Kirjoja ja kirjailijoita I

KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA I

Kirj.

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

JUHANI AHO
   Rauhan erakko.
PAUL BOURGET
   Le sens de la mort.
GEORG BRANDES
   Wolfgang Goethe.
JOHN GRAND-CARTERET
   Zola en images.
KNUT HAMSUN
   Segelfoss By.
WERNER von HEIDENSTAM
   Nya Dikter.
VICTOR HUGO
   Parisin Notre-Dame.
AINO KALLAS
   Tähdenlento.
KAUPPIS-HEIKKI
   Savolainen soittaja.
ALEKSIS KIVI
   Kootut Teokset IV.
MARTIN LAMM
   Svedenborg.
JOHANNES LINNANKOSKI
   Kootut Teokset.
OTTO LUDWIG
   Taivaan ja maan välillä.
GUSTAF MATTSSON
   Samlade skrifter.
SOPHUS MICHAELIS
   Hellener og Barbar.
A. R. NIEMI
   Liettualaisten kansanlaulujen alalta.
ADOLF PAUL
   Strindberg-minnen och brev.
MARCEL PRÉVOST
   L'Adjudant Benoit.
GEORGES RODENBACH
   Kuollut Brügge.
WERNER SÖDERHJELM
   Oscar Levertin.
MAHARSHI DEVENDRANATH TAGORE
   Min levnad.
HIPPOLYTE TAINE
   Taiteen filosofia.
MAILA TALVIO
   Ruma ankanpoikanen. — Kultainen lyyra.
V. TARKIAINEN
   Aleksis Kivi.
V. VASENIUS
   Zacharias Topelius.
JAKOB WASSERMANN
   Das Gänsemännchen.
NYKYHETKEN KERTOMAKIRJALLISUUDESTA.

* * * * *

Seuraavat kirjoitelmat sisältävät valikoiman selontekoja ja arvosteluja pääasiassa kuluneen talvikauden aikana ilmestyneistä kotimaisista ja meille saapuneista ulkomaisista teoksista. Ne ovat syntyneet sanomalehden palstoja ja aikakauskirjan sivuja varten eivätkä pyydä esiintyä tutkielmien tai esseiden vaatimuksilla. Kaikessa tilapäisyydessään tarjonnevat ne erään näkökulman muutamiin sotavuoden 1915-1916 kirjallisiin ilmiöihin. — Kirjoitukset ovat julkaistut, aivan pieniä korjauksia ja lisäyksiä lukuunottamatta, siinä muodossa, missä ne alkuaan ovat ilmestyneet. Helsingissä, huhtikuussa 1916.

V. A. K.

JUHANI AHO:

Rauhan erakko.

Juhani Aho on uudessa kirjassaan ensi kerran käsitellyt yleismaailmallista aihetta. Ei ole sattuma, että se tapahtuu sodan vuonna. Kuinka hajoittava sota luonteeltaan lieneekin ollut, mitä kuiluja se lieneekin aukaissut kansojen välille, on se tarjonnut yhteisen pisteen, missä kaikkien ajatukset ovat tavanneet toisensa: sodan verisen aseveljeyden, teossa ja tunteissa. Mikään luonnonilmiö, kuinka valtava hyvänsä, olisi tuskin voinut siinä määrin kuin nykyinen maailmansota keskittää itseensä ihmisten ajatuksia ja harrastuksia. On kuin eri tahoilla maapalloa kaikkien katseet olisivat olleet yht'aikaa kiintyneinä samaan tähteen, lakkaamatta, yötä ja päivää, viikkoja ja kuukausia: sodan punaiseen tähteen. Onhan kieltämättä ollut jotain suurta tässä ihmisajatusten yhdensuuntaisuudessa, jotain, jota ihmiskunta ei koskaan ennen ole kokenut. Toinen asia on, riittääkö tämä lohdutukseksi siellä, missä sota on iskenyt syvimmät haavansa kansojen ruumiiseen.

Sota on Juhani Ahonkin kirjan probleemi. Tai oikeammin mitalin toinen puoli: rauha, maailmanrauha. Niinkuin nuori kirjailija Konrad Lehtimäki on Aho nähnyt mielikuvituksessaan ensi sijassa sodan hävityksen, kulttuurivihollisuuden, kielteisyyden ja tätä kauhun taustaa vastaan on hän piirtänyt — ja lisätkäämme: hyvin vapaalla kädellä — kuvan rauhan valtiattaresta, "rauhan madonnasta" ja häntä palvelevasta ja häneen uskovasta "erakosta".

Ahon uudelta kirjalta puuttuu kokonaan ala-otsake ja vaikea olisikin keksiä sitä sanaa, joka täsmällisesti ilmaisisi kirjan laadun. Sivumääränsä puolesta voisi "Rauhan erakko" olla romaani, eräät kohdat oikeuttaisivat sitä ehkä nimittämään novelliksi, kertomukseksi, vieläpä matkakuvaukseksi, mutta yksikään näistä nimityksistä ei ilmaisisi meille kirjan todellista laatua. "Rauhan erakko" on eräänlainen vapaa kuvitelma, kaunokirjallisesti naamioitu yksinpuhelu, sisältäen todellisuutta ja haavetta, toisistaan erillään ja toisiinsa sekaantuneina. Vapaat mielikuvat ja mietelmät, jotka seuraavat kirjassa toisiaan, ovat kaikki imeneet ravintonsa sodanjulistuksista, taistelu-uutisista, maailmanpalon kajastuksista sanomalehtien palstoilla, ja niissä onkin epäilemättä jotain tuoreen painomusteen hetkellisyydestä, tämänpäiväisyydestä. Lukuunottamatta ehkä joitakin matkakertomuksia, ei Aho liene ennen kirjoittanut niin tilapäistä ja kaunokirjallisessa suhteessa mielivaltaisen oikullista teosta kuin "Rauhan erakko". Mutta tekisimme Ahon uudelle kirjalle varmaan vääryyttä, jos arvostelisimme sitä yksistään tai edes ensi sijassa taiteellisena saavutuksena.

Kirjailijalla, runoilijalla sellaisella kuin Juhani Aho, joka on antanut meille ihmiskuvauksen ja varsinkin luonnonkuvauksen alalla teoksia, jotka ovat rikastuttaneet meidän mielikuva-elämäämme ja tulkinneet meidän tunteitamme — hänellä on oikeus, jos kenelläkään, ottaa puheenvuoro myöskin omasta puolestaan, tilittää itselleen ja yleisölle mietelmiään maailman menosta, elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta. Jollei hän käsitteellisen ajattelun alalla, filosoofina ja maailmanparantajana (käytän tätä sanaa ilman ironiaa) annakaan yhtä paljon kuin taiteilijana, niin älkäämme kuvitelko, että meillä olisi silti syytä napista: me jäämme hänelle joka tapauksessa ja aina velkaan.

Ahon kirjan erakko on alpeilla, nähtävästi Tyrolissa, yksinäisessä vuoristomajassa asustava metsänvartija, joka on, koettuaan aikansa maailmaa, pyrkinyt siitä pois. Hän on ollut innokas metsästäjä, kunnes hän eräällä jahtiretkellä, haavoittaessaan kuolettavasti nuorta kaurista, saa herätyksen ja tulee vakuutetuksi siitä, ettei ole oikeutta tappaa. (Hänen kokemuksensa ja kääntymyksensä muistuttavat tässä suhteessa Gustave Flaubert'in legendaa Julianus Kestitsijästä.) Kun madonna ilmoittaa erakolle, ettei ole lupa tappaa eläimiä, päättelee erakko, että jumalanäidin tarkoitus oli samalla sanoa, että vielä vähemmän saa tappaa toisia ihmisiä. Ikuisen rauhan, maailmanrauhan aate tulee erakolle koko elämän sisällöksi, jumalanpalvelukseksi, uskonnoksi. Sille pyhittää hän majansa läheisyyteen pystyttämänsä madonnankuvan, ja lukuisilla iskulauseilla — sellaisilla kuin: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran" —, joita hän naulaa vuoripolkujen varrelle, koettaa hän johdattaa alppimatkailijain ajatukset suureen aatteeseensa. Hän saakin joukon hetkellisiä opetuslapsia, hän on alppikylän nähtävyyksiä — "kaksi tähteä Baedekerissä!" -, hänen majalleen vaeltaa matkailijoita eri suunnilta ja eri maista ja niiden joukossa tulee myöskin Ahon kirjan "minä", tekijän alter ego, "ikämies, joka jo vuosikausia on käyttänyt loma-aikansa hiljaisiin vuorivaelluksiin". Voimme lisätä, että tämä "ikämies" tulee maasta, jota Europassa usein kutsutaan "Lapiksi", että hän on lyyrillinen kuin nuorukainen, suuri luonnon ihailija ja herkkä psykoloogi, jolla on helppo eläytyä toisen ajatus- ja tunnemaailmaan. Tämä kaukainen matkailija joutuu "rauhan erakon" asunnolle samaan aikaan kuin sanoma maailmansodasta saapuu alpeille. Hän kokee erakon kanssa hirvittävän pettymyksen rauhan-unelman rauetessa kuin saippuakupla ja sotaisten intohimojen syttyessä ihmisten, näennäisesti rauhallisimpienkin, sydämissä. Tämän suuren elämyksen ympärille keskittyy — osaksi erakon, osaksi kirjan "minän" mietelminä — teoksen filosofia. Sodan ja rauhan probleemia valaistaan eri puolilta, enimmin kuitenkin lyyrillisen mielialan näkökulmassa. Jo ovat erakko ja hänen pohjoismainen ystävänsä menettämäisillään kokonaan uskonsa "rauhan madonnaan", kun eräät sanomat, jotka kertovat veljellisestä joulunvietosta vihollisrintamien kesken, saapuvat. Tämä joulunviesti saa taas erakon ja hänen ystävänsä — hänen lyyrillisen varjonsa — uskomaan ihmisten veljeyteen ja maailmanrauhan mahdollisuuteen, kerran, tulevaisuudessa, nykyisen maailmansodan uhallakin. Tämän uudelleen elpyneen uskonsa merkiksi pystyttävät he "rauhan madonnan" kuvan, joka on ollut epäuskon aikana poissa paikoiltaan, taasen alppitien viereen, jotta matkailijat voisivat, niinkuin ennenkin, polvistua sen eteen.

Tähän kauniiseen vertauskuvalliseen toimitukseen päättyy kirja.

Samoin kuin "Rauhan erakon" aihe on punottu todellisuudesta ja haaveesta, tavoittelee sen muotokin osaksi romanttista legendaa, osaksi realistista matkakuvausta. Voi luullakseni olla eri mieliä siitä, onko tämä muoto joka suhteessa sulanut eheäksi, yhtenäiseksi tyyliksi, mutta kieltämättä on se tarjonnut tekijälle kiitollisen tilaisuuden esittää omia mietelmiään ja mielialojaan ajankohdan suuressa kysymyksessä.

