Note: Project Gutenberg has other volumes of this work.

Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61379 Volume III: see https://www.gutenberg.org/ebooks/66160

KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA II

Kirj.

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I

Aleksis Kiven kirjeet.
Kaarlo Kramsu, vapaan Suomen runoilija.
E. Aspelin-Haapkylä kirjallisuusarvostelijana.
"Papin tytär".
J. Siljo.
F.E. Sillanpään esikoisteos.
"Kansallista itsetutkistelua".
Gustav Philip Creutz.
Topelius lyyrikkona.
Arvostelusta ja arvostelun arvostelusta.

II

Eräs kirja kansanvallasta.
Leo Tolstoi ja Venäjän vallankumous.
Georg Brandesin teoksia I & II.
Tshekkiläiset maailmansodassa.
Romain Rolland ja hänen "Jean Christophensa".
Emile Verhaeren ja hänen viimeinen runokokoelmansa.
Tutkimus Gustaf Frödingistä.
Shakespearen ja Cervantesin päivänä.

III

Goethe ja Luther
Goethen äiti
Eräs Goethen ystävätär
Goethe sotakirjailijana
Goethe ja Napoleon

Tähän kokoelmaan, samoinkuin sen edeltäjäänkin, kerätyt kirjoitelmat ovat alkuaan laaditut sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä julkaistut.

Helsingissä, helmikuussa 1918.

V.A.K.

I

ALEKSIS KIVEN KIRJEET.

Jos voisimme ajatella, että joku kävisi lukemaan Aleksis Kiven kirjeitä tietämättä ennakolta mitään niiden tekijästä, voisimme siitä huolimatta olla varmat, että lukija saisi voimakkaan vaikutelman hyvin omalaatuisesta ja epätavallisesta ihmisestä ja persoonallisuudesta.

Aleksis Kiven jälelle jäänyt kirjevaihto mahtuu vajaan sataan kirjansivuun, mutta sen psykolooginen todistusvoima vetää vertoja monelle laajalle autobiografialle ja elämäkerralliselle tutkimukselle. Niin paljaana värähtää siinä vastaamme se elämänhermo, jonka tunnemme Seitsemän Veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan runoudesta, että jokunen lukija voisi ehkä sitä paikoin säpsähtää, ikäänkuin esirippua olisi raotettu johonkin, mikä ei ole tarkoitettu yleisön silmiä varten. Kaikki Kiven kirjeethän ovat kirjoitetut, sen voinemme hyvällä syyllä olettaa, ilman pienintäkään ajatusta julkisuudesta, ja muutamiin kirjeihin nähden on tekijä suorastaan pyytänyt vastaanottajaa kohta luettuaan hävittämään ne. Aleksis Kiven kirjeet ovat siis ulkopuolella kaiken kirjallisuuden (mitä ei suinkaan voi sanoa kaikista runoilija-kirjeistä), ne ovat verrattavat vuorosanoihin, joita on vaihdettu ystävien kesken, tunnustuksiin, joita on kuiskattu jonkun uskotun korvaan. Ja kuitenkin: mieluummin antaisi Kiven monenkin lyyrillisen kappaleen tai pikkunäytelmän mennä unohdukseen kuin näiden kirjeiden. Ne sisältävät mitä mieltäkiinnittävimmän romaanin, runoilija-elämäkerran, tarkoituksettomasti syntyneen ja sentähden sitä lahjomattomamman, kuvauksen ihmiskohtalosta, joka näköään on niin monen muun kaltainen, ehkä ilottomampi kuin useimpien, mutta jonka tiellä kauneimmat runoilijaunet ovat kukkineet.

Joka suhteessa ei Kiven kirjeiden todistusvoima luonnollisesti ole yhtä pettämätön. Niiden sävy on yleensä, ei kuitenkaan poikkeuksetta, alakuloinen — mutta tekisimme aivan varmaan väärän johtopäätöksen, jos sillä perusteella otaksuisimme, että Kivi oli pessimisti. On muistettava, että useimpiin kirjeihin on antanut ulkonaisen aiheen jokin satunnainen puute tai pula, johon runoilija on joutunut ja joka on saanut hänet kääntymään ystävien puoleen. Tämä hetken ahdistuksen aiheuttama mieliala ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran värittämättä kirjeitä, mutta se ei kuitenkaan anna tukea sille otaksumalle, että olemassaolo olisi runoilijalle ollut taakka tai että kärsimys ja suru olisivat muodostaneet hänen elämänatmosfäärinsä. Paitsi useiden kirjeiden käytännöllistä tarkoitusta (jonkun tilapäisen pulan poistamista) on tässä suhteessa otettava myöskin huomioon, että suru ystävien keskeisessä kirjevaihdossa useinkin on, ainakin muutamilla luonteilla, avomielisempi kuin ilo. Jos tahdomme tuntea sen elämänvalaistuksen, joka levittäytyy Kiven vaelluksen yli, aavistamme sen helpommin hänen runoudestaan kuin hänen kirjeistään.

Epäilemättä rakasti Kivi elämää. Hän ei rakastanut sitä sillä apolloonisella runoilijarakkaudella kuin Tegnér, ei myöskään sillä samalla kertaa hekumallisella ja piinallisella hermo- ja aistihuumalla kuin Stagnelius, eikä sillä yksinkertaisen tuskattomalla tavalla kuin Runeberg: hänessä on enemmän onnellista uneksijaa kuin näissä runoilijaveljissään, todellisuuden ja mielikuvituksen rajat yhtyvät hänellä ilman jyrkkää ylimenoa, hänen haaveensa ponnahtaa helposti arkisesta jokapäiväisyydestä mielikuvituksen korkeuteen. Hänelle ei ole olemassa mitään ammottavaa kuilua todellisuuden ja kaipuun välillä, niinkuin hänen sukulaishengellään Stagneliuksella eikä sentähden myöskään sitä hedelmällistä sielullista jännitystä, joka antaa Stagneliuksen lyriikalle sen yksinäisen dityrambisen nousun. Kivi tunsi runoilijaunissaan omistavansa todellisuuden, hän vaelsi onnellisena siinä maailmassa, jonka hän oli itse kaipuullaan luonut. Niin kuulemmekin kuin alituista kesäisten koivujen suhinaa hänen runoudessaan. Suomen kirjallisuudessa ei varmaan ole toista niin päiväpaisteista, niin kivuttomasti uneksittua runokokoelmaa kuin Kiven Kanervala. Kiven lyriikka on kuin yksi ainoa poutainen kesäpäivä. Niinpä ei "Ikävyys"-runo, ainoa todella synkkä ja elämää-kieltävä Kiven tuotannossa, tunnu saavan täyttä kaikupohjaa siinä aurinkoisessa, kesäntuoksuisessa ympäristössä, johon se on joutunut. Se tekeekin epäilemättä hiukan abstraktisen vaikutuksen, eikä ole epätodenmukaista, että sen pohjalla on yhtä paljon kirjallisia vaikutuksia kuin mieskohtaista elämystä. Missään tapauksessa ei se voi muuttaa sitä yleiskuvaa, jonka saamme Kiven lyriikasta ja joka ennen kaikkea puhuu meille valoisasta, onnellisesta luonteesta. Samoinhan risteilee myöskin Kiven eepillisessä ja draama-runoudessa traagillisiakin tuntoja, mutta on kuin nekin hukkuisivat siihen luonnonpohjan vehmauteen ja tuoksuvaan raikkauteen, joka tuntuu Kivelle ominaisimmalta.

Kiven kirjeissä on todistuksia siitä, että runoilija oli itsekin tietoinen optimistisesta tunnelaadustaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti Kivi Bergbomille, koskettaessaan elämänsä ehkä katkerinta kokemusta: "Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähänasti, huolimatta lukuisista kivuista ja kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään —". Välillisesti voimme lukea saman siinä tavassa, millä Kivi määrittelee huumorin (kirjeessään Bergbomille v:lta 1868): "Mainitessani humoria, tarkoitan tässä sitä luonnonraikasta, en sitä kivuloista, jolla on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän." Epäilemättä säteilee Kiven huumori suoraan hänen persoonallisuutensa sisimmästä, se ei ole sitä siivilöityä hämyistä valoa, joka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota Kivi nimittää "kivuloiseksi", se on kirkkainta päiväpaistetta. Se on persoonallisuuden ylivuotavaa voimaa, joka ei tunnu tuhlatenkaan vähenevän ja jonka useimmin ehkä tapaamme renessanssin miehillä. Se on eräänlaista persoonallisuuden radioaktiivisuutta, se tuntuu voivan lähettää ympärilleen loputtomasti valonsäteitä, saamatta mitään voimanlisää ulkoapäin. Kivi on varmaan oikeassa sanoessaan, että tällaisen huumorin ja komiikan perustana on "yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän". Sellainen sydän on kuin itsestään valaiseva kappale.

Aleksis Kiven säilynyt kirjevaihtohan ei ulotu yhtäjaksoisesti hänen elämänsä läpi emmekä siinä siis voi seurata edes vuosi vuodelta, mitä hän kirjallisesti on ystävilleen kertonut ja tunnustanut. Ensimäinen kirje on runoilijan 21:ltä vuodelta, toinen 23:lta, kolmas ja neljäs 24:ltä, viides 26:lta, jonka jälkeen tulee hyppäys aina 29:een ikävuoteen. Samantapaisia aukkoja on pitkin matkaa — puhumattakaan siitä, että muutamat kirjeistäkin ovat jotenkin tyhjänsanovia psykoloogisina todistuskappaleina. Mutta kokonaisuudessaan antaa kuitenkin tämä kirjevaihto, kuten sanottu, mieltäkiinnittävän kuvan runoilijan persoonallisuudesta ja sisäisistä kokemuksista. Kohta ensi kirjeessä kosketellaan sairautta ja köyhyyttä ja näissä molemmissa hahmoissa elämä usein, siitä on Kiven kirjevaihdossa todistuksia yllinkyllin, kuristi runoilijan sydäntä ja pani hänen optimisminsa koetukselle. Toisessa kirjeessä, joka on todellinen nuorukaiskirje sanan joka merkityksessä (ruotsinkielinen, osotettu Svanströmille), puhuu runoilija taas sairaudestaan ("kylmä hiki valuu jäsenistäni") ja köyhyydestään ("isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi") ja päättää kuvauksella rakastuneesta unennäöstä, jonka esineenä on kaunis tanssijatar. Samassa kirjeessä sanoo Kivi toivovansa, että "elämä kallistuisi iltaan" ja että hän saisi "laskeutua levolle", niin väsynyt tuntee hän olevansa. Tässä tuskallisessa purkauksessa yhtyy epäilemättä hetken ahdistuksen aiheuttamaan alakuloisuuteen hyvä määrä varhaisten nuoruusvuosien "pessimismiä" — kuka ei ole "pessimisti" 21-23:n vuotiaana? Samaa äänensävyä emme enää myöhemmin tapaakaan Kiven kirjeissä, ja vaikka hän kyllä usein senkin jälkeen mainitsee puutteestaan ja kärsimyksistään, tapahtuu se hillitymmin ja ikäänkuin kylmemmin. Ainoa kirje, joka on säilynyt runoilijan 26:lta ikävuodelta, siis siltä ajankohdalta, jolloin hän juuri oli saanut Kullervon ensi muodostelman käsistään, todistaa täysin tervettä ja toivorikasta mieltä. Että tauti ja puute usein koetteli Kiven hermostoa, siitä on hänen kirjeissään kyllä kauttaaltaan todistuksia, mutta kärsimysten kukkuraisen kalkin sai Kivi tyhjentää viimeisinä vuosinaan. Ne kirjeliput Charlottelle, jotka päättävät hänen julkaistun kirjevaihtonsa, ovat kuin ainoa epätoivon huokaus. Runoilijan viimeisten elämänvuosien lohduton tarkoituksettomuus viiltää sitä kipeämpänä hänen kirjevaihtonsa lukijan mieleen, kun muistaa, että Kivi tällöin oli jo epäproduktiivinen.

Se, mikä ennen kaikkea antaa Kiven kirjeiden lukijalle vaikutelman harvinaisesta persoonallisuudesta ja ihmisestä, on niissä ilmenevä idealismi. Hänen korkein maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi ja ansaita niin paljon että vapautuisi veloistaan ja voisi rakentaa itselleen lapsuutensa seudulle pienen majan saadakseen siellä turvassa huolilta uneksia ja runoilla. Jotta hän voisi saavuttaa tämän suuren pääoman on hän valmis supistamaan ateriansa yhteen päivässä. Hänen runoilijakutsumuksensa on koko hänen elämänsä. Hän ei tunnu sitä koskaan epäilevän eikä hän luo silmiään milloinkaan niitä turvallisia virkapaikkoja kohti, jotka yhteiskunnan eri toimialoilla olivat tarjolla hänen ikätovereilleen ja joista hänkin ehkä olisi voinut tulla osalliseksi, jos hän olisi niihin pyrkinyt. Hän ei koskaan saanut nauttia mitään niistä elämänmukavuuksista, joita voi rahalla hankkia, mutta hän ei tunnu niitä kaipaavankaan. Hänen taloudelliset avunpyyntönsä tarkoittavat aina kaikkein välttämättömimpien elinehtojen ylläpitämistä, s.o. sellaisten, jotka tekivät hänen kirjallisen työnsä mahdolliseksi. Hän laskee tulevansa toimeen talvikauden 32:lla ruplalla, mutta näin suuria rahoja ei ole hänen näköpiirissään ja hän kysyy huolestuneena, mistä hän saa ne. "Millä keinolla saan itselleni vaatteita?" on niinikään siellä täällä hänen kirjevaihdossaan toistuva taloudellinen probleemi. Ja kun hän suunnittelee Helsingin-matkaa, täytyy hänen koettaa sovittaa se sellaiseen aikaan, m.m. jouluun, jolloin ylioppilaat ovat lomalla ja jolloin huoneita on sentakia halvemmalla saatavissa. Mitään katkeruutta ei hän kuitenkaan tämän johdosta osota. Tuskinpa on Kivi nähnyt mitään luonnotonta siinä, että suurin suomenkielinen runoilija oli mahdollinen tulemaan Suomen pääkaupunkiin vasta kun nuoret maisterikokelaat olivat suvainneet matkustaa pappiloihin ja virkamieskoteihin syömään jouluporsasta!

Jollei Kivi olisi ollut niin kaukana ranskalaisen runoilijan laadusta kuin hän oli, olisi hän voinut sanoa itsestään Musset'n kaunopuheiseen tapaan: "Frappe-toi le coeur, c'est la qu'est le génie" (Lyö sydämeesi, siellä asuu nerous). Kiven kirjevaihto todistaa suurta sydämen voimaa, vilpittömyyttä ja uskollisuutta. Hän tuntee tavantakaa tarvetta tulkita kiitollisuuttaan henkilöitä kohtaan, jotka ovat hänelle osottaneet hyvyyttä, hänen kirjevaihtonsa ei sisällä yhtään esimerkkiä jonkun ystävä-suhteen särkymisestä — jonkalaisia taiteilija-elämäkerroista harvoin puuttuu —, hänen suhteensa vanhempiinsa on vielä kolmenkymmenen iässä tiliä tekevän pojan suhdetta (kuinka liikuttava onkaan tässä suhteessa kirje n:o 9!). Hän on tullut avoimesti ja luottavasti ihmisiä vastaan ja tuntuu siltä, ettei hänellä ole ollut sellaisilta ystäviltä kuin varhaisemmalla kehityskaudella Svanström ja myöhäisemmällä Bergbom mitään salaisuuksia. Kuinka vertoja vailla Kivi omassa piirissään olikin taiteellisen luomisvoimansa puolesta, ei hän suinkaan ollut luonteena yksinäisimpiä ja suljetuimpia.

Niin miellyttävän kuvan kuin Kiven kirjevaihto antaakin runoilijan sydämen "nerollisuudesta", emme silti saa aivan yhtä myönteistä käsitystä hänen henkisen näkökulmansa laajuudesta ja hänen älynsä liikkuvaisuudesta ja notkeudesta. Jokainen joka tarkkaavaisemmin lukee näitä runoilija-kirjeitä ei voi olla panematta merkille, että ne melkein poikkeuksetta askartelevat kirjoittajassa itsessään, hänen mieliteoissaan, harrastuksissaan ja ahdingossaan. Taiteellisessa näkemyksessään on Kivi kohonnut suurpiirteiseen objektiivisuuteen, mutta kun runotar on ollut kaukana, arjen harmaudessa, on hänen oma subjektiivinen minänsä ottanut oikeutensa, ja kun hän kääntyy kirjeissään ystäviensä puoleen, ripittäytyy hän tavallisesti heille ja kertoo omista harrastuksistaan ja huolistaan. Tämähän ei ole muuta kuin sangen ymmärrettävää ja inhimillistä ja se antaa meille vain tilaisuuden nähdä, miltä pohjalta Kiven runoilija-objektiivisuus on ponnahtanut. Taiteellinen luomistyö ei tunne muuta objektiivisuutta kuin sitä, mikä on voitettua subjektiivisuutta. Että Kivellä on ollut taiteessaan harvinainen kyky unohtaa itsensä, antautua kokonaan runollisen näkemyksensä valtaan, siitä saamme uuden ja elävän vaikutelman tutustuessamme Kiven kirjeissä niihin kipeihin mieskohtaisiin elämyksiin ja tuntoihin, jotka ovat runoilijan mielessä liikkuneet.

