Hän kiinnitti hevosensa aseman luo ja astui asemasillalle.
— Halloo, Mahbub Ali, sanoi nuori liikennetarkastajan apulainen, joka odotti junaa … pitkä vaaleatukkainen mies ryvettyneessä valkoisessa pellavapuvussa. — Mitä täällä nyt teette? Kauppailetteko hylkyhevosia vai mitä?
— Ei, ei ole hevosistani lainkaan huolta. Tulin tapaamaan Lutuf Ullahia. Minulla on vaununlastillinen tuolla radan varrella. Voiko kukaan viedä niitä rautatieviranomaisten tietämättä?
— Enpä luule, Mahbub. Voitte vaatia vahingonkorvausta, jos niin käy.
— Olen nähnyt parin miehen kyyröttelevän siellä vaununpyörien suojassa melkein koko illan. Fakiirit kuitenkaan eivät varasta hevosia, joten sen enempää en ajatellut niitä. Etsiskelen tässä yhtiökumppaniani, Lutuf Ullahia.
— Näittekö tosiaankin? Ettekä välittänyt heistä sen enempää? Mutta totta totisesti oli hyvä, että tapasin teidät. Minkä näköisiä ne olivat?
— Ne olivat vain fakiireja. Tuskinpa ne muuta kuin vähän jyviä näpistelevät vaunuista. Sellaisia on paljon raiteella. Eikä valtio senvertaisesta erästä vahinkoa kärsi. Minä tulin tänne katsastamaan toveriani Lutuf Ullahia…
— Älkää välittäkö hänestä. Missä teidän hevosvaununne ovat?
— Vähän tännepäin etäisimmästä paikasta, missä lamppuja asetellaan junia varten.
— Ahaa, merkinantokojusta.
— Ja ne ovat täältä katsoen ensimmäisellä oikeanpuolisella sivuraiteella. Mutta oletteko nähnyt Lutuf Ullahia? Hän on pitkä mies, jonka nenä on murskautunut ja jolla on mukanaan persialainen vinttikoira. No, ka!
Nuori mies oli jo rientänyt herättämään erästä innokasta poliisia, sillä, kuten hän sanoi, rautatielle oli tullut paljon vahinkoa tavarapihalla tapahtuneista varkauksista. — Mahbub Ali naureskeli värjättyyn partaansa.
"He aikovat kompuroida saapasjalassa, suurella kolinalla ja sitten he ihmettelevät, miksi fakiireja ei näy. Ovathan ne aika nokkelia poikia … Barton sahib ja Young sahib."
Hän viipyi muutamia minuutteja, odottaen näkevänsä heidän rientävän vahvasti sonnustettuina matkaan. Kevyt vaihdeveturi liukui hitaasti aseman ohi, ja sen kopissa hän näki vilahdukselta nuoren Bartonin.
"Teinpä pojalle vähän vääryyttä. Ei hän olekaan mikään houkka", tuumi Mahbub Ali. "Tulivaunun käyttäminen varkaan kiinniottamiseen on jotakin uutta."
Kun Mahbub Ali tuli leiriinsä aamun koittaessa, ei kukaan välittänyt kertoa hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, paitsi pieni äskenotettu renkipoika, jonka tuo mahtava mies kutsui telttaansa avukseen tavaroiden kokoonpanemisessa.
— Minä sain kaikki tietää, kuiskasi Kim, kumartuen satulalaukkuja täyttämään. — Kaksi sahibia tuli junalla. Minä juoksentelin edestakaisin vaunujen tällä puolella, joll'aikaa juna liikkui hiljaa ylös ja alas linjaa. He hyökkäsivät noiden kahden miehen kimppuun, jotka istuivat vaunun alla … hadji, mihinkä tämän tupakkakäärön panen? Käärinkö paperiin ja panen suolapaketin alle? Taidan panna … ja sitten he löivät heidät maahan. Mutta toinen miehistä löi sahibia pukinsarvella (Kim tarkoitti antiloopin sarvea, joita fakiirit tavallisesti käyttävät aseinaan) — niin että veri purskahti. Silloin toinen sahib, joka oli ensin lyönyt oman vastustajansa tainnoksiin, iski tätä ensinmainittua lyhyellä pyssyllä, joka oli pudonnut toisen miehen kädestä. He temmelsivät kuin hullut hetken aikaa.
Mahbub hymyili tyytyväisenä. — Siitä ei tulekaan dewanee, tavallinen siviilijuttu, vaan nizamut, oikea rikosjuttu. Sanoitko pyssyllä? Kymmenen vuotta linnaa.
— Molemmat miehet makasivat vihdoin hiljaa, mutta luulen heidän olleen melkein kuolleita, kun heidät nostettiin vaunuun. Paljon verta on vuotanut tielle. Tuletko katkomaan?
— Olen nähnyt verta ennenkin. Vankila on aivan varma paikka … tietenkin he ilmoittavat väärät nimet, eikä kukaan löydä heitä pitkiin aikoihin. He olivat vihollisiani. Sinun ja minun kohtalot näyttävät olevan yhteen kytketyt. Tässäpä hyvä juttu helmien parantajalle! Nyt joutuisasti kuntoon satulareput ja keittovehkeet. Otamme ulos hevoset ja matkustamme Simlaan.
Joutuisasti kylläkin, itämaiseksi toiminnaksi nimittäin: pitkälti selitellen ja manaten, hutiloiden ja miesten palattua satoja kertoja noutamaan unohdettuja pikkuesineitä pääsi sekava joukkue vihdoin liikkeelle, taluttaen puolta tusinaa jäykistynyttä ja rauhatonta hevosta Kalkaan vievälle tielle, joka oli märkänä aamusateesta.
Kimiä pidettiin Mahbub Alin suosikkina, joten kaikki tahtoivat herran suosiossa pysyäkseen kohdella häntä hyvin. Hän sai olla vapaana työstä. Matkue kulki hiljalleen eteenpäin, aina muutaman tunnin kuluttua pysähtyen johonkin paikkaan. Paljon sahibeja kulkee tätä tietä, ja, kuten Mahbub Ali sanoo, jokainen nuori sahib luulee pystyvänsä arvostelemaan hevosia ikäänkuin ostaaksensa, vaikka olisi korvia myöten velassa. Niinpä nytkin sahib toisensa jälkeen, kyytikärryissä ohi ajaessaan, seisahtui juttelemaan. Muutamat laskeutuivat rattailtaankin ja tunnustelivat hevosten koipia, ladellen tyhjiä kysymyksiä tai kielentaitamattomuuden vuoksi suorastaan solvaten järkkymätöntä hevoskauppiasta.
— Kun olin ensi kertoja tekemisissä sahibien kanssa, mikä tapahtui eversti Soady sahibin ollessa Abatsai-linnoituksen kuvernöörinä ja äkeissään laskiessa tulvan alle piiritarkastajan leiripaikan, kertoi Mahbub Kimille pojan täyttäessä hänen piippuansa erään puun katveessa, — en tiennyt, kuinka suuria hupsuja he olivat, vaan suutuin heihin. Niinkuin… — Ja hän kertoi Kimille kaskun, kuinka väärin sanaa voi käyttää aivan hyvässä uskossa. Kim nauroi katketakseen. — Nyt olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, lisäsi hän rauhallisesti tupakoiden, että he ovat niinkuin muutkin ihmiset, muutamissa asioissa viisaita, toisissa houkkioita. On perin typerää käyttää väärää sanaa puhuessaan vieraalle, sillä mistäpä vieras voi arvata, että se tapahtuu aivan tietämättömyydestä. Hän voi helposti ruveta tikarinsa terällä etsimään totuutta.
— Se on totta, sanoi Kim juhlallisesti.
— Senpä vuoksi on erityisesti sinunkin asemassasi pidettävä tämä tarkoin mielessä. Sahibien seurassa et saa koskaan unohtaa olevasi sahib; hindulaisten joukossa taas on sinun aina muistettava olevasi…
Hän vaikeni vähän hämillään hymyillen.
— Mikä minä olen? Muhamettilainen, hindu, jain vaiko buddhalainen?
Siinä on kova pähkinä?
— Sinä olet kieltämättä uskoton ja joudut kadotukseen. Niin sanoo minun lakini … ainakin luulen niin. Mutta sinä olet myöskin koko maailman pikku ystävä, ja minä rakastan sinua. Niin sanoo sydämeni. Tuo uskontojen erilaisuus on niinkuin hevostenkin. Viisas mies tietää, että hevoset ovat hyviä — että niistä kaikista voi saada voittoa — ja minun nähdäkseni, vaikka sunnilaisena vieron Tirakin miehiä, on kaikkien uskontojen laita samoin. Eihän Kattiawarin tamma, joka kotipaikkansa hiekka-aavikoilta viedään läntiseen Bengaliin, enempää kuin balkhilainen orikaan, — eikä ole parempia hevosia kuin balkhilaiset, paitsi että ne ovat kovin raskaslapaisia — joka viedään pohjoisiin erämaihin, kelpaa samalla tavalla kuin vuoristokameelit, joita olen nähnyt. Senpä vuoksi sanon sydämessäni, että uskonnot ovat niinkuin hevoset. Kullakin on ansionsa omassa maassaan.
— Mutta minun laamani sanoi aivan toisin.
— Oh, hän on vanha Bhotijalin unennäkijä. Minua vähän kaivelee, koko maailman ystävä, että niin vähäpätöiselle miehelle annat niin suuren arvon.
— Se on totta, hadji, mutta minä ymmärrän hänen arvonsa, ja sydämeni on kiintynyt häneen.
