"KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA".
Volter Kilpi nimittää uutta teostaan itsetutkisteluksi. Hän olisi voinut kutsua sitä yhtä hyvin uskontunnustukseksi: se sisältää mitä päättävimmällä ja elävimmällä persoonallisella vakaumuksella suoritetun kannanoton tärkeimmissä kulttuurikysymyksissämme. Uskontunnustuksen luonne on kirjalla lisäksi sikäli, että sen väitteet perustuvat enemmän tekijän sisäisen näkemyksen ja kokemuksen tietä saavuttamaan varmuuteen kuin lukijalle esitettyyn todistus- ja esimerkki-ainehistoon.
Mikä elinvoimainen, ajatuksia, myötämieltä, vastustushalua synnyttävä kirja, kirja, jonka jokaiselta riviltä tapaa tekijän persoonallisuuden, keskittyneenä noihin usein uhitteleviin, aina virkistäviin: "minä väitän", "minä uskon"!
"Arvostella" Volter Kilven teosta tietäisi samaa kuin arvioida omalta kannaltaan suhteensa kaikkiin niihin kansallisiin kysymyksiin, jotka ovat sen tutkistelun esineinä. Se taas vaatisi kokonaisen kirjan kirjoittamista, yhtä laajan kuin Kilven oma teos. Toivottavasti sellaisiakin syntyy. Arveluttavaa laimeutta sivistyselämässämme osottaisi todellakin, jos vain puoluepäivien ponsilauseet kykenisivät panemaan mieliä ja kyniä liikkeelle, mutta ei kansallisia elinkysymyksiämme niiden juuressa, niiden psykoloogisessa perustassa tapaileva selvitys-koe. Ruotsissa levisi Gustav Sundbärgin lentokirja "Om det svenska folklynnet", jota tarkoitukseltaan voi verrata Volter Kilven uuteen teokseen, lukuisina painoksina ja se herätti henkiin kokonaisen pienen poleemisen kirjallisuuden.
Seuraavassa vain muutama reunahuomautus Volter Kilven kirjaan.
Volter Kilven teoksen hedelmällisin ajatus on nähdäkseni ajatus Suomen kulttuurin yhtenäisyydestä. Hän näkee mitä suurimman vaaran uhkaavan kansamme elämää, jos se käsitys pääsisi juurtumaan, ettei Suomi muodosta mitään sivistyskansallista kokonaisuutta, vaan että täällä elää rinnan kaksi kulttuuria, kaksi rotua, joilla molemmilla on oma tehtävänsä ja joiden täytyy käyttää kaikkia itsesäilytysvaiston tarjoamia keinoja suojellakseen omaa luulloiteltua erikoisuuttaan. Tekijä koettaa sekä historiallista, kansatieteellistä että psykoloogista tietä todistaa, että tällainen kielipoliittisten taistelujemme synnyttämä käsitys on mitä turmiollisin "näköharha". Käytännössä on ajatus Suomen sivistyksellisestä ja rodullisesta kaksinaisuudesta vienyt viime aikoina ruotsinkielisten n.k. eristäytymiseen, jopa suorastaan "aktiiviseen ruotsalaisuuteen", ja suomenkielisellä taholla on se toisinaan johtanut m.m. ruotsinkielellä suoritetun kulttuurimme enemmän tai vähemmän julkiseen vieromiseen, niin että esim. Runebergin asema Suomen kansallisrunoilijana ei ole enää yhtä kiistämätön kuin kymmenen, toistakymmentä vuotta sitten. Kuta kiinteämmin ruotsinkieliset linnoittautuvat omiin leireihinsä, sitä vieraammiksi käyvät suomenkieliset heidän sivistysharrastuksilleen, sitä vähemmän he yleensä joutuvat kosketuksiin ruotsinkielisten ja heidän pyrkimystensä kanssa, ja niin voi helposti tapahtua ja on jo osaksi tapahtunutkin, että se vuosikymmenien kulttuurityö, mikä meillä on ruotsinkielellä suoritettu ja jonka läheisimmiksi perijiksi nykyiset "eristäytyneet" ovat ilmoittautuneet, ei suomenkielisten taholla enää tunnu yhtä kotoiselta kuin ennen. Kielirajasta suomea- ja ruotsiapuhuvien välillä on syntymässä ja on jo osaksi syntynyt myöskin henkinen vedenjakaja, joka uhkaa silpoa kahtia meidän kansamme. Tämä kahtia-jako, jossa Kilpi näkee viimeisten vuosikymmenien kansallisen historiamme päävirtauksen, "on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme — joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen — niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun jo kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden".
Kansallisen herätysajan miehet näkivät, kuten tunnettu, Suomen kulttuurin ja kansan yhtenä. Runebergille ja Snellmannille oli tuntematon se kuilu, joka nykyään ruotsalaisessa kielenkäytössä ja ruotsalaisissa aivoissa on alkanut ammottaa "finnen" ja "finländaren" välillä. Sivistysrintaman yhtenäisenä säilyttäminen, kielirajoihin katsomatta, kuului niinikään m.m. Aspelin-Haapkylän kulttuuriohjelmaan (mikä käy ilmi esim. hänen erinomaisella taidolla käymästään polemiikista Runeberg-kysymyksessä "Ajan" vuosikerrassa 1909), ja tämän vuoden helmikuussa on Danielson-Kalmari puheessaan Yleisessä Ylioppilasyhdistyksessä lausunut mieleenpainuvia sanoja saman asian puolesta, kehottaessaan suomenkielisiä ylioppilaita liittämään suurten ruotsinkielisten runoilijaimme muiston "pysyväisesti tulevankin Suomen aateliskilpeen." Välillisestihän kuitenkin sekä Aspelin-Haapkylän polemiikki että Danielson-Kalmarin kehoitus todistavat, että suomenkieliselläkin taholla, varsinkin nuorten keskuudessa, se ajatus on alkanut voittaa alaa, että ruotsinkielellä tässä maassa suoritettu kulttuurityö on epäsuomalaista, on vierasta. Jos kaivataan lisätodistuksia, saa niitä riittävästi m.m. sanomalehtien palstoilta, varsinkin Kalevala- ja Snellman-juhlien tienoilla.
