II
ERÄS KIRJA KANSANVALLASTA.
(Emil Faguet: Le culte de l'incompétence.)
Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan, lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit, vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu. [Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut, mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa, on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".
Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.
Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri, joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy- ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä nykyhetken sosialismin teoreetikolla.
Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa siihen johtopäätökseen, että se on — sic veniunt verba — epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.
Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu, ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille. Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen, joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden, että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi, sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen, erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä, mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.
Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta. Se valitsee hallituksen — mikä sille hätätilassa suotakoon —, mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta. Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet, niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään, jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.
Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset, dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen. Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa, vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.
Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta. Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.
Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista. Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset, mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää — sentähden, että laki, joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt, vastustaa — sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun, säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä, että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.
Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen. Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan. Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita, ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta. Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä, pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon, johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman vanhuutensa.
Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika, puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu. Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa. Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase. Epäkohteliaisuus on demokraattista.
Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä). Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti: "Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin saaliiksi.
Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa). Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin, muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan, koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään periaatetta, joka olisi yksin hyvä ilman toisten tukea ja joka voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella, "että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen, siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.
Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii, toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.
Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin lukisivat tämän teoksen huvikseen. Samoinkuin historiasta tiedämme, että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse Democratia Imperatrix valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.
LEO TOLSTOI JA VENÄJÄN VALLANKUMOUS.
Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet, mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.
Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin. Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim. Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja, jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee, onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli "suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan, mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt. Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit Tseidshe ja Tsereteli, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä bolsheviki-sosialisti Maxim Gorjki, joka esiintymättä valtiollisena toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää persoonallisuutta.
Tämä persoonallisuus on sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä kuolemansakin jälkeen: Leo Tolstoi.
Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän itse on tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa, joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä, niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.
Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" — niinkuin Tolstoi yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa, missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun, on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava, suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö. "Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen. Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus: hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.
Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää, että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis- ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa.
Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu, myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin, niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota, alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat kaikki nämä tyytymättömät — eri syistä tyytymättömät — toisensa kuin Abrahamin helmassa.
Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä. Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti luotaman, ei olekaan.
Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.
Syysk. 1917.
GEORG BRANDESIN TEOKSIA.
I
Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden alussa ilmestyi, jälkimäinen osa — yhteensä yli tuhat suurta sivua. [Georg Brandes: Voltaire, 1917.]
Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla. Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.
Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt — joskin sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä —, mutta sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan puheilla saksalaisten barbariasta.
Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.
Ei ole ollut helppoa pitää aivojaan viileinä, kun koko Europpa palaa.
Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija, edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus, pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.
Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen ja Brandesin välillä on silmiinpistävä — voipa saada vaikutelman, että se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa: jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö. Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon, taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin, sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian vähän huomattu.
Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan (ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v. 1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana, oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin — episoodi, joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.
Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m. viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta, joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan, ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli, että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan viranomaisten käsien ulottuvilta.
Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että, niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin — tai ehkä oikeammin latinalaisin — eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan saavutettu.
Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa, enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin, on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme, samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön, Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon, täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin, johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta. Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen syyttäjä.
Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa, jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen over Europa — Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä. Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että kirjailija ja mies oli yhtä.
Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu. Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan, radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä vallankumouksen miinat räjähtävät.
Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan, Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.
II
Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden takaa nykyinen maailmanpalo — tuo hirvittävä valonheittäjä, joka lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat, joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen — niin esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla — silloin uskonnon, nyt kansallisuuden nimessä."
Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja sanomalehtimiehenä.
Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies, journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.
Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin, koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv., "Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun, ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet jotain julkaista — vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä, poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies, kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen, kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se, mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut, nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.
Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella, siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä, tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys, millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja, joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta — hyvä, lisätkäämme ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.
Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja, joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim. "Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle, minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.
Tärkein osa Brandesin sanomalehtikirjailussa on kuitenkin hänen arvostelutoimintansa. Siinähän hän on ollut jo lähes puoli vuosisataa opettaja ja mestari. Tällä alalla on hän ennen kaikkea tehnyt suuren kulttuurihistoriallisen työn: hän on tuonut länsimaat ja Keski-Europan lähemmäksi Skandinaviaa ja pohjoismaita. Mutta hänen arvosteluillaan on rajoituksensa, jotka näkyvät ehkä hänen oppilaissaan vieläkin selvemmin kuin hänessä itsessään. Hän on usein käyttänyt runoutta ja kirjallisuutta aseena taistelussa vapaus-aatteittensa hyväksi, mutta runous ja kirjallisuus eivät pääse itse omalla vakuutuksellaan, omalla auktoriteetillaan vaikuttamaan, jos toinen käyttää niitä aseinaan. Niinkuin yleensä älynvoittoiset luonteet ei hän ole suinkaan aina täysin tajunnut sitä tulisuutta, sitä tunteen painetta ja hehkua, joka on persoonallisen runouden elämänehto. Sensijaan on hänen puhtaasti esteettinen vaistonsa hyvin kehittynyt. Vapaus on hänen jumalattarensa, mutta kauneus on hänen rakastettunsa.
