XIII.
Oltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan varsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin yleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja palaamisella.
Ja niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä ihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin suurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan liikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia, jostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia. Niitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos kiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.
"Paholaiset!… Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!" ilmoitti ukko jo huomionsa.
"Ka… mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!… Virastansahan sen on senkin pidettävä vaari!" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.
Mutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja antoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.
"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!" mietiksi siitä asiasta ukko ja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.
* * * * *
Yö joutui.
Ja mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi kaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa levitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot ja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava lempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen rauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili kaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki, Pohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.
"On tää toki ihana ilta!" arveli ukko siinä kyykyllänsä.
"Ka-a… Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta", todisti poikakin ja lisäsi: "Kun nyt olisi vielä käki!…"
Aivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön yö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo ihan suli:
"Niin jotta käkikö sinä sanoit?… Jotta jos kukkuisi?" tiedusti hän siinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.
"Ka-a!" myönteli poika.
Sitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain raittiilta. Ja…
Niin… Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä eukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa käkeä, ja…
Se olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä pitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä vihitty vaimo. Mieli heltyi.
"Hyvähän se olisi jos olisi nyt käki!" arveli hän siinä.
Ja mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli koko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt, värjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen värjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä edes jotain vähäistä lämpöä hakien.
"Menisihän tässä käki", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt kotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan. Mustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin valloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä tänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut tehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.
* * * * *
Iltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä kaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät he hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.
"Tottapahan sitten sieltä jostain saa housut?"
Olla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se ajatusmeno lähti alkuun.
"Sillä sehän se on kaiken tämän aiheuttaja!"
Se oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen, pelastaman Kaisaansa ja…
"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi", muisteli hän. Muurahainen oli osunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.
"Ryypityksi ja…"
Ei hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä erämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että välttämättömät oli poissa.
Ja silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän pinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:
"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin tehdä koko tään!"
Mutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti jotain ja ihmetteli Pekalle:
"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite on jaloilta solahtanut… kun se on vilu!"
Pekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden kiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.
"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä… Se joka tään pelin piti?"
Ei selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta tuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut uteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:
"Kehno kun minä en saa siitä selvää."
Siitä välttämättömien viejästä. Uteliaisuus kiihtyi.
"Kun se ruoja hoksasi vielä molemmilta viedä", ihmetteli hän.
"Niin jotta…"
Mutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan kirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.
* * * * *
Tulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli myös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva katuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä takaa-ajavista poliiseista arveli:
"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"
Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä. Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.
Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja…
"Voi!… Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.
Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia. Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!
"Kehnon vietävät!"
Tavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!
"En heitä jo paremmin sano!"
Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.
* * * * *
Paljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet onnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän joutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että yöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet häntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.
Ja samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen tuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset aikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:
Kaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili hänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista, liiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään ensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin tyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei ollut suolaksikaan totta.
"Vai minä akkojen perästä!" ynseili hän niin että hänen vankka häränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä sotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa hän nyt siitä kehui:
"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!… Joista omat Vuonislahden miehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin ijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!"
Kaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa pieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan tosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:
"Että vielä ihan minusta ilkeää Ruususen akka!…"
Minusta joka… Hän jatkoi: "Koko siinä asiassakin olen vielä niin lapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen narrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä uskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä."
Hän oli valmis aivan vannoen vannomaan sen todeksi.
"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?" tenäsi hän reilusti jalkaa polvella heiluttaen.
"Ka… Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin…" tapaili Kaisa ollen aivan sekasin.
Niin jatkettiin. Leskinen vannoi viattomuutensa moneen kertaan.
Mutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä
Kaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu.
Kartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.
Ja sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin, paljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.
"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!… Kunhan minä vaan ennätän päästää luonnon irti!" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie sillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.
Mutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan hän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.
Sokea oli hänkin jo rakkautensa tähden.
XIV.
Oikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta ja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous hellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden hiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain alkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.
Ja nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui jo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia Pakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan. Tiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan rahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja kuiskasi:
"Joko sinä nukut?"
Kaisa heräsi, tunsi oitis äänestä Pekan ja suhisi:
"Hys… hys!… Jos renki kuulee!"
Mutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen luo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä hiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta ollut.
"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa… Se on jo niin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan itsestään!" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä tiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.
"Vai mitä Kaisa?" kuiskailla tenäsi hän,
"Ka", lupailla supatti Kaisa, mutta lisäsi epäilevän suhinan:
"Mutta jospa se ei hyvinkään lörähdä… se rippikoulu."
Miten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus!
Aivan se sykähdytti.
"No se nyt on perhana… Jotta se nyt ei lörähtäisi!" supisi Pekka topakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten kehasi:
"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt… Niin jotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään…"
Ihan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa vyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.
"Niin jotta kun nyt vaan sinä pysyt lujana ja rakastat niin peli on selvä!"
"Ka" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan ja supisi siihen:
"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole…
Niin jotta vaikka vähän vuottaisi."
Mutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja tiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:
"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!… Voi vielä vain siinä venytellessä käydä hullusti!"
Kaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja heltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta…
Kai se suudellaksensa sitä jo hapuili…
Mutta silloin narahti ovi.
"Hys!… Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät sen vain ottavan tulen ja näkevän.
Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi
Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:
"Kaisa!… Sinäkö se olet?"
Mustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.
"Perhanan Leskinen!" kirosi hän ja uhkasi.
"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja mökä!"
"Pe- … Pe- … Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen jalat…
Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi, sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin kuin yöpuvussa.
"Herraisä siunaa!… Tätä häpeää!… jos nyt sattuu vielä ihmisiä tulemaan niin…"
Niin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen:
"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan… Ja vanhoilla päivillään vielä tämä!…"
Mutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo ihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat olevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan yövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä Sikas-suvun sotkuista perheriitaa.
* * * * *
Oli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi, kumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.
"Ka-a", alkoi vihdoin poika, jatkaen kuin yksin puhuja.
"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo… Kun ei ollut mihin muuannekaan mennä."
Ukko vaikeni ja synkkeni. Istuttiin. Kaisa huokaili.
"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa… Niin poikkesin sitä asiaa peräämään!" yritti taas poika painaa asiaa joten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.
Ja taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi.
Kaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:
"Vai mitä sinä arvelet siihen?" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn perästä.
Ei vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva, vihainen syleksimis-ruakkailu.
* * * * *
Mutta vihdoinkin laukesi ukko. Yht'äkkiä se näet miltei ärjäsi tiukasti:
"Elä sinä poika, kuule, vänkkää!" Varsinkin se viime sana tuli tiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.
