TULLIMIEHET
Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä… Mutta ei yksikään miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata sentään on näiden tullilaivurien elämä!
Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa! Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän lastensa täytyy käydä paljain jaloin!… Vähätpä siitä! Kaikki nuo ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista, ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!…", mikä oli samalla kertaa sekä naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.
Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen, ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä äänellä laulaa:
"Ei, kiitos kunniasta!"
Lisette virkkoi vastaan.
Ja neito viisas, naurusuu
pois kääntyi kosijastaan.
Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä, nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:
Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.
Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni ulos hytistä:
— No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?
Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.
— Hänessä on pountoura, sanoivat hänen toverinsa minulle suruisesti.
Pountouraksi he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.
Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja, alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka. Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle! Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet, keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.
— Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa.
Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi.
Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan…
Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen ovesta ulos:
— Cecco!… Cecco!
Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean banditto- eli sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja yllä vuohenkarvainen pelone (viitta). Maihin noustuani olin jo huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo hiukan.
— Hän on serkkuni… Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.
Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen. Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle pitkillä säärillään.
Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli kastanjoita ja bruciota (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! — Vihdoin nosti äiti heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi…
Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen, olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan, jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan, ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!… Niin, ja sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:
— Nähkääs, hyvä herra… tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein meidän toimessamme!…
CUCUGNANIN KIRKKOHERRA
Joka vuosi kynttilänmessun aikaan julkaisevat provencelaiset runoilijat Avignonissa hauskan pikku kirjan, täpö täynnä kauniita runoja ja sieviä kertomuksia. Tämänvuotinen teos on juuri saapunut käsiini ja näen siinä ihmeen ihanan jutun, jonka yritän kääntää teille hiukan lyhennellen… Pariisilaiset, ojentakaa tänne jauhovakkanne. Tällä kertaa teille tarjotaan hienolla seulalla seulottua provencelaista jauhon tuoksua.
* * * * *
Apotti Martin oli… Cucugnanin kirkkoherra.
Hän oli makea kuin mesileipä, rehti kuin kulta ja rakasti cucugnalaisia kuin isä lapsiansa. Cucugnan olisi hänestä ollut maallinen paratiisi, jos cucugnanilaiset olisivat osanneet vain vähän paremmin noudattaa hänen mieltänsä. Mutta asiat olivat niin onnettomasti, että hämähäkit saivat rauhassa kutoa verkkojaan hänen rippituoliinsa, ja itse pääsiäispäivänäkin jäivät rippileivät koskematta hänen pyhän öylättirasiansa pohjalle. Tämä välinpitämättömyys ihan runteli kunnon papin sydäntä ja alinomaa hän rukoili, ettei Jumala sallisi hänen kuolla, ennen kuin hän saisi hajonneen laumansa taas kootuksi lammashuoneeseen.
Ja saattepa nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.
Eräänä sunnuntaina luettuaan evankeliumin nousi apotti Martin saarnastuoliin.
* * * * *
"Rakkaat veljeni", sanoi hän, "uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta viime yönä minä, vaivainen syntinen, uneksuin olevani taivaan ovella.
"Minä kolkutin: pyhä Pietari tuli avaamaan!
"— Kas, tekö se olette, kunnon herra Martin, sanoi hän minulle; mikä suotuisa tuuli teidät nyt tänne…? Ja millä voin teitä palvella?
"— Hyvä pyhä Pietari, te joka olette sen suuren kirjan ja avaimen vartija, voisitteko sanoa minulle — ellen vain liene liian utelias — paljonko teillä on cucugnanilaisia täällä taivaassa?
"— En kiellä teiltä mitään, herra Martin; istukaa, niin katsomme yhdessä.
"Ja pyhä Pietari otti esiin suuren kirjansa, avasi sen ja pani silmälasit nenälleen:
"— Katsotaanpa: Cucugnan, niinhän se oli. Cu… Cu… Cucugnan. Tuossa se nyt on. Cucugnan… Hyvä herra Martin, se sivu on aivan tyhjä.
"Ei sieluakaan. Ei enemmän cucugnanilaisia kuin kovia luita kalkkunassa.
