Tarkastin kaikki ruumiit yhden toisensa jälkeen; kaksi niistä oli kasvoillaan maassa. Toinen oli upseeri; hänellä oli musta tukka kuten teillä; minä käänsin hänet seljälleen; pyyhin hiukset pois hänen kasvoiltaan: hän ei ollut te.
Yhtäkkiä kirkaisin. Kumarruin maahan; olin tuntenut hattunne; sieppasin sen ylös! Sulat olivat samat, jotka itse olin siihen kiinnittänyt; siitä ei voinut erehtyä.
Sillä paikalla te olitte suistunut hevosen seljästä; mutta olitteko te kaatunut vai haavoittunut? Siinä kysymys!
Sotilaat, jotka seurasivat minua, puhelivat hiljaa keskenään. Näin yhden heistä viittailevan purolle päin.
— Mitä te puhutte? kysyin.
— Sitä, — vastasi mies, joka oli viittoillut, — että varsinkin pyssyn luodista haavoittuneella on ankara jano. Jos kreivi de Moret on ainoastaan haavoittunut, niin ehkäpä hän on laahautunut juomaan purolle, joka juoksee tämän solan pohjalla.
— Oi, vielä toivo! huudahdin minä. Tulkaa!
Ja minä ryntäsin alas öljypuu-metsikön läpi. Rinne oli jyrkkä; en sitä huomannut. Ceres ei rientänyt kadonnutta Proserpinaa soihtu kädessä etsiessään niin nopein ja varmoin askelin kuin minä, vaikka hän olikin jumalatar.
Tuokiossa jouduin purolle.
Pari kolme haavoittunutta oli tosiaan ponnistellut voimiaan päästäkseen sen luo. Yksi oli heittänyt henkensä matkalla. Toinen oli jo saanut kätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut laahautua lähemmäksi. Kolmannella oli pää purossa, ja hän oli kuollut juodessaan.
Yksi noista kolmesta kaatuneesta päästi huokauksen.
Minä riensin hänen luokseen. Hän oli se, joka oli saanut kätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut mennä lähemmäksi juomaan. Hän oli jo tiedottomana.
Yön viileys tai taivaan ihme palautti hänet tajuihinsa.
Minä laskeusin polvilleni, valaisin soihdulla hänen kasvojaan, huudahdin.
Hän oli teidän ratsupalvelijanne Armand.
Tuon huudon kuullessaan hän avasi silmänsä ja katsoi minua kauhistuneen näköisenä.
Hän tunsi minut.
— Juoda! anoi hän.
Minä otin purosta vettä teidän hattuunne ja aioin antaa hänelle juoda.
Muuan sotilaista esti minua.
— Älkää antako hänelle juoda, sanoi hän korvaani. Usein haavoittunut kuolee juodessaan.
— Juoda! toisti kuoleva.
— Saatte, sanoin hänelle, te saatte juoda; mutta sanokaa, miten kreivi de Moret'n on käynyt?
Hän katsoi tarkemmin minua niinkuin ei olisi minua vielä oikein tuntenut.
— Neiti de Lautrec! mutisi hän.
— Niin, minä se olen, Armand; minä etsin täällä herraanne, vastasin hänelle. Missä hän on? missä?
— Juoda! anoi haavoittunut, kuolemanheikolla äänellä.
Muistin, että taskussani oli pullo mesiruoho-vettä. Kaadoin sitä jonkun pisaran hänen huulilleen. Hän näytti hiukan virkistyvän.
— Taivaan nimessä, missä hän on? kysyin häneltä.
— En tiedä, vastasi mies.
— Näittekö hänen putoavan satulasta?
— Näin.
— Kaatuvan tai haavoittuneena?
— Haavoittuneena.
— Minne hän joutui?
— Hänet vietiin pois.
— Minne?
— Fendeilleen päin.
— Kuninkaan vai Montmorencyn herttuan väkikö hänet vei?
— Montmorencyn herttuan.
— Entä sitten?
— En tiedä mitään siitä hetkestä alkaen. Minä haavoituin itse, hevoseni ammuttiin altani ja minä suistuin maahan. Yön tultua laahauduin tänne, sillä minua janotti. Päästyäni lähelle puroa pyörryin, en jaksanut sen luokse. Juoda! juoda!
— Antakaa hänelle nyt juoda, sanoi sotilas; hän on puhunut kaikki, mitä hän tietää.
Minä otin vettä teidän hattuunne, sotilaat kohottivat haavoittuneen päätä, minä vein veden hänen huulilleen, hän veti ahnaasti kolme, neljä siemausta, hervahti sitten seljälleen, päästi raskaan huokauksen ja hänen ruumiinsa ojentui jäykäksi.
Hän oli kuollut.
— Näitte, että oli hyvä antaa hänen puhua ennenkuin hän sai juoda, sanoi sotilas, päästäen käsistään Armand-raukan pään, joka putosi raskaasti maata vasten.
Seisoin tuokion paikallani liikkumatta, väännellen käsiäni tajuttomana tuskasta.
— Mitä nyt teemme, neiti? kysyi puutarhuri minulta.
— Tiedätkö, missä Fendeille on? kysyin häneltä.
— Tiedän.
— Lähdetään Fendeilleen.
Ja kääntyen sotamiesten puoleen kysyin:
— Kuka tulee kanssani?
— Me tulemme! vastasivat he kaikki kolme.
— Tulkaa sitten.
Me kiipesimme ylös solatien rinnettä, laskeusimme sitten ruoholakeudelle.
Muuan upseeri oli tarkastuskierrolla kymmenkunnan sotilaan kanssa.
Minun seuralaiseni katsoivat toisiinsa ja supattelivat keskenään.
— Mitä puhelette? kysyin heiltä.
— Sitä, että tuolla on upseeri, joka voi antaa teille tietoja.
— Kuka noista?
— Tuo tuolla.
Ja he osoittivat kapteenia, joka johti patrullia.
— Ja miten hän voi antaa minulle tietoja?
— Siksi, että juuri hän johti täällä joukkoja.
— Mennään siis heti hänen luokseen.
Ja minä ehdin rientää jo muutaman askeleen upseeria kohti. Silloin eräs sotamies pysäytti minut:
— Mutta, sanoi hän, asia on niin…
— Miksi te minua estätte? kysyin häneltä.
— Te tahdotte välttämättä tietoja? kysyi sotilas.
— Millä hinnalla tahansa.
— Antoi ne teille kuka hyvänsä?
— Kuka hyvänsä.
— Sitten kutsun kapteenia.
Ja hän kulki vuorostaan muutaman askeleen.
— Kapteeni Bitéran? virkkoi hän.
Upseeri pysähtyi, koetti nähdä pimeän läpi.
— Kuka minua kutsuu? hän kysyi.
— Teitä tahdotaan puhutella, kapteeni.
— Kuka tahtoo?
— Eräs nainen.
— Nainen? tähän aikaan, sotakentällä?
— Onko se ihme, herra, jos tuo nainen tulee etsimään sotakentältä miestä, jota hän rakastaa, hoitaakseen häntä, jos hän on ainoastaan haavoittunut, haudatakseen hänet, jos hän on kuollut?
Upseeri lähestyi: hän oli noin kolmekymmen-vuotias mies. Minut huomatessaan otti hän hatun pois päästään, ja minä näin lauhkeat ja hienot kasvot, joita vaaleat hiukset reunustivat.
— Ketä etsitte, madame? kysyi hän minulta.
— Antoine de Bourbonia, kreivi de Moret'ta, vastasin minä.
Upseeri katseli minua tarkkaavammin kuin äsken. Sitten kysyi hän hieman kalveten ja levottomalla äänellä:
— Kreivi de Moret'ta? Te etsitte kreivi de Moret'ta.
