WERNER SÖDERHJELM:
Oscar Levertin.
Oscar Levertin, ruotsalainen runoilijakriitikko, jonka elämäkerta ilmestyi viime jouluksi suomalaisen kirjallisuushistorioitsijan kirjoittamana, oli, kuten kaikkikin huomatummat ruotsalaiset kirjailijat, sangen yleisesti luettu ja arvossapidetty myöskin tällä puolen Pohjanlahden. Kun Levertin tammikuussa 1904 teki luentomatkan Suomeen, sai hän runsaasti osakseen sekä ystävyyttä että ihailua ja hän palasi kotimaahansa kiitollisuudesta "täysin sydämin", kuten hän itse mainitsee kirjeissään ystävilleen. Suomenkielelle käännettiin niinikään jo verraten varhain kokoelma hänen valittuja runojaan (v. 1896). Levertinin tapaturmaisen kuoleman tunsi sentähden kirjallinen yleisö meilläkin mieskohtaisena menetyksenä, sitä korvaamattomampana kun hänen persoonallisuutensa oli yht'aikaa sekä runoilijana että arvostelijana painunut yleisön tietoisuuteen. Ja varmaa on, että nyt, kun myöskin Fröding on kuollut ja kun Heidenstamin lyyra, kuten näyttää [syksyllä 1915], on vaiennut, ei Ruotsilla tällä hetkellä ole ketään tuottavaa lyyrikkoa, jota meilläkin kuunneltaisiin samalla tarkkaavaisuudella kuin aikoinaan "Legendain ja laulujen" ja "Kuningas Salomon ja Morolfin" raskasmielisen runoilijan säkeitä, jotka taiturimaisen, joskus hiukan oudolta vaikuttavan kuvakielensä taakse tuntuivat kätkeneen niin toden ja tulisen runoilijatempperamentin.
Monet seikat helpottivat meillä puolueettoman arvioinnin syntymistä Levertinistä ja hänen elämäntyöstään. Levertinin juutalaisen syntyperän aiheuttamat rotuennakkoluulot, jotka eräissä piireissä Ruotsissa näyttelivät verraten huomattavaa osaa, ovat meillä, onneksi, jotenkin tuntemattomat tässä muodossa (esiintyen kyllä sensijaan "suomalaisuuden" ja "germaanilaisuuden" välisissä suhteissa). Niinikään oli meikäläinen arvostelu ja yleisö kauempana niistä kirjallispoliittisista juonista, jotka varsinkin Levertinin vaikutusvaltaisen arvostelutoiminnan takia kietoutuivat hänen nimensä ympärille, antaen vielä runoilijan kuoleman jälkeen aiheen m.m. siihen lievästi sanoen kiivaaseen Strindberg-Lidforss-Böök'iläiseen pamflettisotaan, jota noin puolikymmentä vuotta sitten käytiin erinäisissä Ruotsin lehdissä. Rydbergin ja Snoilskyn jälkeisistä ruotsalaisista lyyrikoista on meillä tervehditty luullakseni jotenkin yhtä avarasydämisellä myötätunnolla Heidenstamia, Levertiniä ja Frödingiä — joka tapauksessa on kritiikkimme ja yleisömme alun alkaen totuttanut itseään pitämään heidän asemaansa runollisella parnassolla paljon riidattomampana kuin heidän virkaveljiensä Pohjanlahden tälläpuolen. Saattaisi ehkä kysyä, eikö etäisyyden kultauksella ole tässä osaansa ja eikö esim. Tavaststjernan ja Gripenbergin runous todista välittömämpää lyyrillistä suonta kuin esim. Levertinin. Mutta mikään kirjallisuusarvostelu ei ole vähemmän oikeutettu kuin se joka koettaa toisen runoilijan ansioilla vähentää toisen arvoa. Ruotsissa on kirjallinen kritiikki usein punninnut rinnan Levertinin ja Frödingin runoutta, ja kun tuskin on olemassa kahta runoilijaa, joiden yksilöllinen erikoisuus olisi etäämpänä toisistaan kuin heidän, on tulos luonnollisesti ollut hyvin suuresti riippuvainen niistä subjektiivisista punnuksista, joita asianomainen arvostelija on pannut toiseen vaakakupeista. Monelle kriitikolle on ollut vaikeaa suhtautua samalla kertaa myönteisesti Levertinin orkestraaliseen säemusiikkiin ja Frödingin yksinkertaiseen hivelevään huilusooloon. Mitään syvempää ymmärtämystä eivät runoilijat itsekään osottaneet toisiaan kohtaan: heidän arvostelunsa toistensa tuotteista olivat hyvin yksipuolisia ja antoivat m.m. Levertinin vastustajille näennäisen ja erinomaisen halukkaasti käytetyn aiheen syyttää häntä epäritarillisuudesta vaarallista kilpailijaa kohtaan. Että nämä ruotsalaiset lyyrikot, joiden runolliset esikoiset syntyivät samana vuonna (1891) ja joita senkin tähden helposti joutuu vertaamaan toisiinsa, olivat molemmat suuria taiteilijoita, on yhtä kieltämätöntä kuin sekin, että heidän runoutensa ei elämäntunteen intensiteetin puolesta vedä vertoja sellaiselle maailmanlyriikalle kuin esim. Goethen ja Musset'n eikä vertauskuvien omintakeisuudessa ja loistossa sellaiselle ruotsalaiselle runoudelle kuin Stagneliuksen. Molemmat todistavat he osaltaan, mikä harvinainen kukoistus ruotsalaisella laulurunoudella oli 1890-luvulla, loistokausi, jolla ei liene samanaikaista vastaavaisuutta missään europpalaisessa kirjallisuudessa.
Prof. Söderhjelmin teos, josta vasta ensimäinen osa on ilmestynyt, sisältäen runoilijan elämäkerran, piirtää erinomaisen sympaattisen kuvan Oscar Levertinin hienosta, ritarillisesta persoonallisuudesta. Varmaan ovat hänen ystävänsä syyllä antaneet hänestä sen todistuksen, ettei hänen suonissaan virrannut ainoatakaan kunniatonta veripisaraa. Levertinin ulkonaiset elämänvaiheet eivät olleet myrskyiset eivätkä kirjavat: oppineen elämää lukukammiossa, kateederilla, tutkimusmatkoilla — suuresti katsoen yhteiskunnallisen menestyksen kultaamaa. Levertin oli kaksi kertaa naimisissa, mutta yksinäisyyspiirre oli hänen luonteensa vallitsevia ominaisuuksia. Hänen pohjoismaissa harvinainen, juutalainen työkykynsä, mistä puhuvat ehkä yhtä paljon hänen runo-mosaiikkinsa kuin hänen tieteelliset tutkimuksensa, lienee myöskin ollut omiaan eristämään häntä ihmisistä. Hänen mielikuvamaailmansa on kasvanut lukukammion, kirjaston ja museon (myöskin sanatorion) ansari-ilmastossa. Ei ole varmaan ollut olemassa monta huomattavaa runoilijaa, joka olisi omistanut vähemmän välitöntä luonnon havaintoa kuin Levertin ja jonka fantasia olisi ollut samassa määrässä kuin Levertinin perehtynyt taiteen ja kirjallisuuden, botanistin ja jalokivisepän inventaarioihin. Tämä artistinen mielikuvavalinta on ennen muuta tehnyt Levertinistä kulttuurirunoilijan, samalla kun se on tuntuvasti rajoittanut hänen lukijakuntansa piiriä. Sellainenkin runon tuntija kuin Fröding on tunnustanut (Efterskörd II, Om Levertin) vasta myöhään oppineensa käsittämään, että Levertinin omituisen kuvakielen ja yhdistetyn säetekniikan taakse todella kätkeytyi mieskohtaisesti eletty tunne.
Söderhjelmin teos on varmaan kokonaisuudessaan valmistuttuaan antava yhtä hienon luonnekuvan Levertinin runoudesta ja sen merkityksestä kuin edellinen osa antaa hänen persoonallisuudestaan. Kuitenkin on jo Levertinin elämäkerta sinänsä omiaan uudistamaan lukijalle hänen runouttaan ja antamaan sille perspektiiviä ja elimellistä yhtenäisyyttä. Niinpä voi lukija tuntea halua jo tämän elämäkerrallisen esityksen luettuaan selvittää suhdettaan sellaiseen runoilija-yksilöllisyyteen kuin Levertin.
Se lämmin sävy esitettävää persoonallisuutta kohtaan, joka henkii prof. Söderhjelmin kirjasta, tarttuu vaistomaisesti lukijaan, ja kun hän laskee teoksen kädestään, tuntee hän tehneensä tuttavuutta harvinaisen ihmisen ja runoilijan kanssa, persoonallisuuden kanssa, jolle hakee vertauskohtaa kirjallisuushistorian suurimpien joukosta. Kestääkö Levertinin runous tämän vaikutelman edessä? Sekin joka ennestään tuntee Levertinin tuotannon, käy eräänlaisella jännityksellä uudistamaan tuttavuutta sen kanssa.
Tällöin voi sattua, että lukija, koettaessaan tehdä mielessään eläväksi Levertinin runojen jättämän vaikutelman, ei tapaakaan itsessään niin kiitollista kaikupohjaa kuin hän olisi odottanut. Näiden rivien kirjoittaja esim. on tehnyt itsestään sen huomion, että Levertinin runous ennen on vaikuttanut voimakkaammin. Runoilija ei enää tunnu yhtä alkuperäiseltä — Heidenstam tulee mieleen ja myöskin esim. Swinburne — hänen lyriikkansa monotonia tuntuu harmaammalta, liikkumattomammalta — hänen runojensa älyllinen sisältö keveämmältä. Luulen, että Levertinin lyriikka viimemainitussa suhteessa menettää enimmän, jos sitä yhteen jaksoon lukee suuremman määrän. Levertinin miehuuden kunnianhimo oli luoda säkeitä "jotka kuin eletyn elämän tuloksena nousevat ajattelijan kielelle, kun hän yksin ikkunastaan katselee linnunradan tähtimaailmoja", kuten hän on itse lausunut. Viimeisessä teoksessaan "Kung Salomo och Morolf" on hän ennen muuta koettanut toteuttaa tätä ihannettaan. Tämä lyyrillinen sikermä on filosoofinen runoelma samaan tapaan, vaikka aivan toisenlaisessa muodossa, kuin Lucretiuksen "De rerum natura", josta Levertin on kirjoittanut yhden innostuneimpia esseitään, Goethen "Faust" ja Ibsenin "Brand". Mikä oli se salomonilainen viisaus, joka Levertinille merkitsi hänen ajattelunsa ja elämänkokemustensa summaa? Jos riisumme Levertinin runoelmalta sen lyyrillis-retoorisen kuvakielen, löydämme sen ydinajatuksena tuskin muuta kuin ylimalkaisen alistuvaisuuden — resignatsionin, jolla tässä tapauksessa on hiukan banaali sivumaku, koska se tuntuu vuotavan samasta lähteestä kuin vanhuus, väsymys ja rakkauselämän pettymykset. Levertinin Salomo on saanut kyllänsä kirjoista, naisista ja viinistä, ja kun hänen viimeinen rakastettunsa Sulamith menee hänen onnellisemman kilpailijansa Morolfin luo, tuntee hän viisautensa kypsyneen, tahtoo laskea oman minuutensa luotaan "kuin valmiin kudoksen", heittää kuningassormuksensa mukana järveen kaiken maisen kaipuunsa ja kunnianhimonsa ja muuttua kaikkeuden tunnottomaksi, objektiiviseksi kuvastimeksi: Endast spegla! Endast hjärta — bilders bländverk varde allt. — Intet störa skall mitt hjärta, — stilla, strålande och kallt.