"— Mitä! Eikö yhtään cucugnanilaisia täällä? Ei yhtään? Mahdotonta!
Katsokaahan tarkemmin…
"— Ei ristinsielua, pyhä veli. Katsokaa itse, jos luulette minun laskevan leikkiä.
"Minä, synti vieköön! poljin jalkaa ja kädet ristissä huusin armoa.
Silloin pyhä Pietari lausui:
"— Uskokaa minua, herra Martin, ette saa antaa sen noin murtaa mieltänne, sillä siitä voitte saada jonkin veren rikkeen. Eihän se ole lainkaan teidän vikanne, se on pääasia. Cucugnanilaistenne, nähkääs, pitänee nähtävästi olla pieni tuokio kiirastulessa puhdistumassa.
"— Oi taivaan nimessä, suuri pyhä Pietari! Tahtoisitteko olla hyvä ja päästää minut niitä edes katsomaan ja lohduttamaan?
"— Mielelläni, hyvä ystävä… Kas tuossa, pistäkää nuo sandaalit heti jalkaanne, sillä tiet sinne eivät ole oikein hyviä… No niin, hyvä on… Kulkekaa nyt suoraan eteenpäin. Näettekö tuolla kaukana, alhaalla tienkäänteessä? Siellä on hopeinen ovi, kirjailtu ihan täyteen mustia ristejä… Siitä oikealle kädelle… Kolkuttakaa sitä, kyllä ne avaavat… Heipä hei! Voikaa hyvin ja olkaa iloinen."
* * * * *
"Ja minä patikoin… ja patikoin! Se se vasta maksoi kilpajuoksua! Pintaani karmii vieläkin, kun sitä vain ajattelen. Kaitainen ura, täynnä orjantappurapensaita, kiiltäviä nystyräkiviä ja kähiseviä käärmeitä vei minut aina hopeiselle ovelle asti.
"Kopu! Kopu!
"— Kuka siellä kolkuttaa! kysyi minulta karhea valittava ääni. —
"— Cucugnanin kirkkoherra.
"— Minkä…?
"— Cucugnanin.
"— Ahaa!… Astukaa sisään.
"Minä astuin sisään. Kaunis suuri enkeli, jolla oli siivet tummat kuin yö ja puku hohtava kuin päivänpaiste sekä timanttinen avain vyöllä, kirjoitti niin että rapisi suureen kirjaan, suurempaan kuin se, joka oli pyhällä Pietarilla…
"— No mitä te sitten tahdotte ja mikä on asianne? kysyi enkeli.
"— Kaunis Herran enkeli, tahtoisin tietää — mutta kenties olen liian utelias —, onko teillä täällä cucugnanilaisia.
"— Ketä…?
"— Cucugnanilaisia, Cucugnanin seurakunnan väkeä… minä kun olen niiden sielunpaimen.
"— Ahaa! apotti Martin, eikö totta?
"— Palvelijanne, herra enkeli."
* * * * *
"— Cucugnan… niinhän sanoitte…" Ja enkeli avaa ja selailee suurta kirjaansa kastellen sormea suussaan, jotta lehti kääntyisi paremmin… "— Cucugnan, sanoi hän syvään huoaten… Herra Martin, meillä ei ole tällä kertaa kiirastulessa yhtään sielua Cucugnanista.
"— Jeesus! Maria! Joosef! Ei yhtään cucugnanilaista kiirastulessa!
Oi, taivaan Jumala, missä ne sitten ovat!
"— No, tietysti paratiisissa, pyhä isä. Missäs lemmolla te sitten luulette niiden olevan?
"— Mutta minähän tulen juuri sieltä, paratiisista…
"— Te tulette!… No, entä sitten?
"— No niin, kun niitä ei ole siellä!… Oi, enkelien pyhä äiti!…
"— Mitä tehdä, herra kirkkoherra? Ellei heitä ole taivaassa eikä kiirastulessa, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että he ovat…
"— Kautta pyhän ristin! Jeesus, Daavidin poika! Ai, ai, ai! Onko se mahdollista?… Olisiko pyhä Pietari valehdellut?… Mutta enhän minä ole kuullut kukon laulavan!… Voi, meitä poloisia! Miten minä nyt voin mennä paratiisiin, kun ei siellä ole rakkaita cucugnanilaisiani?
