VII.
Kuten jo sanottu, pääsi Pekka kaupunkiin yhdellä ainoalla selkäsaunalla ja sekin ainoa oli vielä lievänpuoleinen. Ahkerasti etsi hän nyt jo Kaisaa ja niin oli hänkin siinä etsiessänsä osunut vaakaa ympäröivään markkinajoukkoon. Hän oli saanut selvän asiasta, punnituttanut itsensä.
"Yhdeksänkymmentä kiloa!" tokasi joku numeroiden tuntija.
"Ka", raapasi Pekka niskaansa, oli jo ikäänkuin koko vaa'an kaikista salaisuuksista perillä ja halutten näyttää muille viisaita, selitteli hän jo asiaa noille kuin asian tuntija konsanaankin:
"Ei tää mikään erikoinen ihme ole", selitteli hän jo siunaileville akoille jatkaen: "Tässä on ihan selvä peli: … Tuossa on vaan reikä rahaa varten ja muu meininki on siellä sisällä…"
* * * * *
Mutta nyt oli hän jo löytänytkin Kaisan ja lykki sen härkää takapuolesta, kuten äsken hänen isänsä oli tehnyt. Mulli olikin nyt kovin niskoitteleva. Pää väärällä, silmät muljollaan vain harasi vastaan ja tuskin jaksoi Kaisa nyhtää sitä jälessänsä, vaikka Pekka lykkäsi takaapäin täysin voimin.
Sillä vaakaa kohti he taas vaelsivat. Markkinaisia se Pekkakin tahtoi
Kaisullensa tarjota ja tämä vaakahan nyt oli ihan verestä.
* * * * *
Sitä markkina-hälyä! Koki Pekka toki siinä mullia peräpuolesta lykkiessään jo toimittaa sitäkin sydämensä asiaa. Hän puheli:
"Ja mitä rippikouluun taas tulee niin…"
Ei tahtonut olla selvillä mitä sanoa. Mutta asian tärkeys vaati rohkeutta ja hän ilmoittikin ylimalkaisin:
"Niin kuin tiedät niin se on jämpti!…"
Ei Kaisa sitä aivan selvästi ymmärtänyt: ei tiennyt tarkoittiko hän sillä "jämtillä", että on jo päässyt ripille tai että varmasti pääsee. Hän nyhti epätietoisena härkää. Nämä monet sulhasetkin tahtoivat sotkea, kun ei tiennyt miten niitä toisiltansa salailisi. Pakkasi jo aivan hermostuttamaan.
"Edestä jämpti ja takaa jämpti ja niinkuin jullinpäälle!" vahvistaa toisteli Pekka entisellä ylimalkaisella.
"Vai mitä, Kaisa?"
"Ka", tapaili Kaisa kokien pitää silmällä, että ei vaan Leskinen ja ukko Sikanen osuisi.
"Niin jotta pistetään vain ovi reikeliin ja munalukko päälle!" koki
Pekka jouduttaa asiaa.
"Vai mitä, Kaisa?"
"Tuo härän-jura!… Pahuus en paremmin sano!" käänsi Kaisa äkkiä pulasta-pelastumistorailuksi. Härkä ynsistyi, alkoi jurata vastaan ja kun Pekan täytyi silloin autella tavallista tukevammin, sotkeutui asia Kaisan onneksi vielä tällä kertaa siihen.
* * * * *
Onnellisesti saapuivat he vihdoinkin vaakapaikalle.
"Se on tämmöinen laitos", selitti Pekka sinne tultua. Kaisa, joka, kuten tietty, salaili ukon rakasteluja pojalta, tekeytyi kuin näkisi nyt ensi kertaa koko ihmeen.
"No en olisi tässä maailmassa moista uskonut!" siunaili hän, kokien nyhtää härkää likemmä. Pekka tunsi taas olevansa viisas sekä rippikoulun perusteella että muutenkin.
"Tässä on ensin reikä, johon pujojetaan raha", selitteli hän.
"Herraisä siunaa!… No kaikki reiät ne pitääkin jo tässä Nurmeksen kaupungissakin olla!" jatkoi Kaisa teeskentelyä, mutta nyt käski jo Pekka:
"Ka mitäpäs se siitään paranee!… Niin jotta nouse vain siihen… puntarin-nenään, niin sittepähän tiedät!"
"No… Ihanko tässä nyt!" esteli Kaisa, samalla jo kämpien vaakaan.
"Vieläkö se nyt tääkin vanha akan-raato punniten paranee!"
Ja aivan hän vetäsi huivin tiukempaan, nosti molemmin käsin helmansa koholle kuin suossa seisova ja seisoi vaakalaudalla niin juhlallisen komeasti kuin voi.
"Yli sata kiloa on jo nyt!" ilmoitti se äskeinen poika. Joku mies tokasi siihen:
"Se on tällä välillä syönyt!"
Mutta Kaisa loi muka ihmetyksestä reiteensä ja sotkeakseen asiaa, ettei Pekka edellisten puheista huomaisi hänen olevan jo toistamiseen punnittavana, siunaili hän:
"No ei olisi uskonut!… Jotta nyt vanhaa akkaa olisi Herra siunannut niin jotta ihan toista sataa kiloa… Härkä… Perr!…"
Härkä näet säikähti jotain ja riuhtasi hänet mukaansa. Apua huutaen koki hän nuorasta nyhtää sitä pysähtymään, mutta se vaan veti mukanansa ja saatiin pysähtymään vasta sitten kun avuksi rientävä Pekka sai sitä siepatuksi hännästä kiini ja uhkasi:
"Etkö kestä, paholainen!… Häh!"
Miten topakkaa! Härkä seisahtuikin kuin naulattu ja väänsi muljottavaa häränkatsetta syrjäsilmin. Kaisa alkoi sitä hyvitellä, rauhoitella ja taputella, puhellen sille lempeitä hyväily-sanoja.
* * * * *
Asian lopullisen selvyyden vuoksi hyppäämme kertomuksen juonesta hetkiseksi syrjään.
Pielisjärven nimismiehellä oli oikeastaan Sikasia vastaan vanhaa kaunaa: Hän oli niitä kiusannut tientekoasiassa, kuten muitakin pielisjärveläisiänsä. Kerran sitten oli hän ajanut kauppias Hallikaisen nimipäiviltä, mutta vasta nimipäivien jälkeisenä aamuna ja sattunut silloin nukahtamaan rekeensä. Sikaset olivat osuneet ajamaan heinäkuormineen vastaan ja nähtyänsä hänen avuttomana, olivat ne panneet hänen virkalakkinsa hevosen päähän, hakeneet Jantusen pellolta vanhan variksenpelätin, laittaneet siitä hänelle kuskin ja niin antoivat hevosen sitten juosta hölkyttää koko kirkonkylän läpi.