"Herraisä kuitenkin!" siunaili Kaisa, Nyt jatkoi taas ukko:
"Sillä sinä tiedä, jotta minä olen asiassa tiukka mies!"
Tiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta.
Taas vaiettiin.
Mutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota isä vaani.
"Tiukka mies!" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut ja lisäsi:
"Senkö paholaisen tiukkuuta tässä tarvitaan. Selvässä asiassa!"
Niin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat. Vaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan karjaisemalla:
"Minä kuule, olen tiukka ja ankara mies!"
Hän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja vaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:
"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin… En sitä nyt minäkään ensimäistä pyytä pakoon lähde… jos kerran niikseen tulee!"
Siinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko julmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:
"Niin jotta sinä poika, elä vänkkää!"
"Minkäs teet vaikka vänkkään!" uhitteli poika.
"Elä vänkkää kuule!" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat ja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili:
"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika…
Niin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!"
"Elä perr…"
"Otan kyllä!" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa.
Poikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.
"No ota sitten!… Jos kerran ilkeät antaa oman pentusi äpäränä olla!"
Ja niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli se jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi ukko nyt vieläkin kerran kamalan:
"Elä vänkkää!"
* * * * *
Mutta nyt tuli vähän toisenlaisia vieraita:
Pielisjärven vallesmanni se näet nyt samosi poliisin kanssa tupaan ja…
"No… Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!" ihastui hän löydöstänsä. Mutta mikä ällistys!
"Ja jo paljain kintuin!" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden
Saastamoisen leskeen ilkeän katseen.
"Hyi!" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta. Paha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli ilkeästi:
"Ja niin jotta koko Sikasen perhekö se on tään Kaisan sulhasena?"
Se ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan.
Mutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.
"No!… Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä lopettamassa sen rippikoulun."
Se oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät niin että kirosivat kuin yhdestä suusta.
Mutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään. Mainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli täytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta työtä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin vanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle Hallikaisen nimipäiviltä palatessa.
Ja niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi heidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen vain käski viskata sorkkien suojaksi.
Ja niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan keskeytyneitä opinnoitansa.
XIV.
Ei kukaan voi väittää Pellisen vävyn ja Moilasen tehneen itsensä syypääksi mihinkään epärehelliseen tekoon Sikasia kohtaan.
Ei. He olivat vain täyttäneet lain: s.o. maakuntansa perintötavan. Niinpä olivat he viisaan Hötö Niemisen kanssa rehellisesti lähettäneet miesten housut jo Pielisjärven rippikouluun ja käskeneet sanoa ihan raamatun sanoilla:
"Tässä ovat säkki ja käärö. Katso tavara tulee jälestäpäin!"
Ja lukkari oli avannut käärön ja tunnustellut ja oppilaittensa avulla tuntenutkin että tavarat ovat Sikasen ja hänen poikansa Pekan välttämättömiä.
* * * * *
Ja nyt ne tulla jyrysivätkin jo itse "tavarat". Poliisi saattoi näet huoneeseen kaksi paljaskinttuista oppilasta ja ilmoitti:
"Ka… Niin jotta tässäpä nää nyt ovat!"
Lukkarin silmät pyöristyivät ja pää kohosi ihmetyksestä ikäänkuin hän olisi katsonut taivaan aukenemista. Vaiettiin. Sikasen suku seisoi siinä ovipielessä kuin viimeisellä tuomiolla.
"Soo-o!" äänsi vihdoin lukkari. Asia selvisi hänelle itsestänsä, sillä olivathan housut jo täällä.
"Soo-o!" toisti hän.
Taas vaiettiin ja katsottiin. Ukko Sikanen kumartui sylkäsemään ovipieleen.
"Soo-o!… Soo-o!" toisti lukkari vieläkin, ja nyt entistä hartaammin.
Ja sitten hän vaikeni tyyten ja katsoi vain sanattomana. Oikeastaan hän siten piinasi: Hän antoi miesten siinä ikäänkuin paistua hänen oppilaittensa ilona ja ivana.
Mutta eivät ne oppilaat nyt julkisesti riemastuneet. Äsken oli lukkari näet taas haukkunut heitä ihan kamalasti ja nyt he kostivat, s.o.: eivät lukkarin uhalla näyttäneet riemun merkkiä. Se oli äänetöntä kiusantekoa. Kuin vääräpäät härät katsoa muljottivat ne vain näitä kadonneita ja taas löydetyitä tovereitansa kyynäsvarsin polveen nojaten, istuksien ja syleksien.
Mutta hereillä he toki olivat, sillä tapaus herätti heissä vilkasta sisäistä huomiota. Voipa heistä nyt sanoa että he olivat tällä kertaa tämän tapauksen johdosta Pielisjärven n.s. sisällisesti valveutuneinta väkeä.
"Tässä… tässä nää ovat", toisteli odottava poliissi pitkän piina-ajan kuluttua ja nyt tokasi ukko Sikanen siihen ajatuksettoman:
"Ka tässä!"
* * * * *
Mutta päästiin siitä toki asiaan. Lukkari oli näet jo noutanut housukäärön, avasi sen ja ilmoitteli:
"Täällä muuten ovat jo aikoja olleet nää…"
Hän aivan huokasi siinä, jatkaen tavallaan hartaasti maailman pahuutta surren:
"Nää miesten ainoat…"
Ja yhäkin hän painoi ääntä murheelliseksi, hartaaksi ja jatkoi kuin huoaten.
"… ainoat mitä Herra on antanut miehelle kelvollista…"
Mutta silloin tunsi Sikasen ukko housunsa ja häneltä pääsi iloisa, kadotetun tavaransa löytäneen riemuisa huudahdus:
"No!… Siinähän ne nyt ovat!… nää meidän housut!"
Koko maailma unehtui sen ilon tähden.
"Pekka!" nykäsi hän jurottavaa poikaansa ja ilmoitti hyvillä mielin, kuin lohdutellen:
"Niin jotta johan minä sinulle sanoin, jotta eivät ne housut iäksensä mihin mene!"
Kaikki heidän välinen kaunakin unohtui tyyten. Yhteinen vahinko oli tässä jo matkallakin osaksi sovittanut heidät. Innoissansa tiedusti ukko lukkarilta:
"Onko minun housun taskussa jälellä raha-massi?"
Oli se. Lukkari huokaili ja haikaili. Seurakunta istui ennallansa ja syleksi. Miehet saivat nyt jo housunsa ja niitä jalkaan vetäissään puheli ukko onnellisena kuin lelunsa löytänyt lapsi:
"No!… Niin jotta eipä tässä nyt mitä sen enempää!… Kun tää…"
Tallella olivat alushousutkin, huomasi hän välillä…
… "kun tää asia kuitenkin lopultakin näin…"
Miten hyvältä tuntui vetää omiansa jalkaan.