Se tapa, millä tekijä todistelee maailmanrauhan mahdollisuuksia, puolesta ja vastaan, on etupäässä lyyrillinen. Tuskinpa se käännyttää ketään, joka ei ennestään ole uskovainen — mutta sehän ei lienekään kirjan tarkoitus. Teoksen "minä" "aattelehtii", "tahtoo vaikka vaan suotta aikojaan uskoa" j.n.e., toisin sanoen, hän ei tunnu tekevän mitään ankaria yrityksiä päästäkseen tanakammin probleemeihinsa käsiksi. Hänen luonnontunnelmansa ovat viehättäviä, joskus ihastuttavia panteistisessä suurpiirteisyydessään, mutta hänen filosofiansa ei ole yhtä hedelmällinen kuin hänen kykynsä kokea hetken mielialoja. Tuskinpa erehdymme, kun oletamme, että alppimajan erakko ja hänen ystävänsä ovat Jasnaja Poljanan profeetan hiljaisia opetuslapsia. Kirjassa ei turhaan lausuta ajatusta, että "karun kritiikin ja ivan aika on ohitse" ja että alkanut vuosisata on oleva m.m. "Tolstoin aatteiden". Monet käsitteet, sellaiset kuin "ihmisten veljeys", "ihmiskunnan onni", "maailmanrauha" j.n.e. jäävät epäilemättä kuitenkin lukijalle jonkun verran epämääräisiksi ja hämäriksi. Ehk'ei kirjassa oteta myöskään tarpeeksi huomioon, kuinka relatiivinen, suhteellinen, itse "maailmanrauhan" aatekin on. Ikäänkuin taistelu ja sota ihmisen kesken lakkaisi sillä, että he eivät käy terä- ja tuliasein toistensa kimppuun!

Mutta nämä lukijan pienet epäilykset ja kysymykset eivät sittenkään satu teoksen ytimeen. Kirjan voima on sen lyyrillisessä mielialassa, joka kuin aalto kantaa harjallaan ajatuksen kuplia. Mielellään antautuu lukija tämän aallon kuljetettavaksi, mieliala-aallon, joka kirjan proosarytmin mukana nousee ja laskee, vuoroin laantuu ja vuoroin kiihtyy. Ja tämän tunnelma- ja sana-musiikin soidessa korvissa, retkeilee lukija mielellään kirjailijan kanssa vuorimajalle, alppilumen keskelle uneksimaan — vaikkapa epäuskon oas sydämessä — maailmansodan vuonna maailmanrauhasta ja ihmisten veljeydestä.

PAUL BOURGET:

Le sens de la mort.

Paul Bourget'n uusi teos, joka muutamia päiviä on ollut saatavana meidänkin kirjakaupoissamme, on syntynyt inter arma, aseiden keskellä, sanan joka merkityksessä. Se on kirjoitettu tämän vuoden kesäkuukausien aikana ja sen taustalla aavistamme savuavat kylät ja tulen pattereista ja juoksuhaudoista. Se ei ole kuitenkaan sotaromaani siinä mielessä, että se kuvaisi itse taisteluja, sotilasten vaivoja ja vaaroja, kaikkea sitä, mikä tapahtuu rintamalla, jossa sodan valtimo on kiivain. Bourget'n kirjan tapahtumat ovat sijoitetut parisilaiseen sairaalaan, ja se kappale ihmiselämää, jota siinä kuvataan, on koetettu korottaa yleisinhimilliseen tasoon. "Le sens de la mort" ("Kuoleman tarkoitus" lienee vastaavin, vaikka ei aivan tarkka suomennos kirjan otsakkeesta) on tavallaan filosoofinen romaani. Hetkellä, jolloin kuolema niittää kansan kukoistavinta elinvoimaa, on Ranskan tunnetuin romaani-psykoloogi ottanut kuoleman probleemin kirjansa aiheeksi. Joka tuntee Bourget'n viimeaikaista tuotantoa, saattoi olla vakuutettu siitä, että hän lähestyisi tätäkin aihettaan uskovana katolilaisena. Mutta Bourget on myöskin filosoofi eikä hän näytä kadottaneen uskoaan kokemuksen ja järjen todistusvoimaan.

Aivan toisin kuin Maeterlinck, joka parisen vuotta sitten niinikään kirjoitti teoksen kuolemasta, on Bourget asettanut probleeminsa elävien ihmisten keskuuteen. Hän esittää meille pienen, rajoitetun tapahtumasarjan, yksityisen tragedian sodan suuressa murhenäytelmässä. Ja myöntää täytyy, että hän usein osaa asiansa ytimeen, siihen hermoon, joka tällä hetkellä värisee paljaana kaikkialla, missä sota on tehnyt kuoleman jokapäiväiseksi, odotetuksi ja peljätyksi vieraaksi.

Probleemin asettelu on seuraava. Kuuluisa, varakas, oppilastensa jumaloima kirurgi Ortègue, jonkun verran yli viidenkymmenenvuotias, sairastaa parantumatonta tautia, pitkälle kehittynyttä syöpää, josta hän kuitenkin vain yksin on tietoinen. Hänen parikymmentä vuotta nuorempi vaimonsa, jota hän rakastaa koko sydämestään, on hänen apunaan ja työtoverinaan sairaalassa, minne sodan ensi uhreja jo tuodaan. (Kertomus alkaa viime vuoden elokuulta.) Ortègue tietää, että hänen päivänsä ovat luetut — hän päättelee, ettei hänellä ole kolmea kuukautta elinaikaa —, mutta morfiinin avulla koettaa hän hillitä tuskiaan ja täyttää velvollisuutensa kirurgina. Lopulta pettävät kuitenkin hänen voimansa ja eräässä vaikeassa selkäydinleikkauksessa täytyy hänen jättää operatsioni kesken. Hänen asistenttinsa, tohtori Marsal suorittaa leikkauksen loppuun ja onnistuu poistamaan selkäydintä painavan kuulan. Kädessään sotilaan ruumiista kaivettu luoti lähtee Marsal etsimään opettajaansa Ortègue'ia ja joutuu tällöin tahtomattaan hirvittävän vuoropuhelun todistajaksi. Hän kuulee, kuinka Ortègue tautikohtauksen järkyttämänä uskoo vaimolleen toivottoman tilansa ja kertoo, kuinka hän usein on ollut kiusauksessa temmata vaimonsa mukanaan "siihen pimeään, kylmään ja äärettömään", johon hän itse tunsi liukuvansa. Kun Ortègue, joka epäilee, ettei vaimonsa häntä enää rakasta, pyytää tältä todistuksia rakkaudesta, vannottaa kirurgin puoliso Ortègue'ia ottamaan hänet mukaansa kuolemassa. Ortègue ja hänen vaimonsa, joka on tiedemiehen tytär, ovat monistisen maailmankatsomuksen tunnustajia, he eivät usko sielun kuolemattomuuteen, vaan merkitsee kuolema heille kaiken loppua, "pitkää unta". Marsal, joka asianomaisten tietämättä näin pääsee perille Ortègue-puolisojen välisestä salaisuudesta, päättää tehdä kaikkensa heidän päätöksensä toimeenpanon estämiseksi. Mutta kuinka? Tähän jännittävään epätietoisuuteen päättyy tragedian ensi näytös.

Sattuu sitten, että Ortègue'in sairaalaan tuodaan rintamalta vaikeasti haavoittuneena nuori upseeri Le Gallic, Ortègue'in puolison Catherinen orpana ja lapsuuden ystävä. Le Gallic, joka salaa rakastaa Catherinea, koettaa taivuttaa tätä kristilliseen uskoonsa. Hän kertoo m.m. miten sotilaspappi toisteli juoksuhaudoissa Paavalin sanoja siitä, miten he olisivat onnettomimmat kaikista ihmisistä, jollei heillä olisi muuta toivoa kuin tämän elämän.

— Ei ole kysymys siitä, olemmeko onnettomia, vaan siitä, tunnemmeko totuuden, vastaa hänelle Catherine.

— Totuus ei saata olla aatteissa, joiden turvassa ei voi kärsiä eikä kuolla, sanoo puolestaan Le Gallic.

Ja toisessa yhteydessä puhuu Bourget'n katolilainen luutnantti: "Ainoastaan ylpeys voi kärsimyksessä saada naamion yhtä tyynen kuin ovat uskon kasvot. Mutta se on pelkkä naamari, jonka alla piilee epätoivo." Näin saa Marsal itselleen haavoittuneessa luutnantissa arvokkaan liittolaisen pyrkimyksessään estää Catherinea seuraamasta miestään kuolemaan. He koettavat hänelle lisäksi todistaa, että hänen velvollisuutensa on ottaa osaa Ranskan yhteisen kärsimyksen kantamiseen ja sen lieventämiseen voimiensa mukaan. Myöskin rakkaus — joka molemmin puolin on pidetty täysin salassa — Le Gallic'in ja hänen kauniin orpanansa välillä tekee osansa. Marsal huomaa ilokseen, miten Catherine vähitellen, tietämättään voitetaan takaisin elämälle. Mutta hän on antanut sanansa miehelleen ja se pidättää häntä vielä päätöksessä.

Tällä välin on Ortegue'in tauti kehittynyt kehittymistään, hänen sielunvoimansa alkavat sammua ja hänen ulkomuotonsa raunioituu. Lähestyvän lopun mukana leimahtaa hänessä raivoisa mustasukkaisuus Le Gallic'ia, potilastaan, kohtaan samalla kun hänen vaimonsa tuntee hänestä yhä enemmän loittonevansa. Lopulta käy Catherinelle auttamattomasti selväksi, ettei hän enää rakasta miestään, kuten ennen, ja tämän vakaumuksen mukana nousee hänessä palava elämänhalu ja kammo kuolemaa kohtaan. Hän lähettää Marsalin välityksellä miehelleen kirjeen, jossa hän tunnustaa luvanneensa liikaa. Hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoo elää, jäädä elämään. Hän pyytää miestään vapauttamaan häntä sanastaan. "Jos sitä vielä vaadit, yhtyvät ruumiimme haudassa, mutta sielumme loittonevat toisistaan ennen kuolemaa. Koetus on liian hirvittävä. Se murtaa minut. Se taittaa rakkauteni. Salli minun elää." Kun Ortègue saa Catherinen kirjeen, on hänkin jo voittanut itsensä. Marsal näkee hänen lukevan sen kylmästi ja päättävästi. Ja kun Catherine Marsalin seurassa saapuu ensi kerran tämän jälkeen hänen huoneeseensa, on hän kuollut. Marsal huomaa lääkärinä, että hän on itse jouduttanut kuolemaansa, kuitenkin tavalla, joka on tarkoitettu viemään ajatukset itsemurhasta. Hänkin on tehnyt uhrinsa: hän on antanut kuolemalleen tarkoituksen, vapauttaessaan sillä vaimonsa elämään. Myöskin Le Gallic kuolee. Hän uhraa elämänsä isänmaan puolesta — siinä hänen kuolemansa tarkoitus. Ainoastaan uhri — se on Bourget'n romaanin perusajatus — antaa kuolemalle tarkoitusta, merkitystä, suuruutta. Se on se piste, jossa kaikki sodan tuhannet tragediat saavat sovituksensa. Tämä oppi kuoleman tarkoituksesta edellyttää uskoa ylimaalliseen elämään ja tämä usko, hyvin katolilaisesti väritettynä, puhuu Bourget'n romaanin joka sivulta. Bourget'n mukaan läikkyy ajan monistinen epäusko vain pinnalla, syvemmällä elää pyrkimys päästä elävään suhteeseen yliluonnollisen kanssa. Hän päättääkin romaaninsa sanoilla: "Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, tapahtuu se koska hän on meitä aivan lähellä."