Kun kuitenkin Kiven kirjeet puhuvat eräänlaisesta näköpiirin rajoituksesta, on siihen ehkä pääasiassa etsittävä syy niissä ilmenevästä yleisempien intressien puutteesta. Filosofian ja historian suurista kysymyksistä ja ajankohdan maailman tapauksista ei näy juuri minkäänlaista heijastusta tässä kirjevaihdossa, ja lukuunottamatta erästä kirjettä Th. Reinille (v:lta 1869) eivät myöskään kotimaan tapahtumat ole antaneet runoilijalle aihetta kirjalliseen keskusteluun ystävien kanssa. Abstraktisen ajattelun alalle ei Kivi nähtävästi tuntenut mitään houkutusta, hänen älynsä ei ollut kouliintunut liikkumaan käsitteiden maailmassa, hän on vain taiteilija, ei ajattelija. Tässä suhteessa ei hän jää suunnattomasti jälkeen vain renessanssi-mestaristaan Shakespearesta, jonka äly hipaisee inhimillisen ajattelun huippuja, vaan myöskin maanmiehistään ja aikalaisistaan Runebergistä ja Topeliuksesta. Kuinka paljon suurempi Kiven kuvitusvoima olikin kuin esim. Topeliuksen, niin oli jälkimäinen kuitenkin liikkuvan älynsä ja kouliintuneen käsitteellisen ajattelunsa puolesta häntä monia verroin voimakkaampi. Tässä piileekin epäilemättä yksi syy siihen, että Kiven on vaikea tehdä kielialueemme ulkopuolella, käännöksissä, itseään tehoisaksi. Olisi turhaa kuvitella — sentapaisia ajatuksia voi kuulla esitettävän —, että Kiven suuruus olisi juuri siinä että hän oli niin yksinomaan taiteilija, ikäänkuin sielunkyvyt voisivat vain toistensa kustannuksella saavuttaa tavallista suuremman kehityksen. Olisiko Tegnér runoilijana suurempi ilman sitä ajatuksen keskipäiväistä kirkkautta, mikä leimaa jokaisen säkeen, joka on lähtenyt hänen kädestään, tai Faustin tekijä merkitsevämpi ilman sitä kaikista älyn ja tietämisen kätköistä kerättyä viisautta, joka on Goethelle ominainen? Epäilemättä olisi kehittyneempi ajatusvoima voinut nostaa Aleksis Kiven runouden vielä suurempaan, yleismaailmalliseen mahtiin ja merkitykseen.

Niinkuin me Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa omistamme hänen suuret hetkensä, hänen taiteellisen luomisintonsa rikkaat hetket, niin omistamme hänen kirjeissään hänen arkensa, köyhän runoilijan arkipäivän, jossa näköään ei ole ollut paljon iloja, mutta johon kuitenkin kaikki se ilo pohjautuu, joka säteilee Seitsemän Veljeksen kuvauksista ja Nummisuutarien vuorosanoista. Yhteiskunnan keskellä, mutta kuitenkin ehkä enemmän sen ulkopuolella, todellisuudessa, mutta kuitenkin kenties enemmän unen ja mielikuvituksen maailmassa on tämä runoilijavaellus suoritettu, jonka lähtökohta on halvan kyläräätälin mökissä, joka kulkee lukukammion, metsäisten polkujen, yksinäisen työhuoneen, tautivuoteen ja mielisairaalan kautta varhaista kuolemaa kohti. Älkäämme sanoko, että hän oli onneton — meillä ei ole mitään mittaa inhimilliselle onnelle ja onnettomuudelle. Sanokaamme vain, että hänen elämänsä oli merkitsevä, että hän jätti jälkeensä rikkaamman perinnön kuin kukaan niistä henkilöistä, joiden tiet hetken ajan kulkivat rinnan hänen tiensä kanssa. Me jotka olemme perineet hänet, emme voi ilman hartautta lukea niitä todistuskappaleita, joissa hänen minänsä paljaimpana ripittää itseään, hänen kirjeitään. Me aavistamme, että niissä on salakirjoituksilla piirretty hänen taiteellisen neronsa selitys, samoinkuin uskomme, että persoonallisuus painaa leimansa kaikkeen, mihin se koskettaa. Taiteellisen neron salaisuutta ei kukaan ole voinut selittää, arvoitus jää arvoitukseksi, mutta me olemme kiitollisia, milloin meille raotetaan ovea luovan persoonallisuuden työpajaan. Ja kuka olisi meitä tässä suhteessa lähempänä kuin Aleksis Kivi?

Aleksis Kiven kirjeet ovat aarre. Ehkä emme osaa niitä vielä lukea — koettakaamme niitä tavailla. Meillä on varmaan niistä jotain opittavaa.

KAARLO KRAMSU, VAPAAN SUOMEN RUNOILIJA.

On hetkiä kansan elämässä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon läheltä.

Kuka ei olisi viime aikoina, jolloin kansamme historia on tullut uuteen vaiheeseen, jolloin yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti luova työ on saanut maassamme suuremman vapauden ja edesvastuun kuin ehkä milloinkaan ennen, kuka ei olisi näinä Suomen "kohtalonhetken" aikoina kuullut korvissaan päivän puhujien ja mielenosotuskulkueiden sorinan läpi historian vainajien ääntä, tuntenut niiden läsnäoloa, jotka vuosisatojen kuluessa ovat olleet pystyttämässä sitä rakennusta, jonka harjannostajaisia me nyt valmistumme viettämään?

Joka kerta kun sana vapaus siihen sisältyvällä edesvastuun tunteella on näinä päivinä meillä lausuttu —, ja nykyhetkihän on tuonut sen kaikkien huulille — on sille varmaan monen mielessä antanut syvemmän kaiun ja sisällön muisto niistä teoista, sanoista ja unelmista, jotka menneisyydessä puhuvat samasta vapauden-asiasta, puhuvat usein suuremmalla persoonallisella voimalla ja vakaumuksen kiivaudella kuin oma ajankohtamme. Vapautta, kansan enemmän kuin yksilönkään, ei omisteta eikä säilytetä ulkoapäin tulleena lahjana — sen perustus, oikeutus ja turva on vain kansassa itsessään. Taistelu itsemääräämisoikeuksistamme ei tapahtunut vain vuoden 1917:n maaliskuussa Pietarin ja Helsingin kaduilla, se on tapahtunut vuosisatojen kuluessa, samalla kertaa hiljaisesti ja hellittämättömästi ja sen on suorittanut Suomen kansa itse. Lukemattomat esitaistelijat, pionieerit, ovat sukupolvien aikana uhranneet sille unelmansa ja henkensä.

Vapauden-ajatuksella on meillä ollut monta laulajaa, ennen kaikkia suurin runoilijamme Runeberg. Mutta itsetietoisemmin ja tulisemmin ei kukaan runoilija Suomenmaassa ole sille omistanut koko sielunsa paatosta kuin Kaarlo Kramsu. Hänelle yksin oli vapaus intohimo. Kaikista Suomen lyyrikoista on hän valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän on hän tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta vastaan. Ulkoapäin harjoitettu sorto on hänelle yhtä vihattava kuin eri kansankerrosten välinen. Vain vapaus antaa elämälle arvon. Jokainen yritys loukata sitä kostaa itsensä. Yksilön ja kansan velvollisuus on puolustaa sitä vereen ja henkeen saakka. Kuolema hirsipuussa on kauniimpi kuin orjan elämä. Suomen historiassa näkee hän laulun arvoisina vain ne "muistorikkaat, murherikkaat tantereet", joissa suomalaista verta on vuodatettu vapauden hyväksi. Hänen tavattoman kehittynyt rotutietoisuutensa asettaa suomalaisen talonpojan vapauden ensimäiseksi tulkiksi, ja vartijaksi. Kramsun talonpoika on sitkeä kuin Saarijärven Paavo, mutta aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän kumartaa herran edessä "maahan asti", sisältyy hänen kumarrukseensa enemmän ivaa kuin nöyryyttä. Aivan erikoinen piirre Kramsun talonpojissa on heidän jäyhän uhmansa ohella heidän taipumuksensa pilkallisuuteen ja ivallisuuteen. Talonpoika, joka Santavuoren kentällä heittää henkensä, lausuu synkän kirouksensa ja ennustuksensa "pilkan hymy huulillaan". Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät niinikään Kaarlo Kramsun historiallisissa ballaadeissa älyllisen ivallisina ja he kantavat tappionsa ja epäonnistumisensa miehen ylemmyydellä, joka osaa katsoa objektiivisesti omaa kohtaloaan. Mutta jos tarkastamme lähempää Kramsun sankarien kylmää hymyä, löydämme sen takaa — epätoivon, runoilijan oman pessimismin ja epätoivon: Kramsu ei sisimmässään uskonut, että vapauden päivä koittaisi. Hän näki Suomen tulevaisuuden synkkänä ja lohduttomana, aikana jolloin Snellmanin ääni tuskin oli vielä vaiennut ja jolloin Lönnrot vielä kulki elävien joukossa. "Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan", sanoo hän runossaan "Nukkuva Suomi" ja sama ajatus toistuu siellä täällä hänen säkeissään. Hän ei luota edes vallankumouksiin, sillä kun myrsky on ohi ja parhaat ovat kaatuneet taistelussa, laatii "pieni henki" kansalle uudet lait ja takoo uudet kahleet. Vapaus on "koditon" maan päällä. Ja kuitenkin on se ainoa, jonka puolesta kannattaa taistella, ainoa joka antaa merkitystä ja suuruutta yksilölle ja kansalle, ilman sitä "ihmismato" vain "liikkuu, lahoaapi". Ja Kramsun omassa lyyrassa, pessimistisimmässä runosoittimessa, mitä meillä koskaan on kaiutettu, soi vapauden laulu hellittämättömällä voimalla, kirkkaana ja puhtaana, uneksivana ja miehekkäänä niinkuin ei kenelläkään toisella Suomenmaassa.

