XIV
Kuun noustua lähtivät varovaiset kantajat liikkeelle. Nukkumisesta ja lääkkeestä vahvistunut laama ei tarvinnut enää muuta kuin Kimin olkapään tuen astuessaan äänettömästi ja nopeasti eteenpäin. He seurasivat täplikästä ruohikkoa noin tunnin verran, kiersivät kallion kielekkeen ja kiipesivät sitten aivan uuteen vyöhykkeeseen, joka ei lainkaan näkynyt Chini-laaksoon.
Avara vuoristolaidun levisi viuhkan muotoisesti lumirajalle asti. Sen alasyrjässä oli pieni täplä tasaista maata, jossa oli muutamia mullasta ja hirsistä kyhättyjä majoja. Heti niiden takana, sillä ne olivat vuoristolaistapaan asetetut jyrkänteen äärimmäiselle reunalle, avautui kaksituhatta jalkaa syvä Shamlegh-kuilu, minne ei vielä yhdenkään ihmisen jalka ollut astunut.
Miehet eivät ryhtyneet saalista jakamaan, ennenkuin laama oli saatettu parhaaseen huoneeseen ja Kim oli hänen jalkansa pessyt muhamettilaiseen tapaan.
— Me lähetämme ruokaa, sanoi Ao-chungin mies, — ja punaisen kiltan. Aamunkoitteessa ei ole enää ketään, joka olisi todistamassa yhdeltä tai toiselta puolen. Jos kiltassa on jotakin, mitä ei tarvita … katso tänne!
Hän osoitti ikkunaa, joka antoi hangilta heijastavan kuunvalon täyttämään tyhjyyteen, ja heitti sinne tyhjän pullon.
— Ei tarvitse kuunnella sen putoamista. Siinä on maailman loppu, sanoi hän ja pyörähti tiehensä.
Laama katseli ikkunasta, pitäen käsillään molemmista ikkunanpielistä, ja hänen silmänsä loistivat kuin keltaiset opaalit. Suunnattomasta syvyydestä hänen edessänsä kohosivat valkoiset huiput kuutamoiselle taivaalle. Muu kaikki oli yhtä tummaa kuin tähtien lomissa oleva pimeä taivas.
— Nämä ovat todellakin minun vuoriani, sanoi hän hitaasti. — Tällaisessa paikassa tulisi ihmisen asua nostettuna maailman yläpuolelle, erotettuna turhista nautinnoista ja ajatellen suuria asioita.
— Niin, jos hänellä on chela valmistamassa teetä hänelle ja peittämässä häntä makuutilalleen ja karkottamassa pois tunkeilevat lehmät.
Savuava lamppu paloi seinäkomerossa, mutta täysikuun valo himmensi sen. Tuossa omituisessa valossa askarrellen eväskopan ääressä näytti Kim pitkältä aaveelta.
— Ai! Vieläkin on päässäni, huolimatta vereni rauhoittumisesta, ääniä ja jyskytystä, ja niskassani kuin puristava nuora.
— Se ei ole ihme. Isku oli kova. Saakoon hän, joka sen antoi…
— Mutta ilman omia intohimojani ei olisi tullut mitään onnettomuutta.
— Mitä onnettomuutta? Sinä olet pelastanut nuo sahibit kuolemasta, jonka he satakertaisesti ansaitsevat.
— Sinä et ole hyvin tarkannut saamaasi opetusta, chela. — Laama paneutui lepäämään levitetylle villamatolle, ja Kim jatkoi ilta-askareitaan. — Isku oli vain varjo, joka sattui varjoon. Paha itsessään — jäseneni ovat viime aikoina väsyneet! — kohtasi minussa olevan pahan, suuttumisen, vihan ja halun kostaa pahaa pahalla. Se kuohutti vereni, sai sisuni kapinoimaan ja korvani soimaan.
Laama nautti tulikuumaa teetä juhlallisella arvokkuudella, ottaen polttavan kupin Kimin kädestä. — Jos olisin pysynyt kiihkottomana, olisi paha isku aiheuttanut vain ruumiillista vahinkoa, naarmun tai mustelman, mikä on vain harhanäkyä. Mutta mieleni ei ollut suunnattu yleviin asioihin, sillä heti syttyi minussa himo antaa spitiläisille tilaisuus tappaa. Sen vastustamisesta tuli sieluni runnelluksi enemmän kuin tuhannesta iskusta. Vasta sitten, kun olin lausunut siunauksia (hän tarkoitti buddhalaisten autuuksia), saavutin rauhan. Mutta se paha, joka tuon silmänräpäyksen varomattomuudesta pääsi alkuun minussa, tuottaa seurauksensa loppuun asti. Elämän pyörä kulkee järkähtämättä, rahtuistakaan hievahtamatta oikealta tieltä. Pane mieleesi opetus, chela.
— Se on liian korkeata minulle, mutisi Kim. — Minä olen vieläkin järkkynyt. Mutta iloinen olen, että kuritin tuota miestä.
— Minä tunsin sen nukkuessani polvellasi siellä metsässä. Se häiritsi minua unissani. Sinun sielussasi oleva paha vaikutti minun sieluuni. Toiselta puolen, — hän irrotti rukousnauhansa, — olen saavuttanut ansiota pelastamalla kaksi ihmishenkeä … niiden hengen, jotka tekivät minulle vääryyttä. Nyt minun täytyy muistaa asioiden alkusyytä. Sieluni pursi on vaarassa haaksirikkoutua.
— Nuku, että saat voimia, se on viisainta.
— Minun täytyy mietiskellä. Tarvitsen sitä enemmän kuin tiedätkään.
Päivän koittoon asti, tunnin toisensa perästä, kuun valon vaalentuessa korkeilla huipuilla ja komeilla vuorenrinteillä kiertelevän synkän vyön vähitellen näyttäytyessä hennon vihertäväksi metsäksi laama tuijotti kiinteästi seinään. Silloin tällöin hän valitteli. Lukitun oven ulkopuolella, suojatta jääneen karjan kokoontuessa pyrkimään vanhaan omettaansa, rupesivat Shamleghin miehet ja kantajat saalistansa jakamaan ja hurjastelemaan. Ao-chungin mies oli heidän johtajansa, ja kun he kerran olivat avanneet sahibien säilykeruuat ja huomanneet ne hyviksi, eivät he enää keskeyttäneet herkutteluansa. Shamleghin kuilu sai osakseen hylkytavaran.
Kun Kim levottomasti nukuttuaan, pahoja unia nähtyään, pistäytyi ulos hampaitaan puhdistamaan aamukylmässä, puhutteli häntä verevä nainen, puettuna turkooseilla koristettuun päähineeseen.
— Toiset ovat menneet. He jättivät sinulle tämän kiltan, niinkuin lupasivat. Minä en rakasta sahibeja. Mutta sinä annat meille taikakeinon vastalahjaksi. Me emme tahtoisi tämän pienen Shamleghimme joutuvan huonoon huutoon — tapaturman vuoksi. Minä olen Shamleghin nainen. — Hän katsoi Kimiin rohkeasti ja kirkkain silmin, toisella tavoin kuin muut vuoriston naiset.
— Varmasti teen sen. Mutta se täytyy tehdä salaisuudessa.
Nainen kohotti raskaan kiltan niinkuin lelun ja heitti sen omaan majaansa.
— Nyt ulos ja sulje ovi! Älä anna kenenkään lähestyäkään sitä ennenkuin olen saanut kaiken valmiiksi.
— Mutta jäljestäpäin saanemme kai puhua?
Kim tyhjensi kiltan lattialle — siinä oli koko ryöppy maanmittauskojeita, kirjoja, päiväkirjoja, kirjeitä, karttoja ja omituisen hajuisia alkuasukkaitten ilmoituksia. Pohjimmaisena oli koristeltu kotelo, jonka sisässä oli sinetillä suljettu, kullalla ja kuvilla koristettu asiakirja, jollaisia kuninkaat lähettävät toisilleen. Kim pidätti ihastuksesta henkeänsä ja katseli tavaroita sahibin kannalta.
— Näitä kirjoja en tarvitse. Sitäpaitsi niissä on logaritmeja luullakseni. — Hän pani ne syrjään. — Kirjeitä en ymmärrä, mutta eversti Creighton saa niistä kyllä selvän. Ne täytyy kaikki säilyttää. Kartat, tietysti — he piirtävät paremmin kuin minä. Kaikki alkuasukkaitten tiedonannot, totta kai! Ja varsinkin murasla, — hän haisteli kirjailtua koteloa. — Tämän on antanut joko Hilas tai Bunar, ja Hurree babu puhui totta. Tämä on hyvä saalis. Toivoisinpa että Hurree tietäisi… Kaikki muu täytyy heittää ikkunasta.
Hän käänteli hienoa prismakompassia ja teodoliitin (mittauskojeen) kirkasta huippua. Mutta eihän sahib oikeastaan voi varastaa, ja näistä voisi tulla myöhemmin epämukavia ilmiantajia. Hän erotti erilleen kaikki käsikirjoitukset, kartat ja alkuasukkaitten kirjeet. Niistä syntyi pehmeä kimppu. Kolme isoa kirjaa samoinkuin viisi kulunutta taskukirjaakin hän pani syrjään.
— Kirjeet ja murasla täytyy minun panna nuttuni sisäpuolelle vyöhön ja nuo käsinkirjoitetut kirjat eväskoppaan. Se tulee olemaan painava. Muutapa en luule tarvitsevani. Jos sellaisia olikin, ovat kantajat heittäneet ne kuiluun, niin että siitä ei sen enempää. Nyt on teidänkin vuoronne.
Hän asetti vasuun kaikki, mitä aikoi heittää pois, ja kohotti sen ikkunalaudalle. Tuhatkunta jalkaa alempana lepäsi pehmeä väikkyvä usva, johon aamuaurinko ei vielä ollut säteitään luonut. Ja siitäkin vielä tuhannen jalkaa alempana oli satavuotias männikkö. Hän saattoi nähdä viheriät latvat niinkuin pehmeän sammalkerroksen, kun tuulenpuuska ohensi usvaa.
— En luule kenenkään lähtevän etsimään teitä.
