— Joutuin, joutuin veljeni! Heti asianajajan luokse! Heti rauhantuomarin luokse… Te näitte, te siellä… te näitte, miten he löivät vanhaa miestä!
Tokko muka näkivät! Näkivätpä tietenkin.
… Suuri hälinä Sid'Omarin puodissa… Tarjoilija täyttää kahvikupit ja sytyttää piiput. Keskustellaan, nauretaan täyttä kurkkua. On niin hauskaa nähdä juutalaista höyhennettävän!… Keskellä melua ja tupakan savua minä hiivin hiljaa ovelle: mieleni tekee pistäytyä vähän israelilaisten leirissä ottamassa selkoa, mille kannalle juutalaiset ovat asettuneet kuullessaan, kuinka heidän uskonveljensä on joutunut pilkan alaiseksi…
— Tule illalliselle tänään, herra, huutaa minulle kunnon Sid'Omar.
Minä suostun kiittäen tarjoukseen. Tuossa tuokiossa olen ulkona.
Juutalaiskorttelissa ovat kaikki tyynni liikkeellä. Asia herättää jo suurta melua. Puodit ovat typö tyhjinä. Koruompelijat, räätälit, satulasepät — koko Israel on kadulla… Miehet — samettihattu päässä, siniset villasukat jalassa — keskustelevat suurissa joukoissa huitoen kiivaasti käsillään… Vaimot, jotka ovat kalpeita, pönäköitä ja jäykkiä niin kuin puujumalat sileissä, kultarintaisissa pukimissaan, mustat myssyt sidottuina nauhalla leuan alle, siirtyvät joukosta joukkoon maristen… Sillä hetkellä kun saavun väkijoukon luokse, syntyy siinä melua ja liikettä. He tunkeilevat ja sysivät toisiaan kiireissään… Nojaten todistajiinsa kulkee juutalainen — tämän seikkailun sankari — kahden hatturivin välitse, ja hänelle satelee kehotuksia:
— Kosta, veli, kosta meidän puolestamme, koko Juudan kansan puolesta. Älä pelkää mitään, sinulla on laki puolellasi.
Inhottava pikku kääpiö, joka haisee pielle ja vanhalle anturanahkalle, lähestyy minua säälivän näköisenä, syvään huokaillen:
— Siinä sen näet! sanoo hän minulle, — miten meitä juutalaisparkoja kohdellaan. Katso tuota vanhusta! Ne ovat lyöneet hänet melkein kuoliaaksi.
Tosiaankin näyttää Iskariot poloinen pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Hän menee ohitseni, — katse sammuneena, kasvot revittyinä; hän ei kävellyt, hän laahasi itseänsä… Runsas vahingonkorvaus vasta pystyy hänet parantamaan; senpä vuoksi häntä ei viedäkään lääkärin, vaan asianajajan luokse.
* * * * *
Algeriassa on paljon asianajajia, melkein yhtä paljon kuin heinäsirkkoja. Se toimi näyttää kannattavan hyvin. Joka tapauksessa sillä on se etu, että siihen pääsee suoraa päätä ilman tutkintoja, ilman takuita, ilman koevuosia. Niin kuin meillä Pariisissa päästään kirjailijaksi, niin ruvetaan asianajajaksi Algeriassa. Sitä varten riittää, että vain osaa solkata vähän ranskaa sekä espanjan ja arabian kieltä, kantaa aina lakikirjaa kainalossaan ja ennen kaikkea, että on virkaan tarpeellinen temperamentti.
Asianajajan tehtävät ovat hyvin moninaiset: hänen täytyy olla milloin oikeudenkäyntiapulaisena, milloin asianvalvojana, sovittajana, asiantuntijana, tulkkina, kirjanpitäjänä, toimimiehenä tai julkisena kirjurina.
Siirtomaassamme heitä on yli tarpeen. Yksistään Milianassa heitä on tusinoittain. Ylipäänsä nämä herrat, välttääkseen konttorikustannuksia, ottavat avunanojia vastaan suuren torin varrella kahvilassa ja antavat neuvojansa — jos antavat! — absintin ja puolikuppisten ääressä.
Tätä suuren torin laidassa sijaitsevaa kahvilaa kohti astelee nyt kelpo Iskariot, kaksi todistajaa kummallakin puolellaan suojelemassa. Mutta jättäkäämme heidät.
* * * * *
Lähtiessäni juutalaiskorttelista kuljin arabialaisen toimiston ohi. Ulkoapäin sitä luulisi tuomarinvirastoksi, jonka liuskakivikatolla liehuu Ranskan lippu. Minä tunnen tulkin, astukaamme polttamaan savuke hänen kanssaan. Savuke toisensa perästä, niin saan viimeinkin kulumaan loppuun tämän auringottoman sunnuntain!
Pihamaa toimiston edessä on täpösen täynnä ryysyisiä arabialaisia. Heitä on siinä puolisen sataa odottamassa vuoroansa, kyyristyneinä seinustan viereen pitkä villavaippa yllään. Tämä beduiinien etuhuone löyhkää hyvin vahvasti ihmisnahkalle, vaikka onkin paljaan taivaan alla. Kuljemme nopeasti sen läpi… Toimistossa tapaan tulkin kinastelemassa parin isoäänisen kirkujan kanssa, jotka ovat ilki alastomia, ainoastaan muutamia tahraisia riepuja päällä, ja he kertovat kiihkein elein jostakin varastetusta rukousnauhasta. Minä istuudun matolle nurkkaan katselemaan… Kaunis on tuo tulkin puku, ja miten hyvästi se sopii Milianan tulkille! Ne näyttävät olevan kuin luodut toisiansa varten. Puku on taivaansininen ja siinä on musta rinnuslieve ja loistavat kultanapit. Tulkki on vaaleaverinen, punakka mies, hiukset hyvin kiharassa: kaunis sininen husaari, luonteeltaan vilkas ja leikkisä; hiukan suulas tosin — ilmankos hän puhuu niin monia kieliä! — hiukan epäilijä myös — hän on tuntenut Renanin orientalistikoulussa; — suuri urheilun ystävä, joka viihtyy yhtä hyvin arabialaisessa sotaleirissä kuin aliprefektin illanvietoissa, tanssii masurkkaa paremmin kuin kukaan ja osaa valmistaa kusskussia, lihajauholimppuja, paremmin kuin kukaan. Sanalla sanoen: pariisilainen. Semmoinen on tämä mies, eikä siis ihme, että naiset ovat häneen hullaantuneet… Hienostelussa hänellä ei ole muuta kuin yksi kilpailija: arabialaisen toimiston kersantti. Viimeksi mainittu — puettuna hienosta verasta tehtyyn tunikaansa ja helmiäisnappisiin säärystimiin — herättää koko varusväessä epätoivoa ja kateutta. Arabialaiseen toimistoon komennettuna hän on vapaa vahtipalveluksesta, ja hän esiintyy aina kaduilla valkoiset hansikkaat käsissä, vastikään käherrettynä ja suuri pöytäkirjapinkka kainalossa. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on auktoriteetti.
Totta tosiaan tuo kertomus varastetusta rukousnauhasta uhkaa venyä liian pitkäksi. Hyvästi! En viitsi odottaa loppua.
Poistuessani tapaan odotushuoneen suuressa jännityksessä. Väkijoukko tunkeilee pitkäkasvuisen, kalpean ja ylpeännäköisen alkuasukkaan ympärillä, joka on pukeutunut mustaan villavaippaan. Tämä mies on viikko sitten painiskellut Zaccarissa pantterin kanssa. Pantteri kyllä sai surmansa; mutta se ehti purra mieheltä puolet käsivartta pois. Illoin ja aamuin hän käy sidottamassa sitä arabialaisessa toimistossa, ja joka kerta hänet pysäytetään pihalla, jotta saadaan kuulla hänen uudelleen kertovan seikkailunsa. Hän puhuu hitaasti, kauniilla kurkkuäänellä. Tuon tuostakin hän leväyttää vaippansa auki ja näyttää rinnalla kannettavaa vasenta käsivarttaan, joka on kääritty verisiin siteihin.
* * * * *
Tuskin ehdin kadulle, kun rajumyrsky puhkeaa. Sadetta, jyrinää, salamoita, sirokkotuulta. Kiiruhtakaamme pian sateen suojaan. Minä riennän umpimähkään sisälle eräästä ovesta ja joudun keskelle mustalaisten pesää, jotka ovat sulloutuneet päällekkäin erään maurilaisen pihan kaarien alle. Tämä piha kuuluu Milianan moskeijaan; se on musulmaanikurjaliston tavallinen turvapaikka ja sitä sanotaan "köyhien pihaksi".
Suuria laihoja vinttikoiria, täynnä syöpäläisiä, tungeskelee ympärilläni inhottavan näköisinä. Nojaten selin muuatta pilaria vastaan koetan tekeytyä iloisen näköiseksi ja virkkaamatta sanaa kenellekään katselen sadetta, joka rapisten valuu pihan monivärisille kivilaatoille. Mustalaisia makaa röykkiöittäin maassa. Lähelläni istuu nuori, jotenkin kaunis nainen, kaula ja jalat paljaina, suuria rautaisia rannerenkaita kalvosimissa ja nilkoissa, ja laulaa omituista laulua, jossa on vain kolme surumielistä, nenän kautta soinnahtavaa nuottia. Laulaessaan hän imettää pientä, ihan alastonta pronssinruskeata lasta, ja vapaalla kädellään hän survoo ohria pienessä kivihuhmaressa. Kauhean tuulen ajamana huuhtoo sade välistä imettäjän jalkoja ja imetettävän koko ruumista. Mustalaisnainen ei ole siitä millänsäkään, vaan laulaa laulamistaan, sadekuuron kestäessä, survoen ohria ja antaen lapselleen rintaa.
Myrsky heikkenee. Käyttäen hyväkseni tyynempää lomahetkeä kiiruhdan matkoihini tältä kurjien kartanolta ja suuntaan askeleni Sid'Omarin illallisille; onkin jo aika… Kulkiessani suuren torin poikki kohtaan vielä äskeisen juutalaisukon. Hän nojaa asianajajansa käsivarteen; todistajat marssivat iloisesti hänen perästänsä; joukko vallattomia juutalaispoikia hyppelee hänen ympärillään. Kaikkien kasvot loistavat ilosta. Asianajaja on luvannut ottaa asian huolekseen: hän aikoo vaatia oikeudessa kaksituhatta frangia vahingonkorvausta.
* * * * *
Uhkeat illalliset Sid'Omarin luona! — Ruokasalista vie ovi kauniiseen maurilaiseen pihaan, jossa solisee pari kolme suihkukaivoa… Mainio turkkilainen ateria, jota sopisi suositella itse paroni Brisselle.
Muiden ruokalajien joukossa huomaan kananpaistia mantelien kanssa, kusskuss-limppuja vaniljan kera, kilpikonnanlientä lihan kera — vähän vaikeasti sulavaa tosin, mutta maultaan mitä parasta — ja mesikakkuja, joita sanotaan "kadin suupaloiksi"… Pöytäviininä pelkkää samppanjaa. Huolimatta Muhammedin laista maistaa Sid'Omar sitä hiukan — milloin palvelijat ovat kääntäneet selkänsä… Illallisen jälkeen menemme isäntämme kamariin, johon meille tuodaan hedelmähilloa, piiput ja kahvia… Tämän huoneen kalustus on sangen yksinkertainen: leposohva ja muutamia mattoja; perällä suuri, hyvin korkea sänky, jonka päällä on pieniä, kultaompeluksilla koristeltuja tyynyjä… Seinälle on ripustettu vanha turkkilainen maalaus, joka kuvaa jonkun amiraali Hamadin urotöitä. Näyttää siltä kuin eivät turkkilaiset maalarit käyttäisi muuta kuin yhtä väriä kuhunkin tauluun: tähän tauluun on käytetty pelkkää vihreätä. Meri, taivas, laivat, itse amiraali Hamadi, kaikki tyynni on vihreätä, ja millaista vihreätä sitten!…
Arabialainen tapa vaatii, että vieraat lähtevät kotiinsa hyvissä ajoin. Juotuani kahvin ja poltettuani piipullisen toivotan isännälleni hyvää yötä ja jätän hänet vaimojensa seuraan.
* * * * *
Missä viettäisin loput illasta? On liian aikaista mennä nukkumaan, turkkilaisen ratsuväen torvet eivät ole vielä kutsuneet joukkoja paluuretkelle. Sitä pitsi Sid'Omarin kultaiset sohvatyynyt vielä tanssivat ympärilläni hullunkurisia farandolejaan, jotka veisivät minulta unen… Osun teatterin eteen, pistäytykäämme tuokioksi sisään.
Milianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten muodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan väliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa. Permannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä. Parvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja… Salia ympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa… Luulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa, kun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja, nimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia… Melkein kaikki he ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin sotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille joka ilta.
Naiset sen sijaan säälittävät… He ovat kaikki tyynni tuota iänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita, liioiteltuja ja teeskenneltyjä… Heidän joukossaan on kuitenkin kaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan juutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla kumpikin… Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät ihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä pian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista, tuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien esittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.
Ei ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä juutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön nurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina kuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he sopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän suuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.
* * * * *
Lähden ulos teatterista… Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi minua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut maltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla…
Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin lauhaa, taivas melkein pilvetön… Etäällä tien päässä kohoaa vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen kultalangalla, ja vaipan liepeitä… Kaikki ne häilyvät nyt kuun vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.
HEINÄSIRKAT
Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin myllylle…
Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä… Kun päivän hämärtäessä avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.
Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata, jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni, ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä, kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa. Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus, silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja alituista varuillaanoloa!
Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä jalkeilla uudisasumuksessa.
Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin; maltalaisia; luccalaisia — joukko sangen erilaista väkeä, jota on vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän, nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:
— Huono ilma peltotöille… Sirokkotuuli on tulossa.
Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja, villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia päärynöitä ja banaaneja — kokonainen valikoima eriskummaisia ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan luonnon kanssa… Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:
— Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!
Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu: riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja. Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu, jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot. Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua maahan.
Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla, joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan, joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen peitossa.
Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi, ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.
Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi, sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin. Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi. Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot, kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta: kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa lapioitiin päältä pois.
KUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI
— Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole hyvää.
Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä… Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.
— Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; — sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä teidän myllyltänne… Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille maailman chartreuse-viineille?… Ja jospa tietäisitte, kuinka hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt…
Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus Rotterdamilainen olisi sen kertonut:
* * * * *
— Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät, joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan. Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta. Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!…
Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa, häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa. Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan, ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten munkkiparkoihin:
— Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.
Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.
Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa… Teidän varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa Pater nosterin (Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty, vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat hänellä sitten oli!…
Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa, niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.
"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat. Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista päivistä.
"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät, että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme Trappe- ja Grande-luostareissa…" Hän ei ehtinyt edes lopettaa. Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä… Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.
* * * * *
Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on, että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia. Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja kaikuen ympäri seudun.
Veli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö esiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää mainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain kunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies, joka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä toimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa kun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa hänelle tuoksuvia yrttejä… Tämä tislaushuone, johon ei kellään, ei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi jätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden yksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä ja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen sattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä myöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian hän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n pitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä pitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta hiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria tislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa epäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi punervassa valossa…
Kun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen (iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti ja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi vaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi luostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään hänen ohimennessään. Kuiskailtiin:
— Hiljaa!… hän tietää salaisuuden!…
Rahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas taivutettuna… Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher pyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu takaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä ympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita, sinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät, ja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin puetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla varustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.
— Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä mielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden puuskan…
Hän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä…
* * * * *
Ajatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen aikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana, hengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että hän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä myöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi; mutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille sen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin hänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa viisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan nyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin kuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki rukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:
— Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?… Mitähän hänelle on tapahtunut?
Priori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa kivilattiaan vaitiolon merkiksi… Ja kuorin takaosassa jatkuikin virrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti…
Yhtäkkiä, kun Ave verum oli paraillaan meneillään, käännähtää isä
Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:
Pariisissa on munkki
sun fralilali lallallallei.
Yleinen ällistys… Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:
— Viekää hänet pois… hän on päissään!
Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin koukerosauva huitoo turhaan ilmassa… Mutta isä Gaucher ei näe mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa…
* * * * *
Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia kyynelvirtoja:
— Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton, sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.
— No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua… Eikä häpeä kaiken kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu tosin oli vähän noin… hm! hm!… Mutta toivokaamme, etteivät noviisit ole sitä kuulleet… Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle, miten vahinko oikeastaan tapahtui… Koetellessanne elämännestettä, eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan… Niin, niin, minä ymmärrän… Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi… Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä, että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?
— Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori… koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni…
— Niin, se on oikein… Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä minä teille sanon… Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä? Viehättääkö se teitä?…
— Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen korviaan myöten. — Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!… Mutta varmaankin on itse paholainen minut ilkeästi vietellyt… Ja minä olenkin lujasti päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin helmeilevää…
— Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. — Ei saa antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen… Teidän on tästä lähtien vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä saattaa käydä… Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette voidaksenne tuntea maun?… Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa, eikö niin?… sanokaamme kaksikymmentä tippaa… Saapa paholainen koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte kahdessakymmenessä… Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne, niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa… Ja nyt, menkää Herran rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.
Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita… paholainen oli jo saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.
Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!
* * * * *
Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä, hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia, meheviä… Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan kidutus.
— … Seitsemäntoista… kahdeksantoista… yhdeksäntoista… kaksikymmentä!…
Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti! Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!… Välttääkseen kiusausta hän meni ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse… Neste kimalteli kauniisti kullalle ja viheriälle… Kumartuneena altaan yli sieraimet levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä, ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät ja vilkkuivat häneen katsoessaan…
— No niin! vielä yksi pisara!
Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:
— Ah, minä syöksyn kadotukseen… ikuiseen kadotukseen…
Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:
Kolme iloista juomaveikkoa oli kerran päättänyt huilata
tai:
Se mestari Antin Annaliisa
meni kerran metsästä marjaan.
ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali lallallallei.
Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:
— He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana mennessänne maata.
Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina joka ilta samaan aikaan.
* * * * *
Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä, Aixsta, Avignonista, Marseillesta… Päivä päivältä muuttui luostari yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta, toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille…
Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:
— Nyt se on lopussa… Minä en enää puutu siihen… Päästäkää minut takaisin karjapaimeneksi!
— Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli kysymys.
— Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?… Sehän tässä hätänä, että minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin… Se tässä hätänä, että minä juon, ja juon niin kuin hurja…
— Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.
— Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi laskea… Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa illassa… Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua… Teettäkää siis elämänneste kenellä tahansa… Mutta iskeköön minuun taivaan tuli, jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!
Nyt ei kapituli enää nauranut.
— Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.
— Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?
Silloin nousi priori seisoalleen.
— Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä, jossa kiilsi piispan sormus, — on olemassa eräs keino, jonka avulla voimme kaikki järjestää… Eikö totta, iltasellahan se pahahenki teitä kiusaa, rakas poikani?…
— Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön lähestyvän, alan minä — luvallanne sanoen — hikoilla niin kuin Capitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.
— No, rauhoittukaa… Tästä lähtien me luemme joka ilta jumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen rukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te olette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön synnin tapahtuessa.
— Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä sen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa ääreen kevyesti kuin leivonen.
Tosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut yhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:
— Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa sielunsa veljeskunnan etujen hyväksi… Oremus Domine.
Ja sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse, jotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä, liiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli lumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa tislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä Gaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:
Pariisissa on munkki sun fralilali lallallallei; on valkeaviittainen munkki, joka nunnia tanssihin vei pihapuistojen siimekseen, sun fralilali lallallallei.
… Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi hämmästyneenä:
— Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen kuulemaan!
CAMARGUESSA
I
Lähtö
Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.
"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja, joita he ovat keräilleet vuoristossa!… Kas, tuossa ovat jo Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit, jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista. Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine, mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin, astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai pieni pilapuhe kiertämään edelleen… Kello helähtää; me lähdemme liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.
Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa, niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina, ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä. Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita. Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.
Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan. Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet, viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota paikkakuntalaiset sanovat lou Roudeïroùksi (vaanijaksi), sillä hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.
Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea. Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia, joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä. Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä…
II
Mökki
Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät, sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla. Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku. Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille, metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana, luulisi makaavansa laivan hytissä.
Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia; ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä… Hetkien helmi on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.
Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa; se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita, joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla… Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää: pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus, tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona pimeän päässä latkivat kupistaan…
Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen. Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa katoavat yöhön…
III
"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)
"Toivo!" [Provencelaista sanaa espère, joka oikeastaan merkitsee toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille, jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä. Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana auringon mailleen mentyä…
Joskus taas kyyrötetään väijyksissä negochin'issa, hyvin pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja joissa sammakot loikkivat…
Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle, ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä, katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon, heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:
— Ammu… ammu toki!
Ja minä ammun — ohi… Silloin se heittäytyy maahan pitkin pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja julkean näköisenä…
No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies. Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä, vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta, joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa kurkustaan pitkän pärrytyksen… rrrum! Kurkiparvia lentää pääni päällä.
Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä…
Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia, mikäli se ylenee taivaanrannasta.
Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen vähän kauempana… Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.
IV
Punainen ja valkea
Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.
Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia, enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista. Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista, jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän omituisen asumuksensa.
Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä, johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle juhlallisen vakavana:
— Me olemme eri puoluetta… Hän on punainen ja minä olen valkoinen.
Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta, jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa valtiollisten vakaumustensa nimessä!
V
Vaccarès
Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle. Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi, ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia, jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella värisävyllä.
Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen, tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia, punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän, yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja, oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!… (Lucifer)… L'Estello!… L'Estournello!…" Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen kourastaan.
Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä le Romain (roomalainen), joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset paimenet nimittävät tätä liikettä: vira la bano au giscle — (kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.