ÉMILE VERHAEREN JA HÄNEN VIIMEINEN RUNOKOKOELMANSA.

Lähinnä Nobel-palkintoa, on kuolema, kuten tunnettu, se huomionosoitus, joka helpoimmin tuo runoilijanimen ihmisten huulille.

Verhaeren ei koskaan päässyt Nobel-palkintoon saakka, vaikka hän kyllä useamman kerran lienee ollut ehdokkaana, mutta hänen kuollessaan, viime vuodenvaihteessa, tiesi koko Europpa, että se oli menettänyt yhden suurimmista runoilijoistaan, ehkäpä ajankohtansa voimakkaimman, alkuperäisimmän lyyrikon.

Mikä oli tämän belgialaisen runoilijan erikoisuus — hänen nimeäänhän ympäröi jo hänen eläessään eräänlainen vaarallisen houkutteleva, joskaan ei riidaton kunniakehä, niinkuin usein niiden nimiä, jotka tuovat jotain uutta maailmaan?

Eräs hänen maanmiehistään antoi hänestä aikoinaan sen mainesanan, että hän oli se runoilija, joka "käsitteli" lauluissaan laivoja, rautateitä, sähkölennätintä ja telefoonia. Tämä, tuskin aivan ystävällisessä mielessä lausuttu karakteristiikka pitää paikkansa, jos siihen lisäämme, etteivät Verhaerenin runolle olleet vieraita myöskään idyllisessä rauhassa nukkuvat maalaiskylät, jotka heräävät valppaiden kukkojen kieuntaan, työteliäät, asfalttituoksuiset suurkaupungit, hiljaiset ja hartaat munkkiluostarit, iloiset markkinat eli kermessit ja flaamilaispoikien lemmenseikkailut. Niinkuin vain kotiseutunsa vanhat maalarit oli Verhaeren perehtynyt elämän koko kirjavaan vilinään, hänen runoutensa on mitä parhain todistus hänen itsetunnustuksensa vilpittömyydestä, kun hän sanoo, että hänen, elääkseen sopusoinnussa sydämensä kanssa, täytyy ihailla kaikkea. Jokapäiväisimmätkin ja näennäisesti mitä proosallisimmat ilmiöt: lakeuden halki viiltävä juna, hyvinvoivan flaamilaistalon kellari maitoruukkuineen ja laesta riippuvine siankinkkuineen, sammalta ja köynnöstä kasvavat vanhat jyväaitat ja myllyt, belgialaiskylän karjatalous lehmineen päivineen — kaikki muuttuu juhlaksi hänen silmissään, kaikki on hänelle yhtä rakasta ja kaunista. Elämän näky hänen ympärillään vangitsee kaikki hänen aistinsa, se on hänelle aina tuore ja uusi niinkuin lapselle, joka alinomaa löytää uutta ihmettelyn aihetta. Hän on Teniersin, Doun, Jan Steenin — myöskin Rubensin — täysverinen jälkeläinen. Jos nämä vanhat flaamilaiset mestarit olivat maalatessaan toisinaan myöskin runoilijoita, niin on Verhaeren sensijaan runoillessaan usein, ehkäpä useimmiten myöskin maalari. Hänen säkeensä luovat tavallisesti mitä yksityiskohtaisimmalla realismilla nähtyjä, havainnollisia kuvia, toisinaan suorastaan hekumoiden väreissä.

Mutta myöskin henkisen työn ja toiminnan aloille retkeilee tämän runoilijan mielikuvitus. Hän ylistää ajattelijoita, "jotka ampuvat hopeisia nuoliaan probleemien korkeampiakin huippuja kohti", ja runoilijoita, "joiden ruumiissa sykähtelee vielä, niinkuin ihmiskunnan alkuaikoina, kaikkeuden rytmi". Vanhat maalarimestarit terveine ja voimakkaasti aistillisine elämänihanteineen ovat niinikään usein hänen juhlivien säkeidensä esineinä. Kerta toisensa jälkeen palaa hän kuvailemaan heidän taiteensa voimaa ja heidän patriarkaalisia elämäntapojaan, unohtamatta heidän vaimojaan, joista hän sanoo värikkääseen tapaansa, että he olivat "punaisia verestä ja valkeita lihavuudesta." Hän ylistää luovaa henkeä ja hedelmällistä aistillisuutta ja hän muistelee kaihomielellä renessanssin kuumaverisiä naisia, jotka eivät tunteneet rakkautta roskakirjallisuudesta ja joille Venus de colportage oli vieras jumaluus.

Puhdasta, persoonallista lyriikkaa siinä mielessä kuin tämä sana tavallisesti käsitetään germaanisissa maissa ja meillä, ei Verhaerenin runous yleensä paljoakaan sisällä. Ulkopuolinen todellisuus ottaa hänen runoudessaan niin suuren tilan, elää niin värikkäänä ja äänekkäänä hänen säkeissään, että se tuntuu usein ikäänkuin tukahduttavan lyyrillisemmän, yksilöllisemmän runosuonen. Tämä realisen elämän ylivalta Verhaerenin runoudessa ei halveksi mitään aiheita, kaikki on sille samassa määrässä mielenkiintoista, ja voineepa sanoa, että Verhaeren on tavallaan laajentanut lyriikan piiriä, tuomalla siihen realistisia sanoja ja käsitteitä, joita vain harvoin tapaa edes Zolan romaanien uskalletuimmilta sivuilta. Saattaapa hän käsitellä virheettömässä sonettimuodossa kaikkein epärunollisimman kotikarjan ulkonaista muotoa ja sisäisiä elämyksiä. Petrarca kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi mihin tarkoituksiin hänen flaamilainen virkaveljensä käyttää sitä runomuotoa, jonka avulla hän kerran teki Lauransa kuolemattomaksi. Kieltämätöntä onkin, että Verhaerenin aiheet usein, varsinkin alkuaikoina, jolloin hän runsaammin käytti akateemisia runomittoja, viiltävät sitä muotoa vastaan, johon ne ovat valetut. Myöhemmin on Verhaeren yhä suuremmassa määrin alkanut viljellä vapaita, vaikkakin loppusoinnullisia, mittoja, jotka tuntuvat paljon paremmin sopivan hänen perin uudenaikaiselle runottarelleen.

Mutta vaikka maalauksellinen aines onkin näin vallitsevana Verhaerenin runoudessa, puhuu siitä kuitenkin aina yhtenäinen filosoofinen maailmankatsomus. Verhaeren tunnustaa panteismia, runoilijain uskoa. Ulkonainen esineellisyys kuvataan hänen säkeissään niin tulisella voimalla, että se muuttuu läpinäkyväksi, muuttuu vertauskuvaksi, paljastaa takanaan elämän ikuisen voiman, jumaluuden, joka etsii itselleen tuhansia muotoja, mutta aina on sama, esiintyen ruohonkorressa, joka kevätsateessa nostaa virkistynyttä varttaan, tähdissä, jotka kulkevat määrättyjä ratojaan avaruuden hiljaisuudessa, yhtä hyvin kuin paimentytössä, joka aamu-unisena nukahtaa suuren puun alle, turvaten luonnon äidinhelmaan, hyönteisten kerääntyessä, hänen ruumiinsa lämmön houkuttelemina, hänen kasvoilleen ja hänen paljaille jaloilleen. Luonto ja kulttuuri ovat yhtä Verhaerenin runoudessa, molemmissa näkee hän jumaluuden jäljet. Hänen oma minuutensa ikäänkuin hukkuu hänen katsomuksensa hartauteen ja suuruuteen. Ehkäpä keskeisin ajatus hänen runoudessaan on se, mikä monella tavalla toistuu hänen filosoofisimmassa kokoelmassaan "La multiple Splendeur" (Monenkertainen kirkkaus, v:lta 1906): "En voi enää erottaa maailmaa itsestäni."

Uusimmalla ajalla, meidän ajallamme, on ollut hienompia ja herkempiä lyyrikoita kuin Verhaeren, on ollut persoonallisempia ja syvempiä, mutta ei varmaan ketään, joka olisi samalla rakastajan intohimolla kuin hän syleillyt hetken monikirjavaa elämää. Niinkuin vain harva runoilija on hän perehtynyt ihmislasten arkiseen askarteluun maan kamaralla ja laulanut hurmaantunein sanoin kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tarjoo jokaiselle hänen matkallaan kehdon ja haudan välillä. Niinkuin vain Alankomaan vanhat mestarit on hän osannut tehdä meille rakkaaksi meidän ympäristömme ja koko avaran maanpinnan, meidän suuren kotimme.

Kas tässä pieni näyte runokokoelmasta "Toute la Flandre" (Koko
Flanderi, v:lta 1911):

Kevään valveutuminen.

Jo kiekuu kukko kaula ojonaan ja häärii kanatarha herääväinen ja auringossa harhaa mettiäinen ja etsii, ennen aikaa, kukkiaan.

    Pois maille Pohjan korppi hankkien
    nyt huutaa jäähyväiset käheästi.
    Mut Flander toukotöihin kiihkeästi
    käy kylväin alla ilmain sinisten.

    Ja apila ja vehnä vakoihin
    kuin kultahiekka vierii verkallensa,
    ja kiuru, toivon lintu, lauluinensa
    se vastaa toukoväen toiveihin.

    Ens kerran jälkeen kolkon talvisään
    taas karjat laitumille samoilevat,
    kuin hullut vasikat ne kisailevat
    päin kenttiä ja puita töytäissään.

    On nousseet kyyhkylinnut lentohon.
    Kuin on niiden siivet välkkyväiset!
    Maan pinta, ilma elon-täyteläiset
    on sateesta ja armost' auringon.

Myöskin romanttisempia sointuja helähtää silloin tällöin Verhaerenin lyyrasta. Seuraava pieni runo sikermästä "Muutamia kylälauluja" (v:lta 1913) muistuttaa pohjoismaista kansanromanssia tai Heinen kaihomielisimpiä pieniä rakkausrunoja.

Kaksi kuninkaanlasta.

Oli kaksi lasta kuninkaan, vesi eroitti heidät toisistaan, vesi syvä, ja silta ainoinen niin oli hämärän kaukainen.

He lempivät. Miksi? Siksi vaan vesi ett' oli syvänä uomassaan ja että he sillan ainoan ties olevan äärillä maailman.

Verhaerenin viimeinen kokoelma "Sodan punaiset siivet", Les Ailes rouges de la Guerre, jonka nimi kyllin selvään ilmaisee kirjan sisällön ja aiheen, on paras, voimakkain, persoonallisin maailmansodan inspiroima kaunokirjallinen teos, jonka allekirjoittanut on lukenut. Sodan tuska ja kauhu, kuoleman hävitys ja suuruus on siinä eletty niin pelottavalla voimalla kuten vain se voi elää, joka, niinkuin Verhaeren, on rakastanut elämän turvallista askartelua, toimeliasta luovaa työtä, maalaistalojen patriarkaalista rauhaa ja suurkaupunkien kiivasta kamppailua edistystä kohti, voittoon luonnonvoimien yli. On jotain samalla kertaa traagillista ja voitollista säkeissä, joilla Verhaeren tunnustaa uskonsa ihmisajatukseen keskellä hävityksen kauhistusta ja aseiden raatelua. Hänen runonsa ei ole edes synkimpänä tuskan hetkenä menettänyt kykyään nähdä suuresti, nähdä myöskin hetken yli. Hänen säkeidensä lyyrillinen lämpö ja voima on pysynyt ehtymättömänä, siitä huolimatta, että historian hetki on niin väkivaltaisella tavalla lyönyt rikki hänen vanhan soittimensa ja tehnyt hänestä, hedelmällisyyden, elämänilon, työn laulajasta sodan kärsimysten runoilijan. Niinkuin Arnold von Winkelried, Sveitsin mies, tuntuu hän keränneen omaan rintaansa ne tuskan piikit, jotka ovat olleet ojossa hänen maataan ja hänen maanmiehiään kohti. Hän on sodan päivinä kärsinyt jokaisen kärsivän maanmiehensä kanssa niinkuin hän rauhan aikoina oli iloinnut kaiken kanssa, mikä hänen kauniissa isänmaassaan ja koko avaran maan pinnalla iloitsi, toimi ja teki rauhan hedelmällistä, luovaa, ihanaa työtä. Ja mitä muuta voikaan runoilijakutsumus olla kuin kerätä ihmiskunnan tuskan aikana kaikki tuska ja ilon päivinä kaikki ilo rintaansa ja kajahduttaa ne monikertaisina takaisin maailmaan, kaikille, jotka ymmärtävät runon rohkaisevaa, sydämiä vilvoittavaa kieltä?

