Tytöt nauroivat yhä enemmän.
Luru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi kädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa oli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa jalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja löi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.
Tietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa tyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät nukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun oli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä suojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.
Mutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä tarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset tytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että hän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä onnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt pariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka hän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin pudotetuksi ikkunasta.
Kun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle, sanoi hän:
— Jaha, sinäkin tulit tänne.
Molemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että pikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka kuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella poikia päähän.
Vähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:
— Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.
— Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.
— Usko minua, se rupeaa lihomaan.
Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat nousta.
Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat. Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki, itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.
Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.
Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä seikkailuista sanoi rauhallisesti:
— Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!
Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.
V
Rehtori kutsui koko koulun kokoon ja piti pitkän esitelmän siitä, mikä on hyvä käytös ja siivo esiintyminen. Kiljusen pojat kuuntelivat tätä hyvin hartaasti, sillä ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että tällä puheella tarkoitettiin heitä.
Pari päivää kouluun tulonsa jälkeen ehdottivat Mökö ja Luru, jotka eivät tuumassaan nähneet mitään pahaa, toisille pojille, että kaikki laittaisivat hernepyssyjä ja koulussa määrättynä päivänä aloitettaisiin yleinen sota luokkien kesken. Ei heidän mielestään tämä voinut millään tavalla häiritä koulun järjestystä, kun he, pojat, siitä nauttisivat.
Koulun pojissa ehdotus herätti hyvin suurta iloa ja innostusta. He olivat saaneet niin huolellisen kasvatuksen, ettei heillä ollut aavistustakaan niistä pikku-iloista, mitä pahankuriset pojat voivat hankkia.
Eräänä päivänä oli koko koulu varustautunut hernepyssyillä. Heti ensimmäisellä väliajalla annettiin määräys, että koulun ylimmän ja alimman kerroksen oppilaat tekisivät hyökkäyksen keskikerrosta vastaan.
Kylläpä kuului portailta rapinaa, kun kaikki ampuivat herneitä. Opettajat kuulivat tämän raesateen kaltaisen äänen ja ryntäsivät katsomaan. Ensimmäinen sattui olemaan sellainen, jota kaikki oppilaat vihasivat, eikä kukaan sen vuoksi välittänyt, vaan he ampuivat suoraan häntä kohden. Opettaja läksi parkuen pakoon. Toinen opettaja tuli, hän sai samanlaatuisen sateen vasten naamaansa ja kieri portaita alas, jossa uusi sade osui häneen.
Mutta nyt tuli jo rehtori hätään. Hän huusi niin, että äänensä kiekui. Pojat taukosivat. Ai, ai, sitä vihaista ääntä, millä rehtori kysyi, kuka tämän kauhistuksen oli saanut aikaan! Hänen äänensä oli oikein kimeä. Pianhan oli päästy selville siitä, että Kiljusen pojat olivat tuuman keksineet ja neuvoneet tavan toisillekin.
Rehtori tuomitsi heille karsseria. Mökö ja Luru eivät koskaan olleet kuulleet puhuttavan karsserista eivätkä siis tienneet, mihin heitä vietiin. He olivat itse pitäneet kovin hauskaa hernesodassa ja luulivat joutuvansa johonkin oikein hauskaan paikkaan.
Tämä tapahtui lauantai-iltana. Rehtori kutsui pojat sen jälkeen, kun koulu oli lopetettu, luokseen ja meni heitä itse viemään karsseriin.
Tultiin tämän kopin ovelle. Silloin pojat arvasivat, että tuleekin kai ikävyyksiä heille, ja tenäsivät kovasti vastaan.
— Emme me tuonne mene, sanoivat he.
— Mitä te sitä pelkäätte, sanoi rehtori. — Eihän se ole mitään muuta kuin sellainen hauska paikka, jossa minäkin usein olen.
Tämän hän sanoi houkutellakseen poikia, sillä hän pelkäsi Mökön ja
Lurun karkaavan käsistään.
Pojat katsoivat pitkään häneen, ja Mökö sanoi:
— Jos rehtori siis menee ensin sinne sisään.