Ei siis ihme, että nimismies etsi karkureita innokkaasti, sillä kostaa hän nyt halusi. Hän oli jo käynyt niiden kotitalossa, mutta ei siellä tietty mitään koko miehistä. Turhasta matkasta harmistuneena oli hän silloin ajanut käräjäkirjuri Pöndisen luo juomaan ja lyömään korttia ja sillä matkalla oli Pellisen vävyn lautamies osunut vastaan ja alkanut kertoa, että hän on menossa Sikasia manaamaan. Niin sai vallesmanni vihiä siitä, missä miehet ovat ja ajoi nyt kostonhimon kiihdyttämänä etsimään niitä Nurmeksesta.
VIII.
Nämä olivatkin taas oikeat ökä-markkinat Väkeä oli ylettömästi, olipa myytäväksi tuotua tavaraakin, ainakin nimeksi ja haistiaisiksi. Niinpä oli Juukastakin saapunut satoja miehiä, yhtä monta tyhjää viinalekkeriä, pari pyttyä voita, joku hevoskoni ja lisäksi muutamia lampaan nahkoja.
Ja niin sitä nyt myötiin ja kehuttiin. Väki oli markkina-mielellä. Pekka oli nyt joutunut eroon Kaisastansa, sillä jollain tekosyyllä oli se nyt isä-ukon ja Leskisen tuloa peläten erottautunut hänestä.
Eräässä paikassa keskellä katua kinasi joukko miehiä. Lieksan Antti Kettunen kaupitteli näet mustinsa nahkaa mustan ketun nahkana ja jotkut kinasivat että se on koiran nahka.
"Mutta se nyt on perhana!" vannoi siihen Kettunen ja todisti lujasti vannoen:,
"Vaikka ei yksikään enää tältä paikalta pois järähtäisi, niin mustan ketun nahka se vaan on!"
Kokoontui yhä enemmän väkeä. Pekkakin siinä jo toimi asiantuntijana. Hölistiin. Ostaja, joka oli tullut pettämään ihmisiä nahkakaupassa syytti Kettusta petosyrityksestä ja epärehellisyydestä. Ja miten olikaan niin sukeutui yleinen riita, johon sotkeutui Pekkakin. Asiantuntijan tavoin haisteli hän koirannahkaa visusti ja ilmoitti:
"Ka… Nahka kuin nahka!"
* * * * *
Mutta silloin työntyi utelias isä-ukkokin joukkoon, ja ihan odottamatta tapasivat poika ja isä toisensa.
Sitä omituista jälleensnäkemisen-tunnetta! Kummastakin tuntui, että hänet on toinen tavannut luvattomilta jäliltä.
"Ka… Pekkako se!" hölmistyi isä. Pekka oli pulassa.
"Ka-a!" tapaili hän ikäänkuin niskaansa raapaisten ja muun puutteessa tokasi:
"Tää nahan ostaja tää vaan on nostanut tässä joutavasta kinan!"
Mutta ei ollut siitäkään nyt apua. Myöjä, Kettunen, näet luikki ääneti, nahka kainalossa pois, joukko hajaantui ja isä ja poika jäivät kahden-kesken keskelle katua:
"Tuota noin… Ka… että tuota", tapaili luvattomilta poluilta yllätetty isä.
"Ka… Mitäpäs siinä!" hapuili samassa asemassa oleva poika, hapuili sanoja ja tokasi lopulta umpimähkään:
"Niin jotta… Tässä ostajassa se oli vilppi…"
* * * * *
Mutta selviytyi siitä toki Pekka. Hän näet muisti sen vaa'an ja alkoi oitis, ilmoittaen:
"Tässä kun kertovat torilla olevan semmoisen ihme-mitan, jotta se on vähä toisenlainen puntari!"
Älysi isä mitä puntaria se tarkoitti, mutta hölmistyneenä ollen ja asiaa, sitä Kaisan punnitsemista peitellen, tekeytyi tietämättömäksi ja kysyi:
"Niin jottako puntari?"
"Ka… Sittepähän näkee, jos käydään katsomassa!" vilpisteli poika vuorostansa, Ja vaikeasta asemastansa pelastaakseen lähtivätkin he katsomaan tuota ihmettä, tulivat paikalle ja Pekka kysyi joukolta:
"Onkohan se tää nyt se ihme-puntari?… Se joka punnitsee niin herran kun narrinkin?"
"Ka-a… Näkyihän tässä äskettäin yhtä isoakin akkaa punnittaneen!" tokasi eräs laiskasti. Pekka alkoi suinailla vaakaa, oli löytävinänsä raha-aukon ja ilmoitti isällensä:
"Siinä näkyy tuossa olevan reikä".
"Se on raha-reikä", ilmoittaa tokasi eräs hölmö poika.
"Häh?… Jotta raha-reikäkö?" uteli isä, kähräten tarkastelupuuhissa hänkin ja ihan muka tosissaan. Pekkakin jatkoi suinailua ja ilmoitti äkkiä ihmetellen:
"Vehe se piru vaan näkyy olevan!"
Suinailtiin. Ihmeteltiin taas maailman viisautta. Lopuksi ehdoitti
Pekka isällensä rutosti:
"No!… Mikäpäs siinä!… Niin jotta koeta punnituttaa, niin sittepehän on paino sitä myöten selvä!"
Mutta ei isä nyt. Omituinen esimaku siinä kiusasi. Hän esteli:
"Mitäpäs tästä minusta… Ei tää… tää leivästä laitettu punniten parane!"
Poikaansa hän sen sijaan kehoitti koettamaan.
"Että näkee ruojan konstit", selitteli hän kavalasti, suostutellen vuorostaan Pekkaa.
"No!" suostuikin se, lisäten:
"Eipähän tuossa mies kepene, jos ei jykenekään!"
Ja kaikki kuin ihan tosissaan. Hän nousi laudalle ja raha maksettiin.
"Yhdeksänkymmentä kiloa!" kuului joku tylsästi tokaisseen.
"Ka… Niinkuin ennen ja aina", tokasi joku edellisen punnitsemisen nähnyt lisää ja Pekka ilmoitti isällensä tyytyväisenä:
"No!… Niin jotta onhan sitä jo siinäkin… yhdeksässäkymmenessä kilossa sinulle tätä… tätä nyt ainutta poikaa kerraksensa".
Ja vähitellen siitä se ensi hölmistys hälvenikin. Ukko valehteli saaneensa vapaan hevoskyydin ja siksi lähteneensä kiertämään Nurmeksen kautta Polvijärvelle ja poika puolestansa päästi sen valeen, että rippikoulusta on muka annettu markkina-lupa.
