Aluksi katselin etäältä tuota maailmaa, mutta sitten liityin kaupungin neljää, viittä eri kansallisuutta edustavaan poikalaumaan, ja miellyin heidän leikkeihinsä. Etenkin oli minusta hauska nähdä heidän uivan aivan alastomina kuin pienet ruskeat pirunpoikaset. Olisin tahtonut uida heidän kanssaan, mutta minua peloitti nähdessäni kuinka he painiskelivat vedessä, painaen toisensa sukkeluksiin, kunnes olivat tukehtumaisillaan. Ja kerran he kantoivat rannalle pienen vaaleaverisen pojan, joka oli melkein tukehtunut eikä hengittänyt enää.
Silloin minä jätin heidät ja aloin katsella barcagdeita, jotka veneissään maaten paistattivat päivää, tupakoivat tai laulelivat. Ja kerran minä pyysin turkinkielellä, että eräs heistä veisi minut purjehtimaan. Hän vastasi, että ennenkuin pääsi purjehtimaan, oli maksettava muutama para. Ja minä kun en edes tietänyt, mitä raha ja maksaminen olikaan! Hän piti minua typeränä ja selitti ansaitsevansa elatuksensa kuljettamalla ihmisiä veneessään. Näin hänen puhuessaan joskus katsovan silmää vilkuttaen johonkin takanani, ja hypistellen siistiä pukuani hän sitten huudahti:
»Ah, noita rikkaiden lapsia! He eivät edes tiedä, että elämiseen tarvitaan rahaa!»
Silloin minä käännyin katsomaan taakseni ja näin jonkun matkan päässä vanhan, upeasti puetun turkkilaisen nojaavan kyhmyiseen keppiinsä ja kuuntelevan keskusteluamme. Hän viittasi minua luokseen ja sanoi:
»Oletko turkkilainen? Puhut hyvin kieltä».
»En», vastasin, »olen romanialainen».
Hän kyseli minulta kauan yhtä ja toista, tuttavallisesti ja avoimesti. Mutta minä en vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Kuitenkaan hän ei ollut minulle vastenmielinen… Ah, miksi en aavistanut onnettomuutta?»
Edessäni seisoi inhoittava olento, joka turmeli Kiran ja minun elämäni: Nazim Effendi, purjealuksen omistaja, haaremien lihanhankkija, jollaisia oli niin paljon siihen aikaan!…
Tuo hirviö näyttäytyi minulle kauneimmassa valossaan, oli vakava, tyyni ja vähäsanainen. Hyvästellessään ja kääntyessään menemään veneeseensä, joka oli pehmeillä patjoilla ja verhoilla varustettu, hän sanoi minulle kuin ohimennen:
»Jos joskus haluat purjehtia joko yksin tai sisaresi kanssa, tarjoan mielihyvällä veneeni käytettäväksenne».
Ja hän huusi arabialaista soutajaansa, antoi tälle ohjeet ja vene lähti vesille. Minä innostuin heti tästä tarjouksesta, katuen vain sitä, etten samalla käyttänyt sitä hyväkseni. Pelkäsin, etten häntä enää tapaisi.
Juoksin minkä jalat kantoivat asuntoomme ja kiipesin kallioportaita ylös, heittäen lentosuudelmia Kiralle, jonka näin ikkunassa.
»Sinä et ole kiltti!» sanoi hän. »Sinä huvittelet ja jätät minut yksin ikävään!»
»Huomenna saat sinäkin huvitella kuin ruhtinatar turkkilaisen beyn purressa!» huusin minä, syleillen häntä.
Ja sitten kerroin henkeä vetämättä, mikä ihme minua oli kohdannut. Ah, miksei hän ollut kypsyneempi, kokeneempi kuin minä!… Hän ahmi sanani, ja niin kärsimättömänä hän odotti saavansa lipua Tonavalle loistopurressa, että vietti yönsä unettomana.