Bourget'n uusi kirja verraten mielivaltaisine ulkonaisine juonineen on punottu ajan polttavimmista, kipeimmistä ajatuksista. Vanheneva akateemikko on sodan näennäistä järjettömyyttä ja hävitystä vastaan pannut hartaan katolilaisen uskonsa ja suuren, koetellun dialektisen kykynsä. "Le sens de la mort" on se voittosaalis, jonka hän on vienyt taistelussaan ajan suuren probleemin kanssa.

Ei voi olla tässäkään romaanissa ihailematta Bourget'n kaunopuheisuuden sytyttävää paatosta, vaikka hänen psykologisesti mieltäkiinnittävimmät teoksensa ovatkin ajassa vuosikymmenien takana. Sellaista hienoa ihmiskuvauksen taidetta kuin esim. hänen nuoruudenromaaneissaan "Cruelle énigme" ja "Le disciple" ei ole Bourget'lta enää lupaa odottaa. Jotain kaavamaista ja kuollutta on hänen uuden kirjansa henkilöissä, ennenkaikkia Marsalissa, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi romaanissa on jätetty objektiivinen kirjanpito tapahtumain kulusta. Myöskin Ortègue on kuvattu liian yksiviivaisesti. Elävin on ehkä Catherine, varsinkin siitä lähtien kun hänen kuoleman-päätöksensä alkaa horjua. Hänen kirjeensä miehelleen on liikuttava inhimillinen todistuskappale. Se osottaa mielestäni ennen kaikkea muuta tässä kirjassa, että Bourget vieläkin löytää tien elävään, itseään vastaansanovaan, oikulliseen ihmismieleen. Jaappanilaisesti yksinkertainen ja vaikuttava on niinikään Le Gallic'in kuvaus syksyisenä aamuna pajunettihyökkäyksessä kaatuneesta toveristaan. Sellaisilta sivuilta — ja niitä on tässä kirjassa monta — henkii lukijaa vastaan kaikki se itsensä unohtava, loistava ja häikäisevä, jonka ranskalaiset sisällyttävät sanaan "gloire", kunnia.

"Le sens de la mort"-teoksella on luonnollisesti myöskin kasvattava, isänmaallinen tarkoituksensa. Niinkuin Bourget'n mielestä se totuus on oikea, joka voi auttaa meitä kärsimään ja kuolemaan, niin on myöskin se kirja hänen mielestään täyttänyt parhaiten tarkoituksensa, joka pyrkii tähän yhteiseen päämäärään. Niinpä onkin romaanintekijä tässä kirjassa saanut astua usein taka-alalle, antaakseen tilaa isänmaanystävälle ja kirjallis-filosoofiselle patriarkalle.

GEORG BRANDES:

Wolfgang Goethe.

Seitsemänkymmenen kolmen vuotiaana — siinä iässä missä Goethe kirjoitti Wilhelm Meisterin Vaellusvuodet ja Faustin toisen osan — on pohjoismaiden suurin kirjallisuuskriitikko julkaissut teoksensa uuden ajan suurimmasta runoilijasta. Eihän ole ihme, että Georg Brandes on kirjoittanut kirjan Goethestä — pikemminkin on omiaan herättämään ihmetystä, ettei tämä kiusaus jo varhemmin ole käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Hän, jolle ei mikään 19:n vuosisadan henkisessä elämässä ole ollut vierasta, hän, joka on maistellut runouden viiniä Saksan ja Ranskan romantikkojen ja Englannin vapauslyyrikkojen, suurten ja pienten, pöydässä, imenyt kuin mettinen hunajaa vuosisadan upeimmista kukista — hän on vasta elämänsä kahdeksannella vuosikymmenellä ehtinyt sinne, missä Goethe seisoo, kahden vuosisadan rajalla, kuuluen yhtä paljon 18:een kuin 19:een vuosisataan ja viitaten vielä yli nykyhetken kauas tulevaisuuteen.

Olisi luonnollisesti aivan väärin uskoa, ettei Brandesin mielikuvitus olisi askarrellut kaiken aikaa myöskin Goethessä. Itse asiassa on Goethe jo "Hovedstrømninger"-teoksessa melkein kauttaaltaan, mutta varsinkin niissä luvuissa, jotka käsittelevät Saksaa, suuri taustahenkilö. Hän on kaikkialla läsnäoleva, vaikkei aina näkyvä. Hän on koetuskivi, jonka avulla määritellään toisten arvoa ja kestävyyttä. (Jokainen, joka on lukenut Brandesin kirjallisuushistoriallisia kuvauksia, muistaa, kuinka merkitsevänä hän pitää kulloinkin käsittelemänsä runoilijan suhdetta Goetheen.) Itsessään jotenkin huomaamattomat henkilöt, kuten esim. Rahel ja Bettina, ovat saaneet Brandesin kuvauksessa loistoa ja merkitystä sen johdosta, että he ovat olleet Goethen ensimäisiä ymmärtäjiä, ja toiselta puolen ovat monet huomattavat ja Brandesille muutoin varsin läheiset kirjailijat, niinkuin esim. Ludwig Börne, kieltäessään Goethen neron, saaneet lahjomattomasti tässä suhteessa häpeänsä kirjaanviedyksi. Kun Brandes siis nyt vasta on valinnut Goethen kuvauksensa aiheeksi, tapahtuu se varmaan siksi, että hän on tahtonut antaa tehtävänsä kypsyä ja mitata vasta koko elämänsä kokemuksilla Goethen suuruutta. Seitsenkymmenvuotias arvostelee runoutta ja elämää toisella tavalla kuin kolmi- ja nelikymmenvuotias. Brandes on itse elänyt kaikki ne ikäasteet, joiden ohi Goethen kehitys on kulkenut, ja tullut jo lähelle sitä kautta, jolloin Goethe alkoi pitää elämäntyötään päättyneenä. Tämähän on epäilemättä ollut Brandesille etu ja on se omiaan lisäämään mielenkiintoa hänen kirjaansa.

Useimmissa ei-saksalaisissa maissa lienee Goethe-kirjallisuuden tavaton paljous alkanut vaikuttaa vieroittavasti, ja pienellä epäluulolla on moni varmaan kysynyt Brandesinkin teoksen ilmestyttyä, mitä uutta on enää sanottavaa miehestä, jonka runous ja elämä on jo vuosikymmeniä ollut yhtämittaisen mikroskoopillisen tutkimuksen esineenä. Ahkerat professorit ja dosentit ovat pitäneet kirjaa yksin Goethen pesulaskuista ja hammassärkykohtauksista ja Weimar-matkailijalle ei Goethen kodilla enempää kuin hänen Gartenhausillaankaan tunnu enää olevan mitään salaisuuksia. Mutta niin paljon kuin yksityistutkimuksia, muistelmia ja kaskuja Goethestä onkin julkaistu, ei hänestä ole olemassa sellaista yhtenäistä, synteettistä elämäkertaa, joka olisi kaikkialla saavuttanut jakamatonta hyväksymistä. Meillä on luullakseni yleisimmin tunnettu Bielschowskyn Goethe-teos, mutta mitä ansioita sillä lieneekin, käsittelee se aihettaan kuitenkin ehkä liian yksipuolisesti saksalaiselta kannalta. Kenties vielä vähemmän nautittavia ovat eräiden ranskalaisten Goethe-tulkinnat. Brandes on eräässä nuoruudenteoksessaan lausunut, että juutalaisilla, jotka ovat europpalaisten rotujen keskinäiseen kilpailuun nähden puolueettomassa arkhimeedisessa pisteessä, on suuremmat edellytykset kuin muilla ymmärtää ja arvostella europpalaisia hengenilmiöitä. Vaikka Brandes myöhemmin on Kootuissa Teoksissa pyyhkinyt pois tämän kohdan, tulee ajatelleeksi, että hänen rohkea väitteensä, josta ei luonnollisesti saa tehdä mitään uskonkappaletta, ei tunnu epätodenmukaiselta. Ainakin on Brandes itse osottanut toiminnallaan kirjallisuuden tulkkina, kuinka johtavan aseman juutalainen arvostelija voi saavuttaa. Skandinaviassa ei kukaan toinen ole kyennyt kilpailemaan vaikutuksessa hänen kanssaan eikä olisi ihme, jos hänen uusi kirjansakin Pohjoismaissa syrjäyttäisi varhaisemmat Goethe-elämäkerrat.

Kirjansa ensi sivulla mainitsee Brandes, ettei hän ole kirjoittanut tätä teosta Goethen vaan itsensä tähden, "kootakseen vaikutelmansa miehestä, joka koko elämänajan on ollut hänen ajatuksissaan". On näin ollen luonnollista, että Brandes pyrkii ensi sijassa antamaan oman käsityksensä, oman kuvansa Goethestä, että hän vain ohimennen viipyy sellaisissa kohdissa, joihin nähden ei mitään erimielisyyttä ole olemassa, ja että hän toiselta puolen panee, kokonaisuuden kustannuksellakin, suurempaa huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka sallivat hänen esittää jonkun uuden näkökohdan, jonkun uuden mielipiteen. Tämä persoonallinen aines, joka joskus saa melkein poleemisen luonteen, tekee, että Brandesin kirja ehkä kaipaa muutamissa kohdin täydennyksekseen toisia Goethe-elämäkertoja. Brandesin mielenkiinto on esim. siinä määrin kohdistunut Goethen rakkauksiin, etenkin myöhempiin, että runoilijan muu yksityinen elämä — m.m. hänen tavallinen päiväjärjestyksenä kodissaan Weimarissa —, josta Bielschowsky antaa jotenkin seikkaperäisen kuvan, jää niiden rinnalla varjoon. Goethen kaikkein viimeisistä vuosista ja hänen kuolemastaan emme myöskään saa tietää juuri mitään. Samalla tapaa mielivaltaisesti on Brandesin harrastus jakaantunut niinikään Goethen elämäntyön osalle. Kun Goethen väriteoria saa erinomaisen huolellisen ja yksityiskohtaisen selvittelyn, sivuutetaan Faustin ensi osa sensijaan jotenkin keveästi. Goethen yksinäisen, maailmankirjallisuudessa saavuttamattoman nuoruudenlyriikan arvosta ja merkityksestä ei siitäkään ole annettu yhtä elävää kuvaa kuin eräistä hänen myöhemmistä runoelmistaan. Näin on teos tullut jossain määrin suhdattomaksi samalla kun tämä persoonallinen valinta on tavallaan lisännyt teoksen viehätystä — sillä milloin Brandes ottaa itselleen pitemmän puheenvuoron, on hänellä jotain erikoista sydämellään. Ja tämän erikoisen sanoo hän omalla erikoisella tavallaan.