"… näin hyvänne-päin kun tää pyörähti jotta…"
Kiireesti veteli hän housuja jalkaansa ja tiukkasi remeliä vyölle, yhä vain onnellisena jatkaen:
"Jotta tuota… Ja yksin tulitikutkin ovat säilyssä taskussa", ihastui hän välillä, hoksattuaan sen asian.
"Jotta tuota…"
Tiukasti vetäsi hän remelin vyölle…
"Jotta olipa se rehellinen löytäjä… se joka otti talteen nää välttämättömät… elikkä nää housut… Kun tulitikkulaatikkoakaan ei itse ottanut…"
Ja jalassa ne välttämättömät nyt olivatkin. Ja hän jatkoi nyt sitä, jota oli aikonut ennen tulitikkulaatikon löytönsä:
"Jotta", jatkoi hän, "Jotta sitä minä vaan ihmettelen, jotta kukahan hylky tuo oli joka tään ylettömän ilveen teki ja hän lökäytti housut koholle ja otti nukkujalta talteen housut."
Se uteliaisuutta herättävä kysymys alkoi sittemmin taas tuontuostakin vaivata häntä ja antaa hänelle päänvaivaa.
* * * * *
Mutta oli siinä nyt vielä harmillistakin. Lukkari näet halusi näitä löydetyitä lampaitansa nyt uhallakin paistatuttaa ja huomattuansa että miehet häntä uhalla eivät tuvassa riemuitse, päätti hän päästää koko joukon ulos. Siellä ne varmasti paistavat, päätteli hän, ja niinpä käski kaikki lukumiehensä ulos, ilmoittaen syyksi:
"Että saa välillä päästää tuvasta ulos pahan hengen…"
Ja hän arvasi tavallaan oikein. Koko miesjoukko kokoontui piiriksi Sikas-suvun ympärille. Eivät ne siinä mitään puhuneet, katsoivat vain aivan ääneti, mutta juuri se se ilkeintä paistamista olikin. Velttoina, kädet taskussa, pää väärässä ja piippu ikenissä seisoivat ne ilkiöt siinä kuin älyttömät härät.
Se oli vaikea paikka Sikasille ja ei siis ihme jos isä ja poika ikäänkuin sulivat taas yhdeksi. Olihan ympärillä yhteinen vihollinen, koko pyhä seurakunta nyt heitä paistamassa.
Mutta täytyi siinä toki jotain yrittää. Pekka keksikin asian ja alkoi asiaa muuksi painaen kertoa, kehasten:
"Nurmeksen markkinoilla se oli nyt myötävänä vähän toisenlainen härkä!"
Siitä Kaisan härästä hän näet löysi tämän pelastavan puheenaiheen. Hän jatkoi kehuen:
"Siitä pojasta kun hintanakin satoja ja täysiä tuhansiakin mätkittiin niin jotta roiski!"
Turhaa puuhaa. Liikkumatta, laiskoina ja päät väärällä seisoivat nämä kirjantutkijat vain piirissä ja tupakoivat ja syleksivät veltosti.
"Niin jotta ollappa Pielisjärvellä vaikka parikaan semmoista, oikeaa jyry-härkää, niin ei loppuisi enää maito!" koki taas Pekka, piippuaan kuntoon laittaessa.
Mutta ei ääntä, ei mitään joukosta! Tuskin muuta elonmerkkiäkään kuin laiska välinpitämättömyys! Lukkari nautti akkunassa.
"Taisithan sen sattua sinäkin näkemään… sen tuhottoman härän?" kysyi
Pekka, jo isältänsä siten apua pyytäen.
"Ka", autteli se. "Olihan siinä sonnia yhden härän osaksi…"
Sama mykkyys. Miehet vain seistä kutvottivat ennallaan. Joku toki elonmerkiksi sylkäsi.
"Ja entäs sitten se ihmepuntari!" alkoi nyt ukko ja selittää tuhersi.
"Siellä on Nurmeksessa nyt semmoinen paholaisen puntari, jotta se ottaa kymmen-pennisestä nenäänsä vaikka koko kaupungin."
Mutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut talokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille, ja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä oli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen leski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän iski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä. Siistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että jos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja naida hänen leskensä.
Se käskyhän oli jo kuin joku hyvä enne ja vihjaus heille.
* * * * *
Oltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui matkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne olivat jo lakanneet heitä paistamasta.
Lisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan vielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.
Nyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä sekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat sotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän siis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:
"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle… Kun se eläessään oli niin pitkä miehen roikale!"
"Riittääköhän", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti…
"Riittäköhän…"
Ei hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli yhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa tupakoimisrauhassa:
"Se olisi tää…"
Pää painui nuokuksiin… Hän pinnisti:
"Tää Siistisen leski nimittäin…"
Taas nuokutti, mutta hän ponnisti:
"Tää…"
Ei se selvinnyt, se mitä hänen piti miettiä, sillä uni sotki…
"Tää…"
Yhtä turhaan.
"Sekö paholainen siinä sotkee!" harmistui hän jo minkä unelta voi.
"Tää…"
Mutta silloin oli hän torkahtaa jo nenällensä, kavahtui siihen, selvittäytyi unesta ja muistaen pää-asian kysäsi pojaltansa:
"Tuota, Pekka… Niin jotta olisiko sinulla mitä sitä vastaan jos minä naisin sitten näistä leskistä toisen?"
Poika tuhjotti tupakoimisunessa ja mietiksi.
"Nimittäin joko tään Siistisen lesken, tahi sitten sen Saastamoisen
Kaisan? Jos naisin?" toisti ukko tiedustelunsa.
"Ka-a", lupaili nyt jo puheluun heräävä poika, imasi välisavun ja jatkoi, lupaillen:
"Ka mikäpäs siinä… Ainahan me nyt jaksetaan näissä pikku asioissa sopia!"
Ja entistä lujemmin päättivät miehet nyt painaa rippikoulussa isyys- ja avio-oikeuksiansa kohti. Sitä asiaa miettiessänsä ja tupakoidessansa eivät he huomanneet sitäkään, että Leskinen ajaa porhalsi talon ohi. Ylväänä, selkäkenossa se nyt ajaa laskettelikin jatkamaan Kaisan kosimista.
XVI.
Vallesmanni, kuten sanottu, oli muun vihansa lisäksi vielä suuttunut maksuttomien matkojensa johdosta. Kostoksi oli se peloitellut ja uhkaillut panevansa syytteeseen haureellisesta elämästä. Ja olikinhan hänellä aihe: Olihan hän tavannut miehet naisen vieraana niin kovin ohkaisissa puvuissa, vieläpä sydänyöllä.