— Niin, kreivi de Moret'ta. Nämä kunnot miehet sanoivat, että te voitte paremmin kuin muut antaa minulle tietoja, miten hänen on käynyt.
Hän katsahti sotilaihinsa ja hänen silmänsä sinkosivat heihin säkeniä rypistyneitten kulmakarvain alta.
— Kah, kapteeni, sanoi yksi miehistä, hän näytti olevan hänen morsiamensa, tuo vallasnainen, ja hän tahtoo tietää, miten kreivin on käynyt.
— Jumalan nimessä, herra! huudahdin minä; te tiedätte hänestä jotain; sanokaa, mitä te tiedätte.
— Madame, kerron, mitä tiedän: minut lähetettiin ratsuväkikomppaniani kanssa naamioimaan väijytystä, joka oli tuolla sotatiellä; meidän oli yhteislaukauksen jälkeen peräydyttävä houkutellaksemme vihollisen väijytykseen. Kreivi de Moret, joka tahtoi näyttää rohkeuttaan ja joka ei ollut koskaan ollut taistelussa, hyökkäsi pelkäämättä meitä vastaan ja alotti ryntäyksen, ampuen pistoolinlaukauksen minua … kautta kunniani, madame! en ymmärrä, miksi valehtelisin … ampuen pistoolinlaukauksen minua kohti. Pistoolin kuula katkaisi töyhdön hatustani. Minä vastasin, ja minulla oli kova onni osata tarkempaan.
Minä huudahdin kauhusta.
— Te? sammalsin minä, vetäytyen askeleen hänestä.
— Madame, sanoi kapteeni, taistelu oli vilpitön. Minä en luullut olevan vastassani kuin tavallisen upseerin marsalkka-herttuan armeijasta. Todentotta, jos olisin tiennyt, että se, joka minua ampui, oli prinssi ja että se prinssi oli kuningas Henrik IV:nnen poika, olisin mieluummin uhrannut henkeni kuin uhannut sen häneltä riistää. Mutta minä kuulin vasta hänen kaatuessaan huutavan: "A moi, Bourbon!" [Bourbonien sotahuuto. Suom.] Silloin aavistin, että oli tapahtunut suuri onnettomuus.
— Voi, niin, huudahdin minä, suuri onnettomuus! Mutta entä sitten?
Onko hän kuollut?
— En tiedä, madame; silloin juuri alkoi yleinen muskettituli. Ratsumieheni peräytyivät saamaansa käskyä noudattaen. Minä peräydyin heidän kanssaan, ja näin, että kreivi kannettiin pois, verissään ja hatuttomin päin.
— Oi, hänen hattunsa, tässä se on!
Ja minä painoin hatun kiihkeästi huulilleni.
— Madame, sanoi kapteeni teeskentelemätöntä tuskaa ilmaisevalla äänellä, käskekää, mitä minun on tehtävä. Kun olen tuottanut niin kovan onnettomuuden, niin millä tavalla voin, en sano: sitä sovittaa, vaan olla teille hyödyksi etsiessänne? Sanokaa, ja teen kaikkeni auttaakseni teitä.
— Kiitän, herra, vastasin, koettaen hillitä itseäni; mutta te ette voi tehdä hyväkseni mitään muuta kuin neuvoa, minne päin kreivi vietiin.
— Fendeilleen päin, madame, vastasi kapteeni; mutta menkää varmuuden vuoksi sitä tietä myöten, jolle tulette, kun olette kulkenut satasen askelta täältä, ja joka poikkeaa oikealle puolelle; neljänneslieuen päässä tienhaarasta on talo, josta voitte tiedustella jälleen lisää.
— Hyvä, sanoin puutarhurille; te ymmärrätte, eikö niin?
— Ymmärrän, madame.
— Menkäämme.
— Minä voisin tarjota madamelle hevoseni, tohti upseeri arasti virkkaa.
— Kiitokset, herrani, vastasin hänelle; olen kysynyt teiltä kaikki, mitä halusin kuulla, ja te olette tehnyt minulle kaikki palvelukset, mitä voitte minulle tehdä.
Jaoin sitten kourallisen kultarahoja noille kolmelle sotilaalle.
Kaksi heistä läksi luotani, mutta kolmas tahtoi välttämättä opastaa minua puhutulle talolle.
Minä kävelin kiireesti sinne päin, missä talo oli. Mutta kuitenkaan en voinut vastustaa haluani tervehtiä vielä viimeisen kerran paikkaa, jonka teidän verenne oli pyhittänyt, ja minä käännyin, ja näin silloin kapteenin seisovan liikkumatta samalla paikalla, johon hän jäi lähtiessäni: hänen silmänsä olivat yhä suunnatut minuun, ja niin katseli hän loittonemistani aivan kuin hervottomaksi iskettynä.
Me saavuimme lähelle taloa. Pitkin matkaa olimme kohdanneet tiellämme ruumiita; mutta minä olin jo niin tottunut tähän näytelmään, että kuljin varmoin askelin, vaikka melkein tallasin miehiä verestyneessä ruohikossa, joka ulottui polviini saakka.
Me tulimme talon luo; se oli täynnä kumpaankin taistelevaan puolueeseen kuuluvia haavoittuneita, jotka makasivat maahan levitetyillä oljilla. Minä menin sisälle tuohon tuskain asuntoon; minä tiedustin nyt kuolevilta asiaani ääneen, niinkuin äsken olin katsein tiedustellut sitä kuolleilta; kiihkeästi kysellessäni nousi muuan kuoleva kyynäröisilleen.
— Kreivi de Moret? toisti hän. Minä näin häntä vietävän ohitse
Monsieurin vaunuissa.
— Kuolleena vai haavoittuneena? kysyin häneltä.
— Haavoittuneena, vastasi kuoleva; mutta hän oli sellainen kuin minä tässä: paremminkin kuollut kuin haavoittunut.
— Hyvä Jumala! huudahdin minä; ja minne hänet vietiin?
— En tiedä; minä vaan kuulin hänen mainitsevan erään nimen.
— Minkä nimen?
— Madame de Ventadourin, ja vaunut kääntyivät syrjätielle.
— Hyvä, ymmärrän; hän käski saattaa itsensä madame de Ventadourin luo,
Prouillen luostariin; sitä se merkitsi. Kiitos, ystäväni.
Ja jättäen hänen viereensä jonkun kultarahan läksin ulos ja sanoin puutarhurille:
— Prouillen luostariin.
Prouillen luostari oli noin kolmen lieuen päässä paikasta, jossa silloin olimme. Puutarhurin hevonen oli kaatunut väsymyksestä maahan; minä olin jättänyt omani taistelukentän ruohikoille. Mahdotonta saada vaunuja tai edes rattaita. Ja sellaisten etsintä olisi muuten vain vienyt aikaa. Minä en tuntenut minkäänlaista väsymystä, me lähdettiin jalan.
Tuskin olimme päässeet neljänneslieuen päähän, kun alkoi rankasti sataa ja siihen saakka uhannut ukonilma puhkesi. Mutta minun ajatukseni olivat vain teissä, minä en tuntenut sadetta, minä en kuullut ukkosta; minä jatkoin matkaani kahlaten vesivirroissa, jotka kuohuivat ympärilläni, salamain valossa, jotka usein kirkastivat tietä niin että se paistoi selvästi kuin keskellä päivää. Me tulimme suuren tammen kohdalle. Puutarhuri pyysi minua menemään hetkiseksi sen suojaan, odottamaan siinä, kunnes rajuilma asettuisi; minä pudistin päätäni ja jatkoin matkaa vastaamatta hänelle; hetki sen jälkeen iski salama tammeen, ruhjoi sen ja nieli tulellaan sirpaleet.
