III

"ARVOJEN JA VÄLINEITTEN MAAILMA".

Jokainen, joka joutuu elämään kirjojen maailmassa — ja varsinkin hän, jonka velvollisuuksiin kuuluu tehdä niistä arvostelijana selkoa yleisölle — on varmaan joskus, havaitessaan, miten erilaisia arvoja kirja-käsitteeseen voi mahduttaa, yrittänyt lajitella niitä jonkun johtavan periaatteen mukaan. Mutta mitä kategorioja hän lieneekin keksinyt tätä tarkoitusta varten, hyvien ja huonojen kirjojen, tieteellisten ja taiteellisten, mielikuvituksellisten ja järkeilevien, syvien ja pintapuolisten, kypsien ja epäkypsien — pian on hän kuitenkin huomannut, että kirjoja on yhtä vaikeaa ja yhtä epäoikeutettua kuin ihmisiäkin kuitata yhdellä määräkkeellä. Jokaisen kirjan yksilöllisyydessä on jotain, mikä on vain sille ominaista ja mikä, jos otamme vaivaksemme siihen syventyä, paljastaa meille kaikkia laji-määritelmiä pakenevan erikoisuutensa. Niinkuin jokaisella niistä lukemattomista yksilömuodoista, joilla luonto tuhlailevassa rikkaudessaan on täyttänyt kedon ja metsän ja veden ja ilman, on omalta kannaltaan oikeus elää ja puolustaa olemassaoloaan, niin on myöskin ihmishengen tuotteilla, näköään arvottomimmillakin, olemassaolon oikeus, koska nekin kaikki ovat hedelmiä luonnon puusta. Kun kuitenkin, esim. kirjoista puhuen, kiitämme ja moitimme, hyväksymme ja tuomitsemme, teemme sen vain omalta kannaltamme tai sen yhteiskunnan tai muun suuremman kokonaisuuden kannalta, jonka osana itse olemme. Kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista. Se mikä viime kädessä ratkaisee arvostelumme sisällön, on oma yksilöllisyytemme, oma tahtomme, omat mielihalumme, oma uskomme ja omat ennakkoluulomme. Arvostelija, joka julkisessa sanassa jakaa tuomioitaan eikä ole koskaan päässyt tämän tosiasian perille, ei ole ammattinsa arvoinen. Jokaisessa arvostelmassa, julkisesti tai yksityisesti lausutussa, panemme oman yksilöllisyytemme vaakalaudalle, me sanomme: tätä minä pidän arvokkaana, tuota vähemmän arvoisena, ja näin sanoessamme paljastamme vain oman valintamme, jolle meillä ei ole oikeutta vaatia mitään objektiivista pätevyyttä. Jos meidän arvostelmamme saavuttaa vastakaikua, ei se riipu siitä, että olisimme objektiivisessa mielessä oikeassa, vaan siitä, että on olemassa toisia, jotka pitävät samoja asioita arvokkaina kuin mekin.

Joku voisi kenties luulla, että tunnustaessamme arvostelulle vain subjektiivisen pätevyyden, riistämme kritiikiltä kaiken pohjan. Tämä pelko on kuitenkin turha. Juuri sentähden, että arvostelu on määrätyn yksilöllisyyden ilmaus, on sillä arvoa ja merkitystä. Kritiikin yksilöllinen luonne ei myöskään ole omiaan, oikein käsitettynä, heikontamaan arvostelijan edesvastuun-tunnetta, vaan päinvastoin lisäämään sitä, koska kriitikolle näin ollen ei ole tarjolla mitään yleisesti tunnustettuja arvostelu-perusteita, vaan täytyy hänen viime kädessä itsestään, omasta persoonallisuudestaan löytää perustelut väitteilleen. Lausuessaan jonkun arvostelman asettaa hän siten samalla itsensä, oman laatunsa arvosteltavaksi. Se joka on tästä syvimmin tietoinen, on samalla tunnollisin arvostelija.