Siis uusi harmi!
"Rupeaakohan tää asia sitten taas pyörähtämään pahanne-päin!" huolestui jo ukko kerran, varsinkin kun lukkari oli ryhtynyt sitä peloittelua jatkamaan.
Varsinkin juuri se lukkarin ilkiö oli heittäytynyt häijyksi. Nytkin se taas tiukkasi ja peloitteli. Vaati lukemaan kuudennen käskyn, jonka hän, kuten jo sanottu, oli käskenyt opetella ulkoa. Nytkin se varustautui sitä tiukkaamaan. Ukko Sikanen oli juuri siinä koulutuvan lämpimässä vaipunut miettimään sitä uteliaisuutta kutkuttavaa kysymystä, että kukahan se ne housut riisui, kun lukkari ärjäsi hänet hereille. Aivan hän hölmistyi ja pökertyi siitä.
"Niin… niin ukko!… Anna tulla vaan! Mitä kielletään kuudennessa käskyssä?" kovisteli lukkari. Ukko Sikanen joutui pulaan, eikä tiennyt miten pelastua.
Mutta yhä vaan tiukkasi lukkari. Nyt se jo haukkui ja uhkaili ja peloitteli taas lailla ja jos millä, niin että ukko alkoi jo pökertyä.
"Härkä!" ärjäsi jo lukkari ja tiukkasi lujasti, aivan huutamalla:
"Etkö sinä, sonni, tiedä mitä kielletään kuudennessa käskyssä?"
"Ka!" tapaili ukko kuin hätäytyen: "Ka… Tuota… Ei…"
Ja pulasta pelastuaksensa tokasi hän siinä hätäpäivissänsä umpimähkään:
"Mutta jos se tää poika sattuisi tietämään… Tää Pekka… Tällä kun on äitiinsä hyvä muisti…"
Se pelastikin hänet pulasta. Lukkari alkoi näet tiukata nyt samaa käskyä ja asiaa Pekalta.
Mutta ei sekään muistanut. Vaikka kuin koetti syleksiä niin ei vain herahtanut oikea tieto.
"Toinen härkä!" haukkui lukkari ja tiukkasi vain asiaa. Pekka koki nyt tapailla jotain, hapuillen:
"Ka… siinä kielletään… siinä käskyssä…"
Mutta siinä hänellä meni jo kaikki sekaisin. Ja pinteestä pelastaakseen hän silloin äkkiä ilmoitti:
"Ei sitä nyt tällä kertaa muista… kun tässä pökertyy…"
Lukkari vihelsi, pyöritti päätänsä murheellisesti, huokaili ja käski:
"Sano sinä Killiäisen poika, mitä kielletään kuudennessa käskyssä!"
"Ka", tapaili poika, kyynäspäät polviin nojattuna, kumarassa, sylkäsi ja tokasi:
"Eikös siinä kiellettäne se… se tää huorinteko."
"Ka!… Sehän se!" tokasi siihen ukko Sikanen äkkiä aivan tarraamalla, käyttäen siten toisen viisautta hyväksensä.
Ja siitä haureusasiasta se lukkari nyt pauhasikin pitkät päivät. Juuri Sikasia hän siitä asiasta piti tiukalla. Nytkin se oli taas haukkunut siitä kaupunkimatkasta ja öisestä tapauksesta ja peloitellut lailla ja sakoilla ja vankeudella.
"Ja entäs", nuuskasi se nyt ja käänsi puheen: "Entäs tääkin entinen poikasi jo?… Niin jotta eihän sinulla tähänkään mitään sen laillisempaa isän oikeutta?" tiukkasi hän ilkeästi.
"Niinkö tähän Pekkaan?" viivytteli ukko kiertelyllä vastaustansa ja kun lukkari yhä vain sitä ilkeästi tiukkasi, jatkoi hän kierrellen, kuin pulassa pökerrellen:
"Ka… Niin jotta mitäpäs tähän erikoisia oikeuksia pitäisi… Tää Pekka on niin kesy ja siivo poika, jotta… Kestää tää kotona ilman pitelyäkin…"
Ja häntä harmitti koko tämä koulu, tämä vaivan paikka. Mutta lukkari vain jatkoi. Helvetin tulellakin se jo peloitteli ja uhkasi peloitellessaan käskevänsä vallesmannin panemaan ukon syytteeseen tästä vanhastakin synnistä: luvattomasta pojasta.
"Mitäs siihen sanot!" ilkkui hän aivan ja aikoi soimata laiskuudesta ja tuhmuudesta.
"Et vielä iitä tuntisi, jos se tiellä vastaan tulisi?" ökysi se ja haukkui ja soimasi pataluhaksi koko Sikasen suvun.
* * * * *
Huolekkaaksi se painoi siis nää koulun loppupäivät. Eväsvoikin alkoi kulua vähiin. Siinä syödessä tuli taas ukko miettineeksi niitä lukkarin ja vallesmannin uhkauksia ja lisäksi häntä vielä harmitti, kun poika lokkasi aina voita semmoisen murikan kuin olisi sitä loppumattomasti. Hän yritti jo, arvellen pojallensa:
"Jokohan nuo hylyt sitten rupeavat tosissaan hätyyttämään käräjiin tästä…"
Taas se poika lokkasi voita. Hän koki työntää sen eteen silakkavatia.
"Tästä nyt…" koki hän välillä.
Taas se häijy! Voipytystä jo näkyi eräästä kohti pohja. Alkoi jo suututtaa pojan ahneus.
"Söisit sinäkin näitä silakoita!" pureksi hän välillä silakkaa, esimerkiksi pojalle. Sen suu oli ruokaa täynnä. Taas hän yritti: "Tästä…"
"Ei se hylky näy ottavan esimerkistäkään vaaria", harmitti häntä jo pojan voi-ahneus.
"Niin mistä!" tokasi nyt jo poika, sillä suu sattui olemaan puoliksi tyhjä.
"Ka… Tästä… josta se lukkari… Tästä huorinteosta?" selitti isä syöntitouhussa. Poika söi ja mietiksi asiaa. Ukko kehui taas silakoita ja niin saatiin ateria loppuun.
* * * * *
Piiput savusivat jo rauhallisesti. Nyt oli Pekka ennättänyt miettiä asian ja äkkiä alkoi hän tupakoivalle isällensä selittää:
"Siinä nyt taas Kaisan asiassa ei ole huoruuden suhteen mitään pelkoa."
Sitä yöllistä, housuttomuuskohtausta hän tarkoitti, lisäten:
"Silla siinä on peli selvä".