TUTKIMUS GUSTAF FRÖDINGISTÄ.

Ruotsalaisen tri John Landquistin "sielutieteellinen ja kirjallishistoriallinen tutkimus" Gustaf Frödingistä, viimeisten vuosikymmenien enimmän luetusta lyyrikosta pohjoismaissa, kuuluu sisältönsä puolesta kaikkein painavimpiin teoksiin mitä joulun aikoihin saapui kirjakauppoihimme Pohjanlahden takaa. [John Landquist: Gustaf Fröding. Albert Bonnier, Stockholm, 1916.] Kirja on omiaan herättämään meilläkin mielenkiintoa, ei ainoastaan Frödingin takia, joka kuten tunnettu on saavuttanut Suomessa niin suuren suosion että jo kaksi valikoimaa hänen runoistaan on käännetty kielellemme, vaan myöskin ja ehkä etupäässä siitä syystä, että tämä teos tuntuu psykoloogisessa erittelyssään tavanneen eräitä hermosolmuja, jotka usein värähtävät elinvoimaisen lyyrillisen runouden alla.

Gustaf Fröding kuoli puoli vuosikymmentä sitten noin viidenkymmenen vuotiaana, mutta jo kauan sitä ennen oli vaikea hermotauti tai oikeammin mielisairaus eristänyt hänet ihmisistä ja aktiivisesta, toimivasta elämästä. Hänen sairautensa juuret ulottuvat kauas taaksepäin ajassa, ehkä runoilijan lapsuuteen saakka, mutta taudistaan huolimatta oli hän tuottelias kuolemaansa asti, pitempiä tai lyhempiä väliaikoja lukuunottamatta, jolloin hänen henkiset kykynsä olivat pahimmin lamassa. Vielä muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, siis vuosikausien sielullisten pakkotilojen jälkeen, kirjoitti hän yhden ihanimpia runojaan. Fröding hermosairaalan avuttomana potilaana, tämä elämän ja rakkauden apollooninen laulaja, tämä kirkasälyinen oppositsionimies, tämä kielen verraton taituri synkkien pakkotilojen ahdistamana, "pahan hengen riivaamana" ja kuunnellen olemattomia ääniä hiljaisuudessa — vastakohta tuntuu ensi hetkessä todella hämmästyttävän suurelta. Vaistomaisesti nousee huulille kysymys: missä ovat taudin merkit tässä sädehtivässä lyriikassa? voiko se mikä on juureltaan ja ytimeltään sairas kantaa terveen hedelmän? onko tämä runous syntynyt mielisairauden inspiroimana vai onko se syntynyt taudin uhallakin, taistelussa sitä vastaan? mitä mittaa, mitä arvosteluperustetta on meillä enää terveydelle ja sairaudelle taiteessa, kun se mikä tuntuu yleispätevimmältä, elinvoimaisimmalta ja kirkkaimmalta pohjautuu epänormaaleihin sieluntiloihin, on imenyt tenhonsa kärsimyksistä ja varjoista?

Näihin ja samantapaisiin kysymyksiin etsii Landquist kirjassaan vastausta. Hänen teoksensa ei ole mikään tavallinen runoilijaelämäkerta, vaan sarja sielutieteellisiä esseitä, joissa tekijä koettaa eri puolilta lähestyä sitä mikä Frödingin runoudessa ja persoonallisuudessa tuntuu keskeisimmältä ja oleellisimmalta. Lähtien muutamista helposti havaittavista erikoisuuksista hänen mielle- ja tunne-elämässään tunkee Landquist kieltämättä usein sangen pitkälle niihin mieskohtaisiin elämyksiin — todellisiin tai kuviteltuihin —, jotka antavat Frödingin runoille niiden psykologian ja värin. Yhden käytännöllisen kokemuksen saamme jo päällisin puolin seuratessamme Landquistin menettelytapaa, kokemuksen, jota meilläkin sopii kirjallisuus- ja taidetuomareille suositella: me opimme hänen esitystään seuratessamme näkemään, miten varovaisesti on sellaisia arvoja kuin "terveys" ja "sairaus" taidearvostelussa käsiteltävä, jollemme tahdo tiilikivellä tappaa kärpästä lähimmäisemme päälaelta, käyttääksemme Kierkegaardin kuvaa. Sairaus ja terveys taiteessa ovat liian yhdistettyjä, monimutkaisia käsitteitä, jottei porvarillisesti hyvinravittu, normaalinen keskinkertaisuus, käyttäen itseään mittapuuna, helposti niitä pidellessään joutuisi ylivoimaisten tehtävien eteen. Viimeistä sanaa ei henkisen kulttuurin terveys-arvoa mitatessa ole luonnollisesti myönnettävä lääkärillekään, joskin hän osaltaan voi usein valaista ja selittää monta tähän alaan kuuluvaa erikoiskysymystä. Kuinka pitkälle yksipuolinen lääkärinäkökanta voi viedä henkisiä ilmiöitä arvostellessa, sitä osottaa m.m. erään müncheniläisen aesculapiuksen tutkielma, jossa vetoamalla Otto Weiningerin sydämentykytyskohtauksiin ja muihin siihen verrattaviin taudinoireihin todistettiin Weiningerin koko tuotannolla olevan merkitystä vain hullujenhoidon alaan kuuluvana tapauksena! Yhtä hullunkurinen on toiselta puolen kieltämättä pitkätukkaisten jälki-nietzscheläisten romantinen lapsenusko, että tie nerollisuuteen on sama kuin hulluuteen ja että välttämätön valtakirja niinkutsuttuun taiteilijamaailmaan on kyky voida osottaa itsessään ainakin jotakin eriskummaista, jollei muuta niin luonnonvastaisia paheita tai teeskenneltyjä intohimoja. Molemmista näistä yksipuolisuuksista on ruotsalainen tutkija pysynyt täydelleen vapaana. Hänen selityskokeensa eivät perustu minkäänlaisille teoreettisille ennakko-otaksumisille, hän ei liioittele taudin merkitystä Frödingin runouden syntymähistoriassa eikä myöskään poleemisessa mielessä koeta eristää Frödingin tuotantoa niistä sieluntiloista, joita runoilija tautinsa aikana koki.

Sattuvasti osottaa Landquist, ettei hän asettamalla Frödingin runouden yhteyteen hänen mielisairautensa kanssa suinkaan vähennä Frödingin lyriikan arvoa tai sen yleispätevyyttä. "Käsityksemme mukaan on nim. Frödingin runous olennaisimmalta osaltaan ilmaus hänen terveen minänsä taistelusta sairautta vastaan. Kärsimys on opettanut häntä kunnioittamaan ja esittämään hyvän ja terveen elämän ihannetta. — Mutta silloinkaan, kun Fröding tulkitsee enemmän tai vähemmän sairaita elämyksiä, ei hänen runonsa ole menettänyt pätevyyttään eikä kykyä temmata meitä mukaansa. Sielullisesti sairaat henkinet tilat, ainakin senlaatuiset, keveämmät, joita pääasiassa kohtaamme Frödingin runoissa, tai taistelut sairaita mielialoja vastaan, eivät ole muuta kuin suurennusta normaalisen sielunelämän kokemuksista." Ja toisessa yhteydessä sanoo tekijä: "Ei ole yksinomaan etu tässä kärsimysten maailmassa olla henkisesti ja ruumiillisesti liian terve. Terveys tuntee vain itsensä, mutta sairaus tuntee sekä sairauden että terveyden. Terveys on usein pelkurimainen: se pakenee kärsimystä ja kieltää myötätuntonsa. Terveys on itsekäs: se sulkee itsetyytyväisyydessään silmänsä, se täyttää itsensä itsellään, omilla iloillaan ja toiveillaan. — — Raskasmielisyyden leimaamalla elämänkatsomuksella on paremmat edellytykset löytää totuus olemassaolossa. Raskasmielisyys ei väisty elämän tieltä, vaan pitää tarkasti silmällä elämän katoavaisuutta, tuskaa ja puutteellisuutta. Raskasmielisyys pitää kirjaa elämän hukkaanmenneistä mahdollisuuksista ja kätkee uskolliseen muistiinsa kaiken ihanan, joka on kadonnut."

Ainoastaan hyvin harvoin, julkaistuista runoista ehkä vain parissa kolmessa, voi huomata, että tauti on heikontanut tai väärentänyt runoilijan arvostelukykyä. Sensijaan on se luonnollisesti vaikuttanut määräävästi hänen tunne- ja mielikuva-elämänsä suuntaan ja väriin. Se teki hänestä "muukalaisen elämässä", kehitti sairaalloisen herkän oman-syyllisyyden tunteen ja kasvatti ennen kaikkea hänessä rikkaan, erinomaisen monivivahteisen unielämän, missä hän löysi korvausta sille todellisuudelle, joka oli häneltä kielletty. Ensimäisiä niistä maailmoilta, joiden lumoihin hänen mielikuvituksensa joutui, olivat Walter Scottin ritari- ja linnanherra-romantiikka sekä "Tuhannen ja yhden yön" itämaalaiset seikkailutarinat. Myöskin Vanhan Testamentin aihepiiriin oli hän jo varhain perehtynyt ja siltä pohjalta runoili hän, kuten tunnettua, muutamia vakavimmista, suurpiirteisimmistä runoistaan. Kun hän antaa mielikuvitukselleen vallan, vapautuu runoilija-potilaassa kaikki mikä hänessä on kovaa, miehekästä ja hallitsevaa ja sellaisina hetkinä pukeutuu hänen toteuttamaton elämänkaipuunsa Simsonin, Salomon, Cellinin, kuningas Erikin, sultaanin tai muinaisajan Jarlien hahmoon. Hänen hieno sivistyksensä ja herkkä vastaanotto-kykynsä sallii hänen kokonaan eläytyä vieraihin kulttuureihin, hän on yhtälailla kotonaan sulttaanin hovissa ja englantilaisessa ylimys-linnassa kuin vermlantilaisessa talonpoikaistuvassa. Hänen unensa avaa hänelle loppumattomia mahdollisuuksia. Se irroittaa hänet hänen taudistaan, tekee hänet vapaaksi, objektiiviseksi, antaa hänelle leikkivän huumorin, miehekkään myötätunnon lähimmäisiä kohtaan ja filosoofisen kaukonäköisyyden. Kun Strindberg kosti sen mistä hän sisimmässään tunsi jääneensä osattomaksi elämän harhakuvan kylmäverisellä paljastuksella, milloin hän ei kostanut anatemahuudoilla ja häväistysromaaneilla, niin kosti Fröding valloittamalla mielikuvituksessa, runon näyissä, monikertaisesti sen, mitä ei todellisuus ollut hänelle suonut.

Paljon jää tietysti niin yhdistetyssä persoonallisuudessa ja runoudessa kuin Frödingin tutkimukselta selittämättä. Minkätähden toisen samaa tautia potevan mielialat ja ajatusyhtymät jäävät voimattomiksi, sisäistä yhteyttä vailla oleviksi houreiksi tai pukeutuvat, niinkuin sairaalain päiväkirjat usein voivat osottaa, ajatuksettomiksi rytmi- ja riimileikeiksi — ja minkätähden juuri Frödingin tauti salli potilaan kerätä sairaat mielialansa ja tunnelmansa kristallikirkkaaksi, loogilliseksi, rohkeilla ja rikkailla soinnuillaan hiveleväksi runoksi? Minkätähden Frödingin onnistui säilyttää tautinsakin keskellä sisimpänsä koskemattomana, saavuttamattomana, niin että hänen runonsa suurimmalta osaltaan vaikuttaa raittiilta ja terveeltä? Joka näihin kysymyksiin voisi vastata, hän olisi ratkaissut yhden taiteellisen luomispsykologian vaikeimpia ongelmia.

Joka kohdassa ei ruotsalaisen tutkijan todistelu tunnu aivan yhtä vakuuttavalta. Kun hän koettaa riistää Frödingin erinomaisen kehittyneeltä syyllisyyden-tunteelta kaiken todellisen aiheen, on hän varmaan mennyt liian pitkälle — tehden sen kenties halussaan polemisoida Fredrik Böökiä vastaan, joka muistaakseni on puolustanut aivan päinvastaista olettamusta. Syventyessään Frödingin mielikuvamaailmaan ja koettaessaan sen avulla selittää runoilijan erikoisuutta, unohtaa hän liiaksi mikä alkuperäinen, perustusta laskeva merkitys rytmillä on runoudessa ja varsinkin sellaisessa kuin Frödingin, joka tuntuu juuri poljennollaan ja soinnuillaan laulavan itsensä lukijan muistiin. Kun Fröding esim. kertoo houreissaan kuullessaan Benvenuto Cellinin bassoäänen lausuvan sanat "några ussla maravedi", niin ei ole uskottavaa, että niinkään suuressa määrässä näiden sanojen aineellinen sisältö on inspiroinut runoilijaa "Benvenuton kostoon" kuin niihin sisältyvä ylpeä, uhitteleva rytmiaines.

Yleensä on sanottava, että Frödingin runoilijahahmo kasvaa ehkä entistäkin suuremmaksi Landquistin kuvauksessa, kun sen inhimillinen tausta, tuskan, kärsimysten ja taistelujen tausta, nyt alkaa piirtyä eteemme. Ruotsalainen tutkija lausuu kirjassaan rohkean väitteen että "henkinen kulttuuri on pääasiassa onnettomien työtä" ja että "poissuljetut ja heikot ovat ajatelleet ihmiskunnan suuret ajatukset." Olisi vaarallista vaatia näille väitteille yleistä pätevyyttä, mutta kieltämättä sisältävät ne paljon totuutta. Esteet, vastoinkäymiset aineellisessa maailmassa ovat usein ulkonaisena aiheena valloitusretkiin hengen maailmassa. Niin antoi Gustaf Frödingillekin hänen muukalaisuutensa ihmiselämässä, hänen kärsimyksensä ja tautinsa hänen ajatuksilleen ja mielikuvilleen niiden lyyrillisen nousun. Hänen runonsa kohoaa taudin ja kärsimyksen yli saavuttamattomana mieskohtaiselle tuskalle. Se on se voittosaalis, jonka runoilija tempasi kohtalolta taistellessaan sen pimeiden voimien kanssa.

SHAKESPEAREN JA CERVANTESIN PÄIVÄNÄ.

Samana päivänä, huhtikuun 23:na, 300 vuotta sitten saapui Styxin rannalle kaksi vaiherikasta vaeltajaa: toinen tuli pikamarssissa ja kuin uhmaten, ikäänkuin uusia seikkailuja hakien, toinen tuli miettivänä, verkkaan ja viipyen, ilman pelkoa ja ilman uhkaa. Toinen tuli Madridista Espanjassa, toinen tuli Stratfordista Englannissa, ja yht'aikaa astuivat he Karonin venheeseen. Kun he katsoivat taakseen elämän rannalle, näkivät he kulkeneensa pitkän tien, ylös vuorenrinteitä ja alas kuiluihin, ilojen ja kärsimysten kautta, toivoen ja epäillen, nousten ja langeten, ja he tunsivat, ettei mikään inhimillinen ollut jäänyt heille vieraaksi. He olivat rakastaneet ja vihanneet, he olivat yhtälailla istuneet viisaiden ja narrien pöydässä, he olivat yksinäisyydessä ajatelleet ja uneksineet, he olivat miekka vyöllä ja malja kädessä kulkeneet iloisissa Bacchus-kulkueissa ja jokainen hedelmä hyvän- ja pahantiedon puussa oli ollut heidän kättensä ulottuvilla.

Shakespeare ja Cervantes! Heidän tiensä yhtyivät kerran, kuolemassa, niinkuin tähtiradat joskus leikkaavat toisensa avaruudessa. Kalliimpaa lastia ei Karon ole soutanut kuoleman rannalle kuin sinä päivänä: niin paljon tietoa elämästä, niin paljon tietoa siitä salaperäisestä, samalla kertaa ylevästä ja naurettavasta pikkumaailmasta, jota sanotaan ihmiseksi. Selvemmin kuin kukaan toinen olivat he lukeneet niitä hieroglyyfejä, joita ihmissydän piirtää elämän kankaalle sinä lyhyenä kautena, jona sen on suotu lyödä, iloita ja kärsiä, mitata aikaa ja iäisyyttä, eikä itse Platon tietänyt elämästä enemmän kuin he.

Kuinka kalpeaksi jääkään kaikki se tieto, mitä käsitteet ja systeemit ja tieteen rakennelmat ovat meille välittäneet, verrattuna siihen mitä suuret runoilijat ovat antaneet, runoilijat, jotka itse elämän povelta ovat ammentaneet sanojensa totuuden ja tehon. Ihmiskunnan viisaudenkirjojen joukossa on suurimmilla runoteoksilla aina oleva ensi sija. Kuinka syvästi meihin tehookin esim. Salomon Sananlaskujen katkera, kokemuksissa terästynyt tieto kaiken turhuudesta tai Platonin dialoogien ajatuksen-kuutamokirkkaus ja rauha tai Kantin ja Laplacen pyörryttävät tähtinäyt tai Darwinin läpitunkeva katse luonnon kehityskulun uumeniin — aina tulemme löytämään suurista runoluomista, sellaisista kuin "Kuningas Lear" ja "Hamlet" ja "Don Quijote" ja "Faust" syvimmän vastauksen mielemme kysyntään ja levottomuuteen ja etsintään, ikäänkuin niissä kuulisimme itse elämän äänen puhuvan. Ja kuinka kauas ihmiskunta loittoneekin ajassa näistä runoluomista, palaa se aina niiden luo, niinkuin janoinen palaa lähteelle, mistä hän kerran muisti juoneensa kirkkainta, raikkainta ja puhtainta vettä.

Suuret runoilijat, joilla on kyky monistaa itseään, antaa lihastansa ja verestänsä elämää kymmenille ja sadoille ihmishahmoille ja -tyypeille, kansoittavat sen hengen yhteiskunnan, joka elää ajasta aikaan, jolla on omat kuninkaansa, omat prinssinsä ja narrinsa ja surevat äitinsä ja petolliset rakastettunsa — kaikilla ikuisuuden merkki otsallaan. Joku filosoofi sanoo, että ihmiskunta on kokoonpantu elävistä ja kuolleista ja että kuolleet ovat enemmistönä ja muodostavat vahvemman osan. Sellaisia "kuolleita" ovat Shakespeare ja Cervantes. He ovat ihmiskunnan todellisia hallitsijoita. Ajatukset, tunteet, näyt, runoluomat, jotka ovat ensi kerran liikkuneet heidän aivoissaan, jatkuvat elävien tajunnassa vielä kolmesataa vuotta sen jälkeen kuin niiden isät ja luojat ovat kuolleet ja jatkuvat yhä tulevissa sukupolvissa.

Tulee mieleen, kun ensi kerran näin Rembrandtin "Yövartion": en ollut tiennyt että taulu oli niin valtava, kokonaisen seinän suuruinen — sen väripinnan hohtavasta valohämystä karkasivat renessanssin soturit esiin niin todellisina, niin yliluonnollisen todellisina, että heidän elämänilonsa, heidän kiireinen touhunsa, heidän aseidenkalskeensa ja rummunpäristyksensä tuntui täyttävän ilman. Taulun edessä kulki nykyisen Amsterdamin porvareita, kulki ulkomaalaisia, turisteja, ja kaikilla oli omat ilonsa ja huolensa, omat harrastuksensa — joku teki muistiinpanoja matkakirjaansa, joku nauroi, joku pudotti käsilaukkunsa ja kumartui sitä ottamaan — toiset olivat väsyneen, toiset ikävystyneen, toiset huolettoman näköisiä — ja kaikki olivat he harrastuksineen, ajatuksineen, mielihaluineen kuin epätodellisia haamuja, kuin unta, kuin varjo-olentoja nähtyinä Rembrandtin taulun todellisuutta vastaan. Samoin on suurten runoluomien. Nekin elävät itse asiassa verevintä, täyteläisintä, ikuisinta elämää ihmiskunnan keskuudessa. Läpi aikojen ratsastaa La Manchan ritari, suuriin ihanteihinsa kompastuva idealisti, hehkuen Dulcinealleen ja taistellen tuulimyllyjä vastaan — me kuulemme hänen Rosinantensa kavionkapseen siinä ajassa, jossa elämme. Ja hänen perässään näemme hänen aseenkantajansa, mielikuvituksettomana ja itsekkäitä etuja tavoittelevana, mutta vaistomaisesti tuntien palvelevansa jotakin itseään suurempaa. Ja kun kuningas Lear maailman kiittämättömyyden lyömänä ja oman syyllisyytensä tunnossa tyhjentää arolla pohjaan asti kärsimysten kalkin, on ihmiskunta aina tunteva hänessä epätoivonsa ikuisen edustajan, suuren veljen, joka traagillisuuden gloorialla on ympäröinyt kärsimyksen. Ja nuori sydän, jonka elämäntoivo on lyöty rikki, on Ofeliassa tunteva osasisarensa ja koristava, kuten hän, itse itseään niillä kukkasilla, joita elämä häneltä kielsi. Falstaffin rehevä nauru ja hekumallinen ilo remahtaa vielä ilmoille läpi hyvinhoidetun ja säädyllisen yhteiskunnan. Ja kun Hamletin nimi mainitaan, tuntee ihmiskunta yhä ikäänkuin olisi satutettu johonkin sen arvoituksellisimmassa sisimmässä, kuin vaadittaisiin sitä tilille siitä maailmanvalheesta, jolla se surmaa puhtaimpansa ja tulisimpansa. Ja kuinka sammumaton onkaan — mainitaksemme yhden vuorosanakatkelman — se elämänvalaistus, joka levittäytyy Prosperon sanoista hänen lausuessaan jäähyväisiä:

Sama kude oo meissä kuin mik' unelmissa on.

Ja heidän viisautensa summa, Shakespearen ja Cervantesin? Ihmissydän, Don Quijoten ritarisydän, Sanchon porvarisydän, Learin kuningassydän, Julian rakastajatarsydän, Falstaffin fauninsydän, "narrien" älysydän, Cordelian lapsensydän, Othellon tiikerinsydän, Jagon käärmeensydän, Desdemonan kyyhkyssydän, Lady Macbethin murhaajansydän, Ofelian neitsytsydän, Hamletin uneksijasydän: ihmissydän — ydinsolumaailmankaikkeuden elimistössä, luomakunnan samalla kertaa haurain ja kovin kristallimuodostuma, joka heijastaa elämän näkyä, sen iloja ja suruja, sen kauneutta ja suuruutta.

