TARINA MIEHESTÄ, JOLLA OLI KULTAISET AIVOT
Rouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia
Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.
Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua; aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa… Paikka on tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä; ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja korillisittain siroja kertomuksia.
Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia. Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle, murheittensa mustaa sakkaa… Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman; ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle… Sen vuoksi, hyvä rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.
* * * * *
Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki. Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.
Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle katupoikien kanssa.
— Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.
Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti salista toiseen.
Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle, millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä tuokiossa — miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro — hän tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan aarrettansa.
* * * * *
Päättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen kuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut hänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin, ja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden käyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään aamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja kynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen, miten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa; oli aika jo pysähtyä.
Siitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies vetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja arkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo turmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea. Pahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja tämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.
Kerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa päässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa ystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.
Niin vietiin häneltä taas murunen aivoja!
Jonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki mennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä naikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän koruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja kenkänsä nauhoissa.
Tämän suloisen olennon käsissä — joka oli puoleksi lintu, puoleksi nukke — sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti. Hänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut koskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen surua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.
— Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:
— Kyllä… hyvin rikkaita!
Ja hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki häneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään valtasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin tuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:
— Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein kallista…
Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.
Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen. Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan, höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista — ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla? Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille; hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.
Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan, hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui puotiin niitä ostamaan.
Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin, mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.
Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.
* * * * *
Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla, ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat väsyneet kärsimyksiinsä…
RUNOILIJA MISTRAL
[Frédéric Mistral, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset Mirèio (Mireille) ja Calendau (Calendal) sekä runokokoelman Lis Isclo d'or. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen runouteen.]
Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi, taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse, joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni, pienessä kotikylässään Maillanessa.
Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite olalle ja mars matkaan!
Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla… Kaunis katolinen Provencemme antaa maan levätä sunnuntaina… Koirat yksin kotona, talojen ovet kiinni… Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita ja hopeatiukuja kaulassa — vetäen puolijuoksua kokonaisen vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka seisoallaan laskee nuottaansa veteen.
Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa tuulelta.
Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa. Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.
Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella — yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha… Astun hiljaa sisään… Ei näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen… Nuo askelet ja tuo ääni ovat minulle hyvin tutut… Pysähdyin hetkiseksi pieneen eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa, hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. — Hän on siellä. Hän on parhaillaan työssä… Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on valmiina!… Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.
* * * * *
Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset, näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli Mistral… Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa, se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa, sepittäen runoja…
— Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa hyvä, että tulit katsomaan… Juuri tänään sattuu olemaan juhlat täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta, härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista… Äiti palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan, kun kauniit tytöt tanssivat…
Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä. Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla, Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti — pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä — täpö täynnä vanhoja kirjoja ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon… Se oli Calendal, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen; kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja… Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista… Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: — Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi, yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle kylliksi. —
* * * * *
Minä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen vallassa… Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla ikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä esiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa oven soittajille sanoen minulle: — Älä vain naura… He tulevat tervehtimään minua aamusoitolla… minä näet olen kunnan neuvosmies. —
Pieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille, vanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten kun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi, kun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan farandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja esiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja menevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa saapuu Mistralin äiti kotiin.
Kädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä katettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän että kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään… Vanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi rasittavalta puhella ranskalaisten kanssa… Sitä paitsi häntä tarvitaan keittiössä.
Taivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: — palasen paistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja hedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla Châteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin ruusunvärisenä…
Jälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen pöydälle Mistralin eteen.
— Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.
— Ei, ei!… Calendal! Calendal! —
Mistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän aloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: — Neitosesta lemmen murtamasta — äsken surullisen tarinan ma kerroin — nyt, jos herra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta — sardellien pikku pyytäjästä… —
Ulkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla; huilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.
Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.
* * * * *
Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin… Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä ole mitään niiden rinnalla.
Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat. Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa… Miten rohkea poika tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla, tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja rauhoittaa heidät puheellansa.
Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!… Korkealla Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal menee sinnekin. — Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden. Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään setripuuta pystyssä vuorilla…
Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista… Mutta mitä liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa Provence — Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo — sen menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen suuren runoilijan… Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista! Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti Mireille ja Calendal runoelmissa.
* * * * *
— Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt on aika lähteä katsomaan juhlia. —
Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa, parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa, hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat, suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa täyttä vauhtia.
Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa, läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua, kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta, mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan… Yö oli jo tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen, johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea… Varustauduttiin tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.
* * * * *
Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari, jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit näkyvissä… Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi Mireillen kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva Mistral esitti pojallensa:
— Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista sen laipion?