Huvittavia ja opettavia ovat kohta teoksen alussa Brandesin vihjaukset siitä, missä järjestyksessä Goetheä olisi luettava, vaikka tässäkin, omituista kyllä, nuoruudenlyriikka on jäänyt liian vaatimattomalle tilalle. Hauska on myöskin se tapa, millä tekijä kuvailee, pitäen "viinilinjaa" jonkinlaisena henkisenä vedenjakajana, Pohjois- ja Etelä-Saksan erikoisuutta. Viinirajan eteläpuolella on elämänilo synnynnäinen, viinirajan pohjoispuolella on se muualta tuotu. (Tämä viiniraja-juttu ei kuitenkaan taida olla Brandesin keksintöä, vaan ovat siitä muutkin Goethen syntymäkaupungin, Frankfurtin yhteydessä huomauttaneet.) Muutamilla pikaisilla vedoilla kuvataan frankfurtilainen koti sekä Goethen isä ja äiti. Jälkimäisen olento esiintyy Brandesilla, kuten yleensä Goethen elämän kertojilla, erinomaisen miellyttävänä, avoimena ja sydämellisenä. Kun Brandes Ranskassa kuulemansa huhun perustalla asettaa eräässä viivanalaisessa kysymyksen, olisiko Goethen äidillä ollut suhde talossa majailevaan ranskalaiseen kreivi Thoranc'iin, tuntuu myönteinen vastaus hänen oman kuvauksensa perustalla sangen vähän todenmukaiselta. Mitään todistuskappaleita ei Brandesilla tässä suhteessa olekaan — ainoastaan jotenkin epämääräinen (ja tarkoituksellinen?) ranskalainen "on dit".

Kuvaus Goethen yliopistovuosista suoritetaan varsin ripeästi. Kuitenkin saamme elävän vaikutelman siitä aivan tavattomasta lumousvoimasta, mikä nuorella Goethellä on ollut persoonalliseen ympäristöönsä. Kuvaavia ovat tässä suhteessa varsinkin viisaan ja kokeneen Wielandin suorasanaiset ja runomuotoiset suitsutukset tälle nuorelle Apollolle. Kas tässä muutamia irtireväistyjä säkeitä tilapäisenä suomennoksena eräästä Wielandin Goetheä juhlivasta runosta:

Hän silmänsä jumal-katsehin tais hurmata, surmata — kumpaakin — — — — — Kuin hengenkuningas keskellemme hän astui ja kysynehet emme: ken oli hän? Ens hetkestä sen me tunsimme kohta jokainen, sen tunsimme kaikin vaistoinemme, se virtasi kautta suoniemme; niin astunut Luojan maailmaan ei ihmislapsi milloinkaan j.n.e.

Goethe oli tällöin kahdenkymmenenseitsemän, Wieland neljänkymmenenkolmen vuotias eikä ollut kulunut pitkää aikaa siitä kuin ensinmainittu oli jälkimäisestä tehnyt veristä pilkkaa!

Kuinka suuri Goethen vaikutuskyky miehiin lieneekin ollut, oli hänen lumousvoimansa naisiin nähden kuitenkin, kuten tunnettu, vielä suurempi. Hänen valloituksensa naisten maailmassa vievät hyvän osan hänen kaikkienkin elämäkertojensa sivumäärästä ja aivan erikoisen huomattavalla sijalla ovat ne Brandesin teoksessa. Varsinkin viipyy Brandes kahdessa naisessa, jotka ovat näytelleet osaa Goethen elämässä: Charlotte von Steinissä ja Marianne von Willemerissä. Brandesin kuvaus rouva von Steinistä, hänen luonteestaan ja hänen suhteestaan runoilijaan kiinnittää huomiota sentähden, että se täydellisesti eroaa tavaksitulleesta käsityksestä. Brandesin antama kuva on nim. rouva von Steinille mitä epäedullisin. Veisi liian pitkälle mainita niitä todistuskappaleita, joiden perustalla Brandes katsoo voivansa näin muuttaa yleistä tuomiota. Ehk'ei lukija kuitenkaan saata olla panematta merkille, että Brandes osottaa melkein liian näkyvää harrastusta rouva von Steiniä vastaan. Hiukan huvittavaa on m.m. huomata, ettei tekijä esim. tahdo nähdä, kuinka loukkaava on se kohta Goethen kirjeessä rouva von Steinille, missä hän syyttää Charlottea liiallisesta kahvinjuonnista, mikä vain muka tekee hänet hermostuneeksi. Ja tämä Goethen kirje oli vastaus rouva von Steinin kirjeeseen, missä jälkimäinen moittii (syystä) ihailijaansa uskottomuudesta! Mutta jos Brandes on silminnähtävän epäkohtelias rouva von Steinille, on hän sensijaan erinomaisen ritarillinen esittäessään meille Marianne von Willemerin. Kun frankfurtilainen porvarinrouva Marianne tuli Goethen elämään, oli edellinen 33:n, jälkimäinen 66:n ikäinen. Tämä suhde on ehkä kaikista Goethen rakkauksista ollut enimmän hänen arvoisensa, henkinen vuorovaihto on siinä ollut rikkain, jopa niin huomattava, että Mariannesta, joka ennen oli kirjoittanut tilapäärunoja pientä piiriä varten, kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar (— suurin mitä Saksa ja Itävalta ovat synnyttäneet, sanoo Brandes). Että Mariannen runolahjat todella ovat olleet merkilliset, käy ilmi m.m. siitä, että hänen tuotteitaan on voitu pitää Goethen runoina. (Goethe on nim. ottanut niitä omiensa joukkoon itämaisiin runoelmiinsa, kuten myöhemmin on näytetty toteen.)

Yhtä valaisevia kuin Brandesin reunahuomautukset Goethen elämän romaaniin, ovat hänen käsityksensä ja väitteensä Goethen teoksista, alkaen Götzistä ja Wertheristä aina Faustin toiseen osaan saakka.

Brandes omistaa suuressa määrässä, mitä hän itse on ihaillut Heinessä, "juutalaisen vitsin" lahjan, ja tämä tekee hänen esityksensä aina hauskaksi, sukkelaksi. Hän kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin — yksin kankeihin runojalkoihinkin —, joiden ohi toiset ovat kulkeneet, koska hän niissä näkee jotain kuvaavaa (toisinaan myös siksi, että hän niiden avulla saa tilaisuuden johonkin sukkelaan sanakäänteeseen). Mutta ensi sijassahan lukija kuitenkin etsii teoksesta kokonaiskuvaa runoilijasta, määritystä, selitystä sille monimutkaiselle, yhdistetylle, näennäisesti itseäänvastaansanovalle ja kuitenkin eheälle ja sopusuhtaiselle ilmiölle, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Kun lukija koettaa teoksesta etsiä sitä sanaa, joka avaisi hänelle Goethen maailman, joka antaisi hänelle jonkun selityskokeen, vaikka kuinkakin vaatimattoman, tapaa hän Brandesin kirjassa useimmin sanan "luonto". Goethe on Brandesille kaiken luonnollisuuden, itsestään kukkivan ja puhkeavan, kaiken vaivattoman ja tasapuolisesti kehittyneen sielunelämän perikuva, "hän on pienoiskuva maailmankaikkeuden luovasta, järjestävästä, säilyttävästä voimasta. — — Hän on luonto luonnossa, niinkuin me puhumme valtiosta valtiossa". Brandes käyttää usein Goethestä sanaa "vitkastelija" ("Noler") ja tällä tarkoittaa hän, että Goethe ei tahtonut koskaan kiiruhtaa luonnon edelle, oman kehityksensä edelle. Hänen kypsyytensä tuleentui varmasti ja aste asteelta kuin luonnonhedelmän. Kaikki kasvoi hänessä sisältäpäin. Sentähden on hänestä tullut yksi niitä ydinsoluja, joiden ympäri vuosikymmenien kulttuurikehitys on kasvanut.

* * * * *

Että säästö sellaisen ihmisen ja runoilijan kuin Goethen elämäkerran lukemisesta aina jää huomattavaksi, on luonnollista, mutta ehkä en aivan erehdy, jos edellytän, että moni lukija olisi Brandesin "Goethestä" odottanut ehkä vielä enemmän kuin mitä se todellisuudessa antaa. Niin loistavalla taituruudella kuin kaikki onkin merkitty paperille, niin älykkäitä ja iskeviä kuin lukemattomat yksityiset huomiot ovatkin, on teoksen ytimessä mielestäni kuitenkin jotain onttoa ja tyhjää. Tämän huomion tekee luullakseni varsinkin teosta toista kertaa lukiessa, kun kaikella sillä pinnallisella, mikä ensi hetkessä häikäisee, ei enää ole samaa vaikutusta. Niin taiturimaista kuin Brandesin proosa aina onkin, puuttuu siltä ehkä sittenkin syvemmässä mielessä luonteita ja elämää luova kuvauskyky. Niin pitkälle kuin hienostuneen älyn ja luontaisen arvostelevan maun aseilla voidaan päästä, on Brandes voittamaton, mutta missä hänen tulisi antaa yhtenäinen, synteettinen kuva henkilöstään, käy hän epävarmaksi. Ehkä tuntien itse tämän rajoituksensa, kuormittaa hän esitystään vähäpätöisillä, joskin usein hauskoilla kaskuilla. Tämä antaa hänen proosalleen joskus selvästi naisellisen luonteen. Hän ei tahdo mitään unohtaa, joka hänen mielestään on valaisevaa, eikä hänen mietelmä- ja kasku-mosaiikeistaan kuitenkaan synny yhtenäistä, synteettistä kuvaa.

Mutta onhan väärin moittia Brandesia siitä, ettei hänellä ole Goethen tai Kellerin tai Balzac'in elämää ja luonteita luovaa kykyä. Hän on joka tapauksessa tällä hetkellä pohjoismaiden, ehkä koko Europan nerokkain runouden tulkitsija ja hänen kirjansa Goethestä, joskaan se ei ole hänen parhaansa, on kaikin puolin hänen asemansa ja suuren maineensa arvoinen.

JOHN GRAND-CARTERET:

Zola en images.

Sattumalta joutui äskettäin käsiini eräs ranskalainen kuvateos, joka, vaikkakin ilmestynyt jo jokunen aika sitten, ei ole menettänyt mitään viehätyksestään. Tämä yhtä opettavainen kuin hauska kuvakirja on nimeltään "Zola en images" (Zola kuvissa). Teos sisältää lähes kolmesataa muotokuvaa ja karikatyyria Emile Zolasta, josta on syyllä sanottu, että hän hetken ajan oli Europan omanatuntona, toistaaksemme hänestä tämän ehkä liiankin tutun mainesanan. Teoksen on julkaissut John Grand-Carteret, varustaen kuvat lyhyellä selittävällä tekstillä.

Tämä kuvateos sisältää runsaasti mieltäkiinnittäviä "inhimillisiä todistuskappaleita", antaen useinkin eloisamman vaikutelman suuren kirjailijan persoonasta ja hänen vaiheistaan sekä ennen kaikkea yleisön suhtautumisesta häneen kuin seikkaperäisinkin elämäkerrallinen kuvaus. Seuratkaamme muutamia niistä piirteistä, jotka tuntuvat astuvan etualalle tässä teoksessa. Niissä kuvastuu kappale Ranskan kulttuuri- ja kirjallisuushistoriaa 19:n vuosisadan viime vuosikymmeniltä.