Nurinpyörähtävä vasu tyhjensi sisällyksensä pudotessaan. Teodoliitti sattui ulospistävän kallion syrjään ja pamahti kuin pommi. Kirjat, mustepullot, värilaatikot, kompassit ja viivoittimet näyttivät muutaman silmänräpäyksen mehiläisparvelta. Sitten ne hävisivät, ja vaikka Kim kurottautuen ikkunasta ulospäin heristi nuoria korviansa, ei minkäänlaista ääntä tullut kuilun pohjasta.
— Viidelläsadalla, tuhannellakaan rupeella ei voisi niitä ostaa, ajatteli hän apeamielisenä. — Sääli oli niitä hukata, mutta minulla on kaikki muu, kaikki mitä he tekivät, luullakseni. Mutta miten saisin sanan Hurree babulle ja mitä olisi tehtävä? Ja vanhukseni on sairas. Nämä kirjeet täytyy kääriä öljykankaaseen. Se on tehtävä kaikkein ensiksi. Muutoin ne hikeentyvät… Ja minä olen aivan yksin.
Hän kääri ne sievään kääryyn taivuttaen kankean tahmean öljykankaan kulmista, sillä hän oli jo tottunut toimimaan täsmällisesti kuin vanha metsästäjä pyyntiretkillään. Ja sitten hän latoi kirjat hyvin huolellisesti eväsvasunsa pohjalle.
Nainen koputti ovelle.
— Mutta ethän sinä ole tehnyt mitään taikaa, — sanoi hän katsellen ympärilleen.
— Ei sellaista tarvitakaan. — Kim oli kokonaan unohtanut pikkuisen puhelun tarpeellisuuden. Nainen nauroi hänen hämmennyksekseen epäkunnioittavasti.
— Niin, ei suinkaan sinua varten. Sinähän voit pelkällä silmäniskulla lumota. Mutta ajattelepa meitä ihmisparkoja sinun mentyäsi. Kaikki olivat illalla liiaksi juovuksissa kuunnellakseen naisen puhetta. Mutta ethän sinä ollut juovuksissa?
— Minä olen pappi. — Kim oli saavuttanut rauhallisuutensa, ja koska nainen ei suinkaan ollut ruma, hän päätti säilyttää papillisen arvokkuutensa.
— Minä varoitin noita miehiä siitä, että sahibit ovat vihaisia, panevat toimeen tutkimuksen, ilmoittavat kaikki rajahille. Heidän joukossaan on myöskin eräs babu. Kirjureilla on kerkeä kieli.
— Siinäkö sinun huolesi syy? — Hänen mielessään syntyi täysin valmis tuuma, ja hän hymyili iloisesti.
— Ei kaikki, sanoi nainen, ojentaen kättänsä, joka oli peitetty hopeaan kiinnitetyillä turkooseilla.
— Siitä voin sinut vapauttaa hyvin pian, jatkoi Kim nopeasti. — Tuo babu on juuri sama hakim, joka matkaili vuoristossa Ziglaurin kautta. Kuulit kai hänestä? Minä tunnen hänet.
— Hän kyllä kielii palkinnon toivossa. Sahibit eivät voi erottaa vuoristolaisia toisistaan, mutta babuilla on tarkat silmät sekä miehiin että naisiin nähden.
— Haluaisitko viedä minulta sanan hänelle?
— Ei ole mitään, jota en tekisi puolestasi.
Kim kuuli kohteliaisuuden tyynesti, repäisi lehden muistikirjasta ja kirjoitti kulumattomalla lyijykynätuherruksella … melkein samaan tapaan kuin pikku pojat piirrellessään seinille: "Hallussani on kaikki mitä he ovat kirjoittaneet, piirustukset seudusta ja monta kirjettä. Varsinkin murasla. Ilmoita mitä on tehtävä. Olen Shamleghissa lumirajalla. Vanhus on sairaana."
— Vie tämä hänelle. Tämä tukkii hänen suunsa. Hän ei ole voinut ehtiä pitkälle.
— Ei suinkaan. He ovat vieläkin tuolla metsässä. Meidän lapsemme menivät heitä katsomaan aamun koittaessa ja ovat huudolla ilmoittaneet, kun he lähtivät liikkeelle.
Kim näytti hämmästyneeltä. Samassa kuului lammaslaitumelta kimakka ääni. Paimentava lapsi oli toistanut sen kuultuaan toisen lapsen päästävän samanlaisen äänen laakson alemmalla rinteellä.
— Mieheni ovat myöskin siellä puita kokoamassa. — Hän otti pähkinöitä povestaan, halkaisi sievästi yhden ja rupesi syömään. Kim ei ollut tietävinään mistään.
— Etkö tiedä, mitä pähkinä merkitsee, pappi? — kysyi nainen ja ojensi hänelle kuorenpuoliskot.
— Sepä oli oivallisesti ajateltu. — Kim taittoi paperipalan pähkinänkuorten väliin. — Onko sinulla vahaa, jolla voisi nämä kiinnittää?
Nainen huokasi syvään, ja Kim heltyi.
— Ei maksua ennenkuin asia on toimitettu. Vie tämä babulle ja sano, että sen lähetti loitsun poika.
— Niinpä todellakin, noita, joka on sahibin näköinen.
— Ei, vaan loitsun poika. Ja kysy tuleeko vastausta.
— Mutta jos hän kohtelee minua karkeasti? Minä … minä pelkään.
Kim nauroi. — Hän on luullakseni hyvin väsynyt ja hyvin nälkäinen.
Vuoret ovat huonoja makuutovereita. Ja olethan sinä — hänen kielellään
oli sana äiti, mutta hän sanoikin: sisar — viisas ja kekseliäs nainen.
Nyt kaikki kylät tietävät, mitä on tapahtunut sahibeille. Eikö niin?
— Tietävät kyllä. Ziglaurissa tiedettiin jo puolenyön aikaan ja huomenna tiedetään jo Kotgarhissa. Kaikkialla ovat asukkaat sekä pelossaan että vihoissaan.
— Siihen ei ole mitään syytä. Kehota heitä antamaan ruokaa sahibeille ja päästämään heidät rauhassa menemään. Heidät täytyy saada hiljaisuudessa pois laaksoistamme. Varastaminen on toista ja tappaminen toista. Babu kyllä ymmärtää asian, eikä mitään jälkiseurauksia tule. Mutta joudu, minun täytyy hoitaa opettajaani, kun hän herää.
— Olkoon niin. Kun asia on toimitettu, sanoit, tulee palkka. Minä olen Shamleghin nainen, ja rajahin alamainen. En ole tavallinen lasten synnyttäjä. Shamlegh on sinun kavioineen, sarvineen, vuotineen, maitoineen ja voineen. Käytä hyväksi.
Nainen lähti, hopeisten kaulanauhain kilahdellessa leveällä povella, kohti puolentoistatuhannen jalan korkeudessa loistavaa aamuauringon valoa. Nyt Kim taas ajatteli kansankielellä kiinnittäessään vahalla öljykankaan kulmia kääryssään: — Kuinka voi mies seurata suuren pelin tietä, kun naiset ainaisesti kiusaavat häntä? Kahluupaikalla oli Akrolan tyttö; kyyhkyslakan takana oli keittäjän vaimo, muita lukuunottamattakaan, ja nyt tuli tämä! Kun olin lapsi, oli se kyllä paikallaan, mutta nyt olen mies, eivätkä he tahdo pitää minua miehenä. Pähkinöitä tosiaankin! Hoh, hoh. Tasangolla puhutaan manteleista!
Sitten hän lähti hankkimaan ruokaa kylästä. Ei enää kerjuumaljalla, kuten kävisi laatuun tasangolla, vaan niinkuin ruhtinas. Shamleghin kesäasukkaina oli vain kolme perhettä: neljä naista ja kahdeksan tai yhdeksän miestä. Kaikilla oli runsaasti ruokasäilykkeitä ja erilaisia juomia kiinaseoksesta valkoiseen venäläiseen paloviinaan asti, sillä kaikki olivat saaneet osansa edellisen illan saaliista. Sievät eurooppalaiset teltat oli jo leikelty ja jaettu, ja aluminikattiloita näkyi liesillä.
Kaikki pitivät laaman sielläoloa riittävänä suojana kaikkia seurauksia vastaan ja toivat Kimille auliisti parastansa, vieläpä astiallisen changia, ohraolutta, jota saadaan Ladakhista. Sitten he asettuivat lämmittelemään auringonpaisteeseen, istuen jalat riippuvina äkkijyrkänteiden partaalla, lörpötellen, nauraen ja tupakoiden. He arvostelivat Intiaa ja sen hallitusta yksinomaan sen kokemuksen nojalla, minkä olivat saaneet matkailevista sahibeista, jotka olivat käyttäneet heitä ja heidän ystäviänsä shikarrinansa. Kim sai kuulla juttuja, kuinka muutamat sahibit, jotka jo parikymmentä vuotta olivat maanneet haudoissaan, olivat ampuneet harhaan pyydystäessään karhuja, vuorikauriita ja muita eläimiä, ja jokainen yksityiskohta kerrottiin niin tarkkapiirteisesti kuin puunlatva salaman iskiessä kuvastuu taivasta vasten.
Vielä kerrottiin heidän pienistä kivuistaan ja, mikä vielä tärkeämpää, pienoiskokoisten, varmajalkaisten lehmien taudeista, sekä retkistä Kotgarhiin saakka, jossa merkilliset lähetyssaarnaajat asuvat, ja vielä edemmäksi ihmeelliseen Simlaan asti, jossa kadut ovat lasketut hopealla ja kuka hyvänsä voi päästä sahibien palvelukseen, jotka ajavat kaksipyöräisillä rattailla ja tuhlaavat rahaa lapiollisittain. Samassapa jo saapui laamakin vakavana ja ylväänä astellen hyvin raskaasti ja liittyi lörpöttelijöihin, jotka tekivät hänelle runsaasti tilaa. Keveä ilma virkisti häntä, ja hänkin istahti jyrkänteen reunalle niinkuin paras joukosta. Ja kun keskustelu vähän pysähtyi, heitteli hän pikkukiviä syvyyteen. Kolmenkymmenen mailin päässä kotkan tietä oli seuraava vuorijono pienten pensastäplien kuvioittamana — joista jokainen täplä oli metsä, hyvän päivänmatkan laajuinen. Kylän takana peitti Shamleghvuori näköalan etelään. He istuivat kuin pääskynen pesässä maailman katon räystään alla.
Silloin tällöin laama ojensi kätensä ja kiiruhtaen heikolla matalalla äänellä lähtöön osoitti tietä Spitiin ja pohjoiseen päin Parunglan poikki.
