— Enpä luule sellaista tapahtuvan. Olehan kärsivällinen, lapsi. Eivät kaikki pathanilaiset ole petollisia, paitsi hevoskaupoissa.
Viisi — kymmenen — viisitoista minuuttia kului, ja isä Viktor puhui innokkaasti tai kyseli everstin vastatessa.
— Olen nyt kertonut kaikki mitä tiedän pojasta, ja se tuottaa minulle suurta helpotusta. Oletteko milloinkaan kuullut mitään sentapaista?
— Joka tapauksessa vanha mies on lähettänyt rahoja. Gobind Sahain pankkiosoitukset kelpaavat täältä Kiinaan saakka, sanoi eversti. — Kuta enemmän oppii alkuasukkaita tuntemaan, sitä vähemmän voi heistä päättää, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä.
— Se on sangen lohdullista kuulla … varsinkin kansatieteellisen tutkijakunnan päälliköltä. Tässä sekottuvat niin yhteen punaiset härät ja parantavat joet (pakanaparka, Jumala häntä auttakoon!) ja pankkiosoitukset ja vapaamuurarien todistukset. Oletteko te ehkä vapaamuurari?
— Kautta Jupiterin, olenhan minä, kun tulen sitä ajatelleeksi. Sehän on yksi peruste lisäksi, vastasi eversti hajamielisenä.
— Olen hyvilläni, että näette siinä jotakin perustetta. Mutta, kuten sanoin, tuo outojen seikkojen yhdistymä käy yli minun ymmärrykseni. Ja sitten se ennustus, jonka hän kertoi everstilleni istuessaan vuoteellani, nuttu auki, jotta valkoinen iho näkyi. Ja sekin ennustus toteutui! Mutta ehkäpä ne Xavierissa parantavat hänet tuollaisesta hullutuksesta, vai mitä?
— Pirskoittakaa häntä pyhällä vedellä, nauroi eversti.
— Totta puhuen olen jotakin sellaista toisinaan ajatellut. Mutta toivoakseni hänet kasvatetaan hyväksi katolilaiseksi. Se vain minua vaivaa, mitä tapahtuu, jos tuo vanha kerjäläinen…
— Laama, laama, hyvä herra. Muutamat heikäläiset ovat todellisia gentlemanneja omassa maassaan.
— No niin, jollei laama maksa ensi vuonna. Hänellä näyttää olevan hyvä liikemieskyky sikäli, että hän pystyy suunnittelemaan, miten hetken tarpeet voidaan tyydyttää, mutta totta kai hän kuolee jonakin päivänä. Ja sopiiko pakanalta ottaakaan vastaan rahoja kristillisen kasvatuksen antamiseksi lapselle…
— Mutta hänhän ilmaisi selvästi tarkoituksensa. Heti kun hän sai tietää pojan olevan valkoihoinen, toimi hän sen mukaan. Antaisinpa kuukauden palkan saadakseni tietää, miten hän sen selitti Benaresissa Tirthankersin temppelissä. Katsokaas, isä, en väitä paljon tietäväni alkuasukkaista, mutta jos hän lupaa maksaa, tekee hän sen myöskin … joko sitten elää tai kuolee. Tarkoitan, että hänen perillisensä vastaavat sitoumuksesta. Neuvoni on senvuoksi, että lähetätte pojan Lucknowiin. Jos anglikaaninen pappistoverinne katsoo teidän viekkaudella voittaneen hänet…
— Paha periköön Bennettin! Hän pääsi rintamalle minun sijastani.
Doughty ei lääkärintarkastuksessa kelpuuttanut minua kyllin terveeksi.
Minä panen Doughtyn pannaan, jos hän tulee takaisin elävänä! Pitäisi
kai Bennettin tyytyä…
— Kunniaan ja jättää teille uskonto. Aivan niin. Mutta luullakseni ei Bennett välitäkään asiasta. Työntäkää syy minun niskoilleni. Minä … hm … lämpimästi kannatan pojan lähettämistä Xavieriin. Hän voi matkustaa sotilaan orpopoikana, joten päästään rautatielipun maksusta. Voitte ostaa hänelle vaatetuksen rykmentin kokoamilla rahoilla. Vapaamuurarilooshi pääsee hänen kasvatusmaksuistaan, ja se miellyttää kylläkin heitä. Näin asiat käyvät hyvin. Minun täytyy lähteä Lucknowiin ensi viikolla. Pidän silloin huolta pojasta matkalla … annan hänet palvelijoitteni huostaan.
— Te olette hyvä mies.
— Ei kannata puhua. Älkää kuvitelko sellaista. Laama on lähettänyt rahan aivan määrättyyn tarkoitukseen. Emmehän juuri voi palauttaa sitä. Meidän on tehtävä niinkuin hän sanoo. No niin, asia on siis järjestetty. Eikö niin? Sanommeko, että ensi tiistaina tuotte hänet mukaani etelään menevälle yöjunalle. Siihen on vain kolme päivää. Ei hän ehtine paljon pahaa tehdä kolmessa päivässä.
— Tämä poistaa taakan hartioiltani … mutta … entä tämä tässä? — Hän heilutti pankkiosoitusta. — Minä en tunne Gobind Sahaita enkä hänen pankkiansa, joka saattaa olla vain tyhjä aukko seinässä.
— Te ette ole milloinkaan olleet velkaisen nuoren upseerin asemassa. Minä muutan sen rahaksi, jos tahdotte, ja lähetän teille aikanaan kuitin.
— Mutta teillähän on itsellännekin niin paljon tehtävää. Tämä vaivannäkö…
— Ei kannata puhua siitä. Katsokaas, minulle on kansatieteilijänä tämä erittäin mielenkiintoista. Haluaisin panna sen muistiin erästä hallituksen tehtäväkseni antamaa teosta varten. Oli todella hyvin huvittavaa kuulla, kuinka rykmentin merkki, niinkuin tuo punainen härkä, muuttui fetishiksi, taikakaluksi, johon poika uskoo.
— En voi kuitenkaan kiittää teitä niinkuin tahtoisin.
— Yhden palveluksen voitte tehdä. Me kansatieteilijät olemme kateellisia kuin naakat toistemme keksinnöistä. Eivät ne muita koske kuin itseämme, selvääpä se, mutta tiedättehän, mitä keräilijät ovat. No niin, älkää ilmaisko sanaakaan, ei suoraan eikä epäsuoraan, pojan aasialaisesta luonteesta … hänen seikkailuistaan tai tuosta ennustuksesta taikka muustakaan. Minä ongin kyllä kaikki myöhemmin häneltä ja … ymmärrättehän?
— Kyllä. Te laaditte varmasti ihmeellisen jutun siitä. En sanaakaan virka kellekään, kunnes näen sen painettuna.
— Kiitän teitä. Se lupaus ilahduttaa kansatieteilijän sydäntä. Nyt pitää lähteä aamiaiselle. Mutta hyväinen aika, vanha Mahbub vielä täällä? — Tämän hän sanoi korottaen äänensä, ja hevoskauppias tuli esille puun varjosta. — No, miten on?
— Siitä nuoresta hevosesta puhuen, sanoi Mahbub, sanon, että kun varsa on syntynyt polopeliä varten, johon se pystyy opettamattakin … kun se osaa pelin vaistomaisesti … sanonpa, että on väärin valjastaa sellaista raskaiden rattaiden eteen, sahib!
— Samaa mieltä olen minäkin, Mahbub. Varsa varataankin vain polopelille (nuo miehet eivät ajattele muuta kuin hevosia, isä). Huomenna tapaan teidät, Mahbub, jos teillä on jotakin myytävän tapaista.
Hevoskauppias vastasi ratsumiehen tapaan heilauttaen kättänsä. — Maltahan vähäsen, koko maailman pikku ystävä, kuiskasi hän tuskittelevalle Kimille. — Sinun onnesi on taattu. Pian lähdet Nucklaoon ja … tässä on vähän, millä maksat kirjurille. Luulen voivani tulla katsomaan sinua monta kertaa. — Ja samassa hän karautti pois.
— Kuulehan, sanoi eversti kuistilta, puhuen kansanmurteella, — kolmen päivän kuluttua pääset kanssani Lucknowiin ja saat nähdä ja kuulla uusia asioita. Odota siihen saakka rauhassa kolme päivää, äläkä juokse tiehesi. Pääset Lucknowin kouluun.
— Saanko tavata pyhää miestä siellä? uikutti Kim.
— Ainakin on Lucknow lähempänä Benaresia kuin Umballa. Mahdollisesti pääset sinne minun suojassani. Mahbub Ali tietää tämän, ja hän suuttuu sinulle, jos nyt lähdet taas kuljeksimaan. Muista … minulle on kerrottu paljon sellaista, mitä en unohda.
— Minä odotan, lupasi Kim, — mutta pojat lyövät minua.
Samassa torvet soittivat päivälliselle.
VII
Iltapäivällä punakka opettaja sanoi Kimille, että hänet oli "pyyhitty kirjoista pois"; sitä hän ei ymmärtänyt, ennenkuin sai käskyn mennä ulos leikkimään. Silloin hän riensi basaariin ja tapasi nuoren kirjurin, jolle hän oli velkaa postimerkin.
— Nyt tulen maksamaan, ilmoitti Kim ruhtinaallisesti,
— ja nyt tarvitsen toisenkin kirjeen kirjoitetuksi.