"— Kuulkaahan, herra Martin parka, kun kerran tahdotte, maksoi mitä maksoi, tulla kaikesta vakuuttuneeksi ja nähdä omin silmin missä vika on, niin menkää tuota tietä ja juoskaa sen päähän minkä jaloistanne pääsette… Siellä on vasemmalla kädellä suuri porttiholvi. Kysykää siitä, sieltä saatte kaikki tietää. Herran haltuun!
"Ja enkeli sulki oven."
* * * * *
"Se oli pitkä tie, tehty pelkistä hehkuvista hiilistä. Minä hoipertelin niin kuin juopunut; joka askelella kompastelin. Ruumiini oli kuin vedestä nostettu, joka ihokarvan päässä tiukkui hikipisara, minä ihan läähätin janosta… Mutta kaikeksi onneksi en toki polttanut jalkojani, sillä jalassani oli pyhän Pietarin antamat sandaalit.
"Hypeltyäni hyvän aikaa harhaan näin vihdoin vasemmalla kädellä oven… ei, porttiholvin, suunnattoman suuren porttiholvin, joka ammotti selällään niin kuin suuren leivinuunin suu. Oi, rakkaat lapsukaiseni, sitä näkyä! Siellä ei lainkaan tiedusteltu nimeäni, eikä siellä ollut minkäänlaista luetteloa. Oven täydeltä työntyi sinne uuneihin väkeä, niin kuin te, rakkaat veljeni, sunnuntaisin tunkeilette kapakkaan.
"Ruumiistani valui hiki suurina karpaloina ja kuitenkin olin kuin jähmettynyt ja värisin. Hiukseni nousivat pystyyn. Nenässäni tuntui palaneen hajua, paistetun lihan hajua, samantapaista kuin se, joka leviää ympäri Cucugnaniamme, kun seppä Eloy polttaa kengittäessään vanhan aasin kaviota. En voinut vetää henkeäni tuossa pahalta haisevassa, hehkuvassa ilmassa; alhaalta kuului kauheata kiljuntaa, voivotuksia, ulvontaa ja kirouksia.
"— No, tuletko sinä sisään vai et? ärjäisi minulle sarvipää paholainen pistäen minua haarukallaan.
"— Minäkö? En minä tule. Minä olen Jumalan ystävä.
"— Jumalan ystävä… No, vie sinun… rupikonna! Mitä sinulla on täällä tekemistä?…
"— Minä tulen… Oi, älkää puhuko minulle siitä mitään, kun minä en enää jaksa pysyä pystyssä… Minä tulen… minä tulen kaukaa… kysymään teiltä nöyrästi, että… tuota… tuota… onko teillä sattumoisin… täällä… joku… joku cucugnanilainen…
"— No, tuli ja leimaus! Sinäpä nyt tekeydyt tyhmäksi, ikään kuin et tietäisi että koko Cucugnanin seurakunta on täällä. Katso nyt tuonne, sinä inhottava korppi, ja näetpä miten me täällä pitelemme niitä sinun kuuluisia cucugnanilaisiasi…"
* * * * *
"Ja minä näin keskellä hirvittävää liekkipyörrettä:
"Pitkän Coq-Galinen — jonka te kaikki tunsitte, rakkaat veljeni —, Coq-Galinen, joka niin usein joi itsensä humalaan ja niin usein kirjaili vitsalla eukko parkansa, Claironin, selkää.
"Minä näin Catarinen… tuon pienen pystynenäisen ilolinnun… joka makasi ypöyksin riihiladossa… Muistattehan hänet, velikullat!… Mutta siirtykäämme toisiin, olen hänestä jo liiaksi puhunut.
"Näin Pascal Pikipeukalon, joka pusersi ruokaöljynsä herra Julienin oliiveista.
"Näin tähkäpäitten noukkijain Babet'n, joka saadakseen kourauksensa nopeammin täyteen varasti tähkiä poimiessaan täysin käsin lyhdekasoista.