* * * * *
Parta-Leskinen ei ollut vieläkään onnistunut myömään sikaansa. Joku oli kyllä kysäissyt jo sen hintaa, mutta sitten ilmoittanut, että ei hän ole ostaja, vaan muuten vain kyselee. Eräs mustalainen oli sensijaan yrittänyt tosikauppaa, mutta ei sekään osto- vaan vaihtokauppaa. Olisi oman imisänsä vaihtanut Leskisen urosaan, eikä Leskinen siihen suostunut, varsinkin kun selvästi huomasi, että hän olisi kaupassa hävinnyt.
Niinpä etsiä touhusi hän nyt Kaisaa, sikaa nuorajukosta perässänsä talutellen. Lujasti oli hän päättänyt ajaa näillä markkinoilla naimakaupan päätökseen asti.
Ja pian hän löysikin Kaisan ja yhä sillä oli härkä myömättä. Rajusti nyhti hän sikansa siihen yhteen joukkoon ja tervehti, kehaisten:
"Tässä se on possu!"
Ja rentonaan alkoi hän sitä kehua ja ylistää, Suorasuisen miehen rehellisyydellä kehui hän mitä ylettömiä hintojakin siitä muka on jo tarjottu:
"Mustalainenkin olisi äsken lyönyt likoon koko sielunsa autuuden!" rehenteli hän jo nyt, ja huomasi jatkaa varsinaista tervehdystänsä, kysäisten ilmiselvää:
"Ja härkäkös se on tämä sinun elävä?"
"Ka-a… Sen-sorttinenpa tää vain!" vilkui Kaisa, olisiko Sikasia näkynyt. Ei niitä näkynyt. Leskinen kiirehti pääasiaan, kysäisten jo:
"Ja näitkö taloa katsomassa käydessäsi sen meidän talon ison syöttiläshärän?… Niin jotta miltä tuo se poika silmiin pisti?"
Ei siitä päässyt. Vastata sille täytyi. Mutta koki hän toki sen ylpeilemistä masentaa, vastaten kuin sen ison härän arvoa polkien:
"Ka-a… Härkä on aina härkä… Niin jotta siinä on nahka päällä ja lihat nahan sisässä".
Vai ettäkö sitä nyt ei ole moista ennen nähty! sitä hän tahtoi vain kierrellen sanoa. Mutta ei Leskinen siitä talttunut.
"Niin!… Siinä se on jussi… siinä härässä!" kehui hän, ja kysäsi äkkiä:
"Ja entäs muu kontu?… Niin jotta eikö siinä semmoisella konnulla kelpaa partas-Leskisen akkana elää leipoa?"
"Ka-a!" tapaili Kaisa yhä vaan epäröiden. Mieluummin hän olisi jäänyt sinne omaan kylään, kuten jo sanottu, mutta ei toiselta puolen ollut vieläkään varma Sikasien ripille pääsystä.
"Ja miehen saat sitten tästä Leskisestä, kuule, semmoisen jotta… niin jotta et siinä tunne tyhjissä valjaissa vaeltavasi!" kehui Leskinen yhä rennommin. Ihan se oli panna jo pään pyörälle.
Ja miten olikaan huomasi Leskinen silloin Kaisan jo olevan niin kypsän, että voi viedä sen karuselliin. Ei ollut, niin hän luuli, enää pelkoa, että karusellirahat menevät hyödyttömästi.
"Niin jotta mitäs siinä sitten onkaan!… Tule pyöräytetään kerta vaan karusellissa ja siitäpä se sitten alkaa asia mennä mötkötellä…"
Ja suostuikin se Kaisa. Sattui vielä pari Mulon akkaa olemaan karusellin luona. Niistä myöntyi toinen pitelemään Kaisan härkää, toinen Leskisen sikaa sillä aikaa, kun kosiskelijat panivat karuselliksi. Pitkävartiseen pieksuun puettu Leskisen jalka retkotti rentona, kun hän itse istui jökötti karusellihevosen selässä ja Kaisa siinä edessä lasketteli keinuvassa veneessä.
Suurenmoista. Karusellin kellot vain helisivät.
"Niin jotta Kaisa!" vahvisteli jo Leskinen ikäänkuin asia olisi ollut jo ihan varma.
"Niin jotta minä julistankin tään asian sitä myöten päättyneeksi ja ottaa höyräytän sinut akakseni".
Mutta koko karusellissa pyörimisajan oli väkijoukossa seissut yhtäällä ukko Sikanen ja toisaalla Pekka. Sattumalta ne olivat osuneet paikalle ja oitis arvasivat asian. Leskistä he, omituista kyllä, eivät tunteneet, mutta kun olivat kuulleet sillä olevan tuhottoman ison mustan parran, arvasivat he siitä, että se se nyt on.
"Kehnon vietävä!"
Ja hiljaisuudessa vannoi nyt kumpikin heistä, että vaikka verinen tappelu tulisi, niin pois pitää Kaisan lähteä Leskiseltä.
IX.
Markkinaremakka vain yhä jatkui. Oli jo tehty kauppojakin: Kaikki viinamäen miehet olivat ostaneet viinaa. Joku oli ostanut morsiamellensa rinkeliä ja joku vehnästä. Puhumattakaan siitä, että Kinnunen oli vaihtanut mustalaisen kanssa hevosia.
Ja ennallansa jatkui Sikasienkin ja Kaisan ja parta-Leskisen asia, Kaisa oli taas torilla härkinensä ja Leskinen sikoinensa ja entistä ahkerammin koki Leskinen nyt siinä kehua ja painaa vaan kauppaa lukkoon. Sian myöntikin siinä jo unehtui tyyten.
* * * * *
"Hys!" suhahti silloin Kaisa äkkiä. Hän näet huomasi Pekan olevan tulossa. Kiireesti suhisten neuvoi hän Leskistä, että se heittäytyisi härän ostajaksi. Siten toivoi hän saavansa asian Pekalta sotketuksi.
"Se on koko päivän… härkää… on tinkinyt!" koki hän suhista.
"Niin jotta… Hys!… Jotta kun sinä… olet ostajana ja korotat hintaa, niin se auttaa!" suhisi hän siinä pulassa tulisella kiireellä. Leskinen älysikin, että tarkotus on muka saada ostaja uskomaan, että hän on tosi-ostaja ja siten kavaluudella saada se nostamaan hintaa. Mikä onni! Kaisan asiahan oli jo kuin hänen omansa.
"Ka… Kaisa!… Härkäkauppojako sinä vaan teet?" kysyi Pekka pistävästi: ei näet puhunut häränmyömisestä vaan kaupasta… Leskis-"härästäkin" siis.
"Ka-a!" tapaili Kaisa. Mutta rennosti ilmoitti silloin, kuten kaupan tekoa jatkava ostaja konsanaan, Leskinen Kaisalle:
"Ja nyt elä akka enää tingi!… Sen minkä lupasin härästäsi, lyön pöytään, että puu tärähtää!"