Suurimman osan kirjan ainehistosta muodostavat karikatyyrit, pilakuvat. Ne osottavat ennen kaikkea, kuinka leppymättömän huomion esineenä Zola on elänyt sekä yksityisenä ihmisenä että julkisuuden henkilönä, kuinka ihailtuna ja varsinkin kuinka vihattuna, paneteltuna, häväistynä. Zola-karikatyyreistä voi sanoa, että ne, joskaan eivät aina säkenöi ja loista, ainakin sähisevät. Niiden alkulähteenä on useinkin viha, suuren joukon hämärä, vaistomainen raivo rauhanhäiritsijää, persoonallisuutta vastaan. Kaikki ne intohimot, joita hän aikoinaan herätti, ensin rohkeilla naturalistisilla romaaneillaan, sitten juutalaisen Dreyfusin pelottomalla puolustuksella, puhuvat näissä karikatyyreissä kylläkin selvää kieltään. Muutamat pilakuvista ovat sattuvan humoristisia — toiset ovat piirustuksina erinomaisia —, mutta enemmistö on ilkeämielisine salaviittauksineen käsitettävä kostoksi, tosin suuresti katsoen vaarattomaksi, mutta joka tapauksessa haavoittamisen tarkoituksessa tehdyksi, kostoksi, jossa vihan sokeus on yhtynyt luontaiseen kyvyttömyyteen ymmärtää vastustajan tarkoituksia.

Ennen kuin tulemme karikatyyreihin, tarjoaa "Zola en images" meille eräitä valoja muotokuvia kirjailijasta hänen eri kausiltaan. Useimmille lienevät Zolan leveät, täyteläiset kasvot, jotka ennen kaikkea näyttävät ilmaisevan sitkeää voimaa, pääpiirteissään tutut. Kuitenkin osottavat kuvat eri ikäkausilta ja melkeinpä samoiltakin vuosilta suurta eroavaisuutta. Meillä on ensinnäkin Zolan ystävän Manet'n muotokuva kirjailijasta hänen 28:lta ikävuodeltaan, taideteos, joka antaa meille eräänlaisen lyyrillisen Zolan, nuorukaisen, jonka unelmat ja suunnitelmat eivät vielä ole kypsyneet teoksi. Tässä kuvassa, joka vastoin tavallisuutta esittää meille Zolan piirteet profiilissa, on jo silmiinpistävänä korkea, kaartuva otsa — Bourget sanoi siitä myöhemmin, että se "muistutti tornia" —, voimakas nenä sekä varsinkin tavallista suurempi ja kehittyneempi korva, joka kuin kuulotorvi tuntuu keräävän itseensä kaikkia elämän ääniä. Kahdeksan vuotta myöhemmin otetusta valokuvasta tapaamme jo toisen tyypin: kaikki uneksiva ja etsivä on siinä muuttunut määrätietoiseksi pyrkimykseksi, kasvot ja vartalo ovat vankistuneet, silmien ilme on tuima, melkein kova ja suun ympärillä on luja, päättäväinen piirre. Zolalla ei vielä ole silmälaseja, jotka myöhemmin niin erottamattomasti yhtyvät hänen kuvaansa, otsa on, kuten usein valokuvissa, sileä ja vain sen korkeus antaa taaskin aavistaa, että sen takana piilee harvinainen ajatusvoima. Kokonaisuutena esittää tämä kuva meille, ehkä täydellisemmin kuin mikään muu varhaisempi tai myöhempi, miehen, jota luullakseni naiset sanoisivat kauniiksi. (Samaa arvosanaa he tuskin antaisivat enää Zolasta hänen sivuutettuaan 50:n vuotensa.) Ajan mukana, ehkä osaksi tukan harvenemisen takia, tuntuu otsa käyvän yhä vallitsevammaksi, häiriten jonkun verran kasvojen suhteita. Se ei ole enää sileä, ajatustyö kyntää siihen uurteita pitkin ja poikin, silmien väliin syntyy ryppyjä, parta kasvaa suun ympärillä tuuheammaksi, voimatta kuitenkaan kokonaan peittää lujaa, päättävää ilmettä kasvojen alaosassa. Nenä on leveänlainen, päästä hiukan halki (seikka, joka näkyy useissa kuvissa eikä ole omiaan kaunistamaan kasvoja), kaula on lyhyt ja jäntevä, korvat suuret, silmien katse enimmäkseen sisäänpäin kääntynyt, miettivä. Ehk'eivät Zolan kasvot enää 50:n vaiheilla vastanneet naisten kauneudenihannetta — joka tapauksessa antavat ne elävän vaikutelman miehestä, jolla on tehtävää maailmassa ja joka on täysin tietoinen tästä tehtävästään, miehestä, jonka kokonaan täyttää hänen työnsä. Hänen rinnallaan tuntuvat sellaiset tyypit kuin Daudet ja Goncourt'it hennoilta (kenties samalla sielukkaammilta). Lähinnä muistuttavat Zolan kasvot levollisessa voimassaan Victor Hugota ja Balzac'ia. Myöskin kädet ovat Zolalla olleet sangen puhuvat — siitä on olemassa monien aikalaisten todistuksia. Useat taiteilijatkin ovat kuvissaan antaneet niiden tulla näkyviin, mutta he ovat kukin käsitelleet niitä eri tavoilla, niin että on vaikea löytää kahta kuvaa, jossa ne olisivat nähdyt aivan samanlaisina. "Ajattelijan otsa ja työmiehen kädet" — se on Armand Silvestren lyhyt arvostelma Zolan ulkonäöstä.

Siirtyessämme pilakuviin on meidän muistettava, voidaksemme täysin ymmärtää niiden merkitystä historiallisina todistuskappaleina, kuinka kumouksellista laatua Zolan toiminta oli sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ja kuinka pieni itse asiassa se ryhmä oli, joka seisoi hänen ympärillään. Kun Zola kirjailijana ulkomailla jo oli saavuttanut aseman, josta ei kukaan hänen maanmiehistään voinut hänen kanssaan kilpailla, kun koko Europpa jo oli vakuutettu hänen ajamansa asian oikeudesta Dreyfus-jutussa, piti vielä suuri osa, ehkä suurin osa Ranskan kansaa häntä julkeana kirjallisena keinottelijana ja juutalaisten ostamana kätyrinä. Millä tavalla häntä arvosteltiin hänen eläessään, siitä saamme jonkun käsityksen, kun palautamme mieleemme, mitä esim. sellainen mies kuin Léon Daudet, Zolan virkaveli, kirjoitti hänestä vielä viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Näin kuuluu m.m. kaikessa koristelemattomassa kaunopuheisuudessaan Léon Daudet'n arvostelu "Ansan" tekijän ja Dreyfusin puolustajan persoonallisuudesta ja elämäntyöstä: "Hän on alhainen ja matala kuin paholainen, todella ikävystyttävä paholainen, joka ei milloinkaan saa sanotuksi sanottavaansa vähemmällä kuin kuudella sadalla kirjansivulla. Hän on saastuttanut limallaan kaikkea mitä me kunnioitamme ja pidämme arvossa, rakkautta, perhettä, lippua ja ristiä. Hän on myrkyttänyt koko aikakautensa." Pahempaahan ei miehestä voi kernaasti sanoa. Mutta jos silmäilemme vähän mitalin toiselle puolen, ymmärrämme, että tämänluontoinen lausunto, jossa mainesanat eivät olisi häpeäksi Antikristukselle, välillisesti osottaa, miten tavattoman syvälliseksi myöskin vastustajat arvioivat hänen vaikutuksensa.

Harmittomimmat Zola-karikatyyreistä ovat ne, jotka esittävät hänen romaaniensa henkilöitä. Pilapiirtäjä on kuvittamalla yhden tai useampia kohtauksia Zolan kirjoista koettanut esittää niiden rumuutta ja — mikä vielä tavallisempaa — niiden rivoutta. Kun katselee näitä helppotajuisia piirustustuotteita, voi ymmärtää, että ne suuren yleisön keskuudessa, joka luonnollisesti varsin vähäisessä määrässä tunsi kirjailijaa hänen omista teoksistaan, levittivät sitä käsitystä, että Zola oli epäsiveellisyyden apostoli, jonka mielikuvitus askarteli yksinomaan kaikella, mikä oli rumaa ja alhaista. Useissa karikatyyreissä on kirjailija itse asetettu näyttämölle henkilöidensä keskuuteen. Kun Zolan runohenkeä on tahdottu esittää mahdollisimman yksinkertaisella vertauskuvalla, on kirjailija pantu ratsastamaan siivillä varustetun sian, "naturalismin pegasuksen", seljässä. Tämä aihe toistuu tavantakaa pilapiirtäjien kuvissa, joten saamme olettaa yleisön pitäneen sitä sattuvana. Runsaimman ainehiston ovat Zolan romaaneista antaneet sanomalehtien piirtäjille "Ansa" ja "Nana". Ne käsitettiin naturalismin sodanjulistuksiksi ja pilapiirtäjät ottivat mielihyvällä vastaan tämän taisteluhaasteen.

Kaikki karikatyyrit eivät luonnollisesti ole syntyneet pahasta tahdosta. Useat osottavat harrasta yksityiskohtaista syventymistä kirjailijan tuotteihin ja ovat kai käsitettävät joskus suorastaan suitsutukseksi naturalismin johtajan kunniaksi. Sellaiseksi lienee ymmärrettävä esim. sen bordeaux'laisen porsliinitehtailijan toimenpide, joka antoi kuvata pöytäkalustoon kokonaisia kohtauksia "Ansasta". Hyvin pian siirtyi "Ansa" niinikään enemmän tai vähemmän väärennetyssä muodossa teattereihin, varieteihin, sirkuksiin ja kahvilojen näyttämöille. Antoipa se aihetta kokonaisten sanomalehtienkin syntymiseen: "Kuvitettu Ansa", "Tasavaltalainen Ansa" j.n.e. Yksin seuratansseihinkin toi tämä romaani uusia aineksia. Toisin sanoen: kaikki mikä yhteiskunnassa kupli ja vaahtosi pinnalla, heijasteli vaikutuksia tästä romaanista. Todella itsessään hyvin kaksimielinen kunnia.

Niissä karikatyyreissä, jotka kuvaavat kirjailijaa itseään, on yksi kiitollisimpia aiheita: Zola etsimässä "inhimillisiä todistuskappaleita". On itsestään selvää, että ne paikat, joista kirjailijan annetaan hakea aineksia romaaneihinsa, ovat mahdollisimman hämäräperäisiä. Viattomimpia on tavallinen rikkaläjä. Muutamissa kuvissa esitetään hän likinäköisenä Diogeneksena kulkemassa lyhty kädessä pitkin katuviertä.

Usein käytetty aihe on niinikään: Zola kolkuttamassa Akatemian portteja. "Nanan" ja "Ansan" päivinä ei Zola luonnollisesti suurestikaan uneksinut tuolista "kuolemattomien" pöydässä — se joka koettaa uudistaa kirjallisuutta, ei pyri akatemioihin — mutta myöhemmin lienee hän kaikessa hiljaisuudessa muuttanut kantaansa ja kallistanut korvaansa kiusaukselle. Tässähän tarjoutui kieltämättä verraton aihe karikatyyrintekijöille: "Nanan" kirjoittaja pyrkimässä Akatemiaan. Se romaani, jolla Zolan katsottiin ennen muuta kosineen Akatemian suosiota, oli "Le rêve" (Unelma), joka eroaa sovinnaisen, hiukan hentomielisen aiheensa ja koko tekotapansa puolesta tekijänsä muista kirjoista. Tämä romaani asetetaan lukuisissa karikatyyreissä Zolan akateemisen unelman yhteyteen. Milloin kuvataan Zola trubaduurina harppu kädessä haaveilemassa Akatemian ikkunan alla, milloin esitetään hänet polvistuen Pont des Arts'illa (Akatemian edessä olevalla sillalla) palvelemassa sitä jumalaista valoa, joka säteilee Akatemian kupukatosta, milloin pannaan taivaan enkeli tuomaan hänelle unessa "kuolemattomien" tuolia. Eräässä piirustuksessa saamme nähdä naturalismin päämiehen puettuna munkinkaapuun ja matkasauva kädessä (viittaus "Lourdes"-romaaniin) ja kuvan alta luemme selittävänä tekstinä: "Kun piru tulee vanhaksi, niin hän muuttuu pyhiinvaeltajaksi."