Sentähden on hän ennen muita vapaan Suomen runoilija ja sentähden ovat viimeksi eletyt viikot olleet omiaan antamaan hänen säkeilleen uuden, entistä suuremman nousun. Tämä runoilija, joka kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa kolmattakymmentä vuotta sitten, on päivänkirjailija jos kukaan.

Kramsun lyriikka muistuttaa, olematta siihen missään suoranaisessa, suhteessa, sitä vapausrunoutta, jota useat Saksan ja Itävallan valtiolliset lyyrikot, sellaiset kuin Herwegh, Dingelstedt, Prutz, Meissner, Hartmann y.m. helmikuun vallankumouksen aikoihin ja sitä ennen kirjoittivat hallitusten sortojärjestelmää vastaan. Omistamatta Herweghin yksipuolisesti hyökkäävää luonnonlaatua, oli Kramsu yhtä leppymätön vapausvaatimuksessaan ja häneen soveltuu hyvin sama kaunis ja kuvaava nimitys, jota on käytetty Herweghistä: teräsleivo! Saksalaisten vapaus-runoilijain säkeissä risteili kuitenkin usein pappis- ja kirkonvastaisia tendenssejä, jotka ovat Kramsulle vieraita. Toiselta puolen saa Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen sorto tuomionsa yhtä jyrkästi kuin valtiollinen, jopa siinä määrin, että jälkimäinen melkein jää vähemmälle osalle. Saksalaisten lyyrikkojen hyökkäykset olivat sensijaan enemmän kohdistuneet valtiollista sortoa vastaan.

Kramsun runouden vahva sosiaalinen sävy onkin sen kaikkein luonteenomaisimpia ja samalla uudenaikaisimpia piirteitä. Paljon ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita — jo ennen sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa — helähtää Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jolloin ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun "herran" ja "talonpojan" sosialismin "porvariin" ja "työkansaan", huomaamme, kuinka radikaali Kramsu oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään. Kuvaavia tässä suhteessa ovat "Jaakkima Berens" ja "Santavuoren tappelu". Myöskin parhaassa suomenkielisessä historiallisessa ballaadissa, "Ilkassa", voi tuntea tämän sosiaalisen tendenssin. "Ol' Ilkka talonpoika vaan", merkitsee Kramsun suussa, että hän oli juuri se mies, jolle isäntävalta maassa kuuluu.

Erinomaisen valveutuneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen harrastuksensa ohella on Kramsu, kuten muutkin ovat huomauttaneet, ehkä suomalaisesti rotutietoisin kaikista kirjailijoistamme. Kun hän puhuu nukkuvasta Suomesta, joka unessaankin raatelee rintansa veriin, tarkoittaa hän ensi sijassa juuri kansallisen tietoisuuden unta. Sama mielikuva nukkuvasta kansasta toistuu tavantakaa Kramsun säkeissä, melkein monomaanisella yksikantaisuudella, m.m. Snellmanille ja Lönnrotille omistetuissa juhlarunoissa. Kielikysymys oli hänelle varsin kipeä. "Oot myönyt kieles, kurja", antaa hän omantunnon äänen kuiskata Suomen kansalle. Kylmän iroonisessa runossa "Heräämätön", kuvailee hän, miten Suomi nukkuu kuin haudassaan, jonka päälle raskas patsas on nostettu, ja lisää:

Patsaasehen piirrettihin nimi vieraskielinen.

Toisinaan hänen luontainen pessimismiinsä hiukan hellittää otettaan ja päästää valoisamman tulevaisuuden uskon pilkistämään esiin. Nämä optimistisemmat runot (esim. runo Snellman-juhlaan) ovat taiteellisessa suhteessa hänen heikoimpiaan: niitä ei tunnu kannattavan mikään syvempi persoonallinen vakaumus ja tunne. Ei ole ihme, ettei siinä runoilijasydämessä, josta runo "Onneton" — kirjallisuutemme synkin lyyrillinen itsetunnustus — on lähtöisin, mikään optimismi tahtonut saada juuria.

Lyyrillisimmän ilmaisunsa on Kramsun vapauden- ja isänmaanrakkaus saanut runossa "Unelma", jonka suurta kauneutta tuskin lienee tarpeeksi huomattu. Runoilija kuvittelee, että hän on kuollut. Vuosisatojen jälkeen aukenee hänen hautansa ja hän kuulee äänen, joka herättää hänet ja kehoittaa häntä lähtemään jälleen kansansa luo.

Ma nousin, lähdin kulkemaan ja hyvin tunsin oman maan: se nousnehelle nurmen alta viel' entist' tuntui kauniimmalta.

Mutta kuinka hän kulkeekaan, ei hän löydä omaa kansaansa. Hänen isänmaassaan asuu ventovieras kansa.

    Se lauloi kielin vierahin:
    "On Suomi maista ihanin."

Suru täyttää runoilijan sydämen ja hänen isänmaansa tuntuu hänestä vieraalta. Samalla kuulee hän laulun, joka kertoo hänen oman kansansa viimeisestä taistelusta.

Se kertoi, kuink' eest' isänmaan se tyynnä kulki kuolemaan, ja kuinka vielä kuoltuansa jäi kaikumahan kunniansa.

Tämä laulussa säilynyt maine kansan sankarillisesta lopusta tuo "oudon tunnon" runoilijan rintaan, hänen mielensä muuttuu "iloiseksi". Ja hän palaa tyynnä nukkumaan haudan unta siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hänen kansansa "kuoli kunnialla".

Tämä helleeniläistä sankari-ihailua säteilevä runo — samoinkuin useat muutkin Kramsun lukumäärältään harvat mutta sisäisiltä arvoiltaan painavat runot — kuuluu suomalaisen lyriikan parhaimpiin, kestävimpiin luomiin. Kaarlo Kramsun koko runous on suomalaisen hengen ylpein ilmaus. Siinä on sitä malmia, joka on kallisarvoisin rakennusaine, mitä omaan vapaaseen, itsenäiseen kehitykseen pyrkivä kansa tarvitsee tulevaisuuttansa luodessaan.

Sentähden on Kramsun runous juuri nyt niin tämänpäiväistä, sentähden kuuluu juuri tänä kevännä tämän "teräs-leivon" ääni kirkkaampana kuin koskaan.

Keväällä 1917.

E. ASPELIN-HAAPKYLÄ KIRJALLISUUSARVOSTELIJANA.

Sen kynän jälkiä, joka kirposi Aspelin-Haapkylän kädestä hänen seitsemälläkymmenennellä ikävuodellaan, voi, kuten tunnettu, seurata taaksepäin ajassa puoli vuosisataa. Se on liikkunut mitä moninaisimmilla aloilla, se on kirjoittanut ennen kaikkea viime vuosisadan suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se on myöskin itse tehnyt sitä. Koettakaamme ajatella neljää, viittä viime vuosikymmentä ilman Aspelin-Haapkylän kulttuurityön osuutta — ja me huomaamme, että meidän sivistykseltämme puuttuisi tukevin yhdysside, joka liittää meidät kansallisen herätyksemme suuriin vuosikymmeniin, Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin aikaan.

Itse hän omalla erikoisalallaan, ensimäisenä esteettisenä kirjailijana suomenkielellä käsitti tehtävänsä tämän kansallisen perinnön säilyttäjänä ja johtajana. Jo hänen suurten kirjallisuus- ja taidehistoriallisten teostensa aihevalinta todistaa tämän kyllin selvästi. Mutta hän taisi myöskin kehittää edelleen nuoruutensa ihanteita ja aatteita ja asettaa ne ennen kaikkea hedelmälliseen, elävään yhteyteen ajan henkisten ilmiöiden kanssa. Hän ei edes elämänsä viime vuosina antanut vapaan arvostelunsa jähmettyä mihinkään yksipuolisiin oppilauseihin, vaan pysyi hänen suhteensa vuosien vaihteleviin virtauksiin yleensä joustavana ja suvaitsevana. Hän oli vannoutunut runebergiaani, mutta hän kirjoitti jo nuorena ylioppilaana Aleksis Kiven runoudesta arvioinnin, joka syvässä myötätunnossaan yhä vielä pitää paikkansa, hän oli kansallisen romantiikan ja (ainakin välillisesti) Hegelin oppilas, mutta hän oli ensimäisiä, joka meillä ymmärsi individualisti Ibseniä ja naturalisti Zola'ta, hän oli hienostuneen taiteilija-maailmankansalaisen Albert Edelfeltin ystävä ja ymmärtäjä, mutta hän on lämpimämmin kuin kukaan puhunut rajun suomalais-neron Gallen-Kallelan taiteen puolesta. Sentähden ei häntä suinkaan voinut sanoa vanhoilliseksi eikä hän koskaan jäänyt arvostelijana sellaiseen eristettyyn asemaan kuin esim. Ruotsissa C. D. af Wirsén, johon häntä joskus aiheettomasti on verrattu ja joka kohteli melkein kaikkia määrätyn vuosirajan jälkeen syntyneitä (lukuunottamatta virsirunoilijoita) synnynnäisinä vihamiehinään. Päinvastoin oli Aspelin-Haapkylälle ominaista, että hän melkein uteliaalla mielenkiinnolla seurasi nuorimpiakin ilmiöitä kirjallisuuden alalla eikä yleensä osottanut mitään akateemista kitsautta tunnustuksen antamisessa. Hänen viime vuosinaan julkaisemansa arvostelut eivät anna täyttä kuvaa siitä, kuinka monipuolisesti hän itse asiassa oli perehtynyt myöskin päivän kirjallisiin ilmiöihin. Uusimmalla suomalaisella kirjallisuudella on tuskin ollut hartaampaa lukijaa kuin lähes seitsemänkymmenenvuotias estetiikan professori emeritus, joka oli omin silmin nähnyt suomalaisten kirjojen vuotuisen nidemäärän kasvavan yksiköistä kymmeniksi ja sadoiksi, tunnustavan yhä uusia kouluja ja heijastavan yhä uusia ihanteita vuosikymmenien vaihtuessa.