— Ei, ei, vastasi Mistral… — Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei niihin saa koskea. —
Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet aina osille hänen avoimesta kukkarostaan…
Minä olin ottanut Calendal-vihkon mukaani kamariin ja halusin kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:
On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia, mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen pienet idyllikuvat.
Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia, jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa, suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut itsellensä asunnon.
Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille, lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.
Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.
Tämä maalaispoika, se on Mistral.
KOLME HILJAISTA MESSUA
Joulujuttuja
I
— Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?
— Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa, niin kovalle se oli pingotettu…
— Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä… Pian tänne messupaitani, Garrigou… Ja mitä muuta vielä olet huomannut keittiössä paitsi kalkkunapaistia?…
— Oo, kaikenlaista hyvää… Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin että höyheniä lenteli kaikkialla… Sitten tuotiin kalalammikosta ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja…
— Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?
— Noin suuria, arvoisa herra… Kerrassaan verrattomia!…
— Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni… Oletko pannut jo viinin alttarikannuihin?
— Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin… Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna, jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit, jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä… Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja kynttiläjalat! — Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria sekä käräjäkirjuria…Olettepa onnellinen päästessänne niille illallisille, kunnioitettava herra!… Minä en ole muuta kuin haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien tuoksun nenässäni… Aah!…
— No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin, etenkin tänä pyhänä jouluyönä… Riennä heti sytyttämään kynttilät ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä…
Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou (hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:
— Kalkkunapaistia… kultakarppeja… noin suuria forelleja!…
Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa, ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa ja tervehtivät häntä ohimennessä:
— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!
— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!
Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä, pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein. Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee mustaksi palaneesta paperituhkasta… Kun oli päästy nostosillan yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:
— Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!
II
Tiri lillil!… Tiuku kilisee.
Puoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja laipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin ehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot levitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen väenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin puuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä lohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen vieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla päällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha leskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja nuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea pitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään mustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket sileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri, mestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja ja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit, hovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki avaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana, tavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja vuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa, jota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he pistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun pienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua juhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien kynttiläin paljoudesta.
Noidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin hajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku, tuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan kiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa:
— Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme… Kuta välemmin saamme loppuun, sitä välemmin pääsemme ruokapöytään.
Ja totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa pappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee hengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa oikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja höyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä tryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria…
Tai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia kantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän mukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi taivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu ruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat saaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät kullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä, hedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset kalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut saksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle ikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva yrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra Balaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo ihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle alttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan ruokalukua Benedicite (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi rukoiltava Dominus vobiscum! (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia pieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies alttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään rivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki sujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten tiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua yhtämittaa.
— Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen huokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin kuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja…
Tiri lillil!… Tiri lillil!
Nyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren syntiinlankeemus.
— Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä kimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton sielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan, iskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä liiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee raivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja polventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen pikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan evankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta (Confiteor). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä, kumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät kiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat, jotka lausutaan avaamatta suuta — se kun veisi liian paljon aikaa — muuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.
— Oremus ps… ps… ps…
— Mea culpa… pa… pa…
Niin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat rypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä messua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.
— Dom… scum!… sanoo Balaguère.
— … Stutuo!… vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku helisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen kaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että semmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.
— Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes hengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin portaita myöten alas ja…
Tiri lillil!… Tiri lillil!…
Nyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin päästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria lähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja ruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen mielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit ja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään… Hän käy niihin käsiksi… hän ne… Oi Jumalani!… miten ruokavadit höyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku hänen korvaansa:
— Pian, pian, vielä pikemmin!…
Mutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa tuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja… Ihanko hän tosiaan aikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä messun? Niin, sen hän tekee, onneton!… Hän rientää kiusauksesta kiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten kahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun, koskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen pysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle ja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen kadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou Vade retro Satanas! (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa ihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää kirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon viinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä nopeammin ja nopeammin.
Maksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien läsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä messun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat seisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas kun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen kaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain penkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun joulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi tämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta…
— Apotti rientää liian nopeasti… On mahdotonta pysyä hänen perässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä edestakaisin hämmästyksissään.
Mestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee rukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on jouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin ajattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu nelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère riemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen kaikin voimin: Ite, missa est (Menkää, messu on päättynyt), niin hänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: Deo gratias (Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että luulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.
III
Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää, ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.
— Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin tuomari, meidän kaikkein herra. — Rikoksesi on niin suuri, etteivät sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet… Sinä olet varastanut minulta jouluyön messun… No niin, saatpa maksaa siitä kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi ja sinun kanssasi…
… Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa. Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet. Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin. Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle, että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle näkemiänsä: — Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä. Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla kuului askeleita ja kuiskauksia:
— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!
— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!…
Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan, ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, — kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas, jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä…
Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan… Ihan varmaan se oli herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.
ORANSSIT
Kuvitelma
Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi, hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen, räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja raitiovaunujen meluun:
— Kaksi sous'ta kappale!
Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä vaikutusta.
Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa, jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä, oudonnäköisenä, muodotonna.
Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa, Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan minareetti, maraboutin kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.
Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset silkkihetuloilla peitettyinä…
Mutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion läheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin viettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita harvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja niiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita ja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä meri… Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä leyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta tuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta ja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja pehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä purppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä paitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren siintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat auringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu ja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo tahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä purressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu… Oi miten suloista oli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!
Joskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita päivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan taitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset rummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä. Saadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta, joka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo miesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan kaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin minä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani ja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita kullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla. Rummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi hetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo ihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi sen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta sitä edes kuoria.
Muistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan muurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä kukkulaltani.
Se oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen valkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut reunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat suuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään. Taustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa. Aluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani huomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu kirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista merkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri Ajacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat rakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin vierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin surulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien askelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.
Paikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli puiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi multaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet kukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin, jossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen lapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja hilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies työskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan, jonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua ja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä hiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan eikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti entistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien loputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän painostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta…
KAKSI MAJATALOA
Olin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli rasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie kuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten tammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri himmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä. Ilma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia särkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin olisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn synnyttämää helinää… Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata, kun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja. Se oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi talonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi kuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja alueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat vastakkain kumpikin eri puolella tietä.
Hämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella puolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet olivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä hevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet maantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha oli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla odottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin nyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa, paukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun kuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut tärisivät:
Ja kaunis Margoton nous aamull' aikaisin, läks vettä noutamaan hän kultakannuihin…
… Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään kuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat olivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun oksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta paikatut pyöreillä maantiekivillä… Kaikki tyynni oli niin kurjaa, niin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan lasillinen viiniä.
* * * * *
Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä, jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa, keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa, ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain… Kun avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin astunut mehiläispesään.
Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan, vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:
— Hoi! Emäntä!
Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen poskensa kalventaneet.
— Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.
— Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin…
Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.
— Eikö tämä sitten ole majatalo?
Nainen huokaisi:
— Kyllä… tämä on majatalo, kuten suvaitsette… Mutta miksette mene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa hauskempaa…
— Se on liian hauska minulle… Mieluummin jään tänne teille.
Ja hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.
Kun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua hyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita, liikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois… Saattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli pyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja piteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan pyyntöäni täytetyksi.
Sitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria avaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta, puhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin pääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus…
Neljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä lautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin hiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.
— Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas entiseen paikkaansa ikkunan ääreen.
* * * * *
Juodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.
— Teillä ei luultavasti käy usein vieraita, vai kuinka, rouva parka?
— Oi ei, hyvä herra, ei koskaan… Toista oli ennen, kun me vielä olimme yksin tällä paikkakunnalla; meillä oli postihevosten muuttopaikka, meillä syötiin juhlapäivällisiä telkkien metsästysaikana ja kuljetettiin matkustajia läpi vuoden… Mutta sitten kun meille saapui naapureita, olemme menettäneet kaikki tyynni… Matkustajat käyvät mieluummin tuolla toisella puolella. Meillä on heidän mielestänsä liian synkkää… Totta onkin, ettei talomme ole kovin kaunis. Enkä minä ole kaunis, minua vaivaavat kuumekohtaukset, molemmat lapseni ovat kuolleet… Tuolla vastapäätä sen sijaan nauretaan aina. Siellä on emäntänä muuan arlesitar, kaunis nainen, joka kulkee pelkissä pitseissä ja kultavitjat käärittyinä kolmin kerroin kaulan ympärille. Postinkuljettaja, joka on hänen rakastettunsa, ajaa vaununsa hänen luokseen. Sitä paitsi hänellä on parvi palvelijattaria, jotka osaavat tekeytyä viehättäviksi… Sekin vetää vieraita hänen taloonsa. Kaikki Bezoucesin, Rebessanin ja Jonquièresin nuoret kuuluvat hänen vaikutuspiiriinsä. Ajurit tekevät pitkän kierroksen voidakseen pistäytyä hänen luonaan… Mutta minä, minä istun täällä päivät päästään ilman yhdenkään ihmisen seuraa, joka ikävääni haihduttaisi.