Aivan erikoisen ryhmän pilakuvia muodostavat Dreyfus-juttuun liittyvät aiheet. Niissä esitetään Zola yleensä isänmaan vihollisena (hänet kuvataan mielellään saksalainen kypärä päässä), armeijan ja kirkon häpäisijänä. Vanhoillis-katolilaiset ulkopuolella Ranskankin ottavat osaa Zolan maineen mustaamiseen, m.m. Wienissä ilmestyvä "Kikeriki"-lehti, joka julkaisee muka luonnoksen Zola-patsaaksi, esittäen kivikorokkeelle asetetun sian, jonka eteen on kasattu juutalaisten miljoonia. Muiden maanmiestensä uhrien joukkoon tuo myöskin Judas Iskariot kolmekymmentä hopeapenninkiä. Toisensuuntaisiakin, varsinkin ulkomailla ilmestyneitä karikatyyrejä on Grand-Carteret'n kirjassa Zolan suhteesta Dreyfus-juttuun, pilakuvia, jotka esittäen Dreyfusin puolustajan esim. Davidina taistelemassa Goljathia (armeijaa) vastaan, juhlivat Zolassa totuuden pelotonta ritaria.

Yllämainittujen ryhmien lisäksi tapaamme Grand-Carteret'n kirjassa joukon kuvia, jotka ovat aivan puolueettomia luonteeltaan. Sellaisena lienee pidettävä esim. erästä kuvasarjaa, joka esittää, kuinka Zolan päivä jakaantuu eri haastattelijain kesken. Niiden kysymysten joukossa, joiden selvittelyyn pyydetään Zolan avustusta, huomaamme m.m. kysymyksen Suomen valtiopäivien eripuraisuudesta! (Kuva on v:lta 1893).

Grand-Carteret'n keräämien pilakuvien taiteellinen ja psykolooginen arvo on hyvin erilainen. Oikea karikatyyri pyrkii luonnollisesti tekemään käsittelynsä esinettä naurettavaksi ja naurulla taas, jos saamme uskoa Zolan maanmiestä Bergsonia, on aina rankaiseva tarkoitus. Karikatyyri sisältää siis tavallaan aina arvostelman ja meidän on siis lupa kysyä, osaako se kritiikissään oikeaan tai ainakin, onko sen arvostelun suunta oikea. Mitä Zola-karikatyyreihin tulee, voimme ehkä hyväksyä niiden tarkoituksen, kun ne taistelevat hänen naturalisminsa teoreettista yksipuolisuutta vastaan ja hänen liikaa kiintymystään vastaan epäkauniihin aiheihin, mutta sensijaan tunnemme Zolalle tapahtuneen vääryyden, kun häntä on koetettu yleisön silmissä esittää rivouden ja epäsiveellisyyden puolustajana. Kun karikatyyrintekijät nauravat Zolan rintamakäännökselle Akatemiaan nähden, voimme ilman omantunnon vaivoja yhtyä heidän iloonsa, mutta kun he koettavat Dreyfus-jutun yhteydessä heittää isänmaanpetturin varjon Zolan maineen yli, tunnemme heidän salaviittaustensa huutavan vääryyden ja alhaisuuden.

Aika on antanut Zolalle jo täydellisen hyvityksen. Dreyfus tuotiin takaisin Pirunsaarelta ja taistelee nyt Ranskan armeijassa, "Ansan" tekijän kirjailijamaine on jollei kasvanut niin ainakin vakiintunut ja Zolan tomun on Ranskan kansa säilyttänyt Pantheoniinsa, missä myöskin Voltaire'in, Calas'in puolustajan tomu säilytetään.

Niin ovat Zolan ivaajat ja häväisijät saaneet tehdä sen katkeran kokemuksen, jota Kierkegaard kuvaa sanoilla: Naar jeg vil spytte, spytter jeg mig selv i Ansigtet — kun koetan sylkeä, syljen vain itseäni kasvoihin.

KNUT HAMSUN:

Segelfoss By.

Knut Hamsunin uuden romaanin kannesta luen, että "Segelfoss By" on hänen kuudeskolmatta kirjansa. Tasan yhtä monta vuotta on kulunut hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä. Siitä lähtien kuin Hamsun keksi olevansa kirjailija — tai oikeammin siitä lähtien kuin yleisö ja arvostelu sen keksi — on hän siis korjannut keskimäärin yhden sadon vuotta kohden. Jos joskus on sattunut vuosi väliin, on sato seuraavana ollut kaksinkertainen.

Niin on siis itse Hamsunkin, luonnonrunoilija, ulkoilma-ihminen, oppositsionimies alistunut siihen yhteiskunnan tapaan, joka saa aikaan sellaisia ihmeitä, että runoteokset ilmestyvät säännöllisten väliaikojen kuluttua, aivan kuin sanoma- ja aikakauslehdet!

Hamsunin lukijakunta on luonnollisesti tervehtinyt ilolla näitä runottaren määräaikaisia vieraissakäyntejä. Nuoriherra X. on jo alkusyksystä voinut joltisellakin varmuudella luvata nuorelle ystävättärelleen: — Minulla on sinulle jo tiedossa kirja jouluksi, kaunis kirja, paljon rakkautta.

Hamsunhan ei ole enää nuori — hän on jo ehtinyt puoliväliin kuudetta vuosikymmentä — mutta hänessä on jotain, joka varmaan aina tulee runsaimmin löytämään vastakaikua nuorissa. Se joka, niinkuin Hamsun, on vaistojen runoilija, ennen kaikkea rakkauden, tulee aina ensi sijassa etsimään yleisönsä nuorten keskuudesta. Hamsunin vaistorunous on alituisessa kapinassa yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia vastaan, kuuluen siihen luonnon ikuiseen oppositsioniin kulttuuria vastaan, joka ei koskaan laske alas aseitaan. Mutta hänen runoudessaan on jotain muutakin, joka antaa sille sen tuoreen, nuorekkaan värin, ja se on sen kevyt iva, sen lyyrillinen ironia, joka kuin kultapöly joskus kimaltaa sen ihmiskuvauksen yllä.

Kuinka vuolaana tulvehtiikaan Hamsunin luonnon- ja vaistorunous sellaisissa romaaneissa kuin "Pan" ja "Victoria"! Ne sisältävät samaa välitöntä, tulvilleen patoutunutta rakkauslyriikkaa kuin Goethen nuoruudenrunot ja Heinen "Laulujen kirja". Näitä varhaisemman kehityskautensa teoksia saaneekin Hamsun kiittää useimmista oppilaistaan (joita ei meilläkään ole puuttunut). Mutta toiselta puolen, kuinka leikkivän kevyt, ehkä samalla hiukan hauras, onkaan se ironia, jolla Hamsun kuvaa esim. "Ny Jord"-romaanissaan vuosisadanlopun nuorten kirjailijain ja taiteilijain päiväperhos-elämää Kristianian kaduilla ja kahviloissa! Harvalla on ollut niinkuin hänellä kykyä tavata lyyrillinen tunnelma lennosta ja vangita se paperille muutamalla sanalla. Mutta niin onkin hänen elämänfilosofiansa omiaan antamaan kaikelle, millä on hetken tunnelma-arvoa, täyden oikeutensa: me olemme kuin leikkikaluja kohtalon (sokeiden tunteiden ja vaistojen) käsissä ja meidän asiaksemme jää vain puristaa hetkestä kaikki mitä se voi antaa. Hamsunin henkilöt, tai ainakin ne niistä, joihin hän on tuhlannut enimmän runoudestaan, ovatkin usein kuin unissa-kävijöitä, elämän käytännöstä vieraantuneita, tahdottomia tunnelma-ihmisiä, heidän elämänsä muodostuu sarjaksi vaikutelmia, kirjavaksi filmiksi, joka liukuu heidän ohitseen, mutta jossa heillä itsellään ei ole mitään osaa.

Jos nuoret, meillä viime aikoina ruotsalaisella taholla usein mainitut "dagdrivare"-kirjailijat kerran valitsevat itselleen suojeluspyhän, niin on hänen nimensä varmaan oleva Pyhä Knut. Mutta on vaarallista tuomita opetuslasten mukaan mestaria. Epäilemättä on Hamsun alkuperäinen runoilija, voittamaton omassa laadussaan. Suuremmassa määrässä kuin kukaan nykyisistä pohjoismaisista runoilijoista on hän perinyt "suuren Panin" intohimoisen huilun, täynnä voimakasta luonnontunnetta, metsien kammoa ja tyydyttämätöntä kaipuuta ja ikävää. On kuvaavaa, että Hamsun juuri Venäjällä, dionyysisen vaistorunouden maassa, Dostojevskin ja Tolstoin kotimaassa on tavannut ehkä hartaimman ja laajimman lukijakuntansa. Venäjällä ilmestyvät Hamsunin teokset suurina koottuina painoksina ja yksin hänen verraten toisarvoiset näytelmänsäkin ovat siellä saaneet osakseen innostuneen tulkinnan.

Sen joka ei tunne Hamsunin kaikkia viimeaikaisia teoksia on mahdotonta päättää, mikä asema "Segelfoss By"-romaanilla on hänen tuotannossaan kokonaisuutena. Kuitenkin jättää tämä laaja kaksiosainen romaani sen vaikutelman nuoruuden teoksiin verrattuna, ettei hänen mielikuvituksensa voima ole heikontunut, joskin ehkä suuntautunut osittain toisille aloille.

Segelfoss By on pieni pohjoisnorjalainen ihmisyhteiskunta, lähinnä kai verrattava siihen mitä me sanoisimme kauppalaksi. Se on samoinkuin Gottfried Kellerin Seldwyla mielikuvituksen kaupunki, joka asukkaineen päivineen edustaa pienoiskuvaa koko maasta ja kansasta. Hamsun liikuttelee uudessa romaanissaan varsin monipäistä ihmiskuvausta. Kun on lukenut hänen kirjansa, kannesta kanteen, tuntuu kuin olisi tehnyt tuttavuutta erikseen jokaisen yksilön kanssa tässä pienessä yhteiskunnassa, alkaen hotellipalvelijasta asianajajaan, pappiin ja mahtavaan tehtailijaan saakka.

Romaanin alkupuolella, ennenkuin eri henkilöiden piirteet ovat erottautuneet toisistaan, vaikuttaa tämä ihmispaljous raskaalta. Mutta vähitellen, sivu sivulta, perehtyy lukija tähän ihmisvilinään, tutustuu paikalliseen ympäristöön ja löytää yhä enemmän mielenkiintoa niissä tyypeissä, joita hän romaanissa tapaa. Vaikka paikallisväri on joskus hyvinkin norjalainen, on henkilökuvaus kuitenkin siksi psykoloogista, että sen pätevyys ulottuu kauas yli Norjan rajojen. Suomalainen pikkukaupunki elää monessa suhteessa yhtäläistä elämää kuin Segelfoss.

