASSINORK'ISSA.

Erik ei ole erehtynyt. Grönlantilaisessa nahkapuvussa oleva tyttö on todellakin Arnaluk, Arnaluk, jota hän on etsinyt kolmesta maanosasta, löytääkseen hänet neljännestä, jota hän ei ole milloinkaan jättänyt, Grönlannista. Hän siis elää! Hän ei siis ole ollutkaan Kukunor'issa, joka vajosi kylmään syvyyteen!

"Katso Erik", sanoo Nordstrand, "kävi aivan kuin kirjeessäni otaksuinkin; jäät näyttivät uhkaavilta ja välttääkseen sisään sulkeutumisen, perääntyi Kukunor äkkiä takaisin. Etsiessäni sen uutta ankkuripaikkaa tapasin Arnaluk'in ajamassa koiravaljakollaan kotiin. Hän oli ollut laivan luona koirineen ja kun jäät näyttivät irtaantuvan maasta, nousi hän laivaan. Hänelle ei oltu tehty mitään pahaa ja niin pian kuin vain voitiin, oli hänet jälleen laskettu maajäälle. Mutta Tanskan matka oli sillä kerralla mennyttä. Ja seuraavan vuonna olivat jääsuhteet sellaiset, että Hans Egede ei uskaltanut Upernivik'iä pohjoisemmaksi…"

Arnaluk lähestyy Erikiä. "Vihdoinkin!… Niin, sinähän se olet. Olet siis vihdoinkin tullut! Tiesin, että tulisit, mutta en tahtonut puhua siitä täällä. Tule kanssani vuorelle!"

Hän ottaa Erikiä kädestä. Nyt alkaa hän juosta ja Erikin täytyy seurata. Tuuhea tukkansa liehuu tuulessa. Erik on aivan hengästynyt, mutta se ei auta. Vikkelänä kuin kauris, opastaa Arnaluk hänet vuorelle polkua pitkin, jonka hänen ja monen muun Tassinork'in asukkaan kengät aikojen kuluessa ovat polkeneet rannalta Tassinork'in takaiselle vuorelle — tunturille, jonka huiput rusottavat joka aamu ja enimmän silloin kun auringon ensimmäiset säteet sattuvat siihen pitkän talviyön jälkeen. Tällä vuorella lausuu Tassinork valon jälleen tervetulleeksi. Tänne tuli Arnaluk aina, kun joku asia painoi hänen mieltään ja kun hän tahtoi olla yksinään luonnon helmassa. Ja ainoassaan täällä ylhäällä, johon Grönlantia näkyy lintuperspektiivissä kirkkaan, avaran taivaan alla, voi hän kertoa Erikille kaikki ajatuksensa. Ja kuunnella, mitä Erikillä oli hänelle sanottavaa. He ovat kahden. Sillä tämä on Arnaluk'in kirkko.

Sitten sanovat he toisilleen noita ujoja, arkoja ja ihmeellisiä asioita, joita rakastuneet aina maailman alusta asti ovat uskoneet toisilleen rakkauden keväänä.

— — Kesä on tullut Tassinork'iin! Ja vaikka se on niin lyhyt, ettei se milloinkaan voi kokonaan sulattaa jäitä eikä luntakaan, niin on meri kumminkin laajalti vapaana jäistä ja maalla on suuria, lumettomia, kukkia ja kanervaa kasvavia aloja, jotka, verrattuina Tanskan kesään, näyttävät ehkä mitättömiltä ja kuihtuneilta, mutta panevat kumminkin pohjois-tanskalaisen sydämen riemuitsemaan ilosta, kuinka kauniiksi Jumala sittenkin on luonut maailman kaukana pohjoisessa. Tassinork'issa puhuvat vuoret, meri, jää, paukkuva pakkanen ja humiseva tuuli tuota sanatonta ja voimakasta kieltä, jota luonnonlapset rakastavat ja ymmärtävät. Taivas kuuluu voimakkaille ja puhtaille: lapsille. Lapsen sielu on Jumalan kuvastin, luonnon ääni on taivaan kieli. Lapset ja taivas ymmärtävät toisensa.

Joet kuohuvat, lähteet pulppuavat, jäävirrat paukahtelevat ukkosena ja tuhannet linnut pesivät vuorilla. Hylje synnyttää sokeita poikasiaan, mursu laiskottelee jäälautoilla ja paistattelee kiiltävää liharuhoaan, karhu kääntää ruusunpunaisen ja kiiltävien valkoisten hampaiden reunustaman kitansa aurinkoon päin. Silloin tällöin purjehtivat valaanpyytäjät ryhmissä syvällä salmella.

Nordstrand katselee vuorenrinteelle, jossa nuo molemmat hennot vartalot kuvastavat kirkasta, vaaleansinistä taivasta vastaan. Kauan seisoo hän, katsellen sinne. Huulensa vapisevat. Ja silmänsä… onkohan: se tuuli, joka ne noin kirkastaa kuin ne olisivat täynnä kyyneleitä? "Arnaluk", kuiskaa hän, "ainoani, rakkaimpani!"

