Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve, palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi, mut säikkyi ja putosi polvillensa. Tor itse, hänen herransa, leveänä rinnaltaan, istui kalliolla ja vuoli paimensauvaa ja hymyili punaiseen partaansa. "Orja", sanoi hän, "älä pelkää! Unohdettu on vasarani, sillä kevättä kukkivat kankaat. Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä kuin tulee, ja kukin sais osansa ja nuoret sydämet lyödä vastakkain, me, ankarat urhot, mielellämme joskus paimennamme vuohia."
Kuinka goetheläinen onkaan tämä runo, ja samalla kuinka luonteenomainen "Nya Dikter"-kokoelmalle! Sellaisia runoja ei Heidenstam kirjoittanut kaksikymmentä vuotta sitten, "Dikter"-kokoelman aikaan.
Runoteos sellainen kuin Heidenstamin "Nya Dikter" ei ole tyhjennetty yhdellä tai parilla lukemisella. Siinä on säkeitä, jotka jäävät kohta mielessä soimaan, toisia, joiden sisäinen totuus vain vähitellen avautuu, taas toisia, jotka ehkä jättävät meidät kylmemmiksi, mutta jotka saavat merkitystä ja painavuutta siinä filosoofisessa kokonaisuudessa, johon ne kuuluvat. Joskus kohoavat hänen tilapäärunonsakin, esim. tervehdys Ibsenille ja ennen kaikkea "Tervehdys Suomelle v. 1900" nousuun, joka tuo mieleen Tegnérin kauniin paatoksen. Ajattelemme etenkin jälkimäistä runoa. Suomalainen ei voi liikutuksetta lukea sellaista runoilijatervehdystä kuin esim.:
Ett tack för fackelflamman, de höjt från sin vrå på jorden, för allt vi ägde samman av Hellas och Rom i Norden!
(Kiitos soihdun tulesta, jonka he ovat korottaneet kolkastaan maailmassa, kaikesta, mitä omistimme yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa.)
Joskus vievät Heidenstamin säkeet ajatuksen Karlfeltiin ("Apostlarnas resa"), mutta kun taalalais-runoilijan sanamaalaukset usein jäävät pelkiksi koristeellisiksi kuvasarjoiksi, tapaa Heidenstamin runo sisäisemmän, psykoloogisemman totuuden. Kylmimmäksi jättävät kokoelman varsinaisesti lyyrillisistä runoista sellaiset kappaleet, joissa tekijä liikuttelee skandinaavisesta jumalaistarustosta lainattuja aiheita sekä sellainen kuvitelma kuin "Första natten i kyrkogården", joka hedelmättömässä pessimismissään viiltää kokoelman miehekästä, filosoofisesti alistunutta, kosmillisia näköaloja tapailevaa runoutta vastaan.
* * * * *
Heidenstamin "Nya Dikter" palauttaa — eikä suinkaan ainoastaan siteeraamissamme tervehdyssanoissa Suomelle — todella mieleen paljon siitä, mitä meillä suomalaisilla on ollut ruotsalaisten kanssa yhteisosaa kulttuurissa, "yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa". Se johtaa m.m. mieleen mitä olemme aikojen kuluessa saaneet Ruotsin kirjallisuudesta — mitä olemme sille omissa runoilijoissamme lahjoittaneet, sehän on tuttua. Ruotsin kirjallisuus ei ole voinut antaa meille sitä turvallista, kypsää, sisällisellä auktoriteetillaan valloittavaa filosofiaa ja runoutta, jota olemme saaneet ammentaa Saksan klassikoilta ja osaksi myöskin Englannin, ei myöskään sitä kehittynyttä muotoihannetta ja älyllistä valppautta, jota Ranskan kirjallisuus on tarjonnut, mutta kuitenkin tunnemme, että maailman kirjallisuus ja me itse olisimme köyhempiä ilman Ruotsin osuutta.
Mitä siis pidämme arvossa ja ihailemme Ruotsin kirjallisuudessa?
Sitä lyyrillistä salamaa, joka silloin tällöin — ei kovin usein mutta kirkkaana — on välähtänyt sen taivaalta. Ajattelemme silloin m.m. Svedenborgin henkinäkyjä, Tegnérin voitollista kirkkautta ja sananhallintaa, Stagneliuksen dionyysistä herkuttelua ja kaipuuta, Strindbergin näytelmien mystillistä kauhua ja Frödingin Hades-unia. Heidän lyyrillisyytensä välähdys on joskus, häipyvänä sekuntina, näyttänyt meille jotain, jota ei vuosikymmenien arkivalaistus ole voinut paljastaa. Heidenstam on tällä hetkellä todistus siitä, että tämä salama vieläkin välähtää.
VICTOR HUGO:
Parisin Notre-Dame.
Victor Hugon "Notre-Dame" tulee meille 84 vuotta jälkeen syntymänsä.
Parempi myöhään kuin ei koskaan.
"Parisin Notre-Dame" on niitä kirjoja, jotka eivät vanhene. Tai paremmin: siinä on jotakin, joka ei vanhene. Kun loistavatkin kyvyt luovat vain omaa aikakauttaan varten, tyydyttävät sen henkisiä tarpeita, täyttävät sen kauneuskäsityksen mitan, tulkitsevat sen tunteita, ajatuksia ja mielitekoja, voi sattua, että nerot, itse aikansa lapsia, samalla satuttavat johonkin yleisinhimillisempään, johonkin, joka löytää kaikupohjaa vielä silloin, kun heidän sukupolvensa on mennyt hautaan. Heidän teoksensa kohoavat näkyviin vielä vuosisatojen päästä, kun ajan lentohiekka jo on peittänyt kaiken pienen ja hauraan niiden ympärillä. Sellaiset teokset yhdistävät toisiinsa historian aikakausia, maailmankäsityksiä ja kirjallisia kouluja. Ne ovat renkaita kehityksen ketjussa, ne eivät koskaan käy tarpeettomiksi, koska ilman niitä puuttuisi yksi väliaste syyn ja seurauksen jatkuvassa sarjassa. On runoteoksia, joiden ohi ihmiskunta voi kasvaa, mutta joita se ei kuitenkaan koskaan tahdo kieltää. Ne kuuluvat toiseen ikäkauteen, mutta ne osottavat uskollisesti ja lahjomattomasti mistä kehitys on kerran kulkenut.
Victor Hugon suuri proosarunoelma, jonka hän on ristinyt kuuluisimman goottilaisen kirkon nimellä, tuo mieleen tällaisia ajatuksia, koska se on mitä suurimmassa määrässä oman aikakautensa, ranskalaisen romantiikan, tuote samalla kun se kuitenkin on säilyttänyt viehätysvoimansa vielä vuosisadan taakse. Kun Victor Hugo kirjoitti "Notre-Dame'insa", oli hän vielä nuori, tuskin 30:n vuotias, mutta neronsa — ja suuren turhamaisuutensa — koko voimalla tunsi hän jo silloin kutsumuksensa romantiikan ylipappina ja kirjallisena päällikkönä. Hänen mahtava kaunopuheinen runoutensa, joka enemmän loisti kuin lämmitti, oli kerännyt kuin aurinko ympärilleen pienempiä kiertolaisia. Ajan runoilijat tunsivat hyvin tien Victor Hugon asunnolle Rue de Vaugirard'in varrella. Hän antoi heille päivän kirjalliset tunnussanat ja esteettisen teorian. Ranskalaisen romantiikan kuuluisa kriitikko Sainte-Beuve, itse runoilija, istui hänkin nuoruudessaan Hugon jalkojen juuressa ja vihdoin Hugon kauniin rouvan jalkojen juuressa, mikä jälkimäinen seikka teki lopun ystävyydestä romantiikan suurimman runoilijan ja suurimman arvostelijan välillä. Minkälainen sädekehä ympäröi Victor Hugota jo hänen kirjailijatoimintansa alkuvaiheissa voi päätellä esim. Théophile Gautier'n kertomuksesta, että hän kolkuttaessaan ensi kertaa Hugon ovelle kääntyi kahdesti takaisin kynnykseltä sydämentykytyksen takia ja että hän nähdessään silmästä silmään ihailemansa mestarin oli vähällä pyörtyä "kuin Esther seisoessaan Ahasveruksen edessä". Koko pitkän elämänsä aikana, kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1885, säilytti Hugo tämän näkyvän asemansa Ranskan parnassolla. Hänen elämänsä aikana ehti Ranskan valtiomuoto vaihtua monet kerrat ja ehkä vielä useammin vaihtoi Hugo poliittista väriä. Hän oli bourbonisti, bonapartisti, liberaali, tasavaltalainen, sosialisti — kaikkea yhtä intohimoisesti. Runoilijana sensijaan ei hän muuttanut väriä. Hän oli sama haltioitunut näkijä, sama suuriin sanoihin mieltynyt kaunopuhuja, sama loistoa, räikeitä värejä, vastakohtia rakastava maalari ja lopuksi sama kielen kaikki sointuvarat tunteva runoilija kirjoittaessaan kahdenkymmenen vanhana ensimäiset oodinsa ja julkaistessaan enemmän kuin puoli vuosisataa myöhemmin "Vuosisatojen legendan" jälkimäisen osan. Oman mielikuvituksensa taipumuksesta epätodellisiin, samalla kertaa kauniihin ja rumiin, yleviin ja groteskimaisiin kuvitelmiin, teki hän romantiikan teorian, jota hän selitteli teostensa huomiotaherättävissä esipuheissa.
Kun nykyaikainen lukija käy käsiksi Victor Hugon "Notre-Dame'iin", täytyy hänen varata itselleen kärsivällisyyttä ja aikaa. Meidän päivinämme pidettäisiin syntinä kirjoittaa niin paksuja romaaneja kuin "Notre-Dame", romaaneja, joissa olisi, vaikkapa useidenkin elävien, runoudella täytettyjen sivujen rinnalla, niin paljon kuolleita lehtiä kuin "Notre-Dame'issa" — sillä niitä siinä on todella! Mutta sittenkin: jollei lukija ole erittelevän naturalistisen romaanin koulussa menettänyt kykyä siirtyä mielikuvituksessaan etäisiin aikoihin ja oloihin, kauas nykyhetken todellisuudesta, antautua runoilijafantasian ohjattavaksi maailmaan, missä kaikki mittasuhteet ovat toiset kuin siinä arkisessa ympäristössä, jonka me kaikki tunnemme — niin, jos hänellä itsellään on mielikuvitusta, ei hän ole palkinnotta lukeva tämän suuren romantikon suurta kirjaa kannesta kanteen. "Notre-Dame'in" yksityiskohdat ovat usein väsyttäviä historiallisine yleiskatsauksineen, mutta suurissa piirteissä sulavat nämä eri episoodit kokonaisuuteen. Victor Hugon romaani on kuin suuret goottilaisen rakennustaiteen tuotteet: sitä on arvosteltava, ei yksityisten osiensa puolesta, vaan kokonaisuutena, välimatkan päässä, joka sallii teoksen rakennetta hallitsevien suurpiirteisten rytmien tulla oikeuksiinsa.