Ja hän suinaili muka vieläkin kerran härkää ja puheli:
"Härässä, kuten sanoin, ei ole vikaa… mutta on siinä sadassa markassa jo rahaakin!… Niin jotta nyt akka!"
Kaisa maiskutteli suutansa ja oli olevinansa epätietoinen. Häntä jo hermostutti ja peloitti koko asia.
"Kenenkä akka sinä olet?… Kun härkäkaupalla kulet", kysäistä rynnisti
Leskinen yhtäkkiä. Asian täydelliseksi sotkemiseksi se oli.
"Häh akka?" tenäsi hän. Kaisaa vähin kainostutti ja hävetti. Hän koki ilmoitella:
"Ka-a… Paljasta Saastamoistapa siinä oli vähän sinä ukon-jurana…"
Pekka olikin jo sotkeutua. Ei tämä parrastansa huolimatta tuntunut
Leskiseltä, koskapa se ei tiennyt kuka Kaisa on. Kai se oli ostaja.
Mutta Kaisan härkähän oli jo tavallaan hänen omansa. Hän jo ryhtyi siis
auttamaan Kaisaansa puhuen:
"Satako markkaa vain näin hyvästä elävästä!… Minä toki jo aikoja sitten lupasin lyödä samasta elävästä sata kolmekymmentä pöytään, mutta ei tää akka laskenut siitä hinnasta!"
Omaa etuansa hän sillä ajoi: korotti oman härän hintaa. Koko asia alkoi
Kaisan silmissä sotkeutua. Nyt suinaili jo Pekkakin härkää ja kehui:
"Niin pirun hyvä siitossonni!… Kun nyt vaan akka älyäisit olla kohtuullinen, niin minä ostan".
Sitä rahantuloa! Aivan se jo sokaisi Leskisen. Ahneus sai hänessä vallan ja niinpä ylvästeli hän:
"No oli menneeksi!… Sata neljäkymmentä!… Kun tää toinenkin siitossonnin kärkkyjä tässä jo on tarjonnut!… Nyt lyö kättä Saastamoisen akka!"
Mutta rahaa se tarvitsi Pekkakin. Ja siksipä hän sitä Leskisen pussista ansaitaksensa kiirehti väliin, estellen:
"Elähän… elähän vielä eukko!… Kun minä suinaan ja kopeloin jalat ja… mahasuonet…"
Ja hän kopeloi ja touhusi ja Leskinen samoin.
"Sata viisikymmentä järkiään!" ilmoitti nyt jo Pekka rutosti. "Kelpaako keisarin myntti?"
Kaisa oli ihan sekaisin. Ei hän ollut moista odottanut.
"Pahanhengen jura!" kiukutteli hän hermostuneena jo härällensä, kiskoen sitä nuorasta ilman asiaa. Väkeäkin oli jo kokoontunut ympärille aika liuta.
"Kylläpä siinä nousee härälle hintaa!" ihmetteli joku.
"Sata kuusikymmentä!" sai Leskisessä sokea ahneus vallan. Ja hän jo aivan sysi Pekkaa pois härän luota.
"Elä perhana!" oli Pekka siitä suuttuvinansa ja uhkasi ärsyttävästi:
"Jos niikseen tulee, niin nostan kahteen sataankin asti… Tää on rotusonni!"
Kaisa poloinen tiukensi huiviaan, nyki nuorasta härkää ja yritteli pulassa jos mitä. Väki aivan tunkeili kuulemaan ja näkemään ihmehärkää, josta niin ylettömiä tarjottiin.
"Tavallisen mulipään härän näköinen on!… mutta onpas pirun arvokas elävä!" ihmetteli eräs ukko, uskoen todellakin härän olevan jonkun ihmehärän. Oudosteltiin. Ympärille kokoontunut vaimoväki seisoi kuin hölmistynyt joukko. Kaikki puuhasivat ja oudostelivat tosissaan. Ostajat jo toisiansa pettääksensä aivan kuin riidellä nahistivat. Lisättiin hintaa.
"Ja jos niikseen, niin kerrassaan kaksi sataa!" uskalsi jo ahneuden sokaisema Leskinen panna peliin.
"Ja kymppi yli sen!" lisäsi Pekka. Ei hän olisi uskonut, että voi rikastua näin helpolla: lupaamalla vain maksaa härästä liikoja.
"Tää jo nousee paraan hevosen hintaan!" ihmettelivät miehet ja aivan joukolla kopeloivat härän jalkoja ja mahan alusta ja ihan kaikkea, huomataksensa, mikä ihme siinä niin ylettömästi maksaa.
"No!… On siinä härkä!" ilmoitti eräs ihmeissänsä. Asia näet oli pannut päät pyörälle. Leskinen yltyi, päätti saada vielä muutaman kymmenen lisää, touhusi, syleksi ja ilmoitti uljaasti kehuen:
"Ja jos se taas niin kinaksi tulee niin… Ja kun tää nyt tunnustettavasti kuitenkin on sen", hoksasi hän siinä jo äkkiä kääntää kavalaksi valeeksi, "sen kuuluisan Jehu-sonnin jälkeläisiä… niin".
Hän kopeloi, touhusi ja jatkoi uljaasti:
"… niin lähelle puolta-kolmatta sataa minä tätä toista ostajaa uhalla nostan sille".
Ja rennosti löi hän siinä rukkaskädellä härkää lautaseen ja kerskasi kova-äänisesti:
"Sillä minä olen se Pielisjärven rikas Leskinen ja se poika ei rahaa nurise!"
Mutta se muutti asian. Pekka hoksasi jutkun ja äänteli:
"No jos sinä nyt kerran se parta-Leskinen olet, niin pidä pois härkä…"
Ja ääneti lähti hän työntymään joukon läpi, vannoen antavansa näillä markkinoilla Leskiselle selkäsaunan.
Hän vain tarvitsi sitä varten nyt rohkaisuviinat.
* * * * *
Torilla remusi markkinaelämä taas ennallansa. Kaisan härän maine oli äskeisen hintatarjoilun johdosta levinnyt laajalti ja harva se mies oli jo kopeloinut tuon ihme-elävän.
Mutta kauppoja ei vaan syntynyt. Monella oli jo hyvä halu, mutta raha-asiat vetivät vastakynttä.
Ja ahkerasti pitivät Sikasetkin nyt Kaisaa ja Leskistä silmällä. Vaikeuksia siinä kyllä oli, kun oli lisäksi kartettava toisiansa, ettei poika tapaisi isää ja isä poikaansa pahoilta teiltä.
Mutta nyt oli Pekka taas onnistunut pääsemään Kaisan seuraan ja aikoi siltä vaatia tiliä Leskisen suhteen. Myömättä sillä näkyi yhä olevan se härkä, koskapa se sitä vieläkin talutteli.