Rehtori hymyili omalle viekkaudelleen ja meni. Mutta kun hän oli kynnyksen yli astunut, niin Mökö paiskasi oven kiinni, väänsi sen lukkoon ja otti avaimen mukaansa.
— Mennään pois, sanoi hän Lurulle. — Rehtori sanoi, että se on hauska paikka ja että hän on siellä usein. Antaa siis hänen olla siellä.
He menivät koulusta pois kotiinsa ja olivat iloisia, kun seuraavana päivänä oli sunnuntai.
Kun oppilaat maanantaina tulivat kouluun, niin kaikki huomasivat, että opettajat olivat levottomia. He puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Opetusta jatkettiin kaikilla luokilla, mutta rehtoria ei vain näkynyt.
Tiistaina oli sama levottomuus, mutta silloin jo oppilaat saivat tietää, että rehtoria ei oltu tavattu ja että opettajat olivat hänen tähtensä hirveässä hädässä.
— Kyllä me tiedämme, missä hän on, sanoi Luru.
— Missä? kysyivät opettajat.
— Eräässä hauskassa paikassa, jossa hän sanoi usein olevansa, vastasi
Mökö.
— Missä paikassa?
— Hän sanoi sitä karsseriksi.
Kylläpä silloin opettajat juoksivat. He menivät sellaista kyytiä, että oikein piti ihmetellä. Tietysti rehtori löytyi karsserista, mutta aivan uupuneena, sillä hän ei ollut lauantaista asti syönyt.
Rehtori olisi tahtonut erottaa pojat, mutta hänet oli vallannut kummallinen pelko. Hän ei uskaltanut tulla enää koulullekaan, vaan päästyään sieltä pois kurkisteli kadun nurkan takaa koululle päin. Toiset opettajat alkoivat myös pelätä ja jättivät koulun. Pojat eivät tienneet, mitä heidän pitäisi tehdä. He tulivat kouluun joka aamu säännölliseen aikaan, ja kun ei opettajia ollut, niin pitivät he itse tuntia. Ja kyllä ne olivat meluisia tunteja, arvaahan sen.
Iltaisin opettajat uskalsivat tulla koululle neuvottelemaan, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä. Päätettiin ottaa Kiljusen pojat kiinni ja toimittaa heidät pois kaupungista. Tätä toimeenpanemaan pyydettiin poliiseja.
Kaikki Helsingin poliisit olivat liikkeellä, ne saarsivat koulun. Rohkeimmat tohtivat mennä ovesta sisään. He etsivät joka luokan ja viimein löysivät pojat.
Kyllähän Mökö ja Luru ennestään olivat siihen tottuneet, että heitä suurella kunnialla kohdeltiin poliisiviranomaisten puolelta; niin nytkin he päät pystyssä astelivat suuren poliisilauman saattamina asemalle päin, missä suljettu vaunu odotti heitä.
Pojat oli päätetty toimittaa Viipuriin.
VI
Heidän tultuaan Viipurin lyseoon ei sielläkään kukaan voinut ymmärtää, miksi he olivat joutuneet Helsingistä pois, niin tavattoman kiltin vaikutuksen he tekivät. He osasivat läksynsä aivan erinomaisesti, vaikka omalla tavallaan, väittäen muun muassa maantieteen tunnilla, että koko kaupunki oli alkujaan ollut iso rinkilä. Tälle naurettiin, mutta siitä ei kukaan pahastunut, sillä onhan Viipuri vieläkin kuuluisa rinkeleistään.
Toisilta pojilta he kuulivat, että maailmassa on sellaisia laivoja, jotka kulkevat veden alla ja joita sen vuoksi sanotaan vedenalaisiksi veneiksi. Eräänä päivänä kävellessään sillalla, joka vie linnan luona olevan salmen yli, sattui Mökö näkemään veden alta pistävän kepin.
— Tuossa on sellaisen laivan masto, sanoi hän.
— Tietysti se on laivan masto, sanoi siihen Luru.