— Mahbub Ali oli Umballassa, virkkoi toinen vähän pistävästi. — Hänpä on ammattinsa vuoksi oikea väärien uutisten levittäjä.
— Tämä kirje ei tule hänelle, vaan eräälle papille. Tartu kynääsi ja kirjoita pian. "Teshoo-laamalle, Bhotijalista kotoisin olevalle pyhälle miehelle, joka etsii jokea ja joka on nyt Tirthanker-temppelissä Benaresissa." Ota lisää mustetta. "Kolmen päivän perästä lähden Nucklaoon, siellä olevaan kouluun. Koulun nimi on Xavier. En tiedä missä koulu on, mutta Nucklaossa se on."
— Mutta minä tunnen Nucklaon, pisti kirjuri väliin. — Minä tunnen koulun.
— Selitä hänelle, missä se on, niin minä annan puoli annaa.
Kynä raaputti ahkerasti.
— Hän ei voi erehtyä tästä. — Mies kohotti päätänsä. — Kuka tuolla kadun toisella puolen katselee meitä?
Kim vilkaisi sinne ja näki eversti Creightonin tennispuvussa.
— Oh, se on joku sahib, joka tuntee parakkien lihavan papin. Hän kutsuu minua.
— Mitä sinä teet? kysyi eversti, kun Kim juoksi hänen luoksensa.
— Minä … minä en aio karata. Minä lähetän kirjeen pyhälle miehelle
Benaresiin.
— Sitäpä en ollut ajatellut. Oletko sanonut, että minä vien sinut
Lucknowiin?
— En ole. Lukekaa kirje, jos on jotakin epäilystä.
— Miksi siis olet jättänyt mainitsematta nimeni kirjoittaessasi sille pyhälle miehelle? — Eversti hymyili vähän viekkaasti. Kim otti rohkeutensa molempiin käsiinsä.
— Minulle sanottiin kerran, että on varomatonta mainita vieraitten nimiä, jotka ovat tekemisissä jonkun asian kanssa, koska nimien ilmaisemisella monet hyvät suunnitelmat ovat myttyyn menneet.
— Sinä olet hyvin opetettu, vastasi eversti. Kim punastui. — Unohdin sikaarikoteloni kuistille, tuo se talooni tänä iltana.
— Missä talo on? kysyi Kim. Hänen terävä älynsä ilmaisi, että häntä koeteltiin jollakin tavoin, ja hän oli varuillaan.
— Kysy keneltä hyvänsä isossa basaarissa. — Eversti jatkoi matkaansa.
— Hän on unohtanut sikaarikotelonsa, sanoi Kim palatessaan entiselle paikalleen. — Minun täytyy viedä se hänelle tänä iltana. Kirjeeseeni ei tule muuta kuin kirjoita kolmasti: "Tule luokseni! tule luokseni! tule luokseni!" Minä maksan nyt postimerkistä ja panen kirjeeni postiin.
Hän nousi lähteäkseen, mutta aivan kuin vasta muistaen erään seikan hän kysyi: — Kuka tuo vihaisen näköinen sahib on, joka unohti sikaarikotelonsa?
— Oh, hän on vain Creighton sahib … hyvin hupsu sahib, joka on eversti ilman rykmenttiä.
— Mitä hän tekee?
— Jumala tietää. Hän ostelee hevosia, joilla hän ei voi ratsastaa, ja tekee kummallisia kysymyksiä Jumalan teoista … sellaisista kuin kasveista ja kivistä ja kansan elämästä. Kauppiaat nimittävät häntä hullujen isäksi, koska häntä niin helposti petetään hevoskaupoissa. Mahbub Ali sanoo, että hän on hullumpi kuin kaikki muut sahibit yhteensä!
— Oh, sanoi Kim ja lähti.
Hänen kokemuksensa olivat antaneet hänelle vähän ihmistuntemusta ja hän päätteli, ettei hulluille anneta sellaisia tietoja, joista aiheutuu kahdeksantuhannen sotilaan lähettäminen kanuunoinensa sotaan. Koko Intian sotavoimien ylipäällikkö ei puhu, niinkuin Kim oli kuullut hänen puhuvan, hulluille. Eikä Mahbub Alin ääni olisi muuttunut niinkuin se muuttui joka kerta kun hän mainitsi everstin nimen, jos tämä olisi ollut hullu. Siitäpä syystä — ja tämä ihastutti Kimiä — siinä oli jokin salaisuus, ja ehkäpä Mahbub Ali oli everstin tiedustelijana, niinkuin hän itse oli Mahbubia palvellut. Ja samoin kuin hevoskauppias, pani everstikin ilmeisesti arvoa ihmisille, jotka eivät ilmaisseet olevansa peräti teräviä.
Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut paljastanut tuntevansa everstin asuntoa. Kun hän parakkeihin palattuaan sai tietää, ettei mitään sikaarikoteloa ollut jäänyt, loisti hän tyytyväisyydestä. Siinä oli mies, hänen oman mielensä mukainen — liukas ja viekas henkilö, jolla oli jotakin salaista tekeillä. No hyvä, jos hän osasi esiintyä hupelona, kykeni myös Kim lyöttäytymään samanlaiseksi.
Hän ei ilmaissut vähintäkään siitä, mitä hänen mielessään liikkui, kun isä Viktor kolmena pitkänä aamuna puhui hänelle kokonaan uusista suurista ja pienistä jumalista … erittäinkin eräästä jumalattaresta, jonka nimi oli Maria ja joka hänestä tuntui olevan sama kuin Mahbub Alin uskonnon Bibi Miriam. Hän ei ilmaissut myöskään minkäänlaisia tunteita, kun isä Viktor oppitunnin perästä kuljetti häntä myymälästä toiseen ostaen kaikenlaisia pukutarpeita. Eikä hän liioin valittanut, kun kateelliset rumpalipojat potkivat häntä siitä, että hän pääsisi korkeampaan kouluun. Hän odotti vain tarkkaavana olojen kehitystä. Isä Viktor, hyvä mies, vei hänet asemalle, pani hänet tyhjään toisen luokan vaunuun, joka oli everstin ensi luokan osaston vieressä, ja aivan liikuttuneena jätti hänelle hyvästit.
— He tekevät sinusta Xavierissa miehen, O'Hara … valkoisen miehen ja toivoakseni hyvän miehen. He tietävät jo tulostasi, ja eversti pitää huolen, ettet joudu hukkaan etkä väärään paikkaan matkan varrella. Olen antanut sinulle vähän tietoa uskonasioissa — toivoakseni ainakin — ja ehkäpä sinä muistat, kun ne kysyvät sinun uskontoasi, että olet katolilainen. Parasta sanoa roomalaiskatolilainen, vaikka en pidä siitä nimestä.
Kim sytytti haisevan sikaarin — hän oli pitänyt huolta varatakseen muutamia sellaisia basaarista — ja asettui lepäämään ajatellakseen. Tämä yksinään matkustaminen oli aivan toisenlaista kuin se iloinen matka kolmannessa luokassa laaman seurassa. "Sahibeilla ei ole paljoakaan huvia matkoistaan", tuumiskeli hän. "Hai mai! Minä kuljen paikasta toiseen niinkuin potkupallo, se on minun kismetini. Ei kukaan voi välttää kismetiään. Mutta minun pitää rukoilla Bibi Miriamia, ja minä olen sahib." — Hän katseli suruissaan kenkiänsä. — "Ei; minä olen Kim. Tämä on suuri maailma ja minä olen vain Kim. Kuka on Kim?" Hän mietiskeli omaa olemistaan, mitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt, kunnes oli aivan pyörällä päästään. Hän oli aivan vähäpätöinen henkilö Intian suuressa humisevassa ihmismeressä, menossa eteläänpäin tietämättä lainkaan minkälaista kohtaloa kohti.
Vähän ajan perästä eversti lähetti kutsumaan häntä ja puheli hänelle kauan aikaa. Sen verran kuin Kim voi ymmärtää, oli hänen oltava hyvin ahkera, ja sitten hän pääsisi Intian tutkimusretkikuntaan vitjamieheksi. Jos hän käyttäytyy oikein hyvin ja suorittaa tarvittavat tutkinnot, voisi hän ansaita kolmekymmentä rupeeta kuukaudessa seitsemäntoistavuotiaana. Ja eversti Creighton hankkisi hänelle soveliaan toimen.
Kim oli ensin ymmärtävinään vain kolmannen osan hänen puheestaan. Silloin eversti, joka huomasi erehdyksensä, rupesi puhumaan sujuvalla ja kuvarikkaalla urdun-kielellä, ja Kim oli tyytyväinen. Eihän sellainen mies voinut olla hullu, joka tunsi kielen niin perin pohjin … joka liikkui niin taitavasti ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin toisenlaiset kuin muiden sahibien tylsät ja veltot silmät!
— Niin … ja sinun täytyy opetella piirustamaan teitä ja vuoria ja jokia ja säilyttämään ne kuvat mielessäsi, kunnes tulee sovelias aika piirustaa ne paperille. Ehkäpä sitten jonakin päivänä, kun olet vitjamiehenä, saatan sanoa sinulle yhdessä työskennellessämme: "Mene noiden vuorten yli ja katso, mitä niiden takana on." Sitten joku sanoo: "Siellä on noilla vuorilla pahoja ihmisiä, jotka surmaavat vitjamiehen, jos hän on sahibin näköinen." Mitä silloin teet?
Kim ajatteli. Olisikohan viisasta noudattaa everstin viittausta?