"No!… Niin jotta mitäs sitä nyt kuuluu Kaisa?" tervehti häntä Pekka jo hieman uhittelevasti. Kaisa aavisti, että se hakee riitaa ja aikoi riidellä, muka härkäänsä soimaillen:
"Tuon pahanhengen jullin, kun sain ottaneeksi sen riesakseni, niin…
Sille nyt et vaan saa käteisellä ostajaa, et omasta silmästäsikään!"
Siinä loppui. Hän koki edelleen pelastua yskimisellä ja valehtelemisella, että ajat ovat yskäisiä.
Mutta ei Pekka hellittänyt.
"Vai ei ole käteisellä ostajaa!" haki se vain riidanalkua, voidakseen vaatia tilin.
Mutta siitä saikin Kaisa kiireessä taas jotain pelastavaa suuhunsa ja kiehahti:
"Niin!… Kaikki vain velaksi… Niinkuin sekin partasuu miehen-makkara… En paremmin sano!"
Ja aivan hän, alun saatuaan, rupesi sitä "partasuuta" soimaamaan ja asiaa sotkeakseen riiteli valehdellen:
"Pahahenki… olisi näet käteisellä maksanut ainoastaan pienen osan… Ja muu sitten velaksi… Niin meneppä tälle usko!… Tuntemattomalle kuotukselle…Ptyshui!"
Aivan hän siinä sylkäsi Leskistä halveksuen ja nyhtäen härän päätä pystyyn, ylös maasta, yritti taas jotain, mutta Pekka esti. Se oli saanut kiemurteluista jo kyliänsä ja ilmoitti jyrkästi:
"Kuule, Kaisa!… Elä sinä kippuroi, eläkä luule jotta tämän pojan silmä ei erota oikeaa härkää hevosesta!"
Herraisä! Arvasi Kaisan omatunto mitä se tarkoittaa. Hän alkoi taas riidellä härälle. Mutta tiukasti painoi Pekka asiaansa ja uhitteli:
"Ja nilakka-kalaa, kuule, ei Sikasen talossa pataan panna, eikä luikari-akkaa ikuiseksi omaksi edes-oteta!…"
"Pahuus!" tuskastui Kaisa härälle ja jo potkasikin sitä hieman. Mutta yhä yltyi Pekka, tenäten ja uhkaillen:
"Sillä siinä talossa on suora luonto ja reilu peli… Muista se!"
Ja tiukka oli nyt se viimeinen "se"-sana. Niin se tuli kuin vasaralla lujasti lyöty.
* * * * *
Mutta nyt tapahtui käänne, joka sai Pekan hillitsemään vihansa.
Kiivaudessansa ei hän näet ollut huomannut, että isä-ukko oli tulossa. Kaisaa kovistamaan se sekin riensi, eikä ollut siinä vihan-sekaisessa innossaan huomannut poikansa olevan paikalla. Hän jo tervehti äkeällä:
"Kaisa kuule…"
Mutta siinä hän hoksasi.
"Ka… Tuota!… Jotta sinähän se, Pekka!…"
Siinä sitä siis oltiin! Kumpikin tajusi, että hänet on toinen tavannut jo hyvin likeltä sitä luvatonta. Sanattomaksi se pani. Yhtä tukala oli Kaisan olo.
"Ka-a!" tapaili Pekka. Oli loppua kaikki asiat. Kaiken puutteessa alkoi silloin ukko suinailla Kaisan härkää ja kysäsi:
"Vai olet sitä sinäkin, Kaisa, markkinoilla… härkää kaupalla…"
Kaisa ynseili härälle. Ukko kiersi sen taakse, nosti häntää, pyöräytti sitä kertasen, kuten syynimies ja, siinä pulassa ollen, arveli:
"Ka… Hyvä härkähän tää näkyy olevan!"
Miten kiusallista! Ei tiennyt mitä nyt puhuisi.
"Vai mitä sinä, Pekka, arvelet?… Tästä Kaisan härästä?" täytyi jo ukon turvautua.
"Ka-a… Onhan tää… Härkä kun härkä!" tapaili Pekka. Ja nyt ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin alkaa vuorostansa suinailu. Hänkin siis nosti häntää, sylkäsi ja ilmoittaa tokasi:
"Mukiinmenevä siitossonni!"
Mutta siinä hän hylkäsi nyt kaiken toistaiseksi, siksi kunnes tapaa
Kaisan taas yksin. Ääneti alkoi hän työntyä väkijoukon läpi etsimään
Leskistä ja hakemaan sen kanssa riitaa ja tappelua.
Rohkaisuviinatkin oli hänellä jo valmiina housuntaskussa.
XI.
Olikin oikeastaan ukolle onni, että poika sattui hänen tullessansa olemaan paikalla. Se näet esti hänet päästämästä vihansa irti. Nyt hän oli ehtinyt tyyntyä ja voi siis ryhtyä rauhallisesti vaatimaan Kaisalta tiliä.
Ja niinpä alkoikin hän asiansa ja valituksensa perusteellisesti, aivankuin juhlallisesti, kuin Aatamista asti lähtien. Piipunperät poskeensa pistettyänsä hän alkoi:
"Niinkuin Kaisa tiedät", alkoi hän, "niin minä olen sen entisen Antti
Sikasen poika ja sen ukon suku ei luikerra…"
"Se, toisin sanoen, on totuudessa pysyvää sukua." Kaisaa alkoi taas yskittää. Ei hän luullut ukon vielä tietävän Leskisestä, mutta se tämä äskeinen tapahtuma oli pannut hänet pulaan ukon edessä. Ukko jauhoi edelleen, selittäen:
"Se isäukko julkisesti sanoikin, jotta hän ei ole eläissään valehdellut muuta kuin kolme hätävaletta ja sitten neljännen tään".
Se oli kyllä siltä isä-ukolta ollut hyvin epäselvää, orakelimaista puhetta — se olikin näet ollut taitava valehtelija — mutta kuten tunnettu kävi se vieläkin täydestä Pielisjärvellä. Kaisa siunaili itseksensä.
"Niin jotta senpätähden sitä en minäkään voisi rakastaa petollista ja valehtelemiseen taipuvaista akkaa!… Kun kerran olen samaa Sikas-sukua", jauhoi vihastunut ukko likemmä asiaansa. Kaisa kakisteli kurkkuansa ja valitteli kuin muka yksin puhuen:
"Kinnusen akan pahuus kun juotti semmoiset sikurikahvit!… Jotta kurkku on kuin tervattu ikään…"
Mutta moisesta kiemurtelemisesta ukko jo ihan kimpaantui ja alkoi riidellä:
"Kaisa kuule!… Niin jotta elä livistä pois asian totuudesta ja vakavuudesta, sillä minä olen tiukka mies!"