Imaistiin savut ja syläistiin. Nyt jatkoi poika:
"Sen sijaan on sinulla… niinkuin jo lukkari uhkaili, kipeimpänä kohtana tää minä".
Tuntui aivan hyvältä kun oli itse syytön ja isä vikapää. Rauhallisesti hän jatkoi:
"Kun sinulla ei ole minun niitä… täysiä laillisia oikeuksia ja kiinnitystä, niin… ne voisivat oikeudessa vähän sakottaa napsata."
Se asia se nyt näyttikin ukosta kaikista pimeimmältä: Omatunto! Alkoi tupakoimissynkkyys. Vihdoin puolustautui isä:
"Ka!… Niin jotta minkäpäs sille voi… Kun sinä näet kerran osuit tulemaan!"
Oli ihan painostavaa. Asia näytti tyyten pimenevän. Kuin itseänsä puolustellen nureksi ukko surullisena, ikäänkuin yksin muristen:
"Se on tää rakkaus aina semmoinen… Niin jotta siinä ei nainen järin kauvaa neitseenä pysy…"
Ja taas vaiettiin. Ulkonakin oli niin kovin harmaata ja syksyistä. Vihdoin äänsi toki poika. Alkaen tyynesti alistua kohtalonsa alle, arveli hän ruokalevolle kallistumista valmistaen:
"Ka… Minkäpäs sille nyt osaa!… Varsinkin näin vanhalle asialle!"
Mahallensa hän vetäytyikin penkille. Onneksi alkoi uni painostaa isääkin ja kohta veisasi tuvassa kaksi lukkaria sovinnollista, autuaallista kuorsuutansa.
* * * * *
Välillä oli ollut pyhäpäivä.
Ja nyt tuntuikin taas rupeavan valkenemaan.
Pyhänä olivat he jo käyneet Siistis-vainajan lesken taloa tarkastamassa, syöneet siellä vankan hautajais-rokan ja olivat nyt tyytyväisiä elämäänsä. Siinä taas ruuan jälkeen istuksiessa ja tupakoidessa selitteli jo isä:
"Tää oma talo vaikka jaetaan sitten tasan ja muutetaan kumpikin eukkomme konnuille niin… Mikä hätä meillä on rikkaina miehinä eläessä!"
Pekka savuutti piippuansa ja koki muistella sitä Siistisen ruumiskirstun pituutta, eikä siis voinut vastata.
"Oli saakelivie, siinä kirstulla pituutta!" loikoili hänen päässänsä ajatus.
"Niin että…"
Että ei suinkaan sen polvet tarvinneet olla koukussa niin pitkässä arkussa pötköttäessä — sitä hän yritti miettiä, mutta ei päässyt alkua etemmä, sillä ajatuskyky yhä vaan loikoi.
"Niin että…"
Ei se herännyt sitä polvien koukistumis-asiaa jatkamaan.
"Että", nykäsi hän vieläkin sitä laiskaa ajatusta kylestä. Mutta ei. Hän antoikin sen ikäänkuin nukkua. Tuntui silloin niin hyvältä, lepoon pääsyltä, ikäänkuin olisi Siistis-vainaja laiskana suoristanut arkussansa polvensa suoriksi. Niin kului hyvä tovi.
"Vai etkös sinä jo niin sanonutkin, jotta sinulla ei tule olemaan mitään sitä vastaan… jotta minä nain toisen lesken?" toisti nyt ukko jo.
"Ka", heräsi poika ajatustyöstä ja lupaili:
"Niinkuin sovittu, niin… Mikäpäs siinä!"
He laskivat ja miettivät edelleen. Kaikki näytti selvältä:
"Kun nyt vaan tää rippikoulu loppuisi ajoissa!" kiirehti vain ukko.
"Ka niin!… Sittehän se on peli selvä", imasi poika savut.
Ja niin edelleen. Ja pian tämä koulu onkin jo loppuun istuttu. Parin päivän kuluttua on jo loppu käsissä ja itse pappi kuuluu silloin tulevan härkäkoululaisillekin ilmoittamaan, kutka heistä on katsottu jo kypsyneeksi isän tärkeään tehtävään, sen velvollisuuksiin ja huoliin.
Oli niin rauhallista, unettavaa. Poika jo vetikin unta, mutta ukko istua tuhjotti ja miten ollakaan, niin alkoi häntä taas kiusata se entinen uteliaisuus, että:
"Kukahan hylky tuo todellakin ne housut ja lasta vetäsi!" Hän koki miettiä. Päähän pesiytyi makea uni. Isoa kirkonkelloa soitettiin ja sen ääni mojahteli tajunnassa jo epäselvänä.
"Olikohan tuo…"
Se vetäisijä, olikohan tuo se tai se, koki uteliaisuus taistella unta vastaan.
"Tuo… se vetäisijä…"
Taas mojahti kello, mutta nyt kuului sen ääni jo ikäänkuin kauvempaa.
Uni nääs…
"Se joka nää housut", yritti vielä ajatus.
Taas mätkähti kellon kieli ja sotki. Nyt sen ääni jo kuului kuin hyvin kaukaa… Kirkko tuntui pakenevan jonnekin… sinne järven taa, sillä tajunta uneutui. Pää nuokkui.
"Vai olikohan tuo…" yritti hän vieläkin, mutta…
"Ka!… Perr!" heräsi hän äkkiä kauhuissansa, sillä hän oli siinä miettiessänsä torkahtanut niin syvällisesti, että eikös tipahtanut penkiltä nenällensä lattialle.
* * * * *
Ihan ne nyt loppupäivinä soittivat kirkonkelloa ja härkäkoululaisetkin kuletettiin kirkkoon toisten joukkoon kuulemaan tuomiotansa. Pappi istui suntion pikkulehterissä, yski kertasen ja alkoi luetella:
"Johan Hermanni Pekurinen hyväksytään ehtoolliselle kiitoksella…"
Samoin se ja se ja se, jatkoi hän luetteloa, kääntäen:
"Aleksander Antti Johannes Puikkurinen hyväksytään, mutta kehoitetaan ahkeroimaan sisäluvussa".