— Minä ilmoittaisin, mitä tuo toinen mies on sanonut.
— Mutta jos minä vastaisin: "Minä annan sinulle sata rupeeta, jos hankit tiedon siitä, mitä on vuoriston takana … siitä että piirrät kuvan joesta ja tuot tietoja siitä, mitä ihmiset sanovat kylissä?"
— Miten voin sen sanoa? Minähän olen vain poika. Odottakaa kunnes tulen mieheksi. — Mutta sitten, nähdessään everstin rypistävän kulmiaan, hän jatkoi: — Mutta luulen kyllä, että muutamassa päivässä ansaitsisin ne sata rupeeta.
— Millä tavoin?
Kim pudisti päätänsä päättävästi. — Jos sanoisin, miten ne ansaitsen, saattaisi toinen mies kuulla ja ehättää edelleni. Ei ole hyvä myydä tietoa ilmaiseksi.
— Kerrohan nyt. — Eversti näytti rupeen. Kim ojensi jo kätensä, mutta laski sen jälleen.
— En, sahib. En. Minä tiedän hinnan, mikä vastauksesta maksetaan, mutta en tiedä, miksi kysymys on tehty.
— Ota se silloin lahjaksi, sanoi Creighton heittäen sen hänelle. —
Sinussa on hyvää ainesta, mutta älä anna sen tylsistyä Xavierissa.
Siellä on monta poikaa, jotka halveksivat mustia miehiä.
— Heidän äitinsä olivat basaarinaisia, sanoi Kim. Hän tiesi hyvin, ettei mitään vihaa ole verrattavissa siihen, jota sekarotuinen tuntee alkuasukkaita kohtaan.
— Se on totta, mutta sinä olet sahib ja sahibin poika. Älä siis milloinkaan anna houkutella itseäsi puhumaan vähäksyvästi mustista. Olen tuntenut poikia, jotka ovat juuri päässeet hallituksen palvelukseen ja jotka eivät olleet ymmärtävinään tummaihoisten puhetta ja tapoja. Mutta heidän palkkansa alennettiin tietämättömyyden vuoksi. Sillä alalla ei ole suurempaa syntiä kuin tietämättömyys, muista se.
Useita kertoja tuon pitkän vuorokauden matkan aikana eteläänpäin lähetti eversti kutsumaan Kimiä ja selitteli aina viimemainittua ajatusta.
"Me olemme sitten kaikki samassa ketjussa", tuumi Kim lopuksi, "eversti, Mahbub Ali ja minä … kun pääsen vitjamieheksi. Hän tulee käyttämään minua luullakseni samaten kuin Mahbub Alikin. Se on hyvä, jos siten pääsen jälleen vapaaseen elämään. Tämä puku ei tule mukavammaksi kuluttamallakaan."
Kun he pääsivät Lucknowin vilkasliikkeiselle asemalle, ei näkynyt merkkiäkään laamasta. Kim nieli pettymyksensä, ja eversti sovitti hänet ticca-garriin siistine tamineineen ja lähetti hänet yksinään Xavierin laitokseen.
— En sano jäähyväisiä, koskapa pian tapaamme, huusi hän, — vieläpä monta kertaa, jos sinussa on oikea henki. Mutta sinua ei ole vielä koeteltu.
— Eikö silloinkaan, kun toin sinulle — (Kim uskalsi käyttää vertaisten kesken tavallista puhuttelusanaa) — valkoisen oriin sukuluettelon tuona iltana?
— Paljon voittaa unohtamisella, pieni veli, sanoi eversti luoden häneen silmäyksen, joka tuntui tunkeutuvan hänen lävitsensä hänen noustessaan rattaille.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Kim tointui hölmistyksestään. Sitten hän haisteli outoa ilmaa hyväksyvästi. "Rikas kaupunki", tuumi hän, "rikkaampi kuin Lahore. Kuinka hyvät basaarit mahtaneekaan täällä olla." — Ajuri, viekää minua vähän basaarien kautta.
— Olen saanut määräyksen viedä sinut kouluun. Ajuri sinutteli, mikä on peräti sopimatonta valkoihoista kohtaan. Mitä selvimmällä ja sujuvimmalla kansankielellä Kim osoitti hänelle hänen erehdyksensä, kiipesi istumaan hänen viereensä, ja kun päästiin pian sovintoon, sai hän ajaa monta tuntia ristiin rastiin kaupungissa arvostellen, vertaillen ja nauttien kaikesta näkemästään.
Ei ole yhtään kaupunkia — lukuunottamatta Bombayta, kaikkien muiden kuningatarta — kauniimpaa kuin kirjavatyylinen Lucknow, katsottuna joko joen sillalta tai Imambaran huipulta, josta näkyvät Chutter Munzilin kullatut päivänvarjot ja tuuheat puut; näiden pehmeään siimekseen on kaupunki laskettu lepäämään. Kuninkaat ovat sitä koristaneet satumaisen komeilla rakennuksilla, rikastuttaneet sitä armeliaisuuslaitoksilla, täyttäneet sen eläkkeensaajilla ja hukuttaneet sen veriin. Se on laiskuuden, juonittelujen ja ylellisyyden tyyssija, ja yhdessä Delhin kanssa se väittää olevansa ainoa paikka, missä puhutaan puhdasta urdua.
— Kaunis kaupunki, ihana kaupunki. — Lucknowilainen ajaja oli tyytyväinen huomautuksesta ja kertoi Kimille monta hämmästyttävää asiaa; englantilainen opas olisi puhunut vain suuresta kapinasta.
[Lucknowiin (alkuasukasten Nucklao) liittyy synkin muisto intialaisten kamalasta kapinasodasta, jossa valkoiset tuhottiin yleisellä verilöylyllä.]
— Nyt lähdemme kouluun, sanoi Kim lopuksi.
Vanha suuri pyhä Xavierin koulu täyttää matalilla valkoisilla rakennuksillansa avaran alueen vastapäätä Gumti-jokea, jonkin matkan päässä kaupungista.
— Minkälaista väkeä siellä on sisällä? kysyi Kim.
— Nuoria sahibeja, kaikki tyynni paholaisia. Mutta puhuakseni totta — minähän ajan monta heistä sekä asemalle että takaisin — en milloinkaan ole nähnyt yhtään, josta olisi tulossa niin täydellinen paholainen kuin sinusta … tästä nuoresta sahibista, jota nyt ajan.
Kim oli kierroksellaan tervehtinyt erään erikoisen kadun varrella paria asumuksensa yläkerran ikkunoista kurkistelevaa säädytöntä naikkosta, jollaisia hän ei osannut katsoa kaikesta huomiosta syrjäytettäväksi, ja hän oli siinä molemminpuolisessa kompasanojen vaihdossa suoriutunut hyvin. Hän oli nyt vastaamaisillaan ajajan viime hävyttömyyteen, kun hänen silmänsä huomasi — oli jo hämärtymässä — olennon, joka istui valkoisen pilarin vieressä pitkän seinärivin varjossa.
— Seis, huusi hän, — pysähdy tässä. En lähde kouluun vielä aivan heti.
— Mutta kuka maksaa minulle tästä edestakaisin ajelemisesta? sanoi ajaja tyytymättömänä. — Onko poika hullu! Edellisellä kerralla pysähdyttiin tanssijatytön vuoksi. Tällä kertaa siinä on pappi.
Kim oli jo hypännyt tielle ja heittäytynyt maahan hyväilemään tomuisia, likaisenkeltaisen viitan peittämiä jalkoja.
— Olen odottanut täällä puolitoista päivää, puheli laama rauhallisesti. — Olihan minulla tosin oppilas matkassani. Tirthanker-temppelissä oleva ystäväni antoi minulle oppaan mukaani. Minä tulin Benaresista junalla, kun kirjeesi annettiin minulle. Kyllä olen saanut ruokaa. En tarvitse mitään.
— Mutta miksi et jäänyt Kulu-naisen seuraan, pyhä mies? Miten pääsit
Benaresiin? Minun sydämeni on ollut raskas siitä asti kun erosimme.
— Nainen väsytti minut loppumattomalla lörpöttelyllä ja pyytämällä alinomaa lukemaan loitsuja hänen lastensa hyväksi. Erosin siitä seurueesta ja soin hänelle tilaisuuden hankkia itselleen ansiota lahjoittamalla antimia. On hän ainakin auliskätinen nainen, ja minä lupasin palata hänen kotiinsa, jos tulisi tarvis. Sitten huomattuani olevani yksin tässä suuressa ja kauheassa maailmassa tulin ajatelleeksi, että voin junassa mennä Benaresiin, missä tiesin Tirthanker-temppelissä asuvan samanlaisen etsijän kuin minäkin.
— Ah! Sinun jokesi! sanoi Kim. — Minä olin unohtanut koko joen.
— Niinkö pian, chelani? Minä en ole sitä hetkeksikään unohtanut. Mutta kun jätin sinut, tuntui minusta parhaalta, että menisin siihen temppeliin ja kysyisin neuvoa, sillä näetkös, Intia on ylen avara. Ja saattaisihan olla, että viisaat miehet ennen meitä — pari tai kolme — olisivat jättäneet jotakin tietoa siitä asiasta; muutamat sanovat niin, toiset näin. He ovat ystävällistä väkeä.
— Saattavat olla; mutta mitä sinä nyt teet?