Tässä Aspelin-Haapkylän harvinaisessa suvaitsevaisuudessa oli epäilemättä joskus jotain persoonatonta ja ikäänkuin laimeaa, mikä mielestäni oli hänen rajoituksensa arvostelijana. Hänen halunsa suhtautua myönteisesti siihen, mistä hän kriitikkona joutui kirjoittamaan, tekee osaltaan sen, että on vaikea aina huomata hänen arvostelmissaan hänen mieskohtaista valintaansa. Arvostelija-persoonallisuutena jäi hänen profiilinsa täten jonkun verran epämääräiseksi. Löytäessään arvosteltavassaan kiinnekohtia kirjallisuushistoriallisille vertailuille ei hän ehkä aina tehnyt tarpeeksi eroa oleellisen ja epäoleellisen, merkitsevän ja vähäpätöisen välillä. Mutta hänen suhteellinen pidättyväisyytensä moitteista ja tuomioista perustui kieltämättä myöskin hänen periaatteelliseen käsitykseensä kriitikon tehtävistä. Hänen erinomaisen kehittynyt historiallinen mielensä ja pyrkimyksensä objektiivisuuteen karttoi tahallaan liian mieskohtaista kannanottoa suhteessaan arvosteltaviin teoksiin eikä varmaankaan mikään ole ollut hänestä kauempana kuin Anatole France'in käsitys kritiikistä, jonka mukaan "arvostelija esittää sielunsa seikkailuja mestariteosten parissa". Aspelin-Haapkylä pyrki aina luomaan jotain objektiivista pohjaa kritiikilleen ja hän antoi mielellään huolellisesti ja puolueettomasti laaditussa referaatissa arvosteltavan teoksen myöskin itse puhua puolestaan.

Niissä menetelmissä, joita Aspelin-Haapkylä noudatti kirjallisuushistoriallisessa ja arvostelevassa toiminnassaan, voi huomata saksalaista vaikutusta, lähinnä kaiketi Johannes Volkeltin ja Hermann Hettnerin. Varsinainen muoto-kritiikki jäi häneltä jotenkin pienelle sijalle, samoin filolooginen tyylitutkimus ja -vertailu, kun sen sijaan esitettävän teoksen aatteellinen sisältö, aihepiirin kirjallisuushistoriallinen tausta ja kuvattujen henkilöluomien psykologia tulivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineiksi. Häneltä ei suinkaan puuttunut lyyrillistä myötäeläytymisen kykyä esitettävien kirjojen tunnemaailmaan — hän kirjoitti m.m. niin kaukana hänen omasta laadustaan olevasta teoksesta kuin Volter Kilven "Bathseba" mitä myötätuntoisimman ja ymmärtävimmän arvostelun —, mutta hänen miehinen luonteensa suuntasi kuitenkin ensi sijassa hänen mielenkiintonsa teoksen aatteelliseen rakenteeseen. Hän näki kirjallisuudessa enemmän yleisten ideain kuin yksityisen persoonallisuuden kuvastelua, hän etsi kirjoista mieluummin aatetta kuin tekijää, yksilöä. Tässä suhteessa pysyi hän loppuun saakka uskollisena nuoruutensa ihanteille. Tässä mielessä tuli hän myöskin merkitsemään vanhoillista niille, jotka asettavat persoonallisuuden palvelemisen yli kaiken — esim. meidän jälki-nietzscheläisillemme — samoinkuin niille, joiden estetiikan avain sisältyy hämärään "taide taiteen vuoksi" -sananparteen, iskulauseeseen, joka jo näyttää olevan häviämässä niinkutsuttujen modernienkin asevarastosta.

Viime kädessä oli kirjallisuus hänelle moraalista toimintaa. Mutta hän oli liiaksi perehtynyt kaikkien aikojen kirjallisuuteen ja myöskin mieskohtaisesti liian laajakatseinen, etsiäkseen pinnalta runoluoman siveellisiä tarkoituksia ja sovittaakseen ylen ahtaita moraali-käsitteitä teoksen aatemaailman tulkintaan. Hän ei suinkaan esim. kieltänyt naturalistiselta kirjallisuuskoululta oikeutta syventyä myöskin n.k. vaarallisiin aiheihin ja kuvata minkälaista elämänympäristöä hyvänsä, kunhan kirjailija ei käsittelytavallaan tai tarkoituksillaan ilmeisesti osottanut haluavansa ihannoida jotakin, joka hänen mielestään oli siveellisesti epäilyttävää. Usein sivuaa hän kirjoitelmissaan kysymystä taiteen ja moraalin keskenäisestä suhteesta, mutta hänen lausuntonsa eivät koskaan osota mitään koulumestarimaista ahtautta. Ytimen Aspelin-Haapkylän käsityksestä siveellisten mittapuiden sovelluttamisesta taiteelliseen arvosteluun sisältää nähdäkseni lauselma: "Jos jokaiselta halvimmalta ihmistoiminnalta vaaditaan, ettei se mielivaltaisesti riko yhteiskunnan tunnustamia siveellisyyssääntöjä vastaan, millä oikeudella korkeampi toimi, joka luo kansalle henkisiä näköaloja ja ihanteita ja siten voimakkaasti vaikuttaa sen henkiseen kehitykseen, olisi samasta velvollisuudessa vapautettava?" Täytyyhän myöntää, että tässä kysymyksen muotoon puetussa väitteessä on logiikkaa. Yleensä vastannevat Aspelin-Haapkylän kantaa kysymyksessä taiteen ja moraalin suhteesta toisiinsa ne periaatteet, joita Volkelt on esittänyt kirjoituksessa "Taide, siveellisyys, sivistys", minkä Aspelin-Haapkylä suomensi "Aikaa" varten v. 1908. Periaatteidensa käytännöllisessä sovelluttamisessa — ja sehän on toimivaan arvostelijaan nähden pääasia — oli suomalainen esteetikko ehkä jonkun verran vapaamielisempikin ja suvaitsevampi kuin saksalainen.

Yksipuolinen naturalismi esteettisenä periaatteena ei kuitenkaan koskaan saavuttanut hänen täyttä myötätuntoaan, ja tässähän on jo aika ehtinyt tehdä hänen käsityskannalleen oikeutta. Hänen idealistista ja optimistista luonnonlaatuaan eivät voineet tyydyttää koulu-naturalismin harmaan-harmaa elämäntunnelma ja iloton pikkupiirteinen luonnonjäljittely. Tässä suhteessa olisi hän voinut yhtyä Wirséniin, joka leikillisesti valittaessaan makunsa huonoutta tunnustaa, että hän tuntee suurempaa halua ylistää vanhaa geijeriläistä laulua kuin Kiellandin nuorinta novellettia:

Det med min smak står mycket slätt, ty jag vill högre prisa än Kiellans yngsta novellet en gammal Geijersk visa.

Samoin kuin hän kirjallisuudessa asetti aatteen yläpuolelle persoonallisuutta, samoin asetti hän myöskin kansan yläpuolelle yksilöä. Runoilijan suurimman kutsumuksen käsitti hän kansan ilojen ja surujen tulkitsemisessa, sen menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden toivojen laulamisessa, sen kulttuuritraditsionien säilyttämisessä ja jatkamisessa. Hän lämpeni helposti kaikelle, missä hänen mielestään suomalainen henki etsi ilmaisua, kaikelle mikä antoi ravintoa itsetietoiselle kansallistunteelle, kaikelle mikä tuntui tarjoavan positiivisia ihanteita ja elämänarvoja kansallisen tulevaisuuden varalle. Mutta hän ei käsittänyt tätä kansallista henkeä yhtä ahtaasti kuin useat nuorista, hän sisällytti siihen myöskin sen kulttuuriperinnön, jonka ruotsinkieliset runoilijat, ennen kaikkia Runeberg, olivat jättäneet. Vänrikki Stoolin runoilijan säilyttäminen suomalaisille läheisenä ja rakkaana oli pääkohtia hänen sivistysohjelmassaan ja se lentokirjanen, jonka hän kirjoitti Runebergin satavuotiseen muistojuhlaan, sekä hänen polemiikkinsa senjälkeen osottavat, kuinka keskeinen ja persoonallinen tämä kysymys hänelle oli. Hän näki luopumisessa Runebergista uskottomuutta Suomen omaa kunniakkainta historiaa kohtaan samoinkuin uskottomuutta niitä aatteita kohtaan, joita hän itse sisimmässään tunnusti.

Suomenkielistä kirjallisuutta arvostellessa tulee tämä hänen kiintymyksensä suomalaiskotoisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin monella tavalla ilmi. Juhani Ahon tuotantoa arvioidessa asetti hän juuri tästä syystä etenkin "Panun" ja "Kevään ja takatalven" niin korkealle, kun hän sensijaan suhtautui kylmemmin m.m. hienoon ja lyyrilliseen "Yksin"-novelliin sekä muihinkin saman kehityskauden subjektiivisempiin tuotteihin. Yksin "Papin tyttärenkin" pessimismistä tuntui häntä jonkun verran vieroittavan ulkomaalaisen naturalismin vaikutus, jota hän siinä näki. Aivan varmaan rajoittui hän usein etsimään kansallista henkeä liian yksipuolisesti kirjailijan käyttämistä aiheista. Mutta samalla on hän usein puhunut ulkomaalaisten kirjallisuuksien ja kulttuurien hedelmöittävästä vaikutuksesta suomalaiseen ja pikemmin on hän moittinut suomalaisia kirjailijoita siitä, että he ovat liian vähän kuin liian paljon syventyneet europpalaisen kirjallisuuden kansainväliseen perintöön. Tämän terveellisen ulkomaalaisen vaikutuksen lienee hän ajatellut pääasiassa muodollista ja teknillistä laatua olevaksi. Aiheen ja hengen tuli pysyä kotoisella maaperällä. Tässä Aspelin-Haapkylän suomalais-isänmaallisessa ohjelmassa on sen yksipuolisuudesta huolimatta jotain miehisen järeää ja loppuunvietyä. Viimeisen arvostelunsa (Oravalan "Erämaan profeetasta") päätti hän sanoilla: "se on isänmaallinen kirja, sillä se saa meitä paremmin ymmärtämään kansaamme ja lähentää meitä siihen". Nämä sanathan sisältävät kokonaisen elämäntyön mottolauseen. Niiden demokraattinen henki on ominainen sen sukupolven sivistyspyrkimyksille, johon niiden kirjoittaja kuului, se on suuresti katsoen leimaa antava piirre suomalaisessa kulttuurissa kokonaisuudessaankin.

Niin tuottavana kulttuurihistoriallisena kirjailijana kuin arvostelijanakin on Aspelin-Haapkylän elämäntyö ollut rakentavaa laatua. Hänen nuoruutensa aikojen idealismi yhdistyneenä hänen luontaiseen, tasapainoiseen optimismiinsa, jota hänen ulkonaiset elämänvaiheensa varmaan olivat omiaan tukemaan, tekivät hänestä kriitikkona lempeän tuomarin. Suuren auktoriteettinsa ja virallisen asemansa nojalla hankki hän kirjailijoille lukijoita ja ystäviä myöskin siinä porvarillisessa maailmassa, joka aina on katsonut kirjailijoita eräänlaisina kuokkavieraina yhteiskunnassa.

Arvostelijan ylin avuhan on kuitenkin oikeudenmukaisuus. Aspelin-Haapkylän luonteen miehinen objektiivisuus teki hänelle tässä suhteessa arvostelijan tehtävän helpoksi. Hänen kiitoksensa ja moitteensa kohtasivat ideoita, eivät henkilöitä. Hän oli itse aatteen palvelija ja ritari ja hän uskoi samaa myöskin toisista. Tässä mielessä oli hän kaikessa kansanvaltaisuudessaan hieno ja ylimyksellinen: hänen puolen vuosisataa kestänyt arvostelijatoimintansa, johon sisältyy myöskin useita polemiikkeja, on ilman poikkeusta suoritettu ritarillisilla aseilla.

"PAPIN TYTÄR".

Juhani Ahon "Papin tytär" on hiljan tullut kauppaan uutena painoksena — ei yhdeksäntenä eikä kymmenentenä, niinkuin helposti voisi hairahtua uskomaan, vaan kolmantena. Uusi painos antaa meille etsimättömän aiheen omistaa muutaman sanan tälle kirjallisuutemme ehkä hienoimmalle, joka tapauksessa virheettömimmälle novellille.

Ne kolme vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet "Papin tyttären" ensi ilmestymisestä, olisivat riittävä koetusaika minkä hyvänsä kaunokirjallisen teoksen elinvoimaisuudelle — sellaisessa nuoressa kulttuurissa kuin meidän merkitsee vuosikymmen tässä suhteessa vielä enemmän kuin vanhemmassa kirjallisuudessa. Nuori sivistys ajaa tavallisesti nopeaan ensimäiset virstanvälinsä. Uusia näköaloja aukenee sille runsaammin ja kuumeisessa kiireessään unohtaa se helposti eilispäivän, palvellakseen sitä hartaammin hetken jumalia. Kirjat vanhenevat nekin nuoressa kulttuurissa pikemmin.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua "Papin tyttärestä" tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä kirja on yhtä elinvoimainen ja nuori kuin ilmestyessään. Kuinka voisikaan muuten olla: kirjallisuus vanhenee, ei runous. Tämän kertomuksen mielialojen aamukasteinen tuoreus, sen lyyrillis-ihanteellinen kapinahenki elämän rumuutta ja raakuutta vastaan, sen kielellisen soittimen verraton herkkyys, jossa olemme kuulevinamme tunteen puoliäänetkin, sen samalla kertaa kehittynyt ja nuorekas pessimismi, kaikki se tunteen aitous ja hienous, joka puhuu tästä neljäkolmattavuotiaan tekijän novellista, antaa vielä tänäpäivänä "Papin tyttärelle" ehtymättömän vaikutusvoiman ja tehon. Ehkä on tässä novellissa piilevän runouden käynyt suorastaan kuin viinin, jonka arvoa vuodet lisäävät. Uudistettu tuttavuus "Papin tyttären" kanssa voi helposti viedä maun monelta kertomataiteemme kritiikittömästi korotetulta päivän-saavutukselta.

"Papin tyttären" juoni on niin yksinkertaisen harvaviivainen, niin aineeton, että uskollisinkin selostus sen sisällöstä tuntuisi riittämättömältä ja kömpelöltä. Elli, maalaispastorin herkkä ja hienosyinen tytär, joutuu lapsuudessaan kärsimään jatkuvasti ymmärtämyksen puutetta, kokee, ympäristöään aidompi ja välittömämpi kuin on, pettymyksen toisensa jälkeen sekä kotona että koulussa, uneksii hetken vakaudesta, rakkaudesta ja onnesta, mutta mukautuu maailman sovinnaisuuteen ja menee naimisiin mitä tavallisimman pappisalun kanssa, noudattaen äitinsä elämänoppia, että naisen "täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää". Kertomuksen ulkopuitteethan sivuavat n.k. naiskysymystä, mutta tekisi ymmärtääkseni aivan väärin kaikelle sille, mitä tässä novellissa on vapaata, aitoa psykoloogista runoutta, jos pitäisi "Papin tytärtä" aate- tai tendenssinovellina. Kaikua Nora-keskustelusta voi kenties huomata siellä täällä juonen kuljetuksessa ja muutamissa ehkä liian esiinpistävissä vuorosanoissa, mutta yleensä on koko aihe siksi yleisinhimillisellä ja ajankohdan aateharrastuksista riippumattomalla pohjalla, että jos teos nyt ilmestyisi ensi kertaa, se vaikuttaisi samalla tavalla päivän kirjalta kuin 1880-luvulla. Sillä ei suinkaan kukaan tahtone esim. väittää, että Elli, puolustaessaan kynmenvuotiaana itsepintaisesti oikeuttaan kavuta tikapuille ja kellarinkatolle, esiintyisi jonkunlaisena Noran tiedottomana taistelutoverina? Kuvaavaa on, että Aho omistaa suurimman osan kirjaansa sankarittarensa lapsuudelle ja että hän kaiken aikaa tuntuu katsovan ja arvostelevan hänen ympäristöään hänen silmillään. Se, joka tahtoo nähdä, miten todellinen ohjelma- ja tendenssikirjailija menettelee tämäntapaista aihetta käsitellessään, lukekoon samaisella 80-luvulla Noran jälkimainingeissa kirjoitetun Ernst Ahlgrenin "Rahaa"-novellin.