Tämä elämänkokeneen filosoofin resignatsioni oli Oscar Levertinille enemmän kuin kaunopuheinen kädenliike. Neljänkymmenen vuotiaana tunsi hän tämän jäisen elämänohjeen omakseen. Voisi kysyä, eikö se vain ollut yhden hallayön kuuraa, jota oli vielä seuraava pitkä, kaunis myöhäissyksy, missä kesän viimeiset kukat puhkeavat ja viimeiset hedelmät kypsyvät? Runoilijan kuolema, joka seurasi kohta "Kuningas Salomon" ilmestyttyä, ei sallinut meidän nähdä, millä tavalla se tunteiden, sydämen, minuuden kieltäminen, joka sisältyy Salomon maailmankatsomukseen, oli vaikuttava Levertinin kirjalliseen tuotantoon. A priori voimme sanoa, ettei tällainen, kuten näyttää, liian varhainen resignatsioni ole mikään hedelmällinen periaate runoudessa, ja varmaan on Levertinin elämäkerran kirjoittaja oikeassa, kun hän arvelee, ettei tämän jälkeen mitään lyyrillistä kautta runoilijan elämässä ollut enää odotettavissa.
Tämä lyyrillisen otteen hellittäminen, tämä vanhojen jumalien kieltäminen antaa mielestäni hiukan epäedullisen perspektiivin lyhennyksen Levertinin koko runolliselle tuotannolle. On ikäänkuin mieluummin olisi nähnyt hänen runoutensa aukenevan kuolemaa kohti yhtä elämänlämpimänä, samalla tavalla iloa ja surua väreilevänä kuin hänen lyriikkansa parhaina vuosina, seuraten Goethen ikuisesti inhimillistä elämänohjetta: Wer nicht mehr liebt und nicht mehr irrt — der lasse sich begraben!
Myöskin Levertinin essee-tuotannossa, joka itse asiassa onkin hyvin läheisessä suhteessa hänen runouteensa, voi seurata hänen Salomonsa, hänen viimeisen alter ego'nsa elämänfilosofiaa. Kirjoitelmassaan Lucretiuksen kuuluisasta opetusrunoelmasta antaa Levertin (kokoelmassa "Diktare och drömmare" v:lta 1898) filosoofi Deciuksen Italian kesäyössä haltioitunein sanoin ylistää alistumista rautaisen maailmanjärjestyksen alle, pyytämättä itselleen tai muille mitään poikkeuslakia luonnon järkähtämättömästä kulusta: dura lex sed lex. Se elämänselitys, jonka edessä Decius notkistaa polvensa, on Lucretiuksen laulama epikurolainen materialismi — enkä luule, että suuresti erehtyy, jos katsoo näissä Deciuksen filosoofisissa tunnustuksissa piilevän in nuce Salomon koko viisauden. Itse asiassa kulkee Levertinin tuotannon läpi varsin selvästi havaittava oikeaoppisen materialismin suoni. Se voi ilmetä sangen dogmaattisissa muodoissa, kuten esim. esseessä Huysmansista, missä Levertin väittää tämän ranskalaisen kirjailijan mystiikan, kuten yleensä kaiken mystiikan, lähentelevän lapsimaisuutta ja naurettavuutta (snuddar vid det puerila och löjliga). Tällaisten lausuntojen edessä joutuu kysymään, mitä lapsimaista ja naurettavaa Levertin on nähnyt uskontojen ja kansanmyyttien maailmanselityksissä ja romantiikan puolihämärässä aavistelussa? Levertinissä itsessään oli paljon romanttisia piirteitä — hänen runoutensahan oli, samoinkuin Heidenstamin, tarkoitettu juuri reaktsioniksi naturalismia vastaan — mutta hänen maailmankatsomuksensa, hänen älyllinen struktuurinsa oli äärimmäis-naturalistin. Pohjoismaiden kirjallisuudessa ei varmaankaan ole monta runoilijaa, joka olisi samalla lapsenuskolla omistanut atoomidogmin kuin Levertin. Ruotsin kirjallisuudesta tarjoutuu sille jonkunlaiseksi vertauskohdaksi Kellgrenin kiivas yksipuolinen voltairelaisuus.
Joskin tämä ahdas epikurolainen materialismi mielestäni tuntuu rajoitukselta Levertinissä, on se toiselta puolen antanut hänen runoudelleen oman omituisen värin ja laadun. Se on tehnyt hänestä lakastumisen, katoavaisuuden ja kuoleman runoilijan. Kaikki ikuisuus-perspektiivit puuttuvat hänen runoudestaan, paitsi kuoleman ja luonnonlakien ikuisuuden. Mutta syksyn, kuihtumisen, tyhjyyden ja unohduksen voittokulkua on hän laulanut tulisemmin ja kauniimmin kuin ehkä kukaan aikalaisistaan. Hän on laulanut myöskin elämän maljasta, mutta hän ei ole koskaan unohtanut kuoleman sakkaa sen pohjalla. Kun ajattelee Oscar Levertinin runoutta, tulevat mieleen kuvaamataiteilijain kuoleman-allegoriat, ehkä vähemmän Dürerin ja Holbeinin luurankoiset viikatemiehet kuin kreikkalaisten Thanatos: unen, Morpheuksen veli, nuorukainen, joka seisoo alaspäin käännetty tulisoihtu kädessä, uneksivat kasvot tulenlieskan viimeisten loimujen kultaamina. Levertin on elänyt niin tämän näyn lumoissa, että hän on luullut voivansa lukea kuolemanjumalan silmistä myöskin kaikki elämän salaisuudet.
Sainte-Beuve, kritiikin mestari, on lausunut, kun häntä syytettiin mielipiteen vaihtamisesta samaan kirjailija-yksilöllisyyteen nähden, että me arvostelemme muuttuvaisia olentoja ja olemme itse muuttuvaisia. Jokainen on huomaava ainakin tämän lauseen jälkimäisen osan totuuden, jos hän pitemmän väli-ajan kuluttua käy lukemaan samaa kirjailijaa. Jotakin on tullut vuosien kuluessa väliin, elämän perspektiivit ovat muuttuneet ja se mitä kirjallisuudessa ennen on pitänyt tärkeimpänä, voi myöhemmin tuntua vähemmän oleelliselta. Jos runoudessa ennen muodollisia ja esteettisiä ansioita alkaa etsiä yhtenäistä maailmankuvaa, elämäntunteen laajuutta ja syvyyttä, luulen että Levertinin runous menettää uudistetun tuttavuuden kautta.
Silti on Levertinin lyriikka varmaan aina säilyttävä kuviensa ja rytmiensä suggestiivisen tehon. Se vie meidät troopilliseen salaperäiseen puutarhaan, missä lakastuvien ruusujen makea tuoksu sekoittuu jasmiinien pyörryttäviin ja valmujen unettaviin höyryihin. Tuskin voisi uskoa, että kaikki tämä kukkaisloisto on loihdittu materialistisen monismin karuun maaperään! Levertinin lyyrillinen sanonta ei osottanut aikojen kuluessa mitään ehtymisen oireita. Runsain on ehkä hänen kuvakielensä juuri "Kuningas Salomossa", jossa myöskin rytmi- ja riimikudos on rikkain. Levertinin säemusiikki tuli vuosien mittaan orkestraalisemmaksi, tunnelman säestys leveämmäksi ja syvemmäksi. Ensimäisen kokoelman taipuisa laulusävel (Maria, Maria nu stundar det vår… ja När aftonrodnan sin rosenkorg tömde… y.m.s.) vaihtuu yhdistyneempiin ja ehkä samalla hiukan kaunopuheisempiin runomittoihin. Mutta hänen sielullinen vireensä pysyy samana. Sama surumieli, jonka hän nuoruudessaan tunnusti pyhimys-neitsyelle Mechelenin alttaritaulussa, leimaa myöskin hänen Salomonsa yksinpuhelut: mig lifvets fröjder gjort dyster, — mig dödens sorger gjort sjuk. Kuinka täyteläisen kaunis onkaan esim. "Salomos vaggvisa", laulu illusionin ikuisuudesta, joka vielä vanhan Methusalemin korvaan kuiskaa huomisesta päivästä: Än för den af gamla allra — äldst sjöng sprucken bjällerskallra: — nästa dag, Methusalem. Ja kuinka syvällisiä ovatkaan Salomon ja Morolfin vuorosanat, milloin ne esim. koskettavat runouden kysymyksiä, vastakohtaa Levertinin oman raskaan runolaadun ja improvisatoorisen laulajan — Levertinin ystävä ja aseveli Heidenstam tulee mieleen — elämäniloisen taiteen välillä. Ne painavat enemmän kuin monen oppineen esteettiset järjestelmät. Myöskin rakkauselämän probleemi, joka aina oli yksi Levertinin lyriikan keskeisimpiä, esiintyy hänen mieterunoelmassaan juutalaisesta kuninkaasta. Kuinka itsevanhurskaalta tuntuukaan esim. Strindbergin paljonpuhuttu (teoreettinen) naisviha verrattuna esim. seuraaviin Levertinin, elämääkokeneen runoilijakuninkaan, säkeihin: Den i svett och sveda — honom födt och närt — håna och försmäda — brottslingen blott lärt. — Dåren blott vill fläcka — med ett skymford först — källan, som skall släcka — ensam hjärtats törst. — Snöpingen må rata — frö och ax och vif — Kvinnohat är hata — sitt och alltings lif. Ja kuinka kantavatkaan — jatkaaksemme vielä yhdellä esimerkillä sitaattien sarjaa — Levertinin persoonallisuuden aatelisleimaa seuraavat miehekkäät rivit eräästä ystävyydelle omistetusta runosta kokoelmassa "Sista Dikter": Min ande gaf hvad den förmådde. — För växten ej jag rådde — sen hjärtat sått.
Prof. Söderhjelmin Levertin-elämäkerta on varmaan hankkiva tälle runoilijalle, joka vielä vuosituhansien päästä tunsi veriheimolaisuutensa juutalaisten elämääkokeneen kuninkaan kanssa, uusia ystäviä ja paneva niitä, jotka hänet jo tuntevat, tilittämään uudelleen suhdettaan häneen. Molemmissa tapauksissa on teos täyttänyt tarkoituksensa: olla välittäjänä kirjailijan ja hänen yleisönsä välillä, niin ett'emme kirjaimen takaa kadota näkyvistämme aatetta emmekä runouden takaa persoonallisuutta.