— Minä saavutan ansiota auttaessani sinua, chelani, saamaan viisautta. Noiden miesten pappi, jotka palvelevat punaista härkää, kirjoitti minulle, että kaikki järjestetään sinulle minun toivomusteni mukaan. Minä lähetin rahaa riittävästi yhdeksi vuodeksi. Ja sitten tulin, niinkuin näet, katsomaan, kuinka sinä menet tiedon porteista sisään. Puolitoista päivää olen odottanut — en senvuoksi että minua johti rakkaus sinua kohtaan … sellainen ei kuulu Tien kulkijoille — vaan Tirthanker-temppelissäkin sanottiin, että kun opetuksesta oli rahaa maksettu, oli paikallaan minun huolehtia asiasta loppuun saakka. He häivyttivät pätevästi epäröimiseni. Minä pelkäsin tulevani tänne kukaties sen vuoksi, että halusin nähdä sinut kiintymyksen punaisen usman hairahduttamana. Mutta niin ei ole… Sitäpaitsi minua vaivaa eräs uni.
— Mutta ethän, pyhä mies, toki ole unohtanut matkaamme ja mitä kaikkea sen aikana tapahtui. Tottakai sinun tuloosi jonkin verran vaikutti halu nähdä minua?
— Hevoset kärsivät vilua, ja niiden ruokinta-aika on ohi, valitti ajaja.
— Juokse Jehannumiin ja etsi sieltä kelvoton tätisi! ärähti Kim olkansa yli. — Minä olen aivan yksin tässä maassa enkä tiedä mihin joudun enkä liioin mitä minulle tapahtuu. Panin koko sydämeni kirjeeseen, jonka lähetin sinulle. Mahbub Alia lukuunottamatta — ja hän on pathanilainen — ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä, pyhä mies. Älä kokonaan jätä minua.
— Olen miettinyt sitäkin, vastasi laama vapisevalla äänellä. — On selvää, että silloin tällöin saavutan ansiota — jollen ennen sitä ole löytänyt jokeani — hankkimalla vakuutta siitä, että sinun jalkasi ovat viisauden tiellä. Mitä he sinulle opettavat, en tiedä, mutta pappi kirjoitti minulle, ettei yksikään sahibin poika koko Intiassa tule saamaan parempaa opetusta kuin sinä. Senvuoksi poikkean toisinaan jälleen tänne. Ehkäpä sinusta tulee sellainen sahib kuin hän oli, joka antoi minulle nämä silmälasit — laama pyyhki niitä huolellisesti — Lahoren Ihmeitten talossa. Sitä toivon, sillä hän oli viisauden lähde … viisaampi kuin monet luostarin esimiehet. Toisaalta saattaa olla, että sinä unohdat minut ja yhdessäolomme.
— Jos minä syön sinun leipääsi, huudahti Kim kiihkeästi, — kuinka voisin milloinkaan unohtaa sinua?
— Ei … ei, — hän työnsi pojan syrjään. — Minun täytyy palata Benaresiin. Tuon tuostakin lähetän, nyt kun tunnen miten tässä maassa kirjeitä sommitellaan, sinulle kirjeen, ja silloin tällöin tulen sinua tervehtimään.
— Mutta minne minä lähettäisin kirjeeni? valitteli Kim tarttuen kiinni hänen viittaansa ja unohtaen kokonaan, että hän oli sahib.
— Tirthanker-temppeliin Benaresiin. Sen paikan olen valinnut olosijakseni, kunnes löydän jokeni. Älä itke, sillä katsos, kaikki halut ovat harhanäkyä ja sitovat vain lujemmin Pyörään. Mene nyt tiedon portista ja anna minun nähdä sinun menevän… Rakastatko minua? Mene sitten, tai sydämeni murtuu … Minä tulen takaisin. Varmasti minä tulen takaisin.
Laama katseli, kuinka ticca-garri vieri portista, ja hän kääntyi menemään pois, nyyhkyttäen joka askeleella. Tiedon portit sulkeutuivat paukahtaen.
* * * * *
Intiassa syntyneellä ja varttuneella pojalla on omat tapansa ja tottumuksensa, joita ei muualla näe, ja hänen opettajansa käyttävät häntä kasvattaessaan keinoja, joita eurooppalainen opettaja ei keksi. Näin ollen tuskin kannattaa kuvata Kimin kokemuksia hänen ollessaan Xavierin koulussa parin-kolmensadan rikkiviisaan pojan joukossa, joista useimmat eivät milloinkaan olleet nähneet merta. Hän sai kärsiä tavalliset rangaistukset siitä, että poistui koulun alueelta koleeran raivotessa kaupungissa. Se tapahtui ennenkuin hän oli oppinut kirjoittamaan kunnollista englanninkieltä ja jolloin hänen siis oli turvauduttava basaarikirjoittajaan. Sitäpaitsi häntä tietenkin rangaistiin tupakoimisesta ja solvausten käyttämisestä, jotka olivat mehevämpiä kuin pyhän Xavierinkaan laitos milloinkaan oli kuullut… Hän oppi pesemään itsensä papinomaisen huolellisesti, niinkuin ainakin alkuasukkaat, jotka sisimmässään pitävät englantilaisia jotensakin likaisina. Hän teki tavallisia kepposiansa kärsivällisille kulipalvelijoille, jotka pitivät huolta makuuhuoneista, missä pojat kuluttivat helteiset yöt kertomalla juttuja aamuun asti, ja tyynesti hän mitteli voimiaan itsetietoisten tovereittensa kanssa.
Oppilaat olivat rautatiellä, sähkölaitoksessa ja kanavilla palvelevien alempien virkamiesten poikia; toiset eläkettä nauttivien tai yhä vielä jonkun sotaisan rajahin joukoissa päällikköinä toimivien aliupseerien poikia; edelleen siellä oli meriupseerien, eläkkeellä olevien virkamiesten, tilallisten, valtion hankkijoiden ja lähetyssaarnaajien poikia. Muutamat olivat vanhojen euraasialaisten sukujen jälkeläisiä, jotka ovat lujasti juurtuneet Dhurrumtollahiin … Pereira-, De Souza- ja D'Silva-sukujen vesoja. Heidän vanhempansa olisivat voineet heidät hyvin kasvattaa Englannissakin, mutta he rakastivat koulua, jossa he itse olivat nuoruutensa viettäneet, ja niin keltaihoinen nuori sukupolvi seurasi toinen toistansa Xavierissä.
Pojat olivat kotoisin sieltä täältä sangen etäisistäkin seuduista, Howrahin rautatiekeskuksen tienoilta, Monghyrin ja Chunarin autioituneilta paikoilta, Shillongin tien varsilla olevista teetarhoista, Oudhin ja Dekkanin maakuntien kylistä, missä heidän vanhempansa olivat laajojen tilusten omistajia, lähetysasemilta, viikon matkan päästä lähimmältä rautatieasemalta, tuhannen mailin takaa jostakin satamakaupungista vastapäätä Intian ainaisia rantahyökyjä ja vieläkin etelämpää kaneeliviljelmiltä. Pelkkä kertomus heidän koulumatkoilla kokemistaan seikkailuista, jotka heistä eivät olleet mitään seikkailuja, olisi nostanut eurooppalaisen pojan päässä hiukset pystyyn. He olivat tottuneet yksinänsä kulkemaan satoja maileja viidakoissa, joissa aina oli kiehtova mahdollisuus joutua tiikerien häiritsemäksi. Mutta yhtä vähän he olisivat uineet Englannin kanaalissa jonakin englantilaisen elokuun päivänä kuin heidän merentakaiset veljensä olisivat voineet olla rauhallisina, jos joku leopardi olisi nuuskinut heidän kantotuoliansa.
Siellä oli viidentoista vuoden ikäisiä poikia, jotka olivat viettäneet päivän ja toistakin pienellä saarelmalla keskellä tulvehtinutta jokea ja aivan itseoikeutettuina ottaneet johtaakseen kotiin pyrkivää säikähtynyttä pyhiinvaeltajajoukkoa; siellä oli vanhempia poikia, jotka pyhän Francis Xavierin nimessä olivat kerran ottaneet takavarikkoon sattumalta tapaamansa jonkun rajahin norsun, kun eivät muutoin päässeet etenemään rankkasateiden liottamalla kotitiellänsä, ja olivat olleet vähällä menettää juhlallisen juhtansa vyöryhiekassa. Siellä oli poika, joka, kuten hän itse sanoi — eivätkä toiset sitä epäilleetkään — oli isänsä kanssa puolustautunut kuistilla pyssy kädessä aka-sissejä vastaan, jotka eräänä päivänä murhanhimoisina hyökkäsivät yksinäistä uutisasutusta ryöstämään.
Kaikki jutut kerrottiin tyynesti, kiihkottomasti, alkuasukasten tavoin, ja niissä ilmeni alkuasukas-hoitajanaisilta tiedottomasti saatuja vaikutuksia, ja useat puheenkäänteet osoittivat, että ajatukset kerrottaessa olivat suoraan kansankielestä käännettyjä. Kim katseli, kuunteli ja hyväksyi. Tämä ei ollut rumpalipoikien tyhjänpäiväistä, yksikantaista juttelua. Se kertoi elämästä, jonka hän tunsi ja jota hän hyvin ymmärsi. Tämä ilmapiiri sopi hänelle erinomaisesti, ja hän viihtyi siinä yhä paremmin.