"Näin mestari Grapasin, joka öljysi niin hyvällä kaupalla käsikärrynsä pyörät.
"Ja Dauphinen, joka myydessään kiskoi niin kalliin hinnan kaivonsa vedestä.
"Ja Tortillardin, joka, jos milloin sattui tapaamaan minut tiellä Jumalan kuvaa kantamassa, meni menojansa töyhtöhattu päässä ja piippu hampaissa… ylpeänä kuin mikähän Artaban… ikään kuin olisi tavannut koiran.
"Ja Couleaun ja hänen vaimonsa Zetten, ja Jacquesin ja Pierren ja
Tonin…"
* * * * *
Syvästi liikuttuneina, kauhusta ihan kalpeina vaikeroivat kuulijat nähdessään ilmi avoimessa helvetissä ken isänsä, ken äitinsä, ken isoäitinsä ja ken sisarensa…
"Te huomaatte nyt hyvin, rakkaat veljeni", jatkoi kelpo apotti Martin, "te huomaatte nyt hyvin, ettei tällaista voi jatkua pitemmälle. Minulle on uskottu teidän sielujenne hoito ja minä tahdon, minä tahdon pelastaa teidät kuilusta, johon te olette kaikki päistikkaa syöksymäisillänne. Huomenna olen ryhtyvä työhön, jo huomenna. Eikä työtä ole puuttuva! Nähkääs, näin olen aikonut käydä siihen käsiksi. Työ on tehtävä järjestyksessä, jotta se hyvin menestyisi. Me käymme käsiksi rivi riviltä, niin kuin Jonquieresissä tehdään tansseja järjestettäessä.
"Huomenna, maanantaina, minä annan ehtoollisen vanhoille ukoille ja akoille. Siinä ei ole suurta työtä.
"Tiistaina lapsille. Se on pian tehty sekin.
"Keskiviikkona pojille ja tytöille. Se saattaa viedä paljon aikaa.
"Torstaina aikamiehille. Se pannaan menemään pian.
"Perjantaina vaimoihmisille. Minä varoitan: Ei mitään turhia loruja!
"Lauantaina mylläreille!… Koko päivä ei ole liikaa yksistään heitä varten…
"Ja jos me sunnuntaina olemme päässeet loppuun, niin olemme pelastetut.
"Nähkääs, lapsukaiseni, kun vilja on kypsää, niin on aika niittää; kun viini on valmista, niin on aika juoda. Täällä on yllin kyllin likaisia vaatteita, nyt on aika että ne pestään, ja pestään hyvin.
"Herran armoa minä teille kaikille toivotan. Amen!"
* * * * *
Tuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.
Tuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen tuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.
Ja kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime yönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa juhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia suitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat Te Deumia, sitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.
Semmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena määräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka itse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.
VANHUKSET
— Kirjekö, isä Azan?
— Niin, hyvä herra… se on Pariisista.
Tuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli Pariisista… mutta minä en ollut… Jokin aavistus sanoi minulle, että tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka lennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla, turmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:
"Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä myllyltäsi — siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta — ovi on aina auki — ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä…' Silloin näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta; he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä kuuntelet nauramatta… Ethän naura, mitä?… He ovat isoisäni ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa, mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen… Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus… He ovat niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he matkalla särkyisivät… Kaikeksi onneksi olet sinä siellä, rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat syleilevänsä vähän minuakin… Minä olen niin usein puhunut heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka…"
Hitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana ilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa: olisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi päivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita itselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin mielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin sisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa… Mutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen kissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.
Saavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio, kaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat valkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun kivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää paistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon reunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle orpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli kyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle mitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti eteeni kuin maasta loihdittuna… Se oli suuri, ikävännäköinen ja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty punaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän yläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon vieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet ja pieni puutarha takana… Tunsin sen heti ja astuin sisään kolkuttamatta.