Eräässä kirjallisessa kiistassa, jota Brandes useita vuosia sitten kävi Höffdingin kanssa, teki Brandes, joka silloin ei itse vielä ollut professori, muun muassa pientä pilaa professoreista. Höffding vastasi rakastettavasti, että koska kaikki eivät voi olla profeettoja, täytyy joidenkin tyytyä olemaan vain professoreja. Nyt on Brandeskin professori, tai on ollut sitä jo aikoja sitten, mutta profeetta hän tuskin enää on, jos hän lienee sitä koskaan ollut. Se kirjallinen koulu, jonka vaikutusvaltaisin julistaja hän aikoinaan oli pohjoismaissa, realismi, on jo elänyt aikansa tai ainakin painumassa mailleen. Hän ei ollut itse tämän kirjallisen suunnan ja sen teorian keksijä, mutta hänen pitkälle kehittynyt todistelu- ja väittelykykynsä teki hänestä sen huomattavimman esitaistelijan. Jos selailemme Brandesin teoksia esim. "Hovedstrømninger'ien" ajoilta aina tämän syksyn uutuuteen saakka, voimme niissä helposti huomata, miten historian ja ennen kaikkea kirjallisuushistorian kelloviisari viime vuosikymmeninä on kääntynyt. Koko se sukupolvi, jonka innostaja ja tulkki hän aikoinaan oli, Ibsenin, Björnsonin, Strindbergin sukupolvi, on poissa, ja muistokirjoitukset kuolleista ystävistä ja taistelutovereista ottavat yhä suuremman tilan hänen kirjoitelmakokoelmissaan. Sukupolvien mukana ovat myöskin kirjalliset ihanteet ja iskusanat muuttuneet. Toiset lausuvat nyt päivän tunnussanat. Mutta Brandesin kunniaksi on luettava, ettei hän, niinkuin varmaan moni vähemmän joustava henki olisi tehnyt, ole muuttunut vihamieliseksi uudelle ajalle, joka säälimättömästi on sysännyt syrjään paljon siitä, mitä hän aikoinaan julisti. Hän on osannut iloita siitäkin laihosta, joka on itänyt toisten kylvöstä. Hänen viimeiseen kirjaansa sisältyvissä muistokirjoituksissa ystävistä voimme huomata pienen katkeran piirteen, mutta se onkin ainoa, missä vanhuus, pettymykset ja epäusko ihmisiin ripittäytyvät yleisölle.
TSHEKKILÄISET MAAILMANSODASSA.
Maailmansodan aikana sanomalehdissä näkyneet niukat tiedot Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksien mielialasta ja kohtalosta ovat usein tuoneet näiden rivien kirjoittajan mieleen erään keskustelun aurinkoisessa ja pölyisessä rautatievaunussa, joka omenapuiden, kukkimisaikaan solui Pragista Tonavan keisarikaupunkia kohti. Sodasta ei vielä ollut tietoa. Berlinissä valmistauduttiin juuri viettämään keisarintyttären häitä, joissa sekä liitto- että sopimusvaltain päiden oli määrä tavata toisensa, kaiketi näyttääkseen diplomaattisessa viisaudessaan maailmalle, miten sydämellinen yhteisymmärrys heidän kesken vallitsi ja miten perusteeton oli sodan pelko. Mutta ei tarvinnut olla suuri psykoloogi nähdäkseen, että tämä hetkellinen yleiseuroppalainen sopusointu leikki vain pinnalla ja että syvemmällä kyti tyytymättömyyttä, valloitushalua, kunnianhimoisia pyyteitä ja kostonhimoa kuviteltujen tai todellisten vääryyksien johdosta. Hallittavien ja hallitsevien kansojen välillä ammotti yhä kuilu, joka ei ennustanut hyvää. Tätä viimemainittua koski myöskin keskustelu böömiläisessä rautatievaunussa.
Vastassani vaunussa istui kaksi tshekkiläistä: toinen oli pappi, toinen nähtävästi koulunopettaja, mahtavan kansallis-poliittisen urheiluyhdistyksen "Sokolin" toimihenkilöitä. — Missä ikänä kahden pienen ja sorronalaisen kansan jäsenet tapaavat toisensa maailmalla, löytävät he helposti toisissaan hermon, joka värähtää samalla tavalla: puhe vapaudesta ja sorrosta on se taikasana, joka ilmaisee tämän hermon. Molemmat tshekkiläiset puhuivat Böömin itsenäisyyden unelmasta ja viimeinen hetki, jolloin sen tuli toteutua, oli keisari Frans Josefin kuolema, mikä heidän mielessään häämöitti kaikkien Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen nousun ja vapautumisen hetkenä. Vanhan keisarin persoonaa ympäröi nähtävästi tilapäisten puhekumppanienikin mielessä eräänlainen koskemattomuuden kunnioitus, koskapa he niin yksimielisesti suostuivat odottamaan hänen poismenoaan. Mutta ei hetkeäkään pitemmälle — se oli heidän uskonsa ja vakaumuksensa, jota yleensä ei turmellut liian suuri lojaalisuus Itävalta-Unkarin monarkiaa kohtaan.