— Ja hänen sydämensä sinuun, niinkuin olen kuullut. Sydämetkin ovat niinkuin hevoset. Nekin tulevat ja menevät huolimatta ohjaksista ja kannuksista. Käske Gul Sher Khanin tuolla tiukentaa tuon ruskean oriin liekanappulaa. Emme halua hevostemmellystä joka lepopaikassa, ja ruskea ja musta teljettäkööt hetkiseksi … Kuulehan nyt, onko sinun välttämättömästi saatava tavata laamaa?
— Sehän kuuluu sopimukseemme, sanoi Kim. — Jollen saa nähdä häntä ja jos menetän hänet, täytyy minun jättää Nucklaon madrissah ja … kun olen mennyt, kuka voisi löytää minut jälleen?
— Se on totta. Eipä mikään varsa ole heikommassa lieassa kuin sinä, myönsi Mahbub.
— Älä sentään pelkää, sanoi Kim aivan kuin olisi heti paikalla näkymättömiin haihtumassa. — Laamani on luvannut tulla minua tapaamaan madrissahiin…
— Kerjäläinenkö almuastioineen nuorten sah…
— Eivät kaikki ole sahibeja! sanoi Kim tuikeasti. — Toisten silmät ovat vaaleat ja kynnet mustuneet, muistuttaen selvästi alhaista sukuperää. Siellä on metheeraneesien poikia … bhungien (lakaisijoitten) lankomiehiä.
Loput sukuluetteloista voimme jättää, mutta Kim selitti väitteensä hyvin selvästi ja tyynesti, pureskellen välillä sokeriruovon palaa.
— Kuulehan, koko maailman ystävä, lausui Mahbub ojentaen pojalle piippunsa puhdistettavaksi, — olen tavannut paljon miehiä, naisia ja poikia, ja sangen monta sahibiakin. Mutta en milloinkaan ole tavannut sinun kaltaistasi vekaraa.
— Kuinka niin? Enkö aina puhu sinulle totta?
— Ehkäpä juuri senvuoksi, sillä tämä maailma on vaarallinen rehellisille ihmisille. — Mahbub Ali laahautui pystyyn, tiukensi vyötänsä ja lähti hevosia katsomaan.
— Tai enkö möisikin?
Äänessä oli jotakin, mikä sai Mahbubin pysähtymään ja kääntymään. —
Mitä uusia kujeita sinulla nyt on?
— Kahdeksan annaa, niin kerron, sanoi Kim irvistäen. — Se koskee sinun rauhaasi!
— Oh, shaitan! — Mahbub antoi rahan.
— Muistatko pikku juttua niistä varkaista pimeässä Umballan luona?
— Katsoen siihen, että he väijyvät henkeäni, en ole voinut heitä kokonaan unohtaa. Miksi?
— Muistatko Kashmir Seraita?
— Otan pian korvistasi kiinni, sahib.
— Ei ole tarvis … pathanilainen. Sitä vain tarkoitin, että se toinen fakiiri, jonka sahibit löivät tainnoksiin, oli sama mies, joka kävi huonettasi tarkastamassa Lahoressa. Minä näin hänen kasvonsa, kun häntä nostettiin vaunuihin. Juuri sama mies.
— Miksi et ennen sanonut?
— Oh, hänet viedään vankilaan, ja sinä pääset hänestä moneksi vuodeksi. Ei ole tarvis kertoa muuta kuin mikä kulloinkin on välttämätöntä. Sitäpaitsi en silloin tarvinnut rahaa makeisiin.
— Allah kerim! Ehkä sinä jonakin päivänä myyt minun pääni makeisista, kun niin päähäsi pälkähtää?
* * * * *
Kim muistaa kuolemaansa saakka tuon pitkän, velton retkeilyn Umballasta Kalkan ja Pinjore-metsien kautta Simlaan. Guggerjoen äkkitulva vei yhden hevosista (arvokkaimman tietystikin) ja oli melkein hukuttaa Kiminkin. Siitä jonkin matkan päässä säikäytti eräs hallituksen norsu hevoset, ja kun ne ruohoapetta saaneina olivat hyvässä kunnossa, kesti toista päivää saada ne taas kokoon. Sitten he tapasivat Sikandar Khanin, mukanaan muutamia kaupaksimenemättömiä hevoskoneja — jäännökset hänen parvestaan — ja Mahbub, jolla oli pikkusormen kynnessäkin enemmän hevostuntemusta kuin Sikandar Khanilla koko leirissään, häätyi ostamaan pari kehnointa hevosta, ja se merkitsi kahdeksantuntista diplomaattista neuvottelua ja rajatonta määrää tupakkaa.
Mutta kaikki tämä oli pelkkää iloa — kiemurteleva tie, joka milloin nousi, milloin laski, luikerrellen kallion ulkonemia; aamuauringon luoma rusotus kaukaisilla lumihuipuilla, kalliorinteillä törröttävät kaktuspensaikot, tuhansien vesipurojen kohina, apinoiden kaklatus, rinteillä kiipeilevät juhlalliset tuuheaoksaiset deodar-puut, silloin tällöin tasangoille avautuva näköala, tuon tuostakin raikuvat tonga-torvet ja hevosten hurja säikähdys, kun sellainen äkkiä tienmutkassa lähelle sattui; alituiset pysähdykset rukouksia varten (Mahbub oli hyvin uskonnollinen ja noudatti tarkoin hiekalla peseytymisen ja rukouksen velvollisuuksia, jollei kiire kovin ahdistanut); iltapuhdejutut pysähdyspaikoilla, jolloin oli hauska kuunnella kameelien ja härkien juhlallista märehtimistä ja tyhmänsekaisten ajajien juttuja kaikista matkan tapahtumista … kaikki tämä saattoi Kimin mitä hilpeimpään mielentilaan.
— Mutta kun laulu ja tanssi on loppunut, sanoi Mahbub Ali, — tulee eversti sahib, eikä se ole kovin mieluista.
— Kaunis maa … mitä ihanin maa on tämä Intia … ja tämä viiden virran tienoo on kaunein kaikista, sanoi Kim melkein laulaen. — Sinne pakenen taas, jos Mahbub Ali tai eversti kohottaa jalkansa tai kätensä minua vastaan. Jos kerran pääsen häviämään, kukapa löytäisi minut? Katsos, hadji, onko tuo kaupunki Simla? Allah, minkälainen kaupunki!
— Isäni veli, ja hän oli jo vanha mies, kun Mackerson sahibin kaivo Peshawurissa oli vasta rakennettu, muisti ajan, jolloin kaupungissa oli vain pari kojua.
Hän vei hevoset pääkatua pitkin alempaan Simlan basaariin, ahtaaseen kojuriviin, joka kohoaa laaksosta neljänkymmenenviiden asteen kulmassa. Se, joka tuntee kaikki sen sokkelot, voi uhmata koko tämän Intian kesä-pääkaupungin poliisia, niin taitavasti ovat kuistit toisiinsa liitetyt, kujat ja salaportit keskenään yhteydessä.
Täällä asuvat kaikki ne, jotka tuon iloisen kaupungin elämästä huolta pitävät: shampanit, jotka iltaisin vetävät kauniiden vallasnaisten riksha-rattaita ja sitten pelaavat aamunkoittoon saakka; ruokatavarain kaupustelijat, öljynmyyjät, muinaiskalujen kaupitsijat, polttopuukauppiaat, papit, taskuvarkaat ja alkuasukasvirkamiehet. Täällä naishempukat keskustelevat asioista, joita pidetään Intian hallituksen syvimpinä salaisuuksina, ja tänne kokoontuu ainakin puolet pikkuvaltioiden asiamiehistä ja aliasiamiehistä.
Täältä Mahbub Alikin vuokrasi huoneen, erään muhamettilaisen karjakauppiaan talosta, ja varusti sen lujemmalla lukolla kuin Lahoressa olevan. Se oli myöskin ihmeitten talo, sillä iltasella hämärän tullen meni sinne muhamettilainen hevospoika, mutta tuntia myöhemmin pujahti sieltä ulos sekarotuinen poika — lucknowilais-tytön maali oli vielä sangen tummaa — puettuna hyvin huonosti sopiviin valmiina ostettuihin vaatteisiin.
— Olen puhutellut Creighton sahibia, sanoi Mahbub Ali, — ja toisen kerran on ystävyyden käsi pidättänyt onnettomuuden ruoskan. Hän sanoi, että sinä olet tuhlannut kuusikymmentä päivää kuljeskeluun, ja sen vuoksi on myöhäistä lähettää sinua mihinkään vuoristokouluun.
— Olen sanonut, että loma-aikani on omaani. En lähde kouluun kahta kertaa. Sekin on jo ennen sovittu.
— Eversti sahib ei vielä tunne meidän sopimustamme. Sinä saat asua
Lurgan sahibin talossa, kunnes taas pääset lähtemään Nucklaoon.
— Mieluimmin asuisin sinun luonasi, Mahbub.
— Et käsitä, mikä kunnia sinua odottaa. Itse Lurgan sahib kysyi sinua. Saat mennä ylös tuonne kukkulalle ja siellä olevaa tietä pitkin, ja perillä sinun täytyy joksikin aikaa unohtaa, että olet milloinkaan tavannut tai puhutellut minua, Mahbub Alia, joka myyn hevosia Creighton sahibille, ja tätäkään sinä et tunne. Muista tämä käsky.
Kim nyökäytti päätänsä. — Hyvä on, sanoi hän. — Entä kuka on Lurgan sahib? No niin, (hän huomasi Mahbubin terävän silmäyksen), enhän ole koskaan kuullut hänen nimeänsä. Olisikohan hän ehkä (hän alensi ääntänsä) yksi meistä?