Hänelle annettiin lämpimän tullen valkoinen voimistelupuku, ja hän iloitsi vasta saamistaan ruumiillisista mukavuuksista yhtä paljon kuin saadessaan käyttää teroittunutta älyänsä hänelle annettujen tehtävien suorittamiseen. Hänen nokkeluutensa olisi ihastuttanut eurooppalaisten opettajaa, mutta Xavierissa tunnetaan ensimmäinen joutuisa kehitys, jonka ympäristö ja iloinen ilmapiiri vaikuttaa — samalla tunnetaan sitä tavallisesti kahdenkymmenenkahden tai kahdenkymmenenkolmen ikäisenä seuraava väsähdys.
Siitä huolimatta hän muisti kuitenkin käyttäytyä vaatimattomasti. Kun helteisinä öinä kerrottiin juttuja, ei Kim ruvennut muistelmillaan rehentelemään, sillä koulussa halveksittiin poikia, jotka elivät kokonaan alkuasukasten tapaan. Ei saa unohtaa, että on sahib ja että jonakin päivänä, kun tutkinnot on suoritettu, saa käskettäväkseen alkuasukkaita. Kim pani tämän mieleensä, sillä hän alkoi ymmärtää, mihin tutkinnot tähtäsivät.
Sitten tuli loma-aika, elokuusta lokakuuhun … kuumuuden ja sateitten aiheuttamat pitkät joutilaat päivät. Kimille ilmoitettiin, että hän sai lähteä pohjoiseen jollekin Umballan takaiselle vuoristoasemalle, missä isä Viktor pitäisi hänestä huolta.
— Parakkikouluunko? kysyi Kim, joka oli kysellyt paljon ja ajatellut vielä enemmän.
— Niin luulen, sanoi opettaja. — Eihän ole vahingoksi, että pysyt vähän erilläsi koirankureista. Pääset matkustamaan nuoren De Castron kanssa Delhiin asti.
Kim mietti asiaa joka puolelta. Hän oli ollut ahkera, niinkuin eversti oli kehottanut. Poikien loma-aika oli heidän omaa omaisuuttaan, ainakin sen verran hän oli saanut selville tovereittensa puheista, ja parakkikouluun meneminen olisi kidutusta tämän perästä. Sitäpaitsi — ja tämähän oli suorastaan ihme, joka oli kaikkein tärkeintä — hän osasi kirjoittaa. Kolmen kuukauden kuluessa hän oli oppinut, kuinka ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa tarvitsematta kenenkään kolmannen välitystä ja puolen annan kuluja.
Laamalta ei ollut tullut mitään tietoa, mutta olihan maantie aina käytettävissä. Kim kaipasi jälleen pehmeän maantiemudan pursuvaa hyväilyä varpaiden lomissa, ja samoin valahti vesi hänen suuhunsa, kun hän muisteli voissa paistettua ja kaalilla sekotettua lampaanlihaa sekä väkevästi currylla maustettua riisiä tai sipulia ja kynsilaukkaa ynnä kiellettyjä rasvaisia basaarin makeisia.
Parakeissa taas täytyi syödä raakaa pihviä lautaselta, ja siellä saisi vain varkain tupakoida. Mutta toiselta puolen, olihan hän sahib ja Xavierin koululainen, ja tuo sika Mahbub Ali… Ei, hän ei koettelisi Mahbubin vieraanvaraisuutta, ja kuitenkin … Hän mietti asioita lojuessaan yksin makuusuojassa ja tuli siihen päätökseen, että hän oli ollut kohtuuton Mahbubiin nähden.
Koulusuojat olivat tyhjät, ja melkein kaikki opettajat olivat menneet tiehensä. Eversti Creightonin antama rautatielippu oli hänen kädessään, ja Kim muisti ylpeänä, ettei hän ollut käyttänyt eversti Creightonin eikä Mahbubinkaan rahoja mihinkään sopimattomaan elämään. Hänellä oli vielä kaksi rupeeta ja seitsemän annaa. Hänen uusi nahkalaukkunsa, johon oli merkitty "K. O'H.", ja makuuvaatekääry olivat hänen autiossa makuuhuoneessaan. "Sahibit ovat aina sidotut matkatavaroihinsa", sanoi Kim nyökäyttäen päätänsä niille. "Te saatte jäädä tänne." — Hän pujahti ulos lämpimään sateeseen hymyillen veitikkamaisesti ja etsi erään talon, jonka oli pannut merkille jo jonkin aikaa ennen.
— Arree! Etkö tiedä millaisia naisia täällä asustaa? Häpeä toki!
— Olenko vasta eilen syntynyt? — Kim istahti jalat ristissä alkuasukasten tavoin lattiapatjalle yläkerran huoneessa. — Vähän väriainetta ja kolme yardia vaatetta riittää pieneen pilantekoon. Olisiko se paljon vaadittu?
— Kuka on se tyttö? Sinä olet liian nuori sahibiksi sentapaiseen kujeeseen.
— Kuka tyttö on? Onpahan muutama koulunopettajan tyttö tuolta sisämaan rykmenteistä. Isä on lyönyt minua kahdesti, kun kiipesin heidän aitansa yli näissä vaatteissa. Nyt aion mennä puutarhuripoikana. Vanhat miehet ovat hyvin kateellisia.
— Se on totta. Pysy hiljaa sill'aikaa kun sivelen mehun kasvoihisi.
— Ei liian mustaksi, naikan. En haluaisi esiintyä hubshina (neekerinä).
— Oh, rakkaus ei paljoa semmoisista välitä. Kuinka vanha hän on?
— Kaksitoistavuotias, luullakseni, sanoi häpeämätön Kim.
— Sivele sitä myöskin rinnalleni. Saattaa tapahtua, että hänen isänsä riistää vaatteet päältäni, ja hän huomaisi minut kirjavaksi, nauroi hän.
Nainen työskenteli ahkerasti kastellen vaaterättiä pienessä astiassa olevaan ruskeaan nesteeseen, joka pysyi ihossa kauemmin kuin pähkinän mehu.
— Lähetä nyt ostamaan vähän kangasta turbaaniksi. Voi minua, pääni on aivan ajelematon! Ja isä varmasti tempaa päähineeni pois.
— Enhän minä ole parturi, mutta voin silti koettaa. Sinä olet syntynyt sydämien särkijäksi, ja kaikki tämä puuhako vain yhden illan vuoksi? Muista, ettei tätä ainetta saa pesemällä pois. — Nainen nauroi niin että ranne- ja nilkkarenkaat helisivät.
— Mutta kuka maksaa minulle tästä? Itse Huneefa ei olisi voinut sinua paremmin maalata.
— Luota vain jumaliin, sisareni, sanoi Kim juhlallisesti, väännellen kasvojaan, sillä maalaus pingoitti ihoa kuivuessaan. — Sitäpaitsi, oletko milloinkaan ennen ollut sahibia maalaamassa tällä tavoin?
— Enpä tosiaankaan. Mutta eihän kujeilu ole rahaa.
— Se on paljon enemmänkin kuin rahaa.
— Sinä maitoparta olet kieltämättä hävyttömin shaitanin poika, minkä milloinkaan olen tavannut. Kulutat tällä tavoin köyhän tytön aikaa ja sitten sanot: "Eikö pilanteko riitä?" Sinä menet hyvin pitkälle vielä. — Ja hän tervehti pilkallisesti tanssijatyttöjen tapaan.
— Saman tekevää. Mutta joudu nyt leikkaamaan tukkaani.
Kim hyppeli vuoroin molemmilla jaloilla, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta, kun hän ajatteli tulevia rasvaisia päiviä. Hän antoi tytölle neljä annaa ja juoksi portaita alas alhaiseen kastiin kuuluvan hindupojan näköisenä … kaikilta piirteiltään aivan täydellisenä. Hänen ensimmäinen käyntipaikkansa oli ruokala, jossa hän aivan ylellisesti herkutteli rasvaisilla ruuilla.
Lucknowin asemalla hän näki nuoren De Castron hikipäissä rientävän toisen luokan vaunuun. Kim puolestaan alentui menemään kolmannen luokan osastoon ja oli pian koko matkueen sieluna ja huvina. Hän selitti matkatovereilleen olevansa erään temppujentekijän apulainen, jonka tämä oli jättänyt sairaana jälkeensä, ja että nyt hän oli matkalla Umballaan isäntänsä luo. Sikäli kuin matkustajat vaihtuivat, vaihteli hänenkin juttunsa tai hän lisäili siihen vuolaasta mielikuvituksestaan, jotka lisäykset olivat sitäkin uhkarohkeampia, kun hän ei ollut pitkään aikaan käyttänyt kansankieltä. Koko Intiassa ei ollut sinä yönä niin iloista ihmistä kuin Kim. Umballassa hän poistui junasta ja lähti itäänpäin kosteitten vainioitten yli kylään, jossa vanha sotilas asui.
Samoihin aikoihin sai eversti Creighton Lucknowista Simlaan sähkeen, että nuori O'Hara oli hävinnyt. Mahbub Ali sattui olemaan kaupungissa hevosia kaupittelemassa, ja eversti uskoi hänelle asian eräänä aamuna ollessaan kilpa-ajoradalla.
— Oh, älkää olko millännekään, sanoi hevoskauppias. — Ihmiset ovat niinkuin hevosetkin. Nekin tarvitsevat suolaa joskus, ja jollei heinäpurtilossa ole, etsivät ne sitä maasta. Hän on lähtenyt kuljeskelemaan jälleen joksikin aikaa. Madrissah väsytti häntä, niinkuin arvasin sen tekevänkin. Vasta otan hänet itse mukaani matkailemaan. Älkää olko huolissanne, Creighton sahib. Hän on niinkuin poloponi, joka vapaaksi päästyään aikoo itse opetella pelin.