Victor Hugon proosarunoelmalla ei ole pienempää tarkoitusta kuin rakentaa uudelleen 1400-luvun Parisi, herättää henkiin keskiaika, josta kaikki romantikot ovat uneksineet. Se akseli, jonka ympäri Hugon mielikuvitus tässä romaanissa kiertää, on Notre-Dame-kirkko Cité-saarella, Parisin vanhimmassa osassa. Tämä valtava goottilaisen rakennustaiteen tuote kaariholveineen, sokkeloineen, fantastisine kiviveistoksineen, jotka esittävät noitia, eriskummaisia eläimiä, enkeleitä ja piruja, on Victor Hugolle lihaksitullut keskiaika samalla kun se on hänen räikeitä kuvitelmia rakastavan runoutensa vertauskuva. On kuin Hugo olisi tahtonut romaanissaan antaa puheenvuoron yhdelle niistä romanttisista pirunpäistä, jotka enemmän kuin puolen vuosituhannen ovat miettivinä tuijottaneet yli Seinen kaupungin.
Se keskiaika, jota Hugo romaanissaan kuvaa, on taikauskon, raakojen kansanhuvien, yöllisten rosvo-veljeskuntien, kullanteon ja noitavainojen aikaa. Ihmiset, jotka liikkuvat tässä villeillä vaistoilla kyllästetyssä ilmapiirissä, edustavat enemmän erilaisia läpileikkauksia keskiajan yhteiskunnasta kuin yksilöllistä psykologiaa. He ovat monessa suhteessa epäinhimillisiä luonteidensa rajussa yksipuolisuudessa. Kuitenkin kiinnittävät he lukijan mieltä sen havainnollisen runoilija-mielikuvituksen takia, jolla he ovat esitetyt. Kuinka suurenmoisella tavalla tuokaan runoilija näyttämölle esim. Quasimodonsa, ramman, kuuron, kyttyräselkäisen ja yksisilmäisen Notre-Dame'in kellonsoittajan, ihmishirviön, jonka sielussa palaa yksi suuri, puhdas tunne. Oikeuspalatsin suureen saliin on kerääntynyt kansaa juhlimaan eräitä korkeita ruhtinaallisia vieraita, jotka ovat saapuneet kaupunkiin. Runoilija Gringoire on tilaisuutta varten kirjoittanut näytelmän ja sitä esitetään par'aikaa. Kuitenkaan ei se jaksa kiinnittää joukon huomiota, joka hyvin mielenosotuksellisella tavalla kääntyy toisaalle. Kokonaan lyö runoilijan laudalta flaamilaisen porvarin — tietysti flaamilaisen! — ehdotus, että käytettäisiin yhdessä-oloa samaan tapaan kuin esim. Gentissä vastaavaa tilaisuutta: että valittaisiin narripaavi! Se joka osaa virnistää julmimmin, se valittakoon paaviksi. Kilpailu olkoon vapaa kummallekin sukupuolelle. Gentin porvarin ehdotus saavuttaa parisilaisten hyväksymisen ja kilpailu alkaa. Runoilija odottelee näytelmineen levottomana ottelun päättymistä — "saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, virnistyksetkö vai kaunokirjallisuus" — ja se päättyy todella hänen tappiokseen. Monen hylkäystuomion jälkeen hyväksytään voimakkailla mielenosotuksilla, joihin itse gentiläinenkin asiantuntijana ottaa osaa, narripaavi. Oli saatu nähdä jotain virnistyksen alalla ennen saavuttamatonta. Huippuunsa nousee kuitenkin joukon ihailu, kun kävi selville, että luultu virnistys olikin valitun narripaavin luonnollinen kasvojenilme. Narripaaviksi valittu oli Quasimodo, Notre-Dame'in kellonsoittaja.
Yllä kerrottu pieni välikohtaus antaa aavistaa, minkälaisista aineksista Hugon romaani on kokoonpantu. Ylevää ja naurettavaa, kaunista ja rumaa rinnan vieri vieressä ja samassa olennossa. Victor Hugolla ei voi juuri sanoa olevan taipumuksia komiikkaan, mutta eräänlaista hirsipuuhuumoria tapaa kyllä tässä romaanissa. Kun runoilija Gringoire lähtee saman päivän ehtoona, jona hän oli kärsinyt musertavan tappion kilpailussaan narripaavin kanssa, vaeltelemaan Parisin katuja, etsien rauhallista nurkkausta yöpaikakseen ja sopivaa kiveä päänalaisekseen, joutuu hän rosvoliiton käsiin. Parisin yöritarit, nykyisten mainehikkaiden apashien edeltäjät, tuomitsevat Gringoiren rahattomana miehenä kuolemaan. Runoilija pakoitetaan nousemaan eräänlaisille hiukan horjahteleville hirsipuulaitteille. Näille noustessaan ei hän kuitenkaan ole vielä unohtanut kaikkia ammattiinsa kuuluvia asioita — mikä käy ilmi hänen huudahduksestaan: "Piru vieköön! Minähän taitan niskani. Teidän tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen distikonit. Siinä on yksi heksametrinen ja yksi pentametrinen runojalka." Tällaista lienee lupa kutsua hirsipuuhuumoriksi tämän sanan kaikkein ensimäisessä merkityksessä.
Runoilijan pelastaa hirrestä mustalaistyttö Esmeralda, Victor Hugon romaanin omituinen hengetär, puoleksi katutyttö, puoleksi pyhimys, joka herättää niin monen miehen intohimot. Quasimodon kiintymys Esmeraldaan, josta ei kuolemakaan häntä eroita, on tämän runoelman suuri, onneton, romanttinen rakkaus. Se muistuttaa, niinkuin niin moni muukin motiivi tässä romaanissa, kansansadun aiheita, se on etäinen toisinto onnettomasta ja rumasta vuorenpeikosta, joka rakastuu kauniiseen maan tyttäreen. Parisin suuri sokkeloinen katedraali on se vuorenlinna, johon Quasimodo hetkeksi saa riistetyksi aarteensa suojaan taikauskoisen tuomarivallan ja hurjistuneen roskajoukon ulottuvilta. Hänen onnensa ei tule pitkäaikaiseksi. Esmeralda tuomitaan ja hirtetään noitana ja vasta kuolemassa kuuluu hän kokonaan Quasimodolle, joka ei enää eroa hänen ruumiinsa äärestä.
Victor Hugon romaani on myöskin aaterunoelma. Tekijä on kätkenyt kuvauksiinsa käsityksensä historiasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Toisinaan hän kaunopuheiseen tapaansa unohtaa taiteilijan varsinaisen tehtävän, kuvaamisen, ja kääntyy lukijan puoleen suoranaisilla historiallis-filosoofisilla esityksillä. Hän johtaa meidät valtavaan historialliseen taulukokoelmaansa, jossa varsinkin joukkokohtauksia esittävät laatukuvat ovat hyvin edustetut, mutta hän ei jätä meitä oman onnemme nojaan, hän seuraa itse koko ajan mukana toimeliaana ja innostuneena oppaana. Hänen hiukan liian kaunopuheinen tapansa selittää ja täydentää valaisevilla yleiskatsauksilla historiallisia maalauksiaan, muistuttaa melkein tungettelevaa italialaista ciceronea. Toisinaan väläyttelee hän nerokkaita näköaloja ihmissuvun kehityksestä, kuten esim. Claude Ferron tunnetussa lauseessa: "Tämä on surmaava tuon. Kirja on surmaava rakennuksen." Victor Hugon käsityksen mukaan oli rakennustaide se suuri kirja, johon ihmiskunta halki vanhan- ja keskiajan vuosisatojen kirjoitti ajatuksensa. Tähän graniittikirjaan, joka alotettiin Itämailla ja jota jatkettiin Kreikan ja Rooman päivinä, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Kirjapainotaidon välityksellä riisuu ihmisajatus yhden muodon pukeutuakseen toiseen. Painettu kirja, "tuo rakennusta kalvava mato", imee arkkitehtuurilta mehun ja voiman. Goottilaisuuden mukana laski iäksi rakennustaiteen aurinko. Sen tilalle on astunut kirja, kirja, joka on kestävämpi kuin rakennus, kirja, joka on kaikkialla yhtaikaa kuin kaikkiin ilman ääriin lentävä lintuparvi. Kirja on saavuttamaton, hävittämätön, se sekoittuu ilmaan. Se on luotu kestävyyttä ja kuolemattomuutta varten.
Tässä haltioituneessa ylistyslaulussa Gutenbergin keksinnölle on Victor Hugo kokonaan omaa itseään. Hänellä jos kellään oli taikauskoinen luottamus sanan voimaan. Sentähden oli hänelle myöskin runoilijan tehtävä vakava kuin uhritoimitus. Juhlallinen ja ankara on myöskin hänen Notre-Dame-romaaninsa sävy. On kuin sitä lukiessa todella siirtyisimme Parisin tuomiokirkon valtavien suippokaarien alle, salaperäiseen hämärään, minne valo tunkeutuu vain värikkäiden ikkunamaalausten siivilöimänä, epätodellisena, unenomaisena. Ja niinkuin Parisin Notre-Dame'issa ja sen edustalla voi vielä tänä päivänä nähdä kaiken katolilaisen hartauden ohella seurakunnassa välittömiä ilmauksia maallisista harrastuksista ja iloista, niin sekoittuu Victor Hugon romaanissa ylimaalliseen romanttiseen urkusoittoon säveliä suuren Panin villistä huilusta.