Minä ainoataan viittasin hänelle kädelläni, mitä oli tapahtunut.
— Totta, madame, sanoi hän; taivas suojelee teitä, ja koska Jumala antaa teille voimia, menkäämme.
Me taivalsimme siis vielä noin tunnin ajan. Tunnin kuluttua näytti salama meille luostarin, johon pyrimme. Minä kiirehdin askeleitani ja me saavuimme perille.
Kaikki nukkuivat luostarissa, tai olivat nukkuvinaan. Olen aina jälestäpäin epäillyt tuota niin sikeää porttisiskon, nunnien ja itse abbedissankin unta.
Minulle avattiin viimeinkin, mutta ylen varovasti. On selvää, että kun kuultiin meidän kolkuttavan, peljättiin jonkun harhailevan sotilasosaston vierailua tai jotain rosvoilevaa joukkiota. Minä kiiruhdin ilmoittamaan, kuka olin, ja kyselin heti tietoja teistä.
Porttisisko ei sanonut ymmärtävänsä, mitä tarkoitin; hän vakuutti, ettei ollut teitä nähnyt, ei edes tiennyt, että te olitte haavoittunut.
Pyysin päästä madame de Ventadourin puheille.
Minut vietiin hänen luokseen.
Tapasin hänet täydessä puvussa. Kuullessaan hälinän, jonka olimme saaneet aikaan, ja tietämättä, mitä se merkitsi, oli hän pukeutunut. Olin huomaavinani, että hän oli kalpea ja vapisi.
Hän sanoi syyksi kalpeuteensa ja vapisemiseensa sen, että oli kolkutuksen kuullessaan peljännyt joidenkuiden ilkeämielisten sotamiesten siellä vaativan pääsyä.
Rauhoitin häntä; kerroin hänelle, kuinka olin lähtenyt Saint-Ponsista, kuinka olin saapunut taistelutantereelle, kuinka olin löytänyt paikan, jossa te olitte suistunut hevosen seljästä. Näytin hänelle hattunne, jota minä yhä pusersin kädessäni. Kerroin hänelle kuolevan sotamiehen kohtalostanne antamat tiedot, ja lopuksi rukoilin häntä Jumalan nimessä sanomaan, mitä hän teistä tiesi.
Hän vastasi, että minut oli varmaankin johdettu harhaan, tai olivat vaunut sitten luostariin päin lähdettyään poikenneet muualle, oikealle tai vasemmalle jollekin syrjätielle, joita yhtyy luostarin tiehen; hän puolestaan ei ollut teitä nähnyt eikä kuullut puhuttavankaan teistä.
Käteni vaipuivat hervottomina alas ja minä itse leposohvalle, joka oli huoneessa; voimani loppuivat toivon sammuessa.
Abbedissa huusi naisiaan huoneeseen; yltäni riisuttiin vaatteet, jotka rankkasade oli kastellut likomäriksi, kenkäni olivat jääneet lokaan tielle, ja tietämättä mistään olin kulkenut pitkän matkan avojaloin; toimitettiin paikalle kylpyamme, minut pantiin kylpyyn ja siinä vaivuin jonkinlaiseen tyrtyneeseen tilaan, joka muistutti pyörtymistä.
Tulin jälleen tajuihini kuullessani sanottavan, että oli nähty eräiden vaunujen menevän Mazères'n kylään päin. Tiedustelin asiaa: uutinen oli saatu kuulla eräältä talonpojalta, joka oli illalla tuonut maitoa luostariin.
Abbedissa tarjosi minulle omia vaunujaan ja hevosiaan, ajatellen, että ehkäpä halusin yhä edelleen etsiä teitä.
Minä myönnyin tarjoukseen.
Minulle toimitettiin silloin takaisin vaatteet, sillä nähdessäni päivän ensi säteitten jo syttyvän, en tahtonut hukata hetkeäkään, vaan jatkaa heti matkaani. Oli sangen mahdollista, että olitte saattanut antaa viedä itsenne Mazères'n kylään, sillä Mazères oli luja linnoitus, jonka sanottiin olevan Montmorencyn herttuan puolella.
Madame de Ventadour antoi minulle oman ajajansa, ja me lähdettiin.
Tiedustelimme teitä Villeneuve-le-Comtat'ssa, Payrassa, Sainte-Camettessa; kukaan ei ollut nähnyt mitään; eikä noissa kolmessa kylässä edes tiedetty, että Castelnaudaryssa oli ollut taistelu.
Siitä huolimatta jatkoimme matkaa Mazères'n kylään saakka. Siellä luulimme saavamme selvät tiedot; portit olivat vartioidut; vartiat olivat Montmorencyn herttuan väkeä; heillä ei siis olisi ollut mitään syytä salata asiaa, jos kreivi de Moret olisi ollut heidän luonaan.
Tulimme porttien eteen; ei ollut nähty mitään vaunuja, ei tiedetty, että kreivi de Moret oli haavoittunut; me toimme sinne ensimäisinä uutisen Castelnaudaryn taistelusta.
Saimme pian todistuksen, että tuo vastaus oli vilpitön; sillä eräs upseeri lasketti kylään täyttä laukkaa ja ilmoitti, että herttua de Montmorency oli joutunut vangiksi, että hra de Rieux oli haavoittunut, että, lyhyesti sanoen, kaikki oli mennyttä ja että jokaisen piti vaan pelastaa itsensä.
Silloin ei meistä enää välitetty eikä vastattu kysymyksiimme.
Olin aivan eksynyt jäljiltänne! Aloimme nyt etsiä sattuman kaupalla; me suljimme koko tapahtumain näyttämön suureen kierrokseen niinkuin metsästäjät otusta lähennellessään. Me tarkastimme Belpechin, Cahuzac'in, Fanjeaux'n, Alzonnen, Conques'n, Peyriac'in; mutta ainoassakaan näistä kylistä ei ollut merkkiäkään matkastanne: Fendeillen ja luostarin välillä teidän vaununne olivat kadonneet kuin yliluonnollinen ilmestys.
Peyriac'issa tapasin Valencessa olevan tilamme isännöitsijän. Isäni oli lähettänyt sinne etukäteen sanan, että hän aikoi tulla linnaan pariksi kolmeksi kuukaudeksi oleskelemaan. Minua oli silloin lähdetty etsimään, ja minua pyydettiin nyt palaamaan Valenceen.
Olin niinä kolmena viikkona, jotka olin kiertänyt teitä etsimässä, kadottanut viimeisenkin toivoni teidät löytää. Palasin linnaan.
Isäni saapui sinne seuraavana päivänä. Hän tapasi minut kuolemankielissä.
Koko linnan väki kunnioitti minua niin syvästi, ettei kukaan puhunut minun matkastani, kun isännöitsijä oli sen vain sanalla kieltänyt.
Isäni tuli luokseni, istuutui vuoteeni ääreen. Hän oli vakava, ankara mies, kuten tiedätte. Minä olin puhunut hänelle rakkaudestani teihin, ja minulle antamastanne lupauksesta ottaa minut vaimoksenne. Avioliittoni teidän kanssanne oli niin kunniakas tarjous, että hänen oli täytynyt luopua mieliaikeestaan naittaa minut varakreivi de Pontis'n, vanhan ystävänsä pojan kanssa. Mutta koska te nyt olitte kuollut, niin palasi tuo aikomus jälleen hänen aivoihinsa entistä suuremmalla voimalla ja toteutumismahdollisuudella.
Sitäpaitsi oli Ludvig XIII puhunut hänelle hänen tyttärensä rakkaudesta kapinoitsijaa kohtaan. Ludvig XIII oli sitäkin närkästyneempi teille, kuu te olitte hänen oma veljensä. Kaikki omaisuutenne oli otettu takavarikkoon, ja ellei teidän olisi tiedetty kuolleen, olisi kohtalonne ollut, niin kuninkaan poika kuin olittekin, lyhyesti sama kuin herttua de Montmorencyn.
Siispä oli onni, että olitte kuollut, kaatunut taistelutantereella. Tuo kapteeni, jonka olin nähnyt silmäini edessä, jolta olin kysynyt tietoja, tuo murhaaja, jonka olin kironnut ja jonka kalpeat kasvot olen sitten nähnyt monta kertaa unissanikin, tuo murhaaja oli pelastanut teidät mestauslavalta.
Kuuntelin suruissani, synkkänä isäni sanoja; arvasin, että hän oli tehnyt päätöksensä. Kreivi de Pontis, joka oli taistellut marsalkka de Schombergin armeijassa, oli vallassaolijain suosiossa. Isälläni oli häntä puoltamassa ja minulla vastassani itse kuningas ja kardinaali.
Minäkin tein päätökseni.
Pyysin isältäni odotusaikaa kolme kuukautta ja sitouduin näiden kolmen kuluttua, ellen saisi teistä mitään tietoa tai jos kuolemanne näyttäytyisi todeksi, seuraamaan varakreivi de Pontista vihkialttarin ääreen.
Lokakuun 30 päivänä Montmorencyn herttua teloitettiin.
Silloin siunasin murhaajaanne; sillä jos olisin tiennyt teidän kärsivän kaikkea sitä, mitä herttua-parka sai kärsiä, olisin tuskasta kuollut.
Teidän kohtalostanne ei ollut enää epäilystäkään; kaikki sanoivat, että te olitte kaatunut. Olin leski saamatta olla puoliso!
Nuo kolme kuukautta kuluivat loppuun; kolmannen viimeisenä päivänä saapui isäni varakreivi de Pontis'n kanssa linnaan.
Minä tunsin isäni täsmällisyyden enkä tahtonut odotuttaa hänellä.
Hän tapasi minut morsiuspuvussa.
Kello löi yksitoista; pappi odotti meitä kirkossa; nousin ja läksin kirkkoon, nojaten isäni käsipuoleen.
Kreivi de Pontis kulki poikansa kanssa perästämme.
Viisi, kuusi yhteistä tuttavaa, kymmenkunta perheystävää ja muutamia palvelijoita seurasi meitä saatossa.
Me astelimme kirkkoa kohti.
Isäni ei puhunut mitään; hän ainoastaan katseli minua, ja hän oli huomattavasti kummastunut nähdessään minut niin tyynenä.
Niinkuin kuolemaan kulkevien martyyrien kasvot, niin kirkastuivat minunkin sikäli kuin tuomioni paikkaa lähenin.
Kirkkoon astuessani olin kalpea, mutta hymyilin; niinkuin myrskyn ajelema haaksirikkoinen näin minäkin nyt rauhansatamani.
Pappi odotti meitä alttarilla; me menimme sen ääreen ja laskeusimme polvillemme. Minä pelkäsin hetkisen voimaini pettävän, siihen saakka jo päästyäni.
Kiitin Herraa kaikesta sielustani. Sain voimaa sielulleni.
Pappi kysyi hra de Pontis'lta, ottaako hän minut vaimoksensa.
— Otan, vastasi herra de Pontis.
Pappi teki nyt saman kysymyksen vuorostaan minulle: otanko minä herra de Pontis'n aviomiehekseni.
— Minun puolisoni tässä ja toisessa maailmassa, vastasin minä, on jumalallinen Vapahtajani Jeesus, eikä minulla koskaan ole toista puolisoa.
Lausuin tämän vastauksen niin tyynellä ja samalla niin varmalla äänellä, etteivät läsnäolijat olleet sanaakaan kuulematta.
Herra de Pontis katsoi minuun säikähtyneen näköisenä ja kuten olisin tullut hulluksi.
Isäni astui askeleen minua kohti.
Minä jälleen menin kaiteen sisäpuolelle, joka eroitti minua itse alttarista, ja huudahdin kuuluvasti, kohottaen käteni taivasta kohti:
— Tästä hetkestä alkaen olen Jumalan oma eikä kenelläkään muulla ole oikeutta minua vaatia kuin Jumalalla.
— Isabelle! huusi isäni, uskallatko kieltää isänvaltani?
— On korkeampi ja pyhempi valta kuin teidän, isä, vastasin minä kunnioittavasti: se on Hänen auktoriteettinsa, joka osoitti minulle uskon kärsimysten tiellä. Isäni, minä en kuulu enää tähän maailmaan: rukoilkaa puolestani. Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta.
Isäni aikoi vuorostaan tulla kaiteen sisälle temmatakseen minut alttarilta pois; mutta pappi ojensi molemmat kätensä häntä vastaan.
— Tuho sille, sanoi hän, joka tekee uskonnolliselle kutsumukselle väkivaltaa tai tahtoo sen estää! Tämä nuori tyttö on antanut itsensä Jumalalle, minä otan hänet vastaan Jumalan huoneeseen niinkuin ainakin pyhään turvapaikkaan, josta ei kenelläkään, ei edes hänen isällään, ole oikeutta häntä riistää.
Isäni ei ehkä olisi pysähtynyt tämän uhkauksen kuullessaankaan; mutta kreivi de Pontis vei hänet mukanaan pois. Varakreivi ja muut läsnäolijat seurasivat vanhusta ja ovi sulkeutui heidän mentyänsä.
Pappi kysyi, mihin luostariin tahdoin asettua. Minä annoin viedä itseni
Pyhän Ursulan nunnain joukkoon.
Isäni matkusti heti Parisiin, jossa kardinaali Richelieu silloin oli. Mutta ainoa, mitä kardinaali hänelle myönsi, oli, etten saisi tehdä nunnalupausta ennenkuin vuoden päästä.
Vuosi meni. Vuoden ja vuorokauden kuluttua otin nunnahunnun.
Siitä on nyt neljä vuotta.
Niinä neljänä vuotena ei ole mennyt päivääkään, jolloin en olisi rukoillut puolestanne, suudellen tuon hatun sulkia, jonka löysin Castelnaudaryn taistelutanterelta, ainoan pyhän kalleuden, mitä minulle teiltä jäi.
Nyt te tiedätte kaikki.
Ja nyt: puhukaa te vuorostanne, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti; sanokaa, mikä ihme teidät pelasti; sanokaa, missä nyt olette; sanokaa, kuinka voin teidät tavata. Sanokaa nopeasti kaikki se, tai menetän järkeni.
Toukokuun 17 p:nä, kello neljä aamulla.
XVII
Kello 6 aamulla, heti kirjeenne luettuani.
Jumala käänsi kasvonsa hetkeksi meistä pois, ja sillaikaa liiti pahan enkeli päämme ylitse ja kosketti meitä.
Kuulkaa nyt te vuorostanne.
Tiedätte, millaisen sopimuksen olin tehnyt veljeni Gastonin kanssa. Muuten luulin tekeväni hyvää toisellekin veljelleni, toimiessani tämän toisen puolesta. Ministeri näytti minusta olevan kuninkaalle vielä suurempana vaivana kuin kaikille meille muille.
Moinen sorto kävi Ranskan pojille sietämättömäksi, ja jokainoa hetki kardinaali pakotti kuningasta omaan tahtoonsa, käytti hänen sinettiään neuvottelematta hänen kanssaan, hänen aseitaan vastoin hänen tahtoansa. Hän kulutti taloudessaan joka päivä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki Henrik IV:nnen pojat yhteensä, hän mukaan luettuna, joka oli valtaistuimella.
Ja silloin kuin hän yksinään oli niellyt yli kaksisataa miljoonaa, söi tuskin kolmas osa Ranskan väestöstä oikeaa leipää; toinen kolmannes eli pelkällä kauraleivällä ja viimeinen ei saanut ravinnokseen muuta kuin tammenterhoja, kuten lauma lika-elukoita.
Hänellä oli itsellään kuningaskunnassa enemmän kaupunkeja ja linnoituksia kuin kuninkaalla. Hänellä oli Brouage, Oléron, Ré, la Rochelle, Saumur, Angers, Brest, Amboise, le Havre, Pont-de-l'Arche ja Pontoise, niin että hän tunkeutui aivan Parisin porttien edustalle. Hän oli Verdunin maakunnan ja linnakaupungin herra. Paitsi joukkoja, joita hän käytti alueillaan, linnoituksissaan ja linnakaupungeissaan, oli hänellä meriarmeijakin. Hän kulki henkivartioston saattamana. Hänen käsissään olivat koko Ranskan avaimet.
Jos koko Ranska olisi yhdistynyt häntä vastaan, ei se olisi kyennyt kokoamaan tarpeeksi vahvaa armeijaa kukistaakseen hänen joukkojaan. Vankilat olivat muuttuneet haudoiksi, jotka oli varattu kuninkaan totisille palvelijoille, eikä majesteettirikos enää ollut uhka kuningasta tai hänen valtiomuotoaan vastaan, vaan se, ettei joku halukkaasti ja sokeasti totellut hänen neuvonantajansa kaikkia itsevaltaisia oikkuja ja tuumia.
Tämän tahdon sanoa teille ennen muuta; sillä se, mitä nyt olen sanonut, puolustaa sitä tekoani, että jätin teidät ja läksin sen miehen liittoon, joka oli myöhemmin kieltävä meidät kaikki, niin elävät kuin kuolleet.
Oikeudenkäynti vanhaa marsalkka de Marillac'ia vastaan ja hänen teloittamisensa se ratkaisi koko asian. Olin kirjeenvaihdossa veljeni Gastonin ja kuningatar Maria de Medicin kanssa, joka oli aina ollut sangen suopea minua kohtaan. Minä päätin antautua samoihin kohtaloihin kuin he.
Muistanette minun alakuloisuuteni niinä aikoina? muistanette liikutukseni, levottomuuden äänessäni, joka tukehtui aina melkein nyyhkytyksiin, kun teille sanoin, että tulevaisuuteni oli epävarmempi kuin keväisten lehdensilmujen puussa, jonka juurella istuimme, ja kun pyysin teiltä kolme kuukautta aikaa ennenkuin voin ottaa teidät puolisokseni, vakuuttaen koko ajan, että onnellisin päivä elämässäni olisi se, jolloin minusta tulisi puolisonne?
Niistä päivin minä näet tiesin kaikki veljeni Gastonin suunnitelmat, ja minä olin välittäjänä hänen ja onnettoman herttua de Montmorencyn neuvotteluissa.
Te pyydätte, etten jättäisi pois mitään yksityiskohtia. Oi, minulla on niin suuri syy puolustaa menettelyäni teidän silmissänne, etten voisi pyytämättäkään unohtaa tai jättää mitään pois.
Meidän piti saada avuksemme espanjalaiset ja napolilaiset.
Napolilaiset ilmestyivät tosiaan Narbonnen rannikolle, kun herttua
Montmorency julisti kapinan, mutta eivät uskaltaneet nousta maihin.
Espanjalaiset jälleen tulivat omalla puolellaan Urgeliin saakka, mutta
eivät marssineet rajan ylitse.
Te näitte rauhattomuuden ympärillänne leviävän, te kuulitte Bagnolsin, Lunelin, Beaucairen ja Alais'n kapinanhuudot. Minä näytin teille eräänä aamuna, ahdistus sydämessä, sillä tiesin, että se merkitsi eroamme, veljeni Gastonin julistuksen, jolla hän otti itselleen kuningaskunnan valtionhoitajan arvonimen.
Vähän aikaa sen jälkeen te kuulitte kirjeestä, jonka kuningas oli lähettänyt isällenne ja jossa hän käski isänne saapua Parisiin, kuulitte, että veljeni Gaston oli marssinut Ranskaan tuhannen kahdeksansadan ratsumiehen etunenässä, että hän oli polttanut Saint-Nicolas de Dijonin etukaupungin ja niiden hovioikeuden jäsenten talot, jotka olivat tuominneet Marillac'in.
Eräänä päivänä sain minä vuorostani kirjeen. Veljeni kirjoitti minulle
Albista vaatien minua pitämään sanani.
Sen sain juuri sinä päivänä, jolloin jätin teille jäähyväiset, elokuun 14 päivänä 1632: kohtalokas ajankohta, joka on painunut yhtä syvästi ja synkkänä minun mieleeni kuin teidänkin.
Oi, kaikki yksityiskohdat kertomuksessa tuosta lähdöstäni ovat aivan totta. Tuon yön kuvaus on aivan oikea.
Ainoastaan sen lisään, että minä näin teidät kauemmin kuin te saatoitte nähdä minua. Te seisoitte huoneenne parvekkeella, huoneesta takaanne lankeavassa valossa, kun taas minä painuin yhä synkemmän pimeyden varjoon.
Sitten tuli kuitenkin paikka, jossa tie kääntyi ja jossa lakkasin teitä näkemästä.
Sillä hetkellä minä pysäytin hevoseni ja kysyin itsekseni, eikö minun ollut parempi unohtaa kaikki annetut lupaukset, kaikki tehdyt sopimukset, uhrata kunnia rakkaudelle ja palata luoksenne.
Ikkunanne sulkeutui, valonne sammui, ja minä ajattelin, että tämä oli Jumalan ilmoitus, että minun oli jatkettava matkaa; työnsin kannukseni ratsun kupeisiin, kiedoin viittani pääni ympärille ja syöksyin yhä synkempään öiseen pimeyteen, huutaen itselleni, turruttaakseni tunteitani:
— Eteenpäin! eteenpäin!
Ylihuomenna saavuin Albiin veljeni luokse, joka jätti minut tuohon kaupunkiin, viidensadan puolalaisen johtajaksi, ja marssi itse Beziersiä valloittamaan.
Elokuun 29 päivänä sain marsalkka-herttualta käskyn yhtyä hänen armeijaansa.
Läksin liikkeelle viidensadan mieheni etunenässä, ja elokuun 30 päivän illalla yhdyin pääarmeijaan.
31 päivä meni kahden puolen vakoiluun. Saimme tiedon, että de Schomberg marssi Castelnaudary'ta valtaamaan. Me kiirehdimme tekemään samaa. Mutta de Schomberg ehti ennen meitä, jopa valtasi erään talon, joka ei ollut kuin kymmenen minuutin matkan päässä meistä, ja asetti sinne etuvartioston.
Tämä tapahtui syyskuun 1 päivänä, kello kahdeksan aamulla.
Marsalkka-herttua sai kuulla, miten oli käynyt; hän otti mukaansa viisisataa miestä, meni vakoilemaan de Schombergin armeijaa, ja saavuttuaan lähelle tuota taloa hyökkäsi vartioston kimppuun, joka siinä majaili, ja vartiosto jätti heti asemansa.
Herttua Montmorency sijoitti taloon sataviisikymmentä miestä ja palasi luoksemme sangen mielissään tästä ensimäisestä menestyksestä.
Hän tapasi meidät koolla kylän laidimmaisessa talossa, veljeni
Gastonin, hra de Rieux'n, hra de Chaudebonnen ja minut.
Silloin astui hän veljeni eteen:
— Monsieur, sanoi hän, nyt on päivä tullut, jolloin voitatte vihollisenne, päivä, jolloin yhdistätte pojan ja äidin jälleen toisiinsa. Mutta, lisäsi hän näyttäen paljasta ja veristä miekkaansa, sitä varten täytyy teidän säilänne olla tänä iltana sellainen kuin minun nyt aamulla, nimittäin punainen kahvaan saakka.
Veljeni ei rakasta paljasta miekkaa, ei varsinkaan veristä; hän käänsi katseensa pois.
— Oh, herrani, vastasi hän, ettekö te milloinkaan väsy kerskuntaanne? Pitkät ajat olette minulle antanut, suuria voittoja luvaten, ainoastaan pieniä toiveita.
— Joka tapauksessa, sanoi marsalkka, annan teille enemmän kuin oma veljenne, kuningas, vaikka oletettaisiinkin, kuten sanoitte, etten ole vielä antanut teille muuta kuin toiveita; sillä hän ei teille anna toiveitakaan, vaan päinvastoin ottaa ne teiltä, yksinpä toivon saada pitää edes henkenne.
— Ohoh, herra, vastasi Gaston kohauttaen hartioitaan, luuletteko, että mahdollisen kruununperijän henki koskaan on pelissä? Tuli mitä tahansa, minä olen aina varma saavani tehdä rauhan, omasta ja kolmen muun puolesta.
Marsalkka hymyili katkerasti ja vastaamatta enää prinssille tuli meidän luoksemme.
— Hyvä, sanoi hän, hyvä; nyt se alkaa; miehen nenästä vuotaa jo verta. Hän puhuu pakenemisesta, neljäntenä miehenä. Mutta te, hra de Moret, ja te, hra de Rieux, ja minä, me emme sillä matkalla aio olla hänen saattueenaan.
Me vastasimme jyrkästi: Emme.
— Hyvä, sanoi marsalkka-herttua, yhtykää siis minuun; sillä meidän täytyy päästä otteluun tänään niin aikaisin, että saamme hänet vihdoinkin nähdä miekka kädessä.
Samassa tultiin meille ilmoittamaan, että marsalkka de Schombergin armeijan oli nähty tulevan eräästä metsästä ja marssivan meitä vastaan.
— Menkäämme, herrat, sanoi marsalkka-herttua, hetki oli tullut, kukin paikalleen.
Meidän oli kuljettava erään joen ylitse pientä siltaa myöten; meiltä olisi voitu estää pääsy, mutta sitä ei koetettukaan. Marsalkka de Schombergin suunnitelma oli päinvastoin antaa meidän lähetä aina väijytykselle asti, jonka hän oli varustanut solatielle, missä löysitte ratsupalvelija-parkani.
Mentyämme sillan ylitse, asetuin minä paikalleni vasemmalle sivustalle, joka oli johtooni annettu.
Se oli, kuten teille sanottiin, ensimäinen taisteluni. Minulla oli into näyttää, että vaikka olinkin samaa verta kuin Monsieur, vereni oli kuumempaa kuin hänen. Näin avonaiseen ketjuun levitetyn ratsumiesjoukon: hyökkäsin sen kimppuun.
Huomasin erityisesti tuon upseerin, jonka tapasitte taistelupäivän iltana.
Hän oli kuin oikea ylimys, tyyni tulessa kuin olisi ollut paraadissa. Kannustin suoraan häntä vastaan ja paukautin häntä kohti pistoolin luodin, joka katkaisi töyhdön hänen hatustaan. Hän vastasi laukaukseen. Tunsin kuin nyrkin iskun vasemmassa kyljessäni; tapasin kädelläni tuota paikkaa, tietämättä, mikä se oli, ja näin, että käteni tuli aivan veriseksi.
Samassa, tuntematta mitään oikeaa kipua, näin silmissäni ikäänkuin punaisen pilven; maa huojui allani. Hevoseni teki liikkeen, jota minulla ei ollut voimaa vastustaa ja johon en jaksanut mukautua. Tunsin luisuvani alas satulasta. Huusin: "A moi, Bourbon!" ja pyörryin muistaen teitä.
Silmieni sulkeutuessa olin hämärästi kuulevinani kiivasta muskettien räiskettä ja näkevinäni ikäänkuin liekki-esiripun laskeutuvan eteeni.
Luultavastikin veivät puolalaiseni minut tantereelta; sillä itse minä en tiennyt, mitä minulle tapahtui, tästä hetkestä siihen saakka, jolloin selvisin tainnuksista, vain puolen lieuen matkan päässä sieltä, veljeni vaunuissa.
Kauheat tuskat herättivät minut tietoihini. Avasin silmäni; näin suuren joukon väkeä tungeksivan uteliaana ja vilkkaasti jutellen vaunujeni ympärillä. Ymmärsin, että oli kysymys siitä, minne minut viedä.
Muistin, että hyvän ystäväni herra de Ventadourin sisaren piti olla abbedissana jossakin luostarissa siellä päin. Ponnistin voimiani ja saaden pääni pistetyksi vaunun ovelle käskin viemään itseni madame de Ventadourin luokse.
Näette, että teidän ihailtava uskollisuutenne oli johtanut teidät oikeille jäljille, ja teidän syynne ei ollut, ettette löytänyt minua.
Kipu herätti minut tainnuksista; kipu siihen minut jälleen vaivutti.
En tiedä, kuka minut toimitti madame de Ventadourin huomaan; mutta sen vain tiedän, että sitten näin itseni oivallisessa vuoteessa, joskin huoneeni oli maanalainen kellari. Vieressäni seisoi luostarin lääkäri ja sänkykomerossa joku henkilö, joka virkkoi minulle, kun näki minun avaavan silmäni, aivan hiljaa:
— Älkää sanoko, kuka olette.
Niinkuin olitte ollut viimeinen muistoni, olitte nyt ensimäinen ajatuksenikin. Katselin, ettekö te ollut siellä. En nähnyt kuin outoja kasvoja ja niiden keskellä erään miehen käärityin hihoin ja verisin käsin. Hän oli lääkäri, joka oli sitonut haavani.
Suljin jälleen silmäni.
Sinä yönä tulitte luostariin ja sinä yönä vastattiin teille, peljäten kardinaalin vihaa, ettei minua ollut siellä nähty.
Te ette siis tiennyt, että minä olin siellä; enkä minä, että te olitte sinne tullut. Me voimme toisiamme melkein koskettaa, näkemättä toisiamme.
En tiedä lainkaan, millaiset olivat sitten kaksi viikkoa haavoittumiseni jälkeen. Tilani ei ollut toipumista, se oli horjumista haudan partaalla.
Viimein nuoruus ja luonteeni voima voittivat; tunsin jonkinlaisen virkeyden leviävän herpautuneihin ja kuumeisiin jäseniini, ja siitä lähtien lääkäri sanoi, että minä olin pelastettu.
Mutta millaisilla ehdoilla! etten saanut puhua, en lähteä vuoteesta, en ottaa pienimmässäkään määrin osaa muiden ihmisten elämään. En voinut elää kuin ehdolla, että olin kokonaisen kuukauden elämättä.
Sen ajan kuluessa tuomittiin ja teloitettiin marsalkka-herttua. Tuo teloitus lisäsi yhä nunna-raukkain kauhua, jotka olivat antaneet minulle turvaa.
Ei ollut muuten epäilystäkään, että jos olisi tiedetty olinpaikkani, minua olisi kohdeltu kuin Montmorencyn herttuaa, olinpa miten kuninkaallista verta tahansa. Eikö Montmorencyn herttuakin ollut Maria de Medicin sukulainen?
Päätettiin siis, että minä olin kuollut; ja niiden monien henkilöiden puheet, joiden turvallisuus vaati, että ihmiset uskoivat kuolemaani, levittivät huhua siitä kaikkialle.
Kahden kuukauden kuluttua saatoin nousta ylös. Siihen saakka olin ollut piilossa luostarin maanalaisissa kellareissa; tarvitsin nyt raitista ilmaa toipuakseni; oli marraskuu, mutta Languedoc'in lauhkea talvi salli minun kuitenkin mennä joskus ulos. Minut päästettiin öisin hengittämään ilmaa luostarin puutarhaan.
Ajatusten ja tunteiden keralla, — en sano voiman, sillä minä olin vielä niin heikko, etten jaksanut laskeutua enkä nousta portaita, — oli koko kuoleman turruttama rakkautenikin teihin herännyt jälleen eloon. Minä en puhunut muuta kuin teistä, en hiiskunut kenellekään mitään kuin vain teille.
Sitten kuin voin pitää kynää kädessäni, pyysin saada kirjoittaa teille: pyyntööni suostuttiin ja minulle toimitettiin lähetti viemään kirjettä; mutta koska kirje olisi saattanut ilmaista, että minä elin ja koska olemassaolostani olisi seurannut kauhistuneen madame de Ventadourin mielestä etsintä, vangitseminen, ehkäpä kuolemakin, niin viivyskeli lähetti vaan ympäristöllä ja tuli takaisin kahden-, viidentoista päivän päästä ja sanoi, että teidän isänne oli vienyt teidät Parisiin ja että hän oli antanut kirjeen sille kamarinaisistanne, joka näytti uskollisimmalta.
Silloin tulin rauhallisemmaksi, luottaen rakkauteenne ja että toimittaisitte minulle pikaisen vastauksen.
Kuukausi meni näin odotellessa; jokainen katoava päivä oli uusi isku luottamukselleni teihin ja riisti minulta rahdun toivoa kerrallaan.
Oli mennyt kolme kuukautta Castelnaudaryn taistelusta. Halusin uutisia noista tapauksista, jotka kiinnittivät mieltäni. Kun olin haavoittunut aivan taistelun alussa, en tiennyt, miten se oli päättynyt. Minulle karteltiin antaa pyytämiäni tietoja. Uhkasin mennä itse niitä hankkimaan.
Silloin kerrottiin minulle kaikki; silloin sain kuulla, että olimme joutuneet taistelussa tappiolle; että Gaston oli paennut ja tehnyt sitten, neljäs meistä, sovinnon vihollisten kanssa kuten oli sanonut; että herttua Montmorency oli tuomittu kuolemaan ja teilattu; että minun omaisuuteni oli otettu takavarikkoon, että olin menettänyt kaikki arvopaikkani ja arvonimeni.
Otin nämä uutiset vastaan lujamielisemmin kuin oli luultukaan. Tosin oli marsalkka-raukan kuolema minulle ankara isku. Mutta Marillac'in kuoleman jälkeen olimme me, herttua de Montmorency ja minä, monta kertaa aavistaneet tämän iskun itseämme kohtaavan.
Mitä arvopaikkaini, arvoasteitteni ja omaisuuteni menettämiseen tulee, tiedon siitä otin vastaan halveksivalla hymyllä. Ihmiset olivat riistäneet minulta kaiken, mitä ihmiset voivat riistää; mutta heidän oli täytynyt antaa minun pitää se, mitä Jumala oli minulle antanut: teidän rakkautenne.
Niinpä olikin rakkautenne siitä ajasta lähtien minun elämäni ainoa toivo. Se oli tähti, joka yksinään säihkyi tulevaisuuteni taivaalla, joka oli nyt muuttunut samassa määrin synkäksi kuin se ennen oli ollut säteilevä.
Lähetti ei ollut tavannut teitä; päätin siis olla itse oma lähettini. Teiltä ei ollut saapunut minkäänlaista vastausta; päätin itse mennä vastaustanne noutamaan.
Mutta luostarista ei ollut helppoa päästä. Minua vartioitiin: peljättiin, että minut nähtäisiin ja tunnettaisiin. Minä en niin ollen sanonut, että aioin lähteä luostarista muille seuduille, vaan että aioin muuttaa pois koko Ranskasta.
Tämä suunnitelma oli abbedissalle tervetullein, mitä saatoin hänelle esittää.
Sovittiin, että hankittaisiin kalastajia minua saattamaan, — että lähtisin Narbonneen ja sieltä aluksella edelleen. Luostarista Narbonneen matkustaisin kirkonmiehen puvussa ja abbedissan vaunuilla ja hevosilla.
Muuten: koko maailma oli niin vahvassa uskossa, että olin kuollut, etten mitenkään saattanut joutua ilmi Narbonnessa, seudulla, jonne nyt matkustin ensi kertaa elämässäni.
Kunnon abbedissa tarjosi rahavarojaan käytettäväkseni, mutta minä kiitin ja kielsin; minulla oli silloin kuin haavoituin mukana noin kaksisataa louisia, jotka sitten tavattiin kukkarossani; ja sitäpaitsi sormuksissa ja soljissa noin kymmenkunnan tuhannen arvosta timantteja.
Te olitte rikas, tarvitsiko siis minun olla rikas?
Tammikuun alkupuolella läksin luostarista, ylen kiitollisena vieraanvaraisuudesta, jota olin saanut siellä nauttia.
Oi, en aavistanut, mitä se vieraana-olo minulle maksoi!
Oltiin kahdeksankolmatta lieuen päässä Narbonnesta; tunsin olevani vielä niin heikko, ettemme voineet matkustaa kuin lyhyin päivämatkoin. Ja ehkäpä tekeydyin heikommaksi kuin olinkaan, ettei aikeitani olisi epäilty.
Ensimäisen yön lepäsimme Villepintessä; toisen Barbairassa; kolmannen
Narbonnessa.
Seuraavan päivän perästä piti minun lähteä sopimuksen mukaan. Marseilleen. Olin muka rintatautia sairastava pappi, jolle oli suositeltu Hyères'n tai Nizzan ilmaa.
Lepäsin yhden päivän Narbonnessa ja seuraavana astuin alukseen. Kahden vuorokauden päästä saavuin hyvän tuulen avulla Marseilleen.
Siellä maksoin pursimiehilleni, lähetin takaisin luostarin kaksi palvelijaa, jotka minua olivat saattaneet, ja olin nyt vapaa mies.
Hankin heti hevoset ja vaunut, joilla ajaa Avignoniin saakka, purjehtiakseni sieltä Rhonea myöten Avignonista Valenceen.
Kun herramainen ulkonäköni olisi saattanut ilmaista minut, teetin itselleni kardinaalin henkikaartin upseerin univormun. Olin varma, ettei minua siinä puvussa hätyyteltäisi.
Läksin Marseillesta ja tulin Avignoniin kolmen päivän päästä. Avignonissa kävi tuuli mereltä päin, joten oli hyvä purjehtia, ja minä heittäydyin Rhonen huomaan; ja milloin tuuli loppui meiltä, valjastimme hevoset aluksen eteen ja nousimme ylävirtaan niiden vetämien köysien avulla.
Kaukaa, aamun koittaessa, näin teidän linnanne. Siellä te olitte, siellä te odotitte minua, tai ainakin saisin siellä teistä uutisia, jos olikin totta, mitä minulle oli kerrottu, että isänne oli vienyt teidät Parisiin.
Tahdoin lähteä purresta ja kulkea maitse; alus kulki niin hitaasti! onnettomuudeksi olin vielä liian heikko.
Oi, jos olisin ennättänyt tuntia aikaisemmin! jos olisin ennättänyt nähdä teidät! Mutta niin oli sallittu, me olimme tuomittuja…
En malttanut kuitenkaan hillitä itseäni; puolen lieuen päässä Valencesta läksin pois aluksesta. En voinut vielä kulkea nopeasti; mutta käyntini oli kuitenkin nopeampaa kuin aluksen kulku.
Sitäpaitsi oli toivo saada tavata teidät tuonut minulle melkein entisen voimani takaisin. Jo pitkän aikaa näin parvekkeenne, saman, jolla seisten olitte minua hyvästellyt; sillä minä olin kulkenut jo tien mutkan ohitse. Mutta parvekkeenne oli tyhjä, uutimenne olivat lasketut. Koko linna, jota olin kaivannut nähdä, näytti nyt jollakin tavoin niin synkältä ja tyhjältä, että minua aivan karmi.
Yhtäkkiä huomasin pääoven aukeavan ja siitä tulevan kadulle saattueen, joka kääntyi kaupungille päin ja katosi.
Olin vielä noin puolen tai neljänneslieuen päässä linnasta; tunsin sydäntäni viiltävän tietämättäni mistä syystä ja voimieni loppuvan.
Nojauduin tien varrella kasvavaa puuta vasten; pyyhin otsaani, jolla hiki helmeili, ja jatkoin sitten matkaani. Tuli vastaan eräs palvelija.
— Ystäväni, kysyin häneltä melkein raukenevin äänin, asuuhan neiti
Isabelle de Lautrec tuossa linnassa?
— Asuu, upseeri, vastasi mies; hän on vielä neiti Isabelle de Lautrec.
Mutta puolen tunnin kuluttua täytyy häntä kutsua toisin.
— Täytyy häntä kutsua toisin? Ja mitenkä häntä täytyy kutsua?
— Nimeltä: rouva varakreivitär de Pontis.
— Mitenkä rouva varakreivitär de Pontis?
— Koska hän on puolen tunnin päästä minun isäntäni varakreivi de
Pontis'n vaimo.
Tunsin lentäväni kalmankalpeaksi; peitin otsani nenäliinaan.
— Siis tuo saattue, kysyin, jonka näin lähtevän linnasta…?
— Oli hääsaatto.
— Ja nyt ovat he…?
— Nyt ovat kirkossa.
— Ei, se on mahdotonta!
— Mahdotonta! huudahti palvelija. — Kautta miehen sanan, upseeri, jos tahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä, niin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.
Sitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin silmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut uskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle valehdella; mutta varmasti hän valehteli.
Tunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin nopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden arvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua kellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.
Tuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut tuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa tapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te, joka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli joko erehtynyt tai puijannut minua.
Ja sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen sekautuessani.
Jos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan olisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni edessä kaikki väistyivät syrjään.
Silloin… Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini voidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun en tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa tätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa… Oh! te ette ole kärsinyt muuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne tähden.
Anteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen tiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle se oli ankarinta totta!
Näin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi silmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana hevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi; sillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt sydämeen.
Minä kohotin käteni silmilleni … selkä köyryssä, huohottaen, mutisin itsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä:
— Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!… Hyvä Jumala, silmäni, korvani, kaikki aistini pettävät!… Hän yksin ei petä minua; hän yksin ei voi minua pettää.
Ja sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin minä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että te pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne tehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän rakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille, uskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:
— Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä,
minä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi
Isabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa…
Päästäkää minut kihlattuni kanssa!
Ja minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien tahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.
Oi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte sisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni pohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te katositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi huudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois väkijoukosta, olin kadonnut.
Riensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin pursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:
— Isabelle! Isabelle!
He antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli lähdettävä.
Viittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone läksi meitä viemään.
Mitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa viimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä rakastavana. Mutta elänyt minä en ole.
Odotin määräajan täyttymistä, jonka itselleni asetin vannoakseni munkkivalan. Sen määräajan te teitte nyt läheisemmäksi; kiitos teille! Nyt, kun tiedän, että te ette pettänyt minua, nyt, kun tiedän, että rakastatte yhä minua, on valani helpompi tehdä ja menen rauhallisempana Jumalan luo.
Rukoilkaa veljenne puolesta… Veljenne rukoilee puolestanne.
Kello kolme iltapuolella.
XVIII.
Puoli kuusi samana iltana.
Mitä te sanottekaan! minä en oikein ymmärrä teitä. Te olette nyt minut löytänyt, te olette varma, etten ole teitä pettänyt, olette varma, että minä rakastan teitä, ja se tekee määräaikanne läheisemmäksi, sanotte, ja valanne helpommaksi antaa ja saa teidät rauhallisemmaksi uhrautumaan Jumalalle!
Oi Jumalani! yhäkö olisi teillä tuo kummallinen aikomus vetäytyä pois maailmasta?
Kuulkaa, mitä sanon: Jumala ei loukkaa oikeutta. Kun minä pyhitin itseni hänelle, tein sen luullen, että te olitte kuollut; mutta te olittekin elossa: Jumala ei ole tahtonut ottaa vastaan silloin epätoivosta tehtyjä lupauksia, jolloin ei ollut syytä epätoivoon; minä siis olen vapaa, vapaa, vaikka olenkin tehnyt lupaukseni.
Oi, niin, niin, kuten sanotte: me olisimme melkein voineet koskettaa toisiamme tuolla luostarissa, eikä mikään sanonut meille, että me olimme niin lähellä toisiamme. Oi, minä erehdyn, olen kiittämätön omaa sydäntäni kohtaan. Jokin ääni huusi minulle: "Pysy sittenkin täällä, viivy, jää, hän on täällä."
Niin, minä ymmärrän, hän vapisi kohtaloaan, tuo abbedissa-parka, hän pelkäsi, että vierasystävyys, jota hän teille tarjosi, olisi ollut hänen tuhonsa.
Oi! miksi en minä saanut teitä löytää! Olisin ollut ylpeä Jumalan minulle antamasta tehtävästä: pelastaa Henrik IV:nnen poika! Olisin uhmannut kaikkia vaikeuksia, ainoastaan saadakseni oikeuden ylpeillä, kunnian sanoa: "Kun koko muu maailma hylkäsi hänet, minä yksin otin hänet turviini, minä yksin suojasin häntä."
Mikä hullu olenkaan! jos niin olisin sanonut, olisin pettänyt teidät, ja te olisitte ollut tuhon oma niinkuin marsalkka-herttuakin.
Parempi siis on, että tuo nainen salasi teidän olemassa-olonne minultakin ja että te elätte; parempi on, että minä kärsin, että minä olen onneton, että minä kuolen.
Mutta miksi olisin onneton? miksi kuolisin? Te ette ole tehnyt luostarilupaustanne, ja minä pidän omaani purettuna. Lähdetään pois, mennään Italiaan, Espanjaan, vaikka maailmaan loppuun. Minä olen rikas vielä; ja mitä me muuten rikkauksilla? Te rakastatte minua, minä rakastan teitä! mennään! lähdetään!
Oi! vastatkaa minulle. Niin, sanokaa minulle, missä te olette, sanokaa, minne voin lähteä teitä etsimään.
Ajatelkaa, että te olette minua epäillyt, minua, Isabelleänne, epäillyt halpamaisuudesta, ja että te olette minulle velkapää hyvityksen.
Minä odotan, odotan.