— Hän ei siis ole kuollut, vai mitä?
— Kuumehan saattaisi tappaa hänet. Muuten en ole pojasta huolissani.
Apina ei juuri helposti puusta putoa.
Seuraavana aamuna pysähdytti Mahbub oriinsa everstin ratsun viereen.
— Asia on niinkuin luulinkin, sanoi hevoskauppias. — Hän on kulkenut ainakin Umballan kautta ja sieltä kyhännyt kirjeen minulle, saatuaan basaarista tietää olinpaikkani.
— Lukekaa, pyysi eversti suuresti rauhoittuneena. Olihan järjetöntä, että hänen asemassaan oleva mies kiinnitti huomiota pieneen kulkuripoikaan, mutta eversti muisti keskustelunsa junassa ja oli viimeisten kuukausien kuluessa usein tavannut itsensä muistelemassa merkillistä vaiteliasta ja itsensähillitsevää poikaa. Tietenkin oli hänen karkaamisensa suurta julkeutta, mutta osoittihan se samalla neuvokkuutta ja rohkeutta.
Mahbubin silmät loistivat, kun hän pysähtyi aukealle kentälle, jossa kukaan ei voinut lähestyä huomaamatta.
— "Tähtien ystävä, joka on koko maailman pikku ystävä…"
— Mitä se on?
— Se on nimi, jonka annoimme hänelle Lahoren kaupungissa… "Koko maailman pikku ystävä ottaa vapautta, mennäkseen omille paikoilleen. Hän tulee takaisin määrättynä päivänä. Toimittakaa laukku ja makuuvaatekäärö lähetetyiksi luoksenne, ja jos on jotakin pahoin tehty, antakaa ystävyyden käden siirtää syrjään onnettomuuden ruoska." — Tässä on vielä jotakin lisäksi, mutta…
— Ei sillä väliä, lukekaa vain.
— "Eräät asiat ovat tuntemattomia niille, jotka syövät haarukoilla. On parempi jonkin aikaa syödä molemmin käsin. Puhukaa hyviä sanoja niille, jotka eivät tätä ymmärrä, jotta palatessani olisivat armollisia." Tämä kyhäys on tietenkin kirjurin työtä, mutta katsokaas, kuinka ovelasti poika on sen sommitellut, niin ettei edes viittaustakaan ole muille kuin asianomaisille.
— Tämäkö se on se ystävyyden käsi, jonka tulee siirtää syrjään onnettomuuden ruoska? nauroi eversti.
— Pankaahan merkille, kuinka viisas poika on. Hän tahtoi päästä jälleen vapaaseen elämään, kuten jo sanoin. Kun hän ei vielä tajua teidän ammattianne…
— Enpä ole aivan varma siitä, mutisi eversti.
— Hän kääntyi minun puoleeni päästäkseen sovintoon teidän kanssanne. Eikö hän ole nerokas? Hän lupaa palata. Hän vain täydentää tietojansa. Ajatelkaahan, sahib, hän on ollut kolme kuukautta koulussa, eikä hän ollut tottunut sellaiseen. Omasta puolestani olen hyvilläni: poni vain opettelee peliä.
— Niinpä kyllä, mutta vastedes hän ei saa yksin lähteä.
— Miksei? Hänhän oli yksinään ennenkuin tuli eversti sahibin hoitoon. Kun hän kerran tulee elämän suureen leikkiin, täytyy hänen olla yksin … aivan yksin, päänsä menettämisen uhallakin. Jos hän silloin sylkee, aivastaa tai istuu toisella tavoin kuin ne, joita hänen on silmällä pidettävä, on hän vaarassa tulla surmatuksi. Miksipä siis nyt estää häntä? Muistakaa persialaista sananpartta: Mazanderan erämaiden shakaalin voivat pidättää vain Mazanderan koirat.
— Se on totta. Aivan totta, Mahbub Ali. Jollei hänelle mitään pahaa tapahdu, en enempää toivokaan. Mutta hävytön hän oli joka tapauksessa.
— Hän ei minullekaan ilmoita minne hän menee, sanoi Mahbub. — Hän ei ole mikään hupsu. Kun aika tulee, palaa hän kyllä minun luokseni. On aika, että hän joutuu vähän helmien parantajan hiottavaksi. Hän kehittyy liian nopeasti … ainakin sahibien kannalta katsoen.
Tämä ennustus toteutui kirjaimelleen kuukautta myöhemmin. Mahbub oli saapunut Umballaan tuoden uuden lähetyksen hevosia, ja Kim kohtasi hänet Kalkan tiellä hämärässä yksinään ratsastamassa, pyysi almua häneltä, sai kirouksen osakseen ja vastasi englanninkielellä. Ketään ei ollut läheisyydessä kuulemassa Mahbubin hämmästyksen huudahdusta.
— Oho! Ja missä sinä olet ollut?
— Siellä ja täällä, täällä ja siellä.
— Tule puun suojaan sateesta ja kerro.
— Oleskelin jonkin aikaa erään vanhan miehen luona Umballan läheisyydessä ja sitten erään tuttavan perheen luona Umballassa. Muutaman tämän perheen jäsenen kanssa matkustin Delhiin asti. Se on ihmeellinen kaupunki. Sen jälkeen ajoin härkää erään telin (öljykauppiaan) avuksi, joka tuli pohjoiseen, mutta sitten kuulin suuresta juhlasta, jonka piti olla Patialassa, ja sinne lähdin erään ilotulitusten polttajan mukana. Se oli suuri juhla. (Kim hieroi vatsaansa.) Näin rajaheja sekä kullalla ja hopealla koristeltuja norsuja. Ja siellä sytytettiin kaikki ilotulitukset yht'aikaa, jolloin yksitoista miestä kuoli, niiden mukana ilotulittaja itsekin, ja räjähdys heitti minutkin teltan toiselle puolelle, mutta en saanut mitään vahinkoa. Sitten palasin taas rautatielle erään sikhiläisen hevosmiehen mukana, jota leipäni edestä palvelin renkipoikana. Ja lopuksi tulin tänne.
— Shabash! sanoi Mahbub Ali.
— Mutta mitä sanoo eversti sahib? En minä halua saada selkääni.
— Ystävyyden käsi on siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan. Mutta kun joskus toiste lähdet kuljeksimaan, täytyy sinun lähteä minun mukanani. Tämmöinen on liian varhaista.
— Myöhäistä kylläkin minulle. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan englanninkieltä jonkin verran madrissahissa. Minusta tulee pian täysiverinen sahib.
— Kas vain veitikkaa! nauroi Mahbub katsellen pientä likomärkää poikaa, joka hyppeli märällä maantiellä. — Salaam, sahib! ja hän tervehti pilkallisesti. — No, oletko väsynyt kuljeskelemiseen, vai haluatko tulla mukaani Umballaan ja auttaa hevosten kuljettamisessa.
— Minä tulen mukanasi, Mahbub Ali.
VIII
— Vaihda sitten Allahin nimessä punainen siniseen, sanoi Mahbub viitaten Kimin epäkunniakkaan turbaanin hindulaiseen väriin.
Kim vastasi vanhalla sananlaskulla: "Vaihdan kyllä uskoani ja vuodettani, mutta sen saat sinä maksaa."
Hevoskauppias nauroi melkein ratsulta pudotakseen. Eräässä laitakaupungin myymälässä toimitettiin vaihto, ja Kim oli nyt ainakin ulkonaiselta olemukseltaan muhamettilainen.
Mahbub vuokrasi huoneen vastapäätä rautatieasemaa ja lähti noutamaan hienointa valmiiksi laitettua ruokaa, johon kuului mantelijälkiruoka ja mainiota Lucknowin tupakkaa.
— Tämä on parempaa kuin se ruoka, jota söin sikhin seurassa, sanoi Kim irvistellen istuutuessaan syömään, — eikä edes madrissahissa varmastikaan annettu tällaista.
— Minä haluaisin kuulla jotakin siitä madrissahista. — Mahbub pisti poskeensa aikamoisia rasvassa paistettuja lammaspaistin paloja kaalin ja kullankeltaisten sipulien mukana. — Mutta kerro ensiksi juurtajaksain ja totuudenmukaisesti, miten karkasit. Sillä muistahan, sinä koko maailman pikku ystävä, sanoi hän päästellen piukalle kiristynyttä suolivyötänsä, — en luule sahibinpoikien useinkaan lähtevän sieltä karkuretkille.
— Mitenkäpä he voisivatkaan? He eivät tunne maata. Eihän se ollut mitään, sanoi Kim ja aloitti juttunsa. Kun hän pääsi naamioimiskohtaan ja miten hän sai siinä apua basaaritytöltä, menetti Mahbub Ali kokonaan vakavuutensa, hän nauraa hohotti aivan kuollakseen ja läimäytteli kädellä reittänsä.
— Shabash! Shabash! Hyvin tehty, pikku veitikka! Mitähän jalokivien parantaja tästä sanonee. No, maltahan. Anna kuulla mitä sitten tapahtui … askel askeleelta, äläkä unohda mitään.
Noudattaen kehotusta Kim kertoi seikkailuistaan ja yski rajusti välillä
Mahbubin väkevän tupakan vaikutuksesta.
— Minähän sanoin, mutisi Mahbub itsekseen, — minähän sanoin, että se oli poni, joka tahtoi vapauteen poloa pelaamaan. Hedelmä on jo kypsä … vaikka hänen vielä täytyy oppia pelin yksityiskohtia, sen välimatkoja, vauhtiasteita, karttoja ja kompasseja. Kuulehan nyt. Minä olen torjunut everstin piiskan selkänahastasi, eikä se ole vähäinen palvelus.
— Se on aivan totta, vastasi Kim vakavana.
— Mutta et silti saa luulla, että tällainen karkaileminen ja seikkaileminen on millään tavoin hyväksyttävää.
— Se oli minun loma-aikaani, hadji. Minä olin orjana monta viikkoa. Miksen olisi juossut tieheni, kun koulu suljettiin. Näetkös, minähän samalla säästin eversti sahibilta suuret kulut, kun elin vain ystävieni kustannuksella tai tein työtä leipäni edestä.
Mahbubin suu vetäytyi hymyyn tuuheiden muhamettilaisviiksien peitossa.
— Mitäpä muutamat rupeet, — pathanilainen heilautti huolettomasti kättänsä, — merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.
— Senhän tiesin jo kauan aikaa sitten, sanoi Kim hitaasti.
— Kuka kertoi?
— Eversti sahib itse. Ei tosin aivan selvin sanoin, mutta silti kuitenkin niin, että jokainen ymmärtää, joka ei ole aivan pässinpää. Niin hän haasteli junassa Lucknowiin mennessämme.
— No, olkoon niin. Kerronpa sitten sinulle enemmän, sinä koko maailman pikku ystävä, vaikkapa sitten annankin pääni sinun armoillesi.
— Se oli jo minun vallassani, sanoi Kim tyytyväisenä, — Umballassa, silloin kun otit minut ratsullesi rumpalipojan lyötyä minua.
— Puhuhan vähän selvemmin. Kaikki ihmiset voivat valehdella, paitsi sinä ja minä. Sinunkin pääsi on samalla tavalla mennyttä, jos vain sormenikin kohotan.
— Tiedänhän minä senkin, sanoi Kim. — Ja sepä onkin luja side välillämme. Tosin sinun siteesi on lujempi kuin minun, sillä kukapa kaipaisi kuoliaaksi piestyä tai sanokaamme tiepuoleen johonkin kuoppaan heitettyä poikaa? Mutta sensijaan monet täällä ja Simlassa ja vuoristossa kysyisivät: "Mitä on tapahtunut Mahbub Alille?" jos hänet löydettäisiin kuolleena hevostensa joukossa. Ja eversti sahib varmaankin tiedustelisi. Mutta sittenkin — Kim katsoi hyvin viekkaasti häneen, — hän ei kuitenkaan liian paljoa kyselisi, jotteivät ihmiset sanoisi: "Mitä eversti sahibilla on tekemistä hevoskauppiaan kanssa?" Mutta minä … jos minä eläisin…
— Et kaiketi silloin eläisi sinäkään…
— Saattaisi niinkin käydä. Mutta jos minä eläisin, niin minä ja vain minä yksin tietäisin, että joku tuli yöllä tavallisen varkaan tavoin Mahbub Alin kojuun Seraissa ja siellä surmasi hänet, tarkastettuaan joko sitä ennen tai sen jälkeen hyvin huolellisesti hänen satulalaukkunsa ja tavaransa aina sandaalinpohjia myöten. Näinköhän nämä uutiset kiinnittäisivät everstin mieltä vai sanoisiko hän minulle (en ole unohtanut, että hän lähetti minut etsimään sikaarikoteloa, jota hän ei ollut jättänyt mihinkään): "Mitä on Mahbub Ali minulle?"
Paksu savupilvi nousi ilmaan. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Mahbub Ali sanoi ihmetellen:
— Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?
— Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, — kuinkapa minä voisin käskyjä vastustaa?
— Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. —
Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?
— Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen, ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän etsi jotakin … ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä. Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien väliin?
— Ahaa! — Mahbub Ali hymyili. — Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?
— En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan, käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? — Kim tähysteli Mahbubia kulmainsa alta.
— Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen jälkeen … arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub yksinkertaisesti.
— Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta (ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.
— No, mitä hän teki? … (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).
— Annatko sinä tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä? kysyi Kim.
— Minä myyn … ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja näytti sitä.
— Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen kiskomishalua.
Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. — Liian helppoa on tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä. Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme käsissä.
— Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille. Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa suuri sota.
— Haa!… Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä loistivat. — Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha on toivottavasti tukahutettu alkuunsa … minun … ja sinun ansiosta. Mitä teit sitten?
— Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.
— Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. — Uutisia ei saa heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä säästäen … aivan kuin bhangia.
— Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa … hän teki liikkeen ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, — ja senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin paljon.
— Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista partaansa.
— Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä. — Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle myöntää erehtyneensä.
Mahbubin käsi sujahti poveen, sillä jonkun pathanilaisen nimittäminen mustaksi mieheksi (kala admiksi) on verinen loukkaus. Mutta hän huomasi erehdyksensä ja nauroi. — Puhu, sahib. Sinun musta miehesi kuulee.
— Mutta, sanoi Kim, — minä en ole sahib ja tunnustan tehneeni väärin, kirotessani sinua sinä päivänä Umballassa, jolloin luulin pathanilaisen pettäneen minut. Olin aivan poissa suunniltani, kun olin vasta äsken joutunut kiinni, ja halusin lyödä kuoliaaksi sen katalan rumpalipojan. Nyt tunnustan, hadji, että se oli hyvin tehty, ja nyt näen tieni aivan selvästi johtavan hyvään tulevaisuuteen. Minä jään madrissahiin, kunnes olen kypsä.
— Oikein puhuttu. Varsinkin etäisyyksien määrääminen, lukujen käsittely ja kompassin pitely on opittava siinä pelissä. Sinua odottaa muuan tuolla vuoristossa, ollakseen sinulle siinä apuna.
— Minä tahdon omistaa heidän opetuksensa yhdellä ehdolla: että saan käyttää aikaani aivan vapaasti, kun madrissah on suljettu. Pyydä everstiltä minulle lupa siihen.
— Mikset itse pyydä everstiltä sahibien kielellä?
— Eversti on hallituksen palveluksessa. Hänet määrätään minne hyvänsä ja hänen täytyy ajatella omaa ylenemistään. Pane merkille, mitä minä jo olen oppinut Nucklaossa! Sitäpaitsi tunnen everstin vasta kolmen kuukauden ajalta. Olen tuntenut Mahbub Alin jo kuusi vuotta. Siispä madrissahiin menen. Madrissahissa tahdon oppia, mahdrissahissa tahdon olla sahib. Mutta kun madrissah on suljettu, silloin tahdon olla vapaa ja mennä oman kansani joukkoon. Muutoin kuolen.
— Ja kutka ovat omaa kansaasi, koko maailman ystävä?
— Tämä suuri ja kaunis maa, sanoi Kim heilauttaen pientä kättänsä matalassa savimajassa, jonka nurkassa öljylamppu vaivaloisesti paloi tupakansavussa. — Ja sitten tahdon nähdä laamani jälleen. Ja lisäksi tarvitsen rahoja.
— Sitäpä kaikki tarvitsevat, sanoi Mahbub tyytymättömän näköisenä. — Minä annan sinulle kahdeksan annaa, sillä hevosten kavioista ei paljoa rahaa kasaannu. Ja sen täytyy riittää moneksi päiväksi. Muuten olen asioihin hyvin tyytyväinen, eikä siitä sen enempää. Pidä kiirettä opinnoissasi, ja kolmen vuoden kuluttua, ehkäpä pikemminkin, pystyt jo auttamaan … kukaties minuakin.
— Onko minusta näihin asti ollut niin paljon haittaa? kysyi Kim poikamaisesti naureskellen.
— Älä turhia lörpöttele, mutisi Mahbub, — sinä olet minun uusi renkipoikani. Mene nukkumaan miesten luo. Ne ovat aseman pohjoisessa päässä hevosten luona.
— He karkottavat minut aseman eteläiseen päähän, jos tulen sinne omin luvin.
Mahbub kopeloi vyötänsä, kastoi peukalonsa, pyyhki siihen vähän mustetta kiinalaisesta tushikakusta ja painoi sormenpään kuvan pehmeään paperiin. Balkhista Bombayhin ihmiset tunsivat tuon karkean sinetin, jonka hyvin selvä arpi jakoi kahtia.
— Tämä riittää päällysmiehelle. Minä tulen aamulla sinne.
— Mitä tietä? kysyi Kim.
— Kaupungista päin. Sieltä johtaa vain yksi tie, ja sitten lähdemme
Creighton sahibin luo. Minä olen pelastanut sinut selkäsaunasta.
— Allah! Mitäpä selkäsaunasta, kun pää on aivan irti hartioilla.
Kim pujahti hiljaa yön pimeyteen, kulki nurkan taitse, pysytellen lähellä seinää, ja poistui aseman luota noin mailin verran. Sitten hän tuli kiertotietä hiljakseen takaisin asemalle, sillä hän tarvitsi aikaa sepitelläkseen jutun, jos joku Mahbubin miehistä kysyisi häneltä jotakin.
Miehistö oli leiriytynyt raiskiomaalle rautatien ääreen, ja alkuasukkaita kun olivat, eivät tietenkään olleet avanneet tavaravaunuja, joissa Mahbubin hevoset olivat yhdessä maatiaisrotuisten hevosten kanssa; nämä olivat aiotut Bombayn raitiotieyhtiölle. Päällysmies, kumarainen keuhkotautisen näköinen muhamettilainen, huusi heti äkäisesti Kimille, mutta rauhoittui nähdessään Mahbubin sinetin.