* * * * *
Victor Hugon romanttinen proosaeepos, jolle runoilija Huugo Jalkanen on antanut oivallisen suomenkielisen asun, tulee meille aikana, jolloin kirjallisuutta harrastava yleisömme ja varmaan suuri osa kirjailijoista elää vielä realististen taideteoriojen lumoissa. Luulen, että meillä on sangen yleinen se käsitys, että pieni realistinen erittelevä novelli on kaiken runouden viimeinen sana. "Terve realismi" — sehän on meillä päivän tunnus. Ehkä on yleisöllä kuitenkin syytä suhtautua eräänlaisella varovaisuudella näihin esteettisiin iskusanoihin. Siinä kirjallisuudessa, missä realistinen novelli on kehitetty huippuunsa ja missä meidänkin kirjailijamme ovat käyneet opissa, on jo realismin jälkeen huudettu valtaistuimelle monta kirjallista -ismia, vanhan säännön mukaan, joka kuuluu: kuningas on kuollut, eläköön kuningas! Se mikä kirjallisuudessa ei kuitenkaan koskaan kuole, todellisen runoilija-mielikuvituksen tuote, elää kaikkien kirjallisten vallankumousten uhallakin. Sellainen on m.m. Victor Hugon "Notre-Dame", ranskalaisen romantiikan suurin proosarunoelma, joka raskaiden ja hiukan väkivaltaisten muotojensa taakse kätkee salaperäisen, mielikuvituksen ja runouden temppelin.
AINO KALLAS:
Tähdenlento.
Koidula, virolainen runoilijatar, on romantiikan naisia, Rahelin, Bettinan ja Carolinen henkisisar, yksi noita uudenajan sinisukkia, joiden elämäntyötä ja merkitystä ei voi arvostella yksistään heidän omien kirjallisten saavutustensa perustalla. Heidän vaikutuksensa säteilee tavallisesti välittömimmin heidän persoonastaan, heidän yksityisissä suhteissaan, seuraelämässä ja kirjevaihdossa. Heidän asemaansa aikansa kulttuurissa on aina vaikea määritellä — heidän merkitystänsä tulee helposti arvostelleeksi joko liian suureksi tai liian pieneksi. Usein ovat näiden hengettärien lahjat sitä lajia, että ne pääsevät täysiin oikeuksiinsa vain keskustelussa, henkevässä juttelussa, ja kun mikään fonograafi ei ole ikuistanut heidän seurallisia hyveitään, joutuu jälkiaika helposti epäilemään aikalaisten arvostelua. Kun lukee esim. mitä ylistyshymnejä niin erilaiset henkilöt kuin Heine ja Grillparzer ovat kirjoittaneet Rahelista ja vertaa niitä Rahelin ainoaan jälellejääneeseen teokseen, hänen kirjekokoelmaansa, ei oikein tiedä, uskoako omien silmiensä ja oman järkensä vaiko aikalaisten todistuksia. Naiset alleviivailevat luonnollisesti mielellään, varsinkin tänä naisliikkeen aikakautena, näiden hengettärien merkitystä. Tarjoutuuhan heille tässä tilaisuus osottaa, miten huomattavassa määrässä naiset ovat ottaneet osaa ajan hengen luomiseen ja miten väärin on rajoittaa heiltä siihen tilaisuutta siinä ajassa, jossa elämme. Niinpä on Ellen Key kirjoittanut juuri Rahelista, "ensimäisestä uudenaikaisesta naisesta", pikkuisen nerokkaan kirjan, joka elämäkerrallisen suorituksensa ohella tuntuu raivaavan tietä vielä uudenaikaisemmille naisille. Myöskin Carolinesta olen lukenut innostusta uhkuvan naiskirjailijan kuvauksen, mutta kuka tämän kirjan tekijä oli, se ei ole jäänyt mieleeni. Vaikka emme olisikaan sitä mieltä, että ainoastaan nainen voi naista ymmärtää, niin ei sovi kieltää, ettei joskus mielellään lukisi naisten, varsinkin lahjakkaiden naisten, kuvauksia kanssasisaristaan. Tällaisista kirjoista opimme ainakin sen, millä tavalla naiset tahtovat että heidän osuutensa kulttuurielämässä ymmärrettäisiin.
Kun ajattelee tällaisia naisten kuvauksia naisista — ja nimenomaan esim. juuri Ellen Keyn kirjaa Rahelista — täytyy myöntää, että Aino Kallas suhtautuu erinomaisen kylmäverisesti kuvattavaansa. Hänen mielenkiintonsa "Emajoen satakieltä" kohtaan tuntuu paikkapaikoin niin "tieteelliseltä", että se tässä suhteessa joskus lähentelee aivan päinvastaista äärimmäisyyttä. Sille joka tuntee Aino Kallaksen novellituotannon, onkin ilmeistä, ettei hänellä ole mitään sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoa (eikä ennakkoluuloja) sellaista haltioituvaa, sairaalloista, tekisi mieleni sanoa dionyysistä runoilijatarta kohtaan kuin Koidula. Aino Kallas katselee häntä syrjästä päin, ulkokohtaisesti, pikemmin niinsanoakseni uteliaasti kuin myötätuntoisesti. Hän pyrkiikin kohta uudenaikaisen psykiatrikon tapaan etsimään erinäisistä perinnöllisistä taudinomaisista taipumuksista ja ruumiin tiloista selitystä Koidulan erikoisuudelle. Niinpä antaa tekijä tarkan ja mieltäkiinnittävän selonteon Koidulan "veren" perinnöistä, s.o. niistä taipumuksista, jotka ilmenivät hänen isänsä ja äitinsä suvussa.
Koidula, eli, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, Lydia Jannsen oli syntynyt v. 1843 lukkarin virkatalossa Liivinmaalla Vändran pitäjässä. Isän puolelta on hän virolaista juurta, äidin puolelta saksalaista. Hänen sukuperintöään kuvaa Aino Kallas seuraavalla tavalla: "Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta kuin väkevätuoksuinen suoyrtti."
Näiden rivien kirjoittaja ei ole siinä määrin, kuin "Tähdenlennon" tekijä tuntuu olevan, vakuutettu, että suku- ja sairastutkimuksen tietä voidaan paljonkaan "selittää" taiteellisia lahjoja. Monenlaisia sairaalloisia taipumuksia näyttää ilmenneen Koidulassa ja hänen suvussaan, mutta missä suhteessa ne ovat olleet hänen runollisiin kykyihinsä, se kysymys jää nähdäkseni tekijän monien selitysyritysten jälkeenkin jonkun verran avoimeksi. Tästä huolimatta — ja tämähän onkin sivuseikka — on Aino Kallaksen esitys virolaisesta runoilijattaresta psykoloogisesti valaiseva. Koidulan sielullinen erikoisuus ja sen kehitys muodostavat kirjan varsinaisen juonen, kun sensijaan ajan virolainen kulttuuriympäristö jää pienemmälle osalle. Luonnollistahan onkin, että Aino Kallas novellikirjailijana suhtautuu sankarittareensa hiukan toisin kuin varsinainen kirjallisuus- ja kulttuurihistorioitsija.
Joka tapauksessa saamme havainnollisen kuvan Koidulan lapsuus- ja nuoruusvuosista, hänen pitkistä työpäivistään isänsä sanomalehdessä, hänen runokokoelmiensa "Kedon kukkien" ja "Emajoen satakielen" syntymisestä ja vastaanotosta, hänen tyttömäisestä kiintymyksestään vanhaan Kreutzwaldiin, hänen elämänsä ehkä täyteläisimmistä hetkistä Viron suurilla laulujuhlilla v. 1869, hänen myöhään heränneistä rakkauksistaan, hänen naimisiin menostaan miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen harrastuksiaan, hänen äidiksi tulostaan ja hänen verkkaisesta riutumisestaan ja kuolemastaan. Varmaan on Aino Kallas osannut oikeaan, kun hän pitää haltioitumiskykyä Koidulan perusominaisuutena, "kiinteimpänä kiteytymänä tämän luonteen kristallikerrostumassa". Hänen suhteensa häntä neljäkymmentä vuotta vanhempaan Kreutzwaldiin on kuvaava ja muistuttaa Bettinan suhdetta vanhaan Goetheen, Myöskin hänen runoutensa näyttää vuotaneen tulisena ja välittömänä tällaisista haltiotiloista. Pääasiallisin osa Koidulan lyriikkaa, joka sisältää myöskin paljon mukaelmia ja käännöksiä, on aiheeltaan isänmaallista. Niistä otteista päättäen, joita Aino Kallaksen kirja tarjoo, eroaa se persoonallisen sävynsä ja rohkean kuvakielensä puolesta edukseen tavallisesta juhlarunoudesta. Niiden sankarillinen isänmaallinen paatos antaa aihetta verrata niiden tekijää, kuten Aino Kallas on tehnyt, Jeanne d'Arc'iin. Myöskin jonkun määrän seuranäytelmiä on Koidula kirjoittanut, mutta ovat ne pääasiassa mukaelmia ja taiteelliselta arvoltaan heikkoja.
Koidula eli 43:n vuotiaaksi, mutta vain lyhyt osa hänen elämäänsä kuuluu varsinaisesti kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan. Mennessään n. 30:n iässä naimisiin saksalaistuneen lättiläisen lääkärin Michelsonin kanssa ja muuttaessaan asumaan Kronstadtin "muurikaupunkiin", lakkaa hänen hengetär-kautensa ja hänen tulensa sammuu. Hänen luonteessaan ei ollut kykyä tietoisesti ohjata omaa elämäänsä, vaan ajoi hän avioliitollaan umpikujaan, josta ei enää ollut paluuta. Hänen kotinsa on saksalainen, ainoastaan vanhimmalle pojalleen, joka kuitenkin kuolee aivan nuorena, koettaa hän opettaa vironkieltä. Hänen molemmat tyttärensä saavat saksalais-venäläisen kasvatuksen.
Pienenä valonläikkänä näinä runoilijattaren traagillisina loppuvuosina on v. 1877 Tartossa vietetty Aleksanteri I:n muistojuhla. Läsnä olivat sekä Kreutzwald että Koidula. Virallisten esitysten jälkeen nousi Koidula ja puhui "laulu-isän" kunniaksi. Kreutzwald vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon "Emajoen satakielelle". Tämä tervehdys oli nähtävästi viimeinen, jonka Kalevipoegin tekijä ja "Eestimaan" runoilijatar vaihtoivat keskenään.
On jo mainittu, että Aino Kallaksen mielenkiinto on kohdistunut pääasiassa tehtävän yksilö-psykoloogiseen puoleen. Tällä alalla onkin "Tähdenlennolla" nähdäkseni paljon ansioita. Joskin tekijä toisinaan tuntuu eksyvän hiukan hedelmättömään psykoloogiseen hiuksenhalkomiseen, joka joskus muistuttaa leikkimistä sanoilla, paljastuu kuitenkin hänen kirjastaan esitettävän persoonallisuuden pääpiirteet selkeinä ja vakuuttavina. Suomalaisella yleisöllä on täysi syy tehdä tuttavuutta veljeskansamme runoilijattaren kanssa sellaisena kuin hän esiintyy suomalaisen kirjailijattaren kuvaamana.
KAUPPIS-HEIKKI:
Savolainen soittaja.