He palasivat kaupungille, tapasivat kadulla tuttuja koulupoikia ja kertoivat niille, että olivat nähneet linnan sillan luona vedenalaisen laivan. Huhu levisi hirveällä vauhdilla. Muutamat riensivät heti sinne, toiset menivät kotiinsa ilmoittamaan, joista taas puhelimella kerrottiin asiat tuttaville. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun koko kaupunki tiesi, että linnan luona oli vedenalainen vene.
Ja kaikki riensivät tietysti sitä katsomaan. Mikä tungos ja mikä ahdinko olikaan linnan lähellä! Ihmisiä oli niin paljon, että olivat tippua veteen. Ja kaikki katsoivat tuohon seipääseen ja uskoivat hekin, että se oli laivan maston huippu. Ja nyt odotettiin vain, että laiva nousisi veden pinnalle.
Kun tästä viimein oli selvitty ja koulun rehtori saanut tietää, mistä huhu oli saanut alkunsa, toimitti hän pojat junaan ja lähetti Kuopioon.
Täällä pojat olivat kolme päivää. Toisena päivänä he menivät Puijon mäelle kävelemään. Tämä on korkea mäki kaupungin lähellä. Oli syksy, ja eräs tummanruskeassa puvussa oleva muija oli sieniä poimimassa metsässä.
Hui, kuinka pojat pelästyivät nähdessään hänet takaapäin!
— Se on karhu, sanoi Luru, varmasti se on karhu!
Tulista vauhtia he menivät kaupungille ja huusivat pitkin katuja mennessään:
— Puijolla on karhu. Puijolla on karhu.
Aijai, mikä hätä syntyi kaupungissa! Muutamat panivat kiireesti ovensa lukkoon ja tukkivat ikkunansa siinä pelossa, että karhu voisi tulla heidän asuntoonsa. Mutta rohkeimmat läksivät karhua tappamaan. Suuri armeija järjestettiin. Kun kaupungissa ei ollut aseita, niin otti kukin mitä sattui löytämään, seipäitä ja hiilihankoja, muutamilla oli aseina ainoastaan vanhoja kalosseja, joilla he uskoivat voivansa lyödä karhun kuoliaaksi, niin urhoollisia he olivat. Kaupungin pormestari kulki suuri lippu kädessään palokunnan edessä kehoittaen sitä pontevuuteen. Poliisit, joilla oli aseita, paljastivat miekkansa ja koettivat näyttää urhoollisilta.
Ja nyt tämä joukko lähti Puijon mäkeä kohden. Kun he olivat sen huipulle päässeet, järjestäytyivät he rintamaan taistellakseen karhua vastaan. Poliisit, jotka alussa olivat näyttäneet urhoollisilta, pelkäsivät nyt aivan tavattomasti, vapisivat kuin haavan lehdet.
Pormestari oli kiivennyt mäellä olevaan näkötorniin ja tarkasteltuaan kaukoputkella seutua näki tuon saman ruskeapukuisen muijan ja erehtyi hänkin. Huusi tornista alas:
— Peto on tuolla! Hyökätkää sinnepäin!
Kaikki lykkivät edelleen poliiseja, jotka eivät mitenkään tahtoneet uskaltaa lähteä karhua tappamaan. Kun heitä lykättiin, niin täytyihän heidän mennä.
Kun he saapuivat muijan lähelle, niin silloin kaikki heittivät sitä kohden aseitaan, keppejä, hiilihankoja, vanhoja kalosseja ynnä mitä kullakin sattui olemaan.
Muija tietysti säikähtyi hirveästi ja hyppäsi pystyyn lähtien täyttä voimaa juoksemaan pakoon.
Ja silloin nähtiin, ettei siellä ollutkaan mitään karhua, ainoastaan vanha vaimo.
Seuraavana päivänä toimitettiin Kiljusen pojat pois kaupungista ja lähetettiin Turkuun. Tänne oli levinnyt tieto Kiljusen poikien vaarallisuudesta. Heti annettiin määräys, ettei kaupunkiin saa tulla kukaan vieras ihminen. Kun siis Kiljusen pojat junalla tulivat sinne, ei heitä päästettykään asemahuoneesta minnekään, vaan heti otettiin uusi juna ja lähetettiin pojat Tampereelle, jonne oli mukavin heidät toimittaa.