Omasta puolestani pitäisin sitä kantaa oikeana, joka puolustaa kulttuuririntamamme yhtenäisyyttä kielieroon katsomatta. On mielestäni jotain epähistoriallista, sivistyksemme entisyyttä kieltävää siinä, että on esim. koetettu järkyttää Runebergin asemaa suomalaisena runoilijana sillä perusteella, että hän kirjoitti silloisen sivistyneen säätymme valtakielellä ja ettei hänellä kansallisuuskysymyksessämme ollut samaa ohjelmaa kuin Yrjö-Koskisella tai Agathon Meurmanilla. Me tarvitsemme Kalevalan ja Kiven rinnalla Runebergin tietoista sankari-mieltä ja kehittynyttä muoto-ihannetta. Ruotsinkielisten runoilijaimme, pääasiassa juuri Runebergin välityksellä, on meidän kulttuuriimme niinikään langennut säde antiikin kauneusmaailmasta. Runebergin runous on kerran tavannut kaikupohjakseen koko kansan ja se joka kieltää "Vänrikki Stoolin" runoilijan, kieltää myöskin sen Suomen, joka hänet kerran on omakseen omistanut ja tunnustanut. Outo on näiden rivien kirjoittajalle myöskin käsitys, että se kieli, jolla suuri osa kulttuuripääomaamme on luotu ja jolla kansallista herätystämme on kerran julistettu, olisi "vieras" siinä merkityksessä kuin mikä ulkomaalainen kieli hyvänsä.
Kuten sanottu, ajatus Suomen kansan ja sivistyksen yhtenäisyydestä on mielestäni Volter Kilven teoksen voimakkain, hedelmällisin ajatus. Se muodostaakin sen ytimen, jonka ympärille tekijän muut väitteet ryhmittyvät. Näillä väitteillä on enimmäkseen hyvin paradoksimainen muoto eivätkä ne yleensä ole mairittelevia enemmän suomen- kuin ruotsinkieliselle sivistyksellemme. Käyttäen vuoroin ivan, vuoroin retoorisen rangaistussaarnan aseita, lausuu tekijä tuomionsa suorasukaisuudella, joka ei jätä tilaa epäilyksille siitä, että täällä on vuohia enemmän kuin lampaita — jos jälkimäisten, ankarasti ottaen, lainkaan voi sanoa olevan edustettuina. Jos taivaan valtakuntaan on vaikea päästä, niin ei totisesti ole helppoa päästä Volter Kilvenkään paratiisiin. Jollei syntisparalla ole pahempia kuolemansyntejä omallatunnollaan, niin kai hänen, ollakseen rehellinen, täytyy tunnustaa hiljaisessa itsessään, joskus langenneensa muodossa tai toisessa siihen "aatteelliseen harrasteluun", johon Kilpi tuhlaa niin paljon mefistomaista ivaa. Tekijän syytöskirjelmien osotteet ovat valitettavasti usein niin ylimalkaiset, niin laajalle tulkinnalle alttiit, että sopii peljätä, etteivät ne läheskään kaikki saavu tarkoitettuun maaliinsa. Yksi esimerkki: tekijä käyttää mielellään näissä osotteissaan m.m. tuota verraten helppohintaista, sisällöltään hyvin epämääräistä mainesanaa "kaunosielu", samaa mainesanaa, jonka varjossa hän itse on jo vuosien kuluessa saanut — aiheettomasti — vastaanottaa sanomalehtikirjoittajain kohteliaisuuksia! En usko, että tällaisilla voimatermeillä on paljon voitettu.
Yhteen sivistyselämämme arimmista kohdista on Kilpi osunut, puolustaessaan yksilöllistä työtä komiteatyön edellä. Aivan varmaan painaa julkista elämäämme liiaksi persoonattoman puolue-, valio- ja johtokuntamielipiteen tyrannia. Yksilöllinen alotekyky lyödään helposti lamaan, kun sitä on aina kontrolloimassa ja vakoilemassa tasapäinen komitea varovaisine, usein hedelmättömine kompromisseineen suuntaan ja toiseen. Terveitä, elinvoimaisia ajatuksia esittää Kilpi niinikään puolue-elämästämme, näyttämötaiteestamme sekä länsi- ja itäsuomalaisen kulttuurivirtauksen psykologiasta. Lukija huomaa joka rivillä, ettei tekijä ole saanut päätelmiään lahjana kynänsä kärkeen, vaan että niiden takana voi aavistaa vuosikausien henkisen työn ja elävän harrastuksen sitä kulttuuria kohtaan, josta me suomalaiset olemme vastuussa, ja jonka tulevaisuus, mitä valtiollisia vaiheita kohti kansamme kulkeneekin, on yksistään meidän omissa käsissämme.
"Kansallista itsetutkistelua" on persoonallinen, elävä kirja. Esseistinä muistuttaa Kilpi sekä arvostelun aforistisessa rohkeudessa että sanontatavan hiukan papillisessa kaunopuheisuudessa amerikkalaista Emersonia. Jonkun verran oudon vaikutuksen tekee se kielellinen seestymättömyys ja raskaus, joka yhä edelleen kaikesta ilmehikkyydestä huolimatta rasittaa Volter Kilven tyyliä. Epäilemättä se rajoittaa hänen lukijakuntansa piiriä. Toisinaan saa sen vaikutelman kuin hänen lauseensa vääntelisivät synnytystuskissa, saamatta ajatusta ilmoille. Mutta toiselta puolen tarjoaa Kilven lausetyyli kieltämättä omalaatuisen viehätyksen: lukija tuntee siinä mitä välittömimmin sen hengen käynnin, joka tekijässä tapahtuu, lukija kutsutaan ikäänkuin itse osalliseksi siihen kamppailuun ja etsintään, jonka tekijä suorittaa, koettaessaan vangita ideoita kaikilla kielenkäytön keinoilla.
GUSTAV PHILIP CREUTZ.