Kauppis-Heikki on harmaiden arkipäivien, pienten kohtalojen ja maaseudun yksinkertaisten ihmisten runoilija. Hänen herkkä, melkein naisellisen pehmeä kirjailija-laatunsa heijastaa valokuvalevyn herkkyydellä niitä vaikutelmia, joita hän on saanut ympäristönsä kansasta ja yksityisistä ihmisistä. Luulenpa, että on vaikea kirjallisuudesta löytää Suomen kansaa tai sanokaamme Savon kansaa väärentämättömämpänä, todellisempana iloissaan ja huolissaan, ajatuksissaan ja tunteissaan kuin Kauppis-Heikin kertomuksissa. Niinpä ovat tämän savolaisen kertojan teokset kaikkien kirjallisten ansioidensa ohella verraton lähde kansansielun tuntemiseen. Ne ovat kuin mieltäkiinnittävä kuvakirja siitä, miltä kappale Suomenmaata ja sen kansaa näyttää ihmistuntijan silmillä katsottuna. Kauppis-Heikiltä puuttuu melkein kokonaan lyyrillistä luonnonkuvausta — siinä eroaa hän m.m. maakuntalaisestaan Juhani Ahosta — hänen koko mielenkiintonsa on kohdistettu ihmiseen. Kaikki ikäkaudet, molemmat sukupuolet, valoisat ja pimeät luonteet ovat löytäneet hänessä kuvaajansa, mutta parhaansa on hän; ehkä kuitenkin luonut nais- ja lapsisielun tuntijana. Hänen miestyypeissään on jotain avutonta, nöyrää, pehmeää — ikäänkuin epämiehekästä — mutta samassa jotain liikuttavan inhimillistä ja puhdasta, kuten esim. "Uran aukasijain" päähenkilössä. Ehkä Kauppis-Heikki katsoo joskus henkilöitään liian läheltä, ehkä hänen kuvauksestaan puuttuu joskus ilmaa, perspektiiviä — varmaa on kuitenkin, ettei meillä ole monta hänen veroistaan ihmistuntijaa.
Ja mitä parempaa voi kirjailijasta sanoa? Kauppis-Heikki on aikoja sitten — ja ehkä suuremmassa määrässä kuin kukaan hänen ammattitovereistaan — tehnyt luonnottomaksi ja tarpeettomaksi sen raja-aidan, joka määritelmiä ja iskusanoja rakastavan yleisön mielikuvituksessa erottaa kansankirjailijan taidekirjailijasta. Jos vertaamme Kauppis-Heikin kertomatyyliä useankin n.k. taidekirjailijan sanontaan ja tekotapaan, voi helposti sattua, ettemme n.k. taiteellisuudessa löydä muuta eroa kuin että se edellisellä tuntuu olevan vaistomaisempaa ja varmempaa kuin jälkimäisellä. Kuitenkin on Kauppis-Heikin kirjallisessa tekniikassa huomattavissa eräänlainen vanhoillisuus, mikä ehkä tekee esteitä hänen romaaniensa laajemmalle levenemiselle. Hän on yhä edelleen mitä uskollisin realisti tai naturalisti. Hän syventyy yksityiskohtaisella harrastuksella pikkuseikkoihin, kaikkeen arkiseen ja jokapäiväiseen, kokonaisuuden kannalta näennäisesti merkityksettömään. Hän ei tyylittele koskaan, hänen mielikuvituksensa ei taida kulkea huipulta huipulle, vaan se laskee ja kapuaa hiukan kiusallisella tarkkuudella kaikki ala- ja ylämäet. On kirjailijoita, joiden teoksissa vuodet ja vuosikymmenet vilahtavat silmien ohi, Kauppis-Heikin kirjoissa olemme kuulevinamme erikseen jokaisen tunnin lyönnit ja kellonheilurin yksikantaisen nakutuksen.
Kauppis-Heikin uuden romaanin nimi ei ole aivan onnistunut: "Savolainen soittaja" maistuu kirjalliselta, mitä itse romaani ei suinkaan tee. Sitäpaitsi ei nimihenkilö, "soittaja", mitenkään hallitse kertomusta, vaan esiintyy hänen rinnallaan joukko muita, tavallaan suuremmalla näkemyskyvyllä kuvattuja henkilöitä. Se mitä tässä romaanissa on tai pyytää olla taiteilijasielun kuvausta, tuntuu kalpealta ja jää ehdottomasti varjoon muun henkilökuvauksen rinnalla.
Romaanin alkupuolta hallitsee kaksi naista, Kustaava ja Heta. Edellinen on leski ja hänellä on poika, Ville, ulkopuolelta avioliiton. Hän karkoitetaan talosta, jota hän ennen on asunut emäntänä, ja tulee lapsineen Hetan, Kivimäen emännän luo, missä hän löytää turvapaikan. Kivimäellä on kaksi lasta, Veerti ja Otto. Kaikki mainitut henkilöt ynnä Kivimäen isäntä, Haverinen, torppari, myöhemmin kolportööri Simo Kurkinen ja entinen talonemäntä Annastiina muodostavat yhdessä sen ihmisaineksen, jota tekijä liikuttelee. Kustaava ja Heta ovat erinomaisia näytteitä Kauppis-Heikin luonnekuvauksesta. He ovat monessa suhteessa sukulaisluonteita — ennen kaikkea velvollisuudentunnossaan — ja kuitenkin on tekijä saanut hyvin näkyviin heidän erilaisuutensa: edellisen toimitarmoisen päättäväisyyden ja jälkimäisen alistuvan, nöyrän mielenlaadun. Romaanin toinen luku, jossa nämä molemmat naiset kehräten ja lapsiaan tuuditellen keskustelevat tämän maailman asioista yleensä ja naimis-kysymyksestä erikoisesti, on kuvattu erinomaisen havainnollisella sielullisella näkemyskyvyllä. Me saamme Kauppis-Heikin kuvauksessa m.m. panna merkille, miten harras uskonnollisuus ja mitä karkein taikausko sekaantuvat aivan erottamattomasti näiden kansannaisten mielikuvituksessa. Että suvaitsemattomuus kuuluu tämänlaiseen uskonelämään, on itsestään selvää. Tässä romaanissa ilmenee se m.m. Veertin, alkavan soittoniekan, viuluharrastusten vainoamisena hänen äitinsä puolelta.
Myöskin lapsikuvauksen alalta on "Savolaisessa soittajassa" hyviä näytteitä, jopa sellaisia, joita tekee mieli verrata Pakkalan hienoihin, herkullisiin lapsi-novelleihin. Pakkalan älyllistä valppautta ja leikkivää huumoria ei Kauppis-Heikillä tosin ole, joten edellisen pohjalais-poikaset tuntuvat saaneen plastillisemman kuvauksen kuin jälkimäisen savolaiset ihmis-alut. Mutta Kauppis-Heikissä on jotain synnynnäisen naivia, herkästi myötätuntevaa, joka antaa hänen lapsikuvauksilleen eräänlaisen välittömyyden tuoksun, mikä ei ole vaikuttamatta lukijaan. Tällöin ajattelen etupäässä hänen kuvaustaan Villestä, Kustaavan pojasta. Kuinka oikeaan osattu onkaan esim. mieliala pienessä metsätorpassa, minne poikanen jää yksin viettämään talvipäivää, äidin lähdettyä kylään hankkimaan ruokavaroja! Myöskin poikasen suhde uskontoon on sattuvasti kuvattu. Sensijaan on vaikeampi saada havainnollista kuvaa Veertistä, soittaja-pojasta. Hänen vaalea ihanteellinen luonnonlaatunsa tuntuu jääneen vaille varmoja piirteitä.
Romaani seuraa poikasten elämänvaiheita pitemmältikin, tehden kuitenkin eräässä kohden noin vuosikymmenen käsittävän hyppäyksen. Veertistä tulee viuluniekka ja vanhan kotitalonsa isäntä ja hän suunnittelee lapsuudenystävänsä Villen kanssa turvakotia isättömiä poikia varten. Tämä aihe, joka kasvaa esiin romaanin loppupuolella, tuntuu kokonaisuuden kannalta etsityltä ja vieraalta. Se särkee romaanin rakennetta ja panee aavistamaan, että tekijällä on ollut eräitä, jos niin saa sanoa, ihmisystävällisiä sivutarkoituksia romaanillaan. Tendenssi ei luonnollisesti ole itsessään luvaton — harvapa lienee se kirja, jossa ei ole mitään "tendenssiä" — mutta jos tämä sivu- (tai pää-) tarkoitus ei ole elimellisesti kasvanut yhteen teoksen taiteellisen henkilökuvauksen kanssa, joutuu kokonaisuus kärsimään. Romaaninsa viime sivuilla tuntuu Kauppis-Heikki taas ottavan ikäänkuin vahinkonsa takaisin. Poikakoti-unelmat sortuvat, Veerti kuolee äkkiä ja Ville ajetaan yhdessä erään työmiehen kanssa talosta. He joutuvat kulkemaan "samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin".
Tämä romaanin päätös johtaa mieleen lopun René Bazinin "Donatiennessa", joka ilmestyi suomeksi samoihin aikoihin kuin Kauppis-Heikin romaani. Niinkuin Bazinin sankaritar ottaa jalkaansa puukengät siitä, mihin toinen, velvollisuuksiaan paennut nainen oli ne jättänyt, niin ottaa Kauppis-Heikin romaanissa sukupolvi toisensa jälkeen kantaakseen sen työn ja velvollisuuksien taakan, jonka edellinen on luovuttanut perinnöksi. "Savolaisen soittajan" yllä lepää harmaa, alakuloinen mieliala. Se pitkä, yksitoikkoinen työpäivä, jonka Kauppis-Heikin sankarit suorittavat retkellään kehdosta hautaan yksinkertaisissa, ahtaissa elämänoloissa, nälän ja pakkasen vaaniessa ovien takana, painaa leimansa hänen kirjoihinsa. Niin tunnemme "Savolaisessa soittajassakin" laahustavien minuuttien ja sekuntien raskaan verkkaisen kulun. Mutta tästä tunnelman alakuloisesta harmaudesta huolimatta antaa Kauppis-Heikin uusinkin teos kauniin todistuksen velvollisuudentuntoisesta ja työteliäästä kansasta. Saarijärven Paavo on moninkertaistunut Kauppis-Heikin ihmiskuvauksissa, saanut lihaa, verta, muuttunut tyypistä yksilöksi, inhimillisine tunteineen, ajatuksineen, hyveineen ja heikkouksineen.
"Savolainen soittaja" muistuttaa uudelleen jokaiselle kirjallisuutemme ystävälle, mikä verraton kansansielun kuuntelija meillä on Kauppis-Heikissä.
