»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä… Se tietää pahaa. Älä lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?… Olemme kestäneet tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia viikkoja!»
Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta, kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään…. Paksu lumivaippa peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu… Vastustamaton voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän kurjuuden!…
Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa. Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja laskeusin alas myymälään.
Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!… Siitä koitui turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.
Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.
Olimme rauhallisia… Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:
»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»
»He tulevat aivan heti», vastasi isä.
Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö ja hiljaisuus… Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä nyyhkytyksiin.
Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.
Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.
Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen hän sanoi romaniankielellä:
»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on noiduttu: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja…»
Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä…
Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten…
Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.
Olin kylmästä kohmettunut… Jäsenet, rinta ja pää haavoissa…
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.
Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.
Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin, toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna: Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta… — — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen häntä loukannut».
* * * * *
Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden purppuraisella taivaalla.
Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:
Si j'étais une alouette,
Comme elle je foncerais dans l'azur;
Mais je ne descendrais plus sur la terre,
Où les hommes sément le blé,
Où les hommes fauchent le blé,
Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi…
[Jos olisin leivonen, niin nousisin sinitaivaalle, mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle, missä ihmiset kylvävät ja niittävät, tietämättä miksi.]
II
KIRA KIRALINA
Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät menneisyyden vesistä.
Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä sammalikossa, hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien. Stavro nousi, kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin ollessa valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja pani kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija ikään hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen vadittomaan kuppiin, ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan jalat ristiin ja aloitti:
»En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen olin tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden tapausten jälkeen.
Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka pieksi äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein poissa kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin kuin palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen lähtiessään, jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai hänen palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei hänen olisi pitänyt enää palatakaan.
Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli yhtä kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä vuotta vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.
Vähitellen sumu hälvenee, kasvan suuremmaksi ja alan ymmärtää. Ja minulle selvisi ihmeellisiä asioita… Mahdoin olla kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista, ja niin kaunis hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät päästään vain saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän koristeli itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli yhtä kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he maalasivat silmäripsensä öljyyn kastetulla kinorossilla, kulmansa hiilikynällä, kun taas huulet ja posket värjättiin kirmizillä, samoinkuin kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä, tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme…
Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä koko seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa, Karakioin kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa. Meidän välillämme oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului isälleni. Hänellä oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja ruoan, sekä vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli viisi. Emme koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni työpaja oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei ollut huolta mistään, siellä huviteltiin… Talvisin juotiin teetä, kesällä virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia leivoksia], juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja tanssittiin… Elämä oli ihanaa…
Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa, pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä minun pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia patshura'ksi ja minua kitshuk pezevengh'iksi [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan, rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.
»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, älkää lyökö kasvoihin!… Älkää koskeko silmiin!… Anteeksi, anteeksi!…
Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan voinut vetää heille vertoja!… Kullankeltaiset hiukset ulottuivat polviin saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja silmät mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.
Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa, että hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu hyväiltäväksi ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta jolleikaan isäni tuhlannut hänelle hellyyttään, korvasivat sen loistavasti hänen rakastajansa, enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt selville siitä, äitinikö alunperin alkoi pettää miestään ja sai lyöntejä, vai isänikö pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden. Joka tapauksessa eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon huokaukset vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli selkäsauna loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.
Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat — käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin puettuna, lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät, kaartelivat ja huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten heittäysivät valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien hameittensa alle ja leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä ja poltettiin tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita, aina tummia. Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi kierretyt, parta hyvin hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne sileiksi kammatut tai kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun manteliöljyn tuoksu. Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin tällöin romanialaisiakin, sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa, kunhan ihailijat vain olivat nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä liiaksi kiihkeitä.
Asemani oli hyvin epäkiitollinen… Tätä ennen en ole kenellekään kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.
Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä, jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.
Olin mustasukkainen, suunnattoman mustasukkainen.
Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa ikkunoista oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat viettivät jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi vain yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta kunniani, pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön kallioseinämä olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan nähnyt kierittelevän alas pitkin kuvettaan!…
Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain narinan.
Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää juhlaa. Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia, hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden lemmenkylläisten katseiden tulta.
Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan miellyttää naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana, kun eräs heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista kanoista tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti häntä päähän viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista hypähti silloin kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja sylkäisi häntä päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin, painiskelivat ja kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme katketaksemme. Saadakseen rauhan palaamaan äitini syleili heitä molempia.
Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita. Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta leikinlaskusta hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa saattoi jonkun jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen, tyynnytti liian mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.
Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias, oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni nykerönenä, soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat, kiusoitteli kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja minua. Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni antoi heille liikaakin.
Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin mussafireiksi. Ja nämä mussafirit suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina ja kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen samalla lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen puoleen antoi kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli haavoittanut…
Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän kuin äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun häntä hyväilevän.
Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa, nosti jalkansa erään mussafirin polvelle, pyytäen tätä solmiamaan sen. Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen niinkauan kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa katsettani. Sitten tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Ja hän… no niin, hän salli sen tapahtua sanomatta sanaakaan. Silloin minä huusin kuin poissa suunniltani:
»Isä!… Pelastautukaa!…»
Silmänräpäyksessä molemmat mussafirit hypähtivät ikkunalle ja katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka äitini heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti molemmat vesipiiput.
Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain sellaisen naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin matolla ja kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli minun todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä. Molemmat naiset huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon paholaisen, he heittäytyivät epätoivoissaan ylitseni.
»Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että
Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»
Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja suutelivat minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä siitä, että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.
* * * * *
Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet, joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias, ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista. Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen. Seurasin häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen pukeutumistaan, suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen ihonsa tuoksu. Ja tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja hellävaroen, pitäen minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena. Minulla ei toden totta ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä tahdoin. Minä riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi minua.
Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti. Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin heidän ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit. Vieläpä rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli mielestäni jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja siirtymisemme tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja rakkaudetonta. Mutta siihen alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon lunnaisiin. Äitini sanoi:
»Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme kuolemalla… Siksipä meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni, mielenne mukaan ja ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään kaduttavaa viimeisellä tuomiolla».
Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella, kuinka innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä. Hän oli uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka harjoittivat itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi tyydyttää kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia, — tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin pukuja, saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa mukaan kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.
Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.
Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet makaamassa sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla leivänsisuksella, jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi ylös nauraen kuin mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen haavoittuneita kasvojaan:
»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy jälkeäkään… Ja illoin kutsumme taas mussafirejä!… Niin paljon on lyönneistä hyötyä!»
Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin kauhealta…
Hän huudahti:
»Ah, mitä ruumiista!… Eihän sitä näy!»
Ja haavojen parannuttua alkoi juhliminen entistä ehommin.
Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet, tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän talossa, — lukuunottamatta mussafirejä, jotka eivät aina olleet varmoja siitä, poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja lukuunottamatta niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia mussafirejä», joiden vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun isäni ei kahteen vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi vain kolme, neljä kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa rauhallista.
Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda, poltella ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle uhrattu aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa sanoen:
»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen sellainen, jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana sydämeni ääntä ja käskyjä…»
Kira väitteli vastaan:
»Mutta, äiti, etkö luule paholaisella joskus olevan sormensa pelissä?»
»En», vastasi hän, »en usko paholaiseen. Jumala on häntä vahvempi. Ja jos olemme sellaisia kuin olemme, on se vain siksi, että Jumala niin tahtoo…»
Ja äiti oli todellakin tyytyväinen siihen, mitä hänen Jumalansa tahtoi, sillä hän ei tahtonut mitään, mikä oli vaikeaa.