Siinä suurpiirteisessä, älyllisen kimaltelevassa runossa, jonka Tegnér kirjoitti Ruotsin Akatemian viisikymmenvuotiseen juhlaan, on omistettu myöskin Ruotsin ainoalle paimenrunoilijalle, suomalaissyntyiselle Gustav Philip Creutzille muutamia säkeitä, jotka nerokkaassa lakoonisuudessaan sisältävät mitä sattuvimman määritelmän Creutzin runolaadusta, samalla kun ne osottavat kuinka korkealle Tegnér arvioi Creutzin merkityksen Ruotsin kirjallisuudessa. Hän sanoo Creutzin runouden olemuksesta m.m. että se on "länsituulta ja aamukastetta" ja että se on "suloinen kuin leivojen laulu keväällä". Mutta jo paljon ennen Tegnériä oli Franzén viisikolmatta vuotiaana juhlinut maanmiestään Creutziä runossa, joka sai Akatemian palkinnon siitä huolimatta, että se soti "kaikkia tunnustettuja sääntöjä vastaan", ja jota syystä vieläkin pidetään nuoren Franzénin mestariteoksena. Myöskin kolmas huomattava ruotsinkielinen runoilija, Levertin, on eräässä hienossa esseessä tunnustanut ihailuaan Creutzin sirolle rococo-runottarelle. [Gunnar Castrén: Gustav Philip Creutz, Albert Bonnier. Stockholm, 1917.]
Tegnér valitti jo, että Creutz oli unohdettu ja mainitsee syyksi hänen "yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa". Meidän päivinämme lienevät Creutzin lukijat etsittävät yksistään Ruotsin kirjallisuuden tutkijain ja erikoisharrastajien joukosta. Siinä puolessatoista sadassa vuodessa, mikä on kulunut Creutzin ajasta, on pohjoismaiden runous elänyt niin monta vaihetta ja tunnustanut niin erilaisia ihanteita, että Creutzin runoelmat nykyaikaisten kirjojen joukossa epäilemättä tekevät yhtä vieraan vaikutuksen kuin paimenetarta leikkivä rococo-markiisitar tekisi meidän asfalttisilla, bentsiinituoksuisilla kaduillamme. Mutta silti voi syyllä väittää Creutzin runoudella olevan yhä vielä muutakin arvoa ja mielenkiintoa kuin vain historiallista. Se joka voi tunkeutua sen kirjallisen, ajan hengen ja maun inspiroiman kuvakielen taakse, löytää Creutzin runoudesta herkän lyyrillisen suonen, ei kovin vahvan eikä voimakkaasti sykkivän, mutta välittömän ja aidon. Varsinkin luonnontunteen runoilijana voi Creutz vieläkin välittömästi vaikuttaa nykyaikaiseen lukijaan.
Tri Castrénin uusi teos on suurin erikoistutkimus tästä suomalais-ruotsalaisesta runoilijasta. Ennemmin on myöskin toinen suomalainen tutkija, tri Hultin, julkaissut Creutzin koottujen teosten yhteydessä runoilijan elämäkerran.
Creutzin runollisesti tuottava kausi ei ole pitkä, se ulottuu vain hänen 32:een ikävuoteensa, minkä jälkeen diplomaattiset kirjeenvaihdot tulevat runonteon tilalle. Creutz syntyi v. 1731 ja eli lapsuutensa Malmgårdissa, Pernajan pitäjässä. Myöskin äidin puolelta, joka oli syntyään Wrede, oli Creutz suomalaista sukujuurta. Hänen enonsa, tunnetut Hattu-päälliköt Henrik ja Fabian Wrede pitivät itseään suomalaisina ja katsoivat olevansa oikeutettuja Ruotsissa esiintymään Suomen edustajina. Niinpä käytti Fabian Wrede v. 1743 ritarihuoneessa taistellessaan tanskalais-puoluetta vastaan sanontatapaa "me suomalaiset vapaasyntyisenä kansana j.n.e." Enojen Hattu-politiikka ja ranskalais-ystävyys tuli myöskin Creutzin ojennusnuoraksi hänen myöhemmässä valtiollisessa toiminnassaan, mutta sensijaan ei hänessä voi huomata Wrede-veljesten suomalaisharrastuksista jälkeäkään. Creutz piti itseään ruotsalaisena.
1749 tuli Creutz ylioppilaaksi Turkuun ja kahta vuotta myöhemmin tapaamme hänet Ruotsissa, missä hän kohta, nähtävästi enojensa vaikutuksesta, pääsi ylimääräiseksi virkamieheksi kansliakollegioon (ministeriöön) ja jonkun ajan kuluttua prinssi Fredrik Adolfin kavaljeeriksi. Hän tuli tällöin myöskin jäseneksi runoilijatar rouva Nordenflychtin ympärille kerääntyvään, valistusajan filosoofien hengessä toimivaan kirjalliseen seuraan n.k. "Tankebyggarordeniin" ja siinä kehittyy hänestä runoilija. Kaikki mainittavimmat tuotteensa painatti hän tämän seuran julkaisemissa albumeissa.
Sen, joka tahtoo muodostaa itselleen käsityksen Creutzin mielikuvamaailmasta — ja rococo'n estetiikasta —, on luettava hänen laajin runoelmansa "Atis och Camilla". Sen näyttämönä on arkadialainen maisema tuuheine lehtoineen, sirisevine lähteineen ja hivuttavine auringonnousuineen: rococo'n runollinen yhteismaa, jonka lukemattomat ajan runoilijat olivat kansoittaneet rakkaudenkaihoisilla papittarilla ja paimenettarilla ja rohkeilla ja tulisilla paimenilla ja metsämiehillä. Rakkaus on tämän paikallisuuden jumaluus ja me aavistamme hänen temppelinsä siron pylväsrivin jokaisen polun ja käytävän päässä, jonka yli etelän laakerit tai pohjolan haavat ja lehmukset ojentavat oksiaan. Tämä Arkadia ei ole löydettävissä miltään kartalta eikä se tiedä mistään historiallisesta ajasta, se on uneksittu vanhojen kirjojen ja vanhojen taulujen mukaan aivoissa, jotka olivat väsyneet kulttuuriin ja seuraelämään ja mielellään lepuuttivat itseään yksinkertaisen, vapaan elämän ja luonnon kuvitelmilla. Creutzin "Atiksen ja Camillan" aihe on paimenrunoissa tavallinen: ensi rakkaus herää kahdessa nuoressa sydämessä, jotka monien koettelemusten ja onnettomuuksien ja monien huokausten jälkeen löytävät toisensa. Sirotekoisella aleksandriini-mitalla kertoo runoilija rakkausparinsa kokemukset, lainaten vertauskuvansa klassillisen ja jälkiklassillisen, varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden yhteisistä asevarastoista. Creutzin ansioksi on luettava se keveys ja luontevuus, millä hän tuo ruotsinkieleen tämän mielikuvamaailman, sekä useat yksityiset kohdat, joissa sovinnaisen kuvakielen alta kuultaa todellinen lyyrillinen luonnonnäkemys ja todellinen tunne. Jälkimäisiin kuuluu varsinkin Camillan rakkaudentunnustus Atikselle, jonka Castrénkin on teokseensa lainannut.