ALEKSIS KIVI:
Kootut Teokset IV.
Aivan joulun alla ilmestyi kauppaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta Aleksis Kiven "Runot ja kirjeet", täydellinen kirjallisuustieteellinen painos, muodostaen ensimäisen julkisuuteen tulleen osan Kiven Kootuista Teoksista. Tämä runoutemme merkkijulkaisu, jonka toimittamiseen Kirjallisuuden Seura päätti ryhtyä keväällä 1912, tulee neliosaiseksi, käsittäen I osa "Seitsemän veljestä", II kirjailijan eläessä julkaistut näytelmät, III jälkeenjääneet näytelmät ja IV — ensimäisenä ilmestynyt — runot ja kirjeet. Julkaisutyö on ollut uskottu Kirjallisuuden Seuran valitseman toimikunnan huostaan. Nyt ilmestyneen IV osan toimitustyön ovat suorittaneet E. A. Saarimaa ja V. Tarkiainen, joista edellinen on pitänyt huolta runojen, jälkimäinen kirjeiden järjestämisestä ja selityksillä varustamisesta.
On sanomattakin selvää, että nyt alulle pantu Kiven teosten ja omakätisten kirjallisten todistuskappaleiden täydellinen kriitillinen julkaisu tulee tuntuvasti edistämään ja helpottamaan kotimaista kirjallisuustutkimusta, samalla kun se varmaan suuressa yleisössäkin löytää monta kiitollista lukijaa. Vasta kun tämä julkaisu on valmis, voimme saada täydellisen kuvan siitä alasta, jolla Kiven mielikuvitus on liikkunut, kaikista hänen sanontansa omituisuuksista, joita "Valituissa Teoksissa" on tasoiteltu, koko hänen runollisen luomistyönsä laadusta, sellaisena kuin kukin teos lähti hänen käsistään. Lisäksi sallivat useat säilyneet toisinnot meidän seurata eräiden runoluomien syntyhistoriaa eri kehitysasteiden kautta. Näin on meillä pian käsissämme suurimmasta suomenkielisestä runoilijasta teos, joka toimitustapansa tarkkuuden puolesta täysin tullee vastaamaan niitä kirjallisuustieteellisiä julkaisuja, joita suurilla sivistysmailla on klassillisista kirjailijoistaan.
Nyt valmistunut viisisataa sivua käsittävä nide sisältää jo runsaasti pieniä, ennen tuntemattomia sielullisia todistuskappaleita — ajattelen varsinkin kirjeitä — jotka ovat omiaan tuomaan Kiven persoonallisuuden meitä lähemmäs. Ne täydentävät sitä kuvaa, jonka Tarkiaisen äsken ilmestynyt Kivi-elämäkerta antoi "Seitsemän veljeksen" ja "Nummisuutarien" tekijästä ihmisenä ja kirjailijana.
Kiven "Kootut Runot" sisältävät, paitsi toisintoja, nähdäkseni 19 "uutta" kappaletta, (jollemme laske niihin A. V. Koskimiehen toimesta vv. 1904 ja 1911 julkaistuja "Paimentyttöä" ja "Atalanttaa"). Kappaleista, jotka eivät sisälly Godenhjelmin valikoimaan, jää mieleen m.m. kaksi raikasta, eloisan luonnontunteen kehystämää rakkausrunoa "Niittu" ja "Sunnuntai", jotka ovat läheistä sukua "Valituista Teoksista" tunnetulle "Onnelliset"-runolle. Myöskin useita muita suurelle yleisölle tuntemattomia, kauniita, romanttisen mielikuvituksen täyttämiä kappaleita ja yksityisiä säkeistöjä tapaamme tässä uudessa Kivi-niteessä, mutta suuresti katsoen lienee sanottava, että Godenhjelmin valikoima oli suoritettu hyvällä vaistolla ja että siihen tehdyt pienet kielelliset korjaukset ja muutokset yleensä olivat asianmukaisia. Kysymys on, jääkö moni tuttu Kiven runo tulevien sukupolvien tietoisuuteen siinä asussa, johon Kivi ne alkuaan on valanut, vaiko siinä lievästi korjatussa muodossa, jonka ne ovat saaneet "Valituissa Teoksissa". Siinä, missä muutokset ovat tehdyt aivan keveällä kädellä ja koskevat oikaistuja "kielivirheitä", on nähdäkseni "Valittujen Teosten" runoasulla suuremmat kansansuosion edellytykset. Ja onpa usein koettu — m.m. "Vänrikki Stoolin" suomennoksiin nähden — että se muoto, missä sukupolvi tai pari on jonkun runoluoman omistanut, pitää sitkeästi puoliaan kaikkia muita laitteita vastaan. Tässä suhteessa, on meidän mielikuvituksemme vanhoillinen.
Vielä suuriarvoisempi kuin varsinaiselle yleisölle on täydellinen runo-julkaisu kirjallisuustutkijoille, joille se nyt, kun vaivoja kysyvä esityö on suoritettu, avaa mahdollisuuksia monen mieltäkiinnittävän esteettisen ja kirjallisuushistoriallisen yksityiskysymyksen selvittelyyn. Sensijaan saanevat sekä kirjalliset ammattimiehet että suuri yleisö yhtä paljon Kiven kirjeistä, joista ennen on julkisuudessa näkynyt vain säästeliäitä otteita. Vaikk'ei Kivi ollut mikään kirjeiden-kirjoittaja siinä mielessä kuin monet suuret runoilijat — tai oikeammin juuri sentähden, ettei hän sitä ollut! — antavat hänen lyhyet, usein hutiloiden paperille pannut kirjelippunsa niin välittömän, tuoreen ja elävän vaikutelman tekijästään, että lukija tuntee niissä välähdyksittäin ikäänkuin kasvoista kasvoihin näkevänsä Aleksis Kiven, ihmisen ja runoilijan.
Kuinka edullisen todistuksen antavatkaan nämä kirjeet Kiven persoonallisuuden siveellisestä arvosta! Puhdas, omantunnontarkka, hiukan lapsenomainen, kiitollinen ja uskollinen — sellaisena esiintyy Kiven luonne näissä kirjeissä, jotka tavallaan muodostavat välittömimmän kirjallisen todistuskappaleen, jonka hän on jättänyt itsestään. Mikään ei ole hänestä kauempana kuin tavallinen taiteilija-turhamaisuus, vilpillisyys ja korskeus. Kuten yleensä taiteilijat, on hän epäkäytännöllinen ja passiivinen luonne. Hänen mielikuvituksensa lentää hänen edellään ja hän kuvittelee helpoiksi, melkein suoritetuiksi, tehtäviä, jotka ovat hänelle ylivoimaisia. Itse tuntee hän tämän puolen luonteessaan. Hän kirjoittaa kerran Reinille maksamattomasta velastaan, joka häntä tavattomasti rasittaa, m.m.: "Pahasti on luvata ja ei täyttää, mutta sen huonon työn tekee moni, ennenkuin hän elämässä on oppinut tulemaan lupauksistansa niin kitsaaksi kuin mahdollista. Ja tämän kehnon työn tulevat tekemään enemmitten ne, joilla on hieman kuumempi veri ja vilkkaampi kuvailus, heidän toivonsa tulevaisuuden valkenemisesta kulkee liian vikkelästi, mutta silloin kun olen luvannut, on kuitenkin ollut täysi aikeeni se täyttää." Lönnrotille kirjoittaa hän kaksi kertaa, ensin ruotsiksi, sitten suomeksi, velasta, johon hän on joutunut siten, että Lönnrot on taannut räätälille hänen puolestaan puvun hinnan. Hän nimittää itseään sen johdosta "roistoksi" ja hänen mielipahansa siitä, ettei hän näe kohta mahdollisuutta suorittaa velkaansa, on syvä ja vilpitön. "Seitsemän veljeksen" runoilija kulki toden totta kalliisti maksetuissa vaatteissa! Taloudelliset huolet ahdistavat häntä lakkaamatta — hän laskee ansainneensa keskimäärin pari sataa markkaa vuodessa —, mutta hän taistelee urhoollisesti puutetta ja köyhyyttä vastaan. Vaikka hän usein mainitsee rahahuolistaan, eivät hänen kirjeensä koskaan ole valittavia. Hän ei tavoittele mitään marttyyriglooriaa. Kun hän joskus puhuu tuskastaan, on hänen sanoillaan hirvittävä vakavuus, josta kaikki hentomielisyys on kaukana. Bacchus ja Venus eivät ole hänelle tuntemattomia, mutta hänen ihanteensa on sangen askeettinen. "Puhtaus on elämäni määräys", sanoo hän eräässä kirjeessään Bergbomille ja toisessa yhteydessä mainitsee hän voivansa tulla toimeen yhdellä aterialla päivässä, kunhan vaan pääsisi ystävänsä Forssellin luo pehtorin-oppiin. Yksin tupakanpolttoakin vastaan käy hän taistelua ja pääseekin niin pitkälle, että voi ilmoittaa Bergbomille polttavansa vain 1 1/2 piippua illalla ja toivovansa päästä pian tästä "hirmuisesta himosta" kokonaan kuitiksi. Eräässä toisessa kirjeessä sanoo hän m.m.: "monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa." Hänen suurin maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi jollekin tilalle ja ansaita niin paljon rahaa, vaikkapa 600 markkaa vuodessa, että pääsisi veloistansa vapaaksi. Ja hän lisää: "Ja yhtä taidan kehua: uskollisen pehtoorin saa minusta se, joka minun saa; ja uskollisuus oliskin paras huvitukseni virkani toimituksessa." Hän lämpenee, ajatellessaan tätä tulevaisuuden kuvaa: "Ja sitten vielä muutaman vuoden palveltuani, taitaisin laskea eloni ankkurin Nurmijärven tantereille, raketa itselleni pienen majan ja elää rauhassa ikäni iltapäivän, välillä kirjoitellen, välillä käyskellen metsissä, lapsuuteni metsissä, kivääri kourassa."
Hallitsevia piirteitä Kivessä on ollut kiitollisuus — ominaisuus, jonka aina tapaamme kehittyneinä hienoissa luonteissa. Useimmat hänen kirjeistään tulkitsevat hänen kiitollisuuttaan ystäviä kohtaan. A. R. Svanströmille kirjoittaa hän m.m.: "Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän kirjeeseen." Bergbomia, E. A. Forssellia, Th. Forssellia y.m. kiittää hän niinikään useat kerrat "kaiken hyvyyden edestä", "menneitten edestä" j.n.e. Tavallisesti ovat hänen kirjeensä tuttavallisen huolettomasti paperille pantuja, mutta hän taitaa kirjoittaa akateemisemminkin, kuten esim. Cygnaeukselle tämän 60-vuotispäivänä osotettu (ruotsinkielinen) onnentoivotus- ja kiitoskirje näyttää. Cygnaeuksen mahtavaa suojelusta pyytää Kivi eräässä toisessa kirjeessä henkilöä (Ahlqvistia) vastaan, jonka oikeudenmukaisuuteen hänellä ei ole luottamusta.