MAHARSHI DEVENDRANATH TAGORE:
Min levnad.
Kun Rabindranath Tagore, runoilija, Nobel-palkinnon saaja, teki bengalilaisen Tagore-nimen tunnetuksi Europassa, oli hänen isänsä Devendranath jo vuosikymmeniä sitten suorittanut merkillisen elämäntyön uskonnollisena kirjailijana ja herättäjänä. Hänen oma elämäkerrallinen teoksensa, joka jouluksi ilmestyi ruotsalaisena käännöksenä, on mitä viehättävin itämainen tunnustuskirja. Se välittää usein melkein lapsenomaisen yksinkertaisella tavallaan meille tuoksun siitä uskonnosta, filosofiasta ja runoudesta, joka on vuosituhansien aikana versonnut Ganges-virran varsilla ja jonka monet nykyisetkin ilmenemismuodot ovat vanhemmat kuin meidän ajanlaskumme. Devendranath Tagoren elämäkerta ulottuu vain hänen 41:een ikävuoteensa (hän eli 88:n vuotiaaksi), mutta hänen poikansa Satyendranath, runoilijan veli, on liittänyt siihen lyhyen esipuheen, jossa saamme yleiskatsauksen hänen koko elämäänsä.
Devendranath Tagore, myöhemmin tunnettu liikanimellä Maharshi, pyhimys, syntyi v. 1817 maatilalla lähellä Kalkuttaa. Hänen isänsä, rikkaudestaan ja tuhlailevaisuudestaan kuuluisa Dvarkanath Tagore, antoi pojan elää kaikessa mahdollisessa loistossa ja salli hänen saada perusteellisen tietopuolisen kasvatuksen. Pojan suhde syvästi uskonnolliseen isoäitiin oli erikoisen läheinen. Tämän kuolema, joka tapahtui pojan ollessa kahdeksantoistavuotias, tuli merkitseväksi käännekohdaksi jälkimäisen elämässä. Poika kertoo siitä elämäkertansa ensi luvussa havainnollisella, mieleenjäävällä tavallaan. Isoäiti oli viety Gangeksen rannalle kuolemaan, koska pidettiin erinomaisena onnena saada kuolla pyhän virran luona. Poika valvoi kolme yötä isoäidin vuoteen vieressä. Yöllä, ennen isoäidin kuolemaa, istui hän karkealla matolla lähellä ruumiinpolttopaikkaa. Oli täysikuinen yö ja pojan korviin kantoivat pyhät laulut, joita laulettiin hänen isoäitinsä puolesta. "Yötuuli toi äänen vain heikkona kaikuna korviini. Tällä hetkellä valtasi minut voimakas tunne kaiken epätodellisuudesta. Oli kuin en enää olisi ollut sama ihminen. Minussa nousi voimakas vastenmielisyys rikkautta kohtaan. Se karkea bamburuokoinen matto, jolla istuin, tuntui minulle sopivimmalta olinpaikalta, kaikki loisto kävi minulle vihattavaksi ja sielussani heräsi ilo, jota en ennen ollut kokenut. — Tämän ilon ja kaipuun tunteen vallassa palasin keskiyön aikaan kotia. Sinä yönä en voinut nukkua. Onnellinen mielentilani piti minua hereillä. Koko yön kylpi sydämeni ilon kuutamoisessa valossa. Päivän koittaessa palasin joelle tapaamaan isoäitiä. Hän veti juuri viimeisiä hengenvetojaan." Niinkuin isoäiti oli ollut pojan ystävä eläessään, niin tuli hän hänen neuvonantajakseen ja tienviitakseen kuolemassa. "Ylellisyyden ja nautintojen lauhat tuulet olivat leyhyneet ympärilläni yötä päivää. Mutta huolimatta näistä epäedullisista olosuhteista, antoi Jumala minulle itsensäkieltämisen hengen ja riisti minulta rakkauteni maailmaan. Ja hän, joka on kaiken ilon lähde, antoi minulle uuden elämän valamalla ilon virtoja sydämeeni."
Nyt alkaa Tagorelle sisäisen etsinnän ja taistelun aika. Hän koettaa tavoitella mielialaa, joka piti häntä vallassaan isoäidin kuollessa, mutta ei enää sitä löydä. Hän saattaa maata pitkänään päiväkausia, syventyneenä arvoitukseen Jumalan olemassaolosta, joutuen niin erilleen muusta maailmasta, ettei hän muista, milloin on noussut aterialle ja milloin taas palannut. Hän lukee englantilaista filosofiaa ja sanskriittia, mutta ei löydä vastausta kysymyksiinsä. Mutta syventyessä eräänä päivänä vanhoihin brahmalaisiin "upanishadeihin" (pyhiin kirjoihin), saa hän mystillisen herätyksen, joka määrää hänen koko tulevan elämänsä. "Kaiken merkitys" alkoi tulla hänelle selväksi ja "jumalallinen ilo" valtasi hänen mielensä. Kävisi liian pitkäksi kertoa, mitä laatua ne totuudet olivat, jotka vanhan brahmalais-viisauden valossa selkenivät Tagorelle. Hänen uskonsa Jumalaan sai, kuten hän sanoo, "syvät juuret" ja hän tuntee olevansa kutsuttu vaikuttamaan ympäristöönsä. Hänen herätyksensä tuo mieleen monen länsimaisen pyhimyksen ja mystikon elämäntarinan, ennen muita ehkä Assisin Franciscuksen ja Birgittan. Näiden länsimaisten hengenheimolaistensa tapaan perustaa Tagorekin eräänlaisen veljeskunnan tai oikeammin seurakunnan, nimeltä Tatvabodhini Sabha, joka alussa pitää hartaushetkiään hänen kodissaan. Sitä paitsi alkaa hän julkaista jumaluusopillista aikakauslehteä, taistellen siinäkin omien uskonnollisten käsitystensä puolesta, niinhyvin kuvainpalvelijoita kuin kristittyjä lähetyssaarnaajia vastaan. Hänen poikansa mainitsee omituisuutena, että ehkäpä ainoa uskonnollinen lähdeteos, jota hänen ei milloinkaan kuultu siteeraavan, oli raamattu.
Se mikä tässä intialaisessa pyhimyksessä ja mystikossa on omiaan herättämään ihmetystä, on se harvinainen tarmo ja järjestyskyky, jolla hän ohjaa uutta seurakuntaansa. Hän lähettää omalla kustannuksellaan neljä hindulaista ylioppilasta Benaresiin harjoittamaan korkeampia teoloogisia opintoja ja jokainen näistä nuorista brahmalaisista oppineista saa tehtäväkseen tutkia yhtä Vedakirjaa. Itse määrittelee hän yhä tarkemmin oppinsa perustotuudet, sikäli kuin ne hänelle sisäisen näkemyksen tietä selkenevät. Niinikään perustaa hän lukuisia sisarseurakuntia eri seutuihin Intiassa.
Jonkun verran ristiriitaiselta tuntuu varmaan monesta se tapa, millä Tagore käytännössä sovelluttaa oppiaan maailmasta ja rikkauksista kieltäytymisestä. Samoin kuin Tolstoi, näyttää hän askeettisesta ihanteestaan huolimatta nauttivan täysin määrin kaikkia niitä etuja, joita kodin varallisuus ja syntyperä hänelle suovat. Että hänen filosofiansa on syntynyt kastijaotuksen maassa, käy niinikään hänen elämäkertaansa lukiessa selväksi. Hänen opeillaan on (jo yksistään niiden vaikeatajuisuuden vuoksi) ylimyksellinen leima, ja mitä elämän käytäntöön tulee, on Tagorelle kuvaavaa, että hän itse mainitsee erikseen melkeinpä jokaisen kerran, jolloin hän matkoillaan ei enää voi istua kantotuolissa, vaan saa kulkea jalan!
Kun Tagoren isä Dvarkanath Tagore v. 1846 kuolee, joutuu suku joksikin aikaa taloudellisiin vaikeuksiin. Keksitään, että suuri kauppahuone Carr, Tagore & C:o, jossa Tagoret omistivat enemmistön osakkeista, oli pahasti velkaantunut ja Devendranath Tagore on tällöin valmis luovuttamaan myöskin kaiken yksityisen omaisuutensa velkojille. Pian saavat kuitenkin Tagore ja hänen veljensä liikkeen taas jaloilleen ja tämä samainen kauppahuone lienee yhä edelleen varsin tuottava, päättäen kaikista niistä joskus Europan sanomalehdistössäkin kuvatuista elämänmukavuuksista, joita nuoremmat Tagoret, runoilija sekä hänen veljensä ja veljenpoikansa, ovat voineet itselleen kustantaa. Saattaisi kenties kysyä, miten näiden intialaisten magnaatinpoikien elämänfilosofia mahtaisi soveltua käytäntöön hiukan kylmemmässä ilmanalassa ja hiukan vaatimattomammissa oloissa, missä kysymys jokapäiväisestä leivästä muodostaa yhden tämän maailman probleemeista?
Ehkä mieltäkiinnittävimmän osan Tagoren elämäkerrasta muodostavat kuvaukset hänen matkoistaan Himalajan vuoristoon, luonnon yksinäisyyteen. Täällä elää hän erakon elämää, kylpee jäisissä vuoristopuroissa ja elättää itseään maidolla ja teellä. Yöt viettää hän haltioituneessa seurustelussa korkeimman olennon kanssa, aamuisin istuu hän liikkumattomana käsivarret ja jalat ristissä, keskittäen ajatuksensa mietteihin sielun viimeisistä perusteista. "Upanishadien" vanhat totuudet käyvät täällä hänelle yhä elävämmiksi, hänen sisäinen silmänsä tulee tarkemmaksi ja hän näkee "suuren aurinkoasäteilevän olennon" kaiken maisen pimeyden takana. Viehättäviä ovat myöskin ne sivut hänen elämäkerrassaan, joissa hän antaa sananvuoron romanttisesti elävöittävälle luonnontunteelleen. Hänelle tuottaa kuvaamatonta iloa, kun hän tapaa vuoristossa valkeita ruusuja tai tuntee jasmiinien tuoksun tai kun hän löytää pieniä punaisia mansikoita kivien lomasta. Näihin yksinkertaisiin luonnonhavaintoihin yhdistää hän mystillisiä mietteitään korkeimman olennon tarkoituksista. "Silmäni aukenivat ja sydämeni avartui; näin Iki-Äidin käden lepäävän näillä pienillä valkeilla kukkasilla. Kuka oli tässä metsässä, joka saattoi hengittää näiden kukkien tuoksua ja nähdä niiden kauneutta? Kuinka rakastavalla kädellä hän olikaan niitä vaalinut, varustanut ne suloisella tuoksulla ja loistolla ja antanut kasteen sataa niiden yli! Hänen hyvyytensä ja lempeytensä tuli eläväksi sydämessäni."