Ja tänne he viimein tulivat, joutuivat kouluun ja olivat niin siivosti, ettei opettajilla ollut mitään heitä vastaan sanottavaa. He käyttivät siellä alkuperäistä nimeään, joka oli Kiljander, eikä kukaan silloin pannut mitään erikoista huomiota heihin, vaan jokainen piti heitä aivan tavallisina poikina. Rehtori, joka oli ottanut heidät vastaan, katseli kyllä toisinaan heihin pelokkain silmin, mutta rauhoittui, kun sai kuulla, että pojat olivat olleet aivan siivosti siinä asunnossakin, minkä hän heille oli toimittanut.
VII
Mutta isä ja äiti Kiljusen tuli poikiaan ikävä. He päättivät lähteä Helsinkiin katsomaan, miten nämä voivat. Kun he tulivat lyseolle, jonne pojat ensin oli viety, saivat he kuulla, että Mökö ja Luru oli siirretty yhteiskouluun.
— Se onkin heille oikein sopiva koulu, sanoi äiti — sillä juuri tyttöseuraa he tarvitsivat.
Yhteiskoulussa käskettiin heitä menemään toiseen lyseoon. Täällä rehtori ilmoitti lähettäneensä pojat Viipuriin.
— Mitä te niitä niin lähettelette kuin paketteja? kysyi isä.
— Siellä on heille sopivampi koulu, vastasi rehtori.
— Vai niin, vastasi isä Kiljunen.
He nousivat junaan ja tulivat Viipuriin. Täällä oli levinnyt tieto heidän tulostaan. Koko kaupunki oli liikkeellä, sillä tahtoihan jokainen nähdä, millaisia he olivat. Koko aseman tori oli aivan mustanaan kansaa, ja hurraahuudoin otettiin isä ja äiti Kiljunen vastaan.
— Missä ovat meidän poikamme? huusi isä Kiljunen kokoontuneelle kansalle.
— Ne on viety Kuopioon, vastasi poliisi, joka piti järjestystä yllä.
— Mennään sitten Kuopioon, sanoi isä Kiljunen.
He joutuivat laivaan ja läksivät Saimaan kanavan kautta kulkemaan Kuopiota kohden. Matkalla ei heille tapahtunut mitään merkillistä, ei mitään muuta kuin että eräässä kohdassa isä Kiljunen tahtoi koettaa peränpitämistaitoaan, tarttui ruoteliin ja väänsi sen niin pitkälle sivullepäin kuin suinkin mahdollista. Silloin jostain tuntemattomasta syystä se ei enää liikkunutkaan. Kun oli täysi höyry päällä, niin alkoi laiva mennä keskellä selkää ympäri, ei yhtään eteenpäin, vaan aina vain ympäri. Täytyi pysäyttää kone, jotta voitiin korjata ruoteli.
Tietysti Kuopion satamassa oli väkeä hirveästi Kiljusten sinne tullessa. Kun ei poikia siellä ollut, niin menivät vanhemmat rautatielle ja läksivät Turkuun, jossa uskoivat poikainsa olevan.
Kun tieto heidän tulostaan saapui Turkuun, niin koottiin sotalaivoja satamaan ja kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, sillä eihän tiennyt, mitä tapahtuisi, kun tämä herrasväki aina sai aikaan epäjärjestystä. Mutta eihän siellä mitään tapahtunut. Isä ja äiti Kiljunen läksivät heti Tampereelle.
Sen koulun rehtori, jonne Kiljusen pojat olivat tulleet Kiljanderin nimellä, oli lähtenyt matkalle. Kun siis isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan, ei kukaan voinut sanoa, missä he olivat. Kaupungin valtuusto ei keksinyt mitään muuta keinoa tässä hädässä, kuin että kaikki Tampereen koulujen lapset pantiin riviin molemmin puolin katua asemalta alkaen, kosken yli vievän sillan poikki, pitkin Hämeenkatua aina Pyynikille asti.