Mutta sitten kääntyy hän äkkiä ja menee tupaan… istuutuu raskaasti kirjoitustuoliinsa… paikkaan, jossa hän on viettänyt niin monet tunnit elämästään, ja kätkee kasvonsa käsiinsä.

Pinguit tulee loistaen ilosta ja innoissaan.

"Katsokaa, mitä olen löytänyt!… Se oli tuolla ylhäällä… polun vieressä kivien välissä!"

"Anna se tänne!"

"Kivien välissä! Aurinko paistoi siihen ja se heijastui silmiini!"

"Saanko katsoa?"

"Kyllä, olkaa hyvä… mutta löytöpalkkio?"

"Kyllä Pinguit…"

Nordstrand menee kauppaan ja tuopi sieltä kokonaisen pussillisen viikunoita — harvinainen lahja, joka tavallisesti annetaan ainoastaan sille, joka ilmoittaa vuoden ensimäisen laivan.

Pinguit on haltioissaan. Hän juoksee riemuiten matkaansa saaliinensa. Nyt saapuu hän kuin oikea satuprinssi tupien pikkulasten luokse, sillä mikä on hänen, on myös heidänkin.

Mutta Nordstrand katselee Pinguit'in löytöä. Hän tutkii sen tarkoin. Hämähäkinhieno kultaketju ja siitä riippuva, kummallisilla merkeillä koristettu kotelo, jonka sisässä on… musta helmi.

5.

"UMIARSUIT."

Umiarsuit! Siirtola on äkkiä muuttunut oikeaksi muurahaispesäksi. Umiarsuit! Kaikki, mikä elää, hyörii sinne tänne, jos nyt voi puhua hyörinästä Tassinork'issa.

Pinguit'han se on, joka tavallisuuden mukaan ilmoittaa vuoden suurimman uutisen. "Laiva on tullut!" Päiväkausia on hän puikkelehtinut kajakillaan ajojäissä ja useammasti kun kerran tuonut kotia hylkeitä, sillä hän ei ole leikin vuoksi Tassinork'in paras pyydystäjä. Tänään käyttää hän airoaan yhtä sukkelaan kuin rataslaiva siipiään. Paljon ennen hänen rantaan pääsyään kuuluu ilmassa hänen kaikuva huutonsa: "Umiarsuit! Umiarsuit!"

Ja kaikki rientävät rantaan. Arnaluk ja Erik ensimmäisinä.

"Missä? Missä?"

Onko mahdollista, että Pinguit'in haukansilmät ovat erehtyneet? Kaikki etsivät katseillaan noita tummia juovia, joina Hans Egeden mastot tavallisesti kuvastuvat ajojäiden valkoista taustaa vastaan. — Missä, missä?

Pinguit hyppää maihin. Hän on niin innoissaan, että hän tuskin voi saada sanaakaan suustaan.

"Tuolla, tuolla!" Mutta kukaan ei näe laivaa. Hän polkee jalkaansa ja itkee kiukusta ja innosta.

"Eihän se olekaan Hans Egede, vaan joku toinen, aivan valkoinen laiva, varustettu paksulla savupiipulla! ja kahdella pienellä, vinolla mastolla… ettekö näe?… tuolla!"

Äkkiä kuuluu mereltä vihellys — jonkun höyrylaivan merkkipuhallus. Ja nyt he kaikki huomaavat siron, valkoisen höyrypurren, joka kulkee jäälauttojen välissä.

"Ah!" huudahtaa Arnaluk, "Hans Egede ei se kyllä ole, mutta mikähän se sitten on?"

Nordstrand katsoo sitä kiikarillaan. "Lippu… onpa; kummallista… etten sitä tunne… Erik, tunnetko sinä?"

Erik ottaa kiikarin.

"Laiva on Kiinasta, lippu on keisarin… tuo vanha, kansallinen…
Mingein lippu, San-ho-hui'n merkki!"

Arnaluk'ia värisyttää. Erik on kertonut hänelle tuosta salaisesta seurasta, johon Wen Siang kuului ja johon kohtalo oli sitonut hänet niin omituisilla siteillä. Helmestä ei hän kuitenkaan ollut puhunut.

Mutta nyt on laiva ankkuroinut ja laskenut veneen vesille. Erik ei ole erehtynyt, Wen Siang'in kansalaiset soutavat sitä.

Mutta kuka… kuka seisoo kokassa ja heiluttaa karvalakkiaan, auringon paistaessa hänen, punaiseen peruukkiinsa ja silmälaseihinsa?

Almkvist!

"En erehdy…" huudahtaa Erik, "hän se on ilmielävänä! Kuinka tämä voi olla mahdollista? — Tule Arnaluk… ja Nordstrand!"

Ja pitäen Arnaluk'ia kädestä rientää hän maihinnousupaikalle.

"Hän… mikä hän?" kysyy Arnaluk hengästyneenä. "Kuka hän on?"

"Almkvist tietysti… professori Almkvist! Professori Tassinork'issa, se on suurenmoista!"

Nyt on vene perillä. Almkvist hyppää maihin. Erik ottaa hänet vastaan avoimin sylin.

"Tervetuloa professori… ja tässä, löysin hänet kumminkin vihdoin… on Arnaluk, Tassinork'in kuningatar… ja minun!"