— Mitä sinä juttelet meistä, sahib? vastasi Mahbub Ali sellaisella äänellä, jota hän käytti puhutellessaan eurooppalaisia. — Minähän olen pathanilainen, ja sinä olet sahib ja sahibin poika. Lurgan sahib omistaa myymälän eurooppalaisessa kaupunginosassa. Koko Simla tuntee sen. Kysy siellä… Koko maailman ystävä, muista että häntä on toteltava aina — pienintä silmäystä myöten. Sanovat hänen osaavan noituutta, mutta eihän se sinuun kuulu. Käy ylöspäin kukkulalle ja kysy siellä. Tässä alkaa suuri leikki.
IX
Kim antautui kaikesta sydämestään tähän uuteen asiain käänteeseen. Hänestä tulisi taas sahib joksikin aikaa. Tämän ajatuksen valtaamana hän katseli ympärilleen, päästyään leveälle kadulle Simlan kaupungintalon luokse, ja tarkasteli, olisiko ketään, jolle hän voisi uutta arvoansa osottaa. Muuan noin kymmenvuotias hindulaispoika istui erään lyhtypylvään luona.
— Missä herra Lurganin talo on? kysyi Kim.
— En ymmärrä englanninkieltä, vastasi poika, ja Kim muutti sen mukaan kysymyksensä.
— Minä näytän.
Yhdessä he lähtivät salaperäiseen hämärään, joka oli täynnä alempaa kaupungista tulevia ääniä, ja kylmä tuuli hengähteli setripuiden lomissa korkealla Jakkomäellä tähtitaivaan alla. Talojen ikkunoista loistavat valot, jotka olivat rivittäin toinen toistaan ylempänä, muodostivat toisen tähtitaivaan. Muutamat näistä valoista liikkuivat, kuuluen huolettomien suupalttien englantilaisten riksharattaisiin, joilla he ajoivat päivälliselle.
— Tässä se on, sanoi Kimin opas ja pysähtyi erään valtatielle ulottuvan kuistin eteen. Mitään ovea ei ollut, vaan oviverhojen välistä näkyi sisältä lampunvaloa.
— Hän on tullut, lisäsi poika melkein huokauksen tapaisesti kuiskaten ja hävisi. Kim oli vakuuttunut siitä, että poika oli asetettu alunpitäen häntä opastamaan, mutta rohkeasti hän avasi oviverhon. Mustapartainen mies, jolla oli vihreä varjostin otsallansa, istui pöydän ääressä ja poimi valkoisilla käsillään kirkkaita palloja edessään olevalta lautaselta, pujotti ne kimaltelevaan silkkirihmaan ja hyräili itsekseen. Kim tunsi, että huone tuon valopiirin ulkopuolella oli täynnä tuoksullaan Idän temppeleitä muistuttavia aineita. Myskin, santelipuun ja jasmiiniöljyn tuoksu tuntui hänen laajeneviin sieraimiinsa.
— Tässä minä olen, sanoi Kim lopuksi, puhuen kansankielellä. Nuo tuoksut olivat saaneet hänet unohtamaan, että nyt piti olla sahib.
— Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä, kahdeksankymmentäyksi, luki mies pujotellen helmen toisensa perään niin nopeasti, että Kim tuskin saattoi seurata hänen liikkeitään. Mies tempasi pois vihreän varjostimen otsaltaan ja katseli tarkasti Kimiä ainakin puoli minuuttia. Hänen silmäteränsä laajenivat ja supistuivat aivan pieniksi, kuten näytti, hänen tahtonsa käskystä. Kim tunsi Lahoren Taksaliportilla erään fakiirin, jolla oli samanlainen kyky ja joka sillä ansaitsi rahaa varsinkin manatessaan hupsuja naisia. Kim katseli jännittyneenä. Hänen vaatimaton ystävänsä osasi edelleen heilutella korviaan, ja Kim tunsi pettymystä nähdessään, ettei tämä mies osannut tehdä samoin.
— Älä pelkää, sanoi herra Lurgan äkkiä.
— Miksipä pelkäisin?
— Sinä saat nukkua täällä tämän yön ja olla luonani, kunnes tulee aika lähteä jälleen Nucklaoon. Sellainen on käsky.
— Sellainen on käsky, toisti Kim. — Mutta missä saan nukkua?
— Tässä huoneessa. — Lurgan sahib viittasi kädellään takanaan olevaan pimeyteen.
— Olkoon niin, — sanoi Kim tyytyväisenä. Nytkö heti?
Herra Lurgan nyökäytti päätänsä ja kohotti lamppua ylemmäksi. Kun valo levisi laajemmalle, tuli näkyviin seinillä joukko tiibettiläisiä paholaisnaamioita, joita käytettiin henkien tansseissa. Ne olivat sarvipäitä ja mitä kauhistuttavimman näköisiä. Eräässä nurkassa seisoi japanilainen sotilas täysissä varustuksissa, uhaten häntä tapparalla, ja joukko keihäitä ja khanda- ja _khuttar-_aseita välkkyi epämääräisesti. Mutta enemmän kuin kaikki nämä esineet — hänhän oli nähnyt kaikenlaisia naamioita Lahoren museossa — huvitti Kimiä vilahdus siitä lempeäsilmäisestä hindupojasta, joka oli opastanut häntä ja nyt istui äskeisen helmipöydän alla, tulipunaisilla huulillansa veitikkamainen hymy.
Luulenpa, että Lurgan sahib tahtoo minua pelottaa. Ja luulen, että pöydän alla oleva vekkuli haluaisi nähdä minun pelkäävän. — Tämä paikka, sanoi hän ääneen, — on niinkuin Ihmeitten talo. Missä on minun vuoteeni?
Lurgan sahib viittasi nurkassa inhottavien naamioiden lähellä olevaan kotimaiseen huopapeitteeseen, otti lampun ja jätti huoneen pimeäksi.
— Oliko se Lurgan sahib? — kysyi Kim kääriytyessään huopaansa.
Ei vastausta. Hän saattoi kuitenkin kuulla hindupojan hengityksen, ja seuraten sitä hän konttasi lattian poikki, iski kädellänsä pimeään ja huudahti: — Vastaa, lurjus. Tälläkö tavoin sinä valehtelet sahibille?
Pimeydestä hän oli kuulevinaan naurun hihitystä. Se ei kuitenkaan voinut olla hänen hento toverinsa, sillä tämä itkeä vollotti nyt. Siispä Kim kohotti äänensä ja huusi; — Lurgan sahib! Hoi, Lurgan sahib! Onko niin määrätty, ettei palvelijasi saa puhua minulle?
— Niin on käsky. Ääni tuli hänen selkänsä takaa, ja hän hätkähti.
— Hyvä on. Mutta muista, mutisi hän uudelleen kääriytyessään peitteeseen, — minä annan sinulle selkään huomisaamuna. Minä en pidä hinduista.
Yö ei ollut lainkaan hauska, sillä huoneessa kuului alituiseen ääniä ja soittoa. Kahdesti Kim heräsi, kun joku mainitsi hänen nimensä. Toisella kerralla hän lähti etsimään ja survaisi nenänsä erästä laatikkoa vasten, joka varmasti puhui ihmisen tavoin, mutta ei ihmisen äänellä. Sillä näytti olevan peltitorvi, ja se oli langoilla yhdistetty permannolla lojuvaan pienempään laatikkoon, mikäli hän saattoi koskettelemalla selville saada. Ja ääni, joka oli hyvin kova ja räikeä, tuli torvesta. Kim siveli nenäänsä ja suuttui mutisten itsekseen, kuten tavallista, hindukielellä.
"Tällaista voisi tavalliselle basaarikerjäläiselle ilvehtiä, mutta … minä olen sahib ja sahibin poika, ja mikä on kaksin verroin arvokkaampaa, Nucklaon koulun oppilas. Niin" — tässä hän muutti puheensa englanninkielelle — "olen Xavierin poikia. Hiisi tuon herra Lurganin periköön! Tämä on jonkinlainen kone, niinkuin ompelukone. Mutta hän on hyvin hävytön … emme me Lucknowissa tämmöisiä pelkää … emme lainkaan!"
Sitten hän jatkoi hindukielellä: "Mutta mitäpä hän siitä hyötyy? Hän on vain kauppias … minä olen hänen myymälässään. Mutta Creighton sahib on eversti, ja luulen hänen antaneen käskyn, että näin on tehtävä. Mutta minä, kuinka minä pieksänkään tuon hindupojan aamulla! Mitä tämä on?"
Laatikon torvesta tuli törkeintä solvausta, mitä Kim milloinkaan oli kuullut, ja kimakalla äänellä, joka hetkeksi suorastaan hirvitti häntä. Kun tuo kelvoton otus toviksi hengähti, rauhoittui Kim kuullessaan pehmeän, ompelukonetta muistuttavan surinan.
— Chup! (hiljaa) hän huusi, ja jälleen hän kuuli naurunhihitystä, joka varmisti hänen päätöksensä. — Chup, tai murskaan pääsi.
Laatikko ei välittänyt mitään. Kim tempasi torvesta ja jotakin irtausi napsahtaen. Hän oli epäilemättä avannut jonkin kannen. Jos siellä joku paholainen oli sisällä, niin nyt kai sen piti tulla esiin. Hän haisteli … noin lemusivat ompelukoneetkin basaarissa. Mutta hän tukki tuon shaitanin suun. Hän riuhtaisi nuttunsa ja työnsi sen laatikon reikään. Jokin pitkä ja pyöreä esine taipui hänen painaessaan, kuului surinaa, ja sitten ääni lakkasi … niinkuin on ilmeistä, kun työntää kokoonkäärityn nutun kallisarvoisen sanelukoneen vahalieriötä vasten ja muutenkin runtoo sen herkkiä sisuksia. Kim saattoi nyt jatkaa untansa rauhallisella mielellä.