Wieniin saavuttuani jouduin ensi päivinä samantapaisen, vaikka vielä jyrkemmän tshekkiläisen mielialan-ilmauksen todistajaksi: hotellissa, missä asuin, ampui itsensä eräs böömiläinen upseeri, joka oli myönyt Venäjälle tärkeitä esikunta-salaisuuksia ja jonka kavallus oli tullut ilmi. Saman upseerin nimi on myöhemmin esiintynyt Mjasojedovin ja Suhomlinovin oikeusjutuissa. Asiasta nousi jo silloin suuri hälinä, varsinkin saksalaisissa ja unkarilaisissa lehdissä, eikä se liene ollut omiaan parantamaan saksalais-unkarilaisten ja slaavilaisten muutoinkin huonoja suhteita Itävalta-Unkarin kansaperheessä. Tämä itsemurha kaikkineen mitä siihen sisältyi ennusti jo kaukaisesti sitä katastroofia, josta Sarajevon murha seurauksineen teki hirvittävän todellisuuden.
Ennen viime vuosien tapauksia lieneekin ollut jotenkin yleinen se mielipide — myöskin muualla kuin missä sitä nimenomaan toivottiin —, että Itävalta-Unkari kirjavine kansallisuuskarttoineen oli valtiona elänyt yli aikansa ja että sen hajoamisprosessi oli läheisten vuosien kysymys. Maailmansota on lukemattomien yllätystensä joukossa valmistanut yllätyksen myöskin tässä suhteessa. Tämä monikansainen keisarikunta on taistellut menestyksellä ulkonaista vihollista vastaan kolmella rintamalla ja suoriutunut, kesken sotaa, senkin kriitillisen ajankohdan yli, jolloin kuolema kävi Hofburgissa temmatakseen valtikan vanhan keisarin kädestä. Ulkonainen slaavilaisvaara, joka sodan alussa oli hyvin uhkaava sekä idässä että etelässä, on voitollisesti torjuttu, ja uusien vihollistenkin, Italian ja Romanian, liittyessä entisiin on Habsburgien valtakunta, tilapäisistä tappioistaan huolimatta, osottanut odottamatonta sotilaallista voimaa.
Vastaako tämä edullinen ulkokuva täysin valtakunnan sisäistä tilaa, sitähän on vaikea näin kaukaa päätellä, mutta jo niukanlaiset sanomalehti-uutisetkin Itävalta-Unkarista ovat antaneet aihetta epäilykseen, ettei niin ole asianlaita. Varsinkin lienee tyytymättömyys Habsburgien keisarikunnan suurimman ja korkeimmalla sivistystasolla olevan slaavilais-kansallisuuden, tshekkiläisten kesken saanut hyvinkin huomattavia ja vaarallisia muotoja. Siitä ovat olleet merkkinä sodan alussa yleisiksi käyneet tshekkiläisten sotilasten karkaamiset venäläisten puolelle sekä eräitä böömiläis-liikkeen johtajia vastaan nostetut oikeusjutut kuolemantuomioineen (joita yleensä ei kuitenkaan liene pantu täytäntöön). Jotensakin elävän kuvan siitä, mitä Habsburgien monikansaisessa valtakunnassa sodan kestäessä niin sanoaksemme en famille, perheen keskuudessa, on tapahtunut, antaa Nobel-kirjaston hoitajan Alfred Jensenin teos "Slaavilaiset ja maailmansota", jonka ainehisto perustuu kahteen vuosina 1915 ja 1916 tehtyyn matkaan Itävalta-Unkariin ja Balkanille. [Alfred Jensen: Slaverna och världskriget. — Albert Bonnier, Stockholm 1916.] Jensen on entisestään tunnettu slaavilaisen kirjallisuuden, m.m. Mickieviczin "Pan Taddeuksen", ahkerana mutta hiukan runottomana kääntäjänä sekä eräiden kansa- ja kielitieteellisten teosten ja matkakuvausten julkaisijana. Hänen kiintymyksensä slaavilaiskansoihin on ilmeinen, mutta se ei kuitenkaan yleensä väärennä hänen uudessa kirjassaan hänen arvosteluaan, paitsi ehkä pikkuserkkuihimme unkarilaisiin nähden, joita hän luultavasti tshekkiläisiltä ja slovakeilta on oppinut vihaamaan. Enemmän häiritsee mielestäni tässä kirjassa tekijän vetinen ja ponneton kielenkäyttö, joka tosin on sopusoinnussa hänen jotenkin laimean ja ylimalkaisen idealisminsa kanssa, mutta joka ei koskaan salli ajatuksen kiteytyä lujaksi persoonalliseksi mielipiteeksi tai edes yksityisiksi väitteiksi. Mieltäkiinnittävimmät ovat tshekkiläisiä koskevat luvut.