Tällaiset kohdat itämaisen mystikon elämäkerrasta muistuttavat hänen poikansa Rabindranath Tagoren kaunista ja haurasta, panteistisen luonnontunteen täyttämää runoutta. Sillä, samoinkuin isän mystillisellä filosofialla, on vain etäisiä sukulaisia uudemmassa europpalaisessa kirjallisuudessa. Lähinnä tulevat tällöin mieleen Saksan romantikkojen sinikukka-kuvitelmat, Stagneliuksen gnostillinen uskonnollisuus ja ehkä eräiden Ranskan uuskatolilaisten kirjailijain tuotteet. Mutta kokonaisuudessaan jää varmaan näiden bengalilaisten hento, esteettisluontoinen filosofia ja runous vieraaksi meidän länsimaalaisille, paljon voimakkaampaan sielunravintoon tottuneille aivoillemme. Maapallo on kiertänyt muutamia tuhansia kertoja auringon ympäri siitä kuin se brahmalainen viisaus tuli maailmaan, joka täyttää Tagorein, isän ja pojan, kirjat. Ja uskonpa, että useimmat meistä tuntevat tätä Ganges-virran varsilla syntynyttä filosofiaa lukiessaan ensi sijassa juuri sen kehitysvastaisuuden, sen liikkumattomuuden ja sen ylimyksellisen välinpitämättömyyden elämän käytännöstä.
HIPPOLYTE TAINE:
Taiteen filosofia.
Se kuuluisa esteettinen teos, jonka suomennos hiljan on laskettu kauppaan, on alkuaan muodostettu Parisin Kaunotaiteiden Opistossa (Ecole des Beaux-Arts'issa) pidetyistä luennoista. Pienempinä eri nimisinä osina ilmestyi teos alkukielellä vuosien 1866:n ja 1869:n välillä sekä kokonaisuutena nykyisessä muodossaan v. 1880.
Taine'in "Taiteen filosofia" on, kuten tunnettu, syntynyt ranskalaisen positivismin hengessä. Se tahtoo sovittaa estetiikkaan luonnontieteiden menetelmät ja perustaa taide- ja kirjallisuustutkimuksen niiden, kokemuksen ja erittelyn tietä paljastuvien lakien selvittämiseen, jotka hallitsevat kaikkea taiteellista luomista. Samoinkuin aineellisessa, voi tutkija henkisessäkin maailmassa keksiä sen syyn ja seurauksen ketjun, joka yhdistää ilmiöitä toisiinsa ja antaa niille selityksensä. Tutkijan tehtävä ei ole määrätä sääntöjä vaan panna merkille lakien olemassaolo. Mikään ei ole itsessään kiitettävää eikä mikään moitittavaa, "hyve ja pahe ovat luonnontuotteita samoinkuin sokeri ja vihtrilli". Taine vie taideluoman sen eristetystä asemasta sen yhteiskunnan ja historiallisen ajankohdan keskelle, josta se on lähtöisin. Hän tahtoo osottaa, että jokainen runoteos, maalaus tai kuvanveistos ja jokainen taiteellinen koulu on lukemattomilla siteillä yhdistetty edelläkäyneihin ja samanaikaisiin ilmiöihin luonnossa, kansansielussa, historiassa. Kolme päätekijää, joiden avulla jokaisen yksityisen taideluoman erikoisuus voidaan selittää, ovat Taine'in mukaan: ympäristö (milieu), rotu ja ajankohta.
Näitä kolmea selitysperustetta — ympäristön, rodun ja ajankohdan — sovelluttaa Taine vuorottain valaistakseen taidehistorian eri kehityskausien syntyä ja luonnetta. Niinpä hän selittääkseen Italian renesanssitaidetta lähtee, tutkittuaan ensin italialaisen luonnon ja rodun erikoisuutta, seuraamaan mitä kirjavimpia perhe- ja yhteiskuntaelämän tapoja ja ilmiöitä sellaisina kuin ne kuvastuvat m.m. aikakauden omaelämäkerrallisissa teoksissa (esim. Benvenuto Cellinin) ja yksityisten sukujen historiassa (esim. Borgia-suvun). Ja kerättyään näin suuren ainehiston kuvaavia historiallisia pikkuseikkoja erottaa hän niistä luonteenomaiset, hallitsevat piirteet, joiden vaikutuspiirissä myöskin aikakauden taide on kasvanut. Taiteeseen ei jää näin ollen mitään "ihmettä", se on tulos, yhteissumma eräistä yksinkertaisista alkutekijöistä, jotka ovat erittelevän tutkimuksen saavutettavissa. Michelangelon sikstiniläisen kappelin katto-freskot ja Rembrandtin "Yövartio" samoinkuin Shakespearen "Hamlet" ja Goethen "Faust" ovat siis nekin kasvaneet aste asteelta, melkein kuin järjestelmän mukaisesti, historiallisista edellytyksistään aivan kuin pyramiidin huippu on noussut metri metriltä päällekkäin kasaantuvien kiviröykkiöiden mukana.
Tällainen käsitys — josta ylläoleva lyhyt yhteenveto luonnollisesti antaa vain kalpean kuvan — ei myönnä persoonallisuudelle, yksilölle suurtakaan osaa taideluoman syntymiseen. Sillä latinalaisella kirkkaudella, joka on Taine'ille ominainen, koettaa hän johtaa kaikki henkisetkin ilmiöt niin yksinkertaisista ja selkeistä, käsin tavoteltavista alkutekijöistä, että itse ilmiötkin ikäänkuin madaltuvat ja typistyvät hänen käsitteleminään. Aivan varmaa on, niinkuin kaikki Taine'in arvostelijatkin ovat osottaneet, ettei hän anna kyllin suurta arvoa sille salatulle voimakeskukselle, joka taiteilijalla on itsessään, omissa tunteissaan, intohimoissaan ja mielikuvissaan. Se kellokoneisto, joka liikuttelee taiteellista luomista, on paljon monimutkaisempi ja yhdistetympi kuin mitä Taine tahtoo myöntää. Mutta kaikessa yksipuolisuudessaankin on "Taiteen filosofia" vaikuttanut hedelmöittävästi sekä esteettiseen tieteeseen että taiteeseen ja kirjallisuuteen. Se on kuvailevalla eli deskriptiivisellä menetelmällään lähentänyt estetiikkaa ja luonnontieteitä toisiinsa ja taiteeseen ja varsinkin kirjallisuuteen nähden on se ratkaisevalla tavalla vaikuttanut n.k. naturalistisen koulun syntymiseen. Taine'in mukaan on nim. taide luonnon jäljentämistä, vaikkakaan ei samalla tavalla koneellista kuin valokuvaajan taito, vaan tietoisesti valikoivaa. Emile Zola on m.m. romaanisarjassaan "Rougon-Macquart" rakentanut kaunokirjallisen esityksensä kokonaisen suvun vaiheista Taine'in opeille luonnon jäljentämisestä ja rodun, ajankohdan ja ympäristön vaikutuksesta yksilön ja perheen kehitykseen ja kohtaloon.
Pohjoismaissa on ennen muita Georg Brandes tehnyt kulttuuri- ja kirjallisuushistoriassa hedelmällisiksi niitä ajatuksia, joille Taine'in estetiikka on rakennettu. Ilman "Taiteen filosofiaa" ei olisi syntynyt Brandesin "Hovedstrømninger"-teosta, joka vaikutuksiltaan on ollut niin merkillinen Skandinavian (ja myöskin Suomen) kirjallisessa elämässä. Seuraten pääasiassa Taine'in menettelytapoja on Brandes tässä suurpiirteisessä teoksessaan, kuten tunnettu, koettanut tarkastaa ja selittää XIX:n vuosisadan kirjallisuutta yhdessä ainoassa näkökulmassa: sen mukaan, miten vapausajatukset ovat siinä etsineet ilmaisua. Samoin kuin Taine on Brandeskin teoksensa suuren perusajatuksen hyväksi joutunut kohtelemaan kylmäkiskoisesti monia kirjallisia ilmiöitä (esim. Grillparzeria ja Balzac'ia), jotka eivät ole olleet suoranaisessa suhteessa kansojen vapaustaisteluun, ja korottamaan taas toisia, joissa hetken vapaustarve on tavannut välittömän muodon (esim. Byronia, Schelley'ä ja Börneä). Vastavaikutus Brandesin teosta vastaan nousikin pian — saaden usein hyvinkin intohimoisia muotoja — mutta vielä tänäpäivänä on "Hovedstrømninger" suurpiirteisin koe selittää viime vuosisadan ensi puolen kirjallisuutta.
Myöskin useat suomalaiset tutkijat ovat Taine'in taide-opista saaneet herätteitä ja vaikutuksia. Ei ole vaikeaa huomata, että esim. Valfrid Vaseniuksen Topelius-elämäkerrassa, missä tutkija erinomaisella huolella kerää kuvauksensa pohjaksi mitä yksityiskohtaisimman rotu- ja sukuhistoriallisen ainehiston, on noudatettu Taine'in periaatteita. Vaseniuksen tunnettu väite, "ettei kirjallisuushistorioitsijan tule ollenkaan arvostella, vaan ainoastaan koettaa selittää", kulkee sekin yksipuolisuudessaan ja käytännöllisessä mahdottomuudessaan Taine'in merkeissä. Aivan oikein osottaakin esim. Laurila "Johdatuksessaan estetiikkaan", että tällainen puhtaasti kuvaileva menetelmä tavan takaa itse rikkoo omia periaatteitaan vastaan.
Mutta kuinka väkivaltainen Taine usein lieneekin, on "Taiteen filosofia" kuitenkin valtavalla kuvauskyvyllä rakennettu teos. Seuraten kiinteästi yhtä johtoaihetta, jonka ympärille elimellisesti ryhmittyy joukko sivuaiheita, muistuttaa "Taiteen filosofia" suurta orkestraalista runoelmaa. Kuinka nerokkaalla tavalla Taine johteleekaan esim. maatumisen ilmiöstä Alankomaissa koko rodun, kansan, henkisen elämän ja taiteen erikoisuuden ja kuinka hän antaakaan esim. Kreikan kuvanveiston kasvaa esiin Homeroksen laulujen ja Olympialaisten juhlien taustasta! Hänen kaunopuheisuutensa on kyllästettyä mitä monipuolisimmilla tiedoilla eri aloilta, hän kasaa todistuskappaleen toisensa viereen, ikäänkuin malttamattomana tyhjentääkseen yhdessä tuokiossa koko runsaudensarvensa sisällön. Hänen oppineisuutensa ei koskaan kuolleena painolastina raskauta hänen sanontaansa, vaan tuntuu aina palvelevan hänen taiteellisesti luovaa mielikuvitustaan. Sillä tuskinpa erehdymme, jos pidämme "Taiteen filosofiaa" ensi sijassa luovan mielikuvituksen tuotteena. Se on tavallaan taidetta taiteesta, runoutta runoudesta, jos niin saa sanoa — mielikuvituksen tuote, jonka alkutekijät eivät ole etsittävät luonnon vaan taiteen piiristä. Tätä samalla kertaa vastaanottavaa ja luovaa mielikuvitustaan saa Taine ennen muuta kiittää siitä, että hänen teoksensa yhä elää, että se vielä tälläkin hetkellä on parhaita oppaita taiteen ymmärtämiseen. Se mikä tässä teoksessa on vanhentunutta ja harhaanjohtavaa — kirjan teoreettinen puoli — ei voi himmentää sen suuria ansioita taiteellisen luomistyön innostuneena, kaunopuheisena ja helppotajuisena tulkkina. Kun teos nyt on "Kirjallisuuden edistämisrahaston" toimesta saatavana huolellisessa suomenkielisessä asussa, vieläpä verraten halpahintaisena, on syytä toivoa, että se tapaa paljon ja kiitollisia lukijoita.