Ja tiukasti hän sen sanoikin. Kaisa yritti jotain puhua, mutta ukko koveni silmittömäksi.
"Ja siinä, kuule, Kaisa, pitää paikat ryskää, jos tämä mies akan päältä kehen suuttuu!"
"No!… Mutta sepä on perhana!" taas yritti Kaisa, Mutta ukko moisesta yhä vaan yltyi ja kerskui lopulta jo kuin älytön, ihan umpimähkään:
"Niin jotta vaikka kaksi perhanaa niin…"
Kaisa rähähti ja kiskoi härkäänsä. Ukko julmistui ja aivan huusi:
"Ja vaikka kolmekin perhanaa olisi niin!… Ja vaikka tämän sinun härkäsikin ostan paikalla ja lyön rahat pöytään, niin nähdään, jotta tällä pojalla on!"
Sitä ukon tiukkuutta nyt! Hän uhkaili, jatkaen:
"Niin jotta jos muussakin asiassa tiukka tulee, niin siinä pitää tulla eteen tenä!"
Ja tiukasti löi hän viime sanaa ärjäistessään kämmenellä härkää lautaseen, mutta…
* * * * *
Mutta: silloin sattui taas käänne. Leskinen oli näet huomannut väkijoukon ja Kaisan härkinensä sen keskellä. Oitis välähti hänen rahanahneessa päässänsä se älykäs ajatus, että Kaisan paulassa on taas uusi härän ostaja.
Ja tietysti hän silloin riensi sikoinensa Kaisan avuksi. Hänen luuloansa varmisti vielä se, että näki ukon lyövän lautaselle härkää. Ainoastaan hinnan tarjoajat ne niin tekevät. Kiireesti riensi hän hätään, ettei Kaisa ehtisi päättää.
Ja silloin osui ärtynyt ukko Sikanen toistamiseen uhkaamaan tekevänsä tenän. Härkää lautaselle lyöden hän aivan kiljasi, uhaten:
"Tenä kyllä pitää tulla!"
"Mitä", ehätti Leskinen, tunkeutuen väkijoukon läpi hätään kuin tulipaloon ehättäjä ja jatkaen:
"Niin jotta. Onko tällä eukolla härkä myötävänä!" touhusi hän, nyhtäen sikaansa joukon läpi. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä.
"Niin jotta, etkö myö eukko härkää?" touhusi vain Leskinen ja alkoi jo tutkia ja kopeloida, selitellen samalla:
"Minulla kun on siinä sitä sarvikarjaa… sitä hameessa-käyvää sukupuolta nimittäin tuonne lähelle kahtakymmentä lypsävää, niin tarvittaisi niille jo ainakin yksi Aatami… niinkuin ajan ratoksi…"
Siinä oli nyt touhua kun hän partoinensa puuhasi. Ukko Sikanen tupakoi ja syleksi synkkänä. Hän ei tiennyt, että se on Leskinen, vaan luuli ostajaksi. Innostunut Leskinen alkoi jo lasketella omia tavallisiansa, häränsarvettansa, selitellen:
"Siinä koko Pielisjärven Vuonislahdella kuin ei olekaan paljon muuta kunnollista urosaksi sanottavaa, kun se Piiparisen tois-silmä ukko, niin… Niin tämä Leskinen ostaa!"
Siis se onkin juuri se Leskinen, hoksasi nyt ukko. Hän alkoi työntyä synkkänä pois joukosta, joten Leskinen alkoi vaimentua ja päästää siten hyödyttömäksi tullutta ostointoansa vaimentumaan.
Mutta synkkänä etsi nyt ukko Sikanen tilaisuutta voidakseen antaa Leskiselle selkään. Sitä varten lähti hän nyt jo varaamaan rohkaisuviinoja.
* * * * *
Kuten sanottu, oli Pekka tapellessa onnistunut nyrjäyttämään Pellisen vävyn veljen Hermanni Moilasen sormen, niin että se alkoi turvota. Oli täytynyt lähteä aivan lääkärille ja se olikin vetänyt sormen jo sijoillensa.
Mutta lääkärin palkaksi oli mennyt kokonainen markka. Se tietysti harmitti Moilasta, eikä siis ihme, että hän nyt veljensä kanssa haeksi Pekkaa markkinoilta, aikoen antaa hänelle uuden selkäsaunan, että markka tulisi siten edes osaksi korvatuksi.
Mutta ei sitä osunut löytämään. Sen sijaan sattui ukko Sikanen itse tapaamaan Leskisen jo ennenkuin oli saanut viinasta oikeaa voimaa ja rohkeutta.
Ja oitis hän tietysti alkoi hakea riitaa. Ei sitä tosin näin selvin päin tahtonut löytää, mutta parastansa hän koki.
Koki ja löysikin. Onneksi oli näet Leskisen sika juur'ikään rypenyt katu-ravassa. Sen kupeesta aivan valui loka. Ukko hoksasi oitis asian, kiirehti sian rinnalle ja astui sen ohi niin taitavasti, että kengänvarsi rypeytyi sian kupeesta.
"Perhana!" ärähti hän silloin oitis Leskiselle ja jatkoi uhmaavana:
"Elä, kuule, astuta rapaista sikaasi ryvettämään toista ihmistä!"
"Hä-äh?" oudosteli Leskinen ja nyhti sian aivan viereensä. Ei hän aavistanutkaan, että tässä on nyt kilpakosija.
"Niin kyllä!" uhmaili Sikanen ja jo uhkaili:
"Tahi kun kutsun paikalle poliissit ja vallesmannit, niin se pitää nähdä, jotta tokko se naukuu!"
Mutta ynseäksi vain tekeytyi mahtava Leskinen.
"Mhyh!… Vai minun possu astuisi toisen jalalle!" halveksui hän, syyhäytti kertasen sikansa selkää ja jatkoi kuin ihmisten pahuutta surkutellen ja päivitellen:
"Mutta sitä vaan näkyy olevan tässä maailmassa semmoistakin ukon-karaa, joka ilkeää soimata syytöntäkin!"
"Perhana!… Elä puhu kuule tahi kun minä…"
Ja ilman sen enempää töytäsi hän Leskistä nyrkillä ryntäihin niin että se oli keikota rapaiseen katuun selälleen.
"Perr!" kirosi se julmasti ja kavahti pystyyn. Väkeä tulvi ympärille.
"Vaikka kerr… niin!"
Ja siinä riidanhakemuskiihkossansa potkasi hän, Leskistä ärsyttääksensä, sen sikaa, kiroten:
"Paholaisen sika!"