Hän sanoi sen hajamielisellä, välinpitämättömällä äänellä nojaten yhä otsaansa ikkunanpieleen. Varmaankin oli majatalossa vastapäätä jokin, mikä kiinnitti hänen huomiotansa…
Yhtäkkiä syntyi maantien toisella puolella vilkasta liikettä.
Postivaunut vierivät jyristen matkoihinsa pölyistä tietä pitkin.
Kuului piiskanläiskettä, postitorven toitotuksia, palvelijattaret
juoksivat ovelle ja huusivat:
— Adiousias!… adiousias!… hyvästi, ja ylinnä kuului taas äskeinen pelottavan vahva ääni, joka jatkoi lauluansa:
Hän kultakannuihin läks vettä noutamaan, kun kolme ritaria hän näki saapuvan…
… Tuon äänen kuullessaan vapisi emäntä kiireestä kantapäähän, ja kääntyen minuun päin hän virkkoi hiljaa:
— Kuuletteko?… Se on minun mieheni… Eikö hän laula hyvin?
Katsahdin häneen kerrassaan tyrmistyneenä:
— Kuinka? Teidän miehenne!… Hänkin siis siellä?
Ja nainen vastasi tuskallisen näköisenä, mutta hyvin lempeästi:
— Kuinkas muuten, hyvä herra? Semmoisia ne miehet ovat, eivät ne siedä kyyneleitä; ja minä olen itkenyt aina siitä päivin, kun lapseni kuolivat… Ja sitten tämä on niin synkkä, tämä suuri kasarmi, jossa ei käy milloinkaan ketään… Sen vuoksi menee minun José raukkani juomaan tuonne toiselle puolelle, kun hänelle tulee liian ikävä. Ja kun hänellä on kaunis ääni, pyytää arlesitar häntä laulamaan.
— Hst!… nyt hän taas aloittaa.
Ja vapisten, kädet eteenpäin ojennettuina, suuret kyynelkarpalot silmissä, niin että hän näytti vielä rumemmalta, hän seisoi kuin hurmaantuneena ikkunan pielessä ja kuunteli, kun hänen Josénsa lauloi arlesittarelle:
Ja ensimmäinen lausui:
"Oi terve, armaani!"
MILIANASSA
[Milianan kaupunki Pohjois-Algeriassa on samannimisen piirikunnan pääkaupunki ja ranskalaisen sotilasosaston asemapaikka. Daudet oleskeli siellä talven 1861—62 terveyttään hoitamassa.]
Tällä kertaa vien teidät mukaani päiväkaudeksi pieneen kauniiseen Algerian kaupunkiin, noin tuhannen virstan päähän myllystäni… Se tuottaa vähän vaihtelua ainaisen tamburiinin soiton ja sirkkojen laulun yksitoikkoisuuteen…
… Sade on tulossa, taivas harmaa, Zaccar-vuoren huiput peittyvät sumuun. Ikävä sunnuntaipäivä… Minä koetan huvitella sytyttämällä savukkeen toisensa perästä pienessä hotellikamarissani, jonka avoimesta ikkunasta näkyvät arabialaisten linnoituksen vallit… Minulle on jätetty käytettäväksi hotellin koko kirjasto; hyvin seikkaperäisten veronkantohistoriain ja muutamien Paul de Kockin romaanien seasta osuu käsiini yksinäinen osa Montaignen teoksia… Avattuani kirjan arviokaupalta osuu siitä luettavakseni ihana kirje Boëtiuksen kuolemasta… Se saa minut heti haaveellisemmaksi ja synkemmäksi kuin koskaan ennen… Muutamia sadepisaroita jo vihmoo. Pudotessaan ikkunalaudalle särkyy joka pisara laajaksi tähden muotoiseksi pirskeeksi tomuun, jota on kasaantunut viimevuotisten sateiden perästä… Kirja valahtaa pois käsistäni ja minä istun pitkät ajat katsellen tuota tähteä surullisissa ajatuksissa…
Kello lyö kaksi kaupungin kellotornissa, entisessä maraboutissa, jonka ohuet valkoiset muurit näkyvät ikkunaani… Kurja marabout! Ken olisi osannut ennustaa kolmekymmentä vuotta sitten, että se kerran saa kantaa ryntäillään ranskalaisen kaupunkiviraston suurta kellotaulua ja että se joka sunnuntai, täsmälleen kello kaksi, antaisi Milianan kirkolle merkin soittaa väkeä iltamessuun?… Pium! paum! alkavat kellot soida… Sitä kestää kauan… Tämä kamari on ehdottomasti ikävä. Nuo suuret aamuiset hämähäkit, joita sanotaan filosofisiksi mietteiksi, ovat kutoneet verkkojansa joka nurkkaan… Lähtekäämme ulos.