HANS CHRISTIAN ANDERSENIN ELÄMÄKERTA.
(Maila Talvio: Ruma ankanpoikanen — H. C. Andersen: Mit Livs Eventyr.)
Andersen on niitä kirjailijoita, joille me olemme kaikki velkaa. Siinä iässä, missä aivot ovat vastaanottavaisimmat ulkonaisille vaikutuksille, on hän tarttunut meidän mielikuvamaailmaamme. Varmaan muistaa moni vielä vanhempanakin jonkun vaikutelman niistä mielialoista, jotka lapsen sielussa liittyivät Andersenin satuihin niitä ensi kertaa kuullessa. Siinä mielialassa oli varmaan jotain juhlallista ja aavistuttelevaa, elämä ja luonto aukenivat uudessa, merkitsevässä valossa. Lapsen helposti liikkeellepantu kuvittelukyky oli saanut voimakkaan sysäyksen ja se alkoi itse kansoittaa ympäristöään hengillä ja peikoilla, elävillä olennoilla, joiden vaiheisiin lapsi pani jotain kohtalokkaan vertauskuvallista. Saturunoilijan välityksellä sai heräävä ajatustoiminta ensimäisen käsityksensä maailman yhdistetystä rakenteesta, siitä suuresta kellosta, joka liikuttelee monikirjavaa elämää maan päällä.
Kansanomaisin käsitys sadusta lienee, että se on eräänlainen siveysopillinen esimerkki, yksinkertainen ja hyvin läpinäkyvä kuva-arvoitus, jonka ratkaisusta ja käytännöllisestä sovelluttamisesta lapsi voi helposti päästä selville. Kaiken suuren saturunouden lähtökohta on kuitenkin toinen: alkuperäinen taruaiheita liikutteleva mielikuvitus, jota voi verrata jumalaistarustoa luovaan kansanfantasiaan. Kaikki suuret saturunoilijat ovat seisoneet sillä "unenkallionkielellä", josta Victor Hugo puhuu eräässä proosarunoelmassaan, ja nähneet tarujen ja myyttien syntyvän ja nousevan ympärillään. He ovat saaneet käsiinsä jotain siitä savesta, josta maailma luotiin, ja he tekevät siitä oman pienoismaailmansa, joka seuraa omia lakejaan. Ainoastaan mielikuvitus voi vedota mielikuvitukseen. Harkiten, tekemällä tehty satu jättää lapsen kylmäksi, kun sensijaan mielikuvituksen luoma taruaihe herättää hänessä mielenkiintoa ja jännitystä. Todellisia suuria saturunoilijoita ei ole paljon. Itämailla, missä niin monet uskonnotkin ovat syntyneet, on niitä ollut enemmän kuin Europassa. Meidän maanosamme saturunoilijoista on epäilemättä Andersen kuuluisin, onpa hänen maineensa kantanut kauas vieraihinkin maan osiin.
Andersenin satuaiheet ovat, kuten tunnettu, luonteeltaan hyvin moninaiset. Hänellä tapaa remuisia kansankuvitelmia ("Tulukset", "Tuhma-Jussi", "Iso Niilo ja pikku Niilo" j.n.e.), romanttisia satusommitelmia ("Keijukaiskumpu", "Pieni merenneito", "Paratiisin puutarha"), satiirisia opetusrunoja ("Se on totinen tosi", "Hyppyniekat"), kaameita kauhuaiheita ("Punaiset kengät") sekä paljon muuta runollisen asteikon koko laajuudelta. Hänen satutuotantonsa huipulla ovat sellaiset syvälliset mieterunoelmat kuin "Äidin tarina", "Kello" ja "Varjo". "Äiti"-satu kauniine, omituisine mielikuvineen, jotka alkuperältään tuntuvat itämaalaisilta, on m.m. vanhassa Indiassa saavuttanut suuren kansansuosion. Sellainen kertomus kuin "Varjo" — tarina miehestä, jonka varjo ottaa yliherruuden isäntänsä yli — on syvässä, pohjaisessa pessimismissään merkillisimpiä vertauskuvallisia runoelmia mitä on olemassa. Se tuo mieleen sekä Poen että Hoffmannin ja "Dorian Grey"'n tekijän Oscar Wilden, mutta siinä on jotain ehkä vielä ikuisempaa kuin amerikkalaisen, saksalaisen ja englantilaisen kirjailijan symboolisissa runoelmissa. Se on samalla kertaa tärisyttävä ja hienosti irooninen tarina alkuperäisestä ihmisestä ja varjo-ihmisestä, persoonallisuudesta ja hänen jäljittelijästään. Ja "Kello"-sadussa kuvaa Andersen kauniilla, lapsellisen yksinkertaisella tavallaan, miten jokainen rehellinen etsijä, mitä teitä hän kulkeneekin, löytää luomakunnan salaisuuden, sen kellon, jonka soittoa kaikki ovat joskus kuulevinaan, mutta jonka ääntä vain harvat ymmärtävät. Tavallisesti on Andersen kätkenyt satuihinsa omaelämäkerrallisia aineksia, kuten esim. — puhumattakaan yleisesti tunnetuista saduista, sellaisista kuin "Ruma ankanpoikanen" — liikuttavassa tarinassa "Piilipuun alla", jossa hän helposti tunnettavalla tavalla esittää kiintymystään kuuluisaan laulajattareen Jenny Lindiin.
Mutta yksistään tämä rikas mielikuva-aines Andersenin tuotannossa ei riitä selittämään sitä tavatonta kansansuosiota, jonka hän on saavuttanut, varsinkin kaikissa germaanisissa maissa. Hän on myöskin suuri taiteilija. Hän loi satujaan varten oman proosatyylinsä, johon hän keräsi aineksia sekä tavallisesta puhekielestä että lastenkielestä — tekisi mieli lisätä: myöskin lintujen kielestä — ja sulatti sen taipuisaksi ja pehmeäksi kuin vaha. Hänen kielellinen tyylinsä herättikin alussa paljon vastustusta, koska se ei ollut mitään kieliopillista normaaliproosaa, mutta vähitellen alkoi yleisökin huomata sen erikoisuudet ja ansiot. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että Andersenin vaikutus myöhempiin kirjailijoihin juuri kielellisessä suhteessa on ollut hyvin suuri, ulottuen varmaan Tanskan rajojen ulkopuolellekin. Tämä Andersenin musikaalinen, maalaileva kieli luo hänen kertomustensa taruaiheiden ympäri oman ilmakehänsä, joka pehmeänä ja läpikuultavana verhoo hänen satuolentonsa, hänen prinsessansa ja sikopaimenensa, hänen haltiansa ja tonttunsa, esittäen ne lapsen mielikuvitukselle runon ja todellisuuden kaksinkertaisessa valaistuksessa. Se tapa, millä Andersen osaa panna linnut ja kasvit, kuolleet esineet ja kivetkin puhumaan, on ainokainen laatuaan. Lukija, joka alkukielellä perehtyy Andersenin kertomuksiin, voi todella saada sen tunteen, että haikarat ja satakielet, ruusut ja orjantappurat puhuvat Andersenin äidinkieltä. Niin lähelle tuntuu hän joskus päässeen eläinten, kasvien ja kuolleiden esineiden sielua.
Viime huhtikuussa oli kulunut satakymmenen vuotta Andersenin syntymästä Odensen kaupungissa Fyenin saarella Tanskan maalla. Suuri saturunoilija syntyi varattomaan käsityöläisperheeseen, mutta hänen elämänratansa nousi tasaisessa kaaressa yhteiskunnan huippuja kohti. Tullessaan neljäntoista vuotiaana Köpenhaminaan, taskussaan kymmenen taalaria rahaa ja päässään joukko hulluja kuvitelmia itsestään ja elämästä, löysi hän ensimäisen pelastuksensa nälkäkuolemasta puusepän oppipoikana, ja päättäessään seitsemänkymmenen ikäisenä elämänsä oli hän konferenssineuvos, hovien suosikki ja yli Europan juhlittu kuuluisuus. Miten hän tämän enemmän kuin puolen vuosisadan taipaleen suoritti, sen on hän itse kertonut omalla tavallaan teoksessaan "Mit Livs Eventyr". Tämä muistelmateos on mieltäkiinnittävä tunnustuskirja enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Se antaa meidän varsin läheltä kurkistaa suuren saturunoilijan työpajaan: saamme nähdä, miten vaistomaisesti, ilman harkintaa, ja usein ilman suurempaa älyllistä kypsyyttä hänen kertoelmansa ovat syntyneet, miten hänen omat kokemuksensa ja ennen kaikkea hänen lapsuuden vaikutelmansa pukeutuivat sadun muotoon. Ja hänen ulkonaisista vaiheistaan antaa tämä kirja tarkan, usein väsyttäviin pikkuseikkoihin saakka menevän kuvan. Andersenin elämäntie ei ollut helppo. Oli luonnollista, että sellainen avoin, naiivi luonnonlapsi kuin Andersen joutui yhteiskunnassa usein vaikeaan asemaan ja että hänen osalleen tuli m.m. runsaasti ivaa ja pilkkaa — se oli sitäkin luonnollisempaa, kun muistaa, että Köpenhaminalla on ollut ja on luullakseni vieläkin erityinen taipumus hiukan häijyyn leikintekoon. Sama kaupunki, joka m.m. arvostelijain hahmossa kylvi orjantappuroita suuren saturunoilijan tielle, keräsi samoihin aikoihin tulisia hiiliä myöskin toisen ja vielä suuremman neron pään ympäri: Søren Kierkegaardin. Kun olot kävivät Andersenille liian kuumiksi Köpenhaminassa, turvautui hän säännöllisesti ulkomaamatkoihin.