Ja se auttoikin! Sika älähti ja onneksi vetäsi suuttunut Leskinen silloin jo häntä sikanuoran päällä vasten naamaa huutaen: "Elä potki, kuule, sikaa tahi…"
Mutta julmistuneena rynnisti silloin luullun tappeluaiheen täten hankkinut ukko tulisesti Leskisen ryntäisiin kiinni ja alkoi aikamoinen paini.
* * * * *
Se tapahtui Nurmeksen torin reunapuolella. Onneksi oli poliissi nyt ottamassa salavihkaa n.s. kylmän-ryyppyä, joten valtion puolesta ei ollut estettä.
"Saatanan Leskinen!" ähki ukko ja koki vääntää. Leskinen rimpuili ja väänsi vuorostansa. Sika puikkelehti hätäisenä siinä jaloissa ja eräs katsoja arveli:
"Meinaavatkohan ne siinä tapella?"
Sitä ottelua!
"Vaikka pää menisi niin…" vannoi ukko ja väänsi rajusti.
"No… En minä mokomaa… paholaista!" ähki ja päivitteli oudostunut
Leskinen. "Kun vielä ilman asiaa ja valmistusta!…"
Luut tuntuivat ruskavan. Akat siunailivat. Pojat tunkeilivat joukon läpi likemmä ja pelästynyt sika pyöri jaloissa.
"Kukahan niistä voittaa!" laskea tokasi eräs hyvin laiskan näköinen mies. Leskinen repi jo ukon nuttua.
"Elä nuttua revi, kuule!" kirosi silloin ukko ja väänsi kuin viimeistä päivää.
Ja luultavasti hän olisikin saanut aivan selvän voiton, jos ei sika olisi joutunut jalkoihin. Mutta nyt se hylky siinä kintuissa pyöriessä sotki selvän asian. Ukko, joka oli siihen kompastua, tapasi sitä potkaista pois tieltä ja kirota:
"Tuokin sian piru… siinä!"
Mutta silloin se hylky sotki selvän asian. He kompastuivat siihen molemmat ja yhdessä ankarassa rysyssä kierivät he siten, sylitysten torirapaan. Siinä hetken piehtaroituansa hellittivät he, nousivat jalkeille ja punaisena ja hikisenä päivitteli lopen uupunut Leskinen huo'ottaen:
"Niin jotta vieläkin minä sanon… Jotta", huohotti hän. "Jotta tää nyt vasta on kalu… kun… piru", huohotti hän taas, "kun ilman mitään syytä ja valmistusta hyökkää kimppuun keskellä kaupungin toria!"
Mutta ukon sisu nousi yhäkin.
"Mutta nähdään se vielä kuka se ryntää ja rynnistää vielä uudella kurssilla!" uhmaili hän, aikoen viina-voimat saatuansa näyttää vähän kovemmalla tavalla. Viinan ostoon hän siis lähtikin. Tästä äskeisestä tappelusta hänellä ei ollutkaan aivan selvää voitonmerkkiä. Ainoastaan ylt'yleensä rapainen puku ja surkeasti poikki reväisty sarkanutun kaulus osoitti, että oli hän toki yrittänyt ja koettanut voittajaksi päästä.
* * * * *
Mutta menemme edelleen.
Pojalla, Pekka Sikasella, oli tässä tappeluasiassa isänsä asiaan verraten useita etuja. Niinpä oli hänellä jo valmis riidanaihe: Olihan näet Leskinen hänen kiusallaan kallistanut härän hintaa ja siitä jos mistään sopi toki alkaa. Lisäksi oli hän ollut niin varova, että oli aikonansa hankkinut ryypyt ja niinpä olikin hän jo pikku liehakassa. Rohkein mielin etsi hän siis Leskistä.
Ja siinä se rapainen Leskinen olikin. Ja oitis hän alkoi:
"Tiedätkö, Leskinen, mitä sanassa ja raamatussa sanotaan siitä, joka ostajan vahingoksi kallistaa härän hintaa?" kysyi hän uhitellen. Leskinen tunsi kilpaostajansa; mutta tietämättä vieläkään asian oikeaa laitaa, alkoi hän rahallisia etujansa ajaen selittää:
"Ka… Mutta sepä ei se akka hellittänyt vielä siihenkään hintaan…
Niin jotta minä peräännyin…"
"Häh!" uhkaili Pekka. Mutta toinen vaan neuvoi:
"Ka… Niin jotta se on vielä härkä akalla jälellä… Senkun menet vaan ja lyöt rahat pöytään niin…"
Ahneus sai taas vallan. Aivan hän neuvoksi:
"Hyvä härkä se on siihen hintaan… Ja… toisekseen… niin jotta", hän imasi kehaisusanat, "jotta ei se sillä hinnalla heltiä enää kunnollinen liha-härkäkään, saati sitten oikea rotusonni…"
Mutta ei Pekka. Tiukasti hän vain hieroi riitaa. Tosin ei hän luullut olevansa humalan puolesta vielä aivan valmis, varsinkin kun hän huomasi ryypyiltänsä palanneen poliisin pitävän silmällä menoa. Siispä tyytyi hän tällä kertaa tähän vähään alkuun, uhmaillen salaperäistä:
"Mutta kunhan se piru herää ruokalevolta niin…"
Niin jatkettiin. Pekka härnäsi ja ärjäsi jo lopulta aivan kiljasemalla:
"Ryökäleen Leskinen!"
Sitä karjaisua! Se oli jo ilmeistä tappeluraivoa.
"Saakeli!" hölmistyi Leskinen, joka huomasi siinä olevan taas tappeluaikeet. Väkeä kokoontui taas.
"Tuntematon mies vielä!" siunaili hän sille ja päivitteli, mutta mustasukkainen Pekka vaan yltyi ja uhkaili.
Mutta poliisi toki lähestyi jo. Hoilaten alkoi Pekka sen huomattuansa painua ottamaan ryypyistä lisärohkeutta, antaaksensa sitten Leskiselle. Leskinen puolestansa huomasi, että häntä uhkaa vaara ja pyysi paria tuttua olemaan läheisyydessä, että tarpeen tullessa voisi saada apua niiltä.
XI.
Siinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä sammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa Sikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä yllättänyt.
Se johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla, osuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa. Pakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.
Mutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut uskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset eivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan totuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara parempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti sittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi tarkastamassa tuvan.
* * * * *
No niin.
Pääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa valmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt istuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije. Isä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän mielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.
"Niin jotta, Pekka!" tarjosi hän pulloa pojallensa. "Jotta oli se aika ötäkkää se luku-meno… siellä koulussa…"
"Häh?" heräsi poikakin ja tenäsi:
"Niinkö tässä rippikoulussako?"
"Ka…"
Ja taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys häämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja tiedusti:
"Niin jotta mitä sinä äsken kysyit?… Jotta rippikoulussako?"