Silti on "Papin tytär", niinkuin tekisi mieli väittää jokaisesta elinvoimaisesta runoteoksesta, kapinassa yhteiskuntaa ja sen tapoja ja tottumuksia vastaan. Tämän novellin vastustushenki ei kuitenkaan perustu millekään ennakolta omistetulle teorialle, se on luonnon oppositsionia sovinnaisuutta vastaan, yksilön oppositsionia sitä vastaan, mitä monipäinen joukko pitää luvallisena ja oikeana. Nuori tekijä puolustaa tässä kirjassa yksilöllisen ihmisluonnon oikeutta saada kehittyä vapaasti sisäisten edellytystensä varassa ja tulla onnelliseksi omalla tavallaan. Se kylmyys ja ymmärtämyksen puute, joka "yhteiskunnan" puolelta, perheessä ja koulussa, tulee Ellin osalle, ei ole missään suhteessa poikkeuksellisen suuri — poikkeuksellinen on vain Ellin oma luonne — ja kun hän lopulta suostuu pappisapulaisen naimatarjoukseen, ei hän tee sitä mistään ulkonaisesta pakosta, vaan on hänen vaalinsa täysin vapaaehtoinen. Ratkaisevalla hetkellä ei Elli enää itse ole itselleen uskollinen.

Ahon novellissa ei ristiriita yhteiskunnan ja kirjan sankarittaren välillä missään kärjisty draamalliseksi tai edes tietoiseksi. Papin tyttären elämä on niitä "hiljaisia olemassaoloja", joita maa on täynnänsä ja joiden tragiikka periytyy sukupolvelta toiselle. Ellin äidin kohtalo oli ollut sama. Mutta tämä tragiikka ei ole vain naisen tragiikkaa, se on jokaisen vilpittömän, ihanteellisen lapsuuden ja nuoruuden tragiikka. Suuremmassa määrässä kuin mikään muu Ahon teoksista on "Papin tytär" nuorten kirja. Se sisältää neljäkolmatta-vuotiaan tekijänsä yksilöllisen uskontunnustuksen, mutta jokainen uusi sukupolvi voi sen omalta kohdaltaan omistaa siinä iässä, jolloin ihanteet alkavat riisua naamareitaan.

"Papin tytär" on runebergiläisin kaikista Ahon kirjoista. Se on sitä klassillisen yksinkertaisen sommittelunsa puolesta ja osaksi myöskin pappilaelämän ja luonnon kuvauksissaan. Se Runebergin teoksista, joka ensi sijassa tulee mieleen, on "Hanna". Mutta kun Runebergin runoelma on keveästi uneksittu juhannusidylli, on Ahon novelli loukattua oikeudentunnetta väreilevä, pohjaltaan pessimistinen kertomus. Kuinka paljon lähempänä meitä onkaan Ahon novelli. Luulen, että moni, joka ihailee Hannaa, salaisesti rakastaa enemmän Papin tytärtä.

Suomalaisen kirjallisuuden lukuisista verrattomista lapsi-kuvauksista ovat "Papin tyttären" alkuluvut kaikkein tuoksuvimpia ja tuoreimpia. Tämän alan suuri mestarihan on Teuvo Pakkala, ja jos Aholla tässä erikoislajissa on joku voittaja, niin on se juuri "Lapsia"-kokoelman, "Pienen elämäntarinan" ja "Pikkuihmisten" tekijä. Mutta niin verrattoman aidolta ja herkältä tuntuu Ahon lapsikuvaus, että sen valtoihin antautuu ehdottomasti. On ihmeteltävää, missä määrässä Aho todella tuntuu voineen katsoa lapsensilmillä luontoa ja maailmaa. Lapsen realistisesti valveutuneet pikkuhavainnot yhtyneinä kypsymättömiin epämääräisiin mietelmiin ovat m.m. erinomaisella tavalla edustetut novellissa. Tässä suhteessa parhaita kohtia on kuvaus seljällään koivujen alla makaavasta kymmenvuotiaasta ja hänen ajatuksistaan. Hienosti on niinikään esitetty rakkauselämän hiljainen herääminen Ellissä. Kirjan ehkä unohtumattomin episoodi on kuitenkin kuvaus ylioppilaan kapuamisesta kellotapuliin yhdessä Ellin kanssa, missä hän pukee sanoiksi Ellin koko vapauden- ja onnenkaipuun. Ja minkälaisiksi sanoiksi? Tuskin voi ajatella mitään vähemmän syvämietteistä ja nuorekkaan yksinkertaisempaa kuin ovat ne huudahdukset, joita Elli imee ylioppilaan huulilta kuin taivaallista mannaa: "— Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa… Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin… rohkeihin otteluihin… pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista… j.n.e." Näin yksinkertainen on se uskontunnustus, johon mahtuu Ellin koko sydämen kaipuu. Mutta näiden koruttomien sanojen innostuneessa vilpittömyydessä on juuri niiden hienous ja voima. Jokainen nuoruus löytää niissä helposti itsensä. Hieno vaisto on ohjannut kirjailijaa, kun hän on pidättynyt panemasta ylioppilaansa suuhun mitään yksilöllisesti erikoista tai syvämietteistä.

"Papin tyttären" ilmestyessä lausui arvostelu siitä m.m.: "On niinkuin kerta olisi saanut omalla kielellään lukea sitä mitä on niin usein nauttinut ulkomaan kirjallisuudessa, tuota suurta, syvää, tutkivaa romaania, joka käy sydämeen ja pakottaa elämään mukana, joka ilmestyy eri muodoissa eri kansoissa, mutta kaikkialla vaikuttaa ja puhuu samaa sydämen, tutkivaisen ihmishengen kieltä." Yhä edelleen kestää meidän silmissämme Ahon nuoruuden mestarinovelli vertailun parhaan ulkomaalaisen kertomataiteen kanssa. Sen tekijä on virheetön taiteilija niinkuin Maupassant ja herkkä ihmissydämen kuuntelija niinkuin Daudet ja Goncourt-veljekset. Meille on hänessä lisäksi jotain, jota ei kenessäkään muukalaisessa: kielenkäytön lyyrillinen sydämellisyys, joka tuntuu niinkuin pehmeä hyväily kulkevan esineiden yli, joihin se koskettaa.

Sellaisesta kirjasta kuin "Papin tytär" olemme syystä ylpeitä ja kiitollisia.

J. SILJO.

Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja" ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.

Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä, sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.

Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin "Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän. Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset ja uhmat.

Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi, että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha. Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä, niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta" pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi runossa suorittaa hän vaalinsa:

Polta rantaan varmat laivat, unhoon peitä mennehet säästä paluun häpeet, vaivat, heikot askelet!

On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä runoilijassa, spartalaista ja samalla — kristillistä. Ei ole helppo sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen, että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä. Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan jälkimäisestä muutamia säkeitä:

Herra, vielä armon anon, Herra, vielä voimas suo: tuta tahdon elon janon, tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää, ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon", hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja "välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään "kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo paisuvine loppu-akkordeineen:

ELÄMÄN KEMUT.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai. Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäis juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu. Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa. Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä — niin m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan" —, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen "Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä viimeisen:

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin esiin piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.

Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen "Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon, nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason. Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä mailleen:

Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi —? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää, maata.

En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen riviin — "minä aaltoja, tuulia paimensin" —, näen ikäänkuin itse meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.

Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty, josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan — leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että "voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin" puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä, tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus — harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin Shakespeare-kääntäjän haudalle.

En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle, totiselle ja ankaralle runolaadulle:

Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan, sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.

F.E. SILLANPÄÄN ESIKOISTEOS.

F.E. Sillanpää on uusi nimi kirjallisuudessamme ja osaksi uusi tyyppikin — ansioineen, rajoituksineen.

Hän on epäilemättä lahjakkaisuus, jopa siinä määrässä, että tekisi mieli arvostelijana heti käydä käsiksi hänen rajoituksiinsa ja puutteihinsa, koska ne hänen kieltämättömiä kirjallisia ansioitaan vastaan näkyvät niin mielenosoituksellisen selvinä ja huomiotaherättävinä. Seuratessaan tämän puoli neljättä sataa sivua käsittävän esikoisteoksen loppumattomia lyyrillisiä ja pseudolyyrillisiä vuodatuksia, joissa aitous ja teennäisyys, runous ja kirjallisuus yhtämittaa, itsepintaisesti, sivu sivulta riitelevät keskenään, tuntee lukija usein halua protesteerata, halua tehdä sivunlaitoihin rumentavia muistutuksia ja vastaväitteitä. Sillanpäällä on hiukan vaarallinen tapa kutsua — pienillä kaunopuheisilla eleillä — siellä täällä lukija osalliseksi juoneensa ja sen kehittämiseen ja lukija voi puolestaan tuntea tämän johdosta kenties kaksinkertaista halua todella tarttua, siellä täällä, kynän varteen. Jollei muussa tarkoituksessa, niin pyyhkiäkseen.

Tämä Sillanpään esikoiskirjan herättämä mielenkiinto, joka voi kutsua esiin lukijassa näinkin aktiivisia haluja, todistaa, että teos ei ole tavallisen vasta-alkajan. Itse asiassa etsii "Elämässä ja auringossa" muotoa hyvin omalaatuinen taiteilijatempperamentti. Sen erikoisuus ja tavallaan myöskin voima on meidän oloissamme harvinainen eroottisuus. Tekijän mielikuvamaailma kiertää melkein yksinomaan rakkaus- ja vaistoelämän aistimusten ympärillä, kaikki muut perspektiivit ovat ainakin päähenkilöiden kuvauksessa tukossa. Hänen sankarinsa ja sankarittarensa — Elias, Lyyli, Olga — elävät kaiken aikaa joutilaassa dolce far niente-tilassa, eräänlaisessa puoli-unessa, mistä he havahtuvat vain tuntemaan rakkauselämän aistimuksia tai, mikä tapahtuu sangen usein, älyllisesti erittelemään ja lajittelemaan näitä tuntemuksiaan. Niinkuin yleensä kirjailijoilla, jotka eroottisessa uskontunnustuksessa näkevät elämän syvimmän sisällön ja viisauden, niin laajenee Sillanpäälläkin rakkauden tunne jonkunlaiseksi kosmilliseksi jumalanpalvelukseksi, johon luonto ja itse taivaankappaleetkin ottavat osaa (mihin m.m. kirjan nimikin viittaa). Se tapa millä Sillanpää, varsinkin kirjansa alkupuolella, on kuvannut sitä luonnonelämää, joka kehystää hänen henkilöidensä rakkautta, on luonut tämän esikoisteoksen parhaat, mieleenpainuvimmat sivut ja yksityiset runokuvat. Miten kukat puhkeavat kevätpäivästä toiseen, miten linnut lentävät, miten varjot lankeavat, miten tuuli humisee, miten kuu keinuu taivaalla — kaikesta tästä on Sillanpäällä runsaasti omilla silmillä nähtyjä havaintoja ja lyyrillisiä mietelmiä. Hänen luonnontajulleen erikoista on sen kiintymys näennäisesti pieniin ja yksityisiin ilmiöihin ja esineihin. Hänellä ei tunnu olevan kykyä antautua ilman refleksionia luonnontunnelmaan, niinkuin esim. Juhani Aholla, ei myöskään taitoa piirtää plastillisesti ja havainnollisesti kokonaismaisemaa niinkuin esim. Maila Talviolla. Sillanpään sekä tunnelaatu että tekotapa on tässä suhteessa äärimmäistä impressionismia. Hänen huomionsa kiintyy yksityiseen kasviin, oljenkorteen, hyönteiseen, kiveen tavalla, joka jossain määrin muistuttaa lapsen tai luonnonihmisen uteliasta mielenkiintoa sitä kohtaan, mihin hänen silmänsä sattumalta osuu. Usein ovat nämä hänen luonnonhavaintonsa sovitetut teoksen pääjuoneen, rakkauskuvaukseen, ja silloin muodostavat ne ikäänkuin tuoksuvan ilmakehän sen ympärille, mutta toisinaan tuntuvat ne olevan siitä kokonaan erillään tai ovat ne siihen aivan mielivaltaisesti liitetyt. Jälkimäisessä tapauksessa raskauttavat ne vain kertomuksen muutoinkin hidasta kulkua ja vaikuttavat hajoittavasti lukijan mielenkiintoon. Vahvin on tunnelma kirjan alussa — ensimäiset sivut ovat tässä suhteessa aivan verrattomat —, loppupuolella tai oikeammin jo keskivaiheilla alkaa mielestäni teoksen sisäinen kiinteys löyhtyä ja raukeaa muutamilla sivuilla melkein kokonaan ylimalkaiseen mietiskelyyn ja verraten hedelmättömiin kirjallisiin käänteihin.

Sillanpään esikoisteokselle on nim. ominaista, että se, luonnonraikkaista lyyrillisistä yksityiskohdistaan huolimatta, on kokonaisuutena arvostellen sangen "literäärinen" kirja. Tekijä kantaa usein esiin kuin tarjottimella erikoisuutensa, hän ei siitä itse ole suinkaan tiedoton. Hän ei myöskään unohda valmistaa meitä, milloin jotain erikoista on odotettavana. Hän kirjoittaa esim. näin: "Kertomus alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut." Tai: "Kuvitelkaamme tässä taitteessa taas tekevämme Eliaksen olennon läpi pienen leikkauksen." Tai: "Meillä… on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan." Ja kun hän on johdattanut kaksi nuorta ihmislasta juhannusyössä pariksi tunniksi aittaan — kohtaus on kirjan ratkaisevin tapaus —, kääntyy hän hienotunteisesti ovelta, vakuuttaen, ettei "ole maukasta seurata noita nuoria ihmisiä suljetun oven taakse", mutta lupaa samalla, että "tulee kyllä vielä enemmän kuin tarpeeksi aikaa eritellä näiden kahden tunnin tapauksia." Kaikki tällainenhan on "kirjallisuutta" sanan karkeimmassa mielessä.

Sillanpään kirjassa kasvavat saviheinät ja villiruusut rinnan. Jos äskeiset näytteemme olivat rikkaruohoja, niin ovat seuraavat epäilemättä katsottavat kukkasiksi. "Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua." "Siellä istuu rastas eräässä latvassa ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rusotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset soreat kädet, näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään." "Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, ne lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla ketoaukeamalla lekottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivunlatvaa on yksi lehvä kellastunut. Tämä on kesää." Tekijälleen kuvaava, vaikk'ei esteettiseltä arvoltaan ehkä yhtä ehdoton, on niinikään seuraava palanen: "Sellaisen pienen kukanterän (veronican) muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu." (Jossain määrin analoogisena mielikuvana tulee muistaneeksi Topeliuksen tunnettuja säkeitä: naturens gröna tankar — i blåa vågornas hamn.)

Sillanpään esikoisteoksen impressionistinen laatu houkuttelee lukijaa vavahtelemaan yksityiskohdissa. Jos koetamme kerätä vaikutelmamme kirjan henkilöhahmoista, on siitä vaikeampi antaa kokonaisarvostelmaa. Plastillisesti luovaa mielikuvitusta Sillanpäältä nähdäkseni vielä suurelta osalta puuttuu. Hänen henkilönsä ikäänkuin liukenevat omiin tunnelmiinsa ja psykoloogisiin itse-erittelyihinsä, heistä ei jää lukijan mieleen mitään kiinteää kokonaista kuvaa ajattelevina, tahtovina ja toimivina ihmisinä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin Taaven, renkipojan, kuvaus, joka on mielestäni aivan mestarillinen rehevässä ja eloisassa tuoreudessaan. Tämän harvoilla piirteillä kuvatun tyypin takaa aukenee näköaloja kokonaisen yhteiskuntaluokan, renkipoikien, elämään. Päähenkilö, Elias, on eräänlainen myöhästynyt Werther, jonka hiutuvissa rakkauskuvitelmissa rococo'n keikaileva sirous tuntuu vaihtuneen ikäänkuin slaavilaiseen tapaan erittelevään ja psykologisoivaan sanamaalailuun. Myöskin kirjan naishenkilöissä on jotain, joka tuo mieleen venäläisiä romaaneja, jopa niinkin dekadenttisia kuin Artsybashewin. Mutta vaikkakin henkilökuvat näinollen ovat jääneet hiukan epämääräisiksi, on sanottava, että tekijä niissäkin osottaa aina voimaansa, milloin hän joutuu rakkausaistimusten alalle. Aivan verraton on hän varsinkin kuvatessaan kahden ihmisen rakkauskokemuksissa kohtauksia, tilapäisiä lähestymisiä, jolloin "ei mitään tapahdu ja kuitenkin tapahtuu".

"Elämä ja aurinko" on hyvin ansainnut sen huomion, minkä se on arvostelun taholta saanut osakseen. Sen tekijällä on oma estetiikkansa ja hän pitää kiinni sen eriskummaisuuksistakin itsepintaisuudella, joka melkein kutsuu esiin kunnioituksen tunteita. Hän antaa usein kylmän luonnontieteellisen havainnon käydä luonnonnäkemyksestä, älyllisen erittelyn mielialasta, fysiologian psykologiasta. Hänen teoksensa on kuin nuorenmiehen päiväkirja, kuumissa, ehkä myöskin hiukan joutilaissa aivoissa syntynyt, helteisinä päivinä ja valoisina öinä, lyhyenä ajanjaksona, joka kuluu koivunlehden puhkeamisesta sen kellastumiseen. Hän on ehkä vielä liian kalevalaisesti monisanainen, mutta hänen lukuisien kirjallisesti paisutettujen sivujensa keskeltä tapaa verrattoman kiinteitä ja tuoreita yksityiskuvauksia. Kuka osaa niinkuin hän kuvata kylän raitteja ja kaikkea sitä salamyhkäistä, mikä niillä kesäyössä tapahtuu? Ja kuka osaa niinkuin hän laulattaa rastasta, kun pojat kulkevat yöjalkaan?

Sillanpäällä on oma erikoisuutensa, oma tempperamenttinsa, joka tekee, ettei hänen "Elämänsä ja aurinkonsa" huku kirjojen tulvaan.