Samoin… se… ja se… ja se… Äänetönnä kuunteli joukko tuomiotansa. Pappi jatkoi:
"Petter Tauno Oskari Hakulinen hyväksytään hyvän ja nuhteettoman elämänsä tähden, vaikka hänen tietonsa muuten ovatkin vaillinaiset". Seurasi nyt semmoisten luettelo. Pappi jatkoi: "Mikko Albertti Pöyhöstä ei hyväksytä, koska…"
Ja nyt tuli tuomituiden pitkä luettelo. Kovin monelta olikin nyt taas kielletty avio-oikeus. Se luettelo päättyi Sikasen sukuun. Sille piti pappi aivan erityisen puheen, alkaen:
"Ja sitten seuraa Sikanen, isä ja poika…"
Hän huokasi siinä murheellisesti ja mietti. Kuin itseksensä hartaasti valittaen puhui hän:
"Minun sydämeni tahtoo nyt taas murheelliseksi tulla!…"
Eikä ihme! Olihan Sikasien kosimismatka ennen kuulumaton koko rippikoulujen historiassa. Pappi katsoi aivan korkeutta kohti kuin korkeudelle suruansa osottaen:
"Mutta!" huokasi hän vihdoin, jatkaen murheellisena:
"Mutta kun Herra viisaudessaan koettelee ihmistä, niin Hän lyö paimentakin sille armossa uskomansa lampaan pahuudella!"
Ja nopeasti, murheellisena nousi hän ja poistui sakaristoon. Sikasetkin ehtivät vain nähdä, miten se pitkä, musta papinkappa lattiaa pitkin viillen seurasi herransa jälestä.
"Niin jotta mitä se sanoi?" oli ukko Sikanen epäselvillä tuomiostansa.
Joku selitti silloin sen sisällön ilmoittaen:
"Ka sitä vaan, jotta et sinä eikä Pekka pääse vielä ripille".
"Kato tuota paholaista!" pääsi silloin hölmistyneeltä ukolta. Armotta oli siis koko Sikas-suku tuomittu isyysoikeuksien puutteessa kuolemaan sukupuuttoon. Ukko mietti tovin. Oli kuin olisi pää painunut jo alas. Vihdoin raapasi hän korvallistansa ja ilmoitti pojallensa ihmettelevän:
"No… Tämäpä asia kävikin sitten, taisi, ohraisesti!"
"Ka!" tapaili poika, mutta selvisi ja lisäsi tyynesti:
"Niin jotta mikäpäs siinä… Tullaan ensi syksynä uudella puhdilla niin…"
"Tottapahan silloin lörähtää läpi", lisäsi hän ja niin alkoivat he varustautua kotimatkalle.
XVI.
Lähenemme nyt jo loppua.
Tälle elämänhaluiselle suvulle oli nyt toistaiseksi tehty mahdottomaksi täyttää lain ensimäinen käsky: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.
Mutta vain toistaiseksi, kuten Pekan uhkauksesta jo huomasimme. Siistisen ja Saastamoisen leski oli heillä yhäkin mielessä ja he olivat asioistansa varmoja kuten tähänkin asti.
Ja nyt juuri viime päivinä oli ukkoa kohdannut vielä pikku onni: Hän pääsi yhdestä painajaisesta, sillä eräs Lieksan mies oli hänelle ilmoittanut kuka se oli häneltä housut valmiiksi jalasta pois vetänyt.
"Vai Pellisen vävy se ruoja oli!" huudahti ukko siihen ihmeissänsä, muisteli kaupunkiin menoansa ja miten hän oli samaista vävyä löylyttänyt ja arveli silloin:
"Minä jo arvelin silloin jälestäpäin… kun olin sitä jo vähä hatistanut, jotta eiköhän tuo hylky nyt sitä kosta!"
Pekkakin siihen puheluun osui tulemaan ja ukko ilmoitti hänelle:
"Se onkin, kuulemma, ollut Pellisen vävy veljineen… se jonka työtä oli koko tää ilve…"
Pekka sylkäsi ja pyyhkäsi suunsa nutunhihalla, sillä hänkin hoksasi nyt että oli tapellut samaisten miesten kanssa. Asia oli siis selvä ja niinpä hän kysyikin nyt oudostuneena:
"Niin jotta Pellisen vävykö sinä sanoit?"
"Ka… Se tuo kuuluu ottaneen talteen", myönteli ukko ja selitteli nyt pojallensakin:
"Minä sitä menomatkalla vähän mukiloin ja hätyytin, niin tottapa se on siinä nukkuessa sitten ottanut omansa takaisin."
Pekka tupakoi mietteissänsä. Ei hän halunnut nyt ilmoittaa että oli sitä hänkin ollut samaisten veljesten kanssa käsirysyssä jos tosin hänelle laihassa. Sen sijaan hän hetken mietittyänsä piti viisaampana ukolle tyynenä järkeillä:
"Ka… Sittepä se kävikin vain niin puolin jotta isien pahat teot etsiskeltiin lastenkin päälle… Kun ne nyt sinun velkoja perivät ottamalla housut korjuuseen minunkin jaloistani."
"Ka!" tokasi ukko, ja lisäsi miltei hyvillään oudostellen:
"Kas kun tuo pakana ei toki älynnyt siinä avuttomassa tilassa ollessa sen pahemmin… Ja jotta sai toki tietää kuka tuo hylky on!"
Ja aivan tuntui nyt helpoittavan oloa kun ajatuskyky oli päässyt vapautumaan moisesta uteliaisuustunteesta.
* * * * *
Nyt polkivat he jo, isot, tyhjät eväskontit selässä, salotaivalta kotia kohti. Olikin leuto, sopiva syyssää. Ajatuksiinsa vaipuneina he poleksivat, poika edellä, ukko perästä. Tuntuikin olo ikäänkuin helpolta kun oli päässyt vapaaksi henkisen työn painostuksesta. Aivan sitä huviksensa astua jutkutteli salotietä pitkin.
Ja nyt alkoi taas ukkoa vaivata se toinen uteliaisuus: se että kuka ihme se Johannes oli. Sitä hän hautoi päässänsä kuin jotain epäselvää sammakonkutua.
Astua jutkutettiin. Pojankin päässä heräsi jokin ajatus-pahanen, kehkeytyi vähitellen tajunnaksi. Ja äkkiä hän sen sanoa tokasikin, arvellen:
"Oli se aika pyykki… Tää rippikoulu."
Isä kuuli pojan jotain puhuneen, mutta se Johannes-ajatus esti selvästi tajuamasta mitä se sanoi. Hän hoki itsekseen:
"Olikohan tuo paholainen oikein naimisissa oleva mies… se Johannes!"
Ei se selvinnyt hänelle. Astua jutkutettiin yhtä menoa vaan ja vaiettiin.
"Ja olikohan tuo… Tää Johannes…"
Astuntahan se kai sotki ajatuskykyä…
"Niin jotta olikohan tuo?" koki hän vielä pinnistää. Ei selvinnyt.