Kohta "Atiksen ja Camillan" ilmestymisen jälkeen eli v. 1763 nimitettiin Creutz Ruotsin lähettilääksi Madridiin ja kolme vuotta myöhemmin Parisiin. Tämän jälkeen runoilija kokonaan väistyi diplomaatin tieltä. Matkallaan Madridiin poikkesi hän Ferney'ssä, tervehtimässä Voltairea, runoutensa epäjumalaa. Filosoofi-patriarkka, joka ei ollut tunteeton pohjoismaisen vieraansa mairitteleville ylistyksille, ihastui siinä määrin Creutziin, että kirjoitti hänen käyntinsä jälkeen, että olisi mielellään viettänyt kokonaisen elämän sellaisessa seurassa. Parisissa hankki Creutz itselleen hovin erikoisen suosion: sekä Ludvig XV ja tämän vaikutusvaltainen rakastajatar du Barry että Ludvig XVI ja Marie Antoinette kohtelivat häntä huomaavaisemmin kuin useimpia ulkovaltain ministerejä. Creutz ei jättänytkään käyttämättä mitään tilaisuutta juhliakseen niitä, joilla oli valtaa ja vaikutusta. Myöskin Ranskan johtaviin ministereihin tuli hänen suhteensa pian läheiseksi kuin mieskohtaisen ystävän. Tämä olikin hänelle suureksi eduksi hänen valvoessaan Ruotsin lähettiläänä isänmaansa etuja. Hänen voimia ja taitoa kysyväksi diplomaattiseksi tehtäväkseen oli ennen muuta tullut saada Ranskaa ylläpitämään Ruotsin kanssa sopimusta, jonka mukaan Ruotsi nautti Ranskan valtiovaroista melkoista vuotuista avustusta. Monta kertaa näytti asema jo uhkaavalta, mutta Creutzin onnistui saada välikirja aina uudistetuksi, vaikka Ranskan suorittama erä ei enää myöhemmin ollut niin pyöreä kuin aikaisemmin. Varsinaisten diplomaattisten toimien ohella sai Creutz kuninkaaltaan ja ystävältään Kustaa III:lta tehtäväkseen suorittaa myöskin yksityislaatuisempia asioita. Hän sai hankkia kuninkaalle hänen tarvitsemansa jalokivet, ja milloin Kustaa halusi tilata itselleen hienomman puvun, sai Creutz kääntyä Parisin räätälien puoleen ja itse valvoa niiden valmistusta. Myöskin Ruotsin pääministeri uskoi hänelle samanlaatuisia tehtäviä.
Mutta diplomaattisen toimintansa ohella — joka ei ollut niinkään vähän voimia ja aikaa kysyvä, sillä entisen runoilijan tuli kaksi kertaa viikossa lähettää kotimaahansa tarkat raportit poliittisesta asemasta ja mikäli mahdollista myöskin hovin skandaalihistorioista — ehti Creutz laajasti seurustella naisten kirjallisissa salongeissa ja filosoofien ja taiteilijain parissa. Hän oli ajan kuuluisien sinisukkien, rouva Geoffrins'in ja rouva Deffand'in vastaanotoissa ja seurusteli tuttavallisesti ensyklopedistien, kuten Diderot'n ja Marmontelin, kanssa. Itse antoi Creutz niinikään loistavia päivällis- ja iltakutsuja, joissa nähtiin ajan huomattavimpia diplomatian ja taiteen edustajia. Tämä suomalainen runoilija on aikoinaan pitänyt Parisissa hovia, joka tuskin missään suhteessa on jäänyt jälkeen hienoimmista ja loistavimmista mitä Seinen maailmankaupungilla oli tarjota. Creutz katsoi velvollisuudekseen "edustaa" kuningastaan ja isänmaataan ja hänen tapansa olivat sentähden joka suhteessa suuren herran. Kun hän lähti Fontainebleau'hon kuninkaan vastaanottoon, antoihan valjastaa kuusi hevosta vaunujensa eteen ja otti mukaansa hovimestarinsa, kaksi kamaripalvelijaa, kolme lakeijaa, lukuunottamatta ajuria, tallirenkiä y.m. tarpeellista palveluskuntaa. Suurina juhlapäivinä antoi hän asuntonsa edessä olevan suihkukaivon ruiskuttaa viiniä kansan iloksi. Nuorenmiehenkotiinsa hankki hän mytoloogisia alastomuuksia esittäviä tauluja tunnetuilta mestareilta, suuren kirjaston ja kallisarvoisia hopea-kalustoja. Mitään perintöä ei Creutzilla ollut eikä hänen lähettiläs-palkkansa luonnollisesti riittänyt tähän komeuteen, vaan sai Ruotsin valtio myöhemmin, Creutzin lähdettyä Parisista, kauniisti suorittaa mitä lähettiläs oli jäänyt velkaa. Castrén sanoo, että Creutz pysyi suhteissaan rahaan runoilijana elämänsä loppuun saakka. Ehkä yhtä hyvällä syyllä voisi kysyä, eikö hänen leveässä elämäntavassaan vielä hänen lähettiläsvuosinaan Parisissa ilmene hitunen suomalaista rusthollaria?
Olisi väärin sanoa, että Creutz olisi osottanut diplomaattisessa toiminnassaan mitään erikoista nerollisuutta, hänen suurimmaksi ansiokseen lienee luettava hänen järkkymätön uskollisuutensa herraansa ja kuningastansa kohtaan. Mitään voimakkaampaa vaikutusta ei nähtävästi hänen persoonallisuutensakaan tehnyt niihin kirjallisiin ja diplomaattisiin piireihin, joiden kanssa hän seurusteli. Pieni huumorin varjo lankeaa hänen ylitseen esim. filosoofi Diderot'n kertomuksesta, että hän, Creutz, joka aamu lankesi polvilleen erään Venusta ja Adonista esittävän taulun eteen. Sokea, teräväpäinen ja -kielinen rouva du Deffand antaa hänestä sen todistuksen, että hän oli "pedantti" ja "imartelija" ja Creutzin kutsujen johdosta valittaa hän, että "on hirveää lähteä Creutzin luo, mutta viettää iltansa yksin on vielä hirveämpää." Tällä runoilija-diplomaatilla on ollut harvinainen mukautumiskyky ympäristöönsä, mutta tuntuu siltä kuin hän olisi katsonut velvollisuudekseen ylen suuressa määrässä omistaa itselleen ranskalaisten rakastettavuutta, koskapa useat aikalaiset ovat panneet merkille hänen tavattoman kohteliaisuutensa ja imarteluhalunsa.