Kuinka tärkeä tshekkiläiskysymys itse asiassa on, käy selville, kun muistamme että tätä kansallisuutta, lukien siihen myöskin sen läheiset sukulaiset slovakit, on maailmassa kaikkiaan lähes kymmenen miljoonaa. Niistä asuu kuitenkin yhtenäisellä alueella Böömissä ja Määrissä vain kuusi miljoonaa, loput, esim. slovakit, Unkarissa sekä hajallaan keisarikunnassa, m.m. Wienissä, joka 400,000:een nousevine tshekkiläisasutuksineen on tavallaan suurin tshekkiläinen kaupunkiyhteiskunta. Sitä paitsi on böömiläisiä muuttanut suuret määrät Amerikkaan. Kansansivistyksessä ja yhteiskunnallisessa kehityksessä jättävät tshekkiläiset jälkeensä kaikki muut slaavilaiset kansat. Ollakseen katolilainen maa, on Böömissä lukutaidottomien prosenttimäärä häviävän pieni, kuitenkin nähtävästi hiukkaista suurempi kuin esim. Ranskassa. Onkin sanottu että böömiläisissä heidän virallisesta katolilaisuudestaan huolimatta asuu protestanttinen henki. Sitä paitsi on terveellinen saksalainen vaikutus heihin ollut suurempi kuin muihin slaavilaisiin. Heidän taipumuksensa musiikkiin ja filosofiaan rinnan heidän ilmeisen, slaavilaisten kesken poikkeuksellisen yhteiskunnallisuutensa kanssa tarjoaa monia vertauskohtia saksalaisiin. Heidän rotutietoisuutensa ei sekään liene pienempi kuin saksalaisten — seikka, jonka useammin kuin kerran ovat saaneet katkerasti todeta Böömin alueella asuvat saksalaiset (n. 37 % koko asukasluvusta).
Kun maailmansota puhkesi, virisi saksalaisuuden ja tshekkiläisyyden taistelu entistäkin kiivaammaksi, sillä böömiläiset pelkäsivät, että keskusvaltain ehdoton voitto huonontaisi heidän tilaansa ja saattaisi heidät eristettyyn asemaan suuressa kaikki-saksalaisessa tulevaisuudenvaltiossa. Böömissä ja varsinkin Määrissä otettiin vastaan Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle ilmeisellä tyytymättömyydellä. Talonpojat kätkivät jyvänsä ja jauhonsa sotilasviranomaisilta ja keisarikunnan ensimäiset vastoinkäymiset Galitsiassa ja Serbiassa johtuivat suureksi osaksi tshekkiläisen sotilasaineksen niskoittelusta ja petollisuudesta. Sotilasviranomaiset tarttuivat tarmolla asiaan ja kaikkiaan lienee Böömissä ja Määrissä sodan alussa julistettu noin tuhat kuolemantuomiota, joista kuitenkin suuri osa jätettiin toimeenpanematta. Myöskin sensuuri tuli hyvin ankaraksi. Lehtiä lakkautettiin ja niitä, joiden sallittiin ilmestyä, pakotettiin painattamaan suurella tyylillä viralliset sotauutiset ja kieltäytymään politikoimasta. Tammikuun 15 pnä julisti Böömin käskynhaltija "yleiseen turvallisuuteen katsoen" saksankielen ainoaksi viralliseksi kieleksi maassa. Missä laajuudessa tätä kieltämättä merkillistä julistusta on käytännössä sovitettu, se ei käy ilmi Jensenin kirjasta, mutta itsessäänhän se on ensiluokkainen sortotoimenpide. Useita kirjalijoita, niiden joukossa Böömin ensimäinen satirikko S. J. Machar ja tunnettu novellisti Viktor Dyk, vangittiin. Ja kun Prag ja sen mukana koko tshekkiläinen maailma v. 1915 valmistautui viettämään suurimman böömiläisen Juhana Hussin 500-vuotismuistojuhlaa, kiellettiin kaikki suurpiirteisemmät juhlallisuudet ja päivää vietettiin vain paljastamalla kaikessa yksinkertaisuudessa uskonsankarin muistopatsas raatihuoneen torilla. Lopulla vuotta 1915 hajoitettiin "Sokol"-yhdistys. Tähän toimenpiteeseen antoi keisarikunnan hallitukselle tavallaan kylläkin perustellun aiheen se laajasuuntainen itävaltalais-vastainen propaganda, johon tämä kansallinen "urheilu"-yhdistys on antautunut kesken sodan paloa. Maassa levitettiin yleisesti venäläisystävällisiä julistuksia ja Venäjän rinnalla suitsutettiin myöskin Ranskalle, jota tshekkiläiset alkoivat mielenosotuksellisesti ylistää ystävänään.