III

GOETHE JA LUTHER.

On sanottu, että Saksan kansa on historiansa aikana rakastanut vain kolme kertaa: Kaarle Suurta, Lutheria ja Bismarckia. Mutta jos nykyajan saksalaiselta kysymme, ketkä historian persoonallisuudet ovat ensi sijassa hänen kansallisen kiintymyksensä ja ylpeytensä esineinä, saa luullakseni keskiaikainen valloittaja-keisari useimmissa tapauksissa unohtua ja sensijaan sukeltaa Lutherin ja Bismarckin väliin Goethen nimi. Jos joku voisi kilpailla näiden kolmen, maansa suurimman uskonnollisen reformaattorin, suurimman runoilijan ja suurimman valtiomiehen kanssa kansansuosiosta, niin olisi kai se sitten vain sotapäällikkö Hindenburg (jonka maine ei kuitenkaan vielä ole ehtinyt saada historian pyhitystä).

Jos etsimme syytä siihen kiintymykseen ja rakkauteen, mitä Saksan kansa tuntee näitä kolmea persoonallisuutta kohtaan, löydämme enemmän kuin riittävän selityksen heidän elämäntyössään, joka on niin runsain määrin tullut koko kansan hyväksi. Mutta myöskin toista tietä löydämme siihen selityksen: nämä miehet ruumiillistuttavat henkilöllisyydessään itse kansansielua, sen sisimpiä ominaisuuksia, tarpeita ja pyrkimyksiä. He ovat niiden voimien verevin ja vapain ilmenemismuoto, joita kansansielussa uinuu. Edustaen elämänsuuntaansa ja kykyjensä puolesta eri aloja henkisessä luomistyössä on heissä samalla paljon yhteistä, paljon sellaista, minkä jokainen vaistomaisesti tuntee — ilman että hän aina voi tietoisesti eritellä, mistä vaikutelma johtuu — olevan juuri saksalaiselle hengelle ominaista. Kansat ovat, suuresti katsoen, itseään rakastavia Narkissoksia. Suurissa miehissä rakastavat he itseään, omaa kuvaansa kirkastettuna ja ihannoituna.

Lutherin ja Bismarckin saksalaisuus, samoinkuin heidän keskenäinen henkinen sukulaisuutensa, on niin ilmeinen, ettei se kaipaa todisteluja. Heissä oli molemmissa lisäksi kansallistunne hyvin elävä — piirre, joka Lutheriin nähden on sitä merkittävämpi, kun itse kansallisuus-aate nykyaikaisessa mielessä on paljon myöhempää alkuperää. Heidän molempien rajussa, alkuvoimaisessa, vastakohtien välillä heilahtelevassa ja pohjimmaltaan kuitenkin hallitussa luonteessa on paljon sukulaisominaisuuksia, samoinkuin heidän karkeissa ja voimakkaissa ulkonaisissa piirteissään. Bismarck eli nuoruudessaan samantapaisen uskonnollisen murroskauden kuin Lutherkin, vaikka sen käytännölliset tulokset muodostuivat toisiksi. Molemmat olivat häikäilemättömiä ajaessaan asiaansa, mutta vain määrättyyn pisteeseen saakka. Heissä ei ollut mitään hurmahenkistä. Rajoittamisen ja järjestämisen tarve oli heissä yhtä kehittynyt kuin kyky avata ajatukselle ja käytännölle uusia aloja. Ja lopuksi oli heissä tosiasiain, realiteettien taju, nerollisuuden ehkä merkillisin tunnus, erinomaisen voimakas. Heidän vaistonsa ja ajatuksensa toimi ihmeteltävällä selkeydellä ja notkeudella, heidän minuuttinsa, tuntinsa ja päivänsä olivat henkisesti hedelmällisemmät kuin tavallisilla ihmisillä kuukaudet ja vuodet. Heissä eli molemmissa nuoren kansan väsymätön luomisvoima ja aina uudistuva, ehtymätön tuoreus — Lutherissa sentään vieläkin raikkaampana ja alkuperäisempänä kuin Bismarckissa (joka hengen suuruudessa ei luonnollisesti kohoa Lutherin, renessanssineron, tasoille).

Pinnallisesti katsoen voi Goethe tuntua vieraalta ja kaukaiselta verrattuna Lutheriin ja Bismarckiin. Hänen nimeltään puuttuu molempien viimemainittujen leveää kansanomaisuutta, hänen elämäntyönsä oli ylimyksellisempi luonteeltaan ja se on välittömästi tullut vain rajoitetumman kansanosan omaisuudeksi. Voisi ehkä erehtyä uskomaan, että Goethe on Saksan kansanhengelle vain panashi, kunniatöyhtö, kun Luther ja Bismarck ovat aseita, työn ja taistelun aseita, sen käsissä. Sellainen käsitys olisi harhaanjohtava: Goethe elää yhä ja tulee elämään toimivana tekijänä Saksan hengenelämässä, täydentäen Lutheria ja Bismarckia, persoonallisuuden monisäikeisessä kehityksessä heitä kumpaakin rikkaampana. Omistaen luonteessaan paljon vähemmän ulospäin kääntyvää aktiivisuutta kuin Luther ja Bismarck, ei hänen yhteiskunnallista vaikutustaan luonnollisesti voi heihin verrata, mutta sensijaan on hän välillisesti, omassa henkilöllisyydessään, antanut saksalaisille esikuvan, jonka merkitys ulottuu varmaan vielä kauas tulevaisuuteen. Goethessähän saksalaiset omistavat rikkaimman, monipuolisimman neron, mitä renessanssin-jälkeinen maailmanhistoria tuntee. Vaikkakin kaikki ohjelmallinen saksalaisuus oli hänelle täysin vierasta, jopa siinä määrin, että häntä on voitu syyttää suorastaan epäisänmaallisuudesta, on hän kuitenkin rotunsa ja kansansa täysverinen edustaja, Lutherin ja Bismarckin heimolainen. Kosketus- ja vertauskohdat hänen ja m.m. Lutherin välillä eivät kenties ole niinkään vähäiset kuin ensi silmäyksellä uskoisi.

Harvoin luullakseni muistetaan, että Luther esiintyy henkilönä yhdessä Goethen näytelmistä — "Götz von Berlichingenissä". Hän esiintyy tosin puolittain inkognito, "veli Martinin" nimellä, mutta ei tarvitse kuulla muuta kuin pari hänen vuorosanoistaan, ennenkuin ymmärtää, että se Martin, jota tässä tarkoitetaan, on kuuluisin niistä miehistä, jotka ovat tätä nimeä kantaneet. (Lutherin ja Berlichingenin elämänajat sattuvat sitäpaitsi yhteen.) Veli Martinilla ei ole suurta sijaa näytelmässä, mutta hänen vuorokeskustelunsa draaman päähenkilön kanssa ensi näytöksessä valaisee sekä nuoren Goethen sankaria että Lutheria sellaisena kuin tekijä on hänet käsittänyt. Se kuva, mikä näytelmässä annetaan luostariveli Martinista, omistaa nähtävästi tekijän täyden myötätunnon samoinkuin Götzinkin. Koko näytelmä, jonka tapaukset ovat sovitetut uskonpuhdistuksen aikoihin, onkin hengeltään selvästi protestanttinen. Kuvaavia ovat tässä suhteessa m.m. seuraavat Martti-munkin sanat — sanat, joiden elämää-myöntävässä hengessä sekä Luther että Goethe tapaavat toisensa: "Minusta ei mikään ole vaikeampaa kuin etten saa olla ihminen. Köyhyys, pidättyväisyys, tottelevaisuus — nuo kolme munkkilupausta, joista jokainen erikseen on luonnon edessä kestämätön, ovat yhdessä sietämättömät." Vielä etemmäksi lentävät Martti-munkin maalliset toivomukset: "Suokoon Jumala, että hartiani olisivat kyllin voimakkaat kantamaan haarniskaa ja käsivarteni kyllin luja syöksemään vihollisen hevosen seljästä!"

Goethe oli kirjoittaessaan "Berlichingenin" 24-vuotias. Senjälkeen emme tietääkseni tapaa, emme ainakaan millään huomattavammalla sijalla, Lutherin nimeä Goethen teoksissa tai hänen elämäkerrassaan, ennenkuin vasta Goethen keskusteluissa Eckermannin kanssa, siis runoilijan vanhuudessa. Kerran vertailee Goethe nuorelle puhetoverilleen m.m. Lutherin uskonpuhdistustyötä siihen, mitä hän, Goethe, oli tehnyt oikaistessaan Newtonin valo-teorioja ja hän vetoaa jälkipolven tuomioon. (Jälkipolven tuomio on langennut toisin kuin Goethe edellytti: Newton oli oikeassa, Goethe väärässä!) Paljon huomattavampaa on pari muuta keskustelua, joissa Goethe puhuu Lutherista. Kerran hän lausuu m.m.: "Luther oli merkillinen nero, hän on vaikuttanut jo läpi aikojen ja mahdotonta on aavistaa sitä kaukaista päivää tulevaisuudessa, vuosisatojen takana, jolloin hän lakkaa olemasta produktiivinen, tuottava." Vielä huomattavampi on seuraava Goethen lausunto, jota nyt, Luther-juhlan aikana, sopii muistella: "Emme lainkaan tiedä, mistä kaikesta meidän on kiittäminen Lutheria ja uskonpuhdistusta. Olemme päässeet vapaiksi henkisen vajavaisuuden kahleista, meille on sivistyksemme kehittyessä tullut mahdolliseksi tunkeutua takaisin lähteelle ja käsittää kristinuskoa sen täydessä puhtaudessa. Meillä on jälleen rohkeutta seisoa lujasti maakamaralla ja nauttia Jumalan suomasta ihmisluonnosta. Edistyköön henkinen kulttuuri yhä edelleen, juurtukoot luonnontieteet yhä syvemmälle, laajetkoon ihmishenki kuinka paljon hyvänsä, milloinkaan ei se ole pääsevä kristinuskon ylevyyden ja siveellisen kulttuurin yläpuolelle sellaisena kuin se loistaa meitä vastaan evankelioissa. — — Ja mitä pitemmälle me protestantit pääsemme jalossa kehityksessä, sitä nopeammin seuraavat katolilaiset perässämme." Huomattavaa tässä lausunnossa m.m. on, että Goethe, joka yleensä pysyttäytyi kaikkien kirkollisten tunnustusten ulkopuolella, on käyttänyt sanontatapaa "me protestantit". Tämä ei ole suinkaan sattuma, Goethe oli epäilemättä protestantti myöskin muussa mielessä kuin siinä, että hän oli lutherilaisen seurakunnan jäsen.

Luther ja Goethe muistuttavat suuresti toisiaan siinä hellittömättömyydessä, millä he pitävät kiinni totuudesta, omasta totuudestaan. Lutherin vei tämä tinkimättömyys taisteluun vallitsevaa uskonnollista käsitystä ja paavillista kirkkoa vastaan, Goethen se johti sisäänpäin, itseensä, omaan yksilöllisyyteensä, löytämään oman tiensä, omat askeleensa maailmassa. Luther on epäilemättä jäykempää ja kovempaa ainesta kuin Goethe, hänessä on enemmän taistelijaa ja sankaria, hänessä on myöskin kieltämättä jäljellä suuri määrä keskiaikaista luostariveljeä, huolimatta siitä, että hän kielsi munkkilaitoksen. Goethe ei ollut mikään sankari sanan tavallisessa merkityksessä — sekä paholainen että paavi saivat hänen puolestaan olla rauhassa. Kristinuskon ja vielä Lutherinkin jyrkkä siveellinen dualismi oli hänessä lieventynyt ja vaimentunut. Hän ei uskonut ehdottomaan hyvään eikä ehdottomaan pahaan. Hän uskoi inhimillisyyteen, jossa hän, panteisti, samalla näki jotain jumalallista. Ne vuosisadat, jotka erottavat Lutherin ja Goethen, ovat antaneet jälkimäiselle jo itsessään kehittyneemmän ja vapaamman perinnön. Inhimillisyys taimi Goethen elämäntyössä useammalla sirkkalehdellä ja sen kukinta ja hedelmä tuli myöskin loistavammaksi ja rikkaammaksi. Mutta jos koetamme katsoa historiallisesti Lutheria ja Goethea, ottaen siis huomioon sen perinnön, minkä kumpikin oli aikakaudeltansa saanut, kasvaa uskonpuhdistajan hahmo epäilemättä suuremmaksi, jättimäisemmäksi kuin runoilijan.

Yhdellä alalla sivuavat heidän tiensä toisiaan hyvin läheltä: kielellisessä luomistyössä. Lutherhan vaikutti raamatunkäännöksellään ratkaisevasti nykyisen saksalaisen kirjakielen syntymiseen. Pysytellen lähellä kansankieltä, lainasi hän samalla omasta persoonallisuudestaan, omasta mielikuvituksestaan ilmaisukeinoilleen mehua ja voimaa. Niin elää tämän thüringeniläisen vuorityömiehen pojan hiukan karkea, mutta miehinen ja voimakas henki koko Saksan kirjakielen, hengellisen ja maailmallisen, valtavalla alueella. Mutta myöskin Goethe painoi, kolme vuosisataa myöhemmin, lähtemättömän leimansa saksankieleen ja sen kuvallisiin ja rytmillisiin ilmaisukeinoihin. Sivuten hänkin muutamina kausinaan läheltä kansan ilmaisutapoja, etenkin kansanlaulua, antoi hän omasta yksilöllisyydestään saksalaiselle kielenkäytölle siihen saakka saavuttamattoman älyllisen ilmehikkyyden ja tunteellisen herkkyyden.

Molemmissa, Lutherissa ja Goethessä, elää Saksan kansansielu tuoreinta ja syvällisintä elämäänsä, he ovat siveellisesti voimakkain ja älyllisesti korkein ilmaisumuoto tuon kansan hengestä, joka näköään sulkee itseensä niin paljon vastakkaisia piirteitä, käsitteellisen ajattelun syvyyden ja käytännöllisen tarmon, runouden ja proosan, taipuvaisuuden ja kömpelyyden, hienouden ja karkeuden, tuon kansan, joka tällä hetkellä, valmistautuessaan viettämään suuren uskonpuhdistajansa juhlaa, taistelee voitollisesti puolta maailmaa vastaan.

GOETHEN ÄITI.

Niistä lukuisista naisista, jotka ovat vaikuttaneet Goethen elämään, on ehkä Friedrike Brion, nuoruudenrakastettu, naisena viehättävin ja Marianne von Willemer, runoilijatar, henkilöllisyytenä merkitsevin, mutta "rouva neuvos", Goethen äiti, on varmaan jakamattomimmin saanut osakseen jälkimaailman samoinkuin oman aikansakin myötätunnon. Hänen maineensa perustuu kyllä pääasiassa, voimmepa sanoa yksinomaan siihen tosiasiaan, että hän on suurimman saksalaisen runoilijan äiti, mutta tämä frankfurtilainen pormestarintytär ja raatimiehenrouva edustaa samalla elämäniloisessa, käytännöllisessä ja rehevässä persoonallisuudessaan parhailta puolilta saksalaista naista yleensä, puolisona ja äitinä. Sellaisena ovat hänen maanmiehensä säilyttäneet hänen kuvansa ja sellaisena ansaitsee hän, saksalaisen naisen edustajana, meidänkin mielenkiintomme. Hän ei ollut niitä ylimaailmallisia runottaria, jotka romantiikan päivinä näyttelivät huomattavaa osaa Saksan hengenelämässä ja erikoisesti Goethen muiston vaalijoina, hän oli joka suhteessa yksinomaan kodin ja perheen hengetär, ja joskin hän osasi kirjoittaa asiallisia ja hauskoja kirjeitä, ei hän kuvitellutkaan että hänen kutsumuksensa viittaisivat siihen maailmaan, missä hänen poikansa laakerit kasvoivat.

Monessa kohdin Goethen runoudessa olemme näkevinämme vilahduksen Goethen äidistä, Aja-rouvasta, mutta tuskin missään on hänen luonteensa kuvattu niin ilmielävänä ja samalla ikäänkuin hellällä huumorilla kuin "Hermannissa ja Dorotheassa", Hermannin äidin hahmossa. Voipa mielestäni syyllä sanoa, että tämä kertova runoelma kokonaisuudessaankin on suuremmassa määrin kuin mikään muu Goethen teos Aja-rouvan hengen läpitunkema. Se rehevä, hyvinvoipa elämä, joka muodostaa tämän eepoksen terveen ja raikkaan ilmakehän, vie ehdottomasti ajatukset siihen frankfurtilaiseen kotiin ja elämänympäristöön, missä Aja-rouvan toimeliaat kädet pitivät valtikkaa. Täydellä syyllä lähettikin Goethe äidilleen tämän teoksensa erikoisen hienoissa silkkisissä kansissa: Aja-rouva ei voinut olla tuntematta että osa hänen omaa saksalaista sydäntään sykki tässä runoelmassa. Hän kirjoittikin pojalleen tämän lahjan johdosta: "Teos ansaitsee niin kauniin painoasun. Se on verraton mestariteos. Kannan sitä kaikkialla mukanani niinkuin kissa pentujansa."

Jotenkin täydellisesti sointuukin yhteen se kuva, minkä saamme majatalon emännästä ja Hermannin äidistä Goethen runoelmassa, sen kuvan kanssa, minkä Aja-rouva antaa itsestään nuorelle Fritz von Steinille: "Järjestyksen ja rauhan rakkaus ovat luonteeni huomattavimpia piirteitä. Sen vuoksi ryhdyn suoraan asioihin käsiksi ja suoritan vastenmielisimmän ensin. Kun kaikki on saatu järjestykseen ja epätasainen saatu tasoitetuksi, tahdon nähdä sen, joka saattaa voittaa minut hyväntuulisuudessa." Muotokuva lähentelee saksalaista rouva- ja äitityyppiä, kuitenkin ehkä sillä rajoituksella, että saksalaisessa naisessa yleensä lienee enemmän sentimentaalista liikatunteilua kuin rouva Goethessä.

Elisabeth Textor, Goethen äiti, syntyi v. 1731 vanhasta kunnianarvoisesta, vaikka verraten varattomasta frankfurtilaisesta porvarisuvusta. V. 1747 valittiin hänen isänsä kaupungin korkeimmaksi virkamieheksi, elinkautiseksi pormestariksi ja ylituomariksi. Keisari Kaarle VII halusi hänet aateloida, mutta pormestari kieltäytyi kunniasta, koska hän piti aateluutta ilman rikkautta vain taakkana. Pormestarin tytär kävi tavallisen kansakoulun ja sai sitä paitsi opetusta sukankudonnassa ja ompeluksessa. Hän ei koskaan oppinut aivan virheetöntä oikeinkirjoitusta (mikä käy selville hänen kirjeistään), mutta sensijaan avasi varmaan hänen lapsuutensa kansanvaltainen kasvatus hänelle tavallista laajemmat näköalat ihmisten ja yhteiskunnan elämään ja hävitti hänessä paljon sellaisia ennakkoluuloja, joista ranskalaisten kotiopettajattarien kasvattamat aatelisneitoset eivät suinkaan olleet vapaita. Kun varakkaan räätälin poika ja lakimies Johann Caspar Goethe, joka oli hankkinut itselleen "keisarillisen raatiherran" arvonimen, kosi Elisabethia, ylipormestarin tytärtä, tapahtui se sentähden, että hän tulevan vaimonsa avulla pääsisi yhteiskunnallisesti vaikuttavampaan asemaan ja virkatoimeen. Ylipormestari Textor antoi suostumuksensa — tyttären mielipiteen tiedusteleminen ei kuulunut ajan patriarkaalisiin tapoihin. Elisabeth oli naimisiin mennessään seitsemäntoistavuotias, hänen miehensä kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi. Caspar Goetheä kuvataan ankaraksi ja jäykäksi herraksi. Hänen suuri elämyksensä oli kolmenkymmenen vuoden iässä suoritettu Rooman-matka, josta näkyvänä muistutuksena olivat hänen kotinsa seiniä kolistavat kartat, kuparipiirrokset ja pienet marmoripatsaat. Varakkaana, riippumattomana miehenä vetäytyi hän syrjään julkisista toimista ja kulutti aikaansa m.m. sepittelemällä italiankielellä kuvausta Roomanmatkastaan. Hänellä oli jonkun verran soitannollisia taipumuksia, mutta hänen mielikuvituksensa oli hedelmätön ja kuiva. Hänen iloton ja ankara luonteenlaatunsa ilmeni perheen keskuudessa painostavana kotityranniutena, joka lienee pannut usein nuoren rouvan synnynnäisen hyväntuulisuuden kovalle koetukselle. Vuoden avioliiton jälkeen syntyi heidän ensimäinen lapsensa, joka sai nimen Johann Wolfgang ja joka teki Goethen nimen yhdeksi kaikkein tunnetuimpia nimiä maan päällä. Seuraavana vuonna syntyi tytär Cornelia, ainoa pariskunnan lapsista, joka, paitsi Wolfgangia, jäi elämään sivu varhaisimpien lapsuusvuosien.

Nerothan ovat aina jossakin mielessä käenpoikia lapsuutensa kodissa: he kasvavat pian vanhempiaan suuremmiksi ja ikäänkuin vavahduttavat, vaistomaisessa pyrkimyksessään avarampaan maailmaan, kotinsa perustuksia ja seiniä. Nuoren Johann Wolfganginkin suhde kylmään ja ankaraan isään tuli pian katkeraksi, melkein vihamieliseksi. Sensijaan olivat äidin ja pojan välit mitä läheisimmät ja säilyivät sellaisina läpi elämän. Rouva Goethe taisi mielikuvituksellaan eläytyä jo varhain poikansa maailmaan, ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa ja suojella häntä isän liian ankaralta kädeltä: "Minä ja Wolfgangini vedimme aina yhtä köyttä. Olimme molemmat nuoria. Ikäeromme ei ollut niin suuri kuin hänen ja isän välillä." Äitinsä johdolla perehtyi Johann Wolfgang leikkien salaisuuksiin, oppi seurapelejä ja ennen pitkää suuren määrän käytännöllistä elämänviisautta. Äidin mielilauseiksi mainitaan usein seuraavat kaksi, jotka epäilemättä sivuavat läheltä sitä elämänkatsomusta, mikä ainakin miehuuden voimakkaampaan aikaan oli keskeisintä myöskin Goethelle: "Kokemus synnyttää toivoa" ja "Opi elääksesi, elä oppiaksesi".

Rouva Goethe joutui poikansa kautta tuttavuuteen mitä erilaisimpien taiteellisten, kirjallisten ja ruhtinaallisten henkilöiden kanssa ja kaikki ihastuivat säännöllisesti elämäniloiseen ja viisaaseen frankfurtilaisrouvaan, ja satunnaista tutustumista seurasi usein pitkä kirjevaihto. Senkin jälkeen kuin Johann Wolfgang jo oli poissa kotoa, Weimarissa, oli rouva Goethen koti usein "maasta kattoon asti täynnä kaunosieluja". Varsinkin tuli weimarilaisten tavaksi tehdä pyhiinvaellusretkiä Frankfurtiin, Goethen lapsuudenkotiin. Talon isäntä, joka muutamien vuosien väliajoilla seuranneiden halvauskohtausten jälkeen kuoli v. 1772, oli seurassa harvasanainen ja sulkeutunut, mutta rouva Goethellä riitti sen sijaan ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja elämäniloa kaikille. Aina ritarillinen Wieland vihki talon "Casa santaksi" (pyhäksi taloksi) ja kertoili Weimariin palattuaan: "Aja-rouva on kaikkien naisten kuningatar." Herttuatar Anna Amalie, Goethen ystävän ja suosijan Karl Augustin äiti, kävi hänkin "Casa santassa" ja hänen ja rouva Goethen välille rakentui sydämellinen, kestävä ystävyys. "Kun herttuatar saa kirjeen Aja-rouvalta, niin ei hän muusta puhu, on kuin hänelle olisi tapahtunut suuri onni", kirjoitti Wieland Merckille. Myöskin Karl August tutustui rouva Goetheen. Kiitoskirjeensä käyntinsä jälkeen frankfurtilaisrouvan kodissa alkaa hän tuttavallisilla sanoilla: "Rakas Aja äiti!" Myöskin useat muut Goethen tuttavat puhuttelivat rouva Goetheä yksinkertaisesti äidikseen. Preussin kuningas ja kuningatarkin osottivat suurta huomaavaisuutta "rouva neuvosta" kohtaan, muita ruhtinaallisia henkilöitä mainitsematta.

Useat ulkomaalaisetkin, joiden tietoisuuteen Goethen maine oli tunkeutunut, osottivat kunnioitustaan myöskin hänen äidilleen. Heidän joukostaan mainittakoon vain saksalaisen kulttuurin hieno tuntija, madame de Staël, jonka kunniaksi ylhäiset frankfurtilaisrouvat panivat toimeen suuren juhlan. Goethen äiti, joka oli pukeutunut loistavimpaan pukuunsa, oli tilaisuutta varten ripustanut Preussin kuningattaren lahjoittamat käädyt kaulaansa ja piteli kädessään kultarasiaa, johon oli maalattu hänen poikansa pienoiskuva (!). Rouva Goethe tervehti vierasta arvokkaasti ja lausui niin suurella äänellä, että se kuului yli koko salin: Je suis la mère de Goethe! (Minä olen G:n äiti.) Epäilemättä lankeaa pieni huumorin säde tällaisessa kuvaelmassa yli rouva Goethen frankfurtilaisen arvokkuuden. Voimme otaksua, että ranskalainen kirjailijatar taisteli pientä hymyä vastaan niiatessaan Aja-rouvalle.

Rouva Goethe säilytti henkisen joustavuutensa kuolemaansa saakka, joka tapahtui 77:n vuoden iässä. Kuolinvuoteellaan antoi hän määräyksiä hautajaiskaakun rusinoista ja siitä, mitä saattoväelle oli tarjottava. Hän tahtoi lääkäriltään täsmälleen tietää, milloin kuolema tulisi ja otti sen vastaan samalla tyyneydellä ja alistuvalla iloisuudella kuin elämänsä muutkin suuret tapaukset.

Goethe on tunnetuissa muistosäkeissään sanonut perineensä äidiltään hyvän tuulensa ja halun sepitellä satuja, mutta itse asiassa voinee väittää hänen saaneen äidiltään vielä paljon enemmänkin: Goethen terveessä ja avarassa persoonallisuudessa, hänen väsymättömässä sydämessään, yhtä alttiissa iloille ja suruille, hänen nopeassa ja vaivattomassa arvostelukyvyssään on jotain Aja-rouvan hengestä, frankfurtilaisen raatimiehen rouvan, jota saksalaiset runoilijat, kaunosielut ja ruhtinaat niin mielellään kutsuivat "äidikseen". Aja-rouvan kautta pohjautuu Goethen nerous tukevasti voimakkaaseen ja luomiskykyiseen saksalaiseen keskisäätyyn.

* * * * *

Norjalaisen kirjailijattaren Clara Tschudin teos "Goethen äiti", joka ilmestyi viime jouluksi suomalaisena käännöksenä ja joka eräiden toisten lähdekirjain ohella on tarjonnut ainehiston yllä oleviin riveihin, ei tunnu joka suhteessa aivan kriitilliseltä, mutta antaa runsaine kirjeotteineen elävän ja nähdäkseni pääasiassa oikean kuvan esitettävästään. Kuvaus Caspar Goethestä on sensijaan yksipuolinen, naisellisesti liioitteleva. Elävämpi aikatausta olisi varmaan myöskin antanut kuvaukselle enemmän arvoa ja historiallista mielenkiintoa.

ERÄS GOETHEN YSTÄVÄTÄR.

Saksan romantiikan kolme kuuluisinta runotarta, Rahel Varnhagen, Caroline Schlegel-Schelling ja Bettina von Arnim, ovat löytäneet kaikki kuvaajansa nykypäivien niin rikkaassa ruotsalaisessa elämäkerrallisessa ja kirjallisuushistoriallisessa kirjallisuudessa. Vuonna 1908 julkaisi Ellen Key pirteän ja nerokkaan, mutta paikoin liian aktiivisesti osaaottavaisen monografiansa Rahelista, noin puolikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Beatrice Zaden "Caroline" ja viime vuodenvaihteessa saman tekijän kirja Bettinasta. Nämä kolme perusteellista, pääasiassa ensikäden lähteistä ammentavaa teosta antavat erinomaisen silmäyksen romantiikan sisimpään luonteeseen, missä naisellisella aineksella oli niin huomattava sija, samalla kun ne sisältävät mieltäkiinnittäviä todistuskappaleita naispsykologiasta yleensä. Rahel, Caroline ja Bettina — niin on kirjallisuushistoria lyhyesti ja tuttavallisesti nämä runottaret ristinnyt — ovat tavallaan uusimman ajan naisen edelläkävijöitä, ehkei sen naisen, joka hakee vapautusta sukupuolestaan ja pyrkii lainsäädäntötietä niinkutsuttuun yhdenvertaisuuteen miehen kanssa, mutta kyllä sen, joka rajoittumatta yksistään kodin piiriin näkee tehtävänsä miehen ymmärtäjänä ja innostuttajana hengen työssä, vaalien samalla omaa kehitystään ja tahtoen, miehen tavoin, päästä osalliseksi kaikista tietämisen puun hedelmistä. Näillä romantiikan naisilla on ollut suuri vaikutus miehiin, aikakautensa ensimäisiin luoviin kykyihin, mutta syvemmälle katsoen ovat he itse olleet riippuvaisia miehistä — vähimmin ehkä Rahel, joka on heistä itsenäisenä ajattelijana alkuperäisin — ja ilman poikkeusta ovat he myöskin tämän riippuvaisuutensa tunnustaneet. Heidän nerollisuutensa on itse asiassa ollut hyvin naisellista laatua: tunteen ja älyn herkkää, salamannopeaa vastaanottokykyä, eetillisen innostuksen voimaa ja epäitsekkyyttä sekä sanan, puhutun ja kirjoitetun, verratonta valmiutta. Kuvaavaa heille kaikille on, että he ovat kirjeiden muodossa jättäneet jälkeensä varsinaisimmat ja arvokkaimmat todistuskappaleet itsestään. Kirje, puhutun ja painetun sanan välimuoto, on ikäänkuin itsestään tarjoutunut heidän aseekseen, se on antanut heille tilaisuuden tuoda kirjoitelmiinsa jotain kahdenkeskeisen keskustelun välittömyydestä ja vapaudesta, se on sallinut heidän käyttää heidän kukkeassa kaunopuheisuudessaan kirjeen lähettäjän ja vastaanottajan yhteisiä muistoja, harrastuksia ja mielikuvia kaikupohjanaan ja siten verhota sanottavansa eräänlaiseen intiimiin, läheiseen tunnelmaan. Niiden takana kuulee puhutun äänen. Ne antavat myöskin aavistaa, miten suuri merkitys heidän persoonallisella seurustelullaan on ollut, merkitys, ettemme sanoisi lumous, josta aikakauden ensimäiset miehet ovat antaneet lukemattomia todistuksia.

Johtavin aihe Bettinan monivaiheisessa elämässä on hänen Goethe-ihailunsa, eli, niinkuin hän sitä itse kutsui, hänen rakkautensa Goetheen. Se syttyi hänessä nuorena tyttönä Frankfurtissa, missä muistot Goethen nuoruudesta vielä olivat ilmielävät, se syntyi paljon ennen kuin hän vielä oli nähnyt ihailunsa esinettä ja se oli hänen viimeinen ajatuksensa, kun hän puoli vuosisataa senjälkeen päätti elämänsä.

Äidin puolelta olivat runoilijaystävyydet kulkeneet ikäänkuin perintönä suvussa. Bettinan äidinäiti, Saksan ensimäinen romaanikirjailijatar Sophie von la Roche oli ollut Wielandin rakastettu ja heidän rakkautensa muisto elää useissa Wielandin nuoruudenrunoissa. Noin viisikolmattavuotiaana tutustui Goethe la Roche'in perheeseen, missä Sophie'n kaunis kuusitoistavuotias tytär Maximiliane pian alkoi kahlehtia hänen naiselliselle viehätykselle altista sydäntään. Maximiliane ei hänkään jää kylmäksi, mutta äidin tahdosta menee hän naimisiin häntä itseään paljon vanhemman, rikkaan frankfurtilaisen kauppamiehen Brentanon kanssa Goethe jatkoi vielä senkin jälkeen seurusteluaan Maximilianen kanssa Brentanon kodissa, kunnes aviomiehen mustasukkaisuus teki siitä lopun. Brentanon ja Maximilianen avioliitosta syntyi monta lasta, niiden joukossa runoilija Clemens Brentano sekä Bettina. Bettinan syntymävuosi on 1785.

Goethestä on sanottu, että hänen luonteessaan on jotain, mikä osottaa hänen syntyneen viinirajan eteläpuolella. Samaa voi mielestäni sanoa Bettinasta. Ehkä voi hänessä myöskin huomata merkkejä isän italialaisesta syntyperästä. Bettinan iloisessa rohkeudessa, haaveellisessa luonnon-mystiikassa, läikkyvässä ja samalla tulisessa tunteellisuudessa, hänen alinomaisessa juhlamielessään on jotain eteläistä ja kenties myöskin katolilaista. Varsinaisen kouluopetuksensa saikin hän Fritzlarin luostarissa lähellä Casselia. Luostaria ympäröivät suuret puistot ja metsät, missä satakielet lauloivat kesäöinä, ja niissä sekä Ederin rantamilla yksikseen samoten oppi Bettina nähtävästi enemmän kuin varsinaisessa luostarikoulussa. Katolilainen oppi ja kristinusko jäivät hänelle sisimmässään vieraiksi ja sensijaan kehittyi hänessä seurustellessa luonnon kanssa syvä uskonnollinen panteismi, joka täytti hänet omituisella hurmautuneella yhteenkuuluvaisuuden tunteella kaiken kanssa, mikä eli ja liikkui. Siinä on epäilemättä jotain Goethen uskontunnustuksesta, kuitenkin ilman jälkimäisen tasapainoa ja kirkkautta. Pakollisten rukousten, hartaushetkien ja opetustuntien jälkeen juoksi hän vapautuneena puutarhaan: "Siellä oppi enemmän jokaisesta pienestä, auringonsäteestä kuin koko kirkkohistoriasta." Läheinen yhdyselämä luonnon kanssa kehitti hänessä varmaan myöskin sitä epäitsekästä itsensäunohdusta sekä vapaudentarvetta, jotka olivat hänen luonteensa hallitsevia piirteitä. Vieroittamalla hänet ihmisistä ja houkuttelemalla häntä jatkuviin yksinäisiin haaveiluihin vaikutti se toiselta puolen sen, että hänen oli vaikea sopeutua yhteiskunnan muotoihin ja että hän usein esiintymisellään loukkasi ja loitonsi luotaan tuttaviaan ja ystäviään. Yksinäisyydessä luonnon parissa menetti hänen arvostelunsa ikäänkuin mittasuhteensa kohdistuessaan ihmiselämään. Tässä ilmenee yksi puoli hänen rajoituksistaan verrattuna hänen suureen ihailtuunsa, Goetheen, jonka vapaudentarve ei suinkaan ollut pienempi, mutta joka nerollisuutensa yksinäisyydessä tunsi itsensä riippumattomaksi myöskin keskellä yhteiskuntaa, vieläpä hovin läheisyydessä, ja joka koteutui yhtä helposti jokapäiväisen, toimivan elämän käytäntöön kuin luonnon salaisuuksiin ja ajatuksen korkeimpiin maailmoihin.

Bettinan ensimäisen Goethe-kauden voi laskea siitä, kun hän yhdenkolmatta vuotiaana alkaa Frankfurtissa vieraskäyntinsä rouva Goethen, runoilijan äidin luona. Elisabeth Goethe oli tällöin seitsemänkymmenen viiden vuotias, mutta vielä elämäniloinen ja nuorekas. Hän oli lisäksi vielä vanhoilla päivillään erinomainen kertoja. Istuen hänen jalkojensa juuressa kuunteli Bettina tämän vanhan naisen kertovan Goethen nuoruudesta tarinoita, jotka lähtemättömästi jäivät hänen mieleensä ja yhtyivät siihen mielikuvaan, jonka hän oli saanut Goethen runoista. Niin kasvoi hänen tyttö-unelmistaan hänen "rakkautensa" Goetheen. Goethe tuli hänelle niin läheiseksi kuin vain luonto sitä ennen oli ollut. Yksinäisyydessään "seurusteli" hän Goethen kanssa, hän luki "Wilhelm Meisterin" ja löysi Mignonissa oman sielunsa. Goethe, joka todellisuudessa tällöin oli jo lähes kuudenkymmenen vuotias, oli hänen unelmissaan yhäti nuori niinkuin hän oli ollut niihin aikoihin, joista rouva Goethe kertoi. Hänen suurin halunsa oli saada kerran nähdä ihailunsa esinettä kasvoista kasvoihin, päästä Weimariin. "Koko elämäni on ollut valmistusta kohtaukseen sinun kanssasi", kirjoitti hän myöhemmin päiväkirjassaan. V. 1807 täyttyi viimein hänen hartain toivomuksensa. Varustettuna isoäitinsä nuoruudenrakastetun Wielandin suosituskirjeellä, tulee hän Goethen luo. Tästä ensi kohtaamisesta kerrotaan, että Goethe osotti Bettinalle, joka vihasi mukavia huonekaluja, paikan sohvassa, kunnes Bettina äkkiä hypähti seisoalle huudahtaen: "Ei, tässä en voi istua!" Hymyillen vastasi Goethe: "No hyvä, valitkaa siis itsellenne parempi paikka!" Samassa hetkessä oli Bettina istuutunut Goethen polvelle ja kietonut käsivartensa hänen kaulaansa.

Monta kertaa tämän jälkeen tapasivat Goethe ja Bettina vielä toisensa, mutta heidän pääasiallisin vuorovaikutuksensa tapahtui kuitenkin kirjeellisesti. Goethen kuoltua julkaisi Bettina heidän kirjevaihtonsa lisättynä erinäisillä päiväkirjaotteilla ja vapailla kuvitelmilla teoksessaan "Goethen kirjeenvaihto erään lapsen kanssa", joka tunteellisessa ja runollisilla mielikuvilla kyllästytetyssä kaunopuheisuudessaan on Saksan romantiikan mieltäkiinnittävimpiä ja kauneimpia kirjoja. Goethen ja Bettinan mieskohtainen tapaaminen keskeytyi kerran vuosikausiksi Christiane Goethen, runoilijan puolison, mustasukkaisuuden takia. Bettina sai näinollen kokea — vaikka varmaan aiheettomammin — samaa kuin Goethe kerran oli nuoruudessaan kokenut hänen isänsä puolelta Frankfurtissa! Että Bettinan tunteella Goetheä kohtaan ei ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa tämän sanan tavallisessa merkityksessä, on epäilemätöntä. Kun rouva Christiane pani toimeen mustasukkaisen kohtauksensa, oli Bettina jo onnellisissa naimisissa runoilijan ja tilanomistajan Achim von Arnimin kanssa. Varmaan on Beatrice Zade oikeassa, kun hän karakterisoi Bettinan suhdetta Goetheen seuraavaan tapaan: "Bettinan rakkaus Goetheen oli sitä harvinaista ja ylevää lajia, josta aistillisuus kokonaan puuttuu ja itsekkäisyys on samaa kuin kaipuu antaa, ei ottaa. Hän oli onnellinen, jos hän vain sai näyttää rakkauttaan, vastarakkautta ei hän vaatinut, ei ainakaan tavallisessa merkityksessä. — Hänen tunteensa Goetheä kohtaan olivat kuitenkin hänen luonteensa kaunein kukka. Nainen oli hänellä toisella sijalla: hän oli ennen kaikkea taiteilija." Kuvaavaa hänelle onkin, ettei esim. ulkonaisen suhteen rikkoutuminen, ei edes Goethen aiheeton suuttumus ja kylmyys vaikuttanut mitään hänen tunteisiinsa hänen ihailtuaan kohtaan. Hänen, Goethen, olemassaolo oli hänelle kyllin, se oli hänelle loppumaton ilon ja onnen lähde. Ei edes Goethen kuolema voinut sitä häneltä riistää.

Mutta vaikkakin tämä Goethe-palvelus oli suuri, johtava idea Bettinan maailmassa, sisältyy hänen elämäänsä runsaasti myöskin muita suhteita. Useiden ajankohdan merkittävimpien miesten kanssa on hän ollut vilkkaassa ja molemmin puolin hedelmöittävässä henkisessä vuorovaikutuksessa. Wienissä oleskellessaan vähän yli kahdenkymmenen vuotiaana, joutui hän silloin jo melkein kuuron ja sielultaan särkyneen Beethovenin tuttavuuteen ja heistä tuli kohta mitä parhaat ystävät. Niin kauan kuin Bettina viipyi Wienissä, tapasivat he toisensa joka päivä ja myöhemmin syntyi heidän välilleen kirjevaihto, joka osottaa; miten virkistävästi Bettinan myötäeläytymisen kyky on vaikuttanut Beethoveniin taiteilijana ja ihmisenä. Bettina oli hyvin musikaalinen, mutta paitsi musiikkia, oli heillä yhdyssiteenä yhteinen ihailu suurta weimarilaista kohtaan. Muista tunnetuista henkilöistä, jotka joutuivat läheisempään vuorovaikutukseen Bettinan kanssa, mainittakoon runoilija Ludvig Tick, filosoofit Jacobi ja Schleiermacher, Rahel, veljekset Grimm, ruhtinas Pückler ja kuningas Fredrik Wilhelm IV. Berliini tuli loppuijällä hänen kotikaupungikseen ja siellä joutui hän ottamaan osaa berliiniläis-romantikkojen vapaamielisiin valtiollisiin harrastuksiin. Hän oli luonteeltaan synnynnäinen demokraatti ja hän karttoi hovia, johon hänellä miehensä aseman nojalla olisi ollut vapaa pääsy. Sen sijaan koetti hän vaikuttaa suoraan kuninkaaseen, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa. Myöskin julkisella kirjallisella toiminnallaan taisteli hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta, m.m. omistamalla kuninkaalle vapaamielisen valtiollisen lentokirjasen.

Bettina kuoli 1859, seitsemänkymmenen neljän vuoden ikäisenä. Hänen viimeinen ajatuksensa koski Goethe-patsasta, johon hän itse oli tehnyt luonnoksen.

Niinkuin yleensä kirjoittavat naiset, tuli Bettina sekä eläessään että kuolemansa jälkeen monipuolisen, eikä suinkaan aina lempeän arvostelun alaiseksi, varsinkin miehisten virkaveljiensä taholta. Hänen ylitsekuohuva tunteellisuutensa ja ne erinomaisen aktiiviset muodot, joihin se usein pukeutui, tarjoavat epäilemättä kylmälle tarkastajalle tilaisuutta arvosteluun ja ivaan. Hänen raju, levoton mielikuvituksensa teki hänelle usein huonoja palveluksia kun hänen piti muististaan panna paperille tosiasioita. Historiallisen mielen puute oli hänessä niinikään ilmeinen. Mutta pahansuovinkaan arvostelu ei voi kieltää hänen nerollisuuttaan ja hänen luonteensa harvinaisia ja hienoja piirteitä. Hänen kirjeiltään puuttuu usein kiinteä loogillinen rakenne, mutta ne ovat täynnänsä yksityisiä nerokkaita ajatuksia ja taiteellisia tunnelmakuvia. Hänen itse-erittelynsä on psykoloogisesti syvä ja oikea. Hänen kykynsä vaistota ja ymmärtää hengen suuruutta on niinikään harvinainen. Kaikki hänen ystäväsuhteensa olivat vilpittömät ja syvät. Minne hän tuli, pani hän liikkeelle henkisiä voimia. Hän uskoi kauneuteen, suuruuteen, jumaluuteen ihmisessä. Hänen koko elämänsä yli levittäytyy kuin ehtymätön juhlavalaistus: sen tunteen kevätajan hohde, joka kirjallisuushistoriassa kulkee nimellä romantiikka ja joka antaa meidän silmissämme 1800-luvun ensi vuosikymmenille, ihmisille ja runoteoksille, samalla kertaa niin lapsimaisen ja ylevän luonteen.

GOETHE SOTAKIRJAILIJANA.

Kun Goetheä hänen vanhoilla päivillään muistutettiin hänen vallankumouksellisentitaanisesta nuoruudenrunostaan "Prometheus", kerrotaan hänen melkein kauhistuneen sen "sansculottilaista" mielenlaatua. Hän oli käynyt kokonaan vieraaksi sille 25-vuotiaalle, joka kerran oli runossaan lingonnut Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan kirouksensa ja uhkansa tai oikeammin: runo oli jo syntyessään ollut vieras hänen sisimmälle itselleen. Goethe ei uskonut vallankumouksiin, uskoakseen sitä enemmän rauhalliseen, elimelliseen kehitykseen. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa vuodet eivät olleet kuluneet vailla sisäisiä taisteluja ja traagillisia ristiriitoja, mutta ne eivät olleet voineet elättää hänessä kieltämisen ja kumouksen henkeä. Hänen oma, onnellinen, tuloksista rikas kehitystiensä ja hänen syvällinen luonnontuntemuksensa olivat kasvattaneet hänessä lujan persoonallisen vakaumuksen, että vain rauhallinen, asteettainen kehitys vei pysyviin saavutuksiin. Niin tuli Goethe, jonka ajatus on monella alalla kulkenut vuosisatoja aikalaisten edellä, näyttelemään vanhoillisen osaa ajankohtansa historiallisten tapausten keskellä. Aikakauden suuri kansanliike, joka sattui hänen ollessaan miehuutensa parhaassa iässä, Ranskan vallankumous, oli hänelle vieras ja vastenmielinen. Hän näki siinä epäjärjestyksen, kaaoksen, raakojen vaistojen ilmauksen, hävityksen — tuskin muuta. Sitä vastaan puhuivat hänen kokemuksensa, hänen elämänfilosofiansa, hänen itsesäilytysvaistonsa, mikä viimemainittu ei suinkaan ole samaa kuin mitä nykyajan sosialistit sanoisivat luokkaitsekkyydeksi. Hän oli tottunut tapaamaan aatteen yksilöllisessä, persoonallisessa muodossa, ja kun se tuli häntä vastaan joukkovaistojen kannattamana, epämääräisenä, selkeentymättömänä kansanliikkeenä, ei hän sitä tuntenut eikä tunnustanut. Tähän tulee lisäksi hänen syvälle juurtunut vastenmielisyytensä kaikkea epäjärjestystä vastaan, vastenmielisyys, joka on saanut klassillisimman, mutta usein väärin selitetyn ilmaisunsa tunnetuissa sanoissa: "Minun luonteeni mukaista on että mieluummin suostun tekemään jotain oikeudetonta kuin mukaudun epäjärjestykseen."

Goethen suhteesta sotaan voimme sanoa jotenkin samaa kuin hänen suhteestaan vallankumoukseen: Goethe ei uskonut sotaan. Ne, jotka tällä hetkellä puhuvat saksalaisten militarismista, eivät voi vedota Goetheen. Täydellä syyllä käytti hän itsestään nimitystä "rauhan lapsi" — täydellä syyllä, sikäli kuin eristämme tästä käsitteestä kaiken, mikä voi viedä ajatukset nykyaikaiseen, haaveelliseen rauhanaate-intoilijaan. Goethe ei suinkaan kieltänyt sodan historiallista välttämättömyyttä, mutta hän ei uskonut sotiin eikä niiden saavutuksiin. Kaikkein vähimmin uskoi hän, että sodan arpa voisi tyydyttävällä tavalla ratkaista kansojen kesken syntyviä erimielisyyksiä tai siveellisiä ristiriitoja. Hän ei uskonut niihin oikoteihin, joita pitkin vallankumoukset ja sodat koettavat kuljettaa kansojen historiaa. Jokainen edistys oli hänen elämänfilosofiansa mukaan ostettava hedelmällisen, tuottavan, persoonallisen työn ja elimellisen, henkisen ja aineellisen kehityksen hinnalla. Se tapa, millä vallankumouksen giljotiini ja sodan miekka katkaisi tai oikeammin kuvitteli katkaisevansa kehityksen Gordion-solmuja, oli hänestä vain näennäinen. Inhimillinen kehitys, historiallinen kehitys kulki hänen mielestään toisia teitä.

Goethe, joka koko elämänsä ajan tuntui olleen kohtalon erikoisen kaitselmuksen alainen siinä suhteessa, ettei hän saanut, tahtoen tai tahtomatta, jäädä vieraaksi millekään inhimilliselle, joutui, huolimatta kaikesta vastenmielisyydestään vallankumousta ja sotaa kohtaan, läheisenä todistajana olemaan mukana molemmissa. V. 1792, 43:n vuotiaana, seurasi hän nim. Weimarin herttuan Karl Augustin nimenomaisesta tahdosta, ettemme sanoisi käskystä, ruhtinaallista ystäväänsä liittoutuneiden, Preussin ja Itävallan, sotaretkellä Ranskan vallankumouksellisia vastaan. Goethe lähti epämielellään tälle retkelle. Hän oli hiljan palannut Italiasta ja oli juuri ehtinyt uudelleen eläytyä kotiinsa, töihinsä ja tutkimuksiinsa, jotka viimemainitut näihin aikoihin, enemmän kuin runo-suunnitelmat, täyttivät hänen päivänsä. Karl August oli preussilaisena kenraalimajurina ja kyrassierirykmentin päällikkönä mennyt edellä, Goethe tuli herttuan lahjoittamissa böömiläisissä vaunuissa jäljessä ja tapasi ruhtinaallisen ystävänsä ja isäntänsä leirillä Praucourt'issa 27 pnä elokuuta 1792 ja otti sen jälkeen osaa kaikkiin tämän Saksalle vähemmän kunniakkaan sodan vaiheihin ja vaaroihin.

Näkyvänä kirjallisena tuloksena tältä retkeltä sisältävät Goethen kootut teokset parisen sataa sivua käsittävän sotakuvauksen, joka kuulunee siihen osaan runoilijan tuotannosta, mitä yleensä kunnioituksella kierretään. Nykyään on tämä teos Kampagne in Frankreich (Sotaretki Ranskaan) saanut aivan erikoisen aktualisuuden ja kirjallisuusluetteloista olenkin nähnyt sen runoilijan kotimaassa äsken ilmestyneen uusina painoksina. Epäilemättä ansaitseekin se tulla luetuksi. Sen kuvaukset tarjoavat sekä suorituksensa että sisältönsä puolesta mieltäkiinnittäviä vertauksia nykyajan sotakertomuksiin, vertauksia, jotka yleensä eivät lankea nykyhetken sotakirjailijain eduksi. Se tarjoaa samalla herkullisen palasen Goethen kehityshistoriaa. Ja ennen kaikkea saamme nähdä, miltä sota näytti neron silmillä katsottuna, mitä liikkui uuden ajan suurimman luovan hengen mielessä, kun hän näki, sodan muodossa, hävityksen ja tuhon korotetuksi kansojen ja valtioiden pyhittämäksi periaatteeksi.

Georg Brandes erehtyy esittäessään Goethe-elämäkerrassaan, että "Kampagne in Frankreich" perustuu kauttaaltaan runoilijan retken kestäessä tekemään päiväkirjaan. Goethe kirjoitti ja julkaisi sotakirjansa vasta kolmekymmentä vuotta Ranskan-retken jälkeen eikä hänellä silloin ollut käytettävänään muuta kuin aivan pieniä muistiinpanoja ja karttalehtisiä tältä ajalta. Sensijaan on hän muistinsa virkistämiseksi turvautunut toisten, m.m. kamaripalvelijansa Wagnerin muistiinpanoihin sekä sotahistorioihin. Merkitsemällä erikseen muistelmansa päivä päivältä ja kuvittelemalla kaiken aikaa elävänsä tapahtumain ajassa, on hän voinut antaa teokselleen todellisen päiväkirjan tai, niinkuin me nykyään sanoisimme, sotakirjeiden muodon. Mutta itse asiassa antavat ne meille kuvan yhtä paljon siitä, mitä Goethe ajatteli sodasta v. 1822 kuin v. 1792. Niiden psykolooginen todistusarvo on siten tavallaan kaksinkertainen. Ihmeteltävä on niinikään niissä ilmenevä muistikuvien havainnollisuus ja tarkkuus, joka tosin ei ole voinut varjella tekijää siellä täällä pieniltä erehdyksiltä ja muistivirheiltä, mutta joka on voinut loihtia kokonaisuudessaan tähän teokseen sellaisen alkuperäisen, hetkessä nähdyn ja hetkessä kuvatun tapaussarjan tunnelman, että on eksytty pitämään sitä todellisena päiväkirjana.

Kuinka kuvaavia ovatkaan tekijälleen jo teoksen ensimäiset sivut! Niissä mainitaan itse asiassa hyvin vähän sodasta, mutta sitä enemmän sangen monista ja sangen kauniista naisista, ranskattarista, joiden kanssa runoilijalla oli onni syödä päivällistä Mainzissa tai joita hän vain sivumennen näki jonkun vaununikkunan verhojen takaa tai joille hän, onnellisimmassa tapauksessa, matkansa varrella sai antaa rauhoittavia tietoja tai tehdä muita pieniä palveluksia. "Vihollisesta" ei hän tiedä mitään ja koko sana esiintyy tuskin hänen kirjassaan. Matkallaan päämajaan, usein läpi sodan hävittämien seutujen, tekee hän puolueettomasti ja viileästi havaintojaan puoleen ja toiseen ja hän mainitsee uskollisesti kaikki ne valitukset preussilaisten sotilasten ryöstöistä, joita hän kuulee tilapäisiltä ajureiltaan. Isänmaallisesta tai sotaisesta innostuksesta ei näy jälkeäkään, mutta sensijaan elähyttää kaikkia hänen havaintojaan ja huomioitaan valpas älyllinen uteliaisuus ja tiedonjano. Hän antaa elävän kuvan Verdunin pommituksesta ja antautumisesta ja hän tutkii mielellään esikuntaupseerien kanssa sotivien asemaa ja piirtää siitä kuvauksessaan havainnollisen esityksen. Mutta jollei tarkkaan seuraa hänen kirjaansa sivu sivulta, on vaikea tietää milloin saksalaiset ovat hyökkäämässä, milloin lyötyinä ja pakoretkellä. Niin vähän on tässä kirjassa sotaista, jännittynyttä, intohimoisesti tapahtumiin osaaottavaa tunnelmaa. Olisi väärin sanoa, ettei kirjoittaja eläisi itse mukana kuvattavassaan. Sitä hän kyllä tekee, mutta omalla tavallaan. Hänen kirjassaan vilisee ihmisiä, mutta vain harvat heistä ovat sotilaita. Hän piirtää ohimennen m.m. erinomaisen miellyttävän kuvan vanhasta markiisi de Bombelles'ista, yhdestä niistä Ranskan kodittomista emigranteista, jotka olivat liittyneet saksalaisiin. Goethe oli kerran tavannut hänet hänen ollessaan lähettiläänä Veneziassa. Ilmeisesti ovat Goethen sympatiat emigranttien eikä jakobiinien puolella, mutta ne eivät esiinny koskaan räikeinä. Viha on hänelle tuntematon samoinkuin kostonhimo. Hän kulkee sen ohi, jota hän ei ymmärrä ja joka on hänelle vierasta.

Jouduttuaan kerran sotaan tahtoi Goethe luonnollisesti kokea, miltä tuntuu olla vaaralle ja kuolemalle alttiina. Hän menee keskelle kuulasadetta tehdäkseen tämän harvinaisen havainnon. Ja verrattomalla itse-erittelykyvyllään kuvailee hän vaikutelmiaan: "Tunsin kohta, että jotain epätavallista tapahtui minussa; pidin tarkkaa vaaria itsestäni, mutta kuitenkin voin vain vertauskuvallisesti esittää, mitä tunsin. Tuntui kuin olisin ollut hyvin kuumassa paikassa ja ympäristöni lämpö olisi valahtanut minuunkin ja kuin olisin tuntenut olevani täydellisesti yhtä ympäristöni kanssa. Silmät eivät menettäneet mitään näkövoimastaan; mutta oli kuitenkin kuin maailma olisi saanut eräänlaisen ruskeanpunaisen hohteen, mikä teki kaikki esineet kouriintuntuvammiksi, havainnollisemmiksi."

Saksalaiset ja m.m. Brandes heidän mukanaan kiittävät Goethen taistelukuvausten eloisuutta ja selkeyttä. Mielestäni kuitenkin vetävät lukijan huomion näistä varsinaisista sotakuvauksista — ehkä sentähden että juuri tällä alalla tuotanto nykyään on epäilemättä suurempi kuin kysyntä — ne sivut ja luvut, jotka antavat meille enimmän Goethestä itsestään. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. se, jossa Goethe kertoo tutustumisestaan nuoreen filosoofiseen koulunopettajaan, jolle hän antaa ohjausta Kantin tietokritiikin ymmärtämisessä, tai se, missä hän kuvailee, kuinka hän kesken taistelun menoa, tuskin ranskalaisten luodeilta suojattuna, keskustelee ruhtinas Reussin kanssa väriteorioistaan. Hauskoja ovat myöskin Goethen mineraali- ja maa-alatutkimukset, joihin hän aina löytää tilaisuutta, sekä hänen yksityiskohtaiset havaintonsa häntä ympäröivästä kansanelämästä. Sanalla sanoen: harva sotakirjeenvaihtaja on antanut niin vähän kuin Goethe sodan rajoittaa inhimillistä näköpiiriään.