Niin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen porttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha, jonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen takaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja lyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen aikaisen maalaistuomarin luokse… Käytävän päässä vasemmalla kädellä kuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja lapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla. SIL… LOIN… PY… HÄ… I… RE NE… US… HUU… DAH… TI… MI… NÄ O… LEN… JU… MA… LAN… NI… SU… JY… VÄ… NEN… NÄI… DEN… PE… TO JEN… HAM… PAAT… MU… SER… TA… VAT… MI… NUT… JAU… HOK… SI… Minä hiivin hiljaa ovelle ja katsoin sisään.
Pikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen, mutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa uponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa istui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö — suuri kaulus kaulassa, nunnanmyssy päässä — ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa kirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse… Tämä ihmetarina oli lumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset laipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello raksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla vain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen raosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia tomuhiukkasia… Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen lukuansa vakavan näköisenä: SA… MAS… SA… HYÖK… KÄ… SI… KAK… SI… JA… LO… PEU… RAA… HÄ… NEN… KIMP… PUUN… SA… JA… SÖI… HÄ… NET… SUU… HUN… SA… Juuri silloin astuin minä sisään… Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat yhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee, suuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät, kello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä pysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:
— Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.
Jospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet hänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua ja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri hokien:
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
Kaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen.
Hän änkytti:
— Oi, hyvä herra… oi, hyvä herra!… Sitten hän meni perälle huonetta ja kutsui:
— Äitiseni!
Ovi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta… se oli vanha äiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy päässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla koristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan mukaan… Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat. Jos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset myssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä hyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan saanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin hänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö, tuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin nuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.
Sisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan kumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.
— Hän on Mauricen ystävä…
Se sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina kädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin ukko… Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta suonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti kasvoihin…
— Pian, pian, tuoli tänne… sanoi mummo pikku tytölleen.
— Avaa ikkuna… huusi ukko omalle käskyläiselleen.
Ja ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen ikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu paremmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä istuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat taaksemme ja kuulustelu alkaa:
— Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy katsomassa? Onko hän tyytyväinen?…
Puhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.
Minä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen ystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä omasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin päästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi koskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä väriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.
— Seinäpaperit!… Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja niihin on maalattu kukkakiemuroita…
— Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen: — Se on niin kelpo poika.
— Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.
Ja puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään, naurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja merkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni sanoakseen:
— Puhukaa kovemmin… Hän on vähän huonokuuloinen.
Ja mummo puolestaan virkkoi:
— Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä… Mieheni ei kuule oikein hyvin…
Silloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä, ja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa näivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun päin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen kuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään kuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun seasta.
Yhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:
— Mutta minä ajattelen, äitiseni… että eihän hän ole kai vielä syönyt aamiaistaan!
Ja mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta kohti:
— Ei ole vielä syönyt aamiaistaan!… Herra Jumala!
Minä luulin yhä olevan puheen Mauricesta ja aioin vastata, ettei se kelpo poika milloinkaan lykkää suurustamista myöhempään kuin kello kahteentoista. Vaan ei, puhe olikin nyt minusta; ja olipa hauskaa nähdä, millaisen mullistuksen se sai aikaan, kun ilmoitin etten vielä ole syönyt:
— Pian ruoka pöytään, pienet sinipiiat! Pöytä keskelle kamaria, pyhäliina pöydälle ja kukkalaitaiset lautaset. Eikä saa aina nauraa, muistakaa se! Ja joutuin…
Kylläpä he pitivätkin kiirettä: töin tuskin olisi siinä ajassa ehtinyt särkeä kolme lautasta, ennen kuin pöytä oli katettu.
— Olkaa hyvä, pienelle suuruspalalle! sanoi mummo taluttaen minut pöytään; mutta joudutte nyt syömään yksin… Me muut olemme jo syöneet tänä aamuna.
Noita vanhus parkoja! Yllättipä heidät millä hetkellä tahansa, niin aina he ovat jo ehtineet syödä aamiaisensa.
Mummon pieni suuruspala, se oli kaksi sormustimen vertaa maitoa, taateleja ja veneen muotoinen ontto leivos, jossa olisi ollut syömistä hänelle ja kanarialinnuille vähintäänkin viikoksi… Ja nyt minun täytyy tunnustaa, että minä ypöyksin tein lopun kaikista noista ruokavaroista!… Millaisen närkästyksen se synnyttikään pöydän ympärillä! Miten nuo pienet sinipiiat kuiskuttelivat toistensa korvaan nykien toisiansa kyynärpäillään, ja miten kanarialinnutkin olivat loitommalla häkkinsä pohjalla ihan kuin olisivat tahtoneet sanoa toisillensa: "Oo, katsokaapas tuota, joka syö kokonaisen leivoksen!"
Tosiaankin söin sen kaikki tyynni, melkein huomaamattani, olin niin kiintynyt katselemaan ympärilleni tuossa valoisassa ja hiljaisessa kamarissa, jossa liihotteli ilmassa ikään kuin tuoksua entisiltä ajoilta… Varsinkin kiinnitti huomiotani kaksi pientä sänkyä, joista en voinut irrottaa katsettani. Kuvittelin mielessäni noita sänkyjä, jotka olivat melkein kuin kaksi kehtoa, aamulla päivän valjetessa, kun ne vielä ovat suurten rimsulaitaisten uutimien verhossa. Kello lyö kolme. Se on kaikkien vanhuksien heräämisaika:
— Vieläkö nukut, äitiseni?
— En, ystäväni.
— Eikö totta, Maurice on kelpo poika?
— Tietysti se on kelpo poika.
Ja sillä tavoin kuvittelin mielessäni pitkän keskustelun nähdessäni vain nuo vanhusten kaksi pientä vuodetta, jotka olivat asetetut vierekkäin…
Sillä aikaa tapahtui hirveä näytelmä kaapin edessä toisella puolella kamaria. Oli näet otettava ylhäältä kaapin ylimmältä hyllyltä jonkinlainen paloviinaan pantuja kirsikoita sisältävä säilykepullo, joka oli odottanut Mauricea jo kymmenen vuotta ja joka nyt aiottiin avata minun kunniakseni. Huolimatta mummon hartaista rukouksista oli ukko itsepintaisesti tahtonut mennä ottamaan esiin kirsikkansa omin neuvoin; ja noustuaan tuolille vaimonsa suureksi kauhuksi hän koki kurkotella pulloa korkealta… Katsokaas, tällainen oli näky: vapiseva vanhus, joka kurkottautuu ylöspäin, pienet sinipiiat pitelevät lujasti kiinni tuolista, mummo seisoo takana kädet pystyssä henkeään pidättäen ja yli kaiken sen leijailee kevyt bergamottisitruunan tuoksu, jota tulee avatusta kaapista ja suurista valkaisemattomista liinavaatepakoista… Se oli hurmaavaa.
Vihdoin monien ponnistusten perästä hänen onnistui vetää esiin kaapista tuo kuuluisa säilykepullo sekä vanha, kovasti ruttuinen hopeapikari, joka oli ollut Mauricen nimikkopikari hänen piennä ollessaan. Se pantiin nyt minulle reunojaan myöten täyteen kirsikoita, noita kirsikoita, joista Maurice piti niin paljon. Ja tarjotessaan sen minulle ukko kuiskasi korvaani oikein herkkusuun näköisenä:
— Te olette onnellinen, kun saatte syödä niitä… Vaimoni on ne itse valmistanut… Saattepa maistaa jotakin oikein hyvää.
Hänen vaimonsa oli ne itse valmistanut, mutta onnettomuudeksi hän oli unohtanut panna sokeria sekaan. Minkäpä sille! Muisti alkaa pettää, kun ihminen tulee vanhaksi. Ne olivat hirveän karvaita, ne teidän kirsikkanne, mummo parka… Mutta se ei estänyt minua syömästä niitä kaikkia, silmääni räpäyttämättä.
* * * * *
Syötyäni nousin sanomaan jäähyväisiä isäntäväelleni. He olisivat mielellään pidättäneet minua vielä kauemmin juttelemassa tuosta kelpo pojasta, mutta aurinko aleni taivaalla, myllylleni oli pitkä matka, täytyi jo lähteä.
Ukko nousi seisoalleen samalla kun minäkin…
— Äitiseni, tuo minulle takki!… Minä lähden saattamaan häntä torille asti.
Varmaankin mummo sydämensä pohjassa arveli, että on jo vähän liian viileää mennä saattamaan torille asti, mutta hän ei sitä lainkaan ilmaissut. Ainoastaan auttaessaan miehensä päälle kaunista punaisenruskeata, helmiäisnappista takkia kuulin tuon hellän olennon sanovan hänelle lempeästi:
— Ethän vain viivy liian myöhään ulkona, ethän? Johon ukko vähän veitikkamaisesti vastasi:
— He, he!… enpä tuota tiedä… kenties… Samassa he vilkaisivat nauraen toistensa silmiin ja pikku sinipiiat nauroivat nähdessään heidän nauravan, ja kanarialinnut nurkassaan naurahtivat nekin omalla tavallaan… Näin meidän kesken, luulenpa että kirsikoiden tuoksu oli mennyt vähän itsekunkin päähän… Yö oli jo tulossa, kun me läksimme, isoisä ja minä. Pieni sinipiika seurasi meitä pitkän matkan päässä saattaakseen sitten vanhuksen takaisin kotiin. Mutta tämä ei häntä huomannutkaan, vaan asteli ylpeillen käsikoukussani kuin mies. Mummo näki sen ilosta säteillen kotinsa kynnykseltä ja nyökytteli meidän menoamme katsellessaan somasti päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa:
— Kas niin, ukkoseni… kyllä hän vielä kävelee kuin mies.
SUORASANAISIA BALLADEJA
Kun minä tänä aamuna avasin oveni, oli myllyni ympärillä suuri valkoinen huurrevaippa. Nurmi kimalteli ja helähti taittuessaan kuin lasi; koko kukkula värisi vilusta… Yhdeksi päiväksi oli ihana Provenceni pukeutunut Pohjoismaiden tapaan; keskellä noita kuurahelyjen koristamia petäjiä ja laventelitupsuja, jotka olivat puhjenneet kristallikukkiin, minä kirjoitin nämä kaksi hiukan saksalaistyylistä balladia, sillä aikaa kun huurre kimalteli silmissäni hohtavina tähtösinä ja kun ylhäällä kirkkaalla taivaalla suuret lumiauran muotoiset haikaraparvet, matkalla Heinrich Heinen maasta, laskeutuivat Camarguea kohti kirkuen: "Routa tulee… routa tulee…"
I
Dauphinin kuolema
Pikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on kuolemankielissä… Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa kirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä toivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin kadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut vierivät käymäjalkaa… Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät uteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia, kultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat pihoilla mahtavan näköisinä.
Koko linna on levoton… Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös ja alas marmoriportaissa… Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään uutisia hiljaa kuiskutellen… Laajoissa portaikoissa niiailevat itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.
Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä. Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa… Pikku Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja… Ja sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.
Entä kuningas? Missä on herra kuningas?… Kuningas on sulkeutunut ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä… Majesteetit eivät pidä siitä, että heidän nähdään itkevän… Toista on kuningattaren… Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.
Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa… Hän kääntyy äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:
— Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun kuolevan?
Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.
— Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen
Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin…
Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa pelottaa.
— Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne… Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan vahdissa vuoteemme ympärillä!… Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!…
Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään ja kutsuu häntä:
— Lorrain! Lorrain!
Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.
— Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko… Näytä minulle vähän suurta miekkaasi… Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se lyödään kuoliaaksi, eikö niin?
— Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.
Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.
Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa. Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten keskeyttää hänet yhtäkkiä:
— Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?
Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä kummastuneemman näköiseksi.
Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin taas syvään huoaten:
— Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin… Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä kohtelematta minua arvoni mukaisesti.
Sitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:
— Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja samettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja astua taivaaseen Dauphinin puvussa.
Kolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja puhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä… Yhtäkkiä katkaisee kuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:
— Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!
Ja tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään päin ja itkee katkerasti.
II
Aliprefekti luonnon helmassa
Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen… Polvilla hänellä on suuri korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.
Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa; hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…
Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… jatkoa puheeseen ei kuulu.
Jatkoa puheeseen ei kuulu… On niin kuuma näissä avovaunuissa!… Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon paahteessa… Ilma hehkuu kuumuutta… jalavat tien varrella ovat valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta puuhun… Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää viittovan häntä luokseen.
Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:
— Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi sommitella puhettanne minun oksieni varjossa…
Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.
Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä, jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla… Huomattuaan herra aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään… Tuo pieni maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset polvihousut jalassa.
Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra hopearaitaiset polvihousut jalassa… Sillä aikaa herra aliprefekti, hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren arkin virallista paperia.
— Se on taiteilija! virkkaa peipponen.
— Eikö mitä, sanoo punatulkku, — se ei ole taiteilija, koska sillä on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.
— Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.
— Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin puutarhoissa… — Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!
Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:
— Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!
— No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle harjalinnulle.
Orvokit kysyvät:
— Onko se vihainen?
— Onko se vihainen? kysyvät orvokit.
Vanha satakieli vastaa:
— Ei ollenkaan.
Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi niillä maillakaan… Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida juhlallisella äänellä:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…
— Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti juhlallisella äänellä.
Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja kirkuu hänelle kaukaa:
— Mitä hyötyä?
— Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän toistaa uudelleen:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…, toistaa aliprefekti uudelleen.
Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja sanovat hänelle lempeästi:
— Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?
Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton, ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.
Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan… Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa. Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja sopertaa vielä pari kolme kertaa:
— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… Hyvät herrat ja rakkaat maakunta… Hyvät herrat ja rakkaat…
Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää kasvonsa huolihunnulla.
Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!… Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai heidät kauhusta peräytymään… Herra aliprefekti makasi mahallaan nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli työntänyt takin pois päältään… ja pureksia natustaen orvokkeja herra aliprefekti sepitteli runoja.
BIXIOUN SALKKU
Eräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni, näin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni, pukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen takkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty suokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän Bixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija, joka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina viitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi onnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan irvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.
Pää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo kuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi tietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:
— Säälikää sokeata raukkaa!
Se oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän virkkoi hyvin kylmästi:
— Te luulette minun laskevan leikkiä… mutta katsokaahan silmiäni.
Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei ollut näköä.
— Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti… Sen siitä saa, kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin… ihan reunojaan myöten! lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei ollut ripsen varjoakaan.
Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani.
Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:
— Oletteko työssä?
— En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle seuraa?
Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni. Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.
Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka ruokapöytää nauraen hiljaa:
"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa… sillä nähkääs, minä juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni. Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa. Sanella muiden paperille pantavaksi?… Niin, mutta mitä? Minulla ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.
"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään… Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona; kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan ruokapöydässä… Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä… Ah, nuo konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä. Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua…
"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen, tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!… Ja sittenkin on Ranskassa neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun, kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah, jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä, romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"
Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia, virkkamatta sanaakaan… Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä juomalasinsa… Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.
* * * * *
Hetken kuluttua hän taas virkkoi:
"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies sillä alalla… Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin ja tuoreiden uutisten hajua… Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa on semmoista, mikä ei sovi… Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä suhteessa!… Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi suu vähemmän elätettävänä.
"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista vielä rumempi kuin minä… oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin, mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."
Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin, heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:
— Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!
Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa, hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.
"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden kivipolku vuonna 18—, meidän niin sanottuja kirjallisia kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä… arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel: 'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle, jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.
* * * * *
Lopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi minulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta minulle jäähyväisiä… En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit pitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan, etten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja masentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin mustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut paeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista… Sitä vihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli valaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!…
Ja minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja yhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle tyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli istunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen olevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta hän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen. Tämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de Girardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli hirveitä kapineita… Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia asiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut, ja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne kokoon yksitellen…
Siinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle paperille ja joiden alussa oli aina: "Rakas isäni" ja lopussa: "Céline Bixiou Marian sisarkunnasta."
Oli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin, suonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon… (pikku raukka oli saanut kärsiä niitä kaikkia!)
Lopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti esiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin kiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla, sokean käsialalla kirjoitettu:
"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän jätti meidät ja meni pois."
Siinä Bixioun salkun sisällys.
Nähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa, ivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen lopuksi… "Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta."