Kirjeitä myllyltäni

KIRJEITÄ MYLLYLTÄNI

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomentanut ja tekijän elämänkuvauksella varustanut V. Tarkiainen

WSOY, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

 Alphonse Daudet
 Esipuhe
 Kotiintulo
 Beaucairen postivaunut
 Mestari Cornillen salaisuus
 Herra Seguinin vuohi
 Tähdet
 Arlesitar
 Paavin muuli
 Sanguinaire-saarten majakka
 Sémillanten kuolinkamppailu
 Tullimiehet
 Cucugnanin kirkkoherra
 Vanhukset
 Suorasanaisia balladeja
    I. Dauphinin kuolema
   II. Aliprefekti luonnon helmassa
 Bixioun salkku
 Tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot
 Runoilija Mistral
 Kolme hiljaista messua
 Oranssit
 Kaksi majataloa
 Milianassa
 Heinäsirkat
 Kunnianarvoisan isä Gaucher'n elämänvesi
 Camarguessa
    I. Lähtö
   II. Mökki
  III. "Toivomassa" (Saalista väijymässä!)
   IV. Punainen ja valkea
    V. Vaccarès
 Kasarmin ikävä

ALPHONSE DAUDET

Alphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi. Luonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen taiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa ristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit näkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys, avonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen taiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista naisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.

Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 — siis samana vuonna kuin Emile Zola — ja eli siellä kahdeksan iloista ja huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät. Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen, proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin… ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista." Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä, mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet, ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa, vaikka ne — Les Amoureuses — luonnonrikkaudellaan herättivätkin jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu toimittajan paikan Figaro lehdessä.

Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli, tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.

Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan Le petit chose (Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet Lettres de mon moulin (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869), jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu, hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu, kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin ilmestyivät kertomuskokoelmat Lettres à un absent (Kirjeitä eräälle poissaolevalle, 1872) ja Contes du lundi (Maanantain kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin. Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä todellisia helmiä.

Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867 mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen. Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta", sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.

Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus Tartarin de Tarascon (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon alla näyttää mies, joka on aikonut matkustaa Sanghaihin, ihan pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on käynyt Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan Tartarin sur les Alpes (Tartarin Alpeilla, 1886) ja Port Tarascon (Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät meheviä yksityiskohtia.

Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli Fromont jeune et Risler aîné (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa Le nabab (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa Jack, moeurs contemporains (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä ollenkaan työtä.

Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin, pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan, koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos. Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri. Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena seurauksena kuvausten tumma sävy.

Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky, liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat. Ja hän omaksui — tavallaan — heidän maailmankatsomuksensa ja taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" — hän sanoo — "säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat, asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."

Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät koskaan lankea yhteen. — On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä vain muutamia kuuluisimpia.

Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan Les rois en exil (Kuninkaat maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen. Synkänlainen sävy vallitsee myös Numa Roumestanissa (1882), jossa Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia, joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo, jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa. Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani L'évangeliste (Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta, joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa Sapho (1884), nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta Daudet'n parhaimpana. Romaani L'immortel (Kuolematon, 1888) on taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi — ainakin taidetuotteena — yli maalin.

Näytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan kovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä jonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten useita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän Fromont nuorempi ja Risler vanhempi samannimisestä romaanista ja tragedian Arlesitar samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan "Kirjeitä myllyltäni"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä elävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan keskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä romaaneistaankin. — Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari muistelmateosta: Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres (Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta, 1888) ja Souvenirs d'un homme de lettres (Kirjailijan muistelmia, 1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja teoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia kirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.

Daudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään, intensiiviseen elämään. "Samassa määrin" — niin kuuluvat hänen sanansa — "kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius ja esittämisvoima." Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti pystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi virkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun kuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.

Samoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen ja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset: etelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen todellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas mielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa korkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa korkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta korkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija näkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja rappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen, helposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja eriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan monikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan voinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän kuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen viehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus saa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden, jonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä sävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja alkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen pehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista. Arimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin sidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa teoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään vilkkauden ja selvyyden.

Kenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa erikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän mukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista naturalistisista aikalaisistaan.

Hänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen ankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden puolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita viehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen niille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi mieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu hänestä: "Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon hienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa." Eikä hänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti kärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava sydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut myöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti oman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi kertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä synkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman pohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa Goncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka kulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä ranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta Daudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien uneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi enemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja pysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas veri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa soi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin bulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän ohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen kaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt Pariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle — kenties ei niin suurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja puoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.

Suomentaja.

ESIPUHE

"Mestari Honorât Grapazin, Pampérigousten hallituskaupungin notariuksen eteen saapui.

"Herra Gaspard Mitifio, Vivette Cornillen puoliso, Kotisirkka-nimisen maatilan isäntä ja asuva samassa paikassa.

"Joka täten on myynyt ja luovuttanut lain ja oikeuden takeella, vapaana kaikista veloista, erikoisoikeuksista ja kiinnityksistä.

"Herra Alphonse Daudet'lle, Pariisissa asuvalle runoilijalle, joka oli saapuvilla tätä kauppakirjaa tehtäessä ja antoi siihen suostumuksensa.

"Tuuli- ja jauhomyllyn, joka sijaitsee Rhônen laaksossa, keskellä Provencen sydäntä, mäntyjä ja rautatammia kasvavalla kukkulalla; joka kysymyksessä oleva mylly on ollut hyljättynä ja jauhamattomassa kunnossa yli kaksikymmentä vuotta, kuten näkyy siitäkin, että villit viiniköynnökset, sammalet, rosmariinit ja muut loiskasvit kiipeilevät aina sen siivenneniin asti.

"Siitä huolimatta, semmoisenaan kuin se nykyjään on, suri pyörä hajallaan ja pihapengermän tiilien raot heinittyneinä, sanoo herra Daudet mainitun myllyn olevan mieleisensä ja voivansa käyttää sitä hyväkseen runoilijatoimessaan ja ottaa sen vastaan omalla tappion ja tapaturman uhallaan, asettamatta myyjälle minkäänlaisia vaatimuksia niiden korjausten varalta, joita se kenties kaipaisi.

"Tämä kauppa on tehty täyttä sovittua ostosummaa vastaan, jonka herra runoilija Daudet on jättänyt toimiston konttoriin käypänä rahana ja jonka summan herra Mitifio on heti vastaanottanut ja kuitannut, kaikki notariusten ja allekirjoittaneiden todistajien läsnäollessa, joka täten varmuudeksi vakuutetaan.

"Kirjoitettu Pampérigoustessa Honorat'n asianajotoimistossa huilunsoittaja Francet Mamaïn ja valkeiden katumusveljien ristinkantajan Louiset'n, liikanimeltä Quiquen, läsnäollessa.

"Jotka molempien asianomaisten ja notariuksen kanssa ovat tämän kauppakirjan lukeneet ja allekirjoittaneet…"

KOTIINTULO

Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!… Tottuneina näkemään myllyn oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen, sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa… Mutta heti kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon, ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä. Toivon että ne vielä palaavat takaisin.

Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas, vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!" ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan harmaina; — noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä karistaa tomuja niskastaan… Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin, silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin ruokasali.

* * * * *

Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa kirkkaasti aurinko.

Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat ääriviivat… Ei hiiskahdusta… Vain silloin tällöin joku huilun sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon kilahdus maantiellä… Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain valosta.

Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä, ajureista, pääkaupungin sumusta!… Ja miten paljon kaunista ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja muistoja… Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella, ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä viikolla. Päättäkääpä itse.

Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä, missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut…

Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina, vuonat pyörien kintereillä; — punaisilla nauhanhetaleilla koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa, jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.

Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin rankkasade… Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät, helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle: kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko yön!… Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.

Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.

Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä, houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin, ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää kastetta.

BEAUCAIREN POSTIVAUNUT

Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin Beaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei suoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin ne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin tienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat saapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä, lukuunottamatta ajajaa.

Ensiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies, villin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa; sitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat hyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita, kuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi edessä ajajan vieressä mies… ei, vaan lippalakki, suunnattoman suuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään, vaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.

Kaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan isoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä, johon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille, koska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin tulinen veri… Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset matkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan riitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä seurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt Marialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka kantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa erään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty Neitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle, joka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti säteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi kunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:

— Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!

— Mene jo… kaikkine hyvine emoinesi!

— On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi,
Palestiinassa!

— Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on tehnyt… Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.

Ei olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin olisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti, että mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan päättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.

— Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen miehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa niihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän hymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.

* * * * *

Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan, hän sanoi tälle karkean leikillisesti:

— Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?… Missä pitäjässä hän nykyisin oleskelee?

Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki,
sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun…
Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:

— Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.

Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan; hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:

— Ole nyt vaiti, leipuri.

Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:

— Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme on sattunut sellainen vaimo… Mahdotonta on hänen seurassaan joutua hetkeksikään ikävän valtaan… Ajatelkaahan! kaunottarella, joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä, on palattuaan yhtä ja toista kertomista… Miten tahansa, se on tuommoista hauskaa perhe-elämää… Kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.

Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan… Hän oli kuin hullu. Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me sanoimme hänelle:

— Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.

— Jopahan nyt; vai tappaa!… He asettuivat taas aivan sopuisasti yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.

Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi saksienteroittaja taas:

— Ole vaiti, leipuri.

Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:

— Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta palattuaan pysynyt siivosti asemillaan… Vielä mitä!… Mies oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää uudelleen… Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten… Kuka heidät kaikki tietää!… Mutta hauskinta on se, että joka kerta uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa, mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän ottaa sen takaisin… Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on hiton sievä… oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen… Toden totta, herra pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen…

— Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua… sai saksienteroittaja parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.

Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan teille, etten heitä suinkaan estellyt… Mokoma pilkkakirves koko leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen naurunsa.

* * * * *

Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella… Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja rukoilevasti… Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä — tuo yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin kuin vanhan ukon käsi. Hän itki…

— Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri perhonen.

Kiiruhdin laskeutumaan alas… Kulkiessani saksienteroittajan ohi koetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä hänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut ajatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen katseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:

— Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä kuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte sanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.

Hänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet silmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä soi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!… Jos minä olisin saksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.

MESTARI CORNILLEN SALAISUUS

Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen itse kuulin.

Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha huilunsoittaja puhuu.

— Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin nyt… Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne jauhettavaksi… Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle… Sunnuntaisin mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret, kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.

Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton, ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna myllynsä seisomaan… Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä… Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä… Loppui muskatviini, taukosi tanssi!… Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin, mutta siivet eivät liikahtaneetkaan… kunnes kunta sitten eräänä päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.

Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä sama, jossa me nyt iltaa istumme.

* * * * *

Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän Jumalan henkäyksiä…" Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.

Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä. Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja katsella häntä kyynelsilmin…

Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille, joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin, että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä… Me toiset vanhukset ihan häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.

Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet lakkaamatta kuten ennenkin… Iltasella nähtiin vanhan myllärin astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.

— Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, — yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?

— Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. — Jumalan kiitos, että vielä riittää työtä.

Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa! Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten…" Eikä häneltä saanut urkituksi sen parempaa selkoa.

Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä myllyyn.

Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä…

Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti ohikulkijoita.

Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.

* * * * *

Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:

Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä pari sanaa vanhan isoisän kanssa… Mutta olisittepa nähneet, millä tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä; ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin paholainen pääni päällä.

Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta… Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten huonosti asiani oli onnistunut… Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää… En hennonut heiltä sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.

Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos. Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa myllyssä oikeastaan oli…

Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin verkoissa… Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä…

Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen — kehno vuode, muutamia vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.

Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että siinä jauhetaan jauhoja… Mylly parka! Cornille parka!… Jo aikoja sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.

Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen… Hetkeäkään viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn. Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia — oikeita jyväkuormia tällä kertaa.

Myllyn ovi oli selkoselällään… Oven edessä istui mestari Cornille kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.