* * * * *
Saavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta, jota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille. Erääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä seurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin kanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä nurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen juutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta hämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään… "Yks, kaks, kolme!" Soittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit vinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi minua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.
Oi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat! Katse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta juovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista. Heidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen levyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen toisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. "Yks, kaks, kolme!" Se on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo kansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä koti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä soitto tuskastuttaa ja minä poistun… Missä voisin viettää tämän harmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki… Lähtekäämme Sid'Omarin luokse.
Sid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän on syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän janitsaarit kuristivat kuoliaaksi… Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni Milianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä muutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa, metsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa viileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja suihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli alkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen, riitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri tuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen palatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa ja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren kirstun kannen alla… Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti Ranskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä hurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme emiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan, mutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan Abdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.
Sid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta ovat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen katse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen jälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle kuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän elää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet hänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt pitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan mielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian melkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet aina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi on kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi kalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä, pitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa… Se on Sid'Omarin vastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo Salomo, jonka oikeusistuimena on puoti.
* * * * *
Tänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä kyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan. Jokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi hienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan liikahda… Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman tervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä suurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla, antaa minulle merkin, että kuuntelisin.
Asia on tämmöinen: — Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut Milianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen omistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään asiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen tuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat ovat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään ja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin haluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin… Sillä kannalla on asia minun tullessani.
Juutalainen — vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta, kastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki — nostaa nenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee Sid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä ristiin… En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen ilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa kertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:
— Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar on oikeuden mies… Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme paremmin.
Kuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten sopiikin, vaikka he ovat harmissaan… Loikoillen tyynyllään, katse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee Sid'Omar — tuo ivan jumala — kuunnellessaan esitystä. Äkkiä katkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä voimakas: caramba! (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti suun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on saapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen Iskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä ja kaikenmielisiä kirosanoja — muiden muassa erään ranskalaisen lauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi… Sid'Omarin poika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan isänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. — Tämä piirre on arabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. — Kuulijakunta pysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä. Juutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle vapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista "rauhantuomariansa"… Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan vimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa — loiskis! läiskis! — lyö häntä vasten naamaa… Juutalainen vaipuu polvilleen, käsivarret ristissä… Espanjalainen palaa vähän häpeissään takaisin puotiin… Heti hänen mentyään nousee juutalainen ja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo hänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä — maltalaisia, mahonilaisia, neekerejä, arabialaisia — jotka kaikki yksimielisesti vihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin pitelevän… Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä arabialaista viitan liepeeseen hän huutaa:
— Sinä näit hänet, Ahmed, sinä näit hänet… sinä olit saapuvilla… Kristitty löi minua… Sinä olet todistajani… niin… niin… sinä olet todistajani.
Arabialainen tempaa viittansa irti ja työntää juutalaisen luotaan. Hän ei tiedä mitään, ei ole nähnyt mitään: hän sattui juuri sillä hetkellä kääntämään päänsä toisaalle…
— Mutta sinä, Kaddour, sinä näit hänet… sinä näit kristityn lyövän minua… huutaa onneton juutalainen eräälle suurelle neekerille, joka parhaillaan puhdistaa Berberian viikunaa…
Neekeri sylkäisee inhon merkiksi ja menee matkoihinsa, hän ei ole nähnyt mitään… Ei hänkään ole nähnyt mitään, tuo pieni maltalainen, jonka sysimustat silmät kiiluvat ilkeästi hatunreunan alta; ei ole mitään nähnyt tuo ruskeaihoinen mahonilaisnainen, joka pelastautuu tiehensä nauraen, granaattiomenakori päälaella…
Juutalainen saa turhaa huutaa, rukoilla, raivota… ei ilmaannu todistajaa! Kukaan ei ole mitään nähnyt… Onneksi kulkee sillä hetkellä kaksi hänen uskonveljeänsä kadulla allapäin pitkin muurien sivua hiipien. Juutalainen huomaa heidät: