XIX.
Kello viisi aamulla.
Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.
Ah! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen etsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota onnea vastaan.
Isabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys. Lupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja sitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.
Älkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen lupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.
Meillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus on meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä kulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska pyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te minun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei olisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille ikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.
Ja älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä vähemmän kuin te rakastatte minua.
En tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä kiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on syöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on noussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta tullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat, ilmestyksen toisesta elämästä.
Uskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä horjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne sofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin sekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme iankaikkisesti Jumalan luona!
Muistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa: vallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse Jumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen kuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia omaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle, sanokaa minulle: "Minä olen vapaa!…" ja silloin, silloin… Oi, minä en tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille annetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.
XX.
Kello kaksi iltapäivällä.
Se on totta, te olette oikeassa, mikään ei saa häiritä onneamme. Sydämissämme ei saa olla ei pelkoa eikä tunnontuskaa; myrskyisen ja synkän taivaamme täytyy muuttua aivan kirkkaaksi ja tähtien valaisemaksi. Niin, hän, jonka puoleen käännyn, kuulee minua; olipa hän kuinka taipumaton tahansa, hän viimein säälii minua; ja nyt minä pyydän teiltä kolme kuukautta aikaa vapaasti liikkuakseni, ja ellei kyyhkysemme kolmen kuukauden kuluttua tuo teille paavin julistusta, joka minut vapauttaa, silloin on ainoa toivomme taivas.
Silloin liittykää Jumalaan niinkuin minäkin, liittykää purkamattomilla siteillä.
Oi, liian mustasukkainen olisinkin, jos tietäisin teidän silloin olevan vapaana, itse ollessani näin kahlittuna.
Huomenna olen jo matkalla.
XXI.
Kello puoli viisi iltapäivällä.
Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!
Kesäkuun 1 päivänä 1638.
Tänään on juuri kuukausi siitä kuin sain teidän viimeisen kirjeenne; kuukausi, jonka ajalla en ole nähnyt kyyhkysemme tulevan; kuukausi, jonka kuluessa mikään ei ole minulle puhunut teistä paitsi sydämeni.
Mutta aikaa ei ole liioin hukata. Ja kuitenkin ovat minuutit kasvaneet tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät vuosien pituisiksi. Jaksaisinko odottaa näin vielä kaksi kuukautta?
Jaksaisin; sillä minä en lakkaa toivomasta ennen kuin viimeisenä päivänä.
Kirjoitan tämän kirjeen tietämättä, saatteko sitä koskaan; mutta minä kirjoitan sen siksi, että te, Isabelle, tietäisitte päivänä, joka on meidät joko eroittava tai yhdistävä, että minä olen ajatellut teitä sydämeni jokaisen sykähdyksen hetkellä.
XXII.
Kesäkuun 22 p:nä 1638.
Lennä, kyyhky, lemmittyni, lennä kalliin henkiinherätettyni luo, sano hänelle, että hänen rukouksensa minua ovat suojanneet, sano hänelle, että minä olen vapaa, sano, että me olemme onnelliset!
Vapaa! vapaa! vapaa!
Anna, niin kerron sen sinulle, rakas!
En tiedä, miten alkaa, minä olen mieletön onnesta!
Tiedät, että juuri sinä päivänä, jolloin kirjoitin sinulle viimeisen kirjeeni, julistettiin virallisesti se onnellinen uutinen, että kuningatar oli raskaana. Tämän johdosta tuli olemaan suuret juhlat kaikkialla pitkin Ranskaa, ja kuningas ja kardinaali olivat antavat kaikellaisia armonosoituksia.
Minä päätin rientää heittäytymään kardinaalin jalkain juureen, jolla on kaikissa kirkollisissa kysymyksissämme täydet valtuudet Roomasta.
Siksi pyysin sinulta määräaikaa ainoastaan kolme kuukautta.
Jo samana päivänä, jolloin sinulle kirjoitin, matkustin luostarista johtajattaremme luvalla.
Viereisessä kammiossa asuva naapurini lupasi vaalia kyyhkystämme. Luotin häneen kuin itseeni, ja jätin siis kyyhkysen olematta huolissani siitä.
Läksin matkaan. Mutta kuinka koetinkin joutua, en päässyt Parisiin ennen kuin vasta seitsemäntoista päivän päästä.
Kardinaali oli maatilallaan Rueil'ssa. Minä läksin heti Rueil'hin.
Hän sattui olemaan sairas eikä ottanut ketään vastaan. Jäin kylään majataloon odottamaan. Olin ilmoittanut nimeni isä Josefille. Kolmantena päivänä tuli isä Josef itse ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa oli valmis ottamaan minut puheilleen.
Nousin tämän uutisen kuullessani tuoliltani, mutta vaivuin takaisin; olin tullut kalmankalpeaksi; sydämeni oli haljeta, jalat horjuivat allani.
Isä Josef ei ole helläsydäminen mies, mikäli väitetään; ja kuitenkin, kun hän näki minun melkein heittävän henkeni ajatellessanikin, että minun täytyi astua kardinaalin eteen, hän rohkaisi minua parhaansa mukaan, ilmoittaen, että jos minulla oli kardinaalille jokin anomus, oli nyt sopiva hetki, sillä kardinaali voi nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin.
Oi! syynä oli se, että koko elämäni, koko sinun elämäsi riippui siitä, mitä tuon miehen ja minun välilläni oli tapahtuva.
Seurasin isä Joosefia näkemättä eteeni: silmäni tähtäsivät häneen, hänen askeleensa johtivat askeleitani kuten olisi jokainen hänen liikkeensä määrännyt minun liikkeeni.
Me kuljimme erään kaupungin-korttelin läpi, me menimme puistoon. Kuljimme suurten puiden reunustamaa puistokujaa; kaikki nämä vaihtuvat näyt huomasin kunkin kokonaisuudessaan; mutta yksityiskohdat katosivat minulta.
Vihdoin huomasin kuusamista ja elämänlangoista tehdyssä lehtimajassa miehen, joka puolittain loikoi ja istui leposohvalla. Hän oli valkeaan pitkähelmaiseen viittaan puettu ja päässä oli hänellä punainen kalotti, kardinaalin arvomerkki. Ojensin käteni tuota miestä kohti, isä Josef ymmärsi kysymykseni.
— Kyllä, se on hän, sanoi isä Josef.
Mentiin juuri erään suuren puun ohitse; minä nojauduin siihen, sillä tunsin, että jos yrittäisin askeleenkin eteenpäin ilman tukea, niin kaatuisin.
Kardinaali huomasi epäröintini, tuon liikkeen, joka osoitti, miten heikko olin; hän nousi paikaltaan.
— Tulkaa pelkäämättä, sanoi hän.
En tiedä, mikä tunne teki hänen äänensä, joka tavallisesti on niin tyly, lempeäksi minua kohtaan; mutta niin vaan on, että se sai minut toivomaan parhainta.
Minä ponnistin voimiani ja riensin melkein juosten heittäytymään hänen jalkoihinsa.
Hän viittasi poistumaan isä Josefia, joka totteli, vetäytyen niin kauas, ettei kuullut puhettamme, mutta ei niin, ettei olisi meitä nähnyt.
Kallistin päätäni ja ojensin molemmat käteni häntä kohti.
— Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.
— Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni myöskin autuuteni.
— Nimenne?
— Isabelle de Lautrec.
— Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on harvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme hänet.
— Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen muistoaan mieleenne?
— Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi sellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa minä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä toivotte?
— Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.
— Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa voitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan jouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta vuodesta huolimatta?
— Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.
— Ja nyt te kadutte, vai kuinka?
Luin mieluummin katumukseni häilyväisyyteni kuin uskollisuuteni syyksi.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoin hänelle, olin vasta kahdeksantoista-vuotias, ja miehen kuolema, jota rakastin, oli tehnyt minut hulluksi.
Kardinaali hymyili.
— Niin, ja nyt olette neljänkolmatta ja olette tullut järkeväksi.
Minä ihmettelin hyvää muistia, joka säilytti tuon miehen mielessä niin vähäpätöisenkin tapahtuman kuin menoni luostariin, lapsi-raukan, jota hän ei ollut edes nähnytkään.
Minä odotin vastausta, yhä kädet ristissä.
— Ja nyt, sanoi hän, nyt tahtoisitte peruuttaa lupauksenne, sillä nainen voitti nunnan, sillä maailman muistot seurasivat teitä luostarikammioonne, sillä te omistitte ruumiin Jumalalle, mutta sielu, sielu jäi, eikö niin, maailmalle? Oi, inhimillistä heikkoutta!
— Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! huudahdin minä, minut perii onnettomuus, ellette sääli minua!
— Mutta tehän vannoitte valanne vapaasti ja aivan omasta tahdostanne.
— Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän ylhäisyytenne, minä olin hullu.
— Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta päätöksessänne?
Puolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin tuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut sinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.
— Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.
Vääntelin käsiäni tuskasta.
— Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan ylimielisesti.
— Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan teitä viimeiseen hengenvetooni saakka.
— Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII:nnen neuvonantajana tahdo, että niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa; teidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja Ranskan tosi kunnia on minulle kallis.
Ja sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:
— Te rakastatte jotakuta?
Minä painoin pääni aivan maan tomuun.
— Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te rakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?
— On, teidän ylhäisyytenne.
— Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?
— Hän odottaa.
— Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen "de Lautrec", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi katoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.
— Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen jalkojaan.
Hän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä
Josefille, joka nyt tuli luo.
— Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte, sanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka päästää hänet luostarivalasta.
— Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?
— Se on helppoa: kun joku kysyy mielipidettänne minun suhteeni, sanokaa, että minä osaan rangaista ja palkita. Elävänä olen rangaissut petturi Montmorencyä; vainajana palkitsen uskollista de Lautrec'ia. Menkää, tyttäreni, menkää.
Minä suutelin vielä kymmenesti hänen käsiään ja seurasin sitten isä Josefia. Tunti sen jälkeen toi viimemainittu sitten minulle julistuskirjan, joka päästää minut lupauksestani.
Minä läksin heti kohta paluumatkalle, minuuttiakaan hukkaamatta, tuo kallis paperi sydämelläni, ja varmaan hartaammin tuntein kuin koskaan ennen Jumalaa kohtaan, nyt, kun Hän oli vapauttanut minut sanastani.
Minulta ei mennyt kuin kolmetoista päivää matkalla, ja nyt olen tässä, ja nyt kirjoitan sinulle, rakkaani, en kaikkea, mitä tahtoisin sinulle sanoa, sillä silloin kirjoittaisin tästä kokonaisen kirjan ja saisit odottaa seitsemän päivää tietämättä, että minä olen vapaa, että minä rakastan ja että pian olemme onnelliset.
Minä lopetan nyt nopeasti, että saisit kuulla tämän kalliin uutisen minuuttia aikaisemmin.
Hevoset saavat olla valjaissa, ja kun kyyhkynen tulee takaisin, minä lähden luoksesi.
Ilmoitahan ainoastaan missä olet ja odottele minua.
Lähde, kyyhky, lähde: koskaan en ole näin tarvinnut siipiesi apua. Mene ja palaa!
Ymmärrät, rakkaani: ei mitään muuta kuin paikka, jossa sinut tapaan. En tahdo, että viivyttäisit kohtaamistamme minuuttiakaan, edes kirjoittaaksesi nämä autuaalliset sanat:
Rakastan sinua!…
Kymmenen minuuttia myöhemmin.
Oi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!… Se mies on määrätty kohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.
Voi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt kerron sinulle.
Kuule tätä!
Olin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen, kirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle kokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti, seurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun yhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan pyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän ilmassa ja putoavan maahan.
Oih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen lähtevän sen keralla ruumiistani.
Ja kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että ymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei minua koetettukaan pysäyttää.
Olin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.
Viidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka oli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän katseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty kyyhkysen siipeen.
Juoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä vaan huusin:
— Voi onnetonta! onnetonta! voi, onnetonta!
Neljän askeleen päässä minä pysähdyin kalveten, tyrmistyneenä, kuin iskun sydämeeni saaden: mies, upseeri, joka haavoitti kyyhkysemme, oli sama kapteeni, jonka olin nähnyt silloin yöllä Castelnaudaryn taistelutantereella. Hän oli Bitéran, joka oli ampunut sinua ja suistanut sinut hevosen seljästä.
Me tunsimme nyt toisemme.
Oi! sanon sen, silloin hän tuli melkein yhtä kalmankalpeaksi kuin minä; hän näki minut nunnanpuvussa ja ymmärsi, että hän se oli minut saanut ottamaan tuon puvun.
— Ah, madame, mutisi hän; tosiaan minä olen kovan onnen mies!
Ja hän ojensi minulle kyyhkysemme, joka pyristeli hänen kädessään ja putosi nyt maahan.
Minä nostin sen siitä; onneksi siltä oli ainoastaan siipi särkynyt.
Mutta sehän tiesi salaisuuden, missä asut, rakkaani. Sen salaisuuden se kadottaa kerallaan. Mistä minä sinut löydän, ja kuinka löydän sinua nyt, ellei se voi lentää luoksesi?
Lentää kertomaan, missä minä olen; kertomaan, että minä olen vapaa, kertomaan, että me olisimme pian olleet onnelliset!
Oi, ihan varmaan tuolla pienellä eläin-paralla on sielu. Jos olisit nähnyt, rakas kreivini, miten se katsoi minuun, kun kannoin sitä takaisin luostariin, sen murhaajan seistessä liikkumatta ja vaiti katsellen minua, nähden minun loittonevan niinkuin oli nähnyt kerran ennen tuon lakeuden verisessä ruohikossa, joka oli ollut taistelutantereena.
En tiedä, voiko tuo mies korvata koskaan pahan, mitä hän on meille tehnyt; mutta sitä vaadin, muutoin kiroan häntä vielä viimeisellä hetkelläni!
Asetin kyyhkysen vasuun lepäämään. Pidän sitä vasua sylissäni. Onneksi kuula ei ole sattunut ollenkaan sen ruumiiseen; ainoastaan siivenpää on ruhjoutunut.
Olen irroittanut tuosta siipi-raukasta veren tahraaman kirjeen. Jumalani! Jumalani! ellei olisi sattunut tätä odottamatonta tapausta, olisit sen nyt pian saanut käteesi.
Missä sinä olet? missä sinä olet? kuka minulle sanoo, missä olet?
Ah! tuossa tulee luostarin lääkäri, jota lähetin noutamaan.
Kello neljä.
Lääkäri on hyvä, kunnon mies; hän ymmärsi, että eräissä elämän salaperäisissä kohtauksissa kyyhkysen henki on yhtä kallis kuin kuninkaan.
Hän ymmärsi sen nähdessään minun epätoivoni.
Hän ymmärsi sen nähdessään veren tahraaman kirjeen.
Haava itsessään ei ole minkään moinen; kolmessa päivässä kyyhkysemme olisi parantunut, jos lääkäri olisi leikannut siltä siiven pois.
Mutta minä vastustin jyrkästi sellaista; minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja sanoin hänelle:
— Koko elämäni on sidottu tuohon siipeen, jonka tahdotte leikata poikki. Kyyhkysen täytyy kyetä lentoon! täytyy!
— Se on vaikeampaa, virkkoi hän, enkä voi antaa teille varmaa vastausta; mutta ainakin teen kaiken, mitä suinkin voin. Mutta missään tapauksessa ei se pääse lentämään ennenkuin kahden, kolmen viikon päästä.
— Vaikkapa vaan kahden, kolmen viikon; kunhan se vaan lentää!
Ymmärrät, ystäväni, että se on ainoa toivoni.
Siipi on sidottu ruumista vasten; Iris näyttää ymmärtävän asian, pikku parka; se ei nyt hievahdakaan; se vaan katsoo minua.
Minä olen asettanut sen nokan ylettyville vettä ja jyviä. Ja onhan sillä vielä käteni, josta se saa ottaa ravintonsa.
Mitä voisin odottaessani tehdä, että sinä saisit tiedon siitä, mitä on tapahtunut? mistä saada lähetti, joka löytäisi sinut? mihin ilman suuntaan kääntyä, saadakseni annetuksi hätämerkkini kuin haaksirikkoutunut ajelehtien keskellä valtamerta?
Miksi ei ruhjoutunut toinen käteni hänen siipensä asemasta.
Kesäkuulla.
Niin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut luostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt tunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei olisi tuota onnea pyhittänyt.
Kun sanoin sinulle: "Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme onnelliset", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin ääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se olikin.
Nyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin tavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: "Minä rakastan sinua, sulhoni", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää tuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: "Ole rauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset."
Olen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa.
Se kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.
Minä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu helpoittavan kipua. "Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin kiittääkseen minua."
Kyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä hoitelen.
Mutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!
XXIII.
Heinäkuun 1 päivänä 1638.
Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme turhaan.
Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.
Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?
Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi pitänyt tulla takaisin.
Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?
Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!
Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!
XXIV.
Heinäkuun 5 p:nä.
Oi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen kirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös, kokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!
Jos me kerran tapaamme toisemme, — oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin rukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! — jos me kerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä varmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!
Jos emme tapaa toisiamme … voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät tuohon pelkooni … niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten niitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen viimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: "Minä rakastan sinua!"
Oi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen ja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon ja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!
Huomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?
Siksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna, silloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt vasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta ikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten meille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.
Huomenna! huomenna! huomenna!
Minä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla painolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat kaiken.
Huomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa.
En koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.
Mitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä sinua rakastan ja miten minä kärsin?
Heinäkuun 6 p:nä.
Aamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään ummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.
Toivon, että Jumala on rukoukseni kuullut ja että sinä tänään saat tietää, missä minä olen, että minä olen vapaa ja odotan sinua.
Kyyhkynen on jo yhtä kärsimätön kuin minäkin; se lyö ikkunaruutuihin nokallaan ja siivillään.
Sinulle avataan ikkuna, pikku raukka! Jumala suokoon, että siipesi olisi kyllin luja kestääksesi matkan, jolle lähdet.
Keskeytän tämän kirjeen, kirjoittaakseni pikku lapun, jonka se tuo sinulle, tai ehkä, oi minua! vain koettaa lähteä sinulle tuomaan.
Kello neljä aamulla, heinäkuun 6 p:nä.
Jos kyyhkynen pääsee luoksesi saakka, rakkaani, lue tämä kirjelappu ja lähde matkaan sekuntiakaan hukkaamatta, niinkuin minäkin lähtisin, jos tietäisin, mistä sinut löytäisin.
Minä olen vapaa, minä rakastan sinua ja odotan sinua Montolieun luostarissa, Foix'n ja Tarasconin välillä, Ariègen varrella.
Saat sitten kuulla, minkätähden en sano nyt vielä, miksi tämä kirjelappu on niin lyhyt ja tämä paperi niin ohutta.
Saat kuulla kaiken, ja tuhannen muuta seikkaa, kaikki onnettomuutemme, kaikki tuskamme, kaikki toivomme, jos kallis airuemme pääsee tulemaan sinun luoksesi saakka; sillä jos se pääsee luoksesi, niin sinä lähdet matkaan samassa tuokiossa, eikö niin?
Minä odotan sinua, rakkaani, niinkuin sokea odottaa valoa, niinkuin kuoleva odottaa elämää, niinkuin vainaja ylösnousemusta.
Lähde, rakas kyyhky, lähde!
Heinäkuun 6 p:nä, kello viisi aamulla.
Me olemme kohtalon kiroomat!
Oi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää enää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!
Se ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli erään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi lentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.
Minä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli pelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin kyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti se lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!
Ja minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa, tempoen ruohoa käsin ja hampain.
Jumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian onnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni, sattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.
Oi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta, ajatusta!
Herra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra,
Jumalani, minä tulen hulluksi!…
Odota, odotahan.
Jumalallinen laupeus, sinä olet minua kuullut, sinä olet täyttänyt rukoukseni.
Kuule nyt, kuule, armaani, sydämeeni syttyi taas toivo, tai paremminkin on tuo toivoni valaistus ylhäältä.
Kuulepas! ikkunastani olen niin usein seurannut katseillani kyyhkysemme lentoa, kun se on lähtenyt matkalle, että voin harhaan menemättä kulkea ainakin parin kolmen lieuen matkan, siihen suuntaan kuin sekin. Se lensi aina sen pienen, leveän joen lähdepaikkojen ylitse, joka laskee Foix'n kohdalla Ariégeen. Sen on pitänyt lentää yli pienen Amourtierin metsän ja sitte Salat'n, yli Saint-Gironsin ja Oust'n välillä.
No niin; täten aion nyt menetellä:
Minä pukeudun pyhiinvaeltajaksi; minä lähden sinua etsimään, kuljen tästä ensin pieneen Rieupreganin kylään saakka; sen kylän seuduilla se katosi aina näkyvistäni; ja kun olen kulkenut kylän ohitse, hyvä, minä turvaudun kyyhkyseen. Se voi kerrallaan lentää aina noin sadan askeleen matkan. No niin, se lentää sata askelta, levähtää ja lentää taas sata askelta, ja on oppaanani; minä seuraan sitä, seuraan niinkuin heprealaiset seurasivat tulenpatsasta yöllä ja pilvenpatsasta päivällä; sillä minäkin vaellan etsien luvattua maata, ja minä sen löydän, tai kuolen uupumukseen ja tuskaan tielle.
Oi, sen tiedän hyvin, matka on pitkä; kyyhkysparka, — anna anteeksi kärsimykset, joita sinulle tuotan, sinä rakkautemme lempeä martyyri! — kyyhkys-parka ei jaksa lentää enempää kuin lieuen tai pari vuorokaudessa; mutta ei mitään, rakkaani, vaikka saisin kuluttaa lopun ikääni sinua etsiessäni … oi, minä etsisin varmasti sinua elämäni loppuun asti!
Niinpä nyt lähden. Lähden viipymättä, heti tänä päivänä.
Olen jo puhunut kaikki luostarin johtajattarelle, kaikki paitsi en sanonut nimeäsi. Hän on hurskas ja hyvä nainen ja hän on surrut minun surujani ja itkenyt minun kyyneleitäni. Hän tarjosi minulle jotakuta henkilöä seuraksi matkalle, minä en ottanut. Minä en tahdo sinne ketään; se, mitä aion tehdä, on vaistojen tehtävä, taivaan ja meidän välinen mysteerio; minä lupasin ainoastaan kirjoittaa hänelle, jos löytäisin sinut. Jos en hänelle kirjoita, niin hän tietää, että minä olen kuollut, kuollut mielipuolena, epätoivoon, jonkin metsän laitaan, jonkin tien viereen, jonkin joen partaalle.
Minä lähden, kuljetan mukanani kaikki kirjeet, jotka olen sinulle kirjoittanut, joita sinä et ole saanut, joita et saa ehkä koskaan. Ah, jos voisin kerran heittää ne kaikki eteesi sanoen: "Lue! lue! lemmittyni!" sinä päivänä näkisit, miten minä olen kärsinyt; sinä päivänä olisin ylen onnellinen!
Nyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni tänään Rieupreganiin asti.
Heinäkuun 7 p:nä, yöllä.
Minä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin sanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen, nojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa veistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.
Oi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on vihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja lepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan hietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.
Minä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi Jumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua yhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.
Niinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että sinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien päässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?
Odota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä varmaan saavun luoksesi.
Minä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan, josta näkee tuonne Boussenac'in kylään.
Se kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei kyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira, joka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla oikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.
Sanoin itsekseni:
— Jos tuo koira lakkaa ulvomasta, on se hyvä merkki, ja minä löydän hänet.
Koira vaikeni.
Kuinka ihminen on kärsiessään taikauskoinen, sinä sydämeni syvästi rakastettu! Tunnetko sen? kärsitkö sinäkin?
Mikä ihana yö, hyvä Jumalani! Ajattelin, että ehkäpä sinäkin seisot ikkunasi ääressä niinkuin minä, ehkäpä katselet tänne minuun päin niinkuin minä sinne sinuun, ehkä sinä ajattelet Jumalaa ja minua niinkuin minä ajattelen sinua ja Jumalaa.
Näitkö tuon kauniin tähden, joka piirsi taivaslakeen hehkuvan viirun? kuinka pitkän matkan lensi se sekunnissa?
Oi, voisinpa niinkuin se yhdessä sekunnissa päästä täältä luoksesi; saisinpa luoksesi päästyäni niinkuin se sammua!
Valitsisin tuon valoisan onnen tuokion, vaikkapa sitä seuraisi iankaikkinen yö.
Huomiseen, rakkaani; huomispäivä vie, toivon, minua jälleen lähemmäksi sinua.
Heinäkuun 9 p:nä.
Nyt olen pysähtynyt pieneen kylään nimeltä Soulan. Hyvä Jumala, millainen ukonilma! Mitä oli maamme rikkonut, koska Jumala uhkasi sitä pelättävällä äänellään?
Virtanaan syöksyvä sade sai Salat-joen tulvilleen, kahlaaminen ei ole nyt enää mahdollista, ja sillalle päästäkseni täytyisi minun kulkea rantaa ylös aina Saint-Gironsiin saakka, se on: hukata kaksi päivää.
Minulle vakuutetaan, että huomenna minä voin jälleen jatkaa matkaa, että joki on silloin laskeutunut entiselleen.
Voi minua! kokonainen päivä hukattu! päivä, jolloin sinä minua odotat, aivan varmaan! päivä, jolloin sinä minua ehkä syytät.
Heinäkuun 12:nnen päivän iltana, Alos'n kylässä.
Muuan talonpoika suostui tulemaan oppaakseni: minä kuljin joen ylitse hänen muulinsa seljässä. Kerran oli virta vähällä viedä meidät kaikki mennessään; neljännes-osalla matkaa ei eläin tavannut pohjaa.
Loin silmäni taivaalle, painoin kädet ristiin rinnoilleni ja sanoin:
— Jos kuolen, Herra, sinä tiedät, että kuolen hänen tähtensä.
Siitä näet, että me löydämme varmaan toisemme, koska minä en kuollut.
Heinäkuun 15 p:nä.
Jatkoin matkaani jalkaisin, yhä kyyhkysemme opastuksella. 13:na päivänä kävelin Alos'sta Castilloniin; se oli ankara päivä pikku raukallemme. Minun pitäisi sääliä sitä enemmän: minä olin kävellyt vähintään kolme lieuetä.
Seuraavana päivänä, 14:nä, maksoin eilisen julmuuteni pääsemällä tuskin yhtä lieuetä, ja tänään, 15:nä, olen saapunut Saint-Lary'hin, pienen, nimettömän joen poikki, joka laskee Salat-jokeen.
Muuten olen minä oikealla tolalla, sen tiedän varmasti. Kyyhkynen ei epäröi kertaakaan, ei poikkea suorasta suunnasta tuokioksikaan. Se menee suoraan ja empimättä eteenpäin.
Mutta aika vaan kuluu ja sinä odotat; aika kuluu, ja sinä olet tehnyt luostarilupauksen.
Voi! älä kiirehdi täyttämään tuota lupausta, rakas! Luota minuun, luota omaan Isabelleesi.
Sinä epäilit kerran häntä, ja se tuli meille molemmille kalliiksi.
Heinäkuun 18 p:nä.
Kolme päivää olen nyt harhannut melkeinpä umpimähkään, kierrellen metsikköjen ympäri, pitkin jokien mutkia. Ah! ilmassa ei ole esteitä niin paljon kuin maan pintaa kulkiessa. Kyyhkynen pääsi paikoista, joissa minun usein oli pakko pysähtyä.
Tunnustan sen sinulle, armaani, että voimani ja rohkeuteni pettävät nyt yhtaikaa, ja minä olen vaipunut maahan puun juurelle, nääntymäisilläni, toivottomana.
On jo yksitoista vuorokautta siitä kuin läksin matkalle, ja olen kulkenut tuskin viittätoista, kahdeksaatoista lieuetä, matka, jonka Iris lensi tunnissa, kun se oli meidän rakkautemme viestin-viejänä, kiitäen kuin nuoli surkeain matelijain ylitse, jotka nimittävät itseään luomakunnan herroiksi ja joilla ei ole linnun vaistoa; jotka kuluttavat yksitoista päivää matkaan, minkä kyyhkynen kulkee yhdessä tunnissa.
Sanopas, kuinka voi tuollainen magnetisoitu neulapaha tietää, missä pohjoinen on, kun taas minä, elävä, ajatteleva, kulkukykyinen olento, tehty Jumalan kuvaksi, en tiedä, missä sinä olet?
Kuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää toiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en sinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin sanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?
Oi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule ojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!
Jumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!
Heinäkuun 29 p:nä.
Minä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut kuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut viimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki; vähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä, jolloin aaveet kulkevat.
Sentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt haamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt, kun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että olen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet kerran jo niin luullut.
Oi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua! rakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.
Muistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut puron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen henkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten kuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi minullekin.
Samoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin metsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan sisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen voimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta tuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin, koko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin tiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.
Kaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän ainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani ympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni jalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa pysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä siipi-raukallaan.
Tuo nainen oli ollut paluumatkalla Mauléonin markkinoilta kahden miehen seurassa, ja nähdessään, että minä olin vielä hengissä, oli heidän tullut sääli minua ja he toivat minut tänne, jossa nyt olen.
Olinpaikkani on pieni kylä lähellä Nestier'ta, sanoivat minulle. Huone, jossa asun, mahtaa olla kylän korkeimmalla kohdalla; sillä vuoteestani en minä näe muuta kuin taivasta.
Oi, taivas! taivas, yksinään siltä odotan minä apua.
Eilen minä kysyin, monesko päivä kuussa nyt oli, minulle sanottiin, että oli heinäkuun 28:s päivä. Oi, kolmattakymmentä vuorokautta on nyt mennyt lähdöstäni ja niin kauan olen harhaillut onnen kaupalla. Missä asti olen? kaukana sinusta vai lähelläsi?
Pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta tuskin olin piirtänyt ensimäiset kirjaimet, kun päätäni alkoi pyörryttää ja minun oli mahdoton jatkaa.
Tänä iltana voin paremmin; kirjoitin jo melkein helposti, enkä ole levännyt kuin kolme kertaa kirjoittaessani näitä kolmea-, neljääkymmentä riviä, jotka ovat jo paperilla.
Olen kiittäen käskenyt pois kunnon naisen, joka on valvonut vuoteeni ääressä. Minua ei enää tarvitse vaalia, minä voin paremmin ja tunnen itseni voimakkaaksi. Tänä yönä minä koetan nousta vuoteesta, ja huomenna lähteä matkaan.
Minä kuolisin, jos minun täytyisi maata näin toimettomana sillaikaa kuin sinä odotat minua; sillä odotathan minua, kuule, sydämeni rakastettu, odotathan?
Kyyhkynenkin on nyt hyvin levännyt; toivon, että se voi lentää pitempiä välejä kerrallaan ja niin ollen viedä minua nopeammin sinua kohti.
Toivoin saada kuluttaa koko yön kirjoittaen; mutta luotin liiaksi voimiini: minun täytyy nyt keskeyttää, minun täytyy nyt sanoa sinulle hyvästi; korvani soivat, kaikki vaappuu ympärilläni, ja kirjaimet, joita kynäni piirtää, vilahtelevat tulena silmissäni.
Oi!…
Kello neljä aamulla.
Nukuin suunnilleen kaksi tuntia, hirvittävän levottomassa unessa, joka oli kuin kuumehouretta. Onneksi näen nyt silmät avatessani päivän kohta koittavan.
Oi, armaani, kuinka ihana olisi päivänkoitto, jos olisimme toistemme luona, jos saisimme katsella yhdessä kaikkia noita kalpenevia tähtiä, joiden nimet sinä tunnet ja jotka sulautuvat ja raukenevat ilmoihin joku hetki ennen kuin aurinko, vuorostaan ilmestyen, karkoittaa ne pois!
Minä avasin ikkunani, minusta tuntuu kuin näkisi siitä rajattomiin äärettömyyksiin. Oi minua! mitä laajempi ala, sitä onnettomampi olen.
Jumala! eikö tuo Teseuksen ja Ariadnen kaunis taru todellakaan ole muuta kuin satua, ja eikö rukoukseni, minun syvä, palava, alinomainen rukoukseni, saa Sinun pyhältä oikealta kädeltäsi lähtemään jotakuta enkeliä, joka tuo minulle johtolangan löytääkseni hänen luokseen?
Oi, minä kuuntelen, katselen, odotan.
Ei mitään, mitään tule, Jumalani! ei muuta kuin aurinko, tuo Sinun kuvasi, joka nyt vielä näkymättä värittää ruusunhohteiseksi koko ilmanrannan vuorijonon yläpuolella, jonka takaa se nyt jo nousee.
Oi miten tämä näky olisi ihana, jos sydän olisi tyyni!
Kuinka nuo kukkulat, joiden sinertävä ääriviiva kuvastuu terävästi auringon kultaisia säteitä vastaan, ovat muodoltaan kauniit ja sirot! Kuinka tuo toinen vuorijono, joka sulkee näköpiiriä, on jättimäisen valtava ja kaunis lumihuippuineen, jotka saavat hopeisen hohteen ja säkenöivät jumalallisen tähden ensi loimussa! Kuinka tuo suuri joki, joka tasankoa halkoo ja virtaa tänne kohti minua, on yhtenäinen, majesteettisen syvä! Kuinka … hyvä Jumala!
Hyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota rukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta kuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo kaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka ovat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka juoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin hallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa … nuo ovat ne vuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän minulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun näköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan minun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen luokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon ne avatessani?
Jumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!
Sinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi
Sinulle puhua kuin polvillani.
Polvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta; polvillesi! maahan! maahan!
Kello yhdeksän aamulla.
Minä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman.
Minä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.
Viimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.
Oi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin nähty! runoilija, hyvin kuvattu!
Tuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka kirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi, violetista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas huippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa; tuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.
Oi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen samaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se kirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään; kun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat minut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat pyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?
Hyvä Jumala; tuskin voin lukea; onneksi osaan ne ulkoakin; jos ne hukkaisin, voisin ne lukea ulkoa ensimäisestä viimeiseen riviin. Minä olen lukenut ne niin monesti. "Ikkunani, valtavan jasmiinipensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni, täyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin."
Siinä se on, niin se on.
Aurinko nousee tuolta vasemmalta puolelta; sinä olet oikealla puolellani.
"Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti, vuoristosta tasankoon päin."
Se on niin, täsmälleen.
Niin, tuolla alhaalla, ilmanrannalla, — kiitos, Herra, että päivä, jonka annat, on niin kuultava! — tuolla kaukana on ylätasanko, jossa on erakkomajasi.
Oi, miksi on se vielä niin kaukana, miksi ihmisen katse on niin heikko! Näen satoja valkeita pilkkuja kiiluvan vihreistä metsiköistä; mikä noista valkeista pilkuista on sinun erakkomajasi?
Oi! rakas kyyhky, kallis kyyhky, oi kyyhkyseni, sinä taivaan tytär, sinun on se minulle sanottava.
Minä lähden, rakkaani, minä lähden; jokainen hukattu minuutti on sinun ja minun onneni varastamista; hukata hetkinenkin olisi Jumalan kiusaamista.
Etkö sinäkin menettänyt minua ainoastaan siksi, että jouduit minuuttia liian myöhään?
Tule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö niin?
Heinäkuun 31 päivänä.
Yö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä toivon!
Kyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana vuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria olevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle kuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana; ehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa, aavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä näkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun vuoksesi, joka kuolee sinua ilman.
Minä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä talossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen kaunis.
Se mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet sinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.
Sinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka katkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen jalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun koko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:
— Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.
Oi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä odotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.
Sinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole epäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.
Oi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin sinut ehkä tavannut!
Sanon ehkä, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin matkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä antaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan sinä?
Oi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt kertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.
Mitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele
Jumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.
Minä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun ajattelen Jumalaa, ajattelen sinua.
Kello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on liian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo minulle, että huomenna minä sinut tapaan.
XXV.
Heinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.
En tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta kiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen lyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.
Huomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden kolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani lupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii minua, koska sinä minut hylkäät.
Ah! Syvää tuskaa tuntematta en luovu tuosta toivosta, jonka sinä hetkeksi minulle annoit.
Minä olin vaipunut ruumiineni, sieluineni takaisin menneisyyteeni, siis onneen; vaikeampi on minun tuosta onnesta jälleen poistua kuin olisi poistua koko elämästä.
Se johtuu siitä, ettei luostarin elämä ole, mitä väitettäneekin, ei ruumiin kuolemaa, eikä hengen kuolemaa. Olen usein katsellut kuolleita ruumiita, olen kumartunut tarkastelemaan heidän kalpeaa, kalmankelmeää otsaansa; aine siinä vaan oli häviämistilassa, ei muuta. Mikään haave ei enää elänyt noissa aivoissa, jotka olivat ainaiseksi turtuneet, mikään ruumiillinen tai siveellinen tuska ei enää väristänyt noita iäksi hervonneita hermosäikeitä.
Mutta sitten olen usein tutkinut myöskin noita eläviä ruumiita, joita kutsutaan munkeiksi; vaikka heidän otsansa oli kalpeampi, kalmankelmeämpi kuin ruumiin, ei se kuitenkaan ollut vainajan, vaan olivat kyyneleet, jotka vuotavat heidän sydämestään lakkaamatta kuin syvästä ja ehtymättömästä lähteestä, vetäneet silmät heidän silmäkuoppainsa pohjaan ja kaivaneet heidän poskillensa nuo katkeruuden vaot, joista Jumala tuntee kärsimykseen valitut ja joista hän on tekevä, niin toivon ainakin, rakkautensa valittuja.
Tuo hermojen värinä, joka puhuu elämästä ja todistaa tuskaa, kulki aina heidän kiusatuissa jäsenissään. Se ei ollut elämän tyyntä eikä haudan rauhaa. Se oli kuolevan tuskaa, hiljaista, kuumemaista, kalvavaa, joka johtaa tästä maailmasta toiseen, elämästä kuolemaan, sairasvuoteesta hautaan.
Niin, Isabelle, minä en salaa itseltäni sitä, ja minä syöksyn kuiluun tarkasteltuani ensin koko sen syvyyden: minäkin olen joutuva tuohon kuolevan tilaan; veisipä se minut nopeasti hautaan!
Hyvästi, menen viettämään yön rukouksessa. Luostarin kellot soittavat kahden tunnin kuluttua aamua, julistaen, että muuan sielu, ei ruumis, jättää maailman taivaan tähden.
Kello yhdeksän aikaan on niiden, joista tulee veljiäni Jumalassa, määrä saapua minua noutamaan.
Elokuun 1 päivänä, kello viisi aamulla.
Olen nähnyt auringon nousevan viimeisen kerran. Koskaan se ei ole ollut kirkkaampi, upeampi, loistavampi. Mitä liikuttavat häntä, aurinkoa, tämän poloisen pienen maailman tuskat, jota se valaisee! mitä liikuttavat häntä ne kyyneleet, joita minä vuodatan tätä paperia kostuttaen! Kun jätän ne vain kymmeneksi minuutiksi alttiiksi sen säteille, ne juovat ne pois niinkuin ne juovat kastepisaran, joka värisee ruohon kärjessä tai häilyy timantin lailla kukkasen teriön maljassa.
En enää aurinkoa näe. Kammio, joka on minulle määrätty, on pihalle päin, jota korkeat muurit ympäröivät; pyöreän kaariportin aukosta näen ainoastaan kulman kirkkomaata: koetan pyytää tuota kulmausta hautapaikakseni.
Sen, johon mitä pikimmin tahtoo päästä, on oltava niin lähellä kuin mahdollista.
Rukoile, sieluni!
Kello yhdeksän aamulla
Veisuu lähenee; he tulevat minua noutamaan.
Minä en tahdo, että nuo ihmiset tulevat tänne. Minä en tahdo, että he näkevät teidän kirjeenne, että he näkevät tämän paperin. En tahdo, että he näkevät minun kyyneleeni.
Menen heitä vastaan ovelle; sielu jää tänne pariinne, he vievät vain kuolleen ruumiin.
Hyvästi!
Huuto, johon koko luomakunta puhkesi Jumalansa kuollessa, ei ollut syvempi, sydäntä raastavampi, valittavampi kuin minun huutoni rakkautemme kuoleman tähden.
Hyvästi! hyvästi! hyvästi!
XXVI.
Kello kymmenen.
Kammiosi tyhjä! Kirjeesi kyynelten kastelema! viimeiset jäähyväiset sinulta!
Tulin puoli tuntia liian myöhään.
Mutta entäpä jos vala ei ole vielä vannottu!
Jumala! Jumala! anna minulle voimaa.
Oi! kyyhky, jos minulla olisi sinun siipesi, vaikka särkynytkin!
XXVII.
(Katkelma kirjeestä, joka on löydetty Montolieun Ursulan-siskojen luostarista, mutta josta puuttuu alkupuoli.)
— — — — — Päivän sarastaessa minä läksin Camonsin kylästä, jossa, kuten jo, rakas äitini Jumalassa, kerroin, hän oli kaikesta päättäen käynyt samana päivänä.
Olin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen perhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo sydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.
Sitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: "Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!" voineet lähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan Jumalalle.
Minä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos olisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä ääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon, jonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa kamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen siivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka linnuntietä.
Kylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki yhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa kohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin läheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.
Onnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi kapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin puro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en uskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.
Kuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt tuskin kolmen lieuen matkan.
Usein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua olisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa, jonka sen lento minulle näytti.
Viimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin haitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä kylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin surullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin lyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: "Jou-du! Jou-du!"
Minä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta pienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä minulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun, jasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa pelkältä vihreältä pensasaitaukselta.
Kerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten näköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.
Voi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä kuullut.
Luostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen, lakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin menoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja sydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat. Mutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:
— Ei, ei, ei!
Tulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka menivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen luostariin vievää tietä.
Mitä he noutivat tuosta talosta?
Elävää ihmistä vai kuollutta?
Olin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen päässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.
Se kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin syvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.
Minä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta minä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä varmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.
Neljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki rannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut astua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja kuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä arvioinut silmilläni.
Toiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu tie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi sikäli kuin lähestyin päämaaliani.
Minä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli kynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta hiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin ovea; olin varma, että huone olisi tyhjä.
Huone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten kastama.
Tuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty tuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset jäähyväisensä.
Olin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli vannomassa valaa.
Tunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä silmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä viimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että ehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.
Minä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka oli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.
Luostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa tunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon. Minulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä rinnassa.
Kuulin pappien laulavan "Magnificatia".
Kuulin urkujen soivan: "Veni Creator".
Jumalani! Jumalani! minulla ei ollut aikaa kuin joku sekunti.
Onnetonta! kolmasti onnetonta! olin tullut kirkon kuoripuolelle, täytyi kiertää sen ympäri päästäkseen ovelle.
Keskiseinän ikkuna oli auki; mutta kuinka olisi ääneni kuulunut yli urkujen pauhun ja pappien laulun?
Koetin kuitenkin huutaa; käheä korina tuli rinnastani, ei muuta.
Löytyy hetkiä, jolloin tuntee, että kaikki meidät hylkää ja että kaikki on mennyttä!
Tunsin ajatusteni samenevan; sisässäni särkyi kaikki; mutta sitten, keskellä kaaosta, kuin salama, liekki, leimaus välkähti sielussani:
Heitin kyyhkysen ilmaan avonaista ikkunaa kohti, ja vaivuin tiedottomana maahan.
Oi taivainen laupeus! kun heräsin tajuihini, olin hänen sylissään.
Hänellä oli jo yllään munkinkaapu, häneltä oli jo tukka ajeltu pappis-tonsuuriksi, ja kuitenkin hän oli minun, minun, minun! Minun, ainaiseksi!
Valan olivat hänen huulensa jo alkaneet, kun kyyhkynen, liihoittaen alas kuin pyhä Henki auringon sädevirrassa, sen keskeytti.
Kallis, rakas kyyhkynen, sinun kuvasi veistetään haudallemme, nukahdettuasi meidän toisiinsa liittyneihin käsiimme.
Minä lupasin kirjoittaa teille, jos löytäisin hänet, hurskas äiti. Jumala rajattomassa laupeudessaan on sallinut minun hänet löytää, ja minä kirjoitin.
Teidän nöyrin ja kiitollisin tyttärenne
Isabelle de Lautrec, kreivitär de Moret.
Onnekkaassa Palermossa, syysk. 10 p. 1638.