Hän tahtoi ensinnäkin, että äiti ja tytär pysyisivät aamuisin vuoteessa niinkauan kuin heitä halutti, mikä olikin mukava paikka voi- ja hunajakakkujen nakertelemiseen ja kahvin juontiin. Sitten hän määräsi heidät kylpemään ja voitelemaan ruumiinsa kallisarvoisilla voiteilla, pitämään kasvojaan hiljaisella tulella poreilevan maidon höyryssä, hieromaan hiuksensa kiiltäviksi myskille tuoksuvalla manteliöljyllä ja kiilloittamaan kyntensä ruusunpunaisella voiteella. Silmäripsien, kulmien, huulten ja poskien hoito kysyi suurta taitoa. Ja kun kaikki tämä oli tehty, oli syötävä aamiaista, poltettava ja otettava ruokalepo. Auringon ehtiessä laskulleen oli noustava, poltettava hyvänhajuisia yrttejä, nautittava virvokkeita ja ryhdyttävä pääasiaan: laulamaan, tanssimaan ja juhlimaan puoliyöhön saakka.
Äitini oli paljon rikkaampi isääni, ja mielettömästä tuhlaamisesta huolimatta omaisuus, jonka hän oli sijoittanut veljiensä hämäräperäisiin yrityksiin, tuotti sellaiset summat, että hän saattoi kuukausittain panna säästöön (yhä vain noiden veljien huostaan) rahaa Kiraa ja minua varten.
En tunne tarkoin äitini tarinaa. Muistan kuitenkin hänen maininneen, että hänen vanhempansa olivat olleet rikkaita hotellinpitäjiä. Hänen isänsä, hyvä ja hurskas turkkilainen, oli lähetetty Stambulista XVIII:sta vuosisadan lopulla Pyhän Portin edustajana Ibrailaan avaamaan siellä hotelli. Hänen tehtävänään oli ottaa vastaan ja majoittaa kaikki ne ylhäiset henkilöt, jotka sulttaani lähetti pashalikiinsa. Hänellä oli kolme vaimoa, kaksi kreikatarta ja yksi romaniatar. Näistä oli viimemainittu äitini äiti. Kahdella muulla oli kolme poikaa, joista yksi tuli mielipuoleksi ja hirttäytyi. Mutta äitini samoinkuin hänen molemmat velipuolensakin viihtyivät kodissa vain temmeltäessään siellä lapsina. Tässä talossa näyttää olleen pääharrastuksena koota rahaa ja rukoilla kahta Jumalaa kolmella eri kielellä.
Molemmat pojat antautuivat salakuljettajiksi, ja äitini, joka silloin vielä oli hyvin nuori, oli valmis seuraamaan heitä, kun kelpo turkkilaisemme yhtäkkiä päätti naittaa hänet vakavalle, sydämettömälle miehelle, isälleni, joka rakastui tyttöön, »luultavastikin», niinkuin äitini sanoi, »sillä hetkellä, jolloin Jumala niisti nenäänsä». Isoisäni antoi isälleni paljon rahaa ja luovutti äidilleni suuren osan omaisuudestaan, jota hän saisi hallita mielensä mukaan, mutta vain sillä ehdolla, ettei eroaisi miehestään. Heitettynä näin miehen syliin, jota hän inhosi, äitini alistui turkkilaisen tahtoon, peljäten muuten joutuvansa perinnöttömäksi, voitti hänen luottamuksensa monivuotisella vaivantakaisella uskollisuudellaan, ja onnistui hänen kuollessaan saamaan haltuunsa itselleen määrätyn omaisuuden, minkä uskoi molempien veljiensä huostaan, jotka jumaloivat häntä.
Silloin alkoi tuo elämä täynnä juhlia, huvituksia ja mieletöntä rakkautta, joka minulla oli silmieni edessä ja jota isäni ei voinut estää kaikesta julmuudestaan huolimatta. Äitini olisi mielellään lahjoittanut hänelle perintönsä, jos olisi saanut takaisin vapautensa, mutta isäni tahtoi kostaa kärsimänsä häpeän. Viedessään erojaispäivänä pois kaiken, mikä oli hänen omaansa, hän oli sanonut äidilleni, osoittaen Kiraa ja minua:
»Nuo kaksi käärmeensikiötä jätän sinulle. He eivät ole minun lapsiani, he ovat tulleet äitiinsä!»
»Tahtoisitteko heidän sitten olevan isänsä kaltaisia?» oli äitini vastannut. »Te olette kuivettunut, sydämetön mies, kuollut, joka estää eläviä elämästä… Minua vain ihmetyttää, että teidän kuivasta rungostanne on voinut versoa tuo kuiva vesa, joka totisesti on teidän poikanne, vaan ei minun».
Äitini oli oikeassa sanoessaan, että tuo kuollut esti meitä elämästä. Ja niin hän teki yhä suuremmassa määrin. Tietäen, että äidilleni olivat hänen kasvonsa yhtä kalliit kuin elämä, hän löi häntä mieluiten tähän hänen elämänsä ytimeen, ja lopulta tuo onneton nainen sai hoidella itseään viikon ja kauemminkin, ennenkuin sinelmät ja haavat katosivat. Tuona aikana ei voinut olla puhettakaan huvittelemisesta tai mussafirien vierailuista. Tämä synkistytti äitini mieltä eikä hän enää hellinyt meitä niinkuin ennen. Ja ensi kertaa näin hänen itkevän epätoivoissaan.
Mutta tämä epätoivo pani hänet etsimään korvausta kymmenkertaisella kiihkolla, vain raivostuttaakseen hirmuvaltiasta. Ja hän onnistui tässä niin hyvin, että tuo raivo kävi meille kaikille kohtalokkaaksi.
Eräänä iltana talo oli täpötäynnä mussafireja. Heitä oli ainakin seitsemän. Äitini oli antanut kiinnittää seinille neljä kynttilänpidintä, suuresta kattokruunusta puhumattakaan. Laskin kynttilät: niitä oli kaksikymmentäneljä. Valo oli sokaiseva. Samana päivänä hän oli kutsunut lukkosepän ja panettanut pihaporttiin suuren lisälukon, joka avautui vain avaimella. Näin varustautuneena hän antautui niin hurjan ilon valtaan, etten moista ollut koskaan nähnyt. Luulen vielä tänäänkin hänen aavistaneen onnellisen elämänsä pian olevan lopussa ja tahtoneen elää sen mahdollisimman täysipitoisesti.
Seitsemästä kutsuvieraasta oli kolme kreikkalaista soittoniekkaa, joiden maine senaikaisissa juhlissa oli laajalti tunnettu. Avatessaan tanssiaiset äitini antoi kullekin heistä pienen nahkakukkaron, missä oli kymmenen kahdentoista frangin dukaattia kirjailtuun silkkinenäliinaan käärittynä, ja sanoi:
»Palicarias… [Kreikankieltä ja merkitsee: rohkea mies.] Näissä kukkaroissa on viisi kertaa niin paljon kuin ansaitsette koko yön soitosta. En tarjoa sitä teille vain anteliaisuuttani. Tässä talossa maksetaan ilo kalliisti, ja saattaisi tapahtua, että teidän olisi poistuttava ikkunasta: ovatko säärenne norjat?…»
Ja hän avasi ikkunat, joiden alla ammotti jyrkkä kallionkuilu. Palicariat kumartuivat katsomaan ulos, tarkastelivat jyrkännettä, punnitsivat kullan painoa hypitellen kukkaroita käsissään ja ilmaisivat suostumuksensa lausuen kohteliaasti Evallah!… Ja nyt alkoi leikki, laulu ja tanssi.
Klarinettia, huilua ja kitaraa käsiteltiin taidokkaasti. Leväten sohvalla vierekkäin Kira ja äiti kuuntelivat ihastuneina romanialaisten Doinain ensin valittavaa sitten kiihkeää tarinaa, riutuvia turkkilaisia romansseja ja kreikkalaisia paimenlauluja, joita nuo neljä mussafiria säestivät kättentaputuksin, yhtyen joskus laulamaankin.
Joka leikin ja laulun jälkeen äitini tarjoili liköörejä, kahvia ja vesipiippuja poltettavaksi. Kaksi isoa leivostarjotinta veti houkuttelevina puoleensa herkkusuiden katseet.
Kun minun ei tuona iltana tarvinnut pitää vartiota, tanssin sisareni ja äitini kanssa, yksikseni ja molempien kanssa yhtaikaa, niin että päätäni huimasi. Tanssi oli lyhyen lapsuuteni suuri intohimo, ja siten saavutin Kiran kaikkein hellimmät hyväilyt. Arabialainen vatsatanssi, jonka suoritin yksin, oli tuona viimeisenä iltana niin vivahdusrikas, että soittoniekat, jotka olivat asiantuntijoita, lausuivat mairittelevia arvosteluja ja syleilivät minua haltioissaan. Kira oli hurmautunut. Äiti huudahti:
»Hän on totisesti minun poikani, siitä ei ole epäilystäkään…!»
Levähdettäessä ja miesten istuessa matolla turkkilaiseen tapaan, äänekkäästi vesipiippuja poltellen, Kira ryhtyi tiedustelemaan, mihin oli jäänyt eräs hänen kaikkein hartaimmista ihailijoistaan.
»Hän nyrjäytti nilkkansa kieriessään alas rinnettä viime kertaa täällä käydessään!» vastasi hänen vierustoverinsa.
Ja yleisen ilon vallitessa hän kertoi, kuinka tuo kunnon mies nyt raivosi vuoteessaan seuranaan hierojansa. Kitaransoittaja, pieni pyylevä mies, alkoi huolestua. Hän meni ikkunaan ja mittasi silmillään välimatkaa. Eräs mussafireistä tyynnytteli häntä:
»Ei se ole kovin korkea! Enintään kaksi metriä. Ei vain saa hypätä liian paljon eteenpäin, vaan on liuttava hiljalleen pitkin kallion kuvetta. Rinteen juurelta löydätte fetsinne ja kitaranne!»
Kaikki nauroivat, ja tanssi alkoi uudelleen.
* * * * *
Tämä sattui kesäkuun vaiheilla, hiukan ennen elonkorjuuta.
Pihanpuoleisia ikkunoita kaihtoivat raskaat uutimet, mutta Tonavan puolisissa oli vain ohuet puoliverhot. Ja me olimme kaikki hyvin väsyneitä, kun rusko tuona aamuna loi ruutuihin kultahohdettaan. Haukoteltiin… Poltetuista yrteistä huolimatta oli huoneen ilma tupakan savusta tympeää.
Äitini meni ikkunan luo, avasi sen ja hengitti syvään raitista ilmaa… Hänen vierellään seisten Kira ja minä katselimme, kuinka aamuaurinko jo valaisi soita ja piilipuumetsikköä. Äitini sanoi sitten vieraiden puoleen kääntyen:
»Kas niin, ystäväni, nyt on juhla päättynyt!… On mentävä nukkumaan».
Samassa kaikki säpsähtivät, sillä pihasta kuului ikäänkuin ihmisruumiin mätkähdys, kun se putoaa raskaasti maahan, ja hetkistä myöhemmin rasahti lukko ja ulko-ovi kääntyi saranoillaan. Äitini huusi:
»Paetkaa!… He ovat kiivenneet kiviaitauksen yli!»
Ja kun isä poikineen jo kolkutti ovella, heittäytyivät kutsuvieraat ulos molemmista ikkunoista, unohtaen kaiken varovaisuuden, ikäänkuin olisivat heitä tuolla alhaalla odottaneet höyhenpatjat. Ensimäisinä pelastautuivat soittoniekat, jäljessätulevien töykkiessä heitä selkään, vaikka olivatkin aikaisemmin varoittaneet heitä hyppäämästä liian etäälle. Muutamassa silmänräpäyksessä oli talo tyhjänä, ja mussafirit kierivät toinen toisensa perässä alas hiekkaiselle rannalle; mutta juhlan jälkien poistamisesta ei ollut puhettakaan.
Ja silloin äiti avasi urhoollisena oven. Samassa tartuttiin hänen tukkaansa ja hänet heitettiin maahan; veli teki samoin Kiralle. Ja minä, poissa suunniltani nähdessäni sisartani näin julmasti piestävän, sieppasin vesipiipun ja iskin sillä veljeäni päähän. Hän hellitti otteensa ja painaen käsin vertavuotavaa päätään, hyökkäsi kimppuuni. Hän oli melkein kaksikymmenvuotias ja hyvin voimakas. Hän pieksi minua, kunnes sai kyllikseen ja kunnes veri virtasi suustani ja nenästäni.
Tällävälin oli äitini sananmukaisesti piesty hengettömäksi. Hän makasi siinä vaatteet riekaleina, melkein alastomana ja pyörryksissä, isän yhä vielä lyödessä häntä. Kun veljeni meni pesemään veristä päätään, juoksi Kira laatikolle, vetäen sieltä esiin tikarin. Mutta me jähmetyimme paikoillemme, niin kauhea oli näky edessämme: isällä oli kädessä puukantainen sandaali — sen oli joku mussafireista paetessaan pudottanut — ja kannalla hän löi kasvoihin äitiparkaani, joka tuskin liikutti sormeakaan. Hänen vertavuotavat kasvonsa olivat yhtenä haavana.
Kira syöksyi esiin iskeäkseen tuota raakalaista selkään, hoiperteli ja kaatui pyörtyneenä maahan. Isä nosti hänet ylös, heitti erääseen suureen vaatekomeroon ja salpasi oven. Minut hän jätti veljeni vartioitavaksi, joka sitoi päätään suurella nenäliinalla. Sitten hän nosti äidin selkäänsä ja kantoi hänet pihaan, ja hetken päästä kuulin, kuinka kellarin raskas luukku putosi kumahtaen tuon onnettoman ylle, sulkien hänet kuin hautaan. Palattuaan sisään isä tuli minua kohti puristetuin nyrkein ja loi minuun sellaisen katseen, että luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta hän ei kajonnut minuun, vaan sanoi:
»Siinä ollaan, häh!… Sinä puhkaiset veljeltäsi pään ja sisaresi, tuo portto, aikoi tappaa minut! No niin, nyt on teidän tarinanne lopussa!»
He sammuttivat kynttilät ja laahasivat minut mukanaan. Kulkiessamme pihan poikki minä vilkaisin kellarinluukkuun: suuri riippulukko sen suulla teki kaiken paon mahdottomaksi. Ja minä nyyhkytin ajatellessani, että äitiparkani makasi tuolla hirvittävässä haudassa haavoittuneena, vertavuotavana, mutta vielä eläen, sillävälin kuin Kira nääntyi epätoivoon vankilassaan.
Ulkona oli jo päivä. Turkkilaisia hiilenkantajia, reppu selässä ja teräväpäinen keppi kädessä oli menossa työhön satamaan. Ja mihin olin minä menossa?…
Isän taloon tultuamme minut heti pantiin vääntämään tahkoa, jolla oppipojat teroittivat kirveitä, saksia ja talttoja. Ympärilläni oli sikin sokin tammen, lehmuksen ja poppelin runkoja sekä rattaiden osia, kuten pyöriä, akseleita, vaununaisoja, pyöränpuolia. Ja kaiken tämän yllä kasottain höylänlastuja.
Ennen puoltapäivää ei minulle annettu mitään syötävää. Työhön tottumattomana minä kaaduin uupuneena maahan. Veljeni ruoski minua ja vanha palvelijatar toi minulle syötäväksi vain leipää, oliiveja ja vettä.
Mutta surullisinta oli havaita, että minua vartioitiin joka puolelta ja että pako oli mahdoton. Iltapäivällä väänsin vielä tahkoa, ja kun voimani pettivät, potkaisi veljeni minua ohikulkiessaan. Hän ja isäni, samoinkuin kaikki työmiehet, ahersivat nahkaesiliinat vyöllään, tullen ja mennen vakavina, jöröinä, rypyssä kulmin, keskellä tätä harmautta, missä kuului vain työkalujen ääntä, selityksiä tai lyhyitä käskyjä.
Illalla minut suljettiin huoneeseen, jonka ikkuna oli varustettu rautaristikolla. Maaten lattialla olkipatjalla minä vietin yöni pimeässä ja itkin ajatellessani noita rakkaita olentoja, jotka olivat vielä onnettomampia kuin minä.
Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. Sydän täynnä tuskaa minä mietin itsekseni, voisiko isäni julmuus mennä niin pitkälle, että hän jättäisi nuo piestyt ja sairaat naiset tykkänään unohduksiin. Illan tultua minä päätin itkeä vähemmän ja koettaa pelastautua hinnalla millä tahansa.
Pihalla olin nähnyt eri kokoisia tikapuita ja kopissani oli röykkiö karkeatekoisia rattaanpuolia: siinä piili todellakin vapaus. Palvelijatar toi päivällisen, joka oli leipää ja juustoa, ja sanoi ilkeästi:
»Täällä ei ole yhtä mukavaa kuin kotona, vai kuinka? Näes, elämä ei ole vain huvia, siinä on kärsimystäkin, he, he, he!»
Ja hän sulki oven jälkeensä. Nukahdin heti. Kun heräsin, oli vielä yö. Makasin valveilla ja itkin, muistaessani äitini verentahraamia kasvoja. Sitten kukko alkoi kiekua, ja näin aamun sarastavan. Talo uinui unten helmassa. Avasin nopeasti ikkunan ja irroitin hiljaa rattaanpuolalla rautaristikon, joka ei ollut kovin paksu. Pihassa oli kirves iskettynä puunrunkoon. Kiskaisin sen irti, otin pienet tikapuut kainalooni, nousin toisia myöten ylös ja kiipesin yli aidan. Toiselle puolelle päästyäni juoksin minkä jalat kantoivat pitkin satamaan vievää tietä.
Oli tuskin päivä, kun saavuin sen kallionrinteen juurelle, jonka partaalla talomme nukkui epätoivon unta. Ja nyt aloin kiivetä tätä rinnettä, jota pitkin olin sitä ennen vain liukunut alas.
Ylös päästyäni asetin tikapuut seinää vasten ja sydämeni rajusti lyödessä iskin nyrkilläni ikkunaruutuun, joka meni helisten sirpaleiksi. Hetkiseksi minut valtasi voimakas mielenliikutus, kun samassa kuulin Kiran vienon äänen huutavan komerosta:
»Sinäkö se olet, Dragomir?»
Kuullessani rakkaan siskoni näin huutavan minua nimeltä, värisytti minua ja huusin vastaan:
»Minä se olen! Tulen vapauttamaan teitä!»
Ja minä tunkeuduin sisään aukosta ja avasin salvan. Kalpeana, kasvot itkusta turvonneina Kira heittäytyi kaulaani ja kysyi kiihkeästi:
»Entä äiti?… Entä äiti?»
»Hänet on teljetty kellariin. Meidän on vedettävä hänet sieltä päivänvaloon ja paettava!»
Ovi oli lukittu ulkoapäin avaimella. Avasin ikkunan ja hyppäsin pihaan. Väänsin kirveellä irti kellarinluukun säpit ja laskeuduin Kiran seuraamana alas portaita. Homeen, hapankaalin ja mädäntyneiden vihannesten haju pisti nenäämme, sillä pariin kolmeen vuoteen ei kukaan ollut käynyt kellarissa. Siellä mateli kilpikonnia, ja niiden munia — hiukan suurempia kuin linnunmunat — oli rivissä seinävierillä. Keskellä tätä kurjuutta oli äitini viettänyt kaksi vuorokautta.
Löysimme hänet seisomassa pää käärittynä riepuihin, jotka hän oli repinyt risaisista vaatteistaan. Autoimme hänet niljaisia portaita ylös. Ja kun ulkona näimme, mitä oli jäljellä häikäisevän kauriista äidistämme, lankesimme hänen jalkoihinsa, niinkuin langetaan marttyyrin jalkoihin. Toinen silmä oli siteessä, mutta tulehtuneet kasvot, murskattu nenä, haljenneet huulet ja hyytyneen veren peittämä kaula ja rinta osoittivat, missä tilassa hän oli. Myöskin kädet olivat veriset ja yksi sormista poikki.
Hän nosti meidät ylös ja sanoi raukeasti:
»Paetkaamme ennen kaikkea!… Ja ottakaa mukaan hiukan ruokaa».
Me palasimme sisään, missä naiset kiireesti peseytyivät ja pukeutuivat. Äitini otti mukaansa lippaan, jossa säilytettiin kalleuksia ja rahaa, ja me laskeuduimme hitaasti alas rinnettä, heitettyämme tikapuut sisäpuolelle ja suljettuamme ikkunan, josta niin monet mussafirit olivat pelastautuneet. Kohtalo oli määrännyt, että talon haltijattaren itsensä oli lopuksi poistuttava sitä tietä.
Tuntia myöhemmin olimme Cazassuun vievällä tiellä, aivan viljapeltoihin peittyneinä. Saavuttuamme kahden kukkulan luo, joita siihen aikaan sanottiin nimellä tabie [linnake, vallike], äitini pysähtyi. Istuessamme siinä ruohikossa kukkuloiden suojassa, jotka estivät meitä näkymästä tielle, äiti puhui suunnilleen näin:
»Lapseni… Olin valmistautunut kokemaan paljon kovaa isänne taholta, mutta en olisi luullut hänen voivan raadella minua näin, antamatta minulle samalla kuoliniskua, sillä tietäkää, että vasen silmäni on melkein poissa kuopastaan. Tämä on minulle pahempaa kuin kuolema… Jumala on luonut minut elämän iloja varten, samoinkuin myyrä on luotu elämään kaukana valosta. Ja samoinkuin tällä eläimellä on kaikki, mitä se tarvitsee tullakseen toimeen maan sisässä, samoin oli minullakin kaikkea, mitä tarvitsin voidakseni nauttia elämän riemuista. Olin tehnyt sen lupauksen, että päättäisin päiväni, jos minut pakotettaisiin muuhun elämään, kuin mihin tunsin edellytyksiä ruumiissani. Tänään muistan tuon lupaukseni. Minä jätän teidät… Lähden kauas luotanne hoitamaan itseäni. Jos voin pelastaa silmäni ja poistaa rumentavat jäljet kasvoistani, jään eloon ja saatte vielä minut nähdä… Jos menetän silmäni, ette näe minua enää koskaan. Ja nyt kuunnelkaa, mitä sanon: sinä, Kira, jollet — niinkuin luulen — tunne kutsumusta hyveeseen, mikä on Jumalasta ja mihin on antauduttava ilomielin, niin älä ole hyveellinen, tekopyhä ja kova, älä nouse Luojaasi vastaan, vaan ole mieluummin sellainen, miksi hän on sinut luonut: rakasta nautintoa, vieläpä irstailuakin, mutta älä koskaan ole sydämetön! On parempi niin. Ja sinä, Dragomir, jollet voi olla hyveellinen, niin ole sellainen kuin ovat äitisi ja sisaresi, ole vaikkapa varas, mutta varas, jolla on sydäntä, sillä, lapseni, ihminen ilman sydäntä on kuollut, joka estää eläviä elämästä. Sellainen oli isänne…
»Nyt teidän on jäätävä tähän auringonlaskuun saakka. Jos nousisi sade tai ukonilma, niin älkää etsikö suojaa puiden alta, vaan kätkeytykää syvennykseen, jonka näette kukkulan kupeessa. Vähän jälkeen iltasoiton tulee kaksi ratsastavaa miestä noutamaan teidät ja ottamaan teidät suojelukseensa. He ovat veljeni, kaksi sydämen ja kunnian miestä. En voi viedä teitä heidän luokseen, sillä te olette vielä lapsia, ja voisitte tahtomattanne paljastaa heidät. Mutta jolleivät he saapuisi ennen auringonlaskua, niin palatkaa kaupunkiin ja vedotkaa sen ravintoloitsijan vieraanvaraisuuteen, joka piti huolen ruoastamme. Mutta älkää poistuko huoneestanne, ennenkuin veljeni tulevat! Vielä on sydämelläni jotakin: ruumiinne on alttiina kauheille taudeille. Jumalan armosta en minä ettekä te tunne näitä kärsimyksiä, mutta lukemattomat ihmiset riutuvat niiden taakan alla. Muistakaa heitä onnessanne ja luovuttakaa joka vuosi osa rahoistanne laitokselle, jossa näitä sairaita hoidetaan! Jätän teille paljon rahaa veljieni huostaan…»
Näin sanoessaan hän otti lippaastaan kaksi sormusta, jotka hän solmi silkkinenäliinan kulmaan ja pisti Kiran povelle, suuteli meitä niin pitkään, pitkään, ja kääntyi menemään, kokonaan kätkeytyneenä huppupäähineella varustettuun kauhtanaansa.
Ehdittyään noin kolmenkymmenen askeleen päähän meistä hän kääntyi katsomaan taakseen, painoi molemmat kädet huulilleen ja ojentaen sitten ylös käsivartensa viittasi etusormellaan kohti taivaanlakea, kääntyi ja katosi näkyvistämme.
»Mitä tuo merkitsi?» kysyin minä Kiralta.
»Rakas veljeni, se merkitsi sitä, että me näemme toisemme jälleen taivaassa», vastasi hän.
Senjälkeen en ole nähnyt äitiäni…
* * * * *
Yksin jääneinä me unohdimme, että olimme nälkäisiä, ja itkimme sylitysten, kunnes vaivuimme väsymyksen ja helteen uuvuttamina hyväätekevään uneen. Herättyämme meistä tuntui siltä, kuin emme enää olisi kuuluneet tähän maailmaan, että oli tapahtunut jotakin kauheaa, emmekä enää tietäneet, ahdistiko meitä painajainen, vai oliko tähänastinen elämämme ollut vain unta. Kevein hengähdyksin kuljetti tukahduttava länsituuli luoksemme tuoksuja edessämme leviäviltä pelloilta, ja perhoset, sudenkorennot ja ampiaiset ahdistelivat meitä lakkaamatta täynnä elämisen iloa, johon emme voineet yhtyä.
Tuli iltasoiton aika… Painuen kohti taivaanrantaa aurinko alkoi kadottaa loistettaan… Kävimme levottomiksi ja katseemme suuntautuivat tutkivina autiolle tielle, mihin äiti eli kadonnut. Nousimme kukkulalle, ja nyt näimme tomupilven kohoavan ilmaan kaukana Cazassuun vievällä tiellä. Muutaman minuutin kuluttua tuli näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä laukkaa, jättäen tomujuovan jälkeensä. Juoksin alas kukkulalta, peljäten hevosten polkevan minut jalkoihinsa, sillä kavioiden rytmikäs kapse kantautui jo korviini. Mutta Kira ei seurannut minua. Seisoen harjanteella, kevyt hame tuulessa liehuen, hän huiskutti nenäliinaansa ja huusi riemusta, ratsastajien kiivaasti lähestyessä. Peltoon tultuaan he taluttivat hevosia suitsista, ja irroitettuaan kuolaimet päästivät ne valloilleen kukkuloiden väliin, jotka estivät niitä näkymästä tielle.
Kira riensi nopeasti alas rinnettä, riuhtaisi siteen päästään ja kauniin kullankeltaisen tukan valahtaessa olkapäille hän heittäytyi tuntemattomien enojensa jalkoihin, jotka seisoivat edessämme pitkinä ja hartiakkaina kuin kaksi tuuheaa tammea. He olivat kookkaita kuin jättiläiset, näköjään neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, toinen hiukan toista nuorempi. Päässä heillä oli turbaanit, ja hiukset olivat leikatut päänahkaa myöten. Parta ja viikset peittivät kokonaan suun. Suurten silmien katse oli läpitunkeva, sietämätön, mutta kirkas ja suora. Heidän karvaiset kätensä näyttivät karhunkäpäliltä. He olivat mustia kuin paholaiset, puettuna kun olivat ghebaan [talonpoikien käyttämä kauhtana], joka peitti heidät kaulasta polviin saakka.
Hetkisen he seisoivat näin katsellen meitä, minua, joka seisoin siinä kuin olisin nähnyt edessäni kaksi taruolentoa, ja Kiraa, joka makasi heidän jaloissaan. Sitten he riisuivat vaippansa ja näin heidän olevan puettuina turkkilaisittain hihattomaan takkiin, roimahousuihin ja leveään punaiseen villavyöhön. Mutta vielä enemmän kauhistuin huomatessani heidän olevan asestettuina hampaita myöten kuin oikeat kreikkalaiset rosvot: olalla lyhytpiippuiset pyssyt, vyössä pistoolit ja isot puukot.
Salaman välkähdyksenä herää Kirassa tällä hetkellä kauhea intohimo. Yhdellä ainoalla rukouksella, jolla hän kääntyy näiden voimakkaiden miesten puoleen, hän tuhoaa kokonaisen perheen, joutuen itsekin oman kostonhimonsa uhriksi.
Vanhempi miehistä nosti Kiran seisoalleen, ja pannen kätensä hänen olkapäilleen katsoi häntä silmiin. Viiksien heikosta värähdyksestä arvasin huulten niiden alla hymyilevän. Mutta kirkkaampana kuvastui hymy hänen silmistään. Metallisointuisella ja matalalla äänellä hän sanoi romaniaksi:
»Tyttöseni! Mitä kieltä puhut mieluiten, turkinkreikan- vaiko romaniankieltä?»
»Romaniankieltä», vastasi tyttö empimättä, katsellen häntä ihmeteltävän rohkeasti.
»Ja nimesi?»
»Kira».
»Kas näin, Kiralina, minä suutelen sinua enona, mutta onnellinen se kuolevainen, joka saa poimia huultesi kirsikat rakastajana!…»
Hän suuteli tyttöä ja työnsi hänet sitten veljensä luo.
»Ja sinä, kelpo Dragomir, näytätpä kovin säikähtyneeltä» sanoi hän, suudellen minua.
Ja laskien pyssynsä maahan vaippansa päälle hän lisäsi:
»Partammeko sinua noin peloittavat?»
Näin sanoen hän heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon ja veti minut luokseen. En uskaltanut vastata mitään. Hän tiukkasi yhä:
»Tiedätkö, Dragomir, mitä pelko on?»
»Kyllä», vastasin arasti.
»Mitä sinä pelkäät?…»
»Aseitanne, teillä on niitä liikaa».
Hän purskahti kaikuvaan nauruun:
»Ha! ha! ha!… Kunnon Dragomir! Ei ole koskaan liiaksi aseistettu, kun on huonoissa väleissä Jumalan ja hänen maallisen oikeutensa kanssa! Mutta sinun iälläsi ei tällaista ymmärretä…»
Tällöin Kira heittäytyi polvilleen, risti kätensä kuin rukoukseen ja huusi:
»Minä ymmärrän, minä!»
»Ja mitä ymmärrät muka sinä, Kira Kiralina, suloinen ruusunnuppu?»
»Ymmärrän, että ihmiset ovat pahoja ja että sinä rankaiset heitä!…»
»Hyvä, Kiralina!» huusi hän, paukauttaen käsiään yhteen. »Hautoisiko nuori sydämesi kostoa?»
»Niin, pyhää ja oikeutettua kostoa!»
Ja näin sanoen hän tarttui maassa makaavaan raskaaseen pyssyyn, suuteli sitä ja huusi:
»Tämä sinun on vielä tänä iltana laukaistava kohti isäni rintaa!… Ja veljeni tekee oikeutta vanhemmalle veljelleni! Tehkää se, minä vannotan teitä äitini nimeen, joka on jättänyt meidät! Kostakaa kahden orvon puolesta, ja olen orjattarenne! Ottakaa minut mukaanne!…»
Eno otti aseen hänen käsistään ja sanoi vakavaksi käyden:
»Kira, Jumala on erehtynyt tehdessään sinusta naisen!… Kostosta puhuttaessa arvelin, että haluaisit toimittaa selkäsaunan joillekin ihailijoille, jotka ehkä ovat suudelleet sinua vastoin tahtoasi. Mutta sinä puhutkin asioista, jotka jo ovat askarruttaneet ajatuksiamme, ja kaadat öljyä tuleen…»
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
»Sanohan, sinä pieni paholainen, etkö kuitenkin tyrmistyisi, jos näkisit tänä yönä isäsi pään seulaksi ammuttuna?»
Silmät suurina ja hehkuvin poskin tyttö vastasi:
»Minä kastaisin käteni hänen vereensä ja pesisin sillä kasvoni!…»
Eno rypisti kulmiaan ja jäi tuijottamaan laskevan auringon tulikehrään, kuin olisi hän kuunnellut paimenpillin ääntä, joka valitti jostakin kaukaa. Sitten hän alkoi puhua veljensä kanssa kreikankieltä katkoen omituisesti sanat, jotta häntä ei olisi ymmärretty.
Hevoset kulkivat ympärillämme ruohoa haukkoen ja päristellen, säyseinä kuin kaksi lammasta, yön laskeutuessa tummenevien kukkuloiden ylle.
Kaikki vaikenivat… Viileä ilma pani Kiran värisemään, ja jatkaen yhä puhettaan matalalla äänellä eno otti molemmat vaipat ja kääri meidät niihin. Näin me istuimme pimeään saakka. Silloin molemmat miehet nousivat. Vanhempi sanoi sisarelleni:
»No niin, Kira Kiralina, sinä pieni suloinen kyykäärme: tapahtukoon tahtosi!… Toivomuksesi on saanut vereni kiehumaan. Vielä tänä yönä me yritämme…»
Kira polvistui ja suuteli hänen kättään. Minä tein samoin, tarttuen kädestä toista veljeäni, joka kysyi minulta:
»Dragomir, vaaditko sinäkin kostoa?»
»Minä vihaan isääni ja veljeäni», sanoin minä. Vanhempi hyppäsi satulaan ja nosti Kiran eteensä, kun taas nuorempi istutti minut taakseen hevosen selkään ja sitoi nahkahihnalla kiinni itseensä. Pelloilla ajettiin käyden, mutta tielle päästyä iski edellinen kannuksensa hevosen kylkiin, joka porhalsi laukkaan, meidän seuratessamme parinkymmenen askeleen päässä heidän jäljessään.
Näin ajettiin sen verran aikaa, mikä menee savukkeen polttamiseen. Kun oli saavuttu kaupungin lähistölle, käännyttiin vasempaan vievälle tielle, joka laskee suoraan Tonavan rantaan. Outo yöllinen ratsastus sai minut hetkittäin luulemaan, että paholainen kuljetti minua muassaan. Häikäisevässä kuutamossa, joka hopeoi tien, hulmusivat Kiran hiukset ilmassa kuin hajonnut kuontalo.
Hetkistä myöhemmin me aloimme laskeutua alas rinnettä. Kun joen välkkyvä vyö tuli näkyviin, hiljensivät hevoset hurjaa vauhtiaan ja pysähtyivät äkkiä seljametsikön laitaan. Olimme Katagatz-nimisellä paikalla, tunnin jalkamatkan päässä satamasta ja kodistamme. Laskeutumatta alas satulasta lähestyivät miehet toisiaan ja puhuivat keskenään jotakin, jota en ymmärtänyt. Sitten vanhempi pani kaksi sormea suulleen ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen ja lyhyen väliajan jälkeen vielä kaksi hyvin lyhyttä.
Hetkisen kuluttua tuli seljapuiden välistä näkyviin vanha valkopartainen turkkilainen, joka lähestyi meitä, laahustaen puukenkiään, ja tervehdi, pannen käsivarret ristiin rintansa yli.
Enoni vastasivat turkinkielellä:
»Hyvää iltaa, Ibrahim».
Hän otti hevosia suitsista ja me seurasimme häntä. Aivan seljametsikön toisella puolen, Tonavan rannalla, oli hänen olkikattoinen majansa, jota tulvavedet huuhtelivat. Hän oli kravun kalastaja, harjoittaen samalla pientä vesimelonin viljelystä. Hänen kolmannen ammattinsa voi helposti arvata. Hän vei hevoset meriruo'oista kyhättyyn vajaan ja meni sitten majaansa, johon toinen enoistani seurasi häntä, viipyen sisällä vain hetkisen. Sitten hän tuli ulos yksin, nosti Kiran syliinsä ja lähti kiireesti matkaan. Hänen veljensä teki samoin minulle. Ja kantaen meitä näin kuin kahta pikku lasta, miehet suuntasivat kulkunsa jokivartta pitkin satamaa kohti. Heidän jalkansa upposivat kosteaan liejuun. Ja askelten alla rasahtelivat kuivuneet oksat.
* * * * *
Kallion juurelle saavuttuamme aloimme kiivetä ylös sitä pitkin. Talo oli pimeänä, ja me huomasimme, että särkynyt ikkuna oli tukittu laudoilla. Enomme kuuntelivat, löivät sitten laudat sisään pyssynperällä, ja me tunkeuduimme sisään. Vanhin sanoi meille:
»Menemme pihaan ja piilottaudumme kellariin. Tarvittaessa jäämme sinne aamuun saakka. Sulkekaa ikkuna, sytyttäkää kuusi tai seitsemän kynttilää, syökää jotakin, ja paneutukaa riisuutumatta maata sohvalle, ymmärrättekö, sohvalle, mutta älkää sammuttako valoa! Jos he tulevat ja alkavat kysellä teiltä jotakin, vastatkaa heille mitä tahansa: he eivät kauan vaivaa teitä kyselyillään. Mutta siirtäkää hiukan verhoja pihanpuolisten ikkunain edestä! Se on hyvin tärkeää!… Älkääkä unohtako pysytellä sohvalla».
He katosivat ikkunasta.
Ah, tämän yön tunteja! Vaikka eläisin tuhat vuotta, muistaisin vielä kuollessanikin nuo kauheat hetket…
Vihasin säälimätöntä isääni, samoinkuin tuota olentoa, joka oli hänen kaltaisensa. Mutta… viha saattaa toivomaan jonkun ihmisen kuolemaa, kun taas murhaamiseen vaaditaan… niin, mitä? En tiedä! Aioin sanoa, että siihen vaaditaan julmuutta; mutta eihän Kira ollut julma, siitä olin varma.
Entä sitten?… Kuinka surullista on olla ihminen ja ymmärtää elämää vähemmän kuin eläimet! Miksi asustaa ihmisrinnassa sääli vihan ohella?…
Ja miksi rakastetaan? Ja miksi murhataan?… Miksi saavat meissä vallan tunteet, jotka tuottavat pahaa muille ja itsellemme?…
Jäätyämme yksin ja sytytettyämme kynttilät katsoin ensi työkseni Kiraa silmiin. Näin hänen yhä olevan yhtä kiihkeän murhanhalussaan. Hänelle se oli kuin juhlaa. Hän oli haltioissaan. Hän pukeutui avokaulaiseen pukuun ja maalasi kasvonsa, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä mussafirien vastaanottaminen, eikä lakannut hetkeksikään laulelemasta. Hänellä oli vasemmassa poskessa pähkinän kokoinen sinertävänpunainen läiskä.
»Suutele sitä», hän sanoi minulle. »Kun laukaus tänä yönä pamahtaa, katoaa se pois».
»Kira», sanoin minä, haavaa suudellen, »emmekö sittenkin kutsu enojamme ja lähde täältä pois?…»
»Ei», huusi hän, »ensin on äitini murha kostettava! Sitten lähdemme».
»Mutta sehän on kauheaa katsella!»
»Se on ihanaa!» huusi hän, sulkien minut syliinsä ja suudellen minua.
* * * * *
Minuutit kuluivat hitaina, kaameina kuin painajaisunessa. Minä toivoin salaa, etteivät isäni ja veljeni olisi tulleet sinä yönä eikä seuraavinakaan, ja että enoni luopuisivat kyllästyneinä aikeestaan. Mutta ursitelien [kolme haltijatarta, jotka valvovat synnyinhetkellämme] päätökset ovat meidän toivomuksiamme voimakkaammat, ja kenties heidän tahtonsa ilmeni Kiran tahdossa.
Hän juoksi katsomaan itseään peilistä, kuunteli ikkunassa, suuteli kiharoitaan, tanssi huntunsa kanssa ja heittäytyi sitten oudosti nauraen tyynyille. Sitten hän kävi yhtäkkiä miettiväiseksi, nousi, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä kädessään pieni tikari.
»Katsohan tätä!» sanoi hän painokkaasti. »Jos ilmaiset enojemme olevan täällä, isken tämän sydämeeni. Ja silloin jäät yksin! Vannon sen äitini nimessä!»
Minä kauhistuin. Tuollainen ajatus ei ollut johtunut mieleenikään.
Rukoilin Kiraa hartaasti:
»Vie se paikoilleen, Kira! Minä puolestani vannon, etten sano mitään…»
Mutta hän piiloitti siitä huolimatta tikarin povelleen.
Tuskin hän oli sen tehnyt, kun oven saranat päästivät surkean ulvahduksen, mikä kaikui sydämessäni kuin kuolevan voihkaisu. Kiraa värisytti, hänen silmänsä salamoivat ja heittäytyen sohvalle minun oikealle puolelleni hän kuiskasi korvaani:
»Älä katso pihaikkunoihin päin, älä katso, älä katso!»
Avain narahti lukossa, ja painautuen Kiraa vasten minä katselin jähmettyneenä kuinka isäni lähestyi otsa rypyssä, kädet nyrkkiin puristettuina, ja hänen kintereillään vanhempi veljeni.
Hän ehti hädin tuskin kysyä meiltä, osoittaen rikottua ikkunaa:
»Kuka on särkenyt tuon? Missä on äitinne?»
Silloin pamahti melkein yhtaikaa kaksi laukausta, ikkunaruudut helisivät, koko talo liikahti ja huoneen täytti paksu palaneen ruudin savu. Tänä kauheana hetkenä Kiran puristaessa minua rintaansa vasten näin vain kuinka veljeni kaatui taapäin lattialle ja isäni heittäytyi ulos sataman puolisesta ikkunasta. Kauhusta menehtymäisilläni suljin silmäni. Mutta kun jälleen avasin ne, näin veljeni makaavan maassa pää murskattuna kuin seinää vasten heitetty vesimeloni ja molempien enojeni kurottautuvan ulos ikkunasta ja ampuvan vielä neljä pistoolinlaukausta isäni jälkeen, joka oli päässyt pakoon.
Päästäen minut syleilystään Kira hypähti keskelle huonetta ja huusi:
»Te ammuitte ohi!… Te ammuitte ohi! Hän menetti vain vasemman korvansa».
Vastaukseksi he sammuttivat kaikki kynttilät ja nuorempi meni pihalle, vanhemman ohjatessa meidät ulos huoneesta. Hän istutti meidät leposohvalle ja puhui meille pilkkopimeässä näin:
»Kiralina ja Dragomir, minä suutelen nyt teitä ehkä viimeisen kerran. Isänne on kolmas mies, johon luotini ei ole osunut, ja jos minun on uskottava ursitaani, kohtaa minua kuolema kolmannen vihamieheni kädestä, jonka ohi ammun täysikuun aikana. Koetan kyllä suojella nahkaani, mutta kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Kuulkaa siis!… Teidät tulee hetken kuluttua noutamaan sen ravintolan isäntä, josta äitinne tilasi ruokansa. Hänen luonaan on teille varattu kaksi huonetta ja kaikki, mitä tarvitsette. Huomenna hän noutaa täältä tavaranne. Tähän taloon ette koskaan enää saa astua jalkaanne!…
»Ettekö otakaan meitä mukaanne?» kysyi Kira vapisevin äänin.
»Ei, siihen minulla ei ole oikeutta… Meidän elämämme on kovaa ja teidät on kasvatettu untuvissa…»
»Mutta isämme tappaa meidät…»
»Hän ei tapa teitä… Muuten on aikomuksemme ennenpitkää uusia leikki ja silloin hän ei pääse käsistämme. Tavalla tai toisella raivaamme hänet tieltä, sillä meitä on kaksi yhtä vastaan. Eläkää mielenne mukaan ja unohtakaa, että olette koskaan tavanneet meitä. Näette meidät vasta sitten, kun koira on kadonnut. Jos joskus haluatte tietää, olemmeko vielä hengissä, niin lähestykää ravintoloitsijaa ja sanokaa minun etunimeni: Cosma. Hän ilmoittaa teille silloin sen, minkä tietää. Mutta Ibrahim, katagatzilainen kravustaja tietää enemmän, ja kun kuulette hänen huutavan ikkunainne alla: »Tuoreita krapuja! Krapuja!…», niin menkää alas ja seuratkaa häntä kaupungin ulkopuolelle: hänellä on teille joku uutinen meiltä. Lopuksi, jos viranomaiset kysyvät teiltä tämänöisiä tapahtumia, niin kertokaa, mitä olette nähneet, mutta älkää sanoko mitä ajattelette, älkääkä ajatelko mitään!»
Hän vaikeni. Pihasta kuului askelten ääntä ja ravintoloitsija tuli sisään. Eno syleili meitä ja lähti. Me lähdimme heti hänen jälkeensä.
Hotelli oli viidenkymmenen askeleen päässä kodistamme ja asemaltaan samanlainen. Mutta mikä ero olikaan meidän mukavien huoneittemme ja niiden yksinkertaisten huoneitten välillä, joskin ne olivat talon parhaat, joihin meidät johdettiin!… Me itkimme kyyneleemme ehdyksiin. Onneksi oli huoneilla se etu, että ikkunat olivat Tonavalle päin ja että ne olivat vierekkäin.
Nähdessään ränstyneet huonekalut ja halvan, kuluneen maton kynttilän lepattavassa valossa, Kiralle selvisi hänen kostonsa turhuus ja heittäytyen vuoteelle täysissä pukimissa hän itki vielä enemmän kuin minä.
Kaikki kauhunkuvat silmissäni minua peloitti jäädä yksin huoneeseeni ja niin otin peiton ja paneuduin maata sisareni viereen. Kolme päivää kestäneiden kärsimysten nääntämänä minä nukahdin pian, jättäen kynttilät palamaan ja Kiran nyyhkyttämään.
* * * * *
Seuraavana aamuna tunsin kaikesta huolimatta itseni tyytyväiseksi auringon ensi säteiden tunkeutuessa huoneeseen, joka sekin näytti kauniimmalta kuin eilen. Mutta minua tyrmistytti se ajatus, että isäni saattaisi tulla. Herätin vielä nukkuvan Kiran, ja ehdotin hänelle pakoa. Hän oli yhtä mieltä kanssani. Hän istui tylsänä vuoteen laidalla, silmät punaisina, kasvot turvonneina. Arvelin hänen ehkä katuvan ja kysyin sitä häneltä.
»Ei», vastasi hän, »olen epätoivoissani siitä, että isä pääsi pakoon… Jos hän olisi »lähtenyt» poikansa kanssa, asuisimme nyt kotona… Tämä rumuus inhoittaa minua…»
Ja hän loi halveksivan katseen ympäri huonetta. Lähdimme ulos. Istuen oven ulkopuolella poltteli hotellinpitäjä vesipiippuaan raikkaassa aamuilmassa. Hän nousi ja kumarsi syvään.
»Saanko kysyä, miksi lähdette ulos näin varhain?» kysyi hän hyvin kunnioittavasti turkinkielellä.
»Abu Hassan, me pelkäämme poliisia ja isäämme», vastasi Kira samalla kielellä.
»Minä vastaan turvallisuudestanne, neitiseni, kunhan vain pysytte hiljaa talossani».
Ja vilkaisten taakseen hän lisäsi hyvin hiljaa:
»Siksi te olettekin täällä».
En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä hän oli miehiään, enkä hänen suhteestaan äitini perheeseen; sen vain tiedän, ettei kukaan häirinnyt meitä hänen luonaan eikä isästäni näkynyt jälkeäkään. Ja kun pelkomme oli haihtunut, etäännyimme talosta kiellosta huolimatta. Silloin alkoi tuo kaunis ja surunvoittoinen elämä, jota kesti kuukauden, ja joka oli niin täynnä aurinkoa ja joutilasta harhailua.
Tämä oli meille jotakin uutta, tuntematonta nautintoa, outoa elämää, ja me olimme kuin kaksi linnunpoikasta, jotka pakenevat häkistään koetellakseen siipiensä kantavuutta, ja syöksyvät kiihkeinä kohti valoa…
Talon takapuolella oli toinen, tosin hyvin likainen, mutta meille mukava uloskäytävä, sillä siten me saatoimme tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä pieni ovi johti pahanpäiväisille, kallionkupeeseen hakatuille portaille, ja nämä portaat olivat aivan ikkunaimme alla. Totuttuamme onnettomuuteen me päättelimme nauraen, että täällä oli sittenkin parempi kuin kotona, missä ei ollut portaita ikkunoiden alla.
Aamuisin me katosimme heti aamiaisen jälkeen ja palasimme vasta keskipäivällä. Ruoka tuotiin meille huoneisiimme. Iltapäivät vietimme niinikään ulkona. Kun elonkorjuu juuri oli päättynyt, oli Kiran mielestä hauska koota vehnänkorsia, sitoa ne lyhteiksi ja antaa köyhille tähkänpoimijoille, joiden selät olivat jäykät paljosta kumartumisesta. Tai sitten me juoksentelimme niityillä, missä tuhannet lampaat kävivät laitumella ja siirtyivät lakkaamatta paikasta toiseen, jättäen jälkensä maahan ja villaansa pensaisiin. Vanhoja naisia kulki pensaikosta pensaikkoon villaa kooten. Me teimme samoin, ja toimme iloisina saaliimme heille.
Kerran retkemme ulottui niihin kahteen kukkulaan saakka, missä äiti oli jättänyt meidät, ja nyt vasta huomasimme, että olimme tuona iltana unohtaneet sinne eväskäärömme. Kulkukoirat olivat repineet sen ja syöneet sisällön. Jäljellä oli vain kääreen riekaleita.
Me itkimme. Onnettomuutemme muisto oli sitäkin raskaampi, kun jo olimme sen unohtamaisillamme. Mutta nämä lapsekkaan tuskan hetket vaihtuivat pian jälleen pursuavaksi iloksi, joka paisutti rintaamme. »Untuvissa» kasvaneina, niinkuin Cosma-eno oli sanonut, anssarikukkina, me tunsimme vain ne ilot, mitkä äitimme huone oli tarjonnut, me tunsimme vain tanssin, laulun, keimailun ja herkuttelun. Tuo kaikki oli kaunista. Mutta nyt meille selvisi, että oli olemassa ulkomaailma, ja että tuo valonkylläinen, tuoksuntäysi ulkomaailma oli vieläkin kauniimpi. Tähän saakka emme olleet tietäneet, millaista oli tavoitella perhosta, hyväillen silitellä vihreää heinäsirkkaa, pyydystää isoja, pitkäsarvisia hyönteisiä, kuunnella lintujen kuoroa niiden suunnattomassa salissa, kuulla illan tullen näkymättömän sirkan sirittävän kilpaa etäisen paimenhuilun kanssa, ja nähdä mehiläisen peräytyvän kukan kuvusta, jalat siitepölyn kultaamina. Ja etenkään emme olleet aavistaneet, mitä hurmaa sydän tuntee, kun tuuli kesäisten kenttien yli kulkiessaan hyväillen koskettaa ruumista.
Kaikkea tätä me saimme kokea, ja makeat leivokset unohtuivat mielestämme. Unohtuivat tanssin huuma, vesipiippujen sauhu ja yrttien tuoksu. Unohtui raadeltu äitimme ja kostonhimo. Kiran hipiä ruskettui muutamassa päivässä, eikä kauniimpaa naista kuin hän, ole koskaan karkeloinut Luojan kedoilla, silmissään kostea kiilto, hiukset tuulessa hulmuten, helmat vallattomasti kohotettuina, rinnat hekumallisesti paljaina Auringon jumalalle…
* * * * *
Tällävälin kierteli huhu esikaupungissa: vakuutettiin täytenä totena, että äitini ihailijat olivat tappaneet veljen ja leikanneet isältä vasemman korvan. Mainittiinpa vielä nimeltä kaksi mussafiria, jotka, omituista kyllä, sattuivat juuri tuona yönä nousemaan laivaan matkustaakseen Stambuliin. Ymmärsimme tästä, ettei isäni ollut ilmaissut murhaajaa eikä nostanut kannetta.
Hänen välinpitämättömyytensä rauhoittamina me ryhdyimme uusin innoin jatkamaan romanttista elämäämme. Mutta pian Kira alkoi osoittaa haluttomuuden oireita. Se johtui, nähkääs, siitä, että kunnon mussafirimme alkoivat luovia uuden asuntomme ympärillä ja pitivät serenaadeja satamanpuolisten ikkunaimme alla, jossa ohikulkijoita oli vähän. Vaivoin pysytellen porrasaskelmilla, jotka lohkeilivat lakkaamatta, heitä tuli ilta illalta yhä useampia. Ja kuinka hullunkurisilta näyttivätkään nuo kallionkupeella riipuskelevat miehet siinä melutessaan, aikaansaaden eri soitimillaan mitä hirvittävimmän epäsoinnun, sättien toisiaan kuin markkinavarkaat ja kierien joskus alas rinnettä kuin täysinäiset säkit.
Kiraa ja minua huvitti katsella ikkunoistamme noita narreja, jotka kaikki tahtoivat tavata häntä. Abu-Hassan kaatoi saavittain kylmää vettä heidän niskaansa, mutta koska rakkaus on vettä voimakkaampi, jatkoivat he meidän huvittamistamme. Saattaakseen heidän päänsä yhä enemmän pyörälle Kira alkoi jälleen koristella itseään ja keimailla. Ja näin minä sain tehdä aamuiset retkeni yksin. Tein sen mielelläni, mutta en enää uskaltautunut yhtä kauas. Tonava veti minua vastustamattomasti puoleensa. Olin täyttänyt yksitoista vuotta, mutta en vielä koskaan ollut liukunut pitkin joen pintaa veneissä, joiden soutajat lauloivat riutuvia laulujaan virran kiidättäessä heitä.
Tuohon aikaan ei satamassa ollut laivalaituria, ja sai kulkea kymmenen jopa kaksikymmentäkin askelta, ennenkuin vesi ulottui rinnan tasalle. Päästäkseen veneeseen oli kuljettava pitkin kapeaa puista laituria. Etäällä ankkuroivat purjeveneet hankasivat keulaansa ison sillan puisiin ponttooneihin. Vilisevä joukko turkkilaisia, armenialaisia ja romanialaisia lastaajia kulki kantamuksineen edestakaisin näillä silloilla, jotka notkuivat heidän allaan.