Että vaara tshekkiläisten puolelta todella uhkasi valtakunnan kokonaisuutta, käy selville varsinkin sotakarkulaisten ja ylijuoksijain tavattomasta määrästä. Tshekkiläisten lukumäärän Itävalta-Unkarin armeijassa arvioi Jensen puoleksi miljoonaksi (arvioluku, joka kuitenkin lienee liian alhainen). Tästä sotilasmäärästä joutui — edelleen Jensenin mukaan — kohta sodan alkuaikoina lähes kolmas osa venäläisten ja serbialaisten vangiksi. Keväällä v. 1915 meni Karpaateilla 28:s pragilainen rykmentti musiikkikuntineen kaikkineen venäläisten puolelle, tarjoutuen taistelemaan heidän riveissään. Myöskin 35:s pilseniläinen rykmentti yritti Hindenburgin retkellä Varsovaa vastaan karata vihollisten puolelle. Muitakin samanlaisia tapauksia tietää Jensen mainita. Kuitenkin lienevät ne harvenneet venäläisten tappioiden jälkeen.
Huomatuin niistä böömiläisistä, jotka johtivat tätä Itävallan vastaista liikettä, on tshekkiläisten tällä hetkellä kuuluisin tiedemies ja filosoofi T. Masaryk, joka nykyään maanpaossaan Englannissa harjoittaa kiihkeää propagandaa ympärysvaltain puolesta. Niinpä tapaa hänen kunnioitetun tiedemiesnimensä mitä räikeimpien julistusten alla, joissa suitsutetaan Englannille ja keisarikunnan Venäjälle ja huudetaan tuomiota Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Eräs tällainen julistus alkaa sanoilla: "Itävalta on lakannut olemasta" — väite, jota lievästi sanoen täytyy pitää suuresti liioiteltuna.
Päinvastoin: Itävalta-Unkarihan on yhä olemassa, voimakkaampana kuin pitkiin aikoihin, kaikkien toisin-ennustajien uhallakin. Se tosiasia, että se kansallisuuksiensa erilaisuudesta huolimatta on ainakin tähän saakka eheänä, vieläpä ulkonaisesti voitollisena, kestänyt sodan myrskyt, antaa todistuksen siitä, ettei sen valtio-yhteys ollut niin haurasta tekoa kuin yleensä on luultu. Onhan saatu nähdä, että ainakin kaksi Habsburgien keisarikunnan suurinta kansallisuutta, saksalaiset ja unkarilaiset, on taistellut rinnan täydellisessä yhteisymmärryksessä keskenään, muodostaen eheän, rikkomattoman kokonaisuuden. Myöskin Galitsian puolalaiset ovat olleet uskollisia valtakunnan hallitukselle, ottaen mainehikkaine legiooneineen erinomaisen tehokkaasti osaa sotatoimiin venäläisiä vastaan. Valtakunnan kokonaisuutta lienevät myöskin palvelleet kroaatit, joilla, kuten tunnettu, onkin Unkarin yhteydessä laaja autonomia. Toisten slaavilaisheimojen la Itävalta-Unkarin alueella asuvien italialaisten ja romanialaisten lojaalisuus lienee sen sijaan ollut hyvin pakollista laatua siellä, missä se ei ole muuttunut ilmeiseksi kapinahengeksi. Suurimpana, valistuneimpana ja rotutietoisimpana näistä kansoista on tshekkiläisillä ollut johtavin vaikutus oppositsionissa. Olosuhteiden painosta lienee heidänkin tällä hetkellä pakko tyytyä vähemmän väkivaltaiseen ja näkyvään vastustukseen. Sitä paitsi on Böömissä Palackin ajoilta asti ollut toinenkin puolue, joka on nähnyt Böömin tulevaisuuden turvatuimpana kiinteässä liitossa Itävallan kanssa ja joka siis on muodostanut vastavirtauksen sille tshekkiläis-politiikalle, jonka huomatuimpana edustajana Masaryk on sodan aikana esiintynyt.
Tshekkiläiskysymys on epäilemättä niitä europpalaisia kysymyksiä, jotka kaipaavat sodan jälkeen nopeimmin onnellista ratkaisuaan. Olipa että Habsburgien valtakunnasta muodostuu todellinen liittovaltio, jossa eri osat sisällisissä asioissaan ovat täysin itsenäisiä, tai että joku muu kansallisuuksien tarpeita ja oikeuksia tyydyttävä ratkaisu keksitään, joka tapauksessa on henkisesti ja taloudellisesti niin kehittynyt kansa kuin tshekkiläiset ansainnut itse päästä, vapaana vieraasta holhouksesta, kohtalonsa johtoon. Böömin ja Määrin vahva saksalaisasutus tekee kyllä tshekkiläiskysymyksen paljon monimutkaisemmaksi kuin esim. Suomen kysymyksen, samoin kuin englantilaisten asuma Ulster vaikeuttaa Irlannin kysymyksen onnellista ratkaisua. Mutta hyvällä tahdolla ja tekemällä myönnytyksiä molemmin puolin siellä missä niitä voidaan tehdä ilman että kummankaan riitapuolen elinehtoihin kajotaan, voidaan ehkä löytää tulevan tshekkiläisvaltion rajat ja keksiä takeet sen loukkaamattomuudelle ja turvallisuudelle. Sodan hävitykset ja kauhut eivät olisi hukkaan kärsityt, jos pienten kansain itsemääräämisoikeutta todella alettaisiin suurten puolelta kunnioittaa muutenkin kuin vain huulilla, jos Masarykin kauniit ja todet sanat, että "pieni on vain se kansa, jolla on pienet ajatukset" löytäisivät vastakaikua suurvaltain diplomaattipöytien ääressä.
ROMAIN ROLLAND JA HÄNEN "JEAN-CHRISTOPHENSA".
Romain Rolland'illa (ja hänen suurella romaanillaan) on ollut oma kohtalonsa nykypäiväin europpalaisessa kirjallisuudessa: kuin Noan kyyhkysen on hänen ollut vaikea löytää oksaa mille istuutua. Niinkuin aikoinaan Voltaire, Rousseau, Madame de Staël ja monet muut ranskalaiset, lienee Jean-Christophe'inkin tekijä löytänyt toistaiseksi turvapaikan puolueettomasta Sveitsistä, mutta hänen romaanillaan ei ole ainakaan vielä varmaa, vakiintunutta asemaa missään kirjallisuudessa, kaikkein vähimmin ehkä juuri Ranskan. Ruotsin akatemian päätös antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto "Jean-Christophe'in" tekijälle ei liene herättänyt missään niin suurta tyytymättömyyttä kuin palkinnonsaajan kotimaassa, missä ei ole voitu unohtaa niitä karvaita sanoja, joita Romain Rolland sekä ennen sotaa että sen aikana on lausunut maanmiehistään. Mutta tyytyväisiä eivät ole häneen saksalaisetkaan. Sillä vaikkakin hän ennakkoluulottomammin kuin ranskalaiset yleensä on suhtautunut Saksan yhteiskuntaan ja kulttuuriin, vieläpä tunnustaen erikoista ihailuaankin germaanisen hengen syvyyttä ja rikkautta kohtaan, niin ovat ainakin saksalaiset natsionalistit loukkautuneet siitä tavasta, millä hän romaanissaan on asettanut saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen rinnan, tavasta, jossa he kaiken näennäisen puolueettomuuden alla ovat olleet huomaavinaan ranskalaisesti tarkoituksellista yksipuolisuutta. Myöskään ei Romain Rolland'in sodanaikainen polemiikki eräiden saksalaisten professorien kanssa ole ollut omiaan lähentämään hänen suhteitaan Saksaan. Kun koko Europpa, myöskin n.k. puolueeton, tällä hetkellä on kahtena leirinä, joiden tunnusmerkkeinä ehkä ensi sijassa juuri voi pitää Ranskan trikolooria ja Preussin kotkaa, niin ovat mielipiteet Rolland'in kirjailijapersoonallisuuden arvosta ja merkityksestä hyvin jaetut ja ristiriitaiset myöskin muissa maissa kuin niissä kahdessa, joita riitakysymys Saksa-Ranska lähinnä koskee.
Mutta riippumatta siitä, miten arvostelemme hänen koettaan vertailla toisiinsa saksalaista ja ranskalaista henkeä ja sivistystä, on mielestäni luettava hänelle katoamattomaksi ansioksi, että hän niin rohkeasti ja ainakin silminnähtävällä puolueettomuuden halulla on käynyt käsiksi nykyisen Europan ehkä polttavimpaan kulttuurikysymykseen. Kuinka toisenlainen, kuinka paljon miehisempi, kiinteämpi ja syvempi onkaan hänen otteensa kuin esim. Maurice Barres'in, joka ranskalaiskiihkoisissa romaaneissaan on hänkin koettanut suorittaa jonkinlaista saksalaisen ja ranskalaisen kansallishengen inventeerausta, päästen erehtymättömällä varmuudella aina siihen tulokseen, että ansiot ovat Vogesien länsi- ja puutteet itäpuolella! Romain Rolland lähestyy kunnioituksella sekä germaanista että romaanista henkeä, hän tunnustaa, että jokaisen kansansielun pohjalla on jotain arvoituksellista, erittelylle saavuttamatonta eikä hän tuomitse sentähden kaikkea mitä hän ei ymmärrä. Ja silloinkin, kun hän käyttää rankaisevaa satiiria ja ivaa (kuten esim. La Revolte ja La Foire sur la place niteissä), ei hänen arvostelunsa koskaan ole vahingoniloinen eikä itsevanhurskas, vaan tuntee lukija helposti hänen ivansakin alla hänen oman myötäelämyksensä ja kärsimyksensä. Tämä kaunis piirre Romain Rolland'issa, todella harvinainen sellaisena kansallisten intohimojen kuohuttamana aikana kuin nykyinen, tulee näkyviin myöskin niissä sanomalehti-artikkeleissa, joita hän sodan kestäessä on julkaissut sveitsiläisissä lehdissä ja jotka hän itse on koonnut niteeksi nimellä Au-dessus de la Mêlée ("Taistelun yläpuolelta"). Tässä kirjasessaan sanoo hän m.m.: "Olen viime vuonna saanut runsaasti vihamiehiä. Tahdonpa sanoa heille: he voivat vihata minua, mutta he eivät onnistu opettamaan minua vihaamaan. Minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Minun asiani on sanoa mitä pidän oikeana ja inhimillisenä, huolimatta siitä, miellyttääkö se ihmisiä vai eikö. Tiedän että kerran lausutut sanat itsestään raivaavat tietä itselleen. Minä kylvän ne veren tahraamaan multaan. Luotan tulevaisuuteen. Laiho on kerran nouseva."
Romain Rolland on syntynyt pienessä Clamety'n kaupungissa keskisessä Ranskassa v. 1866. Kouluopintonsa alkoi hän kotikaupungissaan, missä hänen isänsä oli notariona, ja jatkoi Parisissa. Ylioppilaaksi tultuaan kirjoittautui hän historiallis-maantieteelliseen tiedekuntaan, mutta hänen halunsa ja sydämensä vetivät musiikkia ja kirjallisuutta kohti. Hänen nuoruutensa jumalia olivat Spinoza ja Leo Tolstoi. Aluksi saavutti hän huomiota musiikkihistoriallisilla tutkimuksillaan, joiden perustalla hänet lopulta nimitettiin professoriksi Parisin yliopistoon. Opettajatoimensa ohella harjoitti hän musiikkikritiikkiä sekä julkaisi joukon taiteilijamonografioja, m.m. Millet'stä, Beethovenista, Michelangelosta (käännetty myöskin suomeksi) ja Tolstoista. V. 1904 hän alkoi eräässä aikakauslehdessä julkaista "Jean-Christophe"-romaaniaan, jonka viimeinen ja samalla kymmenes osa valmistui v. 1912. Terveydellisistä syistä oli Rolland'in jo v. 1910 pakko luopua opettajantoimestaan yliopistossa.
Erityisen aiheen kiinnittää lukevan yleisömme huomiota tähän jättiläisromaaniin antaa sen paraikaa ilmestyvä suomennos. Kaksi nidettä, Sarastus ja Aamu, tulivat kauppaan viime kevännä, kaksi seuraavaa nidettä, Nuorukainen ja Kapinaannousu, tullevat jouluksi. Ensi vuoden kuluessa saanemme näin ollen "Jean Christophe'in" ehkä jo kokonaisuudessaan suomeksi. Ilmestyneiden osien suomennos, jota olen siellä täällä vertaillut alkutekstiin, tuntuu tarkalta ja ilmehikkäältä ja antaa mielestäni oikean kuvan Romain Rolland'in hiukan karusta ja kuvaköyhästä, mutta samalla täsmällisestä kielenkäytöstä.
Olen jo edellä maininnut sen aatteellisen taustan (saksalais-ranskalaisen sivistysprobleemin), jota vastaan romaanin päähenkilön kehitys ja kohtalo kuvastuu ja joka antaa tälle teokselle sen huomattavan aseman ajankohtamme ehkä keskeisimmässä kulttuuriväittelyssä. Yhtä edulliseksi ei arvostelu mielestäni muodostu, jos tarkastaa "Jean Christophe'ia" vapaana taideluomana. Teoksella on epäilemättä liian suuressa, joskus aivan väsyttävässä määrässä kuvaileva eli deskriptiivinen luonne: tekijä puhuu, selittää, erittelee, kuvailee henkilöidensä puolesta, antamatta tarpeellisessa määrässä heidän itsensä toiminnallaan paljastaa sisintänsä. Draamallinen heimo jää siten verraten heikoksi. Toiselta puolenhan ei romaanin perusaatekaan ole aivan uusi eikä vailla vertauskohtia. Goethen "Wilhelm Meister" ja Kellerin "Der grüne Heinrich" tulevat mieleen. Ajatus kuvata yksityisen persoonallisuuden kehitystaistelussa aikamme kuumeista, monikirjavaa elämää, sen ristiriitaisia pyrkimyksiä, sen uskoa ja epäuskoa on myöskin viime aikoina syntynyt yhtaikaa useissa kirjailija-aivoissa. Noin kymmenen vuotta sitten koetti Edvard Stilgebauer hakea sille muotoa suuressa romaanissaan "Götz Krafft, Geschichte einer Jugend", joka kuitenkin muodostui tekijälleen suuremmaksi taloudelliseksi kuin taiteelliseksi voitoksi. Ehkä vielä lähemmäksi Rolland'in ajatus- ja mielikuvamaailmaa tulee Jakob Wassermannin "Das Gänsemännchen", joka ilmestyi v. 1914 ja lienee kirjoitettu samoihin aikoihin kuin "Jean Christophe'in" viimeiset osat. Suoranaista vaikutusta teoksesta toiseen olisi luullakseni tässä turhaa, jopa lapsellistakin etsiä — siitäkin huolimatta, että Rolland on jättänyt vertaileville kirjallisuustutkijoille houkuttelevan johtolangan antaessaan päähenkilölleen saman sukunimen kuin Stilgebauerkin. Epäilemättä ovat nämä kirjailijat kukin löytäneet aiheensa keskeltä ajan kuohuvaa elämää. Se on yhteisomaisuutta, niinkuin ilma, jota kaikki hengitämme.
Romain Rolland'in sankari Jean-Christophe Krafft on syntynyt pienessä kaupungissa Reinin varrella rappeutuneesta ja köyhästä musiikkerisuvusta. Hänen lapsuutensa kehityskamppailu on mitä vaikein, mutta samalla sitkeä ja vastustamaton kuin luonnonvoiman. Hänessä elää taiteilija-neron sielu, joka vastustusten kohdatessa karaistuu ja voimistuu, kokoontuu ja yksinäistyy taiteellisen luomistyön tehtäviin. Pohjaltaan on hän germaaninen taiteilijaluonne: persoonallinen, väkivaltainen, idealistinen, mutta mietiskelyssään seestymätön ja muodoton. Useita piirteitä on Rolland lainannut häneen Beethovenin elämäkerrasta, mutta arvostelijat ovat myöskin olleet huomaavinaan Jean-Christophe'in vaiheissa yhtymäkohtia m.m. Rousseau'hon, Tolstoihin, Gluckiin, Wagneriin ja Händeliin. Jean-Christophe'in kohtalo muodostaa tavallaan tyypillisen nykyaikaisen taiteilijatarinan olematta silti abstraktinen tai kuivan vertauskuvallinen. Se sisältää samalla tiivistettynä nykyaikaisen ihmisen elämäntarinan. Samat kysymykset ja ongelmat, samat ristiriidat, pettymykset ja houkutukset, jotka tulevat Jean-Christophe'in tielle, kohtaavat myöskin jokaista, joka nykyajassa silmät avoinna ja vilpittömällä mielellä koettaa tunkeutua läpi sen kaaoksen, joka meitä kehdosta alkaen ympäröi ja joka peittää meidän tiemme pilviin ja sumuihin.
Emme tahdo kiiruhtaa lukijan edelle yksityiskohtaisemmin seuraamalla juonen kulkua tässä merkillisessä romaanissa.
"Jean-Christophe" on kaiken kaikkiaan niitä kirjoja nykyajassa, joista turvallisesti voi ennustaa, että ne jäävät elämään meidän jälkeemme. Romain Rolland ei tosin ole niitä harvoja kadehdittavia runoilijaneroja, jotka keveästi ja vaivattomasti näyttävät löytäneen kaiken sen mitä toiset turhaan etsivät ja jotka tuntuvat syntyneen sanan verraton valmius ja mahti huulillaan. Romain Rolland'in ajatus taistelee vaivaloisesti selkeyteen. Siltä puuttuu se hieno älyllinen kimallus, joka on ominainen useille hänen maanmiehistään, myöskin pienemmille kyvyille kuin hän. Mutta siinä on syvyyttä ja hellittämätöntä pyrkimystä, mikä paljastaa filosoofin ja moralistin. "Jean-Christophe" on suurpiirteinen yritys läpileikkaukseen aikakautemme moraalista ja kulttuurista. Se on niitä hengentuotteita, joissa sokean vihan ja itsekylläisten rotu-ennakkoluulojen silpoma nykyishetki voi nähdä pintaa syvemmälle, oppia, etteivät inhimillisten ansioiden ja puutteiden rajat kulje valtakuntien ja kansojen rajoja myöten, tuntea ne valtasuonet, jotka johtavat maasta maahan ja antavat — kuinka ajankohtamme koettaneekin sitä kieltää yhteisen verenkierron europpalaiselle kansaperheelle.