TÄHDET
Provencelaisen paimenen kertomus
Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset, kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä olin elämässäni nähnyt.
Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni: "Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa. Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli… arvatkaapas kuka!… talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen myrsky oli vielä raitistanut.
Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi, että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle, kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista, aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä… Ja nyt hän oli tuossa edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä saattoi panna pyörälle miehen mielen?
Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti häntä.
— Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?…
Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.
Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:
— Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?… Se on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella, joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle…
Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar, pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä minun luonani kuin unennäöltä.
— Jää hyvästi, paimen!
— Herran haltuun, neiti!
Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.
Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa, uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan, kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan, mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä minkä osasin:
— Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti… Vain hetkinen kärsivällisyyttä.
Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin vähällä heltyä itkuun minäkin.
Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden, kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin ulkopuolelle oven eteen… Taivas on todistajani, ettei mielessäni herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana katseli häntä — että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti… Äkkiä avautui tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta. Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta, ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte, että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä. Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin. Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut… Niinpä Stéphanettemmekin värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta, joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme. Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan, ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi vetänyt luoksensa tulen taivaalta.
— Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.
— Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.
Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.
Sitten hän sanoi minulle:
— Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?
— Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin alankoseutujen asukkaat.
Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.
— Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan nähnyt niin paljon tähtiä… Tiedätkö niiden nimet, paimen?
— Tottahan toki, neiti… Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa… Jonkin matkaa alempana näette Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.
Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi… Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme, Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin. Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.
— Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?
— Tietysti, neiti.
Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät, tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri, tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään…
ARLESITAR
Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin…
Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää, ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian hiljaista… Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta… Sisällä ei hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.
Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille. Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon, kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä sanoi minulle kuiskaten:
— Hst! se on isäntä… Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.
Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme, suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle taloon.
Mies jatkoi:
— … Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä luopumaan… Hei! Noh! elukka!
Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.
* * * * *
Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen, siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut heistä mielessään muita kuin yksi ainoa — pieni arlesilaisimpi, pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin kilparadalla. — Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin mokomin. Hän sanoi:
— Minä kuolen, jollen saa häntä.
Ei auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää elonkorjuun jälkeen.
Silloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan lopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin hääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen juotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja pyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden kesken. Estève nousee ja menee maantielle.
— Isäntä, sanoo mies hänelle, — te olette aikeissa naittaa poikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi vuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!… Hänen vanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta siitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he eikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta… Olisin kuitenkin luullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut, enää voisi tulla toisen vaimoksi.
— Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, — tulkaa sisään juomaan lasi muskatviiniä.
— Kiitoksia! vastaa mies, — minulla on suurempi suru kuin jano.
Ja hän menee matkoihinsa.
Isä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään entiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.
Iltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään kedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti vielä heitä odottamassa.
— Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, — syleile häntä! Hän on onneton…
* * * * *
Jan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän rakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle oli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä virkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!… Välistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa paikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu työhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä. Illan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki kulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan eteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.
Sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.
Nähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei kotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta. Kerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä kyynelsilmin:
— Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet omaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle…
Isä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.
Jan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.
Siitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli aina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas tanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea Fonvieillenkin juhlilla.
Isä sanoi: "Hän on parantunut." Mutta äidillä oli yhä omat epäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän… Jan nukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien viljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän kamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.
Tuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen juhla.
Talossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan valui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät korkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä… Eläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti. Nuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa… Jankin näytti tyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki siitä ilosta.
Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän ymmärrätte…
Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:
— Jan, sinäkö se olet?
Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:
— Jan, minne sinä menet?
Hän nousee ullakolle, äiti perästä:
— Poika, taivaan nimessä!
Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.
— Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?
Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle pihalle, siinä kaikki…
Hän ajatteli, tuo poika parka: "Minä rakastan häntä liiaksi. Minä menehdyn…" Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu hiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!…
Sinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin haikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.
Se oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä kostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa kuolleen poikansa ruumista.
PAAVIN MUULI
Kaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja mietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti höystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin on seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee puhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: "Karttakaa tuota miestä!… se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo potkua mielessään." Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä tämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo potku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä voinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet Mamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa. Francet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina Avignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla kuin tässä sananlaskussa…
— Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen kirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.
Se oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan oveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi päiväksi tutkimaan asiaa.
Se on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna runoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille soittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä vietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon tutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta muulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään seitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja minä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna taivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta laventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia kirjanmerkkinä.
* * * * *
Ken ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt mitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut niin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua. Aamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia, kadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä matoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten, liput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin sotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit kalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain huomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan palatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset pesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain surinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain kalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua, kun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua. Ja ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun yhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme on tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja tanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian ahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat Avignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja yötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja karkeloitiin… Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia! Sotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita käytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta; ei koskaan sotaa… Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa; ja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!…
* * * * *
Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus, nimeltä Bonifacius… [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius — Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti — olittepa sitten köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton… Ainoa lemmitty, joka tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, — hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.
Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon kotikasvuista viiniä — tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi — ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"
* * * * *
Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan. Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista… Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen, lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä, siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja. Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja lapsellisen näköiseksi… Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa, ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.
Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä, kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se oli viekas konnankoukku… Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen ihmettelevän näköisenä:
— Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!… Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen… Kylläpä siinä on kaunis eläin, herra paavi… Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.
Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:
— Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni…
Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:
— Siinäpä on kelpo poikanen!… Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!
Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien sukulaispoikia… Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!… Mutta Tistet ei vielä siihen pysähtynyt.
Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla, kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!… arvatkaapa kenelle nämä?…" Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei laisinkaan naurattanut kardinaaleja.
* * * * *
Eikä se naurattanut muuliakaan… Se näki nyt aina viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi eläin raukan kiduttaminen.
Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun… Ja jospa ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä kerran juomapäälle!… Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä; Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin… Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja anteeksiannon muuli… Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa… Totta vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se oli viiniä maistanut.
Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin korkeimpaan huippuun!… Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin: torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin…
Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!
— Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen linnansa ulkoparvekkeelle.
Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa repien hän valitti:
— Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne… Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein tapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi ylös kellotorniin…
— Ihan itsekseenkö?
— Niin, pyhä isä, ihan itsekseen… Tuota noin! Katsokaahan tuonne ylös… Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä… Ihan kuin kaksi pääskystä…
— No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös… Mutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä… Etkö tule alas, onneton!…
Voi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin alas tulemista… mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt ajatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin, mutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat… Ja muuli raukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri, suurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet Védèneä:
— Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä… niin saatpa makean potkun kavioistani huomisaamuna!
Tämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei olisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä… Vihdoin häntä ryhdyttiin hinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea hänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella, miten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa korkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin kuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä katsomassa.
Eläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli yhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan kaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota hävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi sille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille antaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän… Mutta arvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle tallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti paavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla Napolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista lähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa ja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi halusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut muulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli osoittanut pelastamispäivänä.
Huomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!
— Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!… ajatteli hän helistäen tiukujansa kiukkuisesti… mutta samapa se, kun menit, niin mene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin, sen iskun kaviostani… minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän säilyttikin sen hänen varallensa.
Tistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa, rauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä tallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä, olivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät ruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla kulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan seikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului hänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti kulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä kunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta kuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan sen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä epäilystä: "Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä kellotornin yläsillalla!" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään virkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet Védènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän nauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin…
Niin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet Védène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut vielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen sinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti hänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen virkaan.
Kun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut häntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut. Paavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja.
Tistet ei joutunut hämilleen.
— Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?… Minähän se olen,
Tistet Védène! —
— Védèneko?…
— Juuri se sama, muistattehan… se joka vei hyvänhajuista viiniä muulillenne.
— Aa! niin… niin… kyllä muistan… Kunnon poika, se Tistet
Védène!… Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? —
— Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä… Tulin kysymään teiltä… Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö se on voimissaan?… Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä, enkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on äskettäin kuollut.
— Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!… Mutta sinähän olet liian nuori. Miten vanha oletkaan?
— Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä vuotta vanhempi kuin teidän muulinne… Siinä se on kunnon eläin, Kies'avita!… Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia rakastanut!… Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!… Ettekö antaisi minun nähdä sitä?
— Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi aivan heltyneenä… Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi… Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta. Olen siihen jo tottunut… Tule tapaamaan meitä huomenna iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken meidän kanssamme… Kas niin, mene…
Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui juhliin…
Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja ("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit, pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti… ei puuttunut heistä yhtään sielua… Se oli juhlallinen ja kaunis vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta, soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla…
Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä. Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän, kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet… Sinä päivänä hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen iibislinnun mahtava sulka.
Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun. Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina lähtemään viinitarhaan… Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen… Muuli hypähti koholle:
— Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu muistinmarja!
Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!…
Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta… Aikakirjoissa ei ole sen kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.
SANGUINAIRE-SAARTEN MAJAKKA
En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä, joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren ulapalla…
Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion lahden suussa.
Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni uneksia ja olla yksin.
Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta; toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni, jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita, pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi, pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty, jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas päivälläkin… Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä ympärilläni.
Mitäkö minä tein siellä?
Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä, loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää. Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä, sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä… Oi, kuinka monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani puolinukuksissa, unohtaen itseni!…
Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle, vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle, surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla… Se oli metsävuohi, joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään, vilkkaasti ja sarvet pystyssä…
Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta, joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.
* * * * *
Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen, ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin, niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään… Vartijat olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä, parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.
Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden. Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.
Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä kämmenkupurassaan…
Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana…
Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan, jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia, kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla… Kauniina vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat, Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.
"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena iltana viisi vuotta sitten" — näin kertoi minulle eräänä päivänä vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi, minä ja toverini nimeltä Tchéco… Muut olivat mantereella sairaina tai lomalla, en enää muista… Lopettelimme juuri päivällistä kaikessa rauhassa… Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen häntä ja huudan:
"— No, Tché!… Tché!…
"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut… Arvaattehan, miten hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!' Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo edessä… Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui minua portaissa… Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas… pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan hälytysmerkkiä.
"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja huusin, ei ketään kuulunut… Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan… Toivoin voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi, mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi… Mitä tehdä? Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen kammioon… Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon rohkeutta… Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."
Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain ajatteli.
* * * * *
Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista salakuljettajista… Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa, kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian, ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa, kun niitä vedettiin.
Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi asuntoonsa… Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä… Yhtäkkiä tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat ohikulkiessaan… Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli valoa.
Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi, toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni. Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus synnytti minussa ohimenevän huimauksen.
Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta ääneensä unta karkottaakseen…
Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella, joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen. Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot murtaessaan niin kuin kanuunat… Välistä kopauttaa näkymätön sormi ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana kristalliseinää vasten… Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa…
* * * * *
Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin kurpitsapullo ja Plutarkhos… Sitten me vielä ennen maatamenoamme pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:
Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä.
SÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU
Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle, niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja…
Siitä on nyt pari kolme vuotta.
Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.
Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää… Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat, ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.
Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä, sanoi minulle:
— Ettekö tule mukaan hautausmaalle?
— Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?
— Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko Sémillanten miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten… Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä…
— Aivan mielelläni, herra perämies.
* * * * *
Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!… Näen vieläkin edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat ristit pitkän heinän peitossa… Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei yhtään muistomerkkiä, ei mitään… Oi, noita unohdettuja vainajia, miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!
Pysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili ääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä hautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui meren valittaviin huokauksiin.
Rukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen, jossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit olleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion roihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella. Sitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli jokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta mustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi: me olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan läheisyys… Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan ja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.
— Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä perämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.
— Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti huoaten syvään, — sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme vain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja Krimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä vain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan nähty… Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja sitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut nähdä neljän askelen päästä… Se sumu, hyvä herra, se se vasta on petollista, niin ettei uskoisikaan… Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella; sillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan ajautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut epäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän oli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi omat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.
— Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?
— Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä… Mutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut yhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita… Muuan rannikon tullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena päivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan kiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään, ja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata nelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät ole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies kerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa suuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana Lavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti, ettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta päättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin kuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta… Mutta kas, tuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän kertoo teille tapauksen itse… Hyvää päivää, Palombo!… tule vähän lämmittelemään; älä pelkää.
Mies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä hiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt laivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan yhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.
Hän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä lieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen huulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle selitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta huultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä olevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä hirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden vallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana päivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan pirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne. Kauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen Bonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.
* * * * *
Väsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui taas puheeseen:
— Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan. Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä yllin kyllin… Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita… Sémillante parka!… meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa paaluaidan mökkinsä ympärille… Miehistä taas olivat melkein kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi… oli sääli nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina… Me löysimme kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni laivapoika, silmät auki… olisi luullut, että hän vielä eli; vaan ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä… Siinä perämies katkaisi kertomuksensa:
— Hoi, Nardi! huudahti hän, — tuli sammuu. Nardi viskasi hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat tuleen, ja Lionetti jatkoi:
— Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka… Kolme viikkoa ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla, melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat laivassa saattoväkenä… Noiden meripoikien asema oli surkuteltava, kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa… Kuivailtuaan itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi… Arvatkaapa, mihin laivaan!… Juuri Sémillanteen, hyvä herra!… Me löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta tältä paikalta, jossa nyt istumme… Minä nostin omin käsin esiin kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan… Sydäntäni särki, kun näin hänet siinä… Oi, pyhä Jumalan äiti!…
Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää yötä… Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä puoliääneen… Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä… ei enää virketty sanaakaan… Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.
* * * * *
Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun… Näin fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista… Se lähtee satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista…
Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta. Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan komentosillalta… Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Muutamia alkaa jo pelottaa… Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat, eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:
— Haaksirikko!… mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla perämies Lionettin kotona.
Ja kuulijat nauramaan…
Yhtäkkiä rasahdus… Mitä se on? Mitä on tekeillä?…
— Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä välikannen poikki.
— Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa enää ketään nauramaan.
Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden… Peräsin mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta… Sémillante ajelehtii omin valloin, minne tuuli viepi… Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. — Fregatin keulan edestä kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta… Kareja, kareja!… Kaikki on mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa kohti… Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa… Tuokion kuluttua hän palaa takaisin komentosillalle — täydessä virkapuvussaan… Hän on tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.
Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan sanomatta… Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan… pikku aliupseeri ei enää naura… Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:
— Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.
Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni, harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama…
Armoa!…
Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni… Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.