Suurin osa Andersenin omaelämäkerrallisesta teoksesta onkin omistettu näille ulkomaamatkoille. Hän matkusti moneen kertaan Europan halki ja poikki, viipyen milloin siellä milloin täällä, mieluimmin hovien ja kuuluisuuksien läheisyydessä. Hänen aivan tavaton kuningas-mielisyytensä, joka hänen saduissaan tulee niin huomattavalla tavalla esille, näyttää, yhdessä hänen olentonsa rakastettavuuden kanssa, avanneen hänelle useankin europpalaisen ruhtinashovin. Hänellä oli tapana lukea kuninkaalliselle isäntäväelleen satujaan ja tavallisesti oli hänen menestyksensä taattu. Näiltä hovi-vierailuiltaan vei hän usein voittosaaliina jonkun ritarimerkinkin kotiaan. Yleensä näki Andersen idealistin tapaan ihmisissä pääasiassa vain heidän hyvät puolensa. Kaikkialla, minne hän tulikin, tapasi hän "milde Øjne", lempeitä silmiä. Luonteiden kovemmat ja karkeammat ominaisuudet jäivät hänelle suljetuksi kirjaksi. Sentähden ovat hänen luonnekuvansa niistä lukuisista europpalaisista kuuluisuuksista, joita hän elämänsä varrella oppi lähemmin tai pintapuolisemmin tuntemaan, hyvin yksipuoliset ja mehuttomat. Hän antaa muistelma-teoksessaan pieniä pikakuvia Ludwig Tickistä, Chamissosta, Heinestä, Hugosta, Balzac'ista, Dumas'sta ja lukemattomista samanaikaisista hengenmiehistä, ja kaikkia vastaan on hän tullut syli avoinna. Kuinka toisin arvosteleekaan esim. Grillparzer muistelma-teoksessaan samoja henkilöitä, kuinka paljon kokeneemmalla ja katkerammalla ihmistuntemuksella! Jos maailman kirjallisuudesta etsii jotain vastaavaisuutta Andersenin omatekoiselle elämäkerralle, niin tulee ehkä lähinnä mieleen Peter Roseggerin muistelmateos "Mein Weltleben". Molempien pohjalla elää sama lapsimainen luottamus elämään ja ihmisiin ja sama kristillinen idealismi.
Andersen päättää muistelmateoksensa m.m. seuraaviin sanoihin: "Tunnen olevani onnen lapsi. Niin moni aikakauteni jaloimmista ja parhaimmista on tullut rakkaudella ja syli avoinna minua vastaan ja harvoin on luottamukseni ihmisiin joutunut petetyksi. Katkerissa ja raskaissakin päivissä on piillyt siunauksen itu. Kaikki vääryys, minkä luulin kärsineeni, jokainen käsi, joka raskaasti tarttui elämääni, toi mukanaan hyvää."
* * * * *
Maila Talvio, joka jo vuosia sitten on kääntänyt pari nidettä Andersenin satuja, on tehnyt palveluksen suomenkieliselle nuorisolle toimittaessaan kielellemme suuren saturunoilijan elämäkerran. Seuraten pääasiassa runoilijan omaa muistelmateosta on tekijä eepillisellä proosatyylillään esittänyt pääkohdat Andersenin elämänvaiheista, viipyen varsinkin niissä piirteissä, jotka valaisevat sadunkertojan persoonallisuutta. Laajan ja rikkaan elämäkerrallisen ainehiston on tekijä voinut keskittää noin puoleentoista sataan sivuun ilman että Andersenin muistelmateoksesta nähdäkseni on mennyt hukkaan juuri muuta oleellista kuin sen monet ikävät ja yksityiskohtaiset kertomukset ikävistä matkoista postivaunuissa, passirettelöistä ja tilapäisistä tuttavuuksista. Lempeänä, naivina, avoimena ja lapsenomaisena tulee suuri saturunoilija meitä vastaan tämänkin kirjan sivuilla, miellyttävänä ja herkkäuskoisena, muodostaen monessa suhteessa jyrkän vastakohdan aikamme tavalliselle ihmistyypille. Hän on vieras omassa vuosisadassaankin ja omassa ympäristössään, hänessä on jotain ajatonta, niinkuin kaikissa suurissa runoilijoissa. Sentähden tuntuu hän meistä usein ikäänkuin vanhoilliselta alituisine kehoituksineen: ole aina tyytyväinen!
Vasta noin kaksi viidettäosaa Andersenin satutuotannosta on käännetty suomenkielelle. Mikäli olemme kuulleet, on m.m. Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto ryhtynyt toimenpiteisiin Andersenin koko saturunouden kääntämiseksi kielellemme. Tätä toimenpidettä on tervehdittävä ilolla. Toivottavasti on Maila Talvion elämäkertajulkaisukin omiaan hankkimaan Andersenille yhä uusia ystäviä. Näitä ystäviä ei ole välttämättä tarvis etsiä lasten keskuudesta — sillä totisesti huonosti olisi meidän kaikkien laita, jollemme joskus tuntisi olevamme kyllin lapsia nauttiaksemme Andersenin runoudesta.
MAILA TALVIO:
Kultainen lyyra.
Maila Talvio on varustanut uuden kirjansa kaksinkertaisilla ala-otsakkeilla: "Katkelmia naisylioppilaan elämästä" ja "Tendenssiromaani". Edellisestä voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että kirjaa ei ole ensi sijassa arvosteltava yhtenäisenä romaanina, jälkimäisestä sen, että kirjan tarkoitus tähtää ulkopuolelle tavallisen kaunokirjallisuuden puitteiden.
Kirjan luettua jääkin mieleen vaikutelma ikäänkuin olisi kuullut puheen, havainnollisella ja kirkkaalla, usein loistavalla mielikuvituksella elävöitetyn puheen. Tämä näennäisesti, yksityiskohdissaan, oikullinen, mutta aatteelliselta rakenteeltaan kiinteä teos on päämäärästään tietoista, suoraviivaista probleemirunoutta, mutta tämän "tendenssiromaanin" keinotekoisilla puistikkokäytävillä tapaamme mielikuvituksen luonnonkukkia. Me melkein unohdamme kirjaa lukiessa, että se kohtalo, joka teoksessa kuvataan, on ajateltu tyypilliseksi, edustavaksi läpileikkaukseksi eräästä yhteiskuntailmiöstä ja tapaus saa mielenkiintoa myöskin yksityisenä traagillisena ihmiselämänä. Romaanin aatteellinen tarkoitusperäisyys ja vapaa mielikuva-aines ovat kasvaneet elimelliseksi kokonaisuudeksi: kuvitus ja teksti, pääaihe ja säestys täyttävät ja täydentävät toisensa.
"Kultaisessa lyyrassa" on meidän feminiinisen kulttuurimme ylpeys ja kukka, suomalainen naisylioppilas, saanut kuvauksensa. Mutta silti ei kirja ole mikään ylioppilasromaani sanan tavallisessa mielessä, vaan kaunokirjallisesi kuvitettu keskustelu, mieskohtainen selvittely eräästä sivistyselämämme tämänpäiväisestä kysymyksestä.
Niin olemmekin jo kajonneet kirjan probleemiin, tendenssiin. Päästäksemme siihen lujemmin käsiksi on meidän kosketeltava eräitä aatteellisia solmukohtia tässä romaanissa.
Helmi Ranta, talollisen tytär, viettää ensimäistä ylioppilaskesäänsä, mutta hänen vaakansa horjuu vielä maalaisemännän kutsumuksen ja korkeamman opintien välillä. Naapurin nuori isäntä Heikki, lapsuuden ystävä, elää yhä toivossa, eikä Helmikään ole vielä tehnyt selväksi itsellensä, valitseeko hän Heikin vai sen toistaiseksi tuntemattoman maailman, johon hänen ylioppilaslyyransa avaa hänelle pääsyn. Silloin tapahtuu jotakin, joka ratkaisee asian. Ylimaan osakunta tulee kesäretkellään Helmi Rannan kotipitäjään ja vierailee myöskin, etupäässä Helmin toimeliaan ja kunnianhimoisen isoäidin alotteesta, Rannassa. Ylioppilaat tuovat mukanaan tuulahduksen huolettomasta vapaudestaan, Helsingin harrastuksista, kirjallisista keskusteluista kahviloissa ja ruokapaikoissa, osakunnan iloisesta toverielämästä, kaikista "suuren maailman" monikirjavista huvitus- ja kehitysmahdollisuuksista, joilla etäältä, välimatkan päästä katsoen on monikertainen loisto ja viehätys. Maaelämän arki Heikin rinnalla tuntuu harmaalta ja ilottomalta verrattuna kaikkeen siihen, minkä yliopisto ja pääkaupunki voivat tarjota. Niin valitsee Helmi Helsingin.
Helsingissä tulee maalaistyttö keskelle huvittelevaa, estetisoivaa toveri-elämää, joka kukoistaa "Alma Materin liepeillä". Varsinkin ovat eräänlaiset keveät kirjalliset askartelut korkeassa kurssissa siinä ahtaammassa toveripiirissä, jonka vaikutuksen alaiseksi Helmi joutuu. Uusi ympäristö ottaa vähitellen Helmin valtaansa, hänen luonnolliset vaistonsa tylsistyvät ja tukahtuvat eikä hän huomaa keinotekoisuutta ja onttoutta uusien ystäviensä dilettanttisissa harrastuksissa. Piirin johtavana sieluna on esteetikko Ruudi Winkler, mutta ehkä juhlituin ja leimaa-antavin henkilö on kirjailija Tauno Nuotio, jonka maine perustuu eräihin vertauskuvallisiin näytelmätekeleihin, joiden symboliikan sekavuus ja älyllinen mielettömyys ei ole esteenä laakerien niittämiseen eikä innostuneiden juhlien viettoon ensi-iltain jälkeen. Kuitenkaan ei Tauno Nuotio, jonka päästä narrinmyssy ei ole kaukana, tule Helmin kohtaloksi, vaan Ruudi Winkler, helsinkiläis-esteetikko, joka todella edustaa hienompaa ja älyllisempää henkistä tasoa. Helmi on nykyajan nainen myöskin siinä mielessä, ettei häneltäkään puutu kaikkia kirjallisia "taipumuksia" ja tämä seikka ynnä lisäksi ja pääasiassa Helmin maalainen tuoreus ja naisellinen viehätyskyky muodostavat luonnollisen sillan Ruudin ja Helmin välille. Ruudi on nimittäin ylioppilasmaailman Don Juan ja nauttii sellaisena mainetta naisten joukossa. Helmin hän hurmaa älyllisellä ylemmyydellään ja hienostuksellaan. Tässä suhteessa tai oikeammin kosketuksessa hiukan turmeltuneen ja onton, vaikka älyllisesti kehittyneen kaupunki- ja ylioppilastyypin ja välittömän ja herkkäuskoisen maalaistytön välillä piilee tragiikan itu.