Seuraavan aamupäivän Kira käytti kokonaan itsensä ja minun pukemiseen. Puolipäivän tienoissa me menimme rannalle. Siellä oli sama arabialainen pienessä veneessä, mutta turkkilaista ei näkynyt. Kira kysyi häneltä rohkeasti:
»Oletko saanut määräyksen viedä meidät purjehtimaan?»
»Kyllä», vastasi mies, nousten seisomaan.
Kira juoksi laituria pitkin ja hypähti notkeana kuin nuori hirvi alas veneeseen. Seuratessani häntä minä kuulin erään soutajan sanovan takanani nämä sanat, jotka myöhemmin muistin onnettomuudessani:
»Mikä kaunis riista!»
Toistin nämä sanat Kiralle, tiedustellen niiden merkitystä.
»He ovat moukkia», vastasi hän.
Heikko läntinen puhalteli ja me nautimme ensi kertaa tämän hiljaisen lipumisen riemuja. Tuuli tuskin pullisti purjetta. Edettyämme rannasta, alkoi vene yhtäkkiä hyppelehtiä aavalta kantautuvilla pikku aalloilla. Pelästyneenä Kira huusi:
»Älä ohjaa keskelle jokea! Seuraa rantaa!»
Arabialainen tarttui peräsimeen ja me käännyimme rantaa kohti. Ylängön reunalla tuli näkyviin kotitalomme surullisessa autiudessaan ja sen vieressä ravintola, jossa huoneittemme ikkunat olivat avoinna. Veneemme sivuutti ne, samoinkuin sataman vilisevine ihmisjoukkoineen, lukemattomat purjeveneet, lotjat ja ponttoonit. Sitten se suuntautui yksinäistä laituria kohti ja laski sen kupeeseen. Tässä seisoi turkkilainen meitä odotellen. Hän lähestyi, kumarsi syvään Kiralle ja auttoi hänet maalle. Kira tunsi itsensä perin mairitelluksi. Miehellä oli liikkeissään sulavuutta ja käytöksessään arvokkuutta, jota oli puuttunut meluavilta mussafireiltamme.
Ah, sinä poloinen ihmissydän, joka annat elämisen ilon vallata itsesi! Kuinka sokeita olemmekaan! Mikä lumous estikään meitä kiinnittämästä huomiota turkkilaisen yhtäkkiseen ja epäilyttävään ilmestymiseen samoinkuin hänen taitavaan syrjässäpysymiseensä purjehtimaan lähdettäessä?
Hän osoittautui vieläkin taitavammaksi. Hänen tyyneytensä, hillitty käytöksensä ja valkoinen partansa sai Kiran menemään mielettömyydessään niin pitkälle, että hän pyysi päästä näkemään hänen purjealustaan. Sitä mies oli odottanutkin, mutta varmana saaliistaan hän vastasi mitä moitteettomimmalla turkinkielellä:
»Ei aivan tällä hetkellä, ihastuttava neiti! Alukseni on lastaamassa joen toisella puolen Macinin suulla, ja kun ette ole tottuneet keinumiseen, voisitte tulla pahoinvointisiksi. Mutta tyydytän uteliaisuutenne lähitulevaisuudessa… Sillävälin olen onnellinen, voidessani tarjota pienen purjeveneeni käytettäväksenne, ja minulle tuottaisi kunniaa, jos todella näkisin teidän purjehtivan sillä».
Näin sanoen hän kumarsi niin, että hänen silkkiset vaatteensa aaltoilivat, kosketti käsillään otsaansa, huuliansa ja rintaansa, ja astui veneeseen.
* * * * *
Tämä uusi huvi sai meidät unohtamaan äidin, isän, enot, mussafirit ja itse Jumalankin. Me heittäydyimme ruumiinemme ja sieluinemme tämän kunnianmiehen käsiin. Kolme päivää peräkkäin me keinuimme Tonavalla, uskaltautuen yhä kauemmas ja kauemmas, ja niin me eräänä päivänä melkein huomaamattamme löysimme itsemme toiselta rannalta. Ja viimeinkin tuli uteliaisuutemme tyydytetyksi; me olimme purjealuksessa. Se oli iso ja uudenuutukainen. Tervan haju tunkeutui nenäämme, ja arabialaisen selittelyt purjeiden, mastojen ja touvien merkityksestä menivät ohi korviemme.