Useimmissa kirjeissään kertoo Kivi itsestään, tulevaisuuden suunnitelmistaan, kirjallisista aikeistaan, terveydestään ja toimeentulon huolistaan. Täydellisen poikkeuksen muodostaa eräs Th. Reinille osotettu kirje v:lta 1869, missä Kivi esittää ohjelmaansa koulu- ja kielipolitiikan alalla, ehdottaen m.m. uuden ruotsinkielisen, suomalaisuuden asiaa ajavan sanomalehden perustamista. (Tällainen lehti, "Morgonbladet", syntyikin, kuten tunnettu, myöhemmin, v. 1872, ensimäisenä päätoimittajana Kiven ystävä E. A. Forssell.) Tämä kirje osottaa selvästi, ettei Kivi ollut niin vieras "politiikalle" kuin luullakseni yleensä on otaksuttu. Päinvastoin mainitsee hän nimenomaan, että nämä yleiset kysymykset ovat olleet niin lähellä hänen sydäntään, että ne ovat häirinneet hänen yönsä unen. Voimme epäilemättä sanoa, että Kivi nyt julkaistuissa kirjeissään, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, on ihmisenä tullut meitä lähemmäksi kuin koskaan ennen. Että hänen luonteensa ja inhimillisyytensä astuu niissä meitä vastaan niin puhtaana ja kauniina, ei ole yllättävää, kun muistamme, että kaikki suuri runous ja epiikka, sellainen kuin Kiven, on myöskin, ja ensi sijassa, sydämen taidetta.
MARTIN LAMM:
Svedenborg.
Sota, suuri koulumestari, on opettanut meille taloudenpitoa myöskin kirjallisuuden alalla. Vain perin säästeliäästi on kirjakauppoihimme saapunut lähetyksiä ulkomailta, ja se, mikä on tullut esim. Ranskasta ja Englannista, on supistunut suurelta osalta siihen kirjallisuuden lajiin, joka välillisesti tai välittömästi käsittelee sotaa. Skandinavian maiden aseellinen puolueettomuus on sensijaan ollut kirjallisesti hedelmällisempää. Sieltäpäin tuli vanhan Georg Brandesin Goethe-elämäkerta — kirja, jossa sisällön viisaus kilpailee muodon taiteellisuuden kanssa — ja useita muita kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisia sekä myöskin kaunokirjallisia teoksia. Näyttääpä melkein siltä kuin runottarista nuorin (ja epävirallisin), kritiikin runotar olisi tuntenut vähimmin tarvetta noudattaa Skandinaviassa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka kehoittaa runottaria vaikenemaan aseiden keskellä. Ruotsissa ilmestyi viime talvena m.m. lukuisia kirjallisia essee-kokoelmia sekä myöskin suurempia kirjallishistoriallisia tutkielmia. Jälkimäisten joukossa ansaitsee huomiota Upsalan yliopiston dosentin Martin Lammin suuri Svedenborg-teos, joka lienee luettava kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi, mutta joka samalla sivuaa kaikkia rajatieteitä aina teologiaan ja psykiatriaan saakka. Tämä oppinut, hiukan raskaasti luettava kirja omituisesta ruotsalaisesta luonnontieteilijästä, teosoofista ja henkiennäkijästä 1700-luvulta, antaa verraten suppealla tilalla elävän kuvan Svedenborgin opeista ja niiden kehityksestä ja voinee sitä sentähden suositella niille, ehkei aivan harvoille, jotka eivät tunne rohkeutta eivätkä tarvetta käydä Svedenborgin latinan kimppuun. Ei sovi nim. unohtaa, että Svedenborgin teokset, julkaisemattomia käsikirjoituksia lukuunottamatta, käsittävät sievoiset puolisataa nidettä.
Tunnetuin esitys Svedenborgista lienee Emersonin v. 1849 julkaisema lyhyt tutkielma kokoelmassa "Ihmiskunnan edustajia" (suomeksi 1909). Tässä henkisiä näköaloja aukaisevassa, mutta hiukan papillisen kaunopuheisessa teoksessa asettaa amerikkalainen filosoofi Svedenborgin tavallaan kunniasijalle, ihmiskunnan suurimpien joukkoon: Platonin, Shakespearen, Goethen, Napoleonin ja Montaignen rinnalle. Svedenborgille antaa Emerson määräyssanan "mystikko" samassa mielessä kuin hän antaa Platonille määräyssanan "filosoofi". Eroa filosoofin ja mystikon välillä kuvaa Emerson erään arabialaisen tarinan avulla, missä edellinen sanoo: "kaiken minkä hän näkee, tiedän minä" ja jälkimäinen: "kaiken minkä hän tietää, näen minä". Emersonille on Svedenborg viimeinen kirkkoisä, "jolla todennäköisesti ei enää ole seuraajaa", hän tuo luonnon seurakuntaan ja antaa sanalle uuden sisällön ja tehon. Ja vaikka Emerson ei suinkaan kannata Svedenborgin jumaluusopillisia järjestelmiä — hän käy vastoin tapaansa suorastaan ivalliseksi niitä kosketellessaan — katsoo hän hänen tälläkin alalla tehneen ihmiskunnalle palveluksia. Vielä kunnioittavammin puhuu hän Svedenborgin näkijäkyvystä anatomian, astronomian, kemian ja fysiikan alalla, missä ruotsalainen mystikko on aavistanut paljon sellaista, josta vasta yhdeksännentoista vuosisadan tiede on päässyt selville.
Se, mikä maallikossa — maallikossa sanan joka merkityksessä — enimmän herättää mielenkiintoa Svedenborgin persoonaa kohtaan, on epäilemättä hänen omituinen sielullinen rakenteensa. Mies, joka näkee, olkoonpa vaikka sisäisillä silmillään, enkeleitä, ja väittelee vainajien kanssa, ei kuulu tavallisuuksiin. Jokapäiväisenä ei voi myöskään pitää kykyä nähdä Göteborgista Tukholmassa tapahtuvaa tulipaloa, muista yhtäläisistä tapauksista puhumatta. Kun lisäksi tiedämme, että sama mies suoritti Kaarle XII:lle loistavia insinööritöitä, torjui luotaan hänelle tarjotun matematiikan professorintoimen, aavisti vielä keksimättömien kiertotähtien olemassaolon, suunnitteli lentokonetta ja vedenalaista venettä, niin on luonnollista, että vaistomaisesti herää halu tutustua lähemmin tähän omituiseen olentoon, joka kaikkeutta syleilevässä monipuolisuudessa tuntuu kuuluvan itse Goethen ja Leonardo da Vincin ylhäiseen sukuun.
Martin Lammin teos tuo meidät lähemmäs tätä sielullista probleemia. Hän koettaa osottaa m.m., mitä Svedenborg on perinyt piispallisesta kodistaan, mitä hänen mekanistis-matemaattisessa maailmankuvassaan on yhteistä ajan muiden luonnontieteilijäin kanssa ja mitä hän on oppinut lukuisilla jo nuoruudessa tehdyillä ulkomaamatkoillaan (hän istui m.m. Newtonin luennoilla). Svedenborg näki luonnon suurena mekanismina, joka liikkui ikuisessa kierteessä "rattain, jotka eivät koskaan kuivuneet, akselin ympäri, joka ei koskaan kitissyt". Tätä koneellista maailmankuvaansa sovitti hän luonnontieteellisenä kautenaan arkailematta myöskin sielunelämän alalle. Ihmissielullakin oli tässä järjestelmässä paikallista ulottuvaisuutta. Svedenborgilla oli yhtä kehittynyt kyky kuin Rudbeckillä, "Atlantican" tekijällä, käyttää hyväkseen ja järjestellä mielensä mukaan tosiasioita ja keksiä vertauskuvallisia tarkoituksia vanhojen kirjailijain ja raamatun tekstissä. Samoin kuin Rudbeckissä yhdistyy hänessä tavattomaan oppineisuuteen käytännöllinen järjestelykyky sekä suuri loogillinen todistelutaito. He olivat molemmat ennen kaikkea aikansa lapsia, 1600- ja 1700-luvun vaihteen, jolloin luonnontieteet alkoivat nostaa päätään, jolloin mielikuvitus ja keksimisinto avasi ihmishengelle aina uusia houkuttelevia näköaloja.
Edelleen saamme Martin Lammin esityksessä seurata, miten tämän materialistisen luonnontieteilijän kehitys vähitellen vie teosofiaan ja mystiikkaan. Murroskaudella, joka sattuu samoihin aikoihin kuin Svedenborgin ensimäiset haltio-tilat, lienee Svedenborg saanut voimakkaita vaikutelmia samanaikaisista Ruotsissa puhjenneista hengellisistä liikkeistä, jotka saivat usein omituisia kiihkeitä muotoja. Vastoin useiden oikeauskoisten svedenborgilaisten väitteitä, koettaa Lamm niinikään todistaa, että ulkomaiden mystillisten kirjailijain lukemisella on runsas osansa Svedenborgin teologiassa. Tässä ei ole mahdollista lähemmin kosketella Svedenborgin jumaluusopillisia haaveita, hänen raamatuntulkintaansa ja hänen uutta filosoofista järjestelmäänsä. Viimemainitussa kääntää hän luonnontieteellisen kautensa monismin henkiseksi: koko maailmankaikkeus on hänelle nyt henkeä ja kaikki ruumiillinen on vain vertauskuva jostakin henkisestä. Kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävää on, että Lammin on onnistunut osottaa Svedenborgin saaneen teoloogiseen oppirunoelmaansa "De cultu et amore Dei" (Jumalan palveluksesta ja rakkaudesta) voimakkaita ja sangen syvälle meneviä vaikutelmia Miltonin suuresta eepoksesta "Kadotettu paratiisi", siis samasta teoksesta, joka on hedelmöittänyt niin monta runoilijamielikuvitusta (m.m., kuten tunnettu, meidän Linnankoskemme). Lukuisilla näytteillä Miltonin runoelmasta osottaa Lamm aivan yksityiskohtaisiakin vastaavaisuuksia englantilaisen runoilijan ja ruotsalaisen mystikon välillä. Suurin merkitys näyttää Miltonilla kuitenkin olleen Svedenborgiin siinä, että viimemainittu häneltä oppi vapaasti käsittelemään raamatun tekstiä ja ottamaan vaaria sen runollisista arvoista. Ja varmaan on juuri heijastusta "Kadotetun paratiisin" runoilijasta kaikessa siinä kauneudessa, jonka Atterbom on nähnyt "De cultu et amore Dei"-teoksessa ja joka on saanut hänen romanttisen mielensä kuohahtamaan seuraaviin innostuneihin sanoihin: "siinä on niin paljon runollista inspiratsionia, että se, jaettuna tusinan runoilijan osalle, riittäisi kiinnittämään heidät kaikki ensi luokan tähtinä runouden taivaalle." Kuten näkyy, ei romantiikan päivinä säästetty voimakkaita värejä enemmän arvostelussa kuin runoudessakaan.