Aamulla hän tunsi Lurgan sahibin katselevan häntä.
— Oh! sanoi Kim lujasti päättäen pysyä nyt sahibina. — Yöllä eräs laatikko syyti pahoja puheita. Senvuoksi tukin siltä suun. Oliko se teidän laatikkonne?
Mies ojensi kättä.
— Anna kättä, O'Hara. Kyllä se oli minun laatikkoni. Minä pidän sellaisia, koska ystäväni rajahit ovat mieltyneet niihin. Se laatikko on rikkoutunut, mutta se oli hinnaltaan huokea. Niin, nuo ystäväni kuninkaat pitävät hyvin paljon leluista — ja pidän minäkin joskus.
Kim katseli häntä varkain. Hän oli sahib ainakin vaatteista päättäen, mutta hänen urdunkielinen lausumisensa ja omituinen englanninkielen ääntämisensä ilmoitti, että hän oli kaikkea muuta kuin sahib. Hän näytti ymmärtävän, mitä Kimin mielessä liikkui, ennenkuin poika avasi suunsakaan, eikä hän välittänyt selitellä niinkuin isä Viktor ja Lucknowin opettajat. Mutta hauskinta kaikesta oli, että hän piti Kimiä vertaisenaan aasialaiselta puolelta.
— Olen pahoillani, ettet voi löylyttää poikaani tänä aamuna. Hän sanoo vielä surmaavansa sinut puukolla tai myrkyttämällä. Hän on kateellinen, jonka vuoksi panin hänet nurkkaan enkä puhu hänelle koko päivänä. Hän yritti juuri tappaa minut. Sinun täytyy auttaa minua aamiaista laittamaan. Hän on liian kateellinen voidaksemme nyt luottaa häneen.
Oikea Englannista tuotu sahib olisi pitänyt suurta melua sellaisesta asiasta. Lurgan sahib jutteli sen aivan yhtä luonnollisesti kuin Mahbub Alin oli tapana kertoa pikkuseikkailuistaan pohjoisessa.
* * * * *
Huoneen takana oleva kuisti oli rakennettu ulkonevaksi jyrkältä rinteeltä, niin että he voivat nähdä naapurien savutorvien suuhun, kuten Simlassa on tapana. Kimiä tenhosi suuresti se aito persialainen ateria, jonka Lurgan sahib omin käsin laittoi, mutta vieläkin enemmän hänen myymälänsä. Lahoren museo oli suurempi, mutta tässä oli enemmän ihmeitä — noitien tikareita ja Tiibetin rukousmyllyjä, turkoosi- ja ambrahelminauhoja, vihreitä rannerenkaita, eriskummaisesti rasioihin pantuja suitsutuspuikkoja, jo edellisenä iltana nähtyjä paholaisnaamioita ja koko seinän täysi riikinkukonsulkaisia verhoja, kullattuja Buddhan kuvia, pieniä kiillotettuja alttareja, venäläisiä samovaareja turkoosikoristeisine kansineen, kiinalaisia posliiniastioita somissa kahdeksankulmaisissa bamburasioissa ja keltaisia norsunluisia ristiinnaulitunkuvia, joita tuodaan Japanista enemmän kuin muualta maailmasta, niin Lurgan sahib sanoi.
Vielä oli tomuisia mattokääröjä, jotka haisivat inhottavilta, persialaisia vesiastioita käsien pesemiseksi aterioiden jälkeen, vaskisia suitsutusmaljoja, joiden reunoissa oli omituisia peikkojen kuvia, himmeitä hopeavöitä, jotka olivat notkeita kuin tuore nahka, helmillä koristettuja hiusneuloja; kaikenlaisia aseita ja tuhansia muita outoja esineitä oli laatikoissa, kasoissa tai huiskin haiskin heiteltyinä, niin että ainoastaan Lurganin vaapperan työpöydän ympärillä oli vähän tilaa liikkua.
— Nuo tavarat eivät mitään merkitse, sanoi Kimin isäntä seuraten hänen katsettaan. — Minä ostelen niitä, kun ne ovat niin kauniita, ja joskus myyn niitä, jos ostaja minua miellyttää. Tässä pöydällä minun työni on … ainakin osa siitä.
Pöydällä välähteli aamuauringon valossa punaisia ja sinisiä ja vihreitä salamoita, joihin siellä täällä sekottui sinertävän timantin kirkas säihky. Kim avasi silmänsä selko selälleen.
— Nämä kivet ovat aivan hyviä, eikä auringonvalo niitä vahingoita. Sitäpaitsi ne ovat huokeita. Mutta toista on sairaiden kivien laita. — Hän täytti uudelleen Kimin lautasen. — Kukaan muu kuin minä ei voi parantaa sairasta helmeä ja antaa turkoosille jälleen sen sinistä väriä. Kuka hyvänsä voi opaaleja parantaa, mutta sairaalle helmelle ei voi mitään kukaan muu kuin minä. Ajattelehan, jos kuolisin! Silloin ei olisi enää ketään… Sinä et ymmärrä mitään jalokivistä. Riittää, jos voisit vähän turkoosien perille päästä … jonakin päivänä.
Hän meni kuistin toiselle puolelle, täyttääkseen suodattimesta tulevalla vedellä raskaan huokoisen saviastian.
— Haluatko juoda?
Kim nyökäytti päätänsä. Lurgan sahib, ollen noin viidentoista jalan päässä, laski kätensä saviastian reunalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli Kimin kyynärpään vieressä täytettynä melkein reunoja myöten — ja valkoisella pöytäliinalla näkyi vain ryppyjä, osoittaen mistä se oli liukunut siihen.
— Oh! sanoi Kim ällistyneenä. — Sepä oli taikatemppu.
Lurgan sahibin hymyily osoitti, että mairittelu oli häntä miellyttänyt.
— Heitä se takaisin.
— Se särkyy.
— Heitä vain, kuten sanon.
Kim viskasi sen umpimähkään. Se ei kulkenut perille asti, vaan putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Vesi valui harvan kuistinlattian läpi.
— Minä sanoin, että se särkyisi.
— Yhdentekevää, katsohan sitä. Katsohan isointa palasta.
Se oli lattialla, ja pieni vesiläikkä oli jäljellä sen uurteessa, kimallellen kuin tähti. Kim katseli tarkkaan. Lurgan sahib laski kätensä hiljaa hänen niskaansa, siveli sitä pari kolme kertaa ja kuiskasi: — Katso! Se tulee eheäksi jälleen, pala palalta. Ensin tuo iso palanen liittyy kahteen muuhun oikealla ja vasemmalla olevaan palaseen … katso!
Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei Kim olisi voinut kääntää päätänsä. Tuo pieni kosketus piti hänet kuin pihdissä, ja hän tunsi veren miellyttävästi ja nopeasti virtaavan suonissaan. Siinä, missä oli äsken ollut kolme palasta, oli nyt yksi isompi ja niiden yläpuolella koko astian hämärät hahmopiirteet. Hän saattoi nähdä kuistin sen läpi, mutta se tiheni ja tummeni jokaiselta hänen valtimonsa iskennältä. Ja kuitenkin saviastia … hän tunsi ajatusten kulkevan kovin hitaasti … astia oli ollut pirstaleina hänen edessään. Ja taas tuntui merkillinen tulinen sävähdys hänen niskassaan, kun Lurgan sahib siveli sitä.
— Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, — sanoi Lurgan sahib.
Siihen asti Kim oli ajatellut hindukielellä, mutta hän tunsi jonkin kauhistuksen vavistuttavan itseänsä ja ponnistaen, kuten uimari haikalan kidasta päästäkseen koettaa kohoutua puoleksi vedestä ylös, koetti hänkin vapauttaa mieltänsä siitä pimeydestä, joka oli nielemäisillään hänet. Ja hän turvautui pelastuksekseen … lukemaan kertomataulua englanninkielellä.
— Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, kuiskasi Lurgan sahib.
Saviastia oli ollut murskattuna … niin, murskattuna … hän ei jaksanut ajatella miten se lausuttiin kansankielellä, mutta sirpaleina se oli, kymmeninä palasina, ja kaksi kertaa kolme oli kuusi ja kolme kertaa kolme oli yhdeksän ja neljä kertaa kolme oli kaksitoista. Hän koetti epätoivoisesti jatkaa kertomataulun lukemista. Saviastian hämärät piirteet haihtuivat, niinkuin himmennys silmistä häviää, kun niitä hieroo. Siinä olivat lattialla rikkinäiset palaset, siinä vesiläikät kuivumassa auringonpaisteessa, ja kuistinlattian raosta näkyi alempana oleva valkoinen seinä … ja kolme kertaa kaksitoista oli kolmekymmentäkuusi!
— Katso, astia muodostuu kokonaiseksi, eikö niin? kysyi Lurgan sahib.
— Mutta rikkihän se on! parkaisi poika.
Lurgan sahib oli hiljaa mutissut hetken aikaa. Kim tempasi päänsä syrjään.
— Katso! Dekho! Siinä se on särkyneenä niinkuin olikin.
— Niin se on, sanoi Lurgan, katsellen poikaa tarkoin tämän hieroessa niskaansa. — Mutta sinä olet lukuisista ihmisistä ensimmäinen, joka näkee sen sillä tavalla. — Hän pyyhki leveätä otsaansa.
— Oliko sekin taas taikuutta? kysyi Kim epäluuloisesti. Polttava tunne oli poistunut hänen suonistaan, ja hän tunsi itsensä harvinaisen valppaaksi.
— Ei se ollut taikuutta. Tein sen vain nähdäkseni oliko — jalokivessä vikaa. Joskus oikein kalliit jalokivet menevät murskaksi, jos niitä pitelee kädessä ja tietää miten menetellä erikoisella tavalla. Senpä vuoksi täytyy olla varovainen, ennenkuin kiinnittää ne. Sanohan, näitkö saviastian hahmopiirteitä!
— Hetken aikaa näin. Se alkoi kasvaa niinkuin kukka maasta.
— Entä mitä sitten teit? Mitä nimittäin ajattelit?
— Oh! tiesin sen rikkoutuneen ja luullakseni sitä ajattelin … ja sehän oli rikki.
— Hm! Onko kukaan ennen tehnyt sinulle sellaista taikatemppua?
— Jos olisi, sanoi Kim, — niin luuletteko, että olisin enää antanut sellaista tehdä? Minä olisin juossut tieheni.
— Ethän nyt pelkää? Mitä?
— En.
Lurgan sahib katseli häntä yhä tarkemmin.
— Minä kysyn Mahbub Alilta, en nyt, vaan myöhemmin, mutisi hän. — Minä olen tyytyväinen sinuun, vaikka toiselta puolen tyytymätönkin. Sinä olet ensimmäinen, joka pelastit itsesi. Haluaisin tietää, mikä se oli, joka… Mutta sinä olet oikeassa. Älä ilmaise sitä … älä edes minulle.
Hän poistui hämärään myymälään ja istuutui pöydän ääreen hykerrellen käsiänsä. Tukahutettu nyyhkytys kuului erään mattokasan takaa. Siellä oli hindupoika tottelevaisena seisten päin seinää, ja laihat olkapäät kohoilivat tuskannyyhkytyksistä.
— Ah! Hän on hirmuisen kateellinen. Ihmettelenpä, yrittääkö hän uudelleen myrkyttää minua aamiaisen avulla, niin että täytyy valmistaa se kahdesti.
— Kubbee … kubbee nahin, tuli katkonainen vastaus.
— Ja mahtaako hän tappaa tämän toisen pojan?
— Kubbee … kubbee nahin (ei koskaan … ei)!
— Mitä sinä luulet hänen tekevän? kysyi hän äkkiä kääntyen Kimiin päin.
— Oh, en tiedä. Ehkä annat hänen mennä. Miksi hän tahtoi myrkyttää sinut?
— Koska hän niin pitää minusta. Ajattelehan, jos sinä pitäisit jostakusta, ja silloin joku tulisi, ja se josta sinä pidit, mieltyisi enemmän siihen vieraaseen kuin sinuun, mitä silloin tekisit?
Kim ajatteli. Lurgan uudisti kysymyksensä hitaasti kansankielellä.
— En minä myrkyttäisi häntä, sanoi Kim miettivästi. — Mutta minä pieksisin sitä poikaa … jos se poika olisi mielistynyt minun ystävääni. Mutta ensin kysyisin pojalta, oliko asia niin.
— Ah. Hän luulee kaikkien täytyvän mielistyä minuun.
— Minusta hän on aika hupsu.
— Kuuletko, kysyi Lurgan sahib nyyhkyttävältä pojalta. — Tämä sahibin poika pitää sinua pikku hupsuna. Tule tänne, ja ensi kerralla, kun olet murheellinen, älä koeta käyttää valkoista arsenikkia niin avoimesti. Varmaankin dasim-paholainen oli ruokapöydällämme tänään! Se olisi tehnyt minut sairaaksi, lapseni, ja silloin olisi joku vieras tullut jalokivien vartijaksi. Tule!
Poika-raukka tuli, silmät itkusta punaisina, esiin mattokasan takaa ja heittäysi kiihkoisasti Lurgan sahibin jalkoihin. Niin syvästi katuvaisena, että se liikutti Kimiäkin.
— Minä pidän huolta musteastioista … minä vartioin uskollisesti jalokiviä! Oh, sinä isäni ja äitini, aja pois hänet! — Hän viittasi Kimiin taaksepäin paljaalla kantapäällään.
— Ei vielä … ei vielä. Jonkin ajan perästä hän menee tiehensä. Mutta nyt hän on koulussa … uudessa madrissahissa … ja sinun täytyy olla hänen opettajansa. Pelaa jalokivipeliä häntä vastaan. Minä pidän luetteloa.
Poika kuivasi kyyneleensä heti ja juoksi myymälän perälle, josta palasi kantaen vaskitarjotinta.
— Anna ne minulle! sanoi hän Lurgan sahibille. — Anna ne omasta kädestäsi, sillä hän saattaisi sanoa, että tunsin ne ennestään.
— Hiljaa … hiljaa, vastasi mies, ja eräästä pöytälaatikosta hän otti puoli kourallista heliseviä pikkukiviä tarjottimelle.
— No nyt, sanoi poika heiluttaen vanhaa sanomalehteä, — katsele nyt niitä niin kauan kuin tahdot, vieras. Laske ne, ja jos tahdot, pitele niitä kädessäsi. Yksi silmäys riittää minulle. — Hän kääntyi ylpeänä selin.
— Mutta mikä on leikin tarkoitus?
— Kun olet laskenut ja tarkastellut niitä niin että luulet varmasti voivasi muistaa ne kaikki, minä peitän ne tällä paperilla ja sinun tulee luetella ne Lurgan sahibille. Minä kirjoitan luetteloni.
— Oho!
Kilpavaisto heräsi Kimissä. Hän kumartui astian yli. Siinä oli vain viisitoista kiveä. — Tämähän on helppoa, sanoi hän minuutin kuluttua. Toinen poika livahdutti paperin jalokivien päälle ja kyhäsi muistikirjaan oman selostuksensa.
— Tuon paperin alla on viisi sinistä kiveä: yksi iso, yksi pienempi ja kolme pientä, lateli Kim joutuisasti. — Sitten on neljä vihreätä kiveä, ja yhdessä on reikä, ja yksi keltainen läpinäkyvä kivi, ja yksi niinkuin piipunvarsi. Sitten on kaksi punaista … ja … ja minä laskin viisitoista, mutta kaksi olen unohtanut. Ei! Yksi on norsunluinen, pieni ja ruskeahko ja … ja … antakaa kun mietin…
— Yksi … kaksi, laski Lurgan sahib aina kymmeneen asti. Kim pudisti päätänsä.
— Kuulkaahan, kun minä luettelen! — huusi toinen poika vavisten mielihyvästä. — Ensiksi kaksi viallista safiiria … toinen kahden karaatin ja toinen neljän luullakseni. Neljän karaatin safiiri on murtunut yhdestä kulmasta. Sitten on mustajuovainen Turkestanin turkoosi, ja kahdessa kivessä on kirjoitusta … toisessa jumalan nimi kullattuna, ja toinen on katkennut keskeltä, otettuna vanhasta sormuksesta, enkä voi sitä lukea. Siinä ne viisi sinistä kiveä. Sitten on neljä virheellistä smaragdia, yhdessä on kaksi reikää ja yhdessä on pieniä naarmuja…
— Niiden paino? kysyi Lurgan sahib tyynesti.
— Kolme … viisi … viisi … ja neljä karaattia, luullakseni. Sitten on vanhan piipunvarren pala vihreää abmraa ja tahottu topaasi Euroopasta. Sitten burmalainen kahden karaatin rubiini, aivan virheetön, ja kahden karaatin balasrubiini, virheellinen; sitten kiinalainen norsunluuveistos, esittäen rottaa, joka imee munaa. Ja lopuksi … ahaa … kristallipallo, kiinnitetty kultalehteen, iso kuin papu.
Hän taputti käsiään lopetettuaan.
— Hän on sinun mestarisi, sanoi Lurgan sahib hymyillen.
— Huh! Hän tunsi kivien nimet, sanoi Kim punastuen.
— Koetappa uudelleen! Mutta otetaan tavallisia esineitä, sellaisia, joita kumpikin tunnemme.
He kokosivat astian täyteen kaikenlaista tavaraa myymälästä, vieläpä keittiöstä asti, ja joka kerta poika voitti, niin että Kim rupesi ihmettelemään.
— Peitä silmäni … ja anna minun tunnustella sormillani, niin silloinkin jätän sinut avosilmäisenä taakseni, uhmaili poika.
Kim polki jalkaa harmistuneena, kun poika silläkin kertaa piti sanansa.
— Jos olisi kysymyksessä ihmiset tai hevoset, sanoi hän, — pitäisin kyllä puoleni. Tämmöinen saksien ja veitsien ja pihtien käyttäminen on niin joutavaa.
— Opettele ensin ja opeta sitten, sanoi Lurgan sahib. — Tunnustatko hänet paremmaksi?
— Totta kai! Mutta kuinka hän on oppinut?
— Tekemällä monta kertaa, kunnes onnistuu täydellisesti. Se maksaa kylläkin vaivan.
Hindupoika, joka loisti mielihyvästä, taputteli jo Kimiä selkään.
— Älä ole pahoillasi, sanoi hän. — Minä kyllä opetan sinua.
— Ja minä pidän huolen siitä, että saat hyvän opetuksen, sanoi Lurgan sahib käyttäen edelleen kansankieltä. — Sillä lukuunottamatta tätä poikaa tässä — hän oli hupsu ostaessaan niin paljon arsenikkia, kun olisi saanut sitä pyytämällä minulta — paitsi tätä poikaa tässä en ole pitkiin aikoihin tavannut enemmän opettamisen arvoista. Ja vielä on kymmenen päivää, ennenkuin voit palata Nucklaoon, jossa ne eivät mitään opeta, vaikka niin paljon maksua ottavat. Meistä tulee luullakseni hyvät ystävät.
Niistä tuli kymmenen mitä hupsuinta päivää, mutta Kim oli liiaksi ihastunut ajatellakseen sitä. Aamusilla he pelasivat jalokivillä, joskus oikeilla jalokivillä, joskus taas miekka- ja tikarikasoilla ja edelleen toisinaan alkuasukasten valokuvilla. Iltapäivisin Kim istui hindupojan kanssa hiljaa jonkin mattoläjän tai varjostimen takana pitäen silmällä herra Lurganin monia ja kummallisia vieraita.
Siellä kävi pikkuruhtinaita, joiden saattomiehet yskivät ulkona kuistilla. He tulivat ostamaan merkillisiä esineitä — fonografeja ja liikkuvia leluja. Sitten kävi naisia ostamassa helminauhoja, ja miehiä, jotka Kimistä tuntuivat tulevan noiden naisten vuoksi. Kävi lähettiläitä itsenäisten tai puoli-itsenäisten ruhtinaitten hoveista; he olivat muka jättävinään helminauhoja korjattaviksi — he laskivat pöydälle tulvanaan loistavia helmiä — mutta todellisuudessa he näyttivät lainaavan rahaa äkeille maharaneille tai nuorille rajaheille. Edelleen oli babuja, joille Lurgan sahib puhui ankarasti ja juhlallisesti, mutta lopuksi antoi heille rahaa, niinhyvin kovaa hopeaa kuin seteleitäkin. Joskus tuli joukko pitkänuttuisia alkuasukasmahtailijoita, jotka keskustelivat viisaustieteestä sekä englannin- että bengalinkielellä herra Lurganin suureksi virkistykseksi. Häntä aina huvittivat uskonnolliset kysymykset.
Illan tullen saivat sekä Kim että hindupoika, jonka nimi vivahteli isännän oikkujen mukaan, selostaa tarkalleen, mitä olivat nähneet ja kuulleet, mitä johtopäätöksiä tekivät kunkin luonteeseen nähden hänen kasvoistaan, puheestaan ja eleistään ja mitä he arvelivat heidän todellisena asianaan olleen.
Illallisen jälkeen herra Lurgan käytti jonkin aikaa pukeutumisharjoituksiin, joita hän tuntui erityisesti harrastavan. Hän osasi maalata kasvoja ihmeellisen taitavasti, muuttaen ne muutamilla siveltimen kosketuksilla aivan tuntemattomiksi. Myymälä oli täynnä kaikenlaisia pukuja ja päähineitä, ja Kim puettiin vuoron perään milloin ylhäiseksi muhamettilaiseksi, milloin öljynkuljettajaksi ja kerran — ja sepä oli hauska ilta — hienon hienoksi oudhilaiseksi ylimyksen pojaksi. Lurgan sahibilla oli haukan silmä keksimään pienimmänkin virheen naamioituksessa, ja loikoillessaan vanhalla kuluneella puisella sohvalla hän selitti juurtajaksain, miten minkin kastin jäsenet puhuivat, kävelivät, yskivät tai syljeksivät ja niistivät, ja myöskin miksi he niin tekivät.
Hindupoika oli siinä leikissä kömpelö. Hänen pikku aivonsa, jotka olivat erittäin terävät, kun oli kysymys jalokivien tuntemisesta, eivät voineet mukautua, kun piti syventyä toisen sielunelämään, jotavastoin Kimissä heräsi oikea intohimo, joka sai hänet hyppimään ilosta, kun hän vaihtoi pukua ja muutti puhetapaa ja eleitä sen mukaan.
Innostuksensa houkuttelemana hän muuanna iltana tarjoutui Lurgan sahibille näyttämään, miten eräät Lahoren fakiirin oppilaat, jotka hän tunsi, pyysivät almuja maanteillä — kuinka oli puhuteltava englantilaista tai sitten markkinoille menevää punjabilaista maamiestä samoin kuin naista, jonka sattuu kohtaamaan hunnuttomana. Lurgan sahib nauroi kuollakseen ja pyysi Kimiä istumaan sellaisena alallaan puolisen tuntia — jalat ristissä, kasvot tuhalla tahrittuina ja silmät villinä tuijottaen myymäläntakaisessa huoneessa.
Silloinpa saapui kookas, pyylevä babu, jonka sukkiin peitetyt sääret hytkyivät lihavuudesta. Kim kohdisti heti häneen kokonaisen tulvan maantien roskapuhetta. Lurgan sahib katseli vierasta eikä välittänyt hänen kujeilustaan, Kimin mielipahaksi.
— Minulla olee sitä mielipidettä, sanoi babu, hitaasti sytyttäen savukkeen, — sitä mielipidettä, että näytteleminen aivan erinomainen ja tehoinen olee. Ilman että minulle puhuttu oli, pettää minua voitu olis. Kuinka pikaa hänestä jonkinlaatuinen ketjumies saattaisi tulla? Minä silloin häntä minun palvelukseen ottan.
— Siihenpä hänen juuri täytyy opiskella Lucknowissa.
— Käsketkää hänelle sitten pitää kiiru. Hyvää yötä, Lurgan. Babu meni tiehensä tallustellen hyvin lehmämäisesti.
Kun he myöhemmin luettelivat sen päivän kävijöitä, kysyi Lurgan sahib
Kimiltä, miksi hän miestä luuli.
— Jumala tietää! sanoi Kim nauraen äänellä, joka olisi ehkä Mahbub
Alin pettänyt, mutta josta helmien parantaja ei erehtynyt.
— Niinpä kyllä, Jumala sen tietää; mutta minä haluan tietää, mitä sinä luulet.
Kim vilkaisi kumppaniinsa, jonka katse näytti suorastaan pakottavan puhumaan totuutta.
— Hän … hän kaiketi tarvitsee minua, kun pääsen koulusta. Mutta, lisäsi hän tuttavallisesti, kun Lurgan sahib nyökäytti päätänsä myönnytykseksi, — enpä ymmärrä, miten hän saattaa käyttää eri pukuja ja puhua monia kieliä.
— Sinä saat oppia ymmärtämään monta asiaa myöhemmin. Hän on tietojen kerääjänä erään everstin palveluksessa. Simlassa häntä vain arvossa pidetään, ja huomattava on, ettei hänellä ole lainkaan nimeä, vaan ainoastaan numero ja kirjain, kuten meidän kesken on tapana.
— Ja onko hänenkin päästään luvattu palkinto, kuten Mah … ja muidenkin?
— Ei vielä. Mutta jos täällä istuva poika lähtisi — katsos, ovi on avoinna — erääseen puukuistiseen taloon vanhan teatterin taakse alemman basaarin luo ja kuiskaisi ikkunakaihtimien lomasta: "Hurree Chunder Mookerjee toi ne pahat uutiset viime kuussa!" saattaisi poika tuoda palatessaan vyön täyden rupeita.
— Kuinka monta? kysyi Kim kerkeästi.
— Viisisataa … tuhannen … ehkäpä niin paljon kuin ilkeäisi pyytää.
— Hyvä on. Ja kuinka kauan sellainen poika saisi elää kielimisensä jälkeen? — Hän hymyili veitikkamaisesti Lurgan sahibia päin silmiä.
— Niin, sitä kyllä sietää ajatella. Ehkäpä hän, jos olisi hyvin terävä, saattaisi sen päivän elää, mutta ei yön yli. Ei missään tapauksessa yön yli.
— No, kuinka paljon babu saa palkkaa, kun niin paljon luvataan hänen päästänsä?
— Kahdeksankymmentä, ehkäpä sata tai sataviisikymmentä rupeeta. Mutta palkka on pienin osa hommasta. Tuon tuostakin Jumala antaa syntyä ihmisiä — ja sinä olet yksi sellaisista — joilla on halu päänsä menettämisen uhallakin kuljeskella uutisia onkimassa — tänään ehkä aivan etäisistä vieraista asioista, huomenna jostakin salaperäisestä vuoristosta ja seuraavana päivänä ehkä joistakin aivan lähellä asuvista ihmisistä, jotka ovat valtiota kohtaan jollakin tavoin tuhmasti menetelleet. Sellaiset miehet ovat harvinaisia, ja niistäkin harvoista kenties vain noin kymmenen oikein kykeneviä. Niiden joukossa on minun arvosteluni mukaan tuo babu, ja se on kummallista. Kuinka suuri ja mieluinen mahtaakaan olla sellainen tehtävä, joka karaisee bengalilaisen sydämen!
— Se on totta. Mutta päivät kuluvat minusta kovin hitaasti. Minä olen vasta poika, ja tuskin kahta kuukautta on siitä, kun opin kirjoittamaan englanninkieltä. Lukea en edes vieläkään osaa sitä hyvin. Ja vuosia, pitkiä vuosia kuluu, ennenkuin pystyn edes ketjumieheksi.
— Olehan kärsivällinen, sinä koko maailman ystävä! — Kim säpsähti kuullessaan tuon nimityksen. — Soisinpa että minulla olisi muutamia niistä vuosista, jotka sinua niin kylläännyttävät. Olen koetellut sinua monessa pikkuasiassa. Tätä en unohda, kun kerron sinusta eversti sahibille. — Sitten muuttaen äkkiä puheensa englanniksi ja nauraen hartaasti hän sanoi:
— Kautta Jupiterin, O'Hara, luulen sinusta jotakin sukeutuvan, mutta sinä et saa tulla ylpeäksi etkä puhua asioista. Sinun täytyy mennä takaisin Lucknowiin ja olla hyvä poika ja pitää huolta kirjoistasi, niinkuin englantilaiset sanovat. Ehkä sitten seuraavana lupa-aikanasi voit tulla takaisin tänne.
Kim kävi alakuloiseksi.
— Tarkoitan: j o s haluat. Tiedänhän minä, minne tahtoisit mennä.
Neljä päivää myöhemmin hankittiin Kimille ja hänen pienelle matka-arkulleen paikka Kalkaan menevien tonga-rattaiden takaistuimella. Hänen toverikseen tuli tuo valasmainen babu, joka päähänsä kääritystä ripsu-shaalista huolimatta ja vaikka koettikin suojella reikäkudoksisiin sukkiin verhottuja sääriään värisi ja ähkäili aamukylmässä.
"Mistähän johtuu, että tämä mies on meikäläisiä?" ajatteli Kim katsellessaan miehen hyllyvää selkää rattaiden hytkyessä mäkeä alas.
Nämä mietteet johtivat hänet sangen mieluisiin unelmiin. Lurgan sahib oli antanut hänelle viisi rupeeta … sehän oli aika summa … ja luvannut suojelustaan, jos hän tekisi ahkerasti työtä. Aivan toisin kuin Mahbub oli Lurgan sahib puhunut hyvin laajasti häntä odottavista palkinnoista, jos hän pysyisi kuuliaisena. Ja Kim oli tyytyväinen. Jospa hänellekin suotaisiin, kuten babulle, kunnia saada kirjain ja numero … ja vielä hinta päästänsä! Kenties hän jonakin päivänä pääsisi siihen ja vielä pitemmällekin. Ehkä melkein niin suureksi kuin Mahbub Ali! Silloin hän saisi entisten kattoretkeilyjensä sijasta puoli Intiaa etsintäalakseen. Hän vakoilisi kuninkaita ja ministereitä, niinkuin hän muinoin oli Lahoressa vaaninut kaikenlaisia tavallisia ihmisiä Mahbub Alin vuoksi.
Siihen mennessä oli sittenkin sangen mieluinen Xavierin koulu aivan tuossa tuokiossa hänen edessään. Siellä olisi uusia poikia, joille osoittaa etevämmyyttään, ja siellä saisi kuulla loma-ajan seikkailuista. Nuori Martin, erään teenviljelijän poika Manipurista, oli kehunut menevänsä oikein rihlapyssyllä varustettuna sotaan murhasissejä vastaan. Saattoi niin olla, mutta eipä Martin ollut Patialassa mukana räjähdyksessä ja lentänyt pihan toiselle puolelle, eikä hän ollut liioin…
Kim viehättyi itsekseen kertailemaan viimeisten kolmen kuukauden seikkailuja. Hän voisi varmasti nolata koko Xavierin, vieläpä isommatkin pojat, jotka jo partaansa ajelivat, jos hän vain saisi jutella kaikki. Mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä. Hänenkin päästään tarjottaisiin aikanaan palkinto, niinkuin Lurgan sahib oli vakuuttanut, ja jos hän nyt lörpöttelisi, ei sitä hintaa milloinkaan pantaisi. Ja lisäksi eversti Creighton hylkäisi hänet, ja hän joutuisi Lurgan sahibin ja Mahbub Alin vihoihin … siksi lyhyeksi ajaksi, minkä hän vielä saisi elää.
"Ja silloin menettäisin kalan vuoksi Delhin", päätteli hän sananparrella. Hänen täytyi unohtaa lupa-aikansa (ja olisihan aina tilaisuus sepitellä seikkailuja), ja sitten oli työskenneltävä, kuten Lurgan sahib oli neuvonut.
Kaikista Xavieriin rientävistä pojista ei yksikään ollut niin täynnä hyviä aikomuksia kuin Kimball O'Hara, joka ajaa hyryytteli Umballasta istuen Hurre Chunder Mookerjeen takana, jonka nimeksi oli kansatieteellisen tutkimusretkikunnan kirjoissa merkitty R 17.
Ja jos lisäinnostusta tarvittiin, antoi babu kyllä sitä. Syötyään vahvan aterian Kalkassa hän puheli lakkaamatta. Oliko Kim matkalla kouluun? Silloinpa hän, joka oli saavuttanut maisterin arvon Kalkutan yliopistossa, kykeni selittämään opiskelemisen etuja. Voisi saavuttaa ansiomerkkejä opiskelemalla ahkerasti latinaa ja Wordsworthin Excursion teosta (kaikki tämä oli hepreaa Kimille). Oli ranskankielikin tärkeätä, ja parasta ranskaa kuuli Chandernagoressa lähellä Kalkuttaa. Niinikään saattoi edistyä hyvin, kuten hänelle itselleen oli luonnistanut, tutustumalla pariin näytelmään, nimiltään Lear ja Julius Caesar, joita tutkijat hyvin suosivat. Learissa ei ollut niin paljon historiallisia viittauksia kuin Julius Caesarissa. Kirja maksoi neljä annaa, mutta käytetyn voi saada Bow-basaarista kahdella annalla.
Mutta vieläkin tärkeämpää kuin nämä tai muut kuuluisat kirjailijat oli piirustus ja maanmittaustiede. Se, joka oli niissä suorittanut tutkintonsa, osasi pelkästään kulkemalla jonkin seudun läpi, mukanaan kompassi ja vesivaaka ja terävä silmä, laatia siitä maasta kuvan, jonka voi myydä korkeasta hinnasta. Mutta kun joskus oli vaikea kuljettaa matkassaan mittausketjua, oli parasta opetella tuntemaan tarkoin oman astuntansa askelpituus, niin että jos sattui olemaan välineiden puutteessa, saattoi kuitenkin mitata välimatkoja. Ja tuhansien askelten laskemiseen taas oli Hurre Chunder huomannut parhaaksi rukousnauhan, jossa oli kahdeksankymmentäyksi tai satakahdeksan helmeä, sillä se oli "monikertaan jaollinen lukuisiin kerrottaviin". Puhujan laveasta englanninkielisestä puhemongertelusta huolimatta sai Kim kuitenkin selville sen pääsuunnan, ja se huvitti häntä hyvin suuresti. Olihan siinä uusi taito, jonka voi painaa muistiinsa, ja katsellessaan eteensä avautuvaa avaraa maailmaa tuntui hänestä, että kuta enemmän sitä oppi tuntemaan, sen parempi.
Haasteltuaan ainakin puolitoista tuntia sanoi babu: — Minä toivon jonakin päivänä saada oikein virallisesti nauttia sinun tutustumisella. Ad interim (sillä välin), jos niin saan sanoa, minä tahdon antaa sinulle tämä betel-rasia, joka olee sangen arvokas esine ja maksoi minun kaksi rupee siitä vasta neljä vuotta.
Se oli huokea sydämenmuotoinen messinkikotelo, jossa oli kolme osastoa betelpähkinän, [Areca-palmupuun hedelmä, joita itämailla yleisesti pureskellaan] sitruunamehun ja pan-lehtien käyttämistä varten. Tällä kertaa siinä oli pieniä lääkepalleropulloja.
— Tämän minä sinulle lahjoan palkintoon siitä, että näyttelit sen pyhän miehen osan. Näetkös, sinä nuori olet ja luulet että sinä elät iankaikkiseen etkä ota huolen ruumiistasi. On hyvin paha mennä sairauteen aivan kesken toimia. Minä rakastan lääkkeet, ja niillä myöskin mukavasti parantaa köyhät ihmiset. Nämä oleevat hyvät viraston lääkkeet — kiinapulveria ja sellaista. Annan tämän sinulle muisto. Nyt hyvästi. Minulla olee yksittäinen tärkeä tehtävä täällä tien lähellä.
Hän livahti Umballan tiellä ajoneuvoista hiljaisesti kuin kissa, huusi ohikulkevan ekka-ajurin ja keikutti sillä tiehensä, joll'aikaa Kim mykistyneenä hypisteli messinkirasiaa.
* * * * *
Selvitys jonkun pojan opiskelusta huvittaa hyvin vähän muita kuin hänen omia vanhempiansa, ja kuten tiedämme, Kim oli orpo. Xavierin koulun kirjoissa on merkittynä, että selostus Kimin edistyksestä lähetettiin joka lukukauden lopussa eversti Creightonille ja isä Viktorille, jotka säännöllisesti suorittivat maksun hänen puolestaan. Edelleen on samoissa kirjoissa mainittu, että hän osoitti suuria taipumuksia matemaattisiin opintoihin samoin kuin karttojen piirustamiseen sekä että hän sai siitä palkinnoksi kaksiniteisen kirjan, hinta yhdeksän rupeeta kahdeksan annaa. Samana lukukautena hän oli mukana Xavierin koulun jalkapallojoukkueessa pelaamassa Allyghurin muhamettilaisen koulun joukkoa vastaan, ollen silloin neljäntoista vuoden ja kymmenen kuukauden ikäinen. Samoihin aikoihin hänet myöskin rokotettiin uudelleen (josta päättelemme, että Lucknowissa oli taas liikkunut isorokko).
Erään vanhan oppilasluettelon reunaan on lyijykynällä merkitty, että häntä on rangaistu useita kertoja "keskustelusta sopimattomien henkilöiden kanssa", ja hän näyttää kerran saaneen ankaran rangaistuksen siitä, että "kokonaisen päivän viipyi poissa kerjäläisen kanssa". Se tapahtui silloin, kun hän kiipesi portin yli ja kulutti koko päivän Goomteen äyräillä koettaen taivuttaa laamaa tulemaan mukaansa seuraavana loma-aikana edes yhdeksi kuukaudeksi kuljeksimaan tai sitten edes lyhyeksi viikoksikaan. Mutta laama vastusti sitä kivenkovaan, väittäen ettei vielä ollut aika tullut. Kimin tehtävänä, sanoi vanha mies heidän syödessään leivoksia, oli hankkia itselleen kaikki se viisaus, minkä sahibit voivat antaa, ja sittenhän saataisiin nähdä.
Ystävyyden käsi lienee jollakin tavoin sentään siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan, sillä kuutta viikkoa myöhemmin on merkitty Kimin suorittaneen "hyvin ansiokkaasti" tutkinnon maanmittauksen alkeissa, ollen vasta viidentoista vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Siitä alkaen kirjat eivät enää mitään mainitse eikä hänen nimeänsä sinä vuonna näy niiden luettelossa, jotka pääsivät Intian tutkimusosaston palvelukseen, mutta sen sijaan on merkitty: "Siirretty sopimuksen mukaan."
Noiden kolmen vuoden kuluessa poikkesi laama useita kertoja Tirthankerin temppeliin Benaresissa, ehkäpä joka kerta vähän ohkaisempana ja hiukan keltaisempana, mutta aina ystävällisenä ja lempeänä. Joskus hän tuli etelästä päin Tuticorinista, josta ihmeelliset tulilaivat kulkevat Ceyloniin, ja siellähän kaikki papit osaavat palikieltä; väliin hän taasen tuli vihreästä lännestä, missä Bombayn lähistöllä kohoaa tuhatkin puuvillatehtaiden savutorvea; ja kerran hän saapui pohjoisesta, jonne oli kulkenut kahdeksansataa mailia puhellakseen päivän Ihmeitten talon kuvienhoitajan kanssa.
Sinne hän astui viileään, leikkauksilla koristettuun marmorikammioonsa — temppelin papit olivat hyvin ystävällisiä vanhukselle — pesi pois matkan pölyt, toimitti rukouksensa ja lähti jälleen Lucknowiin, jonne hän jo huoletta osasi kulkea junalla kolmannen luokan vaunussa. Oli merkillepantavaa, kuten hänen etsijäystävänsä huomautti pääpapille, että hän sieltä palatessaan aina joksikin aikaa lakkasi murehtimasta virtansa katoamista tai kuvailemasta Olevaisuuden pyörää ja sensijaan mieluummin ylisti jonkun salaperäisen chelan kauneutta ja viisautta, jonka vertaista kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt.
Niin, hän oli seurannut Siunatun jalkain jälkiä kautta koko Intian (johtajalla on vieläkin tallella peräti ihmeellinen selostus hänen retkistänsä ja mietiskelyistään). Ei ollut elämässä enää muuta jäljellä kuin Vasaman virran löytäminen. Hänelle oli kuitenkin unissa näytetty, että siinä yrityksessä ei voinut toivoakaan menestystä, jollei etsijällä ollut mukanansa juuri se chela, joka oli määrätty sen toteuttamiseen ja joka oli syvästi viisas, harjaannutettu samanlaisessa viisaudessa kuin kuvien hoitaja. Esimerkiksi (tässä tuli esiin nuuskarasia, ja ystävälliset Jain-papit hiljenivät kiireisesti kuuntelijoiksi):
— Hyvin kauan aikaa sitten, kun Devadatta oli Benaresin kuninkaana — kuunnelkoot kaikki Jatakaa! — kuninkaan metsästäjät vangitsivat norsun ja kiinnittivät sen jalkaan kiusallisen rautarenkaan, ennenkuin se pääsi murtautumaan vapauteensa. Tätä se koetti ihan hurjistuneena irrottaa ja rientäen sinne tänne metsissä pyyteli toisia norsuja kiskomaan sitä pois. Kukin vuorostaan koetteli väkevällä kärsällään sitä irrottaa, mutta se ei onnistunut. Lopuksi ne kaikki sanoivat olevan mahdotonta murtaa rengasta voimalla. Mutta pensastossa makasi päivän vanha vielä nuoskea norsun vasikka, jonka emo oli kuollut. Unohtaen oman tuskansa sanoi kahlehdittu norsu: "Jollen auta tätä imevää vasikkaa, joutuu se tallattavaksemme."
— Ja niinpä se asettui suojelemaan pientä olentoa, asettaen voimakkaat jalkansa varustukseksi liikehtivää laumaa vastaan, ja pyysi maitoa muutamalta lempeältä naaraalta. Ja vasikka kasvoi, ja kahlehdittu norsu oli sen oppaana ja turvana. Nytpä tiedämme, että norsun kasvuaika — kuunnelkoot kaikki Jatakaa! — on kolmekymmentäviisi vuotta, kunnes se pääsee täysiin voimiin, ja kolmekymmentäviisi sadeaikaa kahlehdittu norsu suojeli nuorempaa, jolla välin rengas syöpyi syvemmäksi sen jalkaan.
— Sitten eräänä päivänä nuorempi norsu näki puoleksi jalkaan painuneen rautakahleen ja kysyi vanhemmalta: "Mikä tuo on?" — "Sepä on juuri suruni aihe." — Silloin nuorempi ojensi kärsänsä ja silmänräpäyksessä poisti renkaan, sanoen: "Määrätty aika on tullut." — Ja siten hyvä norsu, joka oli kärsivällisesti odottanut ja tehnyt hyvää, vapautettiin, kun aika oli tullut, ja vapauttajana oli sama nuori norsu, jota hoitaakseen se oli joukosta eronnut — kuunnelkoot kaikki Jatakaa! — sillä norsu oli Ananda, ja nuori norsu, joka kahleen mursi, ei ollut kukaan muu kuin Mestarimme itse…
Laama heilutteli päätänsä hiljaa ja hypistellen rukousnauhaansa selitti, kuinka nuori norsu oli vapaa ylpeyden synnistä. Se oli juuri niin nöyrä kuin eräs chela, joka nähdessään mestarinsa istuvan tomussa Tiedon porttien ulkopuolella hypähti portin yli (vaikka se oli lukittu) ja painoi mestaria sydäntään vasten keskellä korskeata kaupunkia. Suuri oli oleva sellaisen mestarin ja sellaisen chelan palkka, kun aika oli tullut heidän molempain etsiä vapautta yhdessä!
Tähän tapaan laama haasteli kulkiessaan ristiin rastiin Intian läpi hiljaa ja huomaamatta. Muuan teräväkielinen vanha nainen, joka asui Saharunporen hedelmätarhojen läheisyydessä, piti häntä kunniassa niinkuin profeettaa. Mutta laama ei suinkaan asunut kaikkien katseltavana. Pihan puolella, missä kyyhkyset kujersivat, hän mieluimmin istui, ja hänen emäntänsä pani syrjään hyödyttömän hunnun ja laverteli kaikenmoisia hengistä ja haltioista, joita tunnettiin kotona Kulussa, ja vielä syntymättömistä lastenlapsistansa, muistellen samalla sitä suupalttia poikaa, joka oli puhunut hänelle leiripaikalla.
Kerran laama myös yksinään poikkesi suurelta valtatieltä Umballan alapuolella samaan kylään, jonka pappi oli antanut hänelle oopiumia. Mutta lempeä taivas, joka suojelee vilpittömiä, johti hänet hämärässä viljavainioiden lävitse, ja niinpä hän yhtäkkiä hajamielisenä ja mitään aavistamatta seisoi vanhan sotilaan ovella. Täälläpä oli syntyä vakava väärinkäsitys, sillä vanha sotilas kysyi häneltä, miksikä Tähtien Ystävä oli yksin kulkenut samaa tietä, vain kuutta päivää varemmin.
— Se ei vai olla mahdollista, sanoi laama. — Hän on palannut oman kansansa luokse.
Hän istui juuri tuossa nurkassa tarinoiden hauskoja juttuja vain viisi yötä sitten, väitti hänen isäntänsä. — Tosin hän hävisi jotenkin äkkiä aamun koitteessa, puheltuaan hullutuksia poikani tyttären kanssa. Hän on kasvanut nopeasti, mutta yhä hän on sama tähtien ystävä, joka ennusti aivan oikein sodasta. Oletteko eronneet toisistanne?
— Olemme ja emme, vastasi laama. — Emme ole lopullisesti eronneet, mutta aika ei ole vielä tullut meidän lähteä yhdessä Tielle. Hän on viisautta oppimassa. Meidän täytyy odottaa.
— Yhdentekevää … mutta jollei poika ollut sama, mitenkä hän sittenkin alituisesti puheli sinusta?
— Ja mitä hän haastoi? kysyi laama innokkaasti.
— Hyviä sanoja — satakin tuhatta — että sinä olet hänen isänsä ja äitinsä ja kaikkea muuta. Vahinko, ettei hän halua kuningattaren palvelukseen. Hän on peloton poika.
Nämä uutiset hämmästyttivät laamaa, joka ei silloin vielä tiennyt, kuinka uskollisesti Kim piti Mahbub Alin kanssa tekemänsä sopimuksen, joka eversti Creightonin oli ollut pakko vahvistaa…
— Ei ole syytä estää nuorta ponia leikistänsä, sanoi hevoskauppias, kun eversti huomautti, että kuljeskeleminen loma-aikana sinne tänne Intiassa oli sopimatonta. — Jollei hän saa lupaa mennä ja tulla mielensä mukaan, menee hän kiellosta huolimatta. Kukapa sitten saa hänet kiinni? Uskokaa minua, eversti sahib, vain kerran tuhannessa vuodessa syntyy hevonen, joka on niin sovelias siihen leikkiin kuin tämä meidän varsamme. Ja me tarvitsemme miehiä.