Nazim Effendi otti meidät vastaan loisteliaassa hytissään puettuna silkkiseen kauhtanaan ja sandaaleihin. Koskaan emme olleet nähneet sellaista itämaisten mattojen, kupariesineiden ja kullallakirjailtujen tyynyjen runsautta eikä sellaista aseiden moninaisuutta: siinä oli pyssyjä, käyriä, turkkilaisia miekkoja, pistooleita, jotka kaikki olivat korutyötä, somistettuja kullalla, hopealla ja norsunluulla. Tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli suloisesti sieraimiamme. Mattojen peittämillä seinillä riippui kunniapaikalla sulttaani Abdul-Medjidin valokuva ja Turkin valtakunnan vaakuna, kauniilla arabialaisella käsialalla kirjoitettuja Koraanin lauseita, ja häikäisevän kauniiden odaliskien kuvia, joihin Kiran silmät kiintyivät, ja hän huudahti:
»Kuinka kauniita he ovat!»
»Te olette yhtä kaunis, neitiseni!» sanoi turkkilainen mairitellen.
Meille tarjottiin herkullisia turkkilaisia leivoksia, kahvia koristeellisista felidjaneista ja poltettavaksi vesipiippuja, täytteenään tuoksuvaa tumbakia.
Isäntämme oli hyvin huomaavainen, iloinen, täynnä hyvyyttä. Hän tiedusteli Kiralta hienotunteisesti sukulaisiamme, ja tämä, vaikkei sanonutkaan kaikkea, sanoi kuitenkin liikaa. Hän kiirehti etenkin saattamaan hänen tietoonsa, että hän rakasti tanssia, ja tyytyväisenä päiväänsä Nazim Effendi nousi ja sanoi hyvästelyssään meitä:
»No niin, saatte tanssiakin täällä, millein haluatte!»
Ja meidät saatettiin takaisin Romanian puoliselle rannalle.
Olin tyytyväinen ja ylpeä löydöstäni enkä epäillyt mitään… Kira oli vielä tyytyväisempi ja epäili sitäkin vähemmän. Me luovuimme kaikista entisistä tottumuksistamme, kaikista mielipuuhistamme. Tuo salaperäinen purjealus nieli koko elämämme. Me purjehdimme joka päivä pienellä veneellä, ja asustimme huoneissamme vain öisin ja aterioidessamme. Ja mikä vieläkin parempi! Kiran mielestä eivät hänen pukunsa nyt olleet kyllin loisteliaita ja huoneet olivat hänestä sietämättömät. Hän toivoi, että Cosma-eno pian suoriutuisi isästä, jotta hän saisi ottaa haltuunsa talonsa ja omaisuutensa, olla hieno nainen, ja ottaa vastaan — ei mussafireja — vaan vieraita sellaisia kuin Nazim Effendi! Pikku raukka!
Kokonaisen viikon ajan me kävimme näin vierailuilla turkkilaisen kajuutassa, tanssimme ja huvittelimme. Me tulimme tuttavallisiksi ja kotiuduimme. Kira vannoi, että »siinä vasta on oikea isä»! Turkkilainen veti kirstuistaan esille loisteliaita odaliski-pukuja ja levitti ne ihastuneiden silmiemme eteen. Pukipahan eräänä päivänä Kiran ylle yhden niistä. Hän olikin oikea odaliski, samanlainen kuin kuvat tuolla seinillä! Jotta minä en olisi käynyt kateelliseksi, kiinnitti turkkilainen huomiota minuunkin, puki minut turkkilaisittain fetsiin, roimahousuihin ja kirjailtuun vyöhön pistooleineen. Näin koristeltuina ei paljoakaan puuttunut, ettemme pyytäneet nostamaan ankkuria ja purjehtimaan pois.