— Tuolla taempana, missä kukkuloita on tiheimmin, on De-ch'en (hän tarkoitti Han-léta), suuri luostari, s'Tagstan-ras-ch'en rakensi sen, ja hänestä tiedetään tällainen tarina. — Ja hän kertoi satumaisen tarun ihmeistä ja taioista, jota kaikki hämmästyneinä kuuntelivat. Kääntyen sitten länteenpäin hän tähysteli Kulun vihreitä kukkuloita ja etsi Kailungia jäätiköiden alapuolelta. — Tuonne tulin entisinä aikoina. Lehistä tulin, Baralachin yli.
— Niin, me tunnemme sen, sanoivat Shamleghin kauas kulkeneet ihmiset.
— Ja minä nukuin kaksi yötä Kailungin pappien luona. Niitä vuoria minä ihailen. Ja niitä muitten pimenteiden edellä siunattuja varjoja siellä! Sieltä silmäni avautuivat näkemään tätä maailmaa, sieltä löysin valistuksen ja siellä vyötin kupeeni lähteäkseni etsimääni. Sieltä vuorilta läksin — korkeilta vuorilta ja väkevien tuulten mailta. Oi, Elämän pyörä on täsmällinen! — Hän siunasi kaikkia erikseen: mahtavia jäätiköitä, kaljuja kallioita, kasaantuneita soramuodostumia ja kiviröykkiöitä, kuivaa ylätasankoa, piilossa olevaa suolajärveä, ikivanhoja puita ja hedelmällisiä vesirikkaita laaksoja toista toisensa perästä, aivan kuin kuoleva mies siunaa kansansa, ja Kim ihmetteli hänen intoansa.
— Niin, niin. Ei tosiaankaan ole toista vuoriemme veroista paikkaa, sanoivat Shamleghin asukkaat. Ja he ihmettelivät, kuinka kukaan voi elää hirvittävän kuumilla tasangoilla, missä on norsujen kokoista karjaa, joka ei kelpaisi kyntöjuhdiksi vuorenrinteillä; siellä on kylä kylän vieressä satojen mailien matkalla, olivat kuulleet; sieltä ihmiset kuljeskelevat joukottain varastamassa, ja mitä rosvot jättävät, sen poliisit kuljettavat pois.
Niin kului hiljainen aamupäivä, ja vihdoin Kimin lähetti laskeutui jyrkältä rinteeltä yhtä hengästymättömänä kuin lähtikin.
— Minä lähetin sanan hakimille, selitti Kim, kun nainen lähestyi kunnioittavasti.
— Jäikö hän noiden jumalattomien joukkoon? Nyt muistan, hän paransi toisen heistä. Hän on saavuttanut ansiota, vaikka tuo parannettu mies käyttikin pahoin voimiansa. Oikea on Elämän pyörä! Mitä hakimista tiedetään?
— __Minä pelkäsin, että sinä olit pahoin runneltunut, ja minä tiesin hänet viisaaksi. — Kim avasi pähkinän kuoren ja luki oman kirjeensä takapuolelta englanniksi kirjoitettuna: Saanut kirjeesi. En voi tällä hetkellä päästä seurasta, mutta opastan heidät Simlaan. Sen perästä toivon voivani yhtyä joukkoonne. On tukalaa oleilla suuttuneiden herrojen parissa. Menkää takaisin samaa tietä kuin tulitte, niin saavutan teidät. Olen hyvin tyytyväinen asiapapereiden talteen ottamiseen, niinkuin olin suunnitellutkin.
— Hän sanoo, pyhä mies, aikovansa paeta epäjumalan palvelijain luota ja palata meidän luoksemme. Odotammeko siis vähän aikaa Shamleghissa?
Laama katseli kauan ja kaipaavasti vuoristoon ja pudisti päätänsä.
— Se ei käy laatuun, chela. Koko ruumiini toivoisi sitä, mutta se on kielletty. Minä olen nähnyt asioiden alkusyyn.
— Miksi? Saavutithan täällä vuoristossa päivä päivältä enemmän voimia.
Muistappa, kuinka olimme heikkoja ja nääntyneitä siellä alhaalla.
— Minä tulin samalla väkeväksi tekemään pahaa ja unohtamaan. Minä olin jo riitainen ja lörpöttelijä täällä rinteillä. — Kim koetti peittää hymyänsä. — Mutta Elämän pyörä kulkee vakavasti, hievahtamatta hiuskarvaakaan sivulle. Kun olin miehuuden voimissa, kauan aikaa sitten, tein toivioretken Guru Ch'wanin poppelimetsiin, missä on Pyhä Hevonen.
— Pysykää hiljaa, sanoivat ympärillä olevat jännittyneinä. — Hän puhuu Jam-lin-nin-k'orista, hevosesta, joka voi kulkea maailman ympäri yhdessä päivässä.
— Minä puhun vain chelalleni, sanoi laama lempeästi nuhdellen, ja kaikki hajaantuivat niinkuin härmä sulaa eteläiseltä katonrinteeltä aamuauringon lämmössä. — Silloin en etsinyt totuutta, vaan tietoa opista. Kaikki harhanäkyä! Join olutta ja söin leipää Guru Ch'wanissa. Seuraavana päivänä joku sanoi: "Lähdemme taistelemaan Sangor Gutokia vastaan alas laaksoon, saadaksemme selville (huomaa taas, kuinka himo liittyy vihaan!) kumpi luostarin esimies saa vallita täällä laaksossa ja ottaa haltuunsa tulot niistä rukouksista, joita painetaan Sangor Gutokissa." Minä lähdin mukaan, ja me taistelimme päivän.
— Mutta kuinka, pyhä mies?
— Pitkillä rautaisilla kynäkoteloillamme, niinkuin olisin voinut nytkin näyttää — no niin, me taistelimme poppelien alla, johtajat ja kaikki munkit. Yksi iski otsani puhki luuhun asti. Katso! — Hän siirsi syrjään päähineensä ja näytti ryhmyisen valkoisen arven. — Mutta oikea ja täydellinen on Elämän pyörä. Eilen tuota arpea syyhytti, ja niin viidenkymmenen vuoden perästäkin muistin, kuinka sen sain, ja sen miehen kasvot, joka sen iski, ja viivyin siten hetken harhanäyssä. Ja sitä seurasi se, minkä näit: riita ja hullutus. Oikea on Elämän pyörä! Tuon epäjumalan palvelijan isku sattui arpeen. Silloin sieluni tuli järkytetyksi ja pimeni, ja sieluni haaksi ajelehti harhanäkyjen merellä. Vasta päästyäni Shamleghiin saatoin taas miettiä asioiden alkusyytä ja saada selville pahan jatkuvat juuret. Koko pitkän yön tein sitä.
— Mutta, pyhä mies, sinä olet syytön kaikkeen pahaan. Muutoin minut uhrattakoon.
Kim oli todellakin huolissaan vanhan miehen surusta, ja Mahbub Alin lause pääsi huomaamatta hänen suustansa.
— Päivän koittaessa, jatkoi laama vielä vakavammin, hypistellen rukousnauhaansa hitaitten lauselmien lomassa, — sain valaistusta. Tällainen se on… Minä olen vanha mies… Vuorilla syntynyt, vuorilla kasvanut, mutta en enää milloinkaan saa asettua vuoristoon. Kolme vuotta matkustelin Intian halki, mutta — voiko maasta otettu tulla väkevämmäksi kuin itse maaemo? Järjetön ruumiini kaipasi vuoristoon ja vuoriston lumille sieltä alhaalta. Siellä sanoin, niinkuin totta onkin, että etsintäni on onnistuva. Ja niinpä siis käännyin tuon Kulun naisen talosta vuoristoon päin taivutettuani itseni siihen. Ei hakimissa ole mitään syytä. Hän ennusti, seuraten haluansa, että vuoristo tekisi minut väkeväksi. Mutta minä tulin väkeväksi pahaan ja unohtamaan etsintäni. Minä iloitsin elämästä ja elämän halusta. Halusin jyrkkiä rinteitä kiivetäkseni. Poikkesin syrjään löytääkseni niitä. Mittasin voimiani korkeita vuoria vastaan. Ivasin sinua, kun hengästyit Jamnotrin luona, ja laskin leikkiä, kun et tahtonut uskaltaa vuorisolien lumelle.
— Mutta mitä pahaa siinä oli? Minä pelkäsin. Ja olihan se oikein, sillä en ole vuoristolainen, mutta minä rakastin sinua nähdessäni sinut voimakkaana.
— Useammasti kuin kerran muistan etsineeni sinun ja hakimin kiitosta jalkojeni voiman tähden, sanoi laama nojaten leukaansa kättänsä vasten. — Siten paha seurasi pahaa, kunnes malja oli täysi. Mutta oikea on Elämän pyörä. Koko Intia kunnioitti minua kolmen vuoden aikana aina viisauden lähteestä Ihmeitten talossa (hän hymyili) pieneen poikaan asti, joka leikki kanuunan luona — kaikki valmistivat tietäni, ja miksi?
— Koska rakastimme sinua. Tuo on vain iskun aiheuttamaa kuumetta.
Minäkin olen vielä järkkynyt ja sairas.
— Ei, se tapahtui sen vuoksi, että olin Tiellä … viritettynä kuin si-nen (symbaalit) lain täyttämistä varten. Luovuin siitä käskystä. Sävel särkyi ja siitä seurasi rangaistus. Omassa vuoristossani, oman maani rajalla, juuri pahan haluni paikassa tulee isku… Tänne! (Hän koetti otsaansa.) Samoin kuin luostarikokelas saa rangaistusta asettaessaan maljat väärin, samoin minuakin lyötiin, vaikka olin Such-zenin luostarin esimies. Katsos, rangaistus ei tullut sanoina, vaan iskuna, chela.
— Mutta sahibit eivät tunteneet sinua, pyhä mies.
— Me sovimme hyvin vastakkain. Tietämättömyys ja himo tapasivat tietämättömyyden ja himon tiellä, ja ne synnyttivät vihan. Isku oli viittauksena minulle, joka en ole eksynyttä härkää parempi, ettei paikkani ole täällä. Se joka voi löytää jonkun teon syyn, on jo puolimatkassa vapauteen. "Palaa tielle", sanoi isku. "Vuoristo ei ole sinua varten. Et voi valita pelastusta ja samalla vaeltaa elämän ilojen orjuudessa."