Ruudi jättää pian Helmin ja liukuu uusiin suhteihin. Avioliitto ei kuulu Ruudin ohjelmaan, hän tahtoo pysyä vapaana, Helmille on se sensijaan kaikki kaikessa. Rakkaus Ruudiin tulee Helmille ratkaisevaksi, suureksi elämykseksi, se irroittaa hänet hänen luonnollisesta maaperästään ja siirtää hänet henkisessäkin suhteessa siihen keinotekoiseen ansari-ilmastoon, jossa Ruudi ja hänen ystävänsä ja ystävättärensä liikkuvat. Hän menettää pohjan jalkainsa alta, heittäytyy virran mukaan, ei tunne olevansa onnellinen uudessa ympäristössään, mutta ei voi palata vanhaankaan. Hän oppii "arvostelemaan ja nauramaan kaikkea". Maaseutu-agronoomi Kalle Riipisen kosintaan, kuten aikaisemmin nuoruudenystävänsä Heikin naimatarjoukseen, ei hän voi vastata muuten kuin kieltäen, vaikka hän kaikin puolin kunnioittaakin tämän rehtiä ja miehekästä persoonallisuutta. Helmillä ei ole enää tietä taaksepäin, hän on polttanut laivansa. Hän yrittää puristaa uudesta ympäristöstään kaikki mitä sillä on annettavaa, mutta hänen terveytensä joutuu vaaraan ja hänen täytyy lähteä maalle kokoamaan voimia. Uudelleen Helsinkiin ja ylioppilaselämään palanneena yrittää hän käydä vimmalla kiinni lukuihin, mutta hänen aivonsa eivät ole luodut kirjallisuushistorian vuosilukuja ja estetiikan hienouksia varten, hän saa reput kerran toisensa jälkeen, hänen terveytensä huononee huononemistaan, hänen on pakko jättää Helsinki, lopullisesti, lähteäkseen kotia riutumaan, kuolemaan. Hänen lyhytaikainen yliopistollinen kautensa — arviolta neljä viisi vuotta kestänyt — on sitä ennen ehtinyt surmata hänen rakkauselämänsä, tukahduttaa hänen tulevaisuudentoivonsa ja työilonsa, antaakseen sijaan jotain, joka kaikesta ulkonaisesta kimalluksestaan huolimatta on ollut myrkkyä hänen hengelleen ja ruumiilleen.
"Kultainen lyyra" esittää näin kaikessa ilottomuudessaan tyypillisen tapauksen siitä "vuosisadan sairaudesta", joka varsinkin meillä Suomessa on levinnyt kulkutaudin salakavalalla tuhoisalla sitkeydellä.
Maila Talvio on varhemmin (v. 1910), "Tähtien alla"-romaanissa, kuvannut maalaisylioppilaan, miehisen, vaiheita Helsingin maapohjalla. Tämän kirjan päähenkilön Matti Matariston kehitystaistelu tapahtuu vielä epäedullisemmissa oloissa kuin Helmi Rannan, vaikka hän ei lopullisesti siinä sorru niinkuin hänen naisellinen osasisarensa. Mataristo oli älyllisempi, voimakkaampi, jotavastoin Helmi naisena heittäytyy varomattomammin, koko sydämellään, vaaralliseen leikkiin.
Voi asettaa kysymyksenalaiseksi, kuinka suuressa määrässä Helmi Rannan kohtalo todella on tyypillinen ja kuvaava ja missä määrin siis kirjan moraalilla on sovellutusta olevissa oloissa. Luultavaa on, että Helmi Rannan tapauksia sattuu useammin kuin mitä pintapuolisesti tarkastaen voisi aavistaa. Joka tapauksessa on sen henkisen sairauden olemassa-olo, joka nostaa nuoret ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään vieraaseen, useinkin pelkän näkökulttuurin maaperään, jossa he jäävät iäksi kitukasvuisiksi, henkisesti epävapaiksi, rikkinäisiksi ja ilottomiksi — joka tapauksessa on tämä "kultaisen lyyran" harhakuva varmaan usein tullut kalliiksi sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Tämä ajatushan ei ole uusi. Vastavirtausta on jo huomattavissa pedagoogisellakin taholla. Varsinaisimmin kääntyy Maila Talvion romaani yksipuolista kirjasivistystä vastaan, joka on kehittymässä tyranniseksi muodoksi ja joka etenkin naiselle voi kääntyä onnettomuudeksi ja vaaraksi. Sillä tuskinpa ymmärrämme väärin kirjan tarkoitusta, kun olemme näkevinämme myöskin Helmin toverin, Martta Kilpisen kohtalossa jotakin yksilön onnentarpeen kannalta vähemmän kadehdittavaa. Ja kuitenkin onnistuu Martta Kilpisen suorittaa kandidaatti-tutkinto ja päästä opettajattarena yhteiskunnan palvelukseen.
Paitsi Helmi Rantaa, on romaanissa muutamia elävästi nähtyjä tyyppejä. Naisylioppilas Birgit Linnamäki, liikanimeltä Pirsta, "uudenajan nainen" periaatteiltaan ja elämäntavoiltaan on kuvattu harvoilla piirteillä ja vuorosanoilla, mutta jää silti kaikessa huolettomassa pintapuolisuudessaan sekä yksilönä että tyyppinä lukijan mieleen. Hän on Ruudi Winklerin naisellinen vastaavaisuus, älyllisesti kehittymättömämpi kuin Ruudi, mutta omistaen saman taituruuden olla antautumatta kokonaan millekään ja pelastuen siten perikadosta. Sattuvalla ivalla on kuvattu estetisoivan ylioppilasryhmän kukka, kirjailija Tauno Nuotio, joka mielikuvituksessaan on luonut uuden naistyypin, toisen Eevan, puolittain taivaallisen, puolittain maisen olennon, jolla hän on hankkinut mainetta varsinkin naisten maailmassa. Yksityisiä eloisia episoodeja on runsaasti tässä romaanissa, jonka toiminta yleensä edistyy suurissa laineissa, sysäyksittäin. Varsinkin on ensimäisessä luvussa kuvattu kesäinen ylioppilas-juhlan vietto tavattu suurella realistisella näkemyskyvyllä. Joissakin myöhemmissä luvuissa, ehkä etenkin toisessa, on kirjailijan iva syönyt itse henkilöpiirrokset jonkun verran ontoiksi, samalla kun ympäristö- ja tapahtuma-kuvaus on menettänyt uskottavuudestaan. Missä satiiri on saanut yksinvaltiaammin sanella, on henkilökuvaus niinikään kadottanut jotain täyteläisyydestään ja tuoreudestaan. Samoin vie kirjailijan liian runsaasti käyttämä tapa kuvailla realistisilla vuorosanoilla joskus kertomuksen tarpeettoman yksityiskohtaiseen, eepillisen juonen kulkua ehkäisevään maalailuun.
Sanoimme, että "Kultainen lyyra" vaikuttaa kokonaisuutenaan kuin puhe, kaunokirjallisesti kuvitettu puhe. Voisimme ehkä yhtä hyvällä syyllä sanoa, että tämä "tendenssiromaani" on kuin lentolehtinen, joka sisältää väitteen, teesin, ja sen puolustuksen. Ehkä on "Kultainen lyyra", jonka suhteellinen suppeus ei salli probleemin koko laajuudessaan kehittyä eteemme, käsitettävä samalla harjoitelmaksi, esitutkielmaksi jotakin leveämmälle pohjalle rakennettua teosta varten.
Sinänsä on "Kultainen lyyra" kaunokirjallisena tuotteena ja "tendenssiromaanina" rohkea kosketus erääseen nuoren sivistyselämämme arkaan hermokohtaan. Kirja muodostaa mieltäkiinnittävän renkaan siinä yhteiskunnallisten romaanien sarjassa, jotka kerran jättävät jälkiajalle kuvan siitä, mitä meidän ajassamme on liikkunut.
V. TARKIAINEN:
Aleksis Kivi.
Kun Aleksis Kivi kuoli, aavistivat vain harvat mitä Suomen runous hänessä menetti, hänen eläessään vielä harvemmat, mitä se hänessä omisti. Ei ole sentähden kumma, että hänen onnistui säilyttää mieskohtainen inkognitonsa, tuntemattomuutensa, ihmisten keskellä siihen määrin, että meidän, jotka nyt näemme nurmijärveläisessä räätälinpojassa suomenkielisen kirjallisuuden suurimman nimen, täytyy tunnustaa tietävämme hänestä itsestään erinomaisen vähän. Kuin varjo on hän liukunut meidän luotamme, jätettyään käsiimme kalliin, kulumattoman aarteen. Vaikka Kiven sukupolvea on vieläkin elossa — hänen viimeinen veljensäkin kuoli vasta pari vuotta sitten — on Kiven oma yksityinen elämä monessa suhteessa hämärän peitossa, ikäänkuin vuosisadat erottaisivat hänet meistä. Hänellä ei ollut Eckermanniansa, niinkuin Goethellä, eikä Strömborgiansa, niin kuin Runebergillä. Me löydämme hänet vain hänen omista teoksistaan. Mitä hän niiden ulkopuolella on itsestään tunnustanut, on suurelta osalta joko häipynyt ihmisten mielistä tai mennyt hautaan hänen ystäviensä mukana tai on se puhuttu yksinäisyydelle, silloin kun runoilijan mieli oli synkkä "kuin syksy-iltanen autiomaa". Muutamia mieskohtaisia muistelmia runoilijasta on sentään säilynyt, muutamia kirjeitä sekä muitakin todistuskappaleita, joiden avulla voidaan siellä täällä seurata hänen jälkiään. Mutta ainoastaan mielikuvitus voi näiden niukkojen asiatietojen perustalla luoda kokonaiskuvan Kiven persoonallisuudesta. Kiven elämä ja luonne ei ole mikään tarkkaan mitattu ja kartoitettu maa-alue, se on kuin auerten ympäröimä saari, jonne vain mielikuvitus voi osottaa meille tien. Kiven omissa teoksissa joudumme usein tälle mielikuvituksen saarelle, siellä kasvaa "himmeitä halavia" ja "unisia koivuja", sinne näkyy kaukomaista ihmeellisiä kangastuksia ja sen viidoissa voimme tavata kalpean erakon, jonka silmissä palaa tuli, vuoroin lempeä ja ilakoiva, vuoroin kaamea ja polttava: runouden tuli.