Sen hän vielä tekikin. Mutta ikäänkuin leikitelläkseen kanssamme hän riisui jälleen vaatteet yltämme, sulki ne kirstuihinsa, ja tuona iltana lähetti meidät vielä vesi kielellä kotiin.
Seuraavana aamuna — viimeisenä, jonka vietimme Romanian kamaralla —
Kira itki raivosta: isä eli yhä eikä Cosma-enosta näkynyt jälkeäkään.
Oli vielä aikainen, kun kuulimme käheän äänen huutavan ikkunaimme alla:
»Tuoreita krapuja!… Krapuja!…»
Viimeinkin! Ehkä hyviäkin uutisia!
Siinä olikin jo kravustajamme. Juoksimme alas portaita. Kumarana vuosien ja epäilemättä myös syntiensä painosta maleksi vanha Ibrahim ikkunaimme alla, pälyillen kuin varas. Me kuljimme hänen jäljessään Katagatziin päin; täällä, kaukana satamasta, hän suhahti korvaamme:
»Voi teitä onnettomia! Isänne kätyrit ovat väijyksistä ampuneet Cosman.
Hänen veljensä haavoittui, mutta pääsi pakenemaan ratsain!»
Ah, kuinka vuotivatkaan kyyneleemme! Ursita oli pitänyt sanansa! Mihin nyt joutuisimme? Isä, jolla nyt ei ollut mitään peljättävää, ryöstäisi meidät aivan varmaan.
Kuoleman kauhu valtasi meidät. Parempi oli heittäytyä Tonavaan kuin palata asuntoomme! Mutta rannalla odotti meitä pieni purjevene; ja purjealuksessa me heittäydyimme Nazim Effendin syliin, kuin olisimme olleet hänen lapsiaan.
Kasvot kyynelissä kylpien Kira kertoi tälle isälle koko totuuden, samoinkuin viimeisen onnettomuutemme, ja huudahti epätoivoissaan:
»Ennemmin heittäydymme jokeen, kuin palaamme kotiin!»
»Mutta eihän ole syytä epätoivoon, lapseni», sanoi viettelijä, »olette isoisänne puolelta turkkilaista sukuperää. No niin, otan teidät kanssani Stambuliin, jossa äitinne varmaan on hoitamassa haavoittunutta silmäänsä. Me löydämme hänet ja te olette onnellisia!»
Hän syleili meitä.
»Milloin te lähdette?» kysyi Kira.
»Muutaman tunnin kuluttua, heti auringonlaskun jälkeen».
Onnettomuudessamme onnellisina me lankesimme hänen jalkoihinsa ja syleilimme hänen polviaan. Olihan hän pelastajamme! Ja illalla, hirvittävän melun kantautuessa sillalta korviimme, loikoessamme kajuutassa opiumipiippua poltellen, mikä huumasi päämme ja vaivutti meidät onnellisuuden ja puolittaisen tajuttomuuden sumuun, alkoi kajuutta keinua, niin että luulimme oltavan matkalla taivaaseen.
Emme olleet matkalla taivaaseen emmekä edes Stambuliin äitiä etsimään. Meidät oli kerta kaikkiaan ryöstetty, ryöstetty omalla suostumuksellamme.
Joskus toiste kerron teille harharetkistäni vierailla mailla etsiessäni sisartani, joka heti Konstantinopoliin saavuttuamme suljettiin haaremiin.
Minut taivutti kunnianarvoisa hyväntekijä nautintonsa välineeksi ja turmeli minut iäksi. Ja Kira katosi ainaiseksi näkyvistäni, vaikka paettuani kaksivuotisen vankeuden jälkeen etsinkin häntä kaksitoista vuotta mehua myyskennellen.
Palattuani neljätoista vuotta myöhemmin Romaniaan sain kuulla, että vähän jälkeen pakomme oli eloon jäänyt enomme kostoksi sytyttänyt eräänä yönä palamaan sekä äitini että isäni talon, jotta viimemainittu ei olisi päässyt hänen käsistään. Tällä kertaa hän ei päässytkään pakoon, vaan hukkui liekkeihin.
III
DRAGOMIR
Neljä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Adrien oli kuullut Stavrolta Kiran tarinan. Huolimatta hänen etsiskelyistään ja ponnistuksistaan onnettoman mehukauppiaan löytämiseksi, jolle hän tahtoi vakuuttaa kiintymystään ja ystävyyttään, pysyi tämä kateissa. Hän luuli hänen jo kuolleen. Ja kiihkomielisen nuorukaisemme elämä, joka nyt oli hyvin häilähtelevää, kulki kohtalon sille määräämää rataa.
Mutta tämä kohtalo asettui tykkänään palvelemaan häntä, ainakin siihen nähden, mikä elämässä eniten kiinnitti hänen mieltään: tarve saada lakkaamatta katsella ihmissielun pyörteisiin. Ja vaikkakin nämä pyörteet ovat vaikeasti havaittavissa tungokseen saakka ahdetussa ihmisryteikössä, tiesi Adrien, mistä etsiä ja löytää niitä; ja joskus hän kohtasi niitä sattumaltakin.
Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka, jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita. Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja romanialainen tsuika [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.
»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen, syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, tsuika-lasi edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa; siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa, jota ei ollut tilannut.
»Se on tuon herran puolesta tuolla», sanoi poika, Adrienia osoittaen.
»Se on yhdentekevää», vastasi mies edes katsomatta osoitettuun suuntaan.
Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:
»Onko se mahdollista? Sinäkö se olet? Täällä?»
»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä ilman ihmettelyä ja epäillen.
»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime vuosina?»
»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt: myötätunto ei enää riitä…»
»Ja arveletko minun tuntevan sinua kohtaan vain myötätuntoa?»
»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee…»
»Mitä minuun tulee?»
»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu. Ja toiseksi…
Stavro loi ympärilleen varovan katseen ja vaikeni.
»Eikö sinun ole nälkä, Stavro?» kysyi Adrien lämpimästi.
»On, minun on nälkä».
»Haluatko syödä täytettyä haukea? Se on hyvää täällä».
»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin myötätuntoisempaa kuin lasi tsuikaa, jonka olisin voinut itsekin maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään uurteisia kasvojaan.
* * * * *
Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua:
»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.
Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla noin viisitoistavuotias… Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut… Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin. Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut nostamaan oljenkorttakaan.
Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus, minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni, että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin, nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi parempaa kuin saada jäädä tänne!»
Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä, jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»
Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja. Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus. Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:
»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja missä on opettajanne?»
»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen housujani, jotka valuivat polviin saakka.
Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä. Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään, kunnes olin pakahtumaisillani.
Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin, nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin mennä.
»Kaikkialle!» vastasin minä, kohoten seisomaan jalustimille.
»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».
»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka kuvastuvat Bosporiin».
Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois… Unohdin, kuka olin… Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani. Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta kuulostava ääni sanoi:
»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä, samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»
Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.
»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin, että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.
»Se on kolme tsherekiä [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi hän, »eikö teillä ole sopivaa?»
Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän huudahti:
»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani antaa teille takaisin».
»No, pitäkää koko raha», mutisin minä.
»Ah, ei!… Tarvitsisin kokonaisen viikon ansaitakseni näin paljon».
»Se ei tee mitään, pitäkää se vain…»
»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»
Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli kemirissään, hän kaatoi syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.
Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka kuvastuivat ylösalaisin mereen.
Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt. Näin sen ensi kertaa… Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin, että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?… Mihin suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?…
Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten kostuttaessa kasvojani.
Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:
»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan kullalla silattu!»
Tuon illan jälkeen en aina luota ihmisiin, joilla on kaunis ääni.
Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni, säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo kalliit kivet.
Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten, kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan lakkaamatta:
»Äiti!… Äiti!… Kira!… Äiti!… Missä te olette? Minä olen nyt vapaana… Enkä tiedä, mihin mennä… Ja on yö… Ja ihmisiä on täällä niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»
Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni… Kaksi »tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:
»Väistykää!»
Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani. Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en ollut tuntenut sellaista kipua.
Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni, minä suistuin pyörtyneenä maahan…
Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:
»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!… Auttakaa minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni…»
»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi:
»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä oli käsivarrellaan kori täynnä rahatlucumia, jolla hän ansaitsi leipänsä.
Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.
»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.
Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta. Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:
»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa tänä iltana».
Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä, että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.
Varhain seuraavana aamuna hän herätti minut sanoen:
»Nyt on lähdettävä…»
»Kiraako etsimään?» kysyin minä kiihkeästi.
»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»
Ja sulkien ovensa hän jätti minut siihen seisomaan, edeten korineen.
* * * * *
Tuo vanhus, samoinkuin aikaisemmin tapaamani soutaja ja ratsunvuokraaja olivat parhaat ja ainoat rehelliset ihmiset, jotka olin kohtaava pitkiin aikoihin, ja tämä vapauteni ensi päivä oli ainutlaatuinen, ja sen muisto lämmitti vielä myöhemminkin sydäntäni.
Tästä hetkestä lähtien vei heti ensi askeleeni minua kuilua kohti.
Näin julmasti hyljättynä oli hämminkini niin suuri, että päättelin miehen olevan mielipuolen eikä minulla ollut voimaa edes itkeä ja tuskitella. Järkeni kieltäytyi uskomasta tuollaista ilkeyttä. Ensi ajatukseni oli lähteä etsimään ihmisiä, joiden sydän olisi vähemmän kova. Elämä odotti vain saadakseen palvella minua parhaimman mukaan. En tiedä, mikä lapsellinen päähänpisto sai minut uskomaan, että äitini vielä hoiteli kasvojaan ja silmäänsä jossakin sairaalassa. Päättelin mielessäni, että minun oli alettava etsiskelyni tästä. Tämä tuuma päässäni minä aloin kulkea eteenpäin, tiedustellen vastaantulijoilta, missä päin oli kaupungin keskusta. Kaikki neuvoivat minua Peraan, mihin saavuin tuntia ennen keskipäivää.
Kun olin niin nälkäinen, että tuskin pysyin jaloillani, päätin etsiä jotain syötävää ja käännyin eräälle sivukadulle, josta tuli paistetun lampaanlihan miellyttävä tuoksu. Lähellä kulmaa, pienen myymälän edustalla, eräs mies lietsoi tulta kivihiiliuuniin, jonka päällä paistui vartaaseen pistettyinä pieniä lihakimpaleita. Fetsi takaraivolle työnnettynä, paita avoinna, niin että kuparinruskea karvainen rinta tuli näkyviin, kauppias hääräili ja touhusi siinä silmiään pyöritellen ja huutaen ohikulkijoille:
»Kebabia!… Kebabia!»
Menin myymälään, joka oli tyhjä ja pyysin leipää ja kebabia. Likaisen puupöydän ääressä minä ahmaisin puolisen naulaa leipää, kolme pientä varrasta lihaa, ja join vettä. Vetäen sitten taskustani kourallisen hopea- ja kuparirahoja, minä kehoitin kauppiasta valitsemaan rahat, sanoen:
»Ottakaa tästä aterian hinta».
Kauppias ällistyi, mitteli minua katseellaan, vilkaisi ovelle ja sieppasi sitten nopeasti kultarahan ja sujahutti sen kukkaroonsa. Poistuessani sanoin itsekseni:
»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»
Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:
»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».
Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät kiilloittajalle, ja minä annoin metelikin, kaikkein pienimmän rahan, niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.
Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni. Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes tarjoilijat.
»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi kuin köyhäin seurassa».
Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä, minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.
Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri, toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta upseerinunivormu rauhoitti minua.
»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin hänen puoleensa ja sanoin:
»Suokaa anteeksi, herra, mutta saanko kysyä?»
Edes katsomatta minuun hän viittasi etusormellaan minua vaikenemaan.
Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:
»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta silmät ovat puhjenneet?»
»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun päin, että peräydyin säikähtyneenä.
»Äitini…» änkytin minä.
»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän, mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.
»Eivät molemmat», sopersin arasti, »vain toinen».
»Ja missä se tapahtui? Milloin? Millä tavoin?»
»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa… Siitä on nyt kaksi vuotta».
Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti kärsimättömästi sanani:
»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!… Ymmärrätkö tällaista Mustata?»
»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava tarkemmin, mutta ei täällä».
Ja hän lisäsi poskeani silittäen:
»Ensin on autettava tätä lasta. Lähtekäämme siis täältä».
Ulos tultuamme hän huusi ajurin, ja me nousimme kolmisin vaunuihin.
Tätä toista ja viimeistä kertaa, jolloin jouduin tekemisiin huoliteltua kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä suurinta ylellisyyttä.
Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä. Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa, joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle lapsellisessa intomielisyydessäni:
»Teidän ystävänne on ylpeä…»
»Niin, hän on tosiaankin ylpeä, mutta hyvä».
(Mustafa-bey puhui hyvyydestä!)
Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton, kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään, ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.
Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.
Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa.
»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen, »saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita, jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla, mitä haluaa».
Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin, joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.
»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».
Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen, jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.
* * * * *
On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle, puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.
Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.
Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja kärsimätön kuten Kirakin.
»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein Kiralina, minkä voin teille tarjeta. Se on teidän!»
Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa maalauksellisen kauniissa seuduissa.
Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen. Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa, enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.
Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme aiheena, Kira oli puoleksi talossa.
Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään. Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.
Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa, huudahtaen:
»Hän se varmaankin on!… Juuri sellainen on sisareni!… Koettakaa päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: Dragomir. Ja koettakaa kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».
Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.
Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili, silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa aina asian tärkeyden mukaan.
Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja, joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa kipeää kaipuuta ja hullua riemua.
Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.
Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten minun toivoni äkkiä sammui.
Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä Dragomirin nimi, jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä heidät ajettiin ulos.
Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi. Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi. Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen voimasta:
»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»
Se oli enemmän kuin vakuuttavaa.
Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:
»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas. Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin syntyperänne edellyttää».
Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen, että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun, osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira» [pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.
»Näytän teille hirvien ja kotkien asuinsijat», sanoi hän minulle. »Ja saattepa nähdä, että elämä on kaunis ilman naistakin, sillä vielä ette tiedä, että kauneinkin nainen on lopulta vain lutka».
Tämä solvaisu sattui minuun kuin tikarinpisto ja saattoi Mustafa-beyn inhoittavaksi silmissäni. Peitin parhaani mukaan tunteeni, mutta siinä tuokiossa heräsi mielessäni paon ajatus.
Tähän tarjoutui erinomainen tilaisuus: olimme lähteneet kaksiviikkoiselle metsästysretkelle lähimpään Balkanvuoristoon, Mariza-joen varrella oleville syysmetsästysalueille, mitkä kuuluivat beyn tiluksiin.
Minulla oli kolme eri suunnitelmaa. Joko koettaisin pettää valppaat vartijani ja paeta turkkilaisen talonpojan valepuvussa tai ostaisin vapauteni, ja jos nämä molemmat yritykset epäonnistuisivat, jäi minulle kolmas epätoivoinen keino: Kiralinani koivet. Beyn arvostelujen mukaan se oli ensiluokkainen kilpajuoksija. Vakuuttautuakseni tästä, minä pyysin saada kilpailla Mustatan arabialaisen juoksijan kanssa. Iloissaan siitä, että olin hyvällä tuulella, hän suostui ja antoi minulle kolmensadan askeleen etumatkan, luvaten saavut taa minut kylässä, joka näkyi noin kolmen kilometrin päässä.
Beyn laukaistua pistoolinsa lähtömerkiksi, minä painoin kannukseni »Kiralinan» kupeisiin. Se hypähti takajaloilleen, puri kuolaimia ja läksi kuin tuuli. Hellitin suitsia ja iskeydyin lujasti satulaan. Tuuli vinkui kohisten korvissani, niin että turhaan koetin eroittaa kilpailevan hevosen kavioiden ääntä. Kun en tietänyt, missä määrin matka sujui, löin raivokkaasti ratsupiiskallani hevosta vatsaan. Maa pyöri silmissäni. Harmahtava tie pakeni allani kuin noiduttuna.
Pian tuli kylä näkyviin, saavuin sinne, ajoin sen läpi ja jätin sen taakseni, asukkaiden säikähtyneiden katseitten seuraamana. Linnut, kanat ja ankat, jotka sattuivat tielleni, joutuivat ratsuni tallattaviksi.
Viimein minut saavutettiin kilometrin päässä kylästä. Hetkistä myöhemmin saapuivat vuorostaan palvelijat, tuoden pyssyni, jonka putoamista en edes ollut huomannut.
»Olen voitettu», sanoi bey, kättäni puristaen. »Pyytäkää, mitä haluatte ja minä maksan».
»No niin», sanoin minä, »antakaa minulle kilometrin etumatka ja luvatkaa, ettette etsi minua, jos ette saavuta minua seuraavassa kylässä».
Hän näytti kärsivältä sanoessaan:
»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu? Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa kerran jonkun hölmön…»
»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin ruhtinas, jota inhoaa?»
»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan oikeudella näitä laajoja maa-alueita, eläimet [bête = hölmö, eläin] mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä kuin eläin!»
Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä hänen kaikkivallalleen.
Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.
Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin. Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.
Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen, epäonnistui vuorostaan.
Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa, pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja kalleuteni. Hän kieltäytyi.
»Kuinka, Ahmed, sanotaanhan Tuhkissa voitavan rahalla ostaa mitä tahansa».
»Voidaanpa kyllä…» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä… Eikä teillä ole niin paljoa».
* * * * *
Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.
Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni. Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.
Joukkue pysähtyi metsän aukeamassa, jonka keskellä uinui pieni järvi.
»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.
Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta takaa-ajettu otus tulisi esiin.
»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä 'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».
Minä en todellakaan osannut ampua.
Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme. Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.
»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»
»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin, sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.
»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen kaulaa vasten.
* * * * *
Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle. Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni: »Olenko vapaa vai en?»
Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja pidättää minut.
Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat, olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:
»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne… Teidän on varmaankin nälkä».
Ja hetkistä myöhemmin, hevosten hiljalleen ravatessa, hän huudahti:
»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä, että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala unohtaa?»
* * * * *
Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey minun kuulteni kahdelle palvelijalle:
»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».
Ja minun puoleeni kääntyen hän lisäsi:
»Sisällä on teillä niinikään vapaus liikkua vain omissa huoneissanne».
Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.
Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen viereeni, pyytäen minulta anteeksi.
»Annatteko minun lähteä?» kysyin minä.
»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä ikinä haluatte!…»
»Sitten minä haluan kuolla!» sanoin, seinään päin kääntyen.
Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain haluamme… Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.
Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.
Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.
Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta. Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa, houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.
Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana tiehensä.
»Tuokin on varmaan maistanut ihmisten hellyyttä!» ajattelin minä.
Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs. Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun. Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun oli siksi päivää tyydyttävä tähän… Myönsin sen olevan oikeassa, sillä kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua pääsemään jälleen vapaaksi.
Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen, söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita. Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa, jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?
* * * * *
Ristin sen sudeksi, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa, oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä. Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.
Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani, siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen… Se piti suuret mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.
Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta kerjäten, minä sanoin sille:
»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi, rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni, tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»
En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä, mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein vilpittömimmän kädenlyönnin.
Olin onnellinen, — tai, jos niin halutaan, tunsin jälleen hyväätekevää iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin, että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat lähteä… Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti, kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan vastustelematta.
Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone. Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.
Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan. Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan seuraamana.
Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.
Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin. Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani. Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä kasvoihin. Hän nuoli yhä.
Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita. Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua. Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu, alkoi sama hulluus uudelleen.
Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!… Siinä oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.
Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen, ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin tajuntani…
Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani, en tajuta rumaa todellisuutta… Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa, ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua, kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään, tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet, kaiken, mitä tielleni sattui.
Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.
Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.