"Ka-aa!" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle.
Ryypättiin. Alettiin jo juopua.
"Tää on niin pirun lystiä!" arveli jo poika, jatkaen:
"On… o-on kuin soutaisi veneellä ri… ip… rippikoulusta pois taivaan i… ki… iloon!"
Miten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin kohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin sammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin puhuja:
"Ihanaa ja… Ja mutta se Johannes oli… se oli hyvä mies sillä se…"
"I-isä!" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko
Johannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta:
"Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti… ka… asetti tään
maanviljelyksen ja ka-ar…"
Nikottamaan rupesi. Kaikki pyöri jo päässä. Hän koki jatkaa:
"… tään karjanhoidon kannattavaisuuden ja… asetti…"
Hän horjahti. Äly sekoittui. Hapuili hän toki taas sanat ja lopetti:
"… asetti sen se- … eura… seurakunnallisuuden ja rippikoulun kannalle…"
Ja kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät ulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.
* * * * *
Mutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat voimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä pyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä löytäneet, ei isä, ei liioin poika.
Mutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä katua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä oli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä se, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja… tiesherra sukulaisiakin.
"Ku- … uka sinä olet?" tenäsi poika, tuskin jaloillaan pysyen.
Mutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta vuorostaan tenäsi:
"Entäs si- … i- … sinä?"
"Si- … i- … ka- … Sikasen poika!" tiesi Pekka toki ilmoittaa syntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän jaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:
"He- … eik- … heik- … Heikkikö Sikasen?"
"Ni- … iin!"
Niin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on ja heiluen ilmoitti:
"Ja minä o- … ol- … olen pojan i- … is- … isä!"
Ja niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat jotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti poika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään…
Johonkin… vaikka minne! Hei vain!
"Hih!" hihkasi hän heiluen kuin heiluri.
"Ih!" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen lähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa hoilaten aivan tolkutonta:
"Ja me sitä ollaan reiluja poikia…
Ja reiluja… rei— ei- … reiluja poikia!"
Niin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja, johon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.
* * * * *
Mutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät nämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei ottanut sitä mukaa ojentuaksensa.
Mutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt ja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.
"Tuosta… su- … uoraan!" rynnisti hän umpimähkään.
"U- … suoraan!" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä suoraa ja…
Ka. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen voimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle, pehmeälle sammalikolle.
"Tää on niin su- … uloista!" alkoi siinä jo poika oitis vaipua autuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin horroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä Johannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada siitä jotenkin kiini.
Mutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta kuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.
Ja juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen kanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät olleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain pintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.
"Koko markkinareissu meni hukkaan!" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä tuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.
Ja surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei ihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja vetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa koholla. Hih!
* * * * *
Mutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä hurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät sitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät he ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän se niin äkkiä säikähti.
Ja silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi kuin pölkky.
"Ka!… Kaksi humalaista!" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta lähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:
"Ka!… Tässähän ne nyt ovat!"
Mikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei olisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen kuitenkaan koskisi ja siksipä he…
Niin… Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti.
Moilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:
"Tää on hyvin houkutteleva tilaisuus!"
Ja todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään uutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin Moilanen jo aivan empimättä:
"Mitäs siinä!… Riisutaan vain housut pois ja…"
Se ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen liehakka päässä.
"Lämmin iltahan nyt on", selitti vielä Moilanen.
Riettaat!
Ja niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien jalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne mukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja sukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten kotiinsa.
Ja niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa lautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.
Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.
XII.
Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.
Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli toinen asia sotkeutunut.
Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan rotukarjaa.
Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.
"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:
"Tää on alkuaan sen entisen… sen Liperin rovastin härän… sen Jehun peruja!"
Ruusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.
"No?… Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian edullisuutta tolkuttaen:
"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin… Tottapahan se on silloin tavara hintansa väärti!"
Ja suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja niin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu härkä.
Eikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun ihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis voimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä polveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen paras karjakanta.
* * * * *
Sitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin. Samaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa asioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän tiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven Vuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet rakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä Vuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.
No niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa vihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:
Ja silloin sitä alkoi Liisalta tulla:
"Leskinen!… Joka nyt on semmoinen peto akkojen perään jotta!…"
Aivan hän oli kauhistuvinansa sitä pahuutta ja jatkoi Kaisalle, vannoen:
"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka uskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!"
"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:
"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!"
Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:
"Niin jotta niin on asia… Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!… Eh, Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen pahuudesta aivan ilkkuen:
"Niin… niin!… Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa tiukka mies!"
Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi, että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin toistaiseksi hätävarana.
* * * * *
Alkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.
Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.
Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.
"Pekka!… Pekka hoi!"
Heräsihän se lopulta ja nyt voi ukko kysyä:
"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä… välttämättömiä?… Ka niitä housuja?"
"Saatana!" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi humalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut Pielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja istuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.
"No en minä paremmin sano!" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja kummeksi:
"Niin jotta kenenkähän paholaisen työtä tämä on!"
"Ka-a!" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä metsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina palasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:
"No nuo paholaisen peijuonit!… Niin jotta jokohan nuo veivät housut myötä-möisin!"
Siltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei siitä riittänyt pitkälle.
"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!" jatkoi ukko taas harmitteluansa.
* * * * *
Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.
"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!" suuttui silloin jo Pekka.
Mutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.
"Ka… Eihän tämä mitä kristillistä… mutta. Niin jotta mikäpäs tässä enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.
Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.
Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:
"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!… Niin jotta kenen paholaisen ilvettä tää peli pitää olla!"
Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas ihmetteli ukko, toistellen:
"Kenen… kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!"
Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän paheksui:
"Ka… Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa senkään vertaa kuin vanhalla saappaalla".
"No on hylkyjä!… On, en paremmin sano!" vahvisti päivittelevä isä ja niin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi ei siis ollut kiusaa kulkijoista.
* * * * *
Mutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta palaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija. Tienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.
Arvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset takaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.
"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa.
"Emme me teitä syö!"
Mutta ne vaan juoksivat ja kirkuivat.
"Paholaiset!… Herättävät vielä koko kaupungin!" harmitteli jo ukko.
Asia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:
"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!… Niin jotta elkää joutavia pelätkö!"
Mutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin kaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:
"Juuttaat… Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!" harmitteli hän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon alle alistuen arveli hän:
"Ka… Minkäpäs sille silloin enää osaa!… Jos nimittäin poliisikomentoon asti asia pääsee!"
Hän vetäsi vain paidan helmaa taas alemma ja lisätä tokasi:
"Saahan silloin toki poliisilta valtion ja esivallan puolesta ruununhousut!"
Oli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta pimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:
"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se niikseen rupeaa!… Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!"