— Kunpa emme olisi milloinkaan kohdanneet tuota kolminkertaisesti kirottua venäläistä!
— Ei edes mestarimme voi saada pyörää takaperin pyörimään. Ennen saavuttamani ansion nojalla olen saanut toisenkin merkin. Hän pisti kätensä poveensa ja veti esiin Elämän pyörän kuvan. — Katso! Tarkastelin tätä sen jälkeen kun olin päässyt selvyyteen. Epäjumalan palvelija ei jättänyt eheäksi muuta kuin kynnen leveyden.
— Minä näen…
— Sen verran on siis jäljellä elämääni tässä ruumiissa. Minä olen noudattanut pyörän liikettä koko elämäni ajan. Nyt se palvelee minua. Mutta sen ansion vuoksi, että olen johtanut sinut Tielle, vapauduin elämästä vielä uutta elämää, ennenkuin olisin löytävä virtani. Ymmärrätkö, chela?
Kim tuijotti törkeästi revittyyn kuvaan. Repeämä kulki kulmasta kulmaan, yhdennestätoista osastosta, jossa halu on synnyttäjänä (niinkuin tiibettiläiset sen käsittävät), ihmisten ja eläinten maailman halki viidenteen osastoon, aistien tyhjään osastoon. Johdonmukaisuus oli silmäänpistävä.
— Ennenkuin herramme sai valistusta, sanoi laama kääriessään kaikki hartaasti kokoon, — hän joutui kiusaukseen. Minuakin on kiusattu, mutta nyt se on ohi. Nuoli lensi tasankomaalle — eikä vuoristoon. Mitä siis täällä tekisimme?
— Emmekö ainakin odota hakimia?
— Minä tiedän, kuinka kauan elän tässä ruumiissa. Mitä hakim tässä voisi?
— Mutta sinä olet sairas ja järkkynyt. Sinä et voi kävellä.
— Kuinka voisin olla sairas, jos näen pelastuksen? — Hän nousi hoiperrellen seisomaan.
— Sitten minun täytyy etsiä ruokaa kylästä. Oh, kuinka tie on väsyttävä. — Kim tunsi, että hänkin tarvitsi lepoa.
— Sen Laki kyllä myöntää. Syökäämme ja lähtekäämme. Nuoli putosi tasangolle… Mutta minä taivuin halun houkutuksiin. Laita itsesi valmiiksi, chela.
Kim kääntyi naisen puoleen, jonka päähine oli turkooseilla koristettu ja joka oli joutilaana heitellyt kiviä syvänteeseen. Tämä hymyili hyvin ystävällisesti.
— Tapasin hänet kuin eksyneen puhvelin pellolla … babun kylmästä viluisena ja tuhisevana. Hän oli niin nälkäinen, että unohti kokonaan arvokkuutensa ja puhutteli minua lämpimästi. Sahibeilla ei ole mitään. (Hän ojensi tyhjää kämmentänsä.) Toisen vatsa on hyvin sairas. Onko se sinun työtäsi?
Kim nyökäytti myöntävästi silmät kirkkaina.
— Puhuttelin bengalilaista, ja sitten läheisen kylän asukkaita.
Sahibeille annetaan ruokaa sen mukaan kuin he tarvitsevat — eikä
kukaan vaadi rahaa. Saalis on jo jaettu. Babu valehtelee sahibeille.
Miksei hän jätä heitä?
— Sydämensä hyvyyden vuoksi.
— Onko milloinkaan tavattu bengalilaista, jolla olisi kuivunutta pähkinää suurempi sydän? Mutta olkoon sillään. Puhutaanpa pähkinästä… Työn tehtyään saa palkkansa. Kylämme on sinun, olen sanonut.
— Vahinko on minun, alkoi Kim. — Olin ajatellut monia miellyttäviä seikkoja sydämessäni, jotka — mutta meidän ei tarvitse toistaa kaikkia kohteliaisuuksia, mitä näissä tilaisuuksissa käytetään. — Hän huokasi syvään. — Mutta mestarini, näyn johtamana…
— Huh, mitä voivat vanhat silmät nähdä muuta kuin täyteläisen kerjuumaljan.
— … palaa tästä kylästä tasangoille.
— Pyydä häntä jäämään.
Kim pudisti päätään. — Minä tunnen pyhän miehen ja hänen vihansa, jos häntä vastustetaan, vastasi hän. — Hänen kirouksensa vapisuttavat vuoria.
— Sääli, etteivät ne pelastaneet häntä saamasta iskua päähänsä! Minä kuulin, että sinä olit se tiikerin kaltainen urho, joka löi sahibia. Anna hänen uneksia vielä vähän. Jääkää tänne!
— Sinä vuoriston nainen, vastasi Kim vakavasti, — nämä asiat ovat liian korkeita sinulle.
— Jumalat meitä armahtakoot! Milloin me miehet ja naiset olemme olleet muuta kuin tavallisia ihmisiä?
— Pappi on pappi. Hän sanoi aikovansa lähteä tuossa paikassa. Minä olen hänen oppilaansa ja seuraan häntä. Me tarvitsemme ruokaa matkalle. Hän on kunnioitettu vieras joka kylässä, mutta (hän irvisteli poikamaisesti) täällä on ruoka hyvää. Anna sitä minulle.
— Mitä jos en antaisikaan sitä sinulle? Minä olen tämän kylän käskijätär.
— Silloin minä kiroon sinua … vähäisen, en paljoa, mutta parahiksi muistaaksesi. — Hän ei voinut olla hymyilemättä.
— Sinä olet jo kironnut minua alaslasketuilla silmäluomillasi ja ylpeästi ylöskohotetulla leuallasi. Kirouksiako? Mitäpä minä välittäisin pelkistä sanoista? Hän puristi kätensä nyrkkiin rintaansa vasten. Mutta en tahtoisi, että lähtisit vihoissasi, ajattelisit pahaa minusta, lehmänlannan ja ruohon kokoilijasta Shamleghissa, mutta kuitenkin merkittävästä naisesta.
— En ajattele mitään, sanoi Kim, — paitsi että olen haluton lähtemään, sillä olen väsynyt ja me tarvitsemme ruokaa. Tässä on eväsvasu.
Nainen tempasi sen äkäisenä. — Minä olin hupsu, sanoi hän. — Kuka on sinun naisesi tasangolla? Tumma vai vaalea? Minä olin kerran vaalea. Nauratko? Kerran, kauan aikaa sitten, jos uskot, katseli muuan sahib minua mieltymyksellä. Kerran, kauan sitten, oli minulla eurooppalainen puku ollessani tuolla lähetystalossa. — Hän viittasi Kotgarhiin päin. — Kerran, kauan sitten, olin ker-lis-ti-an (kristitty) ja puhuin englanninkieltä niinkuin sahibitkin. Minun sahibini sanoi palaavansa ja naivansa minut. Hän meni pois, olin hoitanut häntä hänen sairaana ollessaan, mutta hän ei milloinkaan palannut. Silloin näin, että heidän jumalansa valehtelivat, ja saavuin takaisin oman kansani luokse… Sen perästä en ole enää luonut silmiänikään sahibiin. Sinä muistutit minua hänestä, vaikka oletkin vain vaeltava kerjäläinen, jolle annan almun. Kiroisitko minut? Sinä et voi kirota etkä siunata!
Hän pani kätensä vyötärölleen ja nauroi katkerasti. — Sinun jumalasi ovat valhetta, sinun tekosi ja sanasi ovat valhetta. Ei olekaan mitään jumalia taivaan alla. Minä tiedän sen… Mutta vähän aikaa olin siinä luulossa, että sahibini oli tullut takaisin, ja hänpä oli jumalani. Niin, kerran soitin piannoa, Kotgarhin lähetysasemalla, ja nyt annan almuja pakanallisille papeille. — Hän sitoi kukkuralleen täytetyn vasun kantta kiinni.
— Minä odotan sinua, chela, sanoi laama nojaten oven pieleen.
Nainen katsoi kookasta vanhusta. — Hänkö kävelisi? Hänhän ei pysty puoltakaan mailia kulkemaan. Minne vanhus aikoisi?
Kim, jota jo huoletti laaman väsähtyminen ja joka ymmärsi eväsvasun painavan tuntuvasti, menetti tämän kuullessaan kärsivällisyytensä.
— Mitä sinä, pahaenteinen nainen, välität siitä, mihin hän menee?
— Ei se minua koskekaan, mutta sensijaan sinua, sahibkasvoinen pappi.
Aiotko kantaa hänet selässäsi?
— Aion lähteä takaisin tasangolle. Kukaan ei saa estää paluutani. Olen taistellut sielussani niin, että olen aivan voimaton. Raihnainen ruumis on nääntynyt, ja me olemme kaukana tasangolta.
— Katsos, sanoi nainen ja vetäysi syrjään antaakseen Kimin nähdä täydellisen avuttomuutensa. — Kiroo nyt minua. Ehkäpä se antaa hänelle voimia. Tee joku taikatemppu! Kutsu avuksesi suuri jumalasi. Sinähän olet pappi.
— Näin sanoen hän kääntyi menemään.
Laama oli vaipunut istumaan yhä vielä pidellen ovipielestä. Eihän voi ajatellakaan, että iskun saanut vanhus olisi nuoren pojan tavoin toipunut yhdessä yössä. Heikkous painoi hänet maahan, mutta hänen silmänsä katselivat eloisasti ja pyytävästi Kimiin.
— Kaikki kääntyy kyllä hyväksi, sanoi Kim. — Tämä ohut ilma vain heikentää sinua. Hetken perästä lähdemme. Se on vuoritautia. Minunkin vatsani on vähän kipeä…
— Ja hän polvistui lohduttamaan vanhusta miten taisi. Siiloin nainen palasi pystypäisempänä kuin ennen.
— Ovatko jumalasi hyödyttömät? Koetteleppa minun jumaliani. Minä olen Shamleghin nainen. — Hän huudahti kimeästi, ja silloin tuli hänen kaksi puolisoansa ja kolme muuta miestä kantaen doolia, kantovuodetta, jota he käyttävät kuljettaessaan sairaita tai lähtiessään arvokkaalle vierailulle. — Nämä naudat, sanoi nainen, alentumatta edes katsomaan heihin, — ovat käytettävissäsi niin kauan kuin tarvitset.
— Mutta emme me lähde Simlaan. Me emme halua sahibien läheisyyteen, — huusi toinen aviomies.
— Nämä eivät karkaa niinkuin ne toiset, eivätkä he liioin varasta tavaroita. Kaksi heistä tunnen pelkureiksi. Asettukaa jälkipäähän, Sonoo ja Taree. — Miehet tottelivat vikkelästi. — Ei, laskekaa paarit maahan ja nostakaa pyhä mies sisään. Minä pidän huolta kylästä ja siveistä vaimoistanne, kunnes palaatte.
— Milloinka se tapahtuu?
— Kysykää papeiltanne. Mitä te minua vaivaatte. Aseta eväsvasu jalkapäähän, niin tulee parempi tasapaino.
— Oi pyhä mies, sinun vuoristosi on vierasvaraisempi kuin tasanko, — huudahti Kim helpotuksesta, kun laama horjui kantovuoteelle. — Sehän on aivan kuninkaallinen vuode. Kunniapaikka, mukava, ja meidän on kiittäminen siitä…
— Pahaenteistä naista. Minä tarvitsen siunaustasi yhtä vähän kuin kirouksiasikin. Tämän olen minä järjestänyt etkä suinkaan sinä. Lähtekää menemään. Kuules! Onko sinulla rahaa matkalle?
Hän viittasi Kimiä majaansa ja otti esiin kuhmuisen rahalippaan.
— En tarvitse mitään, sanoi Kim äkäisenä, vaikka olisi pitänyt olla kiitollinen. — Olen jo saanut liiaksikin suosiota osakseni.
Nainen nosti päänsä viekkaasti hymyillen ja laski kätensä hänen olkapäälleen. — No, kiitä ainakin minua. Minähän olen ruma vuoriston nainen, mutta sinun puhetapasi mukaan olen saavuttanut ansiota. — Tuleeko minun näyttää sinulle, kuinka sahibit kiittävät? — Hänen tuima katseensa pehmeni.
— Olen vain vaeltava pappi, sanoi Kim, jonka silmät loistivat vastaukseksi. — Sinä et tarvinnut kirouksiani etkä siunauksiani.
— En, mutta viivy muutama hetki … sinä tavoitat doolin kymmenellä askelella. Jos sinä olisit sahib, näyttäisin sinulle, kuinka sinun pitäisi tehdä.
— Mutta jos minä kuitenkin arvaisin sen? sanoi Kim ja kietoen kätensä hänen vartalonsa ympärille suuteli naista poskelle lisäten englanninkielellä: — Kiitoksia hyvin paljon, rakas ystävä!
Suuteleminen on todellisuudessa aivan outoa aasialaisten keskuudessa, ja siitä kai johtui, että nainen peräytyi, silmät aivan auki ja kauhistus kasvoillaan.
— Ensi kerralla, jatkoi Kim, — älä ole niin varma pakanallisista papeistasi. Nyt sanon hyvästi. — Hän ojensi kätensä englantilaiseen tapaan. Nainen tarttui siihen koneellisesti. — Hyvästi, hyvä ystävä!
— Hyvästi ja … ja — nainen muisteli yksitellen englantilaisia sanojaan, — tuletteko taas takaisin? Hyvästi, ja … ja … jumalasi sinua siunatkoon!
Puoli tuntia myöhemmin, miesten kantaessa natisevaa kantovuodetta vuoripolkua kaakkoon päin Shamleghista, näki Kim majan ovella pienen olennon, joka heilutti valkoista vaatetta.
— Hän on saavuttanut enemmän ansiota kuin kukaan muu, sanoi laama. — Sillä auttaessaan toista ihmistä vapautuksen tielle hän on tehnyt ainakin puoleksi niin arvokkaan työn kuin jos itse olisi löytänyt sen.
— Hm, tuumi Kim ajatellen menneisyyttä. — Olenhan minäkin ehkä saavuttanut ansiota. Hän ei siis ainakaan olisi saanut kohdella minua kuin lasta. — Hän kosketti viittansa poimua, jossa olivat asiakirjat ja kartat. Sitten hän asetti kallisarvoisen eväsvasun laaman jalkapäähän, pani kätensä kantovuoteen reunalle ja rupesi astumaan ähkyvien kantajien harvaa tahtia.
— Nämä myöskin saavuttavat ansiota, sanoi laama, kun oli kuljettu noin kolme mailia.
— Vieläpä enemmänkin, he saavat maksunsa hopeassa, virkkoi Kim. Shamleghin nainen oli hänelle sitä antanut, ja hänen mielestään oli kohtuullista, että hänen puolisonsa ansaitsivat sen takaisin.
XV
Kaksisataa mailia Chinin pohjoispuolella, Ladakhin sinisellä rinteellä, lojuu Yankling sahib, iloinen mies, kiikarilla kiukkuisena tähystäen, eikö näkyisi hänen vakinaista kantajaansa, Ao-chungin miestä. Mutta tuo karkulainen on tällä kertaa muualla, mukanaan uusi mannlicherkivääri ja kaksisataa patruunaa, ampuen myskieläimiä omaksi hyödykseen, ja Yankling sahib saa seuraavana vuonna kuulla, kuinka huonona sairaana mies on ollut.
Ylös Bushahrin laaksoja rientää bengalilainen, muinoin lihava ja hyvinvoipa, nyt laiha ja päivettynyt. Kaukonäköiset Himalajan kotkat väistelevät hänen sinivalkoraitaista päivänvarjoansa. Hän on saanut kiitokset kahdelta muukalaiselta, jotka hän taitavasti opasteli Mashobratunneliin, mistä lähtee tie Intian suureen ja iloiseen pääkaupunkiin.
Eihän ollut hänen syynsä, että he sumun vuoksi joutuivat kulkemaan Kotgarhin lennätinaseman ja eurooppalaisen siirtolan ohi. Eikä ollut liioin hänen vikansa, vaan pikemminkin jumalien, joista hän niin ahkerasti puhui, että hän johti heidät Nahanin rajoille, jossa tuon valtion rajah luuli heitä karanneiksi englantilaisiksi sotilaiksi. Hurree babu selitti, kuinka korkeassa arvoasemassa matkatoverinsa olivat omassa maassaan, kunnes unelias pikku kuningas lopuksi hymyili. Sen hän muuten selitti kenelle kysyjälle hyvänsä … monta kertaa ja monella tavoin.
Hän kerjäili ruokaa, järjesteli majapaikat, osoittautui taitavaksi lääkäriksi esimerkiksi sellaisia vammoja korjatessaan, joita saa pimeässä pudottautuessaan rinteeltä alas … ja monissa muissakin asioissa hän osoitti olevansa hyödyllinen.
Hänen ystävällisyytensä syykin oli omiaan lisäämään hänen ansioitaan. Samoinkuin miljoonat toverinsa orjuudessa oli hänkin oppinut pitämään Venäjää pohjoisten seutujen suurena vapauttajana. Hän oli pelkuri mies. Hän oli pelännyt, ettei voisi pelastaa kuuluisia isäntiänsä kiihtyneitten vuoristolaisten vihalta. Omasta puolestaan hän ei juuri epäröisi lyödä pyhää miestä, mutta … Hän itse oli syvästi kiitollinen, alttiisti iloinen, että oli voinut tehdä jotakin saattaakseen heidän matkansa tähänkin loppuun. Hän oli unohtanut saamansa lyönnit, eipä edes myöntänyt tuona ensimmäisenä yönä petäjien alla mitään iskuja annetunkaan. Hän ei pyytänyt palkkiota, mutta jos he pitäisivät häntä sen arvoisena, ehkäpä he kirjoittaisivat hänelle todistuksen? Se saattaisi olla hänelle hyödyksi myöhemmin, jos toisia heidän ystäviänsä tulisi vuoriston yli. Hän pyysi heitä muistamaan häntä tulevan suuruutensa aikana, sillä hän toivoi vaatimattomasti, että hänkin, Mohendro Lal Dutt, Kalkuttan akatemian kansalainen, oli tehnyt valtiolle jonkin palveluksen.
He antoivat hänelle todistuksen, jossa ylistivät hänen kohteliaisuuttaan, avuliaisuuttaan ja suurta kykyään olla oppaana. Hän pisti todistuksen vyöhönsä ja nyyhkytti liikutuksesta. Hehän olivat niin monta vaaraa yhdessä kokeneet. Hän johti heidät keskellä päivää vilkasta Simlan valtakatua Liittopankkiin, missä he tahtoivat näyttää toteen, keitä olivat. Siitä hän hävisi yhtä nopeasti kuin aamusumu Jakkon huipulta.
Nyt hänet nähdään rientämässä ylös Shamleghin rinnettä, liian laihtuneena hikoillakseen ja liian kiireissään ehtiäkseen tarjota lääkkeitä messinkihelaisesta rasiastaan. Hetken perästä hän istuu muina miehinä, kaikki babumaisuus pois jätettynä, tupakoimassa majan kynnyksellä, ja turkoosipäähineeseen puettu nainen viittaa kaakkoon päin. Kantovuode, sanoi nainen, ei toki kulje niin nopeasti kuin kantamusta vailla kulkevat jalkamiehet. Mutta kyllä kai hänen hakemansa miehet jo olivat tasangolla. Pyhä mies ei tahtonut jäädä, vaikka Lispeth häntä pyysikin.
Babu murisi ääneen, vyötti vyönsä kiinteämmin paksun lantionsa ympärille ja lähti jälleen jatkamaan matkaa. Hän ei halunnut kulkea hämärän tultua, mutta hänen päivänmatkansa, josta ei tosin kirjaa pidetty, hämmästyttäisivät ihmisiä, jotka tekevät pilaa hänen rodustaan. Ystävälliset vuoristolaiset, jotka muistivat lääkkeidenmyyjää pari kuukautta sitten, antoivat hänelle suojaa metsän pahoja henkiä vastaan. Hän uneksi bengalilaisista jumalista, yliopiston kurssikirjoista, Lontoon kuninkaallisesta tiedeseurasta, ja seuraavana päivänä hänen sinivalkoinen päivänvarjonsa oli taas menossa eteenpäin.
Doonin rajalla, Mussoorien ohi mentyä ja tasangon häämöttäessä kultaisena usvana edessäpäin levähtää ränsistynyt kantovuode, jossa, kuten koko vuoristo tietää, lepää sairas laama, matkalla etsimään parannuksen virtaa. Kyläkunnat ovat melkein tapelleet saadakseen kunnian kantaa sitä, sillä laama ei ainoastaan ole antanut heille siunaustaan, vaan hänen oppilaansa on maksanut siitä hyvät rahat, täyden kolmannen osan sahibien hinnoista. Kaksitoista mailia päivässä on dooli taivaltanut, niinkuin rasvaiset, kuluneet sauvojen päät osoittavat, ja sellaisia teitä, joita myöten harvat sahibit kulkevat. Mentiin Nilangsolan kautta myrskyssä, jolloin hieno lumipyry tunkeutui liikkumattoman laaman vaatteiden joka poimuun, sitten Raiengin mustien kukkulain välitse, missä he kuulivat villivuohien huutoja pilvien läpi, ylös jyrkkiä seinämiä ja loivia rinteitä, laaksojen ja vuorisolien yli, kun tiellä Vesilaaksoon kierrettiin ainaista hiljaista hölkkää Bhagiratin polun kamalia mutkia, paarien kieppuessa ja narskuessa. Ja sitten taas ylös ja alas, kunnes pysähdyttiin puolenpäivän aikaan johonkin viileään tammimetsikköön, ja usein aamuhämärissä, jolloin hurskaillekin saattaa antaa anteeksi kärsimättömän pyhän miehen noitumisen, siirryttiin kylästä toiseen tai sitten tulisoihdun valossa kulkien, jolloin rohkeinkin ajattelee aaveita … näin dooli päätyi loppuasemallensa. Pienikasvuiset vuoristolaiset hikoilivat jo täällä Sewalikvuoriston alempien rinteiden kohtuullisessa lämmössä ja kertyivät pappien ympärille saadakseen siunauksensa ja palkkionsa.
— Te olette saavuttaneet ansiota, sanoo laama, — enemmän kuin osaatte aavistaakaan. Ja palaatte vuoristoon, lisää hän huoaten.
— Tietysti. Korkealle vuoristoon, niin pian kuin suinkin.
— Kantajat hierovat olkapäitään, ottavat vettä suuhunsa, sylkevät sen pois jälleen ja nauhovat uudelleen olkivirsunsa. Kim maksaa heille väsyneen näköisenä pikku hopearahoilla, nostaa eväsvasun kantovuoteesta, puristaa povessaan olevaa öljykangaskääryä — ne ovat pyhiä kirjoituksia — ja auttaa laamaa nousemaan jaloilleen. Vanha mies on jälleen saavuttanut rauhansa, eikä hän enää odota, että vuoret musertavat hänet kuten hän arveli eräänä kauheana yönä, jolloin tulvehtinut joki pidätti heitä.
Miehet nostavat kantovuoteen olallensa ja rientävät pian näkymättömiin pensaikkojen väliin.
Laama kohottaa kätensä Himalajan vuorijonoa päin. — Teidän piiriinne, oi te siunatut vuoret, ei mestarimme vasama pudonnut! Enkä milloinkaan enää saa hengittää teidän ilmaanne.
— Mutta sinä olet kymmenen kertaa väkevämpi tässä puhtaassa ilmassa, sanoi Kim, sillä hänen väsyneelle mielellensä teki hyvää ajatella viljavia hymyileviä tasankoja. — Näille paikoille mahtoi vasama pudota. Me tahdomme kulkea hyvin hiljakseen, ehkäpä kosin päivässä, sillä etsintämme on onnistuva. Mutta tämä vasu painaa paljon.
— Niin, etsintämme on onnistuva. Minä olen päässyt suuresta kiusauksesta.
* * * * *
He kulkivat vain muutaman mailin päivässä tästä lähtien, ja Kimin piti sekä tukea laamaa että kantaa raskasta eväsvasua, jossa oli kirjoja, ja lisäksi papereita povellansa ja hoitaa jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Hän kerjäili aamusilla, levitti vaipan, missä laama saisi mietiskellä, piti hänen väsynyttä päätänsä polvellansa keskipäivän kuumuuden aikana, karkotellen kärpäsiä, niin että käsivartta pakotti, kerjäsi taas illalla ja pesi laaman jalat, ja palkinnoksi tämä lupasi hänelle vapautuksen — tänään, huomenna tai viimeistään kolmantena päivänä.
— Eipä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut. Ihmettelen silloin tällöin, hoitiko Ananda uskollisemmin mestariamme. Ja sinäkö olet sahib? Kun minä olin mies, kauan aikaa sitten, unohdin sen. Nyt katselen sinua usein, ja aina muistan, että sinä olet sahib. Se on merkillistä.
— Sinähän olet sanonut, ettei ole eroa mustan eikä valkoisen välillä.
Miksi kiusaat minua tällä puheella, pyhä mies? Anna minun hieroa
toistakin jalkaasi. Sellainen puhe vaivaa minua. Minä e n ole sahib.
Minä olen vain chelasi, ja pääni on raskas hartioillani.
— Olehan kärsivällinen! Me saavutamme pian vapautuksen. Sitten sinä ja minä tuon virran toisella rannalla katsomme entistä elämäämme niinkuin vuoristossa näimme päivänmatkat jäljessämme. Ehkäpä minäkin kerran olin sahib.
— Ei mikään sahib milloinkaan ole ollut sinun kaltaisesi, sen vannon.
— Olen varma siitä, että Ihmeitten talon kuvien hoitaja oli entisessä elämässään ollut hyvin viisas luostarinjohtaja. Mutta eivät hänenkään silmälasinsa enää auta silmiäni näkemään. Varjot kaihtivat niitä, kun tahdon tarkasti katsella. No, ei sillä väliä, mehän tunnemme raihnaisen ruumiimme vehkeet, varjo vaihtuu toiseen. Minä olen vielä ajan ja paikallisuuden harhanäyn vallassa. Kuinka pitkän matkan olemme tänään ruumiillisesti kulkeneet?
— Ehkäpä puoli kosia. — Kolmeneljännestä mailia oli ehditty, ja sekin hyvin työläästi.
— Puoli kosia, ja minä kuljin kymmenentuhatta hengessäni. Kuinka nämä hyödyttömät asiat meitä vaivaavatkaan ja kiusaavat. — Hän katseli läpikuultavaa kättänsä, jossa rukousnauhakin tuntui painavalta. — Chela, etkö milloinkaan toivo saavasi luopua minusta?
Kim ajatteli öljykangaskääryä ja eväsvasussa olevia kirjoja. Jospa joku luotettava henkilö ottaisi vain ne, saisi tuo suuri peli jatkua hänen puolestaan miten tahansa. Hän tunsi väsymystä, ja hänen päätänsä pakotti, ja syvältä aiheutuva yskä painosti häntä.
— En, sanoi hän melkein ankarasti. — Enhän minä ole koira enkä käärme, jotta purisin, kun olen oppinut rakastamaan.
— Sinä ole liian lempeä minulle.
— Enpä sitäkään. Olen toimittanut yhden asian kysymättä sinulta. Olen lähettänyt sanan Kulun naiselle sen naisen välityksellä, joka antoi tänä aamuna vuohenmaitoa, ja ilmoitin, että olet vähän väsynyt ja tarvitsisit kantovuoteen. Minua pahoittaa, etten lähettänyt sanaa jo Dooniin saapuessamme. Me odotamme tässä, kunnes kantovuode saapuu.
— Minä olen tyytyväinen. Sillä naisella on kultainen sydän, niinkuin sanoit, mutta hän on lörpöttelijä — aikamoinen lörpöttelijä.
— Hän ei väsytä sinua, siitä olen pitänyt huolta. Pyhä mies, minun sydämeni on hyvin raskas monien huolimattomuuksien vuoksi sinua kohtaan. — Hysteerinen nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. — Minä olen vienyt sinua liian pitkälle enkä aina ole hankkinut sinulle hyvää ruokaa. En ole myöskään välittänyt kuumuudesta ja olen puhellut ihmisten kanssa tien varrella jättäen sinut yksiksesi… Minä olen … minä olen … Hai mai! Mutta minä rakastan sinua… Ja nyt se on liian myöhäistä… Minä olin vain lapsi… Oi miksi en ollut mies! — Väsymyksen ja ponnistuksen näännyttämänä vaipui Kim laaman jalkoihin ja nyyhkytti siinä.
— Mitä tämä puhe on? sanoi vanha mies lempeästi. — Sinä et ole milloinkaan rahtuistakaan poikennut kuuliaisuuden tieltä. Laiminlyönytkö minut? Lapsi parka, olen nojannut sinun voimiisi niinkuin vanha puu nojautuu muuriin. Ja päivä päivältä, aina Shamleghista alkaen, olen sinusta voimaa imenyt. Siitä syystä, eikä minkään sinun oman syntisi vuoksi, olet sinä väsynyt. Nyt viheliäinen ja tuhma ruumis ilmaisee itsensä. Se ei ole voitokas sielu. Älä ole milläsikään! Ainakin voit lopulta tuntea ne pahat henget, joita vastaan sinun on taisteltava. Ne ovat kaikki maasta kotoisin … harhanäyn aiheuttamia. Me palaamme Kulun naisen luo. Hän saavuttaa ansiota antaessaan suojaa meille ja varsinkin hoitaessaan minua. Sinä saat olla vapaana, kunnes voimasi palaavat. Olin aivan unohtanut tyhmän ruumiin. Jos jotakin on moitittava, niin minua juuri. Mutta me olemme liian lähellä vapautuksen porttia välittääksemme sellaisesta. Minä voisin sinua ylistää, mutta mitäpä siitäkään olisi? Pienen ajan kuluttua me olemme jo kaikkien tarpeitten ulkopuolella.
Ja niin hän hyväili ja lohdutti Kimiä puhellen viisaita sanoja ja vakavia opetuksia vähän ymmärtämästämme eläimestä, aineellisesta ruumiistamme, joka, ollen vain harhanäky, on olevinaan yhtä tärkeä kuin sielukin ja siten pimittää Tietä sekä suunnattomasti lisää tarpeettomia vaivoja.
— Hai hai! Puhukaamme Kulun naisesta. Luuletko hänen vielä pyytävän jotakin taikaa tyttärensä pojille? Kun minä olin nuori mies, hyvin kauan aikaa sitten, vaivasivat minua sentapaiset harhanäyt ja eräät muut, ja minä menin luostarin johtajan luokse, joka oli pyhä mies ja totuuden etsijä, vaikka en sitä tiennyt. Istuhan ja kuuntele, sinä sieluni ystävä. Näin hän puhui: "Chela, pane mieleesi, maailmassa on paljon valheita ja monta valehtelijaa. Mutta sen suurempia valehtelijoita ei ole kuin meidän ruumiimme, lukuunottamatta ruumiimme haluja." Ajatellen näitä olin tyydytetty, ja suuresti ystävällisenä hän tarjosi minulle teetä. Salli minun nytkin saada teetä, sillä minä olen janoinen.
Nauraen kyyneliensäkin välissä Kim suuteli laaman jalkoja ja ryhtyi valmistamaan teetä.
— Sinä nojaat minuun, pyhä mies, mutta minä nojaan sinuun muissa asioissa. Tiedätkö siitä?
— Olen ehkä arvannut sen…, ja laaman silmät rävähtivät. — Se asia täytyy muuttaa.
Jonkin ajan kuluttua saapui melulla ja jyrinällä ei mikään vähempi kuin sahiban oma paras kantotuoli kahdenkymmenen mailin päästä, vieläpä sama harmaapäinen vanha uryalainen palvelija saattamassa, ja kun he vihdoin saapuivat valkoiseen pitkään taloon Saharunporen luona, ryhtyi laama omiin toimenpiteisiinsä.
Talon emäntä sanoi iloisesti tavallisten tervehdyksien perästä ylemmän kerroksen ikkunasta: — Mitäpä hyötyä oli vanhan naisen neuvoista vanhalle miehelle? Minähän sanoin sinulle, muistapa että sanoin, pyhä mies, että pitäisit silmällä oppilastasi. Kuinka noudatit neuvoani? Älä huoli vastata minulle. Minä tiedän. Hän on juoksennellut naisten parissa. Katso hänen silmiänsä. Ihan syvälle painuneet, ja kavaltava viiva nenästä alaspäin. Hän on joutunut hunningolle. Hyi, hyi, ja hänkin on pappi!
Kim oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Puistipahan vain kieltävästi päätänsä.
— Älä puhu pilaa, sanoi laama. — Se aika on ollut ja mennyt. Me olemme nyt täällä suurissa asioissa. Minä sairastuin sielullisesti vuoristossa, mutta hän ruumiillisesti. Ja siitä asti olen elänyt hänen voimiensa varassa … näännyttäen häntä.
— Molemmat lapsia — nuori ja vanha…, tokaisi nainen, mutta jätti enemmät pilapuheet. — Toivottavasti saatte nyt täällä voimanne takaisin. Odottakaahan vähän, niin tulen juttelemaan kanssanne noista rakkaista vuorista.
Iltapäivällä, jolloin hänen vävynsä oli palannut eikä hänen itsensä tarvinnut tehdä tarkastuskierrosta talossa, palasi nainen taas asian ytimeen, ja laama selitteli hänelle matalalla äänellä kaikki. Molemmat vanhukset nyökyttivät viisaasti päätänsä. Kim oli pistäytynyt muutamaan huoneeseen, jossa oli vuode, ja lepäsi kuin horroksissa. Laama oli kieltänyt Kimiä levittämästä hänelle peitteitä sekä hankkimasta ruokaakin.
— Minä tiedän, minä tiedän. Kukapa muu tietäisi? kaakatti nainen. — Me, jotka olemme menossa hautaan, tartumme niiden käsiin, jotka tulevat elämän lähteiltä vesiastiansa kukkuroillaan täynnä. Minä tein vääryyttä pojalle. Hän kulutti voimansa sinulle? Tottahan on, että vanhat kuluttavat nuoria joka päivä. Nyt meidän täytyy pitää huolta, että hän saa voimansa takaisin.
— Sinä olet monta kertaa saavuttanut ansiota…
— Minäkö ansiota. Mitä se on? Vanha raihnainen ihminen, joka laittaa ruokaa miehille, jotka eivät edes kysy: "Kuka tämän keitti?" Jospa ansioni tulisivat tyttäreni pojan hyväksi…
— Hänenkö, jolla oli vatsatauti?
— Ja pyhä mies muistaa senkin. Täytyy kertoa se hänen äidillensä. "Hänenkö, jolla oli vatsatauti", tarkalleen pyhä mies muisti. Sehän on erinomainen kunnia! Hän on ylpeä siitä.
— Oppilaani on minulle saman arvoinen kuin jollekin valistumattomalle on hänen poikansa.
— Sano mieluummin tyttären poika. Äideillä ei ole meidän ikämme viisautta. Jos lapsi huutaa, luulevat he jo taivaan päähänsä putoavan. Isoäiti on jo tarpeeksi kaukana äidin tuskista, huolista ja imettämisiloista, ymmärtääkseen milloin lapsen huuto johtuu todellisesta syystä tai pahuudesta. Ja sinä muistutat minua nyt, että viime kerralla täällä ollessasi saatoin ehkä loukata sinua vaatiessani taikaa.
— Sisar, sanoi laama käyttäen nimitystä, jolla buddhalainen munkki nimittää nunnaa, — jos sellainen taika saattaa lohduttaa sinua…
— Se on parempi kuin kymmenentuhatta lääkäriä.
— No niin, jos ne lohduttavat sinua, tahdon minä, joka oli Such-zenin luostarin johtaja, tehdä sinulle niin monta kuin haluat. En ole nähnyt kasvojasi.
— Sitä apinatkin, jotka varastavat hedelmiämme, pitävät voittonaan. He, hee!
— Mutta kuten hän sanoi, joka tuolla nukkuu, jatkoi laama viitaten pihan yli vierashuoneen suljettuun oveen päin, — sinullahan on kultainen sydän… Ja hän on hengessä minun todellinen "pojanpoikani".
— Hyvä on, minä olen pyhän miehen lehmä. — Tämä oli puhtaasti hindulainen sananparsi, mutta laama ei siitä välittänyt. — Minä olen vanha, olen kantanut poikia sydämeni alla. Ennen saatoin miellyttää miehiä, nyt minä voin heitä parantaa. — Laama kuuli naisen rannerenkaitten samassa kilahtelevan, aivan kuin hän olisi paljastanut käsivartensa käydäkseen asiaan. — Minä pidän huolta pojasta ja teen hänet terveeksi. Kyllä me vanhat vielä jotakin ymmärrämme.
Niinpä siis Kimiä, kun hän kaikki jäsenet kipeinä avasi silmänsä ja aikoi mennä keittiöön hankkimaan opettajalleen ruokaa, kohtasikin ankara vastustus, ja hän huomasi ovellansa huntuun puetun naisen ja harmaapäisen miespalvelijan, joka selitti hänelle, mitä hän ei missään tapauksessa saisi tehdä.
— Sinä et saa etkä tarvitse mitään. Mitä? Suljettu laatikkoko pyhiä kirjojasi varten? No, se on eri asia. Taivas varjelkoon, että häiritsisin pappia rukouksissaan. Se tuodaan kyllä ja sinä saat pitää avaimen.
Kannellinen laatikko tuotiin ja asetettiin hänen sänkynsä alle, ja sinne Kim pisti Mahbubin pistoolin, öljykankaaseen käärityn kirjemytyn ja kirjat sekä muistiinpanot, huoahtaen helpotuksesta. Jostakin käsittämättömästä syystä tunsi hän niiden painon mielessään paljoa raskaampana kuin niiden todellisen painon olkapäillään. Hänen päätänsä suorastaan pakotti niiden ajatteleminen öisin.
— Sinun sairautesi on aivan tavaton nykypäivien nuorissa siitä alkaen kuin nuoret ovat jättäneet vanhempiensa huoltamisen. Sille on parasta uni ja eräät lääkkeet, sanoi sahiba, ja Kim oli iloinen saadessaan jättäytyä tuohon puoleksi tiedottomaan tilaan, vaikka se osittain häntä pelotti, jos viehättikin.
Nainen keitti jonkinlaisessa aasialaisessa puhdistamossa juomia, jotka tuoksuivat inhottavilta ja maistuivat sitäkin pahemmilta. Hän seisoi Kimin vieressä kunnes ne olivat menneet alas, ja kyseli tarkoin, miltä tuntui, kun ne taas olivat tulleet takaisin ylös. Hän kielsi ketään astumasta esipihalle ja vahvisti kiellon asettamalla sinne aseistetun miehen. Tosin vartija oli yli seitsemänkymmenen ja hänen kelvoton miekkansa loppui kädensijaan, mutta hän edusti sahiban arvovaltaa, ja kuormatut kärryt, lörpöttelevät palvelijat, vasikat, koirat, kanat ja sellaiset tekivät pitkän kierroksen sen paikan ympäri. Ja parasta kaikesta, kun ruumis oli kunnossa, sahiba valitsi köyhien sukulaisten joukosta, joita tunkeili rakennusten takaosassa — kotivieraiksi me niitä sanoisimme — erään serkun lesken, joka osasi sitä, mitä eurooppalaiset, vaikka heillä ei ole asiasta käsitystäkään, sanovat hieronnaksi. Ja iltapäivän kuluessa, asetettuaan hänet idästä länteen, niin että salaperäiset maavirrat, jotka vaikuttavat ruumiimme tomuaineksiin, auttaisivat eivätkä estäisi, kaksi heistä alkoi poimia häntä kappaleiksi — luu luulta, lihas lihakselta, jänne jänteeltä, ja lopuksi hermo hermolta. Vatvottuna tahdottomaksi ainejoukoksi, epämukavien, heidän silmiään verhoavien huntujen korjailemisen ja järjestelemisen puoleksi hypnotisoimana, Kim luisui kymmenentuhannen penikulman syvyyteen unen maille ja nukkui kuusineljättä tuntia yhtämittaa unta, joka virkisti häntä kuin sade vainiota kuivuuden jälkeen.
Sitten sahiba alkoi lihottaa häntä, ja koko talo joutui liikkeelle hänen huudoistaan. Hän valitsi lintuja teurastettaviksi, hän hankki kasviksia, ja harras hidasajatuksinen puutarhuri, joka oli miltei yhtä vanha kuin hän, hikoili niitten takia. Hän hankki mausteita ja maitoa ja sipulia ja pieniä purokaloja, sitruunia juomiin, peltopyitä ja lopuksi vartaalla paistettua kananpojan maksaa inkiväärilevyjä välissä.
— Olen nähnyt jonkin verran maailmaa, sanoi nainen puuhaillessaan kasaantuvain tarjotinten parissa. — Ja siinä on vain kahta lajia naisia: toisia, jotka vievät mieheltä voiman, ja toisia, jotka antavat sen heille takaisin. Kerran olin edellinen, nyt olen jälkimmäinen. Älä ole olevinasi pappi minuun nähden. Minä vain puhun leikkiä. Tämä kaikki tulee hyväksesi, jahka jälleen lähdet tielle. Serkku, — tämän hän sanoi köyhälle sukulaiselle, joka ei koskaan väsynyt kehumaan suojelijansa armeliaisuutta, — hänhän alkaa kiiltää kuin äsken suitun hevosen karva. Työmmehän on kuin tanssijattarelle heitettävien jalokivien kiillottamista, eikö olekin?
Kim nousi istumaan ja hymyili. Hirvittävä väsymys oli hänen ruumiistansa pudonnut niinkuin vanha kenkä. Hänen kielensä halusi taas puhua kyllikseen, vaikka viikko sitten pieninkin sana tahmasi sitä kuin tuhka. Niskan pakotus, jonka hän luuli laaman kannattamisesta saaneensa, oli mennyt samalla kuin ankarat säjötykset ja paha maku suustakin. Molemmat vanhat naiset, jotka eivät enää olleet perin varovaisia huntuineen, luksuttivat yhtä tyytyväisinä kuin kanat, jotka siemeniä nokkien olivat tulleet sisään avoimesta ovesta.
— Missä on pyhä mies? kysyi hän.
— Kuulehan häntä! Pyhä mies voi hyvin, kivahti nainen muka kiukkuisesti. — Vaikka se ei ole hänen ansiotansa. Jos saisin tietää jonkin taikakeinon, millä saada hänet viisaaksi, möisin jalokiveni ja ostaisin sen. Ajatella, että hän hylkäsi hyvän ruuan, jonka olin itse keittänyt. Ja sitten hän lähti kahdeksi yöksi vainioille tyhjin vatsoin ja lopuksi kompastui muutamaan puroon … onko se sinun mielestäsi pyhyyttä? Vihdoin, kun hän oli huolellisesti hävittänyt sydämestäni kaiken rauhan, minkä sinä olit jättänyt, selittää hän minulle hankkineensa paljon ansiota. Sellaisiahan kaikki miehet ovat! Ei, niin se ei ollut … hän sanoo minulle olevansa vapaa kaikesta synnistä. Mutta sen olisin minä voinut sanoa hänelle ennenkuin hän kasteli itsensä läpimäräksi.
— Nyt hän kyllä voi hyvin — tämä tapahtui viikko sitten — mutta en voi ymmärtää sellaista pyhyyttä! Kolmen vuoden vanha lapsi olisi ymmärtäväisempi. Älä sinä murehdi pyhän miehen vuoksi, hän puolestaan seuraa sinua molemmin silmin, milloin ei kahlaile puroissamme, lopetti puhuja.
— En muista nähneeni häntä. Minusta päivät ja yöt menivät ohi kuin jotkin mustat ja valkoiset verhot, jotka avautuivat ja sulkeutuivat. Minä en ollut sairas; olin vain väsynyt.
— Sellainen väsymys tulee luonnostaan muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Mutta olethan siitä nyt päässyt.
— Maharanee, aloitti Kim, mutta nähtyään katseen naisen silmissä muutti sen hellimmäksi puhuttelumuodoksi, — äiti, saan kiittää sinua hengestäni. Kuinka voin sen ilmaista? Kymmenentuhatta siunausta talollesi ja…
— Olkoon taloni siunaamaton. — (On mahdotonta tarkalleen toistaa vanhuksen sanaa). — Kiitä jumalia niinkuin pappi, jos tahdot, mutta kiitä minua niinkuin poika, jos minusta välität. Olenko sinua nostellut, hieronut ja hoitanut sitä varten, että paiskaat minulle vain kaikenlaisia sanoja kasvoja vasten? Äitisi on kai synnyttänyt sinut, että särkisit hänen sydämensä. Miten sinä häntä kohtelit — poikani?
— Minulla ei ollut äitiä, sanoi Kim. — Hän kuoli, niinkuin sanovat, minun ollessani aivan pieni.
— Hai mai! Sittenhän ei kukaan voi sanoa, että olen häneltä mitään oikeutta ryöstänyt, jos — kun lähdet jälleen ja tämäkin talo on yksi monista, joita käytit majapaikkanasi ja jotka unohdat kevyesti lausuttuasi siunauksen. Mutta eipä sillä väliä. Enhän tarvitse siunauksia, mutta … mutta… Hän polki jalkaansa köyhälle sukulaiselle: — Vie pois vadit. Mitä hyötyä on siitä, että antaa kylmän ruuan seistä huoneessa, sinä onnettomuuden nainen!
— Minäkin olen … olen kerran synnyttänyt pojan; mutta hän kuoli, vastasi kumara olentoparka, harson takaa. — Sinä tiedät, että hän kuoli! Odotin vain käskyäsi viedäkseni astiat pois.
— Minäpä olen onnettomuuden nainen, — huudahti vanha sahiba katuvasti. — Me, jotka laskeudumme alas chattrien luo (suuret päivänvarjot polttorovioiden yläpuolella, missä papit ottavat vastaan viimeiset saatavansa), takerrumme yhäti kiinni chattien (vesiruukkujen) kantajiin (nuoriin, jotka uhkuvat elämän ylpeyttä, hän tarkoitti; mutta sanaleikki oli ontuva). — Jollei saata tanssia juhlassa, saa katsoa ulos ikkunasta, ja lastenlasten hoitaminen vie naiselta kaiken ajan. Sinun opettajasi antaa nyt minulle kaikki toivomani taikakeinot tyttäreni vanhimman pojan hyväksi, luultavasti siksi, että hän nyt on aivan vapaa synnistä. Mutta hakim on nyt ollut hyvin alakuloinen näinä päivinä. Hän myrkyttää palvelijoitani, kun ei parempia ole saatavissa.
— Mikä hakim, äiti?
— Sama daccalainen, joka antoi lääkemarjan, mikä repi minut kolmeksi kappaleeksi. Hän tuli tänne niinkuin eksynyt kameeli viikko sitten, vannoen että sinä ja hän olitte olleet veriveljiä siellä Kulun tiellä ja ollen olevinaan hyvin huolissaan sinun terveydestäsi. Hän oli hyvin laiha ja nälkäinen, jonka vuoksi annoin toimittaa hänellekin ruokaa.
— Tahtoisin nähdä hänet, jos hän on täällä.
— Hän syö viisi kertaa päivässä ja puhkoo palvelijoitteni paiseita suojellakseen itseänsä halvaukselta. Hän on niin huolissaan sinun puolestasi, että hän alituisesti oleskelee keittiön ovella ja pitää henkeään yllä kaikenlaisilla jäännöksillä, ja hän aikoo jäädä tänne. Pääsemmeköhän milloinkaan hänestä eroon?
— Lähetä hänet tänne, äiti, veitikkamaisuus palasi hetkeksi hänen silmiinsä. — Minä koetan.
— Lähetän hänet kyllä, mutta paha olisi ajaa hänet poiskin. Ainakin oli hänellä ymmärrystä vetää pyhä mies pois purosta, ansaiten siten ansiota, vaikka pyhä mies ei tällä kertaa niin sanonutkaan.
— Hän on hyvin viisas hakim, lähetä hänet tänne, äiti.
— Pappiko ylistää pappia? Sepä ihmettä! Jos hän on ystäväsi, vaikka riitelitte viimeksi, tuon hänet tänne vaikka väkisin ja tarjoan juhla-aterian jäljestäpäin, poikani. Nouse ylös näkemään maailmaa! Tällainen vuoteessa loikominen on seitsemänkymmenen pahan aiheuttaja — poikani!
Nainen riensi pois pannakseen toimeen hirmumyrskyn keittiön puolella, ja melkein ennenkuin hänen varjonsa oli hävinnyt, pujahti babu huoneeseen puettuna niinkuin roomalainen keisari, avopäin, kiiltonahkakengissä ja loistavana lihavuuttaan ja iloisena tervehtien.
— Hiisi vieköön, herra O'Hara, olenpa iloinen nähdessäni sinut. Minä kyllä ystävällisesti suljen oven, mutta sääli on, että olet sairas. Oletko oikein sairas?
— Paperit … paperit sieltä kiltasta. Kartat ja murasla! — Hän ojensi avainta kärsimättömänä, koko ajan oli hän murehtinut, miten pääsisi noista papereista eroon.
— Olet oikeassa. Sillä tavalla meidän tulee menetellä. Saitko kaikki?
— Kaikki, mitä käsin kirjoitettua löysin kiltasta, otin mukaan.
Loput heitin rotkoon.
Kim kuuli, kuinka avain kiertyi lukossa ja kuinka babu avasi öljykankaisen kääryn ja selaili nopeasti papereita. Häntä oli vaivannut ajatus, että ne olivat siellä vuoteen alla hyödyttöminä noina toimettomuuden päivinä, ja nyt hänen mielensä oli keventynyt, kun Hurree tarttui häntä käteen puristaen sitä innokkaasti, hypellen kuin norsu.
— Tämäpä oli erinomaista! Kaikista parasta, herra O'Hara. Sinä olet, hah-hah-haa, saanut kaikki mitä voi ajatella. He selittivät kahdeksan kuukauden työn menneen hukkaan! Ja kuinka he minua löivätkään!… Katsoppas, täällä on Hilasin kirje.
Hän hymisi pari riviä persialaista runokieltä, joka on valtuutetun ja vakuuttamattoman valtiotaidon kieltä. — Herra rajah-sahib on joutunut aika pulaan. Hänen täytyy virallisesti selittää, kuinka on mahdollista, että hän kirjoittaa rakkauskirjeitä tsaarille. Ja nämä kartat ovat vasta mainioita. Ja useat täkäläiset pääministerit ovat joutuneet näiden kirjeiden vuoksi epäluulon alaisiksi… Kylläpä onnistuit. Hallitus tulee muuttamaan ja nimittämään uudet Hilasin ja Bunarin kruununperimyksen perilliset. "Törkeää kavallusta"… Mutta sinähän et ymmärräkään, vai mitä?