Edellämainittu teos ilmestyi v. 1745 ja muodostaa se tavallaan käännekohdan tekijänsä tuotannossa. Kaikki mitä Svedenborg sen jälkeen eli noin 57:stä ikävuodestaan lähtien kirjoitti, kuuluu hänen mystikkoja henkiennäkijäkauteensa. Hän tuntee tästä lähtien vain puolittain kuuluvansa tähän maailmaan. Hän uskoi saaneensa jumalallisen ilmoituksen raamatun opin oikein selittämiseksi, mutta suoranaisesti ei hän toimi perustaakseen seurakuntaa ja hankkiakseen itselleen kannattajia. Hän antaa teoksensa vaikuttaa omalla tehollaan. Eläessään näyttääkin hän herättäneen enemmän uteliaisuutta ja ihmettelyä kuin kannatusta. Hän elää erakkoelämää pienen puutarhansa keskellä, ravitsee itseään pääasiassa leivällä, maidolla ja kahvilla, paneutuu levolle säännöllisesti seitsemän aikaan illalla. Hänen vastustajansakin myöntävät, että hän puhui mitä erilaisimmista käytännöllisistä harrastuksista erinomaisen viisaasti — että hänen järkensä uskon asioissa oli sokaistu, siitä olivat he luonnollisesti yksimieliset — ja että hänen persoonallisuutensa teki miellyttävän, puhtaan, lapsimaisen uneksivan vaikutuksen. Svedenborgin päiväkirjoissa ilmenevä voimakas sukupuolitunne on antanut aiheen sille jotenkin yleiselle otaksumalle, että Svedenborg olisi voimansa päivinä ollut suuri hurjistelija ja että hänen vanhuutensa olisi saanut maksaa nuoruusvuosien synnit. Tälle otaksumalle ei Lamm löydä mitään pätevämpää tukea. Asettaapa hän hyvin kylmään ja verraten epäromanttiseen valoon myöskin Svedenborgin niinikään paljon puhutun rakkauden Polhemin tyttäreen.
Lempeämmin ei Lamm kohtele myöskään erästä juttua Svedenborgin seurustelusta henkien kanssa, muuatta pientä kuvaelmaa, jossa m.m. eräs suomalainen — eikä kukaan vähempi kuin Porthan — on tullut osalliseksi roolien jaossa. Koska juttu ainakin Suomessa on yleisesti levinnyt, mainittakoon se tässäkin, mutta näytteenä siitä, minkälaisia Svedenborgin henki-seurustelut eivät olleet. Tarina on luettavana Atterbomin teoksessa "Svenska siare och skalder". Tämän kertomuksen mukaan sai Porthan kerran, käydessään Svedenborgin luona, odottaa häntä vierashuoneessa, samalla kun hän kuuli sisähuoneesta Svedenborgin keskustelevan helisevällä latinalla jonkun kuvitellun olennon kanssa "Rooman muinaismuistoista", henkilön, jonka hän jonkun ajan kuluttua, innokkaasti kumarrellen, saattoi vierashuoneen läpi. Tätä tehdessä nyökäytti hän sivumennen päätään Porthanille. Kun hän vielä uudistuvin kumarruksin oli saattanut näkymättömän vieraansa ovelle, kääntyi hän Porthanin puoleen ja ilmoitti tälle, että Vergilius juuri oli ollut hänen vieraanaan — muutoin "kerrassaan mukava mies". Tämä romantikon pikkujuttu on, kuten Lamm osottaa, valitettavasti täydelleen epähistoriallinen. Svedenborg ei kuvitellut henkiä todella ympäristössään liikkuviksi, vielä vähemmin olisi hänen mieleensä juolahtanut kehoittaa niitä istuutumaan hänen tuoleilleen y.m.s. Uskomatonta on myöskin, että hän samalla kertaa kuin hänellä oli tällainen henkinäkemys, olisi voinut tuntea suomalaisen vieraansa ja tervehtiä tätä. Svedenborg oli henkien kanssa seurustellessaan, kuten yleensä kaikki hänen kaltaisensa näkijät, eräänlaisessa haltio-tilassa, mikä sulki hänen aistimensa kokonaan ulkomaailmalta. Hän ei myöskään paikallistuttanut näkemyksiään ruumiillisiin silmiinsä, vaan olivat ne hänelle sisäistä laatua.
Martin Lammin teos Svedenborgin kehityksestä on tavallaan tutkielma intuitsionin, sisäisen näkemyksen, anastamasta herruudesta järjen, logiikan yli. Se sisältää samalla kertaa taiteilijan, henkiennäkijän ja uskonnonperustajan psykologiaa, s.o. sielullisia havaintoja siitä mitä näille kaikille on yhteistä: usko että on olemassa joku välittömämpi tie olemisen tuntemiseen kuin järki ja aistimin saatu kokemus. Tämä runollinen usko Svedenborgissa onkin maallikolle ehkä ainoa auringonsäde, joka lankee Svedenborgin teoloogisten järjestelmien jäiseen aavikkoon.
Tämä ruotsalaisen kirjallisuushistorioitsijan tutkielma on syntynyt, kuten tekijä itse esipuheessaan lausuu, tarpeesta etsiä romantiikan juuria 1700-luvun mystillisestä kirjallisuudesta. Tekijä on niin ollen pitänyt silmällä pääasiassa kirjallis-filosoofista puolta aiheessaan, jättäen mikäli mahdollista syrjään m.m. varsinaiset elämäkerralliset ainekset. Viimemainituista on jokunen vuosi sitten Helsingissä pitämissään esitelmissä ruotsalainen kirkkohistorian professori Hj. Fr. Holmquist antanut seikkaperäisen ja mitä mieltäkiinnittävimmän kuvan. Ne luonteenominaisuudet ja se persoonallisuus, joka Martin Lamminkin niukoista Svedenborgin henkilöllisyyttä ja elämää kuvaavista piirteistä käy ilmi, valaisevat välähdyksittäin myöskin eräitä muita arvoituksellisia runoilijoita Skandinavian myöhemmässä kirjallisuudessa. Sangen usein tulee Martin Lammin Svedenborg-esitystä lukiessa mieleen m.m. kolme toisistaan varsin kaukana olevaa kirjailijaa, jotka tuntuvat kukin perineen ikäänkuin kipinän Svedenborgin hengestä: Kierkegaard, Stagnelius, Strindberg.
JOHANNES LINNANKOSKI:
Kootut Teokset.
Kun kirjailija kuolee, suremme joko etupäässä taiteilijaa tai etupäässä ihmistä, persoonallisuutta. Jälkimäisessä tapauksessa on menetyksemme korvaamattomampi.
Linnankosken kirjallinen tuotanto oli hänen persoonallisuutensa peilikuva. Me luimme hänen kirjoistaan koko hänen ihmisyytensä, hänen taistelunsa mieskohtaisten eetillisten ihanteiden hyväksi, hänen pyrkimyksensä selvittää itselleen omia ja kansansa elämänkysymyksiä, hänen rajun kamppailunsa usein hiukan vastahakoisten kirjallisten ilmaisukeinojen kanssa — sanalla sanoen, me tapasimme joka sivulla hänen kirjoissaan määrätyn persoonallisuuden, keskittyneen kokonaisuuden, pienoismaailman, joka seurasi omia ratojaan. Sen tähden tunsimme menettäessämme Johannes Linnankosken, kirjailijan, menettäneemme ennen kaikkea persoonallisuuden, ihmisen. Niille, jotka mieskohtaisesti tunsivat Linnankosken, merkitsi hänen poismenonsa varsinkin Vihtori Peltosen menetystä.
Johannes Linnankoski — Vihtori Peltonen!
Kun ajattelen näitä nimiä, joista toinen on julkisen henkilön, toinen yksityisen, en voi olla panematta merkille, että vaikka edellinen on "Ikuisen taistelun" ilmestymisestä lähtien kaikunut korvissani, jälkimäinen siitä huolimatta sanoo minulle enemmän. Selitän tämän itselleni siten, että Linnankoski-Peltosessa persoonallisuus oli suurempi taiteilijaa. Ilmaisukeinot kävivät usein riittämättömiksi sille voimakkaalle siveelliselle tahdolle, jonka kaikki sisällytämme käsitteeseen Johannes Linnankoski. "Ikuisen taistelun", "Simsonin ja Delilan" ja "Pakolaisten" tekijään voi syyllä sovittaa sen usein väärinkäytetyn lauselman, että hän oli siveellisen tahtonsa ja pyrkimystensä suurpiirteisyyden puolesta päätään yläpuolella omia kirjallisia saavutuksiaan.
Linnankoski tuli kirjallisuuteen omia teitään: elämän käytännön kautta. Hän oli mahdollisimman kaukana siitä kirjailijatyypistä, joka koulupenkillä tulee tietoiseksi runollisesta kutsumuksestaan ja jonka kirjallinen esikoinen syntyy kuumeisimpien kehitysvuosien sähköisessä, levottomassa ilmastossa. Linnankoski tuli kansanvalistus- ja sanomalehtityöstä kirjallisuuteen. Kun Johannes Linnankoski v. 1903 "Ikuisella taistelulla" käänsi yleisön huomion uuteen kirjailija-yksilöllisyyteen, oli Vihtori Peltosella jo takanaan pitkä ja monipuolinen päivätyö Uudenmaan suomalaisen kansan herättäjänä. Kielsikö Vihtori Peltonen vanhat jumalansa astuessaan runottaren palvelukseen? Kaukana siitä. Se on huonosti lukenut Linnankosken teoksia, joka ei niissä ole tavannut Vihtori Peltosta. Siirtyminen paikallisesta sanomalehti- ja kansanvalistustyöstä vapaaseen kirjalliseen toimintaan tiesi toiselta puolen sitä, että probleemit olivat syventyneet, muuttuneet mieskohtaisemmiksi, toiselta puolen, että ne vaativat laveampaa kaikupohjaa kuin Porvoon seudun ja Uudenmaan yleisö. Yleisen herätystyön harrastaja antoi tilaa kirjailija-yksilöllisyydelle ja Porvoon ja Uudenmaan sijalle tuli Suomen kansa.
Linnankosken kirjallisesti tuottava kausi muodostui ennenaikaisen kuoleman takia odottamattoman lyhyeksi — se käsittää vain noin kymmenen vuotta eli suunnilleen yhtä paljon kuin Aleksis Kiven. Tämä vuosikymmenen aika — "Ikuisen taistelun" syksystä "Sirpaleiden" kevääseen (1903-1913) — ei varmaankaan ollut kyllin pitkä vakiintuneen arvioinnin syntymiseen Linnankosken tuotannosta. Yhtä yksimielinen kuin kirjallinen arvostelu oli ollut korottaessaan "Ikuisen taistelun" merkkiteokseksi suomalaisessa kirjallisuudessa, yhtä erimielinen se oli hänen myöhempiin kirjoihinsa nähden, kuitenkin "Pakolaisia" ja "Taistelua Heikkilän talosta" lukuunottamatta, jotka molemmat teokset muistaakseni otettiin kiitoksella vastaan joka taholla. Useimmiten sisälsivät moitteet huomautuksia tyylivirheistä, joskus teoksen koko rakennetta koskevista, mutta tavallisesti vain yksityisiin lauseihin kohdistuvista. Linnankosken pateettinen, intomielinen, kirjailijalaatu ei punninnut aina sanojaan kulta-vaa'alla ja hänen lausetyylinsä antoikin usein oikeutettua aihetta yksityiskohtaiseen muotokritiikkiin. Mutta toiselta puolen olen vakuutettu siitä, että tyylitarkastelun tietä ei koskaan päästy eikä päästä Linnankosken ominaisimman, persoonallisimman sanottavan perille. Luonnollisemman tien löydämme varmaan, jos koetamme tarkastaa niitä probleemeja, joita Linnankoski on kirjoissaan käsitellyt.
Linnankoski oli ennen kaikkea moralisti. Kysymys hyvästä ja pahasta kaikkine niine muotoineen, joissa tämä ikuinen ongelma voi esiintyä, oli hänen tuotantonsa ydin. Tämän keskustan ympäri kasvoivat kaikki hänen teoksensa, lainaten aiheita milloin mielikuvituksesta, milloin todellisuudesta, sukeltaen sekä yksilön- että kansansieluun, etsien itselleen draamallisen, eepillisen tai lyyrillisen muodon, esiintyen ikuisesti samana ja aina uutena: sfinksinä, jonka silmistä voi lukea monta vastausta. Yksinkertaisimmassa, niin sanoakseni filosoofisimmassa muodossaan esiintyy tämä siveellinen probleemi Linnankosken esikoisteoksessa.
Ei mikään ole Linnankoskelle kuvaavampaa kuin että hän ensimäiseksi kaunokirjalliseksi aiheekseen valitsi juuri Genesis-kirjan neljännen luvun, murhenäytelmän. Ihmiskunnan ensimäinen veljesmurha tarjosi Linnankoskelle hyvän ja pahan kysymyksen alkuperäisimmässä muodossaan. Mistä on synti tullut maailmaan? Onko edistyksen henki myöskin pahan henki? Onko ihminen oikeassa, kun, hän seuraa sisäistä ääntään, vai onko hän oikeassa silloin, kun hän kieltää itsensä? Onko elämä vain sattuman synkkien voimien leikkikalu vai ohjaavatko sitä määrätyt lait ja onko sillä määrätty tarkoitus? Kysymykset ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta — vastaukset niinikään. Mitä ovat nekään "vastaukset", joita Linnankoski johtelee Kainin ja Aabelin, Aadan ja Sillan kohtaloista, muuta kuin uusia kysymyksiä! Kun Mikael ja Lusifer näytelmän lopussa vakuuttavat toisilleen, että taistelu hyvän ja pahan välillä on iankaikkinen, olemme oikeastaan tulleet takaisin samaan pisteeseen, mistä näytelmän juoni alkaakin. Linnankosken persoonallisimman vastauksen näihin kysymyksiin luulen voitavan parhaiten lukea Kainin vuorosanoista hänen paetessaan korpeen: "Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää — vain juosta, juosta!"
Linnankosken esikoisteos oli aiheeltaan kokonaan yleisinhimillinen. Hänen toinen kirjansa "Laulu tulipunaisesta kukasta" käsitteli yksilö-psykoloogisempaa kysymystä, samalla kun se paikallisuutensa puolesta oli sijoitettu suomalaiseen ympäristöön. "Ikuinen taistelu" oli suurelta osaltaan käsitteellinen, vertauskuvallinen, "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli tai tahtoi olla elävästä elämästä lainattu tapaus. Romaanin "tulipunainen kukka" on rakkaus ja sen ydinkysymys Don Juan-probleemi. Olavin syyllisyys on siinä, että hän rakastaa monta naista, hänen sovituksensa on uhrautuvassa työssä (uutisraivauksessa) perheen ja yhteiskunnan hyväksi.
Kolmannessa teoksessa, "Kiroissa", vetää Linnankosken probleemi-runous hänet taasen todellisuudesta sadun ja mielikuvituksen maille. Tekijä kutsuu itse tätä näytelmäänsä "unelmaksi", mutta niinkuin Hamletin hulluudessa voi tässä Linnankosken "unessa" sanoa olevan järjestelmää: kuten tunnettua, ei "Kirot" sisällä enempää eikä vähempää kuin psykoloogisen selityskokeen yhteiskunnallis-valtiollisista riidoistamme n.k. routavuosien aikana. Se paha, jonka juuria Linnankoski tässä kirjassa etsii, sisältyy sanoihin: "kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulkoapäinkään." Tässä kirjassaan esiintyy Linnankoski kiireestä kantapäähän yhteiskunnallisena runoilijana, hänen "merviensä" ja "veeniensä" taistelut muodostavat tavallaan vain kuin runollisen kuvituksen niille sanomalehtikirjoitelmille y.m. suoranaisille kehoitus- ja varoitushuudoille, joilla Linnankoski tulkitsi käsitystään ajan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa ristiriidoissa. On selvää, että hän tällä näytelmällään tahtoi saada suomalaiset unohtamaan pienet erimielisyydet suuren yhteisen asian vuoksi.
Kautta Linnankosken koko kirjallisen tuotannon, teos teokselta, voimme seurata hänen valppaan, väsymättömän siveellisen mielenkiintonsa jälkiä. "Simsonissa ja Delilassa" risteilee aiheita sekä "Tulipunaisesta kukasta" että "Kiroista". Don Juan-Olavi on naisten perikato, Delila miesten tai oikeastaan miehen, Simsonin, jonka elämäntehtävän (tässä kansallisen) tielle hän tulee. Hienoimpina kulkevat tämän siveellisen probleemi-runouden langat "Pakolaisissa", jossa Linnankoski muun ohella on luonut elävimmän ihmistyyppinsä Juha Uutelan.
"Pakolaisten" Juha Uutelan, lähes 70:n vuotiaan hämäläisisännän sieluntaistelu, jonka alkusyy on hänen nuoren vaimonsa uskottomuudessa, on syvästi yksilöllinen ja inhimillinen. Se tapa, millä Linnankoski kuvaa Juhan itsensäkieltämistä, aste asteelta, kunnes hän kuolinvuoteellaan vielä voittaa itsensä, on luonut eräitä kirjallisuutemme ikuisimpia sivuja. Juha Uutelan siveellinen voitto, joka ostetaan tuskalla ja kuolemalla, on nähdäkseni Linnankosken syvin ja ominaisin vastaus kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Siinä vastauksessa on kaikua Kainin epätoivosta — "kivet leikkaa, okaat repii" — mutta siinä on myöskin jotain traagillisuuden sovituksesta. Välimatka Kainista Juha Uutelaan sisältää kokonaisen elämän kokemukset ja opetukset. —
Werner Söderström Osakeyhtiö, jolla, kuten tunnettu, on ollut suuret ansiot Linnankosken ymmärtäjänä ja tukijana, on kiitettävän nopeasti toimittanut yleisön käteen hänen Kootut Teoksensa. Tämä neliniteinen julkaisu muodostaa yhden uusimman kirjallisuutemme kulmakivistä. Linnankoski oli ennen kaikkea aikansa lapsi. Suurten siveellisten probleemien rinnalla tapaamme hänen kirjoissaan melkein kaikki ne ajankysymykset, jotka viime vuosina ovat liikkuneet jokaisen mielessä. Hän oli myöskin ennen kaikkea suomalainen ja lisäksi hämäläinen. Hänen mietiskelevällä, hiukan sulkeutuneella luonteellaan on syvät juurensa kansansielussa. Hänen elämän suurimpia kysymyksiä pohtiva, väsymätön, hellittämätön laatunsa on sukua, ehkäkin kaukaista, niille ei aivan harvinaisille kansanmiehille, joita voi tavata mietiskelemässä filosofian viimeisiä perusteita tai suunnittelemassa ikiliikkujaa. Linnankoskella oli erinomaisen kehittynyt oikeudentunto ja hän saattoi olla kiivas asian puolesta, josta hän oli tullut vakuutetuksi. Hänen olennossaan oli jotain yksinäistä, seuraa karttelevaa — sekin suomalainen piirre. Niinikään pisti hänessä silmiin eräänlainen huumorin puute, kuten hänen teoksissaankin. Kirjailijan ammatti oli hänelle vakava kuin uhritoimitus.
Tämä luonteen pohjainen vakavuus leimaa kaikki mitä Linnankoski on kirjoittanut. Hänen teoksensa ovat mieterunoutta tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Kuvaus kuvauksen tähden, tunnelma tunnelman tähden — tai sanokaamme taide taiteen tähden — oli hänelle vieraampaa kuin ehkä kenellekään nykyisistä kirjailijoistamme. Probleemi, kysymys oli hänelle lähtökohta. Kuinka pitkälle hän olisi päässyt tässä lajissaan, jollei ennenaikainen kuolema olisi katkaissut hänen rataansa, on vaikea sanoa. Varmaa on, että "Ikuisen taistelun" ja "Pakolaisten" välillä on pitkä kehitystie ja että Linnankoski vuosien kuluessa keksi yhä persoonallisemman — ja, kuten olisimme taipuvaiset sanomaan, syvemmän — vastauksen niihin elämänkysymyksiin, jotka antoivat ensi sysäyksen hänen kirjalliselle luomistyölleen.