"Kehno!… Kun se lukkarikaan ei sitä järkiään sanonut!…"
Ja lopulta alkoikin se samainen ajatus jo aivan väsyttää ja siitä eroon päästäksensä hapuili hän nyt sitä Pekan äskeistä pyykkipuhetta. Saihan hän siitä jotain riekaletta kiinni ja kysäsi nyt:
"Niin jotta pyykistäkö sinä puhuit, vai mistä?"
"Ka-a!" myönteli poika ja toisti:
"Sitäpä minä vaan tässä sanoin jotta on se tää rippikoulu miehelle semmoinen pyykki ja pesu, jotta kyllä siinä irtanee lika!"
"On tuo pakana!" myönteli isäkin sen todeksi.
Ja taas astua juntattiin. Taas mietti isä-ukko. Nyt hän jo taas alkoi selitellä:
"Vaikka jäi siinä yksi asia vielä epäselväksi…"
Sitä Johannes-asiaa hän tarkoitti, astua painoi, mietiksi sitä epäselväksi jäänyttä asiaa ja nyt taas jatkoi:
"Niin jotta eipähän osannut pyykätä niin järkiään, jotta olisi tullut selväksi kuka tuhoton mies se Johannes oli!"
Mutta ääneti vain astua pötkötteli poika ja täytyi kokea sen kintereillä pysyä.
* * * * *
Lie oltu jo puoli-taipaleessa. Pekankin päässä oli alkanut nyt herätä ja elelehtää ajatustoimi. Hän oli näet yrittänyt ajattelemaan sitä Siistisen lesken naimakauppaa mutta ei ollut osunut järkiään asian ytimeen, vaan oli ajatus jäänyt loikomaan niissä Siistis-vainajan polvissa. Siinä nimittäin, että olivatkohan ne polvet ruumiskirstussa koukussa vai sopivatko suoriksi. Hän mietiksi:
"Niin jotta tuota ne…"
Astua jutkuttaa siinä täytyi. Ajatus pysähtyikin siis ja piippu lerppasi ikenissä. Polettiin puoli virstaa.
"Ne Siistis-vainaan, ne!" sai hän nyt jo irti. Ukko siellä selän takana kuului ahkerasti astua kumpsuttavan. Jo oli menty koko virsta.
"Ne polvet…"
Se herahti nyt jo lisää ajatuskyvystä. Aivan tuntui hellittävän kun ajatusvoima pääsi jo senkin pinteestä. Oli kuin olisivat koukistuksesta väsyneet Siistis-vainaan polvet venähtäneet siellä arkussa hieman suoremmiksi, päästen siten jo osaksi lepoon. Yhä vain astua pötkytettiin.
"Ne Siistis-vainaan… ne…" heräsi taas ajattelu mutta ei johtanut sen etemmä, vaan jäi hautumaan. Tuntui niin hiton hyvältä tää kotiin meno. Saunan ihana löylykin jo kiehtoi mieltä autuudella… Kaksi virstaa oli taas painettu.
"Niin jotta, olivatkohan ne suorassa, vai koukussa, ne…"
Suuhun tuntui kokoutuvan mehukasta sylkeä ja se kai se sotki nyt. Olisi maistunut niin makealta, jos olisi saanut sen syläistä ruikata.
Mutta ei sitä joutanut nyt ajatustyöltä. Polettiin taas virsta.
"Ne polvet!" sai hän siinä ajatustyönsä loppuun. Tuntui kuin olisivat Siistis-vainajan polvet rojahtaneet arkussa suoriksi. Toisinsanoen: ajatuskyky pääsi lepoon. Tuntui aivan hyvältä.
Sylkikin oli jo itse suusta pois valahtaa, niin makeasti syletti. Hän siis auttoi sitä, nautti siitä avustuksesta ja niin keskeytyi nyt loppuunsaatettu ajatustyö tyyten. Ja niin astua jutkutettiin edelleen. Päässä vain kajasti nyt joku epäselvä, lepoon päässyt varmuus: varmuus siitä että joko Siistisen leski tai Saastamoisen Kaisa leipoo ensi syksynä hänellä emäntänä omassa talossa.
* * * * *
Nurmeksen Jussi Vakkilainen oli oikeastaan Pielisjärveltä kotoisin.
Nurmekseen hän oli joutunut siten että oli onnistunut pääsemään
Ollikaisen leskelle mieheksi ja kotivävyksi.
Siinä lähellä Sikasien kotitaloa ajoi se nyt vastaan ja tuttu mies kun oli niin tervehti sanoilla:
"Prtruu, saakelin koni!"
Ja nyt hän jo jatkoi:
"Tuo hevosen paholainen kun on ruvennut tuota häntäänsä huiskuttamaan, niin se vasta ilvettä pitää!"
Sikaset pysähtyivät, sylkäsivät ja poika vastasi:
"Ka!"
Oltiin siis jo asiassa kiinni. Vakkilainen jatkoi kysyen:
"Ja mistä sitä vielä iletään niinkuin olla tulossa."
"Ka… Eipä tässä erikoisesta mistään", kierteli isä ukko, sillä iletti se sanoa että vielä tällä iällä rippikoulusta, ja poika auttoi nyt isäänsä, vakavasti ja tosissaan valehdellen:
"Tää isä käväsi Polvijärvellä sivujaan hierottamassa ja minä kaivaa sipasin laskuojan!"
"Mhyy!" sylästä ruikkasi Vakkilainen ja nyt vahvisti ukko:
"Ka niin… Rupesi kesätöiden jäleltä nivuslihoja kolottamaan niin arvelin joutavatpa heitä Polvijärven akat hieroa raapaista".
Onneksi viuhautti Vakkilaisen hevonen silloin taas häntäänsä joten Vakkilaisen täytyi ruveta kiroilemaan ja ärjymään sille, ja niin keskeytyi kysely siihen.
Mutta äkkiä menikin Vakkilainen omaan asiaansa, ilmoittaen:
"No tää Siistinen se kuuluu viimeinkin toki kuolleen."
Ja nyt alkoi Vakkilainen selitellä: Hänen akkansa oli kuollut viimeviikolla ja kun hän oli kuullut Siistisen eukon jääneen leskeksi niin oli päättänyt korjata sen lämpimältänsä.
"Siinähän näet onkin meillä oikeastaan jo vanha rakkaus… Täältä lapsuuden ajoilta… Vaikka se sitten tää…"
Aivan hän siinä tapaili mitä sanoa. Vanha rakkaus näet nykäsi mieltä muuksi.
"Tää", tapaili hän jatkoa: "Tää maailma hyväkäs, tulla töllähti väliin ja sai minun arvelemaan jotta eihän tässä nyt pää mene vaikka ottaa välillä täänkin Ollikaisen lesken…"
Asia selvisi. Tiesivät ne Sikasetkin että kyllä siinä vanhaa, luvatonta rakkautta oli aikoinansa ollut, koskapa oli ollut jo käräjäasiakin nousta Siistisen ja Vakkilaisen välille.