Ja sitten isä ja äiti Kiljunen läksivät etsimään poikiaan. Tietysti kaikki liikenne oli kadulla seisautettu, liikkeet olivat suljetut, ihmisiä oli joka paikassa katsomassa ja ihmettelemässä. Se oli oikea juhlapäivä Tampereella.
— Täällä on hyvä järjestys, muuta ei voi sanoa, lausui isä Kiljunen äidille seisoessaan aseman portailla ja katsellessaan tätä hirveän pitkää lapsijonoa, joka ulottui pitkin katua niin pitkälle, kuin suinkin näki.
Tehtaiden pillit puhalsivat merkiksi, että kaikki oli kunnossa, ja silloin isä sanoi äidille:
— Nyt travaamaan eteenpäin, mamma! Mene sinä toista puolta katua, minä toista!
He läksivät juoksemaan kumpikin omaa puoltaan etsien poikiaan. Kyllä he saivat juosta, sillä lyseon oppilaat olivat joutuneet aivan Pyynikin lähelle asti.
Täällä Mökö ja Luru näkivät isänsä ja äitinsä juoksevan ja huusivat:
— Hurraa, minne te nyt kippaatte sellaista kyytiä?
Ja sitten he kaikki huusivat ilosta.
Mutta isä ja äiti Kiljunen ottivat lapsensa pois koulusta ja veivät kotiinsa, josta he sitten uudelleen veivät heidät Helsinkiin ja saivat heidät sijoitetuksi erääseen kouluun, jossa oli niin pahankurisia lapsia, ettei siellä huomattu laisinkaan erotusta Kiljusen poikien ja muiden välillä. Ja kun ei kukaan välittänyt heistä, niin eivät he enää sen jälkeen saaneet koulussa mitään merkillistä aikaan.
Kiljusen poikien jouluaatto
Kiljusen molemmat pojat, Mökö ja Luru, olivat joululomaksi tulleet kotiin kaupungista, jossa he kävivät koulua. Pulla, tuo heidän pyöreä ja paksu villakoiransa, oli ollut aivan hurjana ilosta nähdessään taas molemmat pojat.
Mökö ja Luru tuumivat kovasti, mitä he antaisivat äidilleen joululahjaksi, sillä jotain aivan erikoista he tahtoivat antaa. Kauan tuumailtuaan päätti Mökö antaa elävän kissan ja Luru pienen koiran. Kissa saisi pyydellä hiiriä ja koira olla äidin seurana, kun Pulla vietäisiin poikien mukaan. Kylästä he olivat ostaneet nämä molemmat elukat, ja jouluaattona siinä hämärän tultua meni kumpikin lahjaansa noutamaan.
Kiljusen kotona oli kaikki rauhallista, sillä eihän kukaan edeltäpäin tiennyt, mikä merkillinen jouluaatto oli tulossa, niin merkillinen, että kaikki Kiljusen seikkailut Helsingissä eivät olleet mitään sen rinnalla.
Mökö meni korilla noutamaan kissaa, ja toisella hiukan suuremmalla korilla meni Luru koiraa noutamaan, ja samaan aikaan he kumpikin palasivat matkaltaan. Yhdessä he sitten astuivat saliin, jossa pöytä oli katettu jouluateriaa varten. Koko talon väki oli koolla, oli vain poikia odotettu.
— Tässä on äidille joululahja, sanoi Mökö ja avasi korin, jossa kissa oli.
Kissa hyppäsi lattialle, ja Kiljusen rouva parkaisi pahasti. Ei hän kissaa pelännyt, mutta kun se tuli niin äkkiä, niin hän ei voinut olla huutamatta. Ja kun Kiljusen rouva huusi, niin kyllä se kuului.
— Tässä on toinen lahja, sanoi Luru ja päästi koiran korista.