Hamsunin pienen yhteiskunnan henkisenä ja ennen kaikkea taloudellisena keskipisteenä on tehtailija Holmengraa, vanha herra, jolla on takanaan vaiherikas nuoruus vieraissa maissa. Hän on ollut naimisissa meksikolaisen naisen kanssa ja tästä avioliitosta on hänellä tytär Mariane, jolla on intiaani verta suonissaan. Jos isä on paikkakunnan "kuningas", kuten häntä hänen suuren vaikutusvaltansa vuoksi kutsutaan, niin on tytär se keskus, jota miesten tunteet, lähempää ja kauempaa, kiertävät. Hän on oikea hamsunilainen nainen, yksi niitä pieniä sfinksejä, joiden arvoitus niin vastustamattomalla tavalla kiihoittaa miesten tunteita ja ajatuksia. Hän on oikullinen, hetkellinen, epäloogillinen (oikeammin irratsionaalinen), niitä naisia, joissa totuus ja valhe, luonnollisuus ja teeskentely, sekaantuvat erottamattomasti toisiinsa. Yksi niitä, jotka tavoittelevat Marianen kättä, on paikkakunnalla ajoittain asuva säveltäjä Willatz Holmsen — yksi romaanin päähenkilöitä —, ylimysmielinen, epäkäytännöllinen taiteilijaluonne. Hänen läheisimpänä kilpailijanaan esiintyy hänen ystävänsä Anton Goldevin, häikäilemätön, ranskalaiseen tapaan suorapuheinen mies, jonka käytännöllinen kylmäverisyys ja selkeäjärkisyys ei ole vaikuttamatta Marianeen. Näiden miesten välillä puhkeava mustasukkaisuus saa, kuten niin usein Hamsunilla, kiivaita, raivokkaita muotoja. Niiden joukossa, joiden tunteet kauempaa, kunnioittavan välimatkan päästä kiertävät Marianea, on "Theodor paa Bua", nuori kauppamies, oikea Mercuriuksen palvelija, joka käytännöllisyydessään, pienessä oveluudessaan ja huonosti salatussa kunnianhimossaan samalla edustaa nousukasta, häntä, jolle tulevaisuus kuuluu.

Kuinka paljon Hamsun lieneekin tuhlannut näihin henkilöihin mielenkiintoaan ja harrastustaan, on kuitenkin tässä romaanissa hänen runoutensa polttopisteessä telegraafivirkamies Baardsen. Tämä mies, jolla on paljon ja helposti huomattavia "vikoja" — hän on innokas Bacchuksen palvelija, hän verottaa omiin tarkoituksiinsa hänelle uskottuja varoja — on kaikesta huolimatta ikäänkuin hienompaa ainesta kuin muut romaanin henkilöt. Hän on Hamsunin hiljaisia filosoofeja, elämäntaiteilijoita, jotka kaikessa ulkonaisessa vaatimattomuudessaankin ovat suolana ympäristössään. Kuinka mestarillisesti kuvaakaan Hamsun tämän filosofoivan vanhanpojan rakastumista vierailevan teatteriseurueen kaunottareen! Se hieno ironia, joka väikkyy Baardsenin ja näyttelijättären kohtauksen yllä, on luonut kirjan kaikkein parhaimpia sivuja. Aivan erinomaisella tavalla saa Hamsun näkyviin pikkuvirkailijansa filosoofisen piittaamattomuuden tästä maailmasta, kun hän antaa Baardsenin kerätä kirkkomaan haudoilta ne kauniit ruusut, jotka hän eron hetkenä ojentaa näyttelijättärelleen.

Mutta "Segelfoss By" ei ole ainoastaan psykolooginen vaan myöskin yhteiskunnallinen romaani. Se koskettaa paikoin varsin läheltä sellaisia kysymyksiä kuin työnantajan ja työntekijän. Hamsun ei kuitenkaan tarkastele niitä niin paljon sosialipolitikon kuin ihmistuntijan silmällä. Se kuva, minkä hän antaa uudenaikaisesta työmiehestä, "toverista", joka ei vastaantullessa tervehdi isäntäänsä, joka etsii kaikkia mahdollisia tilaisuuksia laiskotteluun, ja joka sanomalehtensä kautta tuntee edustavansa "yleistä mielipidettä", ei suinkaan ole lohdullinen. Myöskin kansannaisten siveellisestä tilasta antaa Hamsunin romaani jotenkin huonon todistuksen. Yleensä näyttää "Segelfoss By" tarjoavan tukea sille käsitykselle, että se aines, joka saa vallan periä, ei suinkaan Hamsunin mielestä ole kypsä tehtäväänsä yhteiskunnan johtavana kansanluokkana. Päinvastoin tuntuvat Hamsunin harrastukset ja myötätunto olevan monessakin suhteessa sen aineellisen ja siveellisen kulttuurin puolella, jota tämä sosialismin elähyttämä aines työntää tieltään.

On mahdotonta lyhyen selonteon puitteissa antaa käsitystä siitä ihmiskuvauksen runsaudesta, jota tässä romaanissa liikutellaan. Yksi parhaiten kuvattuja tyyppejä on, edellisten lisäksi, kovapintainen "Per paa Bua", vanha halvauksen saanut kauppamies, joka on tuomittu liikkumattomana makaamaan vuoteessaan, mutta yrittäen sieltäkin vielä sauvallaan hallitsemaan liikettään, joka on luisunut pojan käsiin. Kun pappi tulee valmistamaan Periä kuolemaan, alkaa tämä synnintunnustuksen sijasta luetella ansioitaan tässä maailmassa. Etenkin huomauttaa hän papille siitä, ettei hän ollut koskaan kironnut joutsenia, vaikka nämä "olivat niin vietävästi kirkuneet ja häirinneet häntä"!

Tällaisissa pikku piirteissä tunnemme koko Hamsunin. Kuoleva kauppamies laskee hyväkseen sen, ettei hän ollut kironnut joutsenia! Se olisikin varmaan Hamsunista ollut kuolemansynti: kirota luontoa, Pania ja hänen lintujaan.

Siinä niukassa romaanisadossa, joka vuoden vaihteessa tuli meille ulkomailta, kuuluu Hamsunin "Segelfoss By" kaikkein ensimäisiin.

WERNER von HEIDENSTAM:

Nya Dikter.

Eihän ole tavatonta, vaikka kylläkin harvinaista, että lyyrillinen produktiivisuus säilyy lähelle kuudetta vuosikymmentä ja pitemmällekin: Goethe, Hugo ja Carducci muun muassa ovat, kuten tunnettu, luoneet laulurunoutta patriarkaaliseen ikään saakka. Kuitenkin lienee sanottava, että heidän, samoinkuin useiden muidenkin vanhenevien lyyrikkojen tuotannossa mietiskelevä ja kaunopuheinen aines kukoistaa välittömän tunteen kustannuksella. Heidenstamin uusi runokokoelma "Nya Dikter", joka ilmestyy tekijänsä 56:na elämänvuonna, on eräissä lyyrillisissä kappaleissa saavuttanut sisäisyyden ja hartauden — sen minkä saksalaiset vaikeasti käännettävällä sanalla nimittävät Innerlichkeit —, joka voittaa hänen entiset ennätyksensä tässä suhteessa ja todistaa osaltaan, ettei lyyrillisen välittömyyden tarvitse olla sidottu nuoruusvuosiin.

Heidenstamin lyriikka muodostaa epäilemättä, yhdessä Alienus-sikermän kanssa, sen osan hänen tuotantoaan, johon hänen maineensa ensi sijassa perustuu. Jotkut hänen proosateoksistaan, ennen kaikkea "Karolinit", ovat saavuttaneet suuremman kansansuosion, mutta esikoiskokoelma "Vallfart och vandringsår" sekä varsinkin "Dikter" ovat hankkineet hänelle hänen arvoasemansa Ruotsin parnassolla. Heidenstam toi esikoisteoksessaan Ruotsin runouteen — keskelle Strindbergin ja realismin vuosikymmentä — vanhat tarumaat, Levantin, Kreikan, Niilin suistamon, Kuolleen Meren rannat, toi Mogulin kuningassormuksen, Isiksen papittaret, indialaiset jumaluudet, Attikan lempivät ja filosofoivat sikopaimenet, toi kokonaisen oudon maailman, jonka hän unessa ja todellisuudessa oli tavannut nuoruutensa vaellusvuosina ja joka oli lainannut hänen aatteilleen taiteellisia symbooleja. Nuori ruotsalainen aatelismies ja oppositsionimies oli pukenut taas ylleen romantiikan runoilijaviitan sellaisena kuin sen oli nähty liehuvan Byronin hartioilla enemmän kuin yhtä miespolvea aikaisemmin, ja moni oli varmaan lukevinaan näistä kauneuden näyillä täytetyistä nuoruudenrunoista saman ajatuksen, jonka Stagnelius aikoinaan lausui runokokoelmansa, yhteydessä: Länge nog har poesien till ovärdiga föremål nedsänkt sin himmelska låga j.n.e. — kyllin kauan on runous arvottomiin aiheihin alentanut taivaisen tulensa. Runollisen luomisvoimansa huipulle kohosi Heidenstam toisessa kokoelmassaan "Dikter", jossa sellaiset runot kuin kipeän irooninen "Barndomsvännerna", helleeniläisyyttä säteilevä "Den nioåriga freden", torsoksi jäänyt, vaikka suuresti hahmoteltu "Malatestas morgonsång" ynnä jotkut muut, kuuluvat omassa puolittain kaunopuheisessa, puolittain mietiskelevässä ja kuitenkin samalla lyyrillisessä lajissaan ruotsalaisen laulurunouden parhaimpiin. Se mikä antaa useille Heidenstamin runoille niiden suuren arvon, on niissä esiinpuhkeava elämäntunteen täyteläisyys, niiden yksilöllisesti elävöitetty aatteellisuus sekä niiden usein suurpiirteinen orkestraalinen rakenne. Hänen runollisessa filosofiassaan tapaamme stoalaista ylpeyttä ja epikurolaista elämäniloa ja ennen kaikkea germaanis-ruotsalaista miehuuden-ihannetta, jota viimemainittua vastaan voisi kenties huomauttaa, että se hänen runoudessaan joskus tuntuu liian ohjelmalliselta.