— Hadji on suosiosta ottanut minut palvelukseensa, ilmoitti Kim tiukasti. — Jos tätä epäillään, niin odottakaa kunnes hän tulee aamulla. Sillä välin paikka minulle nuotion ääreen.
Tietenkin seurasi siitä hyödytön sanatulva, jota alhaiseen kastiin kuuluvat alkuasukkaat eivät missään tilaisuudessa voi olla aiheuttamatta. Se vaimeni kuitenkin, ja Kim asettui lepäämään vähän loitommaksi melkein erään vaunun alle, lainaten huovan peitteekseen. Tuollainen yö kaikenlaisen rihkaman joukossa ja hevoslauman ja likaisten vuoristolaisten välissä ei suinkaan viehättäisi montakaan valkoista poikaa, mutta Kim oli ylen onnellinen. Olopaikan, työn ja ympäristön vaihdos kutkutteli hänen pikku sieraimiansa, ja Xavierin makuusuojien siistien valkoisten vuoteitten ajatteleminen tarjosi melkein yhtä vähäisen nautinnon kuin kertomataulun ulkoluku englanninkielellä.
"Minä olen sangen vanha", tuumiskeli hän unisena. "Jokaiselta kuukaudelta olen tullut vuotta vanhemmaksi. Minä olin hyvin nuori ja perin hupsu viedessäni Mahbubin kirjettä Umballaan. Ja ollessani valkoisessa rykmentissä olin hyvin nuori ja pieni ja tietämätön. Mutta nyt opin joka päivä, ja kolmen vuoden perästä eversti ottaa minut pois madrissahista, tai minä saan ehkä mennä yksinäni. Tai ehkä löydän laaman ja rupean hänen seuralaisekseen. Niin, se lieneekin parasta. Lähden laamani chelana taas Benaresiin." Ajatukset kulkivat hitaammin ja hajanaisemmin. Hän oli joutumaisillaan unien ihanaan maailmaan, kun hänen korvaansa sattui kuiskaus, ohut ja terävä, joka kuului leirinuotion ääressä olevien yksitoikkoisen puheensorinan ylikin. Kuiskaaja oli rautakattoisen vaunun takana.
— Hän ei siis ole täällä?
— Missä hän muualla olisi kuin mässäämässä kaupungissa. Kukapa etsisi rottaa sammakkolätäköstä? Lähdetään pois. Hän ei ole meidän miehiämme.
— Hän ei saa enää päästä vuoriston yli toista kertaa. Sellainen on käsky.
— Palkkaa joku nainen myrkyttämään hänet. Se maksaa muutaman rupeen, eikä sitä kukaan voi todistaa.
— Paitsi juuri se nainen. Pätevämpi keino täytyy keksiä. Ja ajatteles hänen päästänsä luvattua hintaa.
— Niinpä kyllä, mutta poliisilla on pitkä käsi, ja me olemme kaukana rajalta. Jospa olisimme Peshawurissa!
— Niin … Peshawurissa kylläkin, pilkkasi toinen ääni.
— Peshawur, joka on täynnä hänen heimolaisiaan … täynnä lymypaikkoja ja naisia, joiden vaatteiden suojaan hän voi piilottautua. Niinpä kyllä, Peshawur ja Jehannum soveltuvat meille yhtä hyvin.
— No, mikä on sitten sinun suunnitelmasi?
— Oh, sinua houkkaa, enkö ole selittänyt sitä sinulle ja sata kertaa! Odotetaan, kunnes hän tulee ja panee maata, ja sitten hyvin tähdätty laukaus. Vaunut ovat meidän ja takaa-ajajien välillä. Meidän on vain juostava radan yli ja sitten tiehemme. Kukaan ei voi tietää mistä päin laukaus tuli. Odotetaan ainakin päivänkoittoon. Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä.
"Ohoh!" ajatteli Kim vielä silmät ummessa. "Taaskin Mahbub. Valkoisten oriitten sukutaulujen toimittelu ei ole mikään leikinasia! Vai lieneekö Mahbub myynyt muita uutisia? Mitä on nyt tehtävä, Kim? En tiedä missä Mahbub viettää yönsä, mutta jos hän tulee tänne ennen aamunkoittoa, ampuvat he hänet. Se ei olisi onnellista sinulle, Kim. Eikä tästä ole poliisillekaan ilmoitettavaksi. Siitä ei olisi Mahbubille hyötyä" — hän naureskeli melkein ääneen — "enkä muista mitään Nucklaosta saatua opetusta, joka tässä auttaisi. Allah! Tässä on Kim ja tuolla ovat nuo toiset. Siispä Kimin täytyy ensin herätä ja mennä tiehensä niin, etteivät he epäile. Paha uni herättää ihmisen … näin…"
Hän sivalsi huovan kasvoiltaan ja kohottautui äkkiä, päästäen aasialaisen hirvittävän mölisevän, mielettömän kirkunan, jonka painajaisen herättämä parkaisee.
— Urr — urr — urr — urr! Ya-la-la-la-la-la! Narain! Churel! Churel!
Churel on erikoisen paha lapsivuoteeseen kuolleen naisen henki. Sen luullaan asuskelevan autioilla teillä. Sen jalat ovat nilkoista kääntyneet taaksepäin, ja se vie miehiä kiduttaakseen heitä.
Yhä äänekkäämmäksi paisui Kimin valittava kirkuminen, kunnes hän hyppäsi kokonaan pystyyn ja horjui pois unisena koko leiriväen kirotessa häntä hänen häiritsevästä ulinastaan. Parinkymmenen askeleen päässä hän paneutui jälleen maata, pitäen huolta siitä, että kuiskaajat voisivat kuulla hänen ähkimisensä ja voivotuksensa, kun hän koetti päästä vapaaksi painajaisestaan. Pienen hetken kuluttua hän vyörytti itsensä tielle päin ja hiipi pois pimeään.
Nopeasti hän riensi sitten eteenpäin kunnes tuli kivisillalle ja asettui sen taakse pitäen päänsä reunan tasalla. Siitä hän saattoi pitää silmällä kaikkia kulkijoita ja itse olla näkymätönnä. Pari kolme rattaillakulkijaa ajoi ohi esikaupunkeihin päin, sitten tuli yskivä poliisimies ja pari kiirehtivää jalkamiestä, jotka lauloivat pitääkseen loitolla pahoja henkiä. Sitten kuului kengitetyn hevosen kavionkopsetta.
"Ahaa! Se kuuluu vähän Mahbubin kaltaiselta", ajatteli Kim, samassa kun hevonen arasteli nähdessään pienen pojan pään kivisillan reunan takaa.
— Hei, Mahbub Ali, kuiskasi hän. — Pidä varasi.
Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja pakotti sen kaiteen ääreen.
— Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub päivittelevinään. — Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin kaduille heitetään. — Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. — Alas, painu alemma, supatti hän. — Yö on täynnä silmiä.
— Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen maatessani lähellä hevosia.
— Näitkö heitä?… Pysy siivolla, paholaisen elävä!… Tämän hän karjaisi äkäisesti hevoselle.
— En.
— Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?
— Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"
— Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä yönä.
Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja kääriytyi uudelleen huopaansa.
"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan hyötyvän tämän yön väijymisestä."
Tunti kului, ja vaikka Kim kuinka yritti pysyä valveilla, vaipui hän syvään uneen. Tuon tuostakin mennä jyristi joku yöjuna raiteita parinkymmenen jalan päässä hänestä, mutta kuten ainakin itämaalainen hän ei välittänyt pelkästä äänestä, eikä se aiheuttanut hänelle edes mitään unennäköä.
Mahbub ei suinkaan nukkunut. Häntä kiukutti suunnattomasti, että hänen heimoonsa kuulumattomat ihmiset, joihin ei lainkaan kuulunut hänen satunnainen rakastelunsa, väijyivät hänen henkeään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli mennä radan yli loitompaa, palata leiriin ja hyökäten väijyjiensä kimppuun takaapäin summamutikassa lyödä heidät kuoliaiksi. Mutta siinä hän muisti mielipahakseen, että eräs toinen hallituksen virasto, joka ei ollut tekemisissä eversti Creightonin kanssa, saattaisi vaatia selityksiä, joita ei ollut helppo antaa; ja hän tiesi, että näin kaukana rajalta nostetaan suuri hälinä muutamasta ruumiista. Hän ei ollut saanut kokea tällaista kiusaa sen perästä kun hän lähetti Kimin Umballaan, ja hän oli jo toivonut, että epäluulot olisivat lopultakin haihtuneet.
Sitten juolahti erinomainen ajatus hänen mieleensä.
"Englantilaiset puhuvat aina totta", tuumi hän, "ja senvuoksi me alkuasukkaat joudumme pilkattaviksi. Kautta Allahin, minäpä kerron englantilaisille asian niinkuin se on! Mitä hyötyä on hallituksen poliisista, jos kabuli-raukalta viedään hänen hevosensa aivan rautatievaunuista. Tämä on yhtä kelvoton paikka kuin Peshawur. Minä menen valittamaan asemalle. Ja vieläkin paremmin, jollekulle nuorelle rautatien sahibille. Ne ovat hyvin innokkaita, ja jos ne saavat kiinni varkaat, otetaan se huomioon ja luetaan heille ansioksi."