Kustaa III palkitsi Creutzin lähettilästoiminnan kutsumalla hänet kansliapresidentikseen (pääministeriksi), mitä korkeaa virkaa Creutz hoiti kaksi vuotta eli kuolemaansa saakka (v. 1785). Mitään suurempaa omintakeisuutta ei hän tässäkään toimessaan osottanut, mutta kyllä lahjomatonta uskollisuutta ihailemaansa kuningasta kohtaan sekä suurta loiston-halua, sillä hän tahtoi, samoinkuin lähettiläänäkin, häikäistä ulkovaltain edustajat. Valistusajan filosoofien oppilaasta oli vähitellen karsiutunut pois koko määrä vapaamielisyyttä, mikä ilmenee m.m. siinä, että hän, entinen kirjailija, kansliapresidenttinä tuskitteli sitä hetkeä, jolloin Kustaa oli suostunut — painovapauteen.
Harva suomalainen on noussut sellaisille yhteiskunnan huipuille kuin Creutz. Hänen menestyksensä avain ei ollut erikoisessa lahjakkaisuudessa, vaan oli se hänen syntyperässään, joka hankki hänelle pääsyn hovin läheisyyteen, ja hänen harvinaisessa, vaivattomassa mukautumiskyvyssään. Helposti, kuin leikitellen, omisti hän valistusajan aatemaailman ja runoteorian, keveästi, ja taaskin kuin leikitellen, puki hän rococo'n yhteisen mielikuvamaailman kirkkaihin, ilmaviin ruotsalaisiin aleksandriini-säkeihin. Tämä vaatimattomassa suomalaisessa pietistikodissa kasvanut nuorukainen oppi kohta suureen maailmaan tultuaan suuren herran eleet ja tavat. Creutz oli epäilemättä suuri taituri, virtuoosi, runoudessaan ja elämässään. Hänen luonteessaan vallitsi käytännöllinen sopusuhtaisuus, mikä oli varmaan enemmän onnenlapsen kuin filosoofin tasapainoa. Se helppous, millä hän jätti, voipa miltei sanoa unohti runouden, osottaa jo sinänsä, ettei hänessä runoilija koskaan elänyt aivan voimakasta elämää. Hänestä voisi ehkä väittää, että hän on ollut pintapuolinen tavalla, joka on ulkonaisen menestymisen ehtoja. Hänen rakkauselämyksistään emme tosin tiedä mitään, mutta se, minkä hänestä yleensä tunnemme, osottaa, ettei hän kokenut koko elämänsä aikana mitään järkyttävämpiä kriisejä. Kihti oli hänen vakavin onnettomuutensa ja se hiukan varjosti loppu-iällä hänen epikurealaista elämänkatsomustaan. Hänen virka-uralleen oli eduksi, että häneltä riitti innostusta kaikkia esimiehiään kohtaan. Hänellä oli erinomaisen helppo kumartaa kuninkaita ja ministereitä ja heidän rakastajattariaan, eikä hänen kumarruksensa ollut syvä siinä mielessä, mitä hänen nuorempi runoilijaveljensä Leopold tarkoitti, kun hän kehoitti kumartamaan niin syvään, ettei "ylhäinen houkka" huomannut hymyä kumartajan suupielissä. Creutz kumarsi sielunsa vakaumuksesta.
C. A. Ehrensvärd on sanonut, että "kaikki ruotsalaiset, joilla on ollut makua, ovat olleet käyränenäisiä" ja että "Creutz oli suomalainen ja pystynenäinen". Syyllä väittää Creutzin viimeinen elämänkertoja, ettei Creutzin nenä ollut ainoa, joka eroitti hänet tyypillisesti ruotsalaisesta. Ellen Key on kerran Ateneumissa (v. 1898) julkaisemassaan kirjoitelmassa Tavaststjernasta antanut mielestäni sattuvan luonnekuvan suomen-ruotsalaisen runouden asemasta Ruotsin kirjallisuudessa. Se, mitä hän pitää Suomen runoilijaan erikoisuutena ruotsalaisiin verraten — lämpimämpi ja välittömämpi tunteellisuus ja köyhempi, mutta myöskin yksinkertaisempi kuvakieli — pitää paikkansa Creutziinkin nähden. Suomalaista perintöään saanee Creutz niinikään kiittää siitä, että hänestä tuli, kuten Castrén, tietääkseni täydellä syyllä, väittää, Ruotsin kirjallisuuden ensimäinen luonnonrunoilija.
Meillä suomalaisilla on syytä muistella, että Suomi on antanut Ruotsille sen siroimman rococo-runoilijan, samoinkuin yhden sen valistusajan tyypillisimmistä diplomaateista ja hyvinkasvatetuista kavaljeereista. Tri Castrénin laaja, perusteellinen tutkimus on mitä viehättävintä lukemista sille, joka haluaa hetkeksi unohtaa nykyisyyden ja retkeillä paimenrunouden arkaadisille maille tai seurata runoilija-lähettilästä Ranskan rococo-hovin juonilla täytettyyn ilmapiiriin.
TOPELIUS LYYRIKKONA.
Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina. Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä lapsien liittolaisen ja uskotun — suuren "sedän", jonka kaltaista ei todennäköisesti koskaan enää tule —, hänen historialliset seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen, jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä hänellä saturunoilijana kieltämättä on.
Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius, vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin. Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta, niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen. Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset. Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista. Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain runoilijain rinnoissa.
Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien, lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä "ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy poljennon hilpeään helinään:
Jag gungar på högsta grenen af Harjulas högsta ås; vidt skina de blåa vatten så långt de af ögat nås! Af Längelmänvesis fjärdar der skimrar ett silfverband, och Roines älskliga vågor i fjärran kyssa dess strand.
Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.
Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava, vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään toisen laulurunous voisi korvata.
Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) — kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta. Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon "Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta". Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet (joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:
Hans röst man hörde på afstånd ren, hans gyllne lyra i solen sken, hans piska small, och i raskt galopp han körde till gården opp.
Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja persoonallisuudessa.
Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan "Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin. Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:
"Mit' ompi luonut rakkaus, sit' en ma tyhjäks tee."
Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee "este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta. Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta. Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa, koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään muussa runossa. —
"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna, jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään, runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen yksinkertaisesta perustunnelmasta.
Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa, että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia seuralaisia Suomenmaassa.
Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivänä.
ARVOSTELUSTA JA ARVOSTELUN ARVOSTELUSTA.
"Valvojan" maaliskuun vihkoon [1916] painetussa, erinomaisen voimakkaalla kädellä luonnostetussa kirjoitelmassa "Katsaus arvosteluoloihimme" on Volter Kilpi tuonut päiväjärjestykseen kysymyksen julkisen kritiikkimme arvosta ja merkityksestä. Aivan varmaan ovat ne kerettiläiset mielipiteet, joita kirjoittaja kukkuraisesta sydämestään esittää, tavanneet kiitollisen kaikupohjan lukuisissa kirjailijoissa ja kirjallisuudenharrastajissa. Taide-elämämme on epäilemättä potenut ja potee yhä edelleen julkisen arvostelun kypsymättömyyttä, tilapäisyyttä ja mielivaltaisuutta, kroonillista sairautta, joka ei ole voinut olla hyvin epäedullisesti vaikuttamatta luonnollisen, terveen taide-käsityksen ja maun syntymiseen sekä yksityisten taide- ja kirjallisuusilmiöiden oikeudenmukaiseen arviointiin. Niin vähän mairittelevan kuvan kuin Volter Kilpi antaakin kirjallisen kritiikkimme keskitasosta, ei hän kuitenkaan viskaa lasta pellolle pesuveden mukana. Hänen yksityiset karakteristiikkansa arvostelijoista — ainakin toiset niistä — ovat kaikessa subjektiivisuudessaan useissa kohdin iskevän sattuvia ja todistavat osaltaan, niinkuin kaikkikin, mitä Kilpi on kritiikin alalta kirjoittanut, mikä harvinainen, herkässä ja niin sanoakseni aktiivisessa vastaanottavaisuudessaan aivan yksinäinen arvostelijavoima hänen suhteellisen vaitiolonsa takia on kirjallisuudeltamme mennyt hukkaan.
Mutta tarkoitukseni ei ole näillä riveillä "vannoa mestarin sanoihin" enempää kuin merkitä joka kohtaa, missä käsitykseni vievät hiukan erilleen Kilven mielipiteistä — tarkoitukseni olisi esittää vain eräitä aivan yleisiä näkökohtia ja ajatuksia. Onhan nostettu esiin kysymys, joka mitä läheisimmin koskee sekä kirjailijan että arvostelijan ammattia. Monet niistä kriitikoista, joita "Valvojan" kirjoituksessa mainitaan, ovat samalla kertaa sekä arvostelijoita että kirjailijoita ja on heissä siis samassa persoonassa edustettuina, edellyttäen, että he yhtyvät Kilven yleisiin moitteihin, sekä "kantaja" että "vastaaja". Sillä kirjallisuuden, runouden menestyksestä ja oikeuksista on luonnollisesti ensi sijassa kysymys, yhtä varmaan kuin kritiikki on olemassa taidetta ja kirjallisuutta varten eikä taide ja kirjallisuus arvostelua varten. Usein ovat meillä epäilemättä hyvin kypsymättömät ja epäpätevät kynäilijät saaneet leikitellä kirjailijain kohtaloa. Yksityisen kirjan vaiheet, sitten kun teos on lähtenyt maailmaan kirjailijan ja kustantajan käsistä, tapahtuvat, mikäli ne ovat riippuvaisia arvostelusta, hyvin oikullisten tähtien alla, jopa siinä määrin, että kirjailija luullakseni usein tuntee ottavansa osaa jännittävään hasardipeliin, jossa voiton ja tappion mahdollisuudet ovat yhtä laskemattomat kuin ruletin heilahdukset.
Vaikka arvostelun tehtävä, verrattuna kirjallisuuteen, onkin välittäjän ja palvelijan, voi sillä silloin, kun se on suurpiirteisemmin ja syvemmin käsittänyt velvollisuutensa, olla suuri herättävä ja liikkeellepaneva merkitys. Tällöin kasvaa kritiikki runouden rinnalla itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myöskin kylvää itse siementä. Mitä ovatkaan esim. sellaiset suuret ajattelija-kriitikot kuin Lessing ja Herder saaneet aikaan Saksan klassillisen kirjallisuuden luomisessa jo pelkällä kriitillisellä ja teoreettisella toiminnallaan. He olivat runouden pappeja, joiden seurakunnassa itse Goethe on istunut sanankuulijana. Tai mennäksemme myöhempään aikaan: sellaisen arvostelijan kuin Georg Brandesin elämänpaatos on nostanut pohjoismaissa esiin kokonaisen kirjallisuuden. Tällaisten kirjallisten kylväjien kunnianhimo ei voi olla muu kuin että heidän oppilaansa kasvavat heitä suuremmiksi ja toteuttavat mielikuvituksella ja taiteessa, mitä he ovat älyllään ja vaistollaan aavistaneet ja uneksineet. Heidän vaikutuksensa on niin kantava, että voi sanoa suureksi osaksi heistä riippuvan, ketkä, minkälaatuiset ja millaisilla lahjoilla varustetut henkilöt heidän ajankohdallaan katsovat olevansa kutsutut kirjailijoiksi. Sainte-Beuve'in, Ranskan romantiikan loistavimman kriitikon, valtikan alla tunsivat lyyrikot ja uneksijat kuuluvansa runouden valittuihin, Taine'in ja brandesianismin vaikutusaikana ovat taasen käytännölliset, todellisuustajuiset, yhteiskunnallisesti valveutuneet luonteet tunteneet, että heidän aikansa astua kirjalliselle arenalle on tullut. Kriitikko tämän sanan ihanteellisessa mielessä on eksponentti aikakauden koko henkisestä kulttuurista ja hän voi, jos hänellä on kehittyneet vaistot, kellonviisarin tarkkuudella ja täsmällisyydellä osottaa historian hetkeä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hänen teoksensa ja elämäntyönsä ei tavallisesti ole ikuisuutta varten. Hänen tehtävänsä rajoittuu usein määrättyyn aikakauteen, mutta ei ole silti vähäisempi. Hänen ajatuksensa itävät toisissa aivoissa vielä vuosisatojen päässä.Boileau'n kuivan ratsionalistisen estetiikan aurinko on jo ammoin mennyt mailleen, mutta vielä tämän hetken ranskalaisessa kirjallisuudessa voimme tavata hänen kylvöään. Brandesianismin päivät alkavat niinikään olla luetut, mutta kuinka mahtavana ja kunnioitusta herättävänä seisookaan Brandesin elämäntyö sen oppositsionin edessä, joka on noussut sitä vastaan! Mutta tällaiset arvostelija-nerot eivät tuo ilmi ja toteuta ainoastaan sitä mitä kussakin historian ajankohdassa liikkuu, he saattavat myöskin nostaa päivänvaloon sitä, mikä on kansansielulle ominaisinta ja läheisintä. Sen teki aikoinaan Herder ja sellainen estetikko ja arvostelijahan oli meillä Fredrik Cygnaeus, joka innostuksella nosti kansan nähtäviin sekä Runebergin että Kalevalan ja Kiven suomalaiset runoaarteet.