Heidenstamin "Nya Dikter" ei juuri ala erikoisen lupaavasti. Runoilija on liittänyt kokoelmansa alkuun pienen isänmaallisen sikermän, "Ett folk", joka lentolehtisenä on jo ennen julkaistu ja jota sen käytännöllisten tarkoitusperien puolesta voisi ehkä verrata Erkon "Suomalaiseen huoneentauluun". Heidenstamin merkitsevä, iskevä sanonta tulee kyllä siinäkin oikeuksiinsa, mutta ei sovi ihmetellä, jollei lukija runoilijan kotimaan ulkopuolella tapaa itsessään kovinkaan kiitollista kaikupohjaa hänen paatokselleen tässä sikermässä. Suomalainen vetoaa puolustuksekseen, kuten entinen mies, joka ei voinut innostua saarnasta vieraassa kirkossa, siihen, ettei hän "kuulu tähän seurakuntaan". Kun Heidenstam esim. alottaa erään runonsa sanoilla "Sverige, Sverige, Sverige, fosterland" voi muukalaisesta tuntua, että "Sverige" korotettuna toiseen potenssiin vaikuttaa vielä ylevältä, mutta että kolmas potenssi jo sisältää sen pienen, mutta vaarallisen vivahduksen, joka vie subliimin sivu. Kun runoilija puhkeaa hurraahuutoihin ruotsalaisten valtiopäivä-"ukkojen" kunniaksi, tuntee vieras niinikään sangen minimaalista tarvetta yhtyä innostukseen, mutta sensijaan aivan selvää pettymystä, koska todella oli odottanut hiukan toisenlaista sielunravintoa.

Mutta tämä suurruotsalainen sikermä muodostaa vain alkusoiton. Kun olemme kääntäneet parikymmentä sivua, tapaamme sentraalisempaa lyriikkaa. Voimmepa kohta tehdä sen huomion, että Heidenstamin sanonta on tullut entistä välittömämmäksi, tapaillen kreikkalaisen epigrammin kaltaista lyyrillistä suppeutta. Tässä, muodollisessa, suhteessa tuovat useat Heidenstamin uusista runoista mieleen "Ensamhetens tankar"-sikermän esikoiskokoelmasta. Mutta ne seitsemänkolmatta vuotta, jotka ovat näiden kokoelmien välillä, eivät ole kulkeneet jälkeä jättämättä. Mielialan eroavaisuudesta näissä kokoelmissa saamme aavistuksen, jos ajattelemme matkamiestä hänen retkensä alkutaipalella ja hänen lähetessään päämääräänsä. Heidenstamin uudessa kokoelmassa ovat varjot pitenneet, kuin iltaa kohti, ja kuoleman ja katoavaisuuden ajatus on tullut likemmäksi. Se on levittänyt hiljaisuutta ja surumieltä runoilijan säkeihin, mutta myöskin tyyntä valoa. On jotain tyypillisen germaanista, vakavan mietiskelevää, miehekkäästi lempeää Heidenstamin uusien runojen rembrandtilaisessa valohämyssä. On kuin runoilijan väriasteikko olisi pienentynyt, mutta sensijaan valojen ja varjojen leikki käynyt herkemmäksi. Joskus vaikuttavat runot yksinkertaisine viivasointuineen radeerauksilta, tuoden mieleen Rembrandtin laatuaan ainoat saavutukset tämän vaikean ja mahdollisimman vähän aineellisen taiteen alalla.

Heidenstamin runous ei koskaan ole ollut aivan helppotajuista ja ehkä tuntuu monesta hänen uusi kokoelmansakin paikoin vaikeaselkoiselta. Eihän ole kysymys tässä, enemmän kuin lyriikassa yleensäkään, "sanojen merkityksen" ymmärtämisestä, vaan koko sen herkistyneen tunnelaadun vastaanottamisesta, joka on antanut runoelmille niiden vireen ja elämän. Kenties vaikeuttaa lukijan suhtautumista kokoelman sentraali-lyyrillisiin kappaleihin jotenkin jyrkkä ylimeno niiden ja isänmaallisohjelmallisen "Ett folk"-sikermän välillä. Mutta sille, joka voi eläytyä Heidenstamin uuteen mielikuva-maailmaan, hänen yksinpuheluihinsa kuoleman kasvojen edessä, hänen samalla kertaa ylpeään ja nöyrään tilintekoonsa itsensä ja maailman kanssa, koko hänen kehittyneeseen inhimillisyyteensä, aukenee hänen uusissa runoissaan suuri sisäinen rikkaus. Voisi kysyä, onko "Saaronin liljojen" jälkeen ilmestynyt ruotsinkielellä toista runoteosta, jonka sivuilta heiastuisi sellainen kosmillisen runouden hohde kuin Heidenstamin "Nya Dikter"-kokoelman.

Kappaleessa "Alkanut vaellus" sanoo runoilija, että hän tahtoo irroittaa kenkänsä ja heittää syrjään sauvansa "ja kulkea hiljaa, antamatta pölyn tahrata sitä maailmaa, missä kaikki on puhdasta ja valkeaa kuin lumi". Tästä pyhiinvaeltajan tunnelmasta — pyhiinvaeltajan, joka tuntee lähenevänsä matkansa määrää — ovat kokoelman kauneimmat runot vuotaneet. Niinkuin "Malatestan aamulaulussa" kuvittelee hän runossa "Tuhannen vuoden jälkeen" huimaavan kaukaista aikaa tulevaisuudessa, aikaa, jolloin häntä ei enää ole ja jolloin hänen maailmankaikkeuteen palanneessa sielussaan "minän" tietoisuus on hämärtynyt kaukaiseksi, epämääräiseksi muistoksi:

En dallring i en fjärran rymd, ett minne av gården, som sken fram bland höga träd. Vad hette jag? Vem var jag? Varför grät jag? Förgätit har jag allt, och som en stormsång allt brusar bort bland världarna, som rulla.

Tässä ihmeellisessä runossa, jonka voisi ajatella syntyneen vuosituhansia sitten jonkun brahmalaisen panteistin aivoissa — jollei ehkä "kartano, joka loisti esiin korkeiden puiden lomasta", toisi mieleen ruotsalaista aatelislinnaa — on kaikki sanottu mahdollisimman säästeliäästi, aivan kuin ilman ulkonaisia keinoja, "ilman sanoja", kuten Verlaine kuvitteli eräistä lauluistaan, ja kuitenkin — tai oikeammin juuri sentähden — nostaa tämä pieni runo meidät sellaisten huimaavien näköalojen eteen, jollaisista olemme ehkä tottuneet pääsemään osallisiksi vain suurten filosoofien ja "mystikkojen" seurassa. Joskus tuovat Heidenstamin panteistiset mielialat todella huulille sen intialaisen runoilijanimen, jonka sattuma, varmaan monien joukosta, tällä hetkellä on kantanut meidänkin maanosaamme: Tagoren. Silloin ajattelee sellaisia runoja kuin "I lönnens skymning", "Vårens tid", "Ensam på sjön", "Sommarljuset". Myöskin se runoilija, joka Ruotsin kirjallisuudessa on omistanut ennen muita itämaisen filosofian ja mytologian inspiroiman mielikuvituksen, Stagnelius, kuuluu Heidenstamin heimolaisiin hänen nykyisellä asteellaan. Seuraava kuulas, laulava runo on rytminsä ja mielikuva-maailmansa puolesta niin eksyttävän stagneliuslainen, että se varmaan tuntijallekin voisi käydä jostakin Stagneliuksen myöhään löydetystä, jälkeenjääneestä runoelmasta:

Paradisets timma.

När människorna sova i sommarnattens sken och tusen röster lova sin fröjd från gren till gren, då purpras lingonriset av stilla skyars gull; då hägrar paradiset än över jordens mull.

Du äng, låt kalkar glimma kring älvans lätta häl! Du paradisets timma din dagg gjut i vår själ! Än jublar fågelsången kring gryningsljusa sund så klar som första gången i tidens första stund.

Jos tässä laulussa on jotain, jota ei tapaa "Saaronin liljojen" runoilijalla, on se sellainen realistinen sana kuin "lingonriset". Tuskin muuta.

Kaikki byronismi ja heineläisyys, joiden vaikutusta tuntuu Heidenstamin edellisissä kokoelmissa, on näistä runoista kaukana. Niissä vallitsee melkein dantelainen vakavuus. Ainoastaan asia saa loistaa, ei koskaan älyllinen aforismi tai pelkkä runomuoto. Niin m.m. loppusoinnuttomassa kuvitelmassa "Oidipus kuolemanportilla", missä runoilija Theban onnettoman kuninkaan hahmoon pukeutuneena antaa meidän aavistaa nykyistä elämänfilosofiaansa:

Vad ont är och vad gott är ingen gåta, ty också brottets son i straffets kedja i hjärtat skilnad vet på guld och slagg. Nej, gåtan lyder: när din väg står byggd, vad lockar dig att hellre söka branten? Jag föll. I grubbel blev jag dömd att vandra. Här vid den port, som bjuder frid, se mina sönderstungna, blinda ögon, hur gåtor brista liksom tunna skal, och ur det inre dunklet, som förskräckte, det strömmar upp gudomligt ljus. Kom, du som frågar, jag har svar! Kom, du bedrövade ty jag har tröst! Vart strå, jag rör med handen blir mig kärt, vart ting, som nyss låg stumt, får ord och talar, var mänsklig röst ett djup, som förr var dolt.

(Mikä on pahaa ja mikä hyvää, ei ole arvoitus, sillä myöskin rikoksen lapsi tietää rangaistuksen kahleita kantaessaan eron kullan ja kuonan välillä. Ei, arvoitus on: kun tie on valmiina edessäsi, mikä houkuttelee sinut mieluummin etsimään jyrkännettä? Minä lankesin. Tuomiokseni tuli vaeltaa synkissä mietteissä. Tämän portin luona, joka tarjoaa levon, näkevät puhkaistut sokeat silmäni, kuinka arvoitukset särkyvät kuin ohuet kuoret, ja sisäisestä hämärästä, joka ennen pelotti, virtaa nyt jumalaista valoa. Tule sinä joka kysyt, minä osaan vastata! Tule sinä, joka kannat murhetta, minulla on sinulle lohdutus. Jokainen oljenkorsi, jota kosketan kädelläni, käy minulle rakkaaksi, jokainen esine, joka äsken vielä lepäsi edessäni mykkänä, löytää sanat ja puhuu, jokainen ihmisääni saa syvyyden, joka ennen oli minulta salassa.)

Heidenstamin Oidipus on saanut sen sydämen näön ("hjärtats syn"), josta runoilija puhuu eräässä aikaisemmista tuotteistaan, ja vasta tämä myötätunto ja rakkaus tekee hänet kypsäksi "hallitsemaan ja tuomitsemaan". Kuinka germaaninen onkaan Heidenstamin positiivinen suhde kaikkeen olevaiseen! Sen valossa luki Goethe luonnon ja ihmissydämen kirjaa ja saman hohteen tunnemme esim. Gottfried Kellerin aurinkoisessa kertomataiteessa. Strindbergin nyrkki-filosofia on Heidenstamin täydellinen vastakohta ja tuntuu melkein siltä kuin joskus voisi havaita Heidenstamin vastustajan ja kilpaveljen välillisen vaikutuksen siinä tavassa, millä Heidenstam eräissä runoissa ("Den druckna titanen", "Molnvandring", "Lördagsmarch") pukee sanoiksi ylimyksellisesti lempeän uskonsa elämään. "Heikot ne, jotka herjaavat, voimakkaat ne, jotka ylistävät" — tämä ajatus toistuu useissa "Nya Dikter"-kokoelman runoista.

Aivan tendenssittömänä, huumorin valaisemana esiintyy Heidenstamin homeerinen elämänviisaus sellaisessa loppusoinnuttomassa, vapaamittaisessa runossa kuin "Stridsguden", jonka lainaamme tähän tilapäisenä suomennoksena:

Sodanjumala.