Koira näki kissan ja kissa näki koiran, ja kun ne kaksi eivät koskaan ole olleet hyvässä sovussa, niin mitä ne nytkään olisivat sopineet. Kissa hyppäsi pöydälle ja koira hyppäsi haukkuen jäljessä. Ja kun pöydällä oli paljon tavaraa, niin mitä ne sitä olisivat joutaneet varomaan. Kissa astui ensin keskelle voiastiaa, koira kaatoi maitokannun. Sitten hyppäsi kissa suureen liemimaljaan, josta se aivan märkänä loikkasi pois. Koira kaatui puurovatiin ja pääsi vihdoin pöydälle, vaikka aivan valkoisena riisiryynipuurosta. Ja koira haukkui ja kissa sähisi ja koko Kiljusen perhe huusi. Oli siinä taas elämää yhdeksi kertaa!
Isä Kiljunen meni ajamaan näitä eläimiä pöydältä pois ja siinä ajaessaan kaatoi kaiken sen mitä kissa ja koira eivät vielä olleet ennättäneet kaataa. Kissa hyppäsi pakoon ja suoraan isä Kiljusen pään päälle, mikä ei suinkaan tuntunut hauskalta, kun se painoi kyntensä päähän kiinni. Äiti Kiljunen oli ottanut hiilihangon ja koetti sillä lyödä koiraa, mutta ei osannutkaan koiraan, vaan sen sijaan kaikkiin muihin. Hän löi isä Kiljusta vatsaan, Mököä päähän, Lurua selkään ja itseään hyvin moneen paikkaan. Kissa hyppäsi nyt permannolle ja kiipesi suuren vaatekaapin päälle. Pojat koettivat ajaa sitä sieltä pois ja kaatoivat kaapin, jolloin kaikki, mitä sen päällä ja sisällä oli, vieri pitkin permantoa. Tällä ajalla löi äiti Kiljunen kattolampun säpäleiksi, jolloin huoneessa tuli aivan pimeä. Pimeässä meni kissa äiti Kiljusen hameitten alle piiloon, josta tämä niin pelästyi, että kiljaisten kaatui kumoon. Koira juoksi permannolla poikia pakoon. Mökö ja Luru kompastuivat äitiinsä ja isä Kiljunen heihin. Ja siinä nyt koko herrasväki makasi yhdessä kasassa.
Silloin avautui ovi ja kissa ja koira pääsivät pakenemaan. Oli siinä huoneessa oikea joulujärjestys, kun taas valoa tuotiin, huonekalut kumossa, kaikki astiat pöydältä maahan vedettynä ja säpäleinä.
Tällä aikaa pakenivat kissa ja koira keittiöön. Siellä oli Pulla, joka tietysti nosti heti aika mellakan. Kissa pakeni avoimeen uuniin ja joutui paistinpannuun, ja kun palvelijatar samassa pani uunin kiinni, niin sinne se kissa jäikin. Pulla pakeni sitä uutta koiraa pöydälle, ja kun pöydällä oli taikina suurta kaakkua varten, niin kompastui se siihen, ja kun se siinä pyöriskeli, niin tarttui se yhä enemmän taikinaan ja lopulta se jäi aivan sen sisään. Palvelijatar ei siinä hädässä mitään huomannut, vaan otti käärön ja pisti sen uuniin paistumaan.
Nyt talossa oli äkkiä aivan hiljaista. Kaikki ihmettelivät minne se uusi kissa ja Pulla olivat kadonneet, mutta niitä ei löydetty mistään.
Kun se uusi koira oli pesty puurosta puhtaaksi ja pöytä uudelleen katettu, niin alkoi Kiljusen herrasväki syödä päivällistään.
Kun paisti tuotiin sisään, niin huomattiinkin, minne se uusi kissa oli joutunut: se oli kokonaan paistunut paistinpannussa. Ja kun suuri joulukakku kannettiin pöytään, niin löytyi Pulla sen sisältä. Se oli aivan pyörryksissä, mutta virkosi jälleen henkiin, josta poikien ilo oli hyvin suuri.
— Pullasta oli vähällä tulla oikea pulla, sanoivat pojat.
Ja siinä he olivatkin aivan oikeassa.
Tällainen oli Kiljusten jouluaatto.