Myöskin toisia huomattavia, vaikutusvaltaisia arvostelijatyyppejä on olemassa, kriitikoita, jotka eivät siinä määrässä kuin mainitut ole uutisraivaajia ja kylväjiä, arvostelijoita, jotka tulevat valmiiseen kirjallisuuteen, toimivat välittäjinä sen ja suuren yleisön välillä ja pukevat omaan käsite- ja kuvakieleensä sen, minkä he ovat runoilijoilta ja kirjailijoilta vastaanottaneet. Tällaisilla arvostelijoilla on suuri käytännöllinen merkitys, he voivat ajaa tuottavien kirjailijain taide- ja tyyli-ihanteiden asiaa, taistella ennakkoluuloja vastaan ja avata tietä yksityisille kirjoille ja kirjailijoille. Kokemus on luullakseni osottanut, että tämänkin lajin arvostelijat voivat pätevimmin suorittaa tehtävänsä, päästä helpoimmin vuorovaikutukseen kirjallisuuden ja yleisön kanssa silloin, kun he itse ainakin jossain mielessä ovat taiteilijoita. Mielikuvitukseton käsite-ihminen tulee aina jäämään platooniseksi suhteessaan runouteen. Välittävän kriitikon avu on luonnollisesti ensi sijassa herkkä mielikuvituksellinen vastaanottokyky ja toisessa sijassa kyky itse antaa muotoa vaikutelmilleen. Oscar Wilde on sattuvasti määritellyt tällaisen kriitikon tehtävän aforismissaan: "Arvostelija on se joka kykenee siirtämään sen vaikutelman, jonka kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineeseen." Tämänlaisista kriitikoista ehkä kaikkein tyypillisimpiä oli meilläkin yleisesti tunnettu ruotsalainen runoilija-arvostelija Oscar Levertin. Hänen feminiinisesti herkkä kykynsä vastaanottaa runouden vaikutelmia oli yhtynyt kuvarikkaaseen tyylitaitoon. Pyrkien, joskus hiukan huolestuneelta tuntuvalla kiireellä, pysymään ajan virtausten tasalla ja suhtautuen virka veljellisellä lempeydellä nuorimpiinkin ja hapuileviimpiinkin yrityksiin runouden alalla, nautti hän suurta suosiota ja mainetta kirjailijain kesken. Myöskin yleisöön taisi hän usein suggereerata loistavalla proosallaan eloisan, voimakkaan tunnelman. Hänelläkin oli kuitenkin omat rajoituksensa arvostelijana, ja ilmenivät ne etenkin siinä, että hän liiaksi hurmautui runoluoman yksityisistä artistisista kauneuksista, kysymättä riittävässä määrässä taideteoksen sisäistä persoonallisinta ydintä. Niinikään tulee hänen arvosteluistaan ja esseistään näkyviin, ettei hän ollut ajattelijana erikoisen voimakas, vaan useinkin yksipuolisten ja dogmaattisten filosoofisten oppien johtama. — Toista miehekkäämpää ja karheampaa lajia edustaa Levertinin perinnönottaja "Svenska Dagbladetin" arvostelijana Fredrik Böök, Ruotsin tällä hetkellä ehkä huomattavin kriitikko. Hänen arvostelutoimintansa, joka ei ole kestänyt vielä kovinkaan monta vuotta, osottaa hyvin määrätietoista kannanottoa kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden eikä suinkaan todista, niinkuin Levertinin, mitään erikoisen kollegiaalista myötätuntoa kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan, missä hahmossa he esiintynevätkään. Böökille on kirjailijamaailma vuohien ja lampaiden yhdyskunta ja hän tahtoo eroittaa nämä eri ainekset toisistaan. Hän on dogmaatikko samaan tapaan kuin Ruotsin Akatemian entinen peljätty ja vihattu, aina taisteluintoinen sihteeri C. D. af Wirsén, vaikka hänen dogminsa ovat toisenlaiset ja vaikka hänen henkinen joustavuutensa on paljon laajempi kuin Wirsénin. Böökille on jokainen kirjallinen teos ennen kaikkea ilmaisu määrätystä siveellisestä tahdosta, elämänkatsomuksesta, voisimmepa melkein sanoa yhteiskunta-poliittisista ja filosoofisista mielipiteistä. Moralistina ihailee hän tahtoa, tietoista toimintaa, germaanisesti miehisiä traditsioneja ja politiikassa on hänellä huomattava kallistus oikealle. Hänellä on hallussaan erinomaisen vuolas, rakenteeltaan kirkas ja loogillinen, älyllisesti kehittynyt proosatyyli, jonka hän asettaa suojelevana kilpenä niiden eteen, joita hän pitää aatteellisina henkiystävinään, tai heiluttaa sitä kuin tomahawkia niiden päiden yli, joita hän lukee vihollisikseen ja vastustajikseen. Hänen arvostelunsa tarjoavat aina virkistävää lukemista, mutta eivät useinkaan anna väärentämätöntä kuvaa esitettävän ansioista ja puutteista. — Yleensä on sanottava, että läntisessä naapurimaassamme kirjallisuuskritiikki on kehittynyt hyvin korkealle, tarjoten epäilemättä terveellisen koulun alottelevalle suomalaiselle arvostelulle. Loistavimmat edustajat ja opettajat tältä alalta löydämme kuitenkin Ranskasta, missä useiden kriitikkojen nimet kilpailevat suurten runoilijanimien kanssa. Ennen kaikkea on uusimmasta Ranskasta muistettava Jules Lemaître, Renan'in oppilas, n.k. subjektiivisen arvostelun mestari, joka ei luokitellut ja lajitellut runoluomia, vaan eritteli hienosti ja vastaanottavasi niiden vaikutusta, ja Emile Faguet, joka henkevällä, herkästi satuttavalla proosallaan pyrki ennen kaikkea määrittelemään sitä taiteilijapersoonallisuutta, joka kätkeytyi runoteoksen taakse.
Yllämainituilla arvostelijatyypeillä ei ole mitään tekemistä niiden dilettanttisten kirjallisuusparasiittien kanssa, joiden Volter Kilpi näkee "köynnöstävän kaikkia taideilmiöitä" ja jotka kieltämättä muodostavat meillä — ja kaiketi muuallakin — n.k. resensenttien enemmistön. Missä nämä kirjallisuuden loiset harhautuneen kunnianhimonsa, yhteiskunnallisen asemansa, tutkintojensa tai vain rehellisten ja arvostelukykyisten neuvonantajien puutteen eksyttäminä joutuvat maun tuomareiksi, voivat he pitkäksi aikaa rakentaa sulkuja todelliselle runoudelle ja taiteelle. Mikään ei ole liian korkealla heidän toimeliaalle tietämättömyydelleen. Pikkutärkeällä tuomarinilmeellä mestaroivat ne runoluomia, joiden sisäisen arvon tajuamiseen heiltä usein puuttuu synnynnäiset edellytykset. Heidän lajinsa on Goethe nerollisella lakoonisuudellaan esittänyt seuraavassa pikkurunoelmassa:
Mies mull' oli vieraana muuankin. Oli sopumme mitä parahin: näki pöydässä ruokani tavallisen ja söi sitä vatsan-täydellisen ja jälkiruokahan tultuaan söi senkin suuhunsa makeaan. Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan, rupes ruokiani moittimahan: "Ei sako soppaa haitannut, oli paisti hiukan palanut —" Pyhä sakramentti! Ulos mies! Se koira! Hän on resensentti.
Kuka ei tuntisi tässä runoilijan kestiystävän pöytäpuheessa — "ei sako soppaa haitannut j.n.e." — sitä kylmäkiskoista, unettavaa, epäintreseerattua johtomotiivia, joka humisee meilläkin läpi resensenttien kuoron ja joka nähdäkseni on ensi sijassa antanut Volter Kilvelle aiheen hänen kirjoitelmaansa. Vaikka suomenkielinen kritiikkimme sekä muotonsa että sisällyksellisen kypsyytensä puolesta on epäilemättä paljon jäljessä produktiivisesta kirjallisuudesta, on sen vallitseva sävy kirjallisuutta kohtaan yleensä isoisällisen holhoava, milloin se ei ole ylhäisen alentuvainen tai yliolkainen.
Kysyä saattaa kuitenkin, palatakseni "Valvojan" kirjoitukseen, eikö se arvostelun ihanne, joka kuultaa läpi Volter Kilven artikkelin, muistuta liiaksi sitä mitä taiteilijain kesken sanotaan atelieri-kritiikiksi. "Valvojan" kirjoittajan mielestä, jos olen hänet oikein ymmärtänyt, tulisi kriitikon kaikella sillä voimalla ja ponnella, mihin hän on mahdollinen, antaa yleisön tuntea sen riemun tai suuttumuksen, minkä hänen "taiteellinen näkemyksensä" on hänelle välittänyt. Mitkään sanat eivät ole tämän käsityksen mukaan liian voimakkaita kuvaamaan niitä hetkellisiä sensatsioneja, joita taideluoma on arvostelijan tunne-elämässä herättänyt. Tästä seuraisi, että etevä romaani olisi ilmoitettava yleisölle ikäänkuin uusi maanosa olisi keksitty, ja huono runokokoelma taas esitettävä tavalla, josta yleisö ymmärtäisi, että jotakin uhkaavaa ja pelottavaa on tapahtunut, että Jack Halkaisija on ilmestynyt keskuuteemme. Tässä suhteessahan voi arvostelijan sanavalinta olla tempperamenttikysymys. Pelkään kuitenkin, että ylen voimallisilla sanoilla yleisö pian huudettaisiin kuuroksi, niin ettei se lopulta uskoisi enempää uuteen maanosaan kuin Jack Halkaisijaankaan. Arvostelijan ammattihan edellyttää useiden käytännöllisten näkökohtien vaarinottamista: sanomalehti-kriitikko ei puhu kirjalliselle valioyleisölle, hänen tulee ottaa huomioon myöskin lukijainsa käsite- ja mielikuvapiiri, hänen on usein puettava kylmään ja karuun mutta konkreettiseen proosaan, mitä runoilija on lausunut hehkuvissa rytmeissä ja loistavalla kuvakielellä. Hänen on muistettava, että hän on välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä ja että hän, jos hän käyttää liiaksi edellisen etuoikeutta, luovaa mielikuvitusta, pian itse tarvitsee välittäjän itsensä ja lukijainsa välille. Mutta nämähän ovat selviöitä, vaara ei suinkaan yleensä uhkaa arvosteluamme tältä taholta. Volter Kilpi on oikeassa: vaara uhkaa juuri mielikuvituksettomien, epäintreseerattujen, laimeiden, tietämättömien, uneliaiden taholta, henkilöiden taholta, jotka sovittavat taiteeseen vieraita arvosteluperusteita, jotka mittaavat räätälin kyynärkepillä samotrakelaisen Niken siipienväliä ja leipurin punnuksella "Faustin" ja "Hamletin" painavuutta.
On alettu puhua, meilläkin, arvostelun runottaresta. Liian varhain! Helikonin "sisarukset" eivät ikinä myöntäisi sitä huonotapaista, vaikka hyväätarkoittavaa, kömpelöä, hidasveristä talonpoikaismorsianta, joka komeilee meidän julkisessa arvostelussamme, heimokseen ja verekseen.
Miksemme tunnustaisi mekin, kirjailijat ja arvostelijat, että kritiikillämme on vielä matkaa Muusain yhdyskuntaan!