Nykypolven käsitykseen Aleksis Kivestä ihmisenä on — paitsi luonnollisesti hänen omia teoksiaan — aivan määräävästi vaikuttanut kaksi todistuskappaletta: Aspelin-Haapkylän kertomus runoilijan elämänvaiheista, joka jo v. 1877 julkaistiin Kiven "Valittujen Teosten" ensi painoksessa sekä E. A. Forsellin piirtämä kuva, joka on tehty runoilijan maatessa jo arkussaan. Edellinen, joka sisältää paitsi Kiven elämäkertaa, myöskin arvioinnin hänen tuotannostaan, on kirjoitettu erinomaisen lämpimästi ja on varmaan ollut omiaan avaamaan Kiven runoutta monelle, jolle se vielä oli suljettu kirja. Tämä elämäkerrallinen kuvaus sisältää myöskin eräitä persoonallisia piirteitä Kivestä ja ennen kaikkea asettaa se Kiven kohtalon traagillisuuden lukijan silmien eteen. Forsellin tekemä kuva, ainoa varmasti oikea, jonka Kivestä omistamme, on antanut meille Kiven ulkonaiset piirteet, tosin sangen karusti ja harvaviivaisesti ja lisäksi hetkellä, jolloin niissä elämä jo oli sammunut. Tämä synkkä, yleisesti tunnettu kuva on ollut omiaan lisäämään sitä traagillista käsitystä, joka nykypolvella on Kivestä. Mutta ihmisestä antavat nämä molemmat todistuskappaleet vain katkelman, ääriviivat, eivät enempää. Kun nyt Kiven erikoistuntija, tri V. Tarkiainen julkaisee yli 600 sivua käsittävän teoksen "Nummisuutarien" ja "Seitsemän veljeksen" runoilijasta, on itsestään selvää, että tämä kirja on niitä, joita ei ensi hetkessä laske käsistään.
Olen juuri lukenut Tarkiaisen teoksen ja riennän esittämään siitä eräitä vaikutelmiani, jotka eivät pyydä käydä varsinaisesta arvostelusta. Kirjan lukee mitä suurimmalla mielenkiinnolla, eikä yksistään sen aiheen takia. Varsinkin tehtävän kirjallinen puoli — Kiven teosten syntyhistoria, vieraat vaikutelmat ja yksityisten suoritusten erittely — tuntuu luovan runsaasti valaistusta Kiven runoluomien ymmärtämiseen niiden suhteessa runoilijan elämyksiin, ajan henkeen sekä vanhempaan ja uudempaan kirjallisuuteen. Kaikkihan ei ole varsinaisesti uutta. Tri Tarkiainen on jo yliopistollisessa väitöskirjassaan "Seitsemästä veljeksestä" sekä useissa pikkujulkaisuissa antanut etukäteen näytteitä tutkimustensa tuloksista. Mutta paljon on tässä teoksessa sellaista, jota en ole huomannut tri Tarkiaisen ennen esittäneen, m.m. seikkaperäiset ja sangen mieltäkiinnittävät erittelyt "Kullervosta", "Nummisuutareista" ja Kiven lyriikasta. Kiven henkinen suhde Shakespeareen, Cervantesiin ja Danteen on selvästi todistettu. Tämä riippuvaisuus renessanssin neroista on yksi Kiven psykologian mieltäkiinnittävimpiä tartuntakohtia. Mikä hänet veti renessanssin vapaan, rikkaan mielikuvitus-maailman lumopiiriin, oli luonnollisesti syvä, vaistomaisesti tunnettu henkinen sukulaisuus — aivan kuin antiikki veti puoleensa Runebergin sopusuhtaista, viileää luonnetta, kuten Tarkiainenkin osottaa. Paitsi näitä renessanssin kirjailijoita, on Tarkiainen näyttänyt Raamatun, Virsikirjan, Runebergin (kansanelämän kuvaukset), Holbergin (komediat) ja Stagneliuksen (lyriikka) vaikuttaneen Kiveen. Mitä viimemainittuun tulee, voisi käsittääkseni osottaa hänen vaikutuksensa olleen vieläkin paljon olennaisemman kuin mitä Tarkiaisen mainitsemat esimerkit näyttävät. Jos lukee rinnan Stagneliuksen ja Kiven lyriikkaa ja antaa tulla mielessään eläväksi niiden rytmien melodian ja runokuvien kangastukset, niin ei luullakseni voi olla panematta merkille, kuinka herättävää laatua "Saaronin liljojen" runoilijan vaikutus on ollut. Kivi ja Runeberg ovat molemmat kunnioittaneet hänessä yhteistä oppimestaria. Ja lyyrillisenä runoilijanahan Stagnelius onkin kieltämättä heitä kumpaakin suurempi — (seikka, jota en huomaa Tarkiaisen missään suorastaan myöntävän ja jonka aikoinaan Estlander, Runebergin esteettinen tulkki, suorastaan kielsi).
Mutta veisi liian pitkälle, jos koettaisi merkitä tähän jokaisen pienen reunamuistutuksensa, jonka on tehnyt tämän laajan, oppineen teoksen sivunlaitoihin. Tarkiaisen "Aleksis Kivi" laskee suurimman suomenkielisen runoilijan kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen vankalle, hyvin perustetulle pohjalle. Mitä yksityiskysymyksiä Kiven teoksista aikojen kuluessa selviteltäneenkin, niin uskon, että tuleva tutkimus on voiva runsain määrin käyttää hyväkseen niitä esitöitä, joita Tarkiainen on kirjassaan suorittanut. Se on sitä helpompaa kun Tarkiaisen esitys perustuu tavallisesti tarkkoihin, yksityiskohtaisiin todistuskappaleihin. Varsinkin ovat tekijän tyylitutkimukset osottautuneet hedelmällisiksi.
Paljon vähemmän kuin kirjallishistoriallisessa suhteessa, antaa teos sen sijaan, kuten arvatakin saattoi, Kiven elämäkertaan ja psykologiaan nähden. Kirjan ala-otsakkeessa — "Elämä ja teokset" — on epäilemättä jälkimäisellä sanalla pääpaino. Monia ennen tuntemattomia "lähteitä", kaskuja, kirjeitä y.m.s. on Tarkiaisella luonnollisesti ollut käytettävänään, moni luonteenpiirre Kivessä tulee niiden avulla selvemmin näkyviin, mutta aivan elimellistä, yhtenäistä kuvaa Aleksis Kivestä ihmisenä ja luonteena ei niistä rakennu. Tekijä on ehkä tahallaan pidättänyt mielikuvitustansa antamasta sitä yhteenvetoa, jota yksityisten huomioiden ja päätelmien täydennykseksi odottaisi, mutta jos tässä synteesin puutteessa onkin jotain tarkoituksellista, osottaa se mielestäni samalla tekijän taipumusten luonnetta. Tarkiaisen voima on pikkuseikoissa, detaljissa, todistelun huolellisuudessa ja tarkkuudessa, kun sen sijaan synteesi, kokonaiskuva, usein jää hänellä niinsanoakseni avoimeksi. On kuin hän toisinaan katsoisi aihettaan liian läheltä eikä sentähden näkisi metsää puiden takia. Täten selitän sen seikan, että hänen kirjansa, huolimatta ainespaljoutensa suhteellisesta rikkaudesta, huolimatta monista loistavista yksityishuomioistaan ja -päätelmistään ei kuitenkaan anna kuvattavastaan — ei ainakaan yhdeltä lukemalta — sitä vapauttavaa kokonaisnäkemystä, joka on mielikuvituksen ja tutkimustyön yhteistulos. Tekijän sanonnalta, joka sekin on harkittua, tyyntä ja asiallista, puuttuu niinikään sitä eepillistä kertojaniloa, joka puolestaan vetoaisi lukijan mielikuvitukseen.
Kirjoja ja kirjailijoita. — 17
Niin kauan kuin Suomenmaassa kirjallisuutta harrastetaan, on varmaan "Seitsemän veljeksen" runoilija houkutteleva löytöretkeilijöitä aarniometsiinsä. Ne tiet, jotka Tarkiainen on raivannut, eivät varmaankaan jouda kasvamaan umpeen. On suuri ilo seurata tri Tarkiaista hänen sielutieteellisilläkin retkeilyillään. Kuinka moni puoli Kiven luonteessa tuleekaan hänen esityksessään valaistuksi! Niinpä — mainitakseni monien joukosta yhden piirteen — on Kiven hieno suhde ystäviin yksi niitä luonteenominaisuuksia, joista Tarkiaisen kirja antaa meille todistuksia. Kuinka kauniisti Kivi tunsikaan esim. kiitollisuudenvelkansa Kaarlo Bergbomia kohtaan! Tarkiainen kertoo Kiven loppuvuosilta tässä suhteessa kuvaavan kaskun. Kivi tuli eräänä iltana Kaarlo Bergbomin luo, mutta kun tämä ei ollut kotona, pyysivät hänen sisarensa kirjailijaa odottamaan Bergbomin huoneessa. Sattumalta ei B. tullut kotiin koko yönä, jonka Kivi vietti hänen huoneessaan, kulkien edes takaisin. Kun ei B:a vielä aamulla kuulunut, kääntyi Kivi hänen sisartensa puoleen ja tulkitsi heille kiitollisuutensa siitä kohtelusta, joka hänen osakseen oli perheen puolelta tullut koska, kuten hän sanoi: "kenties en tule enää toista kertaa." Tämän sanottuaan puhkesi hän itkemään ja lähti talosta.
Mitä Kiven ulkonaiseen elämäntiehen tulee, ei Tarkiaisen kirja kumoa sitä lohdutonta käsitystä, mikä meillä siitä on. Vielä katkerampaa kuin Ahlqvistin arvosteluja — joita vastaan aina voi asettaa lukuisat julkiset tunnustukset — on ajatella, että Kivi ei milloinkaan saanut tuntea aineellista riippumattomuutta. On kuin veristä ivaa suomalaista sivistystä kohtaan sen ensimäisessä alussaan, että suurin suomenkielinen runoilija löysi turvapaikan vanhan ruotsiapuhuvan neidin, Charlotta Lönnqvistin, luona, joka ei edes ymmärtänyt hänen teoksiaan. Että Kivi nälän ja taudin uhkaamanakin jaksoi korottaa mielikuvituksensa sellaisiin vapaisiin korkeuksiin kuin hän on tehnyt, todistaa harvinaista objektiivisuuden voimaa hänen luonteessaan. Kaikki pikkumainen, kaikki itseään-katseleva, kaikki tavallinen kirjailija-turhamaisuus tuntuu olleen hänelle vierasta. Kun hän joskus kirjeissään mainitsee kärsimyksistään, on hänen tuskallaan sellaiset sanat, jotka panevat jokaisen vavahtamaan. Hänen epätoivossaan on jotain Michelangelon suurpiirteisyydestä, hänen, joka "kadehti vainajia".
Ne viisi tynnyriä rukiita, jotka Nurmijärven kunta isänmaan puolesta maksoi viimeisenä vaivaisapuna Kiven ylläpitämiseksi, ovat totisesti kantaneet runsaan sadon. Nykypolvessa, ainakaan nuorimmassa, ei ole ketään, joka ei tuntisi rikastuneensa Kiven perinnöstä. Sentähden on jokainen kirja, joka käsittelee Kiveä, meille niin kallis, ja sentähden asetamme vaatimukset niihin nähden myöskin niin korkealle.
Tarkiaisen teos Aleksis Kivestä on niitä kirjoja, jotka varmaan tulevat hallitsemaan syksyn kirjallisuutta. Kivi-tutkimuksessa on sillä, kuten sanottu, perustusta laskeva merkitys.