Siispä vaiettiin ja syleksittiin. Ukko Sikanen siinä mietteissään jo nosti hevosen häntääkin.
"Vai mitä siitä te arvelette?" tiedusti nyt Vakkilainen.
"Niin mistä?"
"Ka tästä jotta… Olisiko tuota minun ottaa ja naida tää Siistisen leski?" selitti Vakkilainen.
Taas oli tulla vaitiolo.
"Ka… Mitä hän tää poika arvellee!" tokasi vihdoin ukko.
Mutta poika oli nyt anteliaampi ja ilmoitti kyselijästä eroon päästäkseen:
"Ka-a… Eipähän meillä ole mitään järin suurta sitä vastaan… Ei minulla itselläni enemmän kuin tällä isä-ukollakaan…"
"No… Sitähän minäkin!" riemastui Vakkilainen ja ymmärtäen Pekan puheen omalla tavallaan jatkoi hän, kehuen:
"Sitä… sitähän minäkin jo sanoin Nurmeksesta lähtiessäni jotta…"
Miten rennosti, oman ja maakuntansa tavan mukaan hän siinä alkoi parempiansa lasketellen:
"Jotta!" kehui hän oma-puoleisiansa, "jotta ei niistä Nurmeksen akoista ole muuksi kuin jotta huonoa saippuaa niistä nyt vielä voisi keittää mutta… Häh!… Äh… Perr!…" karjui ja ärjyi hän välillä hevoselleen joka taas tuppasi ilveillensä.
"Mutta", jatkoi hän nyt, "mutta ei sillä saippualla lika lähtisi… niin päätin lähteä pyyhältämään eukokseni tään Siistisen lesken niin on toki miehellä muija."
Mutta taas viuhautti hevonen häntäänsä ja hänen täytyi keskeyttää ja ryhtyä ärjymään ja kiroilemaan sille.
* * * * *
Olikin siinä jo asiat valehdeltu aivan reilaan.
"No!" näpsäsi Vakkilainen hevosensa hölkkään, ja niin oli taas
Sikas-suku yhtä pienempi ja köyhempi.
"Mitä se… Niin jotta meinaako se naida sinulta sen sinun osalle langenneen Siistisen lesken…?" tiedusti silloin isä, siten omaa asiaansa kavalasti ajaen.
Mutta poika oli nyt anteliaalla tuulella. Hän kuivasi suunsa ja ilmoitti:
"Ka… Joutaa ottaa… Kun tää rippikoulukaan ei vielä tällä puhdilla lykästynyt, niin…"
Mällin hän pani välillä, teki tarpeelliset temput ja lopetti rauhallisena:
"Niin ilmestyyhän niitä uusia leskiä siksi kun tää rippikoulu pyyhkäistään läpi."
"Ka", tapaili isä. Yritettiin tosin vielä asian uutta vaihetta itsekseen mietiskellä, mutta oli tultu jo Takasuolle menevän tien tiehaaraan. Pekka kaivoi siinä lapionsa havukasasta, nosti sen olalle ja kehoitti isäänsä:
"Niin jotta lämmitetään sauna ja pestään pois nää rippikoulu-pyykin vaivat ja jälet."
Eikä Sikasen talossa olekaan koskaan muulloin peseydytty ja kylvetty niin perinpohjin ja niin herkullisesti kun sinä iltana. Ja kun kilpakosijat sitten makean, vankan illallisen syötyänsä laskeutuivat tyytyväisinä levolle, arveli onnellinen, elämäänsä ihastunut poika:
"Niin jotta pääsihän siitäkin Siistisen eukosta nyt vähemmillä vaivoilla ja rahamenoilla leskeksi… Kun ei asiaa ennättänyt pahaksi onnekseen viedä jo vihkimiseen asti!" Niin että olisi pitänyt leskeksi jäämisen kautta ero saada!
Hautajaismenot olivat siis säästyneet. Ei siis valittamisen syytä ja kohta todistikin rauhallinen kuorsuu että he olivat tyytyväisiä matkaansa ja lukutyönsä tuloksiin.
* * * * *
Oli kulunut aikaa viikko toinen. Olivat kaikista parhaat syksyiset joutoajat. Ei huolta työstä, ei nukkujalle kiusaa liiasta valosta. Senkun veteli vain makeita unia.
Nytkin oli semmoinen ihanan-hautova kostea ja harmaa tyyni päivä. Tupa oli maukkaan lämpöinen.
Ja kaikki asiat alkoivat mennä onnellista menoansa. Vakkilainen oli vienyt Siistisen lesken sitä kyytiänsä ja eli sen kanssa nyt jo onnellisessa esi-avioliitossa. Iloa ja onnea oli vain häirinnyt se pikku seikka että Siistisen talo oli mennyt miesvainajan veloista, joita ei luultu ollenkaan olevan.
Mutta senkin vahingon oli korvannut eräs onni… Leski näet kuului sittenkin vastoin odotusta tuoneen taloon Siistisen peruja, joten Vakkilainen voi toivoa saavansa pian esikoisen, jota olikin ikävöinyt. Tieto tästä oli joutunut Sikasenkin korviin, mutta eivät he olleet nyt lähimäisensä onnea kadehtineet.
"Ka!" arveli isä-ukko syödessä pojallensa: "niin jotta sittepä se olikin sinulle hyvä onni jotta toki Vakkilainen nuolasi sen Siistisen lesken ennen aikojaan Pielisjärveltä pois!"
Se totuus alkoi kuumottaa puuroa suuhunsa lusikoivan pojankin aivoissa jo. Tuntui kuin olisi osunut jostain pahasta asiasta pelastumaan. Ukko mietiksi. Asia tuntui vakavalta.
"Sitä on oltava varova sillä…" arvella tuherti hän siinä palaa pureksiessansa ja jatkoi, selittää tökertäen:
"Sillä ne nää Pielisjärven miehet ovat sitä sorttia…"
Ruoto oli tarttua kurkkuun. Hän kakisti sen pois ja jatkoi:
"… sitä sorttia Aatamia ovat nää Pielisjärven miehet jotta… kun ne ne vain vähän… kaukaa näköhollin päästäkään katsahtavat vaimoon päin niin jo on perillinen valmis."
Asia tuntui vakavalta. Vaiettiin, syötiin. Taas jatkoi ukko:
"Niin jotta oli hyvä kun ei asia päässyt lykästymään ja onnistumaan pahannepäin!"
"Ka-a", mietiksi poikakin, pureksi palaansa, nielasi ruuan alas ja lisäsi: