II
He saapuivat linnoituksen tapaiselle rautatieasemalle, joka synkkänä kohosi aamuyön pimeydessä. Tavarapihalta kuului sähkövintturien vinkunaa niiden siirrellessä raskaita viljakuormia, joita pohjoisesta tuodaan.
— Tämä on pahojen henkien työtä, sanoi laama, peräytyen säikähtäneenä ontolta kumajavaa pimeyttä, muurattujen penkereitten välissä välähteleviä ratakiskoja ja ylhäällä häämöttävää katonkannattimien sekavaa verkkoa. He olivat jättimäisessä kiviseinäisessä hallissa, jonka permanto näytti olevan laskettu liinoihin käärityillä kuolleitten ruumiilla … kolmannen luokan matkustajilla, jotka olivat ostaneet lippunsa edellisenä iltana ja nukkuivat odotussalissa. Vuorokauden jokainen tunti on itämaalaisesta samanlainen, ja matkustajaliikennekin on järjestetty sen mukaisesti.
— Tänne tulevat tulivaunut. Joku on tuolla aukon takana, Kim osoitti lippuluukkua. — Hän antaa sinulle paperin, jolla pääset Umballaan.
— Mutta mehän menemme Benaresiin, vastasi vanhus.
— Samantekevää. Otetaan Benaresiin sitten. Pian! Juna tulee jo!
— Ota sinä rahat!
Laama, joka ei ollutkaan niin hyvin tottunut juniin kuin oli luulotellut, säikähti, kun 3,25 aamulla etelään menevä juna syöksyi jyristen sisään asemalle. Nukkujat hyppäsivät pystyyn, ja asemahuone kajahteli huutoja ja melua. Huudeltiin veden ja makeisten kauppiaita, alkuasukaspoliisit komentelivat, ja naiset kirkuivat kootessaan kapineitaan, lapsiaan ja aviomiehiään.
— Se on juna … vain juna. Ei se tänne tule. Odotahan!
Ihmetellen laaman yksinkertaista luottavaisuutta (tämä oli antanut hänelle pienen pussin täynnä rupeita) Kim osti lipun Umballaan. Uninen myyjä murisi ja heitti pöytään matkalipun seuraavalle asemalle, noin kuuden mailin päähän.
— Ei, sanoi Kim, tutkien sitä ja irvistellen. — Se kelpaisi farmareille, mutta minä asun Lahoren kaupungissa. Olihan se kuitenkin näppärä temppu, babu. Antakaa nyt lippu Umballaan.
Babu antoi äkäisenä oikean matkalipun.
— Ja toinen sitten Amritsariin, sanoi Kim, jolla ei ollut lainkaan halua kuluttaa Mahbub Alin rahoja mihinkään niin jonninjoutavaan kuin maksuun Umballaan asti.
— Matka maksoi noin paljon. Vaihtorahat sain takaisin. Minä tiedän, miten junissa kuljetaan. Tuskinpa milloinkaan yogi on tarvinnut chelaa niinkuin sinä tarvitset, laverteli hän iloisena hölmistyneelle laamalle. — He olisivat jättäneet sinut Mian Mir-asemalle ilman minua. Tätä tietä, tule. — Hän antoi takaisin pikkurahat pidättäen yhden annan rupeeta kohti Umballan lipusta vaivansa palkkiona … jota tapaa Aasiassa aina käytetään.
Laama kurkisti täyteen ahdetun rautatievaunun ovesta sisälle. — Eikö olisi parempi kävellä? sanoi hän arasti.
Tukeva sikhiläinen käsityöläinen pisti esiin parrakkaan päänsä. —
Pelkääkö hän? Älä pelkää. Minä muistan ajan, jolloin pelkäsin junia.
Tule vain sisään! Tämä on hallituksen työtä.
— En minä pelkää, sanoi laama. — Onko siellä tilaa kahdelle?
— Ei täällä ole edes hiirelle tilaa, kirkui hyvinvoivan maanviljelijän vaimo, hindulainen jat äveriäästä Jullundurista. Yöjunissa ei pidetä niin tarkkaa vaaria kuin päiväjunissa, joissa eri sukupuolet tarkoin pannaan eri vaunuihin.
— Oh, poikani äiti, voimmehan tehdä tilaa, sanoi hänen siniturbaaninen miehensä. — Ota lapsi syliisi. Sehän on pyhä mies, etkö näe?
— Ja sylissäni on seitsemänkymmentä kertaa seitsemän myttyä! Miksi et pyydä häntä istumaan syliini, häpeämätön? Sellaisiahan miehet aina ovat! — Hän katseli ympärilleen saadakseen kannatusta. Ikkunan lähellä istuva amritsarilainen naikkonen tuhahti harsonsa takaa.
— Sisään, sisään! huusi lihava hindulainen koronkiskuri puristaen vaatteeseen käärittyä tilikirjaa kainaloonsa. Viekkaasti hymyillen lisäsi hän: — On hyvä olla ystävällinen köyhiä kohtaan.
— Kyllä kai, kun saa seitsemän prosenttia kuukaudessa ja vielä syntymättömänkin vasikan pantiksi, sanoi nuori dogralainen sotilas, joka oli menossa kotiin lomalle; kaikki yhtyivät nauruun.
— Meneekö juna Benaresiin? kysyi laama.
— Tietysti. Miksi muutoin olisimme tänne tulleet? Mene sisään, muutoin jäämme tänne, huusi Kim.
— Katsos! kirkui Amritsarin tyttö. — Hän ei ole koskaan ennen ollut junassa. Katsos vain!
— No, autetaan, sanoi maalainen ojentaen suuren ruskean kätensä ja vetäen hänet sisään. — Näin se käy, isä.
— Mutta … mutta … minä istun permannolla. On vastoin Sääntöä istua penkillä, sanoi laama. — Sitäpaitsi jalkani kangistuisivat.
— Eipä ole yhtäkään oikean elämän sääntöä, jota näissä junissa ei rikottaisi, sanoi koronkiskuri huuliaan muikistaen.
— Me istumme esimerkiksi kaikenkarvaisten kastilaisten ja kansojen vieressä.
— Niin ja vieläpä häpeämättömimpäin rinnalla, sanoi äskeinen vaimo katsellen vihaisesti Amritsarin tyttöä, joka taas puolestaan ihaili nuorta sotilasta.
— Sanoinhan, että meidän olisi pitänyt mennä rattailla, sanoi hänen miehensä, — ja siten olisimme säästäneet rahaakin.
— Niin … ja sitten kuluttaneet kaksi vertaa ruokaa matkan varrella.
Siitähän on jo puhuttu kymmenentuhatta kertaa.
— Niinpä kyllä, ja kymmenellätuhannella kielellä, — mutisi mies.
— Jumalat auttakoot meitä vaimo-parkoja, jollemme saisi puhuakaan.
Ohhoh! Hän on niitä, jotka eivät saa katsoa eikä puhutella naista. —
Sillä laama, jota hänen Sääntönsä kielsi, ei ollut kiinnittänyt naiseen
vähintäkään huomiota. — Ja hänen oppilaansa lienee samanlainen?
— Eipä suinkaan, äiti, sanoi Kim reippaasti. — Ei ainakaan, jos nainen on hyvän näköinen ja armelias nälkäistä kohtaan.
— Se oli kerjäläisen vastaus, sanoi sikhiläinen nauraen. — Siitä sait, sisar! — Kim oli ojentanut kätensä pyytääkseen.
— Entä minne aiot mennä? kysyi nainen antaen hänelle puolikkaan leipää likaisesta kääröstä.
— Benaresiin asti, sisar.
— Olette kai temppujentekijöitä? kysyi nuori sotilas. — Onko mitään temppuja ajan kuluksi? Miksi ei tuo keltainen mies vastaa?
— Sen vuoksi, sanoi Kim lujasti, — että hän on pyhä ja ajattelee asioita, jotka ovat sinulta salatut.
— Saattaa olla. Mutta me Loodhianan sikhit emme välitä opinkappaleista, virkkoi toinen sointuvasti. — Me taistelemme.
— Minun sisareni veljenpoika on naik (korpraali) siinä rykmentissä, sanoi sikhiläinen käsityöläinen hiljaa. — On siellä dogralaisia komppanioitakin.
Sotilas katseli tuijottaen häntä, sillä dogralaiset ovat toista kastia kuin sikhiläiset, ja sitten pankkiiri nauroi.
— Kaikki ne ovat samanarvoisia minulle, sanoi amritsarilainen tyttö.
— Sen kyllä uskomme, tokaisi talonpojan vaimo ilkeästi.
— Niin, mutta kaikki, jotka ase kädessä maatansa palvelevat, kuuluvat kuin yhteen veljeskuntaan. Kastin veljeskunta on erikseen, mutta sen yläpuolella taas — tyttö katseli ympärilleen vähän varovasti — on Pultonin yhdistävä side … rykmentti … eikö niin?
— Veljeni on eräässä rykmentissä, sanoi talonpoika. — Dograt ovat hyviä miehiä.
— Sinun sikhisi ainakin olivat sitä mieltä, sanoi sotamies katsoen vihaisesti äänettömään ukkoon, joka istui nurkassa. — Sinun sikhisi ainakin niin ajattelivat, kun kaksi meidän komppaniaamme tuli auttamaan heitä Pirzai Kotalissa kahdeksaa afridein komppaniaa vastaan ei täyttä kolmea kuukautta sitten.
Hän kertoi sitten eräästä rajakahakasta, jossa Loodhiana-sikhien dogra-komppaniat olivat kunnostautuneet. Amritsarin tyttö hymyili, sillä hän tiesi, että tuo juttu oli hänen suosionsa voittamista varten.
— Voi, voi, sanoi talonpojan vaimo lopuksi, — heidän kylänsä siis poltettiin ja pikkulapset joutuivat kodittomiksi?
— He olivat ryöstäneet meidän kuolleemme. He saivat maksaa suuret rahat, kun olimme heitä kurittaneet; niin se oli. Onko tämä Amritsar?
— On, ja tässä merkitään lippumme, sanoi rahakauppias kopeloiden vyötänsä.
Lamppujen valo rupesi jo kalpenemaan aamun vaaletessa, kun sekarotuinen konduktööri tuli sisään. Matkalippujen tarkastus on verrattain hidasta idässä, jossa ihmiset kätkevät ne kaikenlaisiin piilopaikkoihin. Kim otti omansa, ja hänen käskettiin poistua.
— Mutta minä menen Umballaan, väitti hän vastaan. — Minä olen tämän pyhän miehen seurassa.
— Voit mennä Jehannumiin saakka minun puolestani. Tämä lippu on kuitenkin vain Amritsariin. Ulos!
Kim puhkesi itkuun ja selitti, että laama oli hänen isänsä ja äitinsä, että hän oli laaman ainoa vanhuuden turva ja että laama kuolisi ilman hänen hoitoaan. Kaikki matkustajat pyysivät konduktööriä olemaan armollinen, rahakauppias varsinkin oli siinä suhteessa kaunopuheinen, mutta mies vei kuin veikin Kimin asemasillalle. Laama oli aivan neuvotonna eikä voinut saada selvää koko asiasta. Kim korotti äänensä ja itki vaunun ikkunan ulkopuolella.
— Minä olen aivan köyhä, isäni on kuollut … äitini on kuollut. Oh, armeliaat ihmiset, jos minut heitetään tänne, kuka hoitaa tuota vanhaa miestä?
— Mitä … mitä tämä on? kysyi laama. — Hänhän on menossa Benaresiin, hänen täytyy tulla minun kanssani. Hän on minun chelani. Jos rahaa on maksettava…
— Oh, ole hiljaa, kuiskasi Kim; — olemmeko me ruhtinaita heittääksemme rahaa hukkaan, kun koko maailma on niin armelias?
Amritsarin tyttö astui vaunusta myttyineen, ja häntäpä juuri Kim oli odottanutkin. Hän tiesi, että tuontapaiset naiset olivat armeliaita.
— Matkalippu … pieni matkalippu Umballaan … oi sinä sydänten murtaja!
Tyttö nauroi.
— Etkö ole lainkaan armelias?
— Tuleeko tuo pyhä mies pohjoisesta?
— Hyvin kaukaa pohjoisesta, huusi Kim. — Vuoristosta asti.
— Siellä Pohjolassa on lunta mäntyjen välissä … vuoristossa on lunta. — Äitini on Kulusta. Osta itsellesi lippu. Pyydä vanhan miehen siunausta minulle.
— Kymmenentuhatta siunausta, kirkui Kim. — Oh, pyhä mies, nainen on ollut armelias, niin että voin tulla kanssasi … nainen, jolla on kultainen sydän. Minä juoksen ostamaan matkalipun.
Tyttö katseli laamaa, joka oli vaistomaisesti seurannut Kimiä asemasillalle. Vanhus kumartui, jottei näkisi tyttöä, ja mutisi jotakin tiibetinkielellä hänen mennessään ohitse väkijoukon mukana.
— Helposti saatu, helposti menee, sanoi talonpojan vaimo terävästi.
— Hän on saanut ansiota itselleen, vastasi laama. — Epäilemättä se oli nunna.
— Sellaisia on kymmenentuhatta yksin Amritsarissa. Tule takaisin, vanha mies, tai juna jättää sinut, huusi rahanlainaaja.
— Se riitti sekä matkalippuun että ruokaankin, sanoi Kim rientäen paikalleen. — Syö nyt, pyhä mies. Katsos, päivä koittaa!
Aamu-usvat haihtuivat kohoten kultaisina, punaisina, kellertävinä viheriältä tasangolta. Koko rikas Punjabin alue oli pian näkyvissä täydessä loistossaan päivänpaisteessa. Laama säpsähteli vähän, kun sähkölankapylväät vilahtelivat ohitse.
— Junan nopeus on suuri, sanoi rahanvaihtaja vähän isällisesti hymyillen. — Me olemme joutuneet kauemmaksi Lahoresta kuin mitä olisit kahdessa päivässä kävellyt. Illalla olemme Umballassa.
— Ja siitä on vielä pitkälti Benaresiin, sanoi laama väsyneesti, pureskellen Kimin tarjoamaa leipää. Kaikki avasivat käärönsä ja rupesivat syömään aamiaista. Sitten rahanlainaaja, talonpoika ja sotilas täyttivät piippunsa, ja pian täyttyi koko vaunu katkeralla savulla, jonka keskeltä kuului yskintää ja syljeskelyä kaikkialta. Sikhiläinen ja talonpojan vaimo pureskelivat kuivaa pan-juurta; laama otti nuuskaa ja hypisteli rukousnauhaansa. Kim istui jalat ristissä tyytyväisenä, kun vatsa oli täysi.
— Mitä jokia onkaan Benaresissa? kysyi laama äkkiä kaikilta.
— Siellä on Gunga (Ganges), vastasi rahakauppias, kun tirskumiset olivat lakanneet.
— Mitä muita?
— Mitä muita pitäisi sitten olla paitsi Gunga?
— Minun muistini mukaan piti olla eräs terveeksitekevä virta.
— Se on juuri Gunga. Se, joka siinä kylpee, puhdistuu ja pääsee jumalien luo. Kolmasti olen vaeltanut sinne. Hän katseli ympärilleen ylpeänä.
— Kylläpä se oli jo tarpeenkin, sanoi nuori sotilas kuivasti, ja matkailijain nauru kääntyi tälläkertaa rahanlainaajaa kohtaan.
— Puhdistuu … pääsee takaisin jumalien luo, mutisi laama. — Ja saa taas jatkaa elämän kiertokulkua … yhä sidottuna ajan pyörään. — Hän pudisti päätänsä. — Mutta ehkäpä siinä on erehdys. Kuka sitten on pannut Gungan alulle?
— Jumalat. Mihinkä uskontokuntaan sinä kuulut? kysyi rahanvaihtaja hämmästyneenä.
— Minä seuraan Lakia … ylevintä Lakia. Jumalat siis tekivät Gungan.
Minkälaisia jumalia ne olivat?
Kaikki katselivat häneen hämmästyneinä. Oli käsittämätöntä, että joku voisi olla tietämätön Gungasta.
— Mikä … mikä on sinun jumalasi? kysyi rahanlainaaja lopuksi.
— Kuulehan! sanoi laama ottaen rukousnauhansa toiseen käteensä. —
Kuulkaa, sillä nyt puhun Hänestä! Hindin kansa, kuulkaa!
Hän alkoi ensin urdun-kielellä puhua Buddhasta, mutta omien ajatuksiensa viehättämänä siirtyikin pian tiibetinkieleen ja luki pitkiä kiinankielisiä otteita Buddhan elämästä. Lempeät ja kärsivälliset ihmiset kuuntelivat kunnioittavasti. Koko Intia on täynnä pyhiä miehiä, jotka mutisevat vierailla kielillä oman intonsa tulen kuluttamina, uneksijoita ja näkijöitä, niinkuin on alusta ollut ja aina on.
— Hm, sanoi Loodhianan sikhi-sotilas. — Lähimpänä naapurinamme Pirzai Kotalissa oli muhamettilainen rykmentti, ja heidän pappinsa … hän oli, mikäli muistan, naik … kun häneen tuli se henki, osasi ennustaa. Mutta hullut ovat kaikki Jumalan huomassa, hänen päällikkönsä antoivat paljon anteeksi hänelle.
Laama jatkoi taas urdun-kielellä muistaen, että hän oli vieraassa maassa. — Kuulkaa kertomusta nuolesta, jonka Mestarimme lähetti jousestaan, sanoi hän.
Se sopi paljon paremmin kuulijoille, ja he kuuntelivat uteliaina, kun hän kertoi. — Nyt, Hindin kansa, menen etsimään tuota jokea. Tiedättekö mitään, mikä voisi opastaa minua? Sillä me olemme kaikki … miehet ja naiset … pahan vallassa.
— Onhan Gunga … ja Gunga yksin … se pesee pois synnit, kuului mutinana kaikkialta vaunusta.
— Vaikka kieltämättä meillä on hyviä jumalia Jullundurin seudullakin, sanoi talonpojan vaimo katsellen ikkunasta. — Katso, kuinka ne ovat siunanneet viljavainiot.
— Tutkia kaikki Punjabin virrat ei ole mikään pieni asia, sanoi hänen miehensä. — Minulle riittää semmoinen virta, joka jättää runsaasti mutaa pelloilleni, ja minä kiitän Bhumiaa, kodin jumalaa. — Hän kohautti pronssinvärisiä olkapäitään.
— Luuletko Mestarimme tulleen niin pitkälle pohjoiseen? kysyi laama, kääntyen Kimin puoleen.
— Saattoi kyllä tulla, vastasi Kim sovittavasti, sylkäistessään punaista pan-juuren mehua lattialle.
— Viimeinen suurista miehistä, sanoi sikhiläinen varmasti, — oli Sikander Julkarn (Aleksanteri Suuri). Hän kivesi Jullundurin tiet ja rakensi suuren vesisäiliön Umballan lähelle. Se kiveys on kestänyt tähän päivään saakka, ja myöskin vesisäiliö on vielä jäljellä. En ole milloinkaan kuullut sinun jumalastasi.
— Anna hiustesi kasvaa pitkiksi ja puhu Punjabin murretta, sanoi nuori sotilas leikillään Kimille käyttäen erästä sananpartta. — Siinä kaikki, mitä tarvitaan tullakseen sikhiksi. — Mutta hän ei sanonut sitä kovinkaan äänekkäästi.
Laama huokasi ja vaipui mietteisiinsä, kyyristyneenä vähäpätöiseksi muodottomaksi kääröksi. Puheittensa lomassa saattoivat ympärillä olevat kuulla hänen matalaa puheluansa: "Om mani padme hum! Om mani padme hum!" … ja rukousnauhan helmien hiljaista kalinaa.
— Minua väsyttää, sanoi hän vihdoin, — junan kiivas vauhti ja kolina väsyttää minua. Sitäpaitsi luulen, että olemme kulkeneet jo sen virran ohi.
— Ollaan rauhassa, sanoi Kim, — sillä eikö virta ollut lähellä
Benaresia? Me olemme vielä kaukana siitä paikasta.
— Mutta … jos Mestarimme kulki pohjoiseen, saattaisi se olla jokin näistä pienistä virroista, joiden yli olemme tulleet.
— En tiedä.
— Mutta sinuthan lähetettiin minulle — eikö lähetettykin? — sen ansion vuoksi, minkä olin saavuttanut Suchzenissa. Sinähän tulit kanuunan luota siellä kaupungissa … ja sinulla oli kahdet kasvot ja kahdet vaatteet.
— Ollaan hiljaa. Niistä asioista ei saa puhua täällä, kuiskasi Kim. — Minähän olin vain yksin, kun tarkemmin ajattelet, hindupoika … suuren vihreän kanuunan luona.
— Mutta eikö siellä ollut myöskin englantilainen, jolla oli valkoinen parta — pyhä mies kuviensa seurassa — joka itse yhä varmemmaksi varmisti vakuutukseni, että on olemassa vasaman synnyttämä virta?
— Hän — me — menimme Lahoren Ihmeitten taloon rukoilemaan siellä olevien jumalien edessä, selitti Kim ympärillä oleville. — Ja talon sahib puheli hänelle — tämä on aivan totta — kuten veli. Hän oli hyvin pyhä mies, kaukaisten vuorten takaa. Lepää sinä vain. Aikanaan tulemme Umballaan.
— Mutta minun virtani — minun parantava virtani?
— Ja sitten, jos haluat, lähdemme etsimään sitä virtaa jalkaisin.
Siten emme sivuuta mitään … emme edes pientä purosta metsän reunassa.
— Mutta etsithän sinä jotakin itsekin? — Laama nousi istumaan hyvillään siitä, että muisti niin hyvin.
— Niinpä kyllä, sanoi Kim ilahduttaakseen häntä. Poika oli erittäin tyytyväinen saadessaan näin olla matkalla, pureskella pan-juurta ja nähdä uusia ihmisiä suuressa hyväntahtoisessa maailmassa.
— Sinähän etsit härkää … punaista härkää, joka tulisi auttamaan sinua … ja viemään sinua … minnekä se olikaan? Minä olen unohtanut. Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä?
— Ei se minua minnekään vie, sanoi Kim. — Minä vain kerroin sinulle tarinan.
— Mitä te juttelette? kysyi talonpojan vaimo kumartuen eteenpäin ja helistellen rannerenkaitaan. — Tehän molemmat näette unia? Viheriällä niityllä punainen härkä, joka vie sinut taivaaseen. Vai minne? Näitkö näyn? Ennustiko joku sinulle? Meillä on punainen härkä kylässämme Jullundurin kaupungin luona, ja siellä se on laitumella vehmaimmalla niityllämme.
— Anna naiselle vanhan naisen satu ja kutojalinnulle lehti ja lankaa, niin siitä syntyy ihmeellisiä asioita, sanoi sikhiläinen. — Kaikki pyhät miehet näkevät unia, ja seuraamalla heitä saavat heidän oppilaansakin saman kyvyn.
— Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä? toisti laama. — Jossakin edellisessä elämässä olet saattanut hankkia ansioita, ja härkä tulee sinua palkitsemaan.
— Ei, ei … se oli vain taru, jonka joku minulle kertoi … ehkä piloillaan. Mutta minä etsin härkää Umballasta, ja sinä voit etsiä virtaasi ja levähtää junan jyrinästä.
— Saattaisihan olla, että se härkä tietäisi … että se olisi lähetetty opastamaan meitä molempia, sanoi laama lapsellisen toiveikkaasti. Sitten hän puhui muille, viitaten Kimiin: — Tämä poika lähetettiin minulle eilen. Hän ei ole arveluni mukaan tästä maailmasta.
— Olen tavannut runsaasti kerjäläisiä ja runsaasti pyhiä miehiä, mutta en milloinkaan sellaista yogia enkä sellaista oppilasta, sanoi vaimo.
Hänen miehensä kosketti sormella otsaansa ja hymyili. Mutta kun seuraavalla kerralla ruvettiin syömään, annettiin laamalle parhainta.
Ja vihdoin, väsyneinä, unisina ja tomuisina he saapuivat Umballan asemalle.
— Me jäämme tänne erään oikeusasian vuoksi, sanoi talonpojan vaimo Kimille. — Me asumme mieheni serkun nuoremman veljen luona. Siellä on tilaa yogillekin, samoin sinullekin. Antaisiko hän minulle siunauksensa?
— Kuule, pyhä mies! Tämä nainen, jolla on kultainen sydän, antaa meille yösijan. Tämä etelän maa on ystävällinen maa. Ajatteles, kuinka paljon apua olemme saaneet aamun koitteesta asti!
Laama taivutti päätänsä siunaukseen.
— Täytät minun serkkuni nuoremman veljen talon kuljeksivilla, murisi mies nostaen olkapäälleen bambusauvaan kiinnitetyn myttynsä.
— Sinun serkkusi nuorempi veli on isäni serkulle vielä velkaa tyttärensä hääjuhlasta, sanoi nainen terävästi. — Antakoot siihen tarkoitukseen näille ruokaa. Tämä yogihan kerjää, eikö niin?
— Minä kerjään hänen puolestaan, sanoi Kim, joka vain halusi saada laaman yöksi suojaan voidakseen itse etsiä Mahbub Alin englantilaista ja jättää hänelle valkoisen oriin sukutaulun.
— No, sanoi hän, kun he olivat päässeet turvaan siistin hindulaistalon pihaan, — minä menen vähän ulos … ostamaan ruokaa basaarista. Älä mene minnekään, kunnes palaan.
— Palaatko sinä? Palaatko varmasti? — Vanhus tarttui hänen ranteeseensa. — Ja palaatko tässä samassa asussa? Onko tänään liian myöhä etsiä virtaa?
— Liian myöhä ja liian pimeä. Ole rauhassa. Ajattele kuinka kaukana olet jo … sata kosia Lahoresta.
— Niin … ja yhä kauempana luostaristani. Voi! Tämä on suuri ja kauhistava maailma.
Kim livahti ulos, ja tuskinpa milloinkaan on vähemmän huomiota herättävä pieni olento kuljettanut omaa ja vielä tuhansien ihmisten kohtaloa pienessä kotelossa kaulassaan.
Mahbub Alin neuvot viittasivat hänelle kylläkin selvästi sen talon, missä englantilainen asui, ja tallirenki, joka ajoi pieniä rattaita kerhosta kotiin, varmisti häntä yhä enemmän. Jäljellä oli vain löytää itse isäntä, ja sitä varten Kim pujahti pensasaidan lävitse ja piiloutui kuistin luona korkeiden kukkapensaiden taa. Talossa oli kirkas valaistus, ja palvelijat liikkuivat kattaen pöytiä, joilla oli kukkia, laseja ja hopeita. Äkkiä tuli esille mustaan ja valkoiseen puettu englantilainen, hyräillen jotakin laulua. Oli liian pimeä voidakseen nähdä hänen kasvojaan, jonka vuoksi Kim koetti vanhaa kerjäläistemppua.
— Köyhien auttaja!
Mies kääntyi ja astui ääntä kohti.
— Mahbub Ali sanoo…
— Haa! Mitä sanoo Mahbub Ali?
Hän ei yrittänytkään saada nähdä tarkemmin puhujaa, ja siitä Kim ymmärsi hänen tietävän, mitä asia koski.
— Valkoisen oriin sukutaulu on aivan selvä.
— Mitä todistuksia sinulla on siitä? — Englantilainen poikkesi ruusupensaan luo tiepuoleen.
— Mahbub Ali on antanut minulle tämän todistuksen. — Kim heitti paperikäärön ilmaan niin että se putosi polulle miehen viereen, joka pani jalkansa sen päälle, samalla näet lähestyi eräs puutarhan rengeistä. Kun tämä oli mennyt, poimi hän paperin maasta ja heitti rupeen — Kim saattoi kuulla sen kilahduksen — ja meni taloon kääntymättä enää. Nopeasti Kim otti rahan, mutta huolimatta tottumuksestaan hän oli syntyperältään tarpeeksi irlantilainen arvellakseen, että hopea merkitsi vähimmin joka leikissä. Mitä hän tahtoi, oli saada nähdä millainen vaikutus hänen ilmoituksellaan oli; senvuoksi hän jäikin makaamaan ruohikkoon ja ryömi lähemmäksi taloa.
Hän näki, — sillä Intian bungalow-talot ovat avoimia päästä päähän — että englantilainen meni kuistin kulmassa olevaan pieneen huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen virkahuone, pöytä täynnä papereita ja kirjekoteloita. Sinne hän istuutui tutkiakseen Mahbub Alin viestiä. Hänen kasvonsa, joita lamppu täysin valaisi, muuttuivat ja synkistyivät, ja Kim, joka oli hyvin terävä sellaiseen, pani kaiken tarkoin merkille.
— Will, rakas Will, kuului naisen ääni. — Sinun pitäisi mennä vierashuoneeseen … he tulevat tuossa paikassa.
Mies vain luki kiinteästi.
— Will! sanoi ääni taas hetkistä myöhemmin. —Hän on tullut. Minä kuulen ratsujen kavionkopseen tieltä.
Mies riensi ulos avopäin, samassa kun suuret vaunut neljän hindusotilaan saattamina pysähtyivät kuistin eteen ja pitkä mustatukkainen mies, suora kuin seiväs, hypähti ulos mukanaan nuori upseeri, joka herttaisesti nauroi.
Kim makasi litteänä vatsallaan melkein ulottuen koskettamaan isoihin pyöriin. Isäntä ja mustatukkainen vieras vaihtoivat pari sanaa keskenään.
— Tietysti, sir, sanoi nuori upseeri reippaasti, — kaikki muu saa odottaa, kun on kysymys hevosesta.
— Me emme viivy enempää kuin parikymmentä minuuttia, sanoi talon isäntä; — voittehan pitää seuraa ja huvittaa heitä sillä välin.
— Käskekää jonkun miehistä odottaa, sanoi pitkä muukalainen mennessään isännän kanssa pieneen huoneeseen, vaunujen samalla poistuessa. Kim näki heidän kumartuvan Mahbub Alin viestiä tutkimaan ja kuuli heidän äänensä: toinen puhui matalalla ja kunnioittavalla äänellä, toinen terävästi ja päättävästi.
— Ei ole kysymys viikoista, vaan päivistä … melkeinpä tunneista, sanoi vanhempi. — Olen odottanut sitä jo jonkin aikaa, mutta tämä — hän viittasi Mahbub Alin paperiin — ratkaisee sen. Grogan tulee tänne illallisille, eikö niin?
— Kyllä, sir, ja samoin Macklin.
— Hyvä on. Minä puhuttelen heitä. Asia esitetään neuvostolle, mutta tässä tapauksessa olemme oikeutettuja ryhtymään heti toimeen. Ilmoittakaa Pindin ja Peshawurin prikaateille. Tämä tärvelee kesälomat, mutta sitä ei voi auttaa. Sen olemme saaneet siitä, ettemme kukistaneet heitä perinpohjin jo alussa. Kahdeksantuhatta riittänee.
— Minkä verran tykistöä, sir?
— Siitä täytyy neuvotella Macklinin kanssa.
— Onko siis sota kysymyksessä?
— Ei. Rangaistusretkikunta. Kun on sidottu edeltäjänsä toimista…
— Mutta C 25 on saattanut valehdella.
— Hän varmistaa toisen ilmoituksen. Itse asiassa he ovat näyttäneet aikomuksensa jo puoli vuotta sitten. Mutta Devenish tahtoi säilyttää rauhan, ja sitä he tietysti käyttivät voimistuakseen. Lähettäkää sähkeet heti — uusin salakirjaimin, ei vanhoin — minun ja Whartonin käyttämin. Luulen, ettei meidän tarvitse antaa naisten odottaa enempää. Voimme loput järjestää sikaareja poltellessamme. Arvelinkin tällaista olevan tulossa. Se on vain rangaistusretkikunta — eikä sota.
Kun saattomies poistui, ryömi Kim huoneen taakse, mistä hän Lahoren-aikuisten kokemustensa nojalla toivoi saavansa ruokaa — ja tietoja. Keittiö oli täynnä touhukkaita palveluspoikia, joista yksi potkaisi häntä.
— Ai, sanoi Kim ollen itkevinään. — Minä vain aioin pestä astioita, jos saisin ruokaa.
— Koko Umballa on samalla asialla. Mene tiehesi. Nyt viedään liemi sisään. Luuletko, että me, jotka palvelemme Creighton sahibia, tarvitsemme vieraita keittiöpoikia avuksemme aterioita valmistamaan?
— Mutta onhan nyt oikein suuret illalliset, — sanoi Kim, katsellen lautasia.
— Kummakos se on. Illan kunniavieras ei olekaan kukaan muu kuin itse
Jang-i-Lat sahib (ylipäällikkö).
— Hoo! sanoi Kim, aivan täsmällisesti ääntäen hindulaisten ihmetyshuudahduksen. Hän oli saanut tietää, mitä halusikin, ja kun keittiöpoika kääntyi poispäin, livahti hän tiehensä.
— Ja kaikki touhu, sanoi hän itsekseen, ajatellen tapansa mukaan hindukielellä, — muka hevosen sukutaulun vuoksi! Mahbub Alin olisi pitänyt tulla minulta oppimaan hiukan valehtelemisen taitoa. Kun ennen kuljetin sanaa, koski se aina naisia. Nyt ovat miehet kysymyksessä. Sitä parempi. Se pitkä mies sanoi lähettävänsä suuren armeijan rankaisemaan jotakuta … jossakin … sähke siitä lähetetään Pindiin ja Peshawuriin. Puhuttiin tykeistäkin. Jospa olisin ryöminyt lähemmäksi. Suuria uutisia!
Palattuaan yömajaansa hän tapasi maanviljelijän serkun nuoremman veljen keskustelemassa tämän vaimon ja jonkun ystävän kanssa perheen yhteisestä oikeudenkäyntiasiasta ja siihen kuuluvista seikoista, laaman nuokkuen istuessa vieressä. Illallisen jälkeen joku antoi hänelle vesipiipun, ja Kim oli aika mies mielestään imeskellessään sileätä kokospähkinän kuorta istuessaan siinä hajasäärin kuutamossa, silloin tällöin pistäen keskustelun lomaan jonkin huomautuksen.
Isäntäväki oli erittäin kohteliasta, sillä maanviljelijän emäntä oli kertonut talonväelle hänen punaisesta härästään ja että hän mahdollisesti oli lähtöisin toisesta, korkeammasta maailmasta. Sitäpaitsi laama oli suuren ja kunnioittavan huomion esineenä. Perheen pappi, vanha suvaitseva sarsutilainen bramiini, pistäysi talossa myöhemmin illalla ja tietysti pani toimeen jumaluusopillisen keskustelun, kohottaakseen arvoansa perheen silmissä. Uskonasioissa nämä olivat tietenkin hänen puolellaan, mutta olihan laama joka tapauksessa heidän vieraansa ja uutuutensa puolesta mielenkiintoinen. Hänen lempeä ystävällisyytensä ja merkilliset kiinankieliset lauseensa, jotka tuntuivat loitsuluvuilta, ihastuttivat heitä suunnattomasti. Tuossa hyväntahtoisessa, yksinkertaisessa seurapiirissä hän innostui ja aukeni kuten Bodhisatin oma lootus, puhuen Suchzenin mahtavilla vuorilla viettämästään elämästä, ennenkuin, kuten hän sanoi, — "nousin ja lähdin etsimään valistusta".
Kävipä siinä kertomuksen kuluessa selville, että hän noina elämänsä maallisina päivinä oli ollut aika mestari laatimaan horoskooppeja ja syntymäkaavoja, ja perhebramiini houkutteli hänet ilmaisemaan hänen siinä käyttämiään menettelytapoja. Kumpikin käytti kiertotähdistä sellaisia nimiä, joita toinen ei voinut ymmärtää, ja viittaili vain taivaalle, jossa suuret tähdet pimeässä tuikkivat. Talon lapset saivat moittimatta hypistellä laaman rukousnauhaa, ja tämä, aina muutoin tarkka puhtauden sääntöjen noudattaja unohti kokonaan Säännön, joka kieltää katsomasta naisiin … niin innossaan hän kertoi vuorten ikilumesta, maanvieremistä, tukkeutuneista tunturisolista, kaukaisista kallioista, joista löytää safiireja ja turkooseja, ja vihdoin ihmeellisestä ylänkötiestä, joka vie itse suureen Kiinaan.
— Mitä sinä hänestä ajattelet? kysyi maamies salavihkaa papilta.
— Pyhä mies … todella pyhä mies. Hänen jumalansa eivät ole oikeita jumalia, mutta hänen jalkansa kulkevat Tietä, oli vastaus. — Ja hänen ennustusmenetelmänsä, joita sinä et tosin pysty tajuamaan, ovat viisaat ja luotettavat.
— Sanoppa minulle, pyysi Kim laiskasti, löydänkö punaisen härkäni viheriältä kedolta, kuten minulle on luvattu.
— Mitä tiedät syntymähetkestäsi? kysyi pappi, ollen olevinaan hyvinkin mahtava.
— Olen syntynyt ensimmäisen ja toisen kukonlaulun välillä toukokuun ensimmäisenä yönä.
— Minä vuonna?
— En tiedä; samana hetkenä kun ensi kerran huusin, tapahtui Srinagurin suuri maanjäristys Kashmirissa. — Kim oli kuullut tämän hoitajattareltaan ja tämä taas puolestaan Kimball O'Haralta. Maanjäristys oli tuntunut Intiassakin, ja sitä pidettiin Punjabissa kauan aikaa ajanlaskun lähtökohtana.
— Ai! sanoi eräs naisista innostuen. Sehän näytti yhä vahvistavan
Kimin yliluonnollista sukuperää. — Eikö silloin syntynyt se tyttökin…
— Ja hänen äitinsä lahjoitti miehellensä neljä poikaa yhtä monena vuonna … kaikki kelpo poikia, huudahti maanviljelijän vaimo istuen syrjässä varjossa.
— Eipä kukaan tietoihin syventynyt unohda, missä asennoissa kiertotähdet tuona yönä olivat; sanoi perheen pappi. Hän rupesi piirtelemään kuvioita pihan hiekkaan. — Ainakin sinulla on oikeus saada osallesi puolet Härän tähtialasta. Miten ennustus kuuluu?
— Eräänä päivänä, sanoi Kim ihastuneena aiheuttamastaan jännittävästä mielenkiinnosta, — minusta tulee suuri mies, ja sen saa aikaan viheriän niityn punainen härkä, mutta sitä ennen tulee kaksi miestä tekemään kaikki valmiiksi.
— Niin, siten on aina laita ilmestyksissä. Synkkä pimeys, joka vähitellen hälvenee; sitten joku saapuu lakaisten paikan puhtaaksi. Sitten tulee Näky. Kaksiko miestä tulee, sanot? Niin, niin. Aurinko, lähtien Härän tähdistä, menee Kaksosten piiriin. Siitä ennustuksen kaksi miestä. Miettikäämme nyt asiaa. Tuoppas minulle jokin pieni oksa.
Hän rypisti kulmiaan ja piirsi hiekkaan, välillä pois pyyhkien, salaperäisiä kuvioita … kaikkien suureksi kummastukseksi, lukuunottamatta laamaa, joka, älykkäästi kyllä, ei puuttunut asiaan.
Noin puolen tunnin kuluttua pappi heitti oksan pois tyytyväisesti murahtaen.
— Näin tähdet sanovat. Kolmen päivän kuluessa tulevat nuo kolme miestä valmistamaan asioita. Heidän perästään tulee Härkä, mutta sen yhteydessä näkyy sodan ja aseellisten miesten merkki.
— Lahoresta lähtevässä junassa oli todella loodhianalainen sikhi-sotilas, sanoi talonpojan vaimo.
— Vaiti! Aseellisia miehiä … useita satoja. Mitä tekemistä sinulla on sota-asioissa? kysyi pappi Kimiltä. — Sinun merkkisi on punainen ja pian puhkeavan sodan ankara merkki.
— Eipä mitään … ei kerrassaan mitään, sanoi laama vakavasti. — Me etsimme vain rauhaa ja jokeamme.
Kim hymyili muistaessaan, mitä oli kuullut upseerin talossa. Varmasti hän oli tähtien suosikki.
Pappi pyyhkäisi jalallaan ennustusmerkit hiekasta. — Tätä enempää en voi nähdä. Kolmen päivän kuluessa tulee Härkä luoksesi, poikani.
— Entä minun jokeni? valitteli laama. — Olen toivonut, että hänen härkänsä johtaisi meidät molemmat joellemme.
— Eipä tuon ihmeellisen joen löytäminen ole mikään helppo asia, veljeni, sanoi pappi. — Sellaiset virrat eivät ole tavallisia.
Seuraavana aamuna oli laama estelyistä huolimatta innokas jatkamaan matkaa. Talonväki antoi Kimille suuren mytyn ruokatavaroita ja melkein kolme annaa kuparirahaa matkaa varten, saatellen heitä monin siunauksin etelään päin johtavalle tielle päivän koittaessa.
— Sääli, etteivät nuo ihmiset ja heidän kaltaisensa pääse vapaiksi
Olevaisuuden Pyörästä, sanoi laama.
— Silloinpa jäisi maan päälle vain pahoja ihmisiä, ja kuka sitten antaisi meille ruokaa ja suojaa? tuumi Kim, iloisesti taakkaansa kantaen.
— Tuolla on pieni joki. Katsokaamme sitä, sanoi laama, poiketen valkealta tieltä niitylle päin ja joutuen suoraan pariah-koirien parveen.
III
Koirien jäljessä tuli vihainen maamies bambusauvaansa heiluttaen. Hän oli ammattipuutarhuri, joka kuului arainikastiin ja kasvatti vihanneksia ja kukkia Umballan kaupunkia varten. Kim tunsi hyvin hänen tapaisensa miehet.
— Tuollainen mies, sanoi laama lainkaan välittämättä koirista, — on epäkohtelias vieraille, kiukkuinen ja armoton. Hänen käytöksensä jo varoittaa sinua, oppilaani.
— Hoi, hävyttömät kerjäläiset! huusi mies. — Menkää tiehenne! Pois täältä!
— Menemme kyllä, vastasi laama tyynen arvokkaasti — Lähdemme siunaamattomilta tiluksilta.
— Ah, sanoi Kim huoaten — Jos seuraava sato tulee huono, voit syyttää siitä vain omaa kieltäsi.
Mies liikahti levottomasti sandaaleissaan — Maa on täynnä kerjäläisiä, sanoi hän puoleksi anteeksipyytäen.
— Ja mistä tiesit, että me tulisimme sinulta kerjäämään, oh mali? sanoi Kim pilkaten, käyttäen nimitystä, jota tuollainen puutarhuri vähimmin rakastaa — Mitään muuta emme aikoneet kuin katsoa tuota jokea tuolla taampana.
— Jokeako mukamas! tokaisi mies. — Mistä kaupungista te olette, kun ette tunne kaivettua kanavaa? Sehän on suora kuin nuoli, ja minun pitää maksaa siitä vedestä aivan kuin se olisi juoksevaa hopeaa. Taampana on eräs joenhaara. Mutta jos tarvitsette vettä, niin voin antaa sitä .. ja maitoa myös.
— Me menemme vain joelle, sanoi laama lähtien liikkeelle.
— Maitoa ja ruokaa, änkytti mies katsellen pitkää muukalaista. — Minä … minä … en tahdo hankkia itselleni pahaa … enkä vainioillenikaan; kerjäläiset ne vain näinä aikoina kovin vaivaavat.
— Pane mieleesi, sanoi laama kääntyen Kimiin, — vihan punainen sumu saattoi hänet kiukkuisesti puhumaan. Kun se hänen silmistänsä poistuu, muuttuu hän kohteliaaksi ja lempeämieliseksi. Tulkoon siunaus hänen mailleen. Älä liian äkkiä arvostele ihmisiä … maamies.
— Minä olen tavannut pyhiä miehiä, jotka olisivat kironneet sinut ja kaiken omaisuutesi, sanoi Kim nolostuneelle miehelle. — Eikö hän ole viisas ja pyhä? Minä olen hänen oppilaansa.
Hän nosti nenäänsä ylpeänä ja astui hyvin arvokkaana kapeaa pellonpientaretta.
— Ne eivät ylpeile, sanoi laama hetken perästä, — ne, jotka kulkevat
Keskitietä.
— Mutta sinähän sanoit hänen kuuluvan alhaiseen kastiin ja olevan epäkohtelias.
— En sanonut, että hän kuului alhaiseen kastiin, sillä kuinka sellaista voi olla, jota ei ole? Jäljestäpäin hän katui tylyyttään, ja minä unohdin hänen vikansa. Sitäpaitsi on hänkin meidän laillamme Olevaisuuden Pyörään kytketty, mutta hän ei kulje vapautuksen tietä. — Laama pysähtyi pienen vesiojan luo ja katseli karjan tallaamaa äyrästä.
— Mistä sinä voit tuntea jokesi? kysyi Kim heittäytyen korkean sokeriruo'on varjoon.
— Kun sille tulemme, saan varmasti jotakin valaistusta. Tämä ei ole, sen tunnen, oikea paikka. Voi, pienoinen vesi, jos vain voisit kertoa, missä jokeni virtaa! Mutta siunattu ole sinäkin, jotta hedelmöitä maita!
— Katso! katso! Kim hypähti hänen viereensä ja tempasi hänet syrjään. Keltainen ja ruskea juova liukui tulipunaisten kukkien seasta ojan reunalle, kurotti päänsä veteen, joi ja jäi makaamaan. Se oli suuri cobra-käärme, joka katseli kalsein, luomettomin silmin heitä.
— Ei ole keppiä … ei ole minkäänlaista keppiä, sanoi Kim. — Minä etsin sellaisen ja lyön käärmeen kuoliaaksi.
— Miksi? Sehän on meidän laillamme niinikään Pyörään kytketty … siinäkin on alaspäin tai ylöspäin kehittyvä elämä … hyvin kaukana vapautuksesta. Hyvin paljon pahaa on tehnyt se sielu, joka on tuohon olomuotoon pantu.
— Minä vihaan kaikkia käärmeitä, sanoi Kim. Ei pitkäkään tottumus alkuasukasten elämään saata hävittää valkoisen miehen inhoa käärmettä kohtaan.
— Anna sen elää elämänsä loppuun. — Kokoonkiertynyt hirviö sihisi ja puoleksi avasi kitansa. — Tulkoon vapautuksesi pian, veli, jatkoi laama rauhallisesti. — Sattuisitko sinä tietämään joestani?
— En milloinkaan ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä, kuiskasi Kim hämmästyneenä. — Ymmärtävätkö käärmeetkin sinun puhettasi?
— Kuka tietää? — Laama kulki aivan käärmeen kohotetun pään ohi. Se painui alas kiemuraisen ruumiin poimuihin.
— Tule sinäkin! kutsui laama olkansa takaa.
— Enkä tule, sanoi Kim, — minä kierrän.
— Tule vain. Ei se tee pahaa.
Kim epäröi hetken. Laama vahvisti kehotustaan lausumalla yksitoikkoisesti jonkin kiinalaisen lauseen, jota Kim luuli loitsuksi. Hän totteli ja hypähti ojan yli, eikä käärme tosiaan liikahtanutkaan.
— Enpä milloinkaan ole nähnyt sellaista miestä. — Kim pyyhkäisi hien pois otsaltaan. — Entä minne nyt menemme?
— Se on sinun sanottava. Minä olen vanha ja muukalainen … kaukana omasta maastani. Jollei tuo rel-vaunu (juna) saisi päätäni aivan pyörälle, lähtisimme sillä Benaresiin heti. Mutta sitenhän saattaisimme joutua kulkemaan jokemme ohi. Menkäämme etsimään toista jokea.
Koko päivän he kulkivat hedelmällisiä maita, jotka niihin uhratun ahkeran työn tuloksiksi antavat kolme, jopa neljäkin satoa vuodessa — sokeriruokojen, tupakkaistutusten, vihannesmaiden läpi; poiketen tieltä milloin näkivät vilahduksenkin vettä; herättäen kyläkoiria ja puolipäivän helteessä nukkuvia kyliä. Laama vastaili sateleviin kysymyksiin aina yhtä kärsivällisesti ja yksinkertaisesti. He etsivät jokea, jolla olisi ihmevoima parantaa. Tiesikö kukaan siitä mitään? Joskus miehet nauroivat, mutta useammin he kuuntelivat hänen tarinaansa loppuun saakka ja tarjosivat heille varjoisan paikan, maitoa juoda ja ruokaa syödä. Naiset olivat aina ystävällisiä ja lapset, kuten kaikkialla muuallakin, milloin arkoja, milloin uskaliaampia. Illaksi he pääsivät erään savimajoista muodostuneen kylän varjoisan puun suojaan ja puhelivat kylänvanhimman kanssa karjan tullessa laitumelta ja naisten valmistaessa illallista. He olivat kulkeneet nälkäisen Umballan kaupungin ympäristössä olevien puutarhojen lävitse ja joutuneet penikulman laajuisille vehmaille viljavainioille.
Kylänvanhin oli valkopartainen, ystävällinen mies, joka oli tottunut vieraita kohdittelemaan. Hän valmisti olkimattovuoteen laamalle, toi hänelle lämmintä keittoa ja täytti hänelle piipun, ja kun iltahartaus jo oli päättynyt kylän temppelissä, lähetti kutsumaan pappia.
Kim kertoi lapsille Lahoren kaikesta suuruudesta ja kauneudesta, rautatiematkasta ja sentapaisista kaupunkiasioista; miehet taas keskustelivat verkalleen, niinkuin karjakin rauhallisena märehti.
— En voi ymmärtää sitä, sanoi kylänvanhin lopuksi papille. — Kuinka selität hänen puheensa? — Laama, joka oli lopettanut tarinansa, hypisteli hiljaa rukousnauhaansa.
— Hän on etsijä, vastasi pappi. — Koko maa on täynnä sellaisia. Muistapa vain häntä, joka viime kuussa kävi täällä … fakiiria, kilpikonnineen.
— Niin, mutta silläpä miehellä oli järkeä, sillä Krishna itse oli ilmestynyt näyssä hänelle, luvaten paratiisin ilman kiirastulta, jos hän vaeltaa Prayagiin. Tämä mies ei etsi mitään sellaista jumalaa, jonka minä tuntisin.
— Ole vaiti, hän on vanha ja tulee kaukaa. Sitäpaitsi hän on hupsu, vastasi sileäleukainen pappi. — Kuulehan, — hän kääntyi laaman puoleen, — kolme kosia (n. 10 km) länteenpäin on Kalkuttan suuri valtatie.
— Mutta minä aikoisin Benaresiin.
— Se vie Benaresiin myös. Se kulkee kaikkien tällä puolen Indus-jokea olevien virtojen yli. Minä neuvon sinua, pyhä mies, lepäämään täällä huomiseen. Lähde sitten sitä tietä — hän tarkoitti suurta valtamaantietä — ja koeta jokaista jokea, jonka yli kuljette, sillä ymmärtääkseni sinun jokesi parannusvoima ei ole löydettävissä jossakin erityisessä kohdassa, vaan pitkin joen koko pituutta. Sitten, jos jumalasi sen suo, pääset varmasti vapauteesi.
— Se oli oikein puhuttu. — Laama mielistyi hyvin ehdotukseen. — Me lähdemme huomenaamulla, ja minä siunaan sinua, kun näytit vanhoille jaloilleni niin lähellä olevan tien. — Hän lausui syvällä, laulavalla äänellä kiinankielisen lauseen. Pappikin oli liikuttunut, mutta kylänvanhin pelkäsi pahaa loitsua. Laaman yksinkertaisia vakavia kasvoja katsoessa ei kuitenkaan sellaista voinut kauan epäillä.
— Näetkö oppilaani? laama sanoi nuuskaa tarjoten. Hänen velvollisuutensa oli vastata kohteliaisuudella kohteliaisuuteen.
— Minä näen ja kuulen. — Kylänvanhin katsoi sinne, missä Kim istui puhellen sinipukuiselle tytölle, tämän pannessa rätiseviä oksia tuleen.
— Hänkin etsii omaansa. Ei jokea, vaan härkää … niin, viheriältä niityltä punaista härkää, joka jonakin päivänä korottaa hänet kunniaan. Hän ei ole luullakseni kokonaan tästä maailmasta. Hänet lähetettiin ihan äkkiarvaamatta auttamaan minua etsimisessäni, ja häntä nimitetään "koko maailman pikku ystäväksi".
Pappi hymyili. — Kuules sinä koko maailman pikku ystävä, huusi hän kitkerän savun takana olevalle pojalle, mikä sinä olet?
— Tämän pyhän miehen oppilas, vastasi Kim.
— Hän sanoo että sinä olet but (henki).
— Voivatko henget syödä? kysyi Kim silmäänsä vilkuttaen — Sillä minulla on nälkä.
— Ei se ole pilaa, huusi laama. — Muuan tähtientutkija eräässä kaupungissa, jonka nimen olen unohtanut…
— Umballan kaupungissahan nukuimme viime yön, kuiskasi Kim papille.
— Niin, Umtalla … oliko se Umballa? Hän laittoi horoskoopin ja selitti, että oppilaani pääsisi toiveittensa perille kahden päivän kuluessa. Mutta mitä hän sanoi tähtien ilmoittavan, koko maailman pikku ystävä?
Kim selvitteli kurkkuaan ja katseli ympärillään olevia harmaapartoja.
— Minun tähteni merkitsee sotaa, vastasi hän mahtaillen
Joku nauroi nähdessään pienen rääsyisen olennon siinä tiilipenkillä suuren puun alla. Sen sijaan että joku alkuasukas olisi siitä nolostunut, kuohahti Kimin veri ja hän hypähti pystyyn.
— Niin juuri, sotaa, hän sanoi.
— Se oli hyvin luotettava ennustus, mutisi syvä ääni, — sillä sotaa käydään aina rajalla … mikäli tiedän.
Puhuja oli vanha kuihtunut mies, joka oli ollut sotapalveluksessa alkuasukkaista muodostetussa ratsujoukossa suuren kapinan aikana. Hallitus oli antanut hänelle hyvän asunnon kylässä, ja vaikka hänen poikansa, hekin jo harmaapartaisia upseereita, olivat häntä köyhdyttäneet, oli hän vieläkin huomattava henkilö. Englantilaiset viranomaiset, maaherratkin, poikkesivat usein valtatieltä häntä tapaamaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän pukeutui entispäivien univormuun ja seisoi vieläkin suorana sotilasasussaan.
— Mutta nyt tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta, — kuului tiheäksi keräytyvästä joukosta Kimin kimakka ääni, jota hän itsekin hämmästyi.
— Punatakkisia vaiko omia joukkojamme? kysyi vanha mies melkeinpä niinkuin vertaiseltaan. Hänen äänensävynsä sai muutkin kunnioitten katselemaan Kimiä.
— Punatakkeja, vastasi Kim. — Punatakkeja ja kanuunia.
— Mutta … mutta … eihän tähdistäennustaja sanonut mitään sellaista, huudahti laama kiihkossaan, ottaen hyppysellisen nuuskaa.
— Mutta minä tiedän, minulle on se ilmoitettu, minä kun olen tämän pyhän miehen oppilas. Tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta punatakkista. Ne viedään Pindistä ja Peshawurista, se on varmaa.
— Poika on kuullut basaarijuttuja, sanoi pappi.
— Mutta hän on ollut aina mukanani, sanoi laama, — mitenkä hän mahtanee tietää? Minä en ole kuullut siitä.
— Hänestä tulee aika veitikka, kun tuo vanha mies on kuollut, mutisi pappi kylänvanhimmalle. — Mitähän kujeilua tämäkin on?
— Merkki, annahan minulle merkki, jyrähti vanha sotilas äkkiä. — Jos tulee sota, niin minun poikani olisivat jo siitä ilmoittaneet.
— Kun kaikki on valmiina, saavat poikasi siitä tiedon, mutta sinun pojistasi on pitkä matka niihin, joiden käsissä nämä asiat ovat. — Kim innostui asiaansa, sillä se muistutti häntä entisistä seikkailuista, jolloin hän kuljetteli kaikenlaisia kirjeitä ja hyötyäkseen oli usein tietävinään enemmän kuin tiesikään. Mutta nyt hän pelasikin suuremmista asioista … hänen kiihkonsa yltyi, ja hänessä heräsi suoranaista voimantuntoa. Hän rohkaisi itsensä ja jatkoi puhettaan.
— Vanha mies, antakaa minulle merkki. Määräävätkö alipäälliköt kahdeksantuhannen punatakkisen … ja kanuunoitten lähtemisestä?
— Eivät, vastasi vanha mies edelleen aivan kuin Kim olisi ollut hänen vertaisensa.
— Tiedätkö sinä, kuka antaa sellaisen käskyn?
— Olen nähnyt hänet.
— Niin, että tunnet hänet toisenkin kerran?
— Olen tuntenut hänet aina siitä kun hän oli topkhanan (tykistön) luutnantti.
— Pitkä mies, jolla on musta tukka ja joka kävelee näin? Kim astui jäykästi muutamia askelia.
— Niin, mutta senhän kuka hyvänsä on voinut nähdä.
Joukko kuunteli puhetta henkeään pidättäen.
— Se on totta, sanoi Kim, — mutta sanonpa enemmän. Katsos. Ensin tuo suuri mies kävelee näin, sitten hän ajattelee näin. (Kim siveli etusormellaan otsaansa ja poskeansa.) Ja sitten hän kiertää sormensa näin. Ja sitten hän panee hattunsa vasempaan kainaloonsa. — Kim teki tämän liikkeen ja seisoi kuin haikara.
Vanha mies mutisi mykkänä hämmästyksestä, mutta ympärilläolijat suorastaan värisivät.
— Niin … niin … niin. Mutta mitä hän tekee käskyjä antaessaan?
— Hän haroo niskaansa … näin. Sitten hän panee yhden sormensa pöydälle ja tuhisee nenäänsä. Sitten hän puhuu sanoen 'Järjestäkää liikekannalle se ja se rykmentti. Varustakaa ne ja ne kanuunat.'
Vanha mies nousi suoraksi ja tervehti sotilaallisesti.
— 'Sillä' — Kim muutti kansanmurteelle nuo loppulauselmat, jotka hän oli kuullut upseerien keskustellessa Umballassa — 'sillä', hän sanoo, 'meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan aikaa sitten. Ei tässä ole kysymyksessä sota … se on vain rankaisuretki. Hnh.'
— Jo riittää. Kyllä uskon sinua. Olen nähnyt hänet tuollaisena taistelun savussa. Sekä nähnyt että kuullut. Hän se on!
— Minä en nähnyt savua. — Kimin ääni muuttui tavallisen kulkuriennustajan ääntä matkivaksi. — Minä näin tämän pimeydessä. Ensin tuli mies, joka laittoi kaikki valmiiksi. Sitten tuli ratsumiehiä. Sitten hän tuli seisten valokehässä. Sitten tapahtui kaikki muu niinkuin olen kertonut. Vanha mies, olenko puhunut totta?
— Hän se on. Aivan epäilemättä hän se on.
Ympärilläseisovat vetivät syvään henkeänsä, tuijottaen vuoroin vanhukseen, joka vieläkin seisoi asennossa, vuoroin Kimiin, joka seisoi ryysyissään, kuvastuen rusottavaa iltataivasta vasten.
— Enkö sanonut … enkö sanonut, että hän on toisesta maailmasta? huusi laama ylpeänä. — Hän on koko maailman ystävä, hän on tähtien ystävä!
— Meitä tämä ei ainakaan koske, huudahti eräs mies. — Kuulehan, nuori ennustaja, jos ennustamislahjasi pysyy kaikkina aikoina … minulla on punatäpläinen lehmä. Se voi olla sinun härkäsi sisar, mikäli minä tiedän…
— Tai minä välitän, sanoi Kim. — Minun tähteni eivät puutu sinun karja-asioihisi.
— Niin, mutta se on niin sairas, pisti eräs nainen väliin. — Minun mieheni on puhvelihärkä, sillä muuten hän ei niin huonosti valitsisi sanojaan. Sanoppa, voiko se lehmä parantua?
Jos Kim olisi ollut tavallinen poika, olisi hän jatkanut leikkiä, mutta hänpä ei ollutkaan turhaan tutustunut Lahoren kaupunkiin, ja vieläkin vähemmän turhaan hän oli tutustunut Taksali-portin luona oleviin fakiireihin jo kolmentoista vuoden aikana, ja niinpä hän olikin oppinut tuntemaan ihmisluonnetta.
Pappi tarkasteli häntä syrjästä päin vähän ärtyisen näköisenä … happamesti hymyillen.
— Eikö teillä ole pappia kylässä? Luulin nähneeni etevän sellaisen äskettäin, huudahti Kim.
— Kyllä … mutta…, aloitti vaimo.
— Mutta sinä ja miehesi toivotte saavanne lehmän parannetuksi pelkillä kiitoksilla. — Isku sattui: pariskunta oli tunnettu koko kylän kitsaimmaksi. — Ei ole hyvä koettaa petkuttaa pyhäkköä. Anna nuori vasikka omalle papillesi, ja jolleivät jumalat ole suuttuneet peruuttamattomasti, rupeaa lehmäsi antamaan maitoa kuukauden kuluessa.
— Sinä olet mestari kerjäämään, mutisi pappi hyväksyvästi. — Eipä neljänkymmenen vuoden harjaantuminen olisi sitä paremmin opettanut. Varmasti olet sinä tehnyt vanhan miehen rikkaaksi.
— Vähän jauhoja ja vähän voita ja hyppysellinen mausteita, vastasi Kim, punastuen kyllä kiitoksesta, mutta pysyen yhä varovana, — tuleekohan vain siitä rikkaaksi? Ja lisäksi, kuten voit nähdä, on hän löylynlyömä. Mutta riittääpä se minulle, kun saan ainakin oppia tuntemaan maailmaa.
Hän tunsi Taksali-portin fakiirien elämää ja puhetapoja ja matki heidän oppilaittensa lauseita.
— Etsiikö hän todellakin sitä mitä sanoo, vai tarkoittaako hän sillä salata muita aikeitaan? Ehkäpä hän etsii aarteita.
— Hän on hupsu, usein vallan pöhkö. Siinä kaikki.
Vanha sotilas nousi nyt ja kysyi, tulisiko Kim hänen vieraakseen siksi yöksi. Pappi kehotti häntä tekemään sen, mutta väitti, että laaman hoitaminen kuului temppelille, ja siihen laama hymyili vilpittömän tyytyväisenä. Kim vilkaisi ympärilläolijoihin ja teki omat päätöksensä.
— Missä rahat ovat? hän kuiskasi, vieden vanhuksen hiukan syrjään.
— Povessani. Missäpä muualla?
— Anna ne minulle. Pian ja huomaamatta.
— Mutta miksi? Eihän täällä ole mitään matkalippua ostettavana?
— Olenko minä oppilaasi vai enkö ole? Enkä opasta vanhoja jalkojasi tiellä? Anna minulle rahat, ja aamulla saat ne takaisin. — Hän pisti kätensä laaman vyöhön ja otti esiin kukkaron.
— Olkoon. — Vanhus nyökäytti päätänsä. — Tämä on avara ja kamala maailma. Enpä milloinkaan luullut siinä olevan niin paljon ihmisiä.
Seuraavana aamuna pappi oli hyvin äkäisellä tuulella, mutta laama oli vallan tyytyväinen. Kim puolestaan oli viettänyt hyvin hauskan illan sotavanhuksen seurassa, joka otti esiin ratsumies-miekan ja pitäen sitä laihoilla polvillaan kertoi suuresta kapinasta ja entisistä päälliköistä, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat haudassa maanneet, kunnes Kim nukahti.
— Tässä seudussa on varmasti hyvä ilma, sanoi laama. — Minä nukun niin keveästi, niinkuin ainakin vanhat, mutta viime yönä nukuin heräämättä valoisaan päivään saakka. Vieläkin on pääni raskas.
— Juo vähän kuumaa maitoa, sanoi Kim, joka oli tottunut sangen usein tuomaan sitä lääkettä oopiumin polttajille. — On jo aika lähteä jälleen matkalle.
— Sille pitkälle tielle, joka vie kaikkien Hindustanin jokien yli, sanoi laama iloisesti. — Lähtekäämme. Mutta miten luulet, oppilaani, voivamme palkita näille ihmisille, ja varsinkin papille, heidän suuren hyvyytensä? Tosin he ovat vielä but parasteja, mutta vastaisissa elämänmuodoissa he ehkä saavat valistusta. Ehkäpä annamme yhden rupeen temppelille? Siellä oleva kuva on vain punaiseksi maalattu kivi, mutta ihmisten sydämen hyvyys on tunnustettava, missä vain sen tapaamme.
— Oletko, pyhä mies, milloinkaan kulkenut yksin tietäsi?
— Kim tähysteli ympärilleen terävästi aivan kuin Intian varikset vainioilla hääriessään.
— Olenhan toki, lapsi: Kulusta Pathankotiin… Kulusta, jossa ensimmäinen oppilaani kuoli. Kun ihmiset olivat hyviä meille, annoimme uhreja, ja vuoristossa olivat kaikki hyväntahtoisia.
— Toista on täällä Hindustanissa, sanoi Kim kuivasti.
— Heidän jumalansa ovat monikätisiä ja pahanilkisiä. Jätetään ne rauhaan.
— Minä opastan sinua vähän tielläsi, koko maailman pikku ystävä … sinua ja keltaista miestäsi. — Vanha sotilas tuli ratsastaen kyläkatua, joka vielä oli varjoinen, istuen laihan lenkosäärisen hevoskaakin selässä. — Eilen illalla avautuivat muistojen lähteet jälleen kuihtuneessa sydämessäni, ja se teki minulle hyvää. Totisesti on sotaa ilmassa. Minä tunnen sen hajun. Katsos! Otin miekan mukaani.
Hänen säärensä roikkuivat pitkinä pienen hevosen selästä, ja suuri miekka heilui hänen kupeellaan. Nojaten kädellään satulan nuppiin hän katsoi terävästi pohjoisille lakeuksille päin. Kerrohan minulle vielä, mitenkä hän näyttäytyi sinulle. Tule istumaan taakseni. Kyllä tämä kaksi jaksaa kantaa.
— Minä olen tämän pyhän miehen oppilas, sanoi Kim, kun he pääsivät kylän portista. Kylän asukkaat näyttivät melkeinpä surullisilta heidän mennessään, mutta papin hyvästijättö oli kylmä ja tyly. Hän on suotta tuhlannut oopiumia mieheen, jolla ei ollut lainkaan rahoja.
— Sinä puhuit hyvin. En ole tottunut pyhiin miehiin, mutta hyvä on aina pitää niitä arvossa. Ei ole enää mitään arvonantoa näinä päivinä … eipä edes silloin kun hallituksen sahib tulee minua tervehtimään. Mutta miksi sellainen, jota hänen tähtensä johtaa sotaan, seuraa pyhää miestä?
— Mutta hän on todella pyhä mies, sanoi Kim vakavasti. — Aivan totisesti, ja puheessa ja työssä pyhä. Hän ei ole samanlainen kuin muut. En ole milloinkaan tavannut sellaista. Emme ole ennustajia emmekä temppujentekijöitä emmekä kerjäläisiäkään.
— Ethän sinä ole, senhän voi nähdä; tuosta toisesta en sentään tiedä.
Hän kuitenkin astelee hyvin.
Aamun viileydessä etenikin laama pitkillä, keveillä kameelinaskeleilla. Hän oli syventynyt mietiskelyyn ja sormi eli koneellisesti rukousnauhaansa.
He kulkivat kuoppaista ja kulunutta kylätietä, joka kiemurteli tasangolla tummanvihreiden mangometsien ja idässä häämöttävän lumipeitteisen Himalajavuoriston välillä. Koko Intia oli työssä vainioillaan, ja kaikkialta kuului kaivonvintturien kitinää, kyntömiesten huutoja ja variksien raauntaa. Hevonenkin tunsi virkistyvänsä ja melkein pani juoksuksi, kun Kim tarttui jalustan hihnaan.
— Minua kaduttaa, etten antanut rupeeta pyhäkköön, sanoi laama päästessään rukousnauhansa viimeiseen, yhdenteenyhdeksättä helmeen.
Vanha sotilas mutisi partaansa niin että laama nyt vasta huomasi hänet.
— Lähdetkö sinäkin jokea etsimään? kysyi hän kääntyen.
— Päivähän on vasta alussaan, kuului vastaus. — Mitäpä tarvitsisimme jokea, ennenkuin saadaksemme vettä ennen auringonlaskua? Tulin vain opastamaan sinua tällä pienellä tiellä, ennenkuin valtatielle tullaan.
— Sinun ystävällisyytesi on muistettava, oi hyväntahtoinen mies. Mutta miksikä miekka?
Sotilasvanhus näytti yhtä nolostuneelta kuin lapsi, jota on häiritty mielileikissään.
— Miekkako? sanoi hän sitä tapaillen. — Oh, se oli vain päähänpisto … vanhan miehen päähänpisto. Poliisihan on sanonut, ettei kukaan Intiassa saisi aseita käyttää, mutta (hän rohkaistui ja taputteli miekkansa kahvaa) kaikki konstaapelit täällä tuntevat minut.
— Sehän oli hyvä päähänpisto, sanoi laama. — Mitä hyötyä on ihmisten tappamisesta?
— Eipä paljoakaan … mikäli minä tiedän. Mutta jollei pahoja ihmisiä joskus surmattaisi, ei tämä maailma olisi hyvä aseettomille uneksijoille. En puhu kokemattomana, sillä olen nähnyt koko maan Delhistä etelään saakka verta tulvillaan.
— Mitä mielettömyyttä se sitten oli?
— Jumalat, jotka lähettivät sen kuritukseksemme, yksin sen tietävät. Mielettömyys tunkeutui koko armeijaan, ja sotamiehet kääntyivät upseereitaan vastaan. Se oli ensimmäinen paha, mutta sen olisi voinut korjata, jos olisivat siihen pysähtyneet. Mutta he rupesivat tappamaan sahibien vaimoja ja lapsia. Sitten tulivat sahibit meren takaa ja vaativat heitä mitä ankarimmin tilille.
— Sellaista huhua kuulin luullakseni kauan aikaa sitten. Sitä nimitettiin muistaakseni mustaksi vuodeksi.
— Minkälaista elämää sinä olet viettänyt, kun et tiedä sitä vuotta!
Huhu tosiaankin! Koko maa tiesi sen ja vapisi.
— Meidän maamme vapisi vain kerran … sinä päivänä, jolloin
Mestarimme sai valistuksen.
— Hm. Minä näin ainakin Delhin vapisevan, ja Delhi on maailman keskipiste.
— He siis rupesivat ahdistamaan vaimoja ja lapsia? Sepä oli paha teko.
Rangaistuksen täytyi tulla.
— Monet sitten lymysivät, mutta vähän hyötyä heillä siitä oli. Olin silloin rakuunarykmentissä. Se nousi kapinaan. Kuusisataakahdeksankymmentä miekkaa meitä oli, ja kuinka monen niistä luulette pysyneen uskollisina? Kolme! Ja niistä minä olin yksi.
— Sitä suurempi ansio siitä.
— Ansioko? Noina päivinä emme pitäneet sitä ansiona. Maanmieheni, ystäväni, veljeni jättivät minut. He sanoivat: "Englantilaisten aika on täytetty. Koettakoon jokainen pitää omaa puoltansa!" Mutta minä olin puhutellut Sobraonin, Chillianwallahin, Moodkeen ja Ferozeehahin miehiä. Minä sanoin: "Odottakaahan vähän, niin tuuli kääntyy. Tästä ei koidu mitään hyvää." Niinä päivinä ratsastin seitsemänkymmentä mailia englantilaisen upseerin rouvan ja hänen pienen lapsensa ollessa mukana satulassani. (Oh, siinäpä oli hevonen, jolla kelpasi ratsastaa!) Toimitin heidät turvaan ja tulin takaisin päällikköni luokse … ainoan, joka viidestä oli välttänyt surman. "Anna minulle tehtävää", sanoin, "sillä minä olen hylkiö oman sukuni joukossa, ja miekkani on vielä serkkuni verestä kostea". "Ole huoletta", sanoi hän. "Meitä odottaa suuri työ. Kun tämä hulluus on ohi, on palkinto edessämme."
— Niin, palkinto odottaa, kun hulluus on mennyt ohi, se on varmaa, mutisi laama kuin itsekseen.
— Niinä päivinä ei annettu kunniamerkkejä kaikille, jotka sattumalta olivat kuulleet kanuunanlaukauksen. Ei! Olin yhdeksässätoista kuumassa taistelussa, kuudessaviidettä ratsuväkikahakassa ja lukemattomissa pienemmissä seikkailuissa. Yhdeksän haavaa olen saanut, yhden kunniarahan, neljä solkea ja ritarimerkin ansainnut, sillä päällikköni, jotka nyt ovat kenraaleja, muistivat minua, kun hindujen keisaritar oli hallinnut viisikymmentä vuotta ja koko maa iloitsi. He sanoivat: "Antakaa hänelle brittiläisen Intian ritarimerkki." Se on minulla nyt kaulassani. Sitten minulla on jaghirini (maapalsta), jonka valtio on antanut minulle … aivan vapaasti minulle ja omaisilleni. Niiltä ajoilta tuntemani miehet … ne ovat nyt maaherroja … tulevat luokseni ratsastaen peltojen poikki … istuen korkealla hevostensa selässä, niin että koko kylä näkee … ja me juttelemme muinaisaikain taisteluista ja muistelemme kuolleita tovereita, toisia toistensa perästä.
— Entä sitten? kysyi laama.
— Oh, sitten he menevät pois, mutta eivät ennen kuin koko kylä on heidät nähnyt.
— Ja mitä aiot lopuksi tehdä?
— Lopuksi kuolen.
— Entä sen perästä?
— Pitäkööt jumalat siitä huolen. En ole milloinkaan häirinnyt heitä rukouksilla; en luule heidänkään häiritsevän minua. Katsokaas, olen huomannut pitkän elämäni aikana, että ne, jotka iankaiken ahdistavat tuolla ylhäällä olevia valituksilla ja voivotuksilla ja itkulla, tulevat äkkiä poisotetuiksi niinkuin everstimme usein kutsutti luoksensa hölläleukaisia alamaalaisia, jotka puhuivat liian paljon. Minä en ole milloinkaan jumalia sellaisella väsyttänyt. He kyllä muistavat sen ja antavat minulle rauhallisen paikan, jossa voin keihästäni varjossa heitellä ja odottaa poikieni tuloa. Minulla on vielä kolme sellaista, he ovat ressaldar-rykmenttien päälliköitä.