— Voi minua poloista! vaikeroi hän. — Nyt ei minulla ole enää muuta tekemistä kuin kuolla… Myllyni on häväisty.

Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.

Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään aikaan:

— Hei myllyyn!… Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi kaikkialla maahan…

Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:

— Se on viljaa!… Herran kiitos!… Oikeata viljaa!… Antakaahan minun katsoa sitä.

Sitten hän kääntyi meihin päin:

— Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni takaisin… Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.

Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:

— Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä ruokkimaan myllyäni… Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut moneen aikaan mitään purtavaa!

Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa vehnäntomua tuprusi laipioon.

Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi… Cornillen kuoltua ei kukaan jatkanut hänen tointansa.

Minkäpä sille mahtaa?… Kaikella on aikansa tässä maailmassa, ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten kansallispukujen.

HERRA SEGUININ VUOHI

Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.

[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä, elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen. Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin "Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija Gringoire. Suom. muist.]

Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!

Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä… Mutta tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi, loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon hovissa… Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?

Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi…

Etkö? Et halua?… Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi mukaan loppuun asti… Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.

* * * * *

Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.

Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.

Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:

— Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä ei jää minulle yhtään ainoata.

Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.

Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi! Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu, sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä hurmaava kuin Esméraldan kili — muistathan, Gringoire? — ja sitten niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu vuohekseen…

Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra Seguin oli aivan ihastuksissaan.

— Vihdoinkin, ajatteli mies parka, — olen löytänyt yhden, joka ei ikävöi hoidossani!

Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.

* * * * *

Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:

— Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta, joka kuristaa kaulaa!… Aasille tai härälle saattaa olla onnea yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!… Mutta vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.

Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta. Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti…

Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä… Kun hän eräänä aamuna oli saanut sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla kielimurteellaan:

— Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa minun mennä vuoristoon.

— Herra varjelkoon!… Sinäkin! huudahti herra Seguin hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:

— Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!

Ja valkovuohi vastasi:

— Niin, herra Seguin.

— Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?

— Ei suinkaan, herra Seguin.

— Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen pitemmälle?

— Ei maksa vaivaa, herra Seguin.

— Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?

— Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.

— Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa…
Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?

— Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.

— Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet… Muistathan vanhan Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön… sitten aamulla susi söi sen.

— Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!… Mutta ei se mitään, herra
Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.

— Laupias taivas!… sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden suuhun… Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse koskaan karkuun.

Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä…

Sinua naurattaa, Gringoire?… Luulenpa, lempo soikoon, että sinä pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan… Saammepa nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.

Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus. Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä, kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.

Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan… Siellä sitä vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!… Ja millaista heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja sekaisin… Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia sitten!… Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan huumaavia mehuja!

Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti, ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa… Sitten se yhtäkkiä ponnahti yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne… Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.

Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.

Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi auringon kuivata itsensä… Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.

— Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä toimeen?

Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma…

Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia… Näyttipä myös siltä — näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire — kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää, mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.

* * * * *

Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi; ilta oli tullut…

— Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.

Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä käyvän hyvin murheelliseksi… Muuan tunturihaukka hipaisi häntä siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti… Sitten kuului vuoristossa ulvonta:

— Huu, huu!

Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut sitä kertaakaan ajatelleeksi… Samassa kajahti torven ääni hyvin kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä keinoansa.

— Huu, huu!… ulvoi susi.

— Joudu kotiin, joudu kotiin!… toitotti torvi.

Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä…

Torvi ei enää toitottanut…

Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää… Se oli susi.

* * * * *

Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan. Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään nauruun:

— Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.

Valkovuohi näki turmionsa tulleen… Muistaen mielessään kertomuksen vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen sopikin… ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa suden tapetuksi — eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä — vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan kuin Renaude…

Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.

Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli kymmenen kertaa — sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire — se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala suussa… Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja mietti mielessään:

— Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.

Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin… Kelmeä sarastus näkyi jo taivaanrannalla… Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä talonpoikaisasunnosta.

— Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli kokonaan veren tahraama…

Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.

* * * * *

Hyvästi nyt, Gringoire!

Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja sitten aamulla susi söi sen!

Ymmärräthän, Gringoire?

Ja sitten aamulla susi söi sen.