Mutta — palataksemme lähtökohtaamme — joskaan emme siis voi löytää mitään yleisesti pätevää lajittelua kirjoille, niin olemme varmaan kuitenkin jokainen enemmän tai vähemmän tietoisesti mielessämme ryhmittäneet niitä niiden laadun ja arvon mukaan. On kirjoja, jotka, huolimatta vielä tuoreesta painomusteesta, ovat meille vain makulatuurin arvoiset. On toisia, joista tunnemme paljon oppivamme, jotka mielellämme tunnustamme hyviksi kirjoiksi, ilman että ne kuitenkaan ovat syvemmin vaikuttaneet meidän persoonallisuuteemme. Vielä on eräs laji kirjoja, teoksia, jotka ovat meistä lähinnä verrattavat tekoihin, kirjoja, jotka ovat meille mieskohtainen elämys. Sanomattakin on selvä, että tämän lajin asetamme yläpuolelle kaikkien muiden. Sellaisen kirjan jättämä vaikutus on verrattavissa vain johonkin persoonalliseen kokemukseen: me elämme sellaisen kirjan — toiset me vain luemme.

Tällainen mieskohtainen elämys on näiden rivien kirjoittajalle ollut tri Erik Ahlmanin teos. Vain perin harva suomenkielellä kirjoitettu teos on jättänyt minuun samaa voimakasta vaikutelmaa kuin tämä rohkea ja persoonallinen kirja. "Arvojen ja välineitten maailma" ei sisällä enempää eikä vähempää kuin maailmanselitys-kokeen, synteettisen filosofian. Hellittämättömällä energialla on tekijä muutamien perusajatustensa varaan rakentanut filosoofisen maailmankuvansa, joka samalla kun se on tekijälleen ominainen tuntuu eetillisessä idealismissaan sisällyttävän itseensä paljon siitä, mitä sen sukupolven mielessä liikkuu, joka miehuutensa kynnyksellä eli maailmansodan järkyttävät kokemukset ja kuitenkin pelasti uskonsa henkisiin ja siveellisiin arvoihin. Se, joka on lukenut Schopenhauerin ja Bergsonin teoksia, on epäilemättä huomaava Ahlmanin niistä saaneen paljon herätteitä, mutta samalla, jos hän tunkeutuu kyllin syvälle suomalaisen teoksen henkeen, on hän varmaan siitä löytävä oman persoonallisen synteesin. Tämän teoksen ajatukset kasvavat elimellisesti esiin toinen toisestaan, ja sellainenkin lukija, jonka mielenkiinto ei ole erikoisesti kohdistunut filosofian kysymyksiin, voi luullakseni nauttia siitä loogillisesta kurista ja sanonnan plastillisesta sulavuudesta, jotka ovat tälle teokselle ominaisia, ja joiden varassa kirjasta on syntynyt kaunis orgaaninen kokonaisuus. Epäilemättä tulevat monet, joiden peruslaatu on toinen kuin Ahlmanin, jäämään vieraiksi ja kylmiksi hänen dialektiikalleen, niinkuin hra Ahlman itsekin teoksensa johdannossa on edellyttänyt. Hänen idealistista ja spekulatiivista filosofiaansa eivät tule ymmärtämään ne, jotka, kuten hän itse sanoo, "eivät ole tutustuneet aistimaailman takaisiin realiteetteihin" ja jotka eivät käsitä sitä kirjan tekijälle "epäilemätöntä tosiasiaa, että jokainen meistä juuri on tuollainen aistimaailmantakainen realiteetti". Mutta toiselta puolen uskon, että hänen teoksensa on saava myöskin paljon ystäviä ja että se välillisesti, herättämällä harrastusta filoosofiseen ajatteluun, on vaikuttava virkistävästi ja kasvattavasti.

Seuraavassa koetan lyhyesti ja mahdollisuuden mukaan tekijän omilla sanoilla tehdä selkoa eräistä Ahlmanin teoksen johtavista ajatuksista. Rajoitettu tila panee supistamaan referaatin oikeastaan vain muutamiin viittailuihin, jotka pakollisessa karuudessaan antavat luonnollisesti vain hyvin kalpean kuvan teoksen oikeasta laadusta. Asian luontoon kuuluu, ettemme selonteossamme voi välttää eräiden filosoofisten ammattisanojen käyttämistä, koska niiden kiertäminen helposti johtaisi epätarkkuuteen ja käsitteelliseen kaaokseen.

Elämän perusytimeksi käsittää Ahlman jotakin, jonka hän lähinnä haluaa ilmaista sanalla "tahto". Samalla pitää hän mahdollisena, että yleensä kaiken olevaisen, myös materian, perusolemus on, sisältäpäin katsoen, samantapaista kuin elämä varsinaisessa merkityksessä, siis tahtoa. Tässä kohden lähenee Ahlmanin kanta Schopenhaueria. Että maailman perusolemus on etsittävissä tahdon alalta, siihen viittaa myös siveellinen tietoisuus. Voidakseen paremmin päästä käsiksi tuohon otaksumaansa olevaisen peruselementtiin, on tekijä muodostanut "puhtaan tahdon" fiktsionin — empirisesti, kokemusperäisesti, emme nimittäin tunne tahtoa semmoisenaan, vaan aina yhteydessä sen ilmenemysten kanssa, silloinkin kun on kysymyksessä oma sielunelämämme. "Puhdas tahto" on pelkkää kvaliteettia, joka tahtoo itseään, omaa olemistaan, s.o. rakastaa itseään. Tahdossa on suunnattoman paljon kvaliteetteja, jotka tulevat esiin, kun tahto aktualisoituu, rupeaa "olemaan." Tekijä on myös esittänyt fiktsionin tahdosta, joka ei vielä ole aktualisoitunut. Tässä alkuperäisessä liikkumattomuudessaan olevassa tahdossa, jota ei ajassa tarvitse koskaan ajatella olleeksi, ovat tahtokvaliteetit differentioitumattomina. — Aktualisoituessaan tahto esiintyy törmänneenä välttämättömyyttä vastaan. Välttämättömyys on olemassa aikojen alussa itsestään, se on se ankara, sokea laki, jonka alle kaiken olevaisen täytyy alistua. Välttämättömyys determinoi tahtoa, antaa sille sen empirisen muodon, joka näin ollen on riippuvainen kahden tekijän vaikutuksesta, tahdon kvaliteetin ja välttämättömyyden. Välttämättömyys aikaansaa, että tahto esiintyy yksilöissä. — Sisältäpäin katsoen tahto on vapautta, itsensä, s, o. oman laatunsa määräämistä, mutta ulkoapäin katsoen vain sellainen tahto esiintyy ilmenneenä, jonka välttämättömyys on sallinut päästä esille.

Tahdon kvaliteetit, lajit, voidaan tajuta vain intuitiivisesti, s.o. itsessään elämällä samat kvaliteetit. Tämä on mahdollista sen kautta, että, kuten tekijä otaksuu, toisessa subjektissa on ainakin virtualisena, mahdollisena, samat tahtolajit. Intuitsioni perustuu niihin ilmauksiin, joihin tahto pukeutuu ja jotka ovat subjektien havaittavissa. Ilmauksien puhdasviljelykseen perustuu taide (tai oikeammin taiteen idealinen puoli).

Pitkittääkseen olemassaoloaan ajassa ilmenneenä kvaliteettina, lajina, tahto turvautuu "välineisiin", jotka välttämättömyys pakoittaa tahdon luomaan. Välineille on ominaista niiden tarkoituksenmukaisuus, joka on koko elollisen luonnon läpikäyvä suuri periaate. Siitä johtuu, että välineillä täytyy olla määrätty konstanssi, mihin taas läheisesti liittyy välineen generaalisuus, yleisyys: välineen tulee reageerata vastaisia (uudistuvia) tapauksia vastaan määrätyllä ylimalkaisella tavalla, joka on osottautunut tahdon olemassaololle edulliseksi. Vielä johtuu tarkoituksenmukaisuudesta välineiden leviämistaipumus, universaalisuus, mikä saa ilmauksensa m.m. inhimillisen kulttuurin saavutusten leviämisessä. Ihmisen tiedoitsemiskoneisto on myös välineperiaatteen mukaan muodostunut, mistä syystä tietomme maailmasta on välineellistä tietoa, s.o. yleensä sellaista, joka on meille bioloogisesti edullista.

Antaen tahtokvaliteeteille enemmän eetillis-sävyisen nimityksen, kutsuu Ahlman niitä myöskin "arvoiksi." Arvot ovat tahdon perusluonteen mukaisesti ainoalaatuisia, s.o. ne ovat vain yhdessä määrätyssä subjektissa olemassa juuri silloin kun se tahtoo määrätyllä tavalla. Ne asettavat itse itsensä sen kautta että subjekti, joka alati kannattaa jotakin arvoa, ne "asettaa". Arvojen subjektiivisuuden tähden ei ole olemassa mitään varsinaista objektiivista moraalia, ei ainakaan empiirisen tahdon kannalta katsoen. Arvojen kesken vallitsee kuitenkin sukulaisuutta ja tähän perustuu osaksi se, mitä sanomme moraaliksi. Siihen perustuvat myös sellaiset kollektiiviset kokonaisuudet kuin valtio ja eri uskontokunnat. Myös sukupuolirakkauden korkeammat muodot voidaan selittää arvosukulaisuuden perusteella.

Sen kautta että tahto näyttelee niin tärkeätä osaa Ahlmanin filosofiassa on myöskin moraali saanut siinä hyvin keskeisen aseman. "Moraali on elementti, jossa kaikki elää. Syvällisempi elämän olemuksen näkeminen ei olekaan mitään muuta kuin pääsemistä tietoisuuteen tästä perustavasta totuudesta." Ahlmanin teoksen parhaita ja varmaan suurelle yleisölle kaikkein mieltäkiinnittävimpiä sivuja ovat ne, joissa hän arvoteoriaansa nojautuen selittelee kristinuskon ja yhteiskunnan ideaalista olemusta. Varsinkin on analyysi kristinuskon perusajatuksista mielestäni sangen syvälle menevä. Kirjan loppuluku "Hyvästä ja pahasta" kerää niinikään keskitettyyn muotoon eräitä teoksen persoonallisimpia ajatuksia. Samoin luku "Filosofeista ja filosofiasta", jonka lopussa Ahlman antaa seuraavan määritelmän ajattelijasta: "Hän on eräänlainen symbooli itselleen tajuiseksi tulleesta, mutta samalla pysähtyneestä maailman prosessista. Elämä tulee tajuiseksi ja sterilisoituu."

Epäilemättä tulee Ahlmanin teos herättämään vastaväitteitä, varsinkin niiden taholta, joille hänen spekulatiivinen laatunsa on vieras. Mutta sekin, joka mielellään seuraa häntä hänen metafyysillisille retkeilyilleen, voi monessakin asiassa olla toista mieltä tai kaivata yksityiskohtaisempaa perustelua hänen väitteiltään, joista useat ovat saaneet paradoksaalisesti kärjistetyn, melkein uhittelevan muodon. Psykoloogisessa suhteessa alttein huomautuksille ja vastaväitteille on nähdäkseni luku "Sukupuolirakkaudesta", missä tekijä, yrittäessään piirtää m.m. naisen ja miehen karakteristiikkaa, tarjoaa oikeiden ja hedelmällisten ajatusten ohella useita, jotka eivät tunnu perustuvan yhtä herkkään sisäiseen havaintoon kuin useimmat muut kohdat tässä teoksessa.

Persoonallisin, tärkein osa Ahlmanin kirjassa on nähdäkseni hänen arvo-filosofiansa. On oleva mieltäkiinnittävää nähdä, mitä ammattiarvostelu siitä tulee sanomaan ja nimenomaan sen suhteesta toisiin filosoofisiin systeemeihin.

Se mikä Ahlmanin teoksessa mielestäni tarjoaa suurimman ilon aiheen — ja mikä nimenomaan näiden rivien kirjoittajalle on ollut, kuten sanottu, suoranainen elämys — ei suinkaan ole lukijan tarve ehdottomasti, joka suhteessa yhtyä tekijään, vaan sen tarjoaa ennen kaikkea se samalla kertaa loogillisen ja virkistävän persoonallisen ajattelun viehätys, johon tämä kirja kutsuu lukijan. Perin harva suomalainen kirja avaa niin laajoja ja rohkeita näköaloja, perin harvassa kirjassa on niinikään suomalainen ajattelu päässyt samaan käsitteelliseen selkeyteen kuin Ahlmanin teoksessa. Huolimatta käsiteltyjen probleemien laadusta on Ahlmanin kirja yleensä helposti luettava. Tämä on mahdollista sen kautta että tekijän on onnistunut yhdistää siihen saksalaishenkiseen ajatteluun, mikä hänelle tuntuu ominaiselta, jotain ranskalaisten plastillisesta ja yksinkertaisen selkeästä ilmaisutavasta.

Ahlmanin teokseen voi mielestäni syyllä sovittaa, usein väärinkäytettyä, lausetapaa ja sanoa, että se on omiaan rikastuttamaan meidän kirjallisuuttamme.

F. E. SILLANPÄÄN "HURSKAS KURJUUS".

Viime vuosi, suurten tapausten, vapaussodan ja kapinan vuosi ei lahjoittanut kirjallisuudellemme yhtään merkitsevää romaania. Voimme kuitenkin olla varmat, että se kylvi monta siementä niiden mielikuvitukseen, joiden huomiot ja kokemukset voivat muodostua ihmiskuvauksen taiteeksi. Varsinaisista kertojistamme näyttää Sillanpää olevan se, jossa tämä kirjallinen itämisprosessi on tapahtunut nopeimmin.

"Hurskas kurjuus" on Suomen kapinavuoden romaani, vaikka sen ensimäiset kuvatut tapaukset vievät meidät enemmän kuin puolisataa vuotta taaksepäin ajassa.

Sillanpään toistaiseksi vielä jonkun verran epävalmis romaanitekniikka sallii meidän jotenkin selvästi havaita, miten hänen kirjansa on syntynyt ja mitkä ne ulkonaiset vaikuttimet ovat olleet, jotka ovat panneet hänen mielikuvituksensa toimimaan. Kapinan jälkiselvittely traagillisine ja järkyttävine elämyksineen on nähdäkseni ensin avannut tekijän silmät sille kaamealle perspektiiville suomalaiseen kansansieluun, mikä oli punakapinan, tämän järjettömän ja rikollisen kansanliikkeen takana ja, mikä antoi sille, ainakin osaksi, sen psykologian. Se suomalaisen sydänmaan kansa, jonka keskuudessa Sillanpäällä on ollut tilaisuus tarkata kapinan syntyä ja kehitystä, tuntuu antaneen hänelle kyllin aihetta ja perustetta siihen katsantotapaan, joka näkee viime vuoden bolshevistisessa liikkeessä enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin rikollisuutta. Yhteiskuntaihminen ja politikko voi olla toista mieltä, mutta tämä katsantotapa on ehdottomasti psykoloogin. Alettuaan mielessään kehittää niitä tapaus-sarjoja, jotka johtivat, häikäilemättömän sosialisti-agitatsionin ajamina, mitä kohtalokkaimpaan ja sekavimpaan vyyhteen, on Sillanpää joutunut seuraamaan kokonaisen ihmis-iän kulkua. Hänen vaistonsa on sanonut hänelle, että syy ei ole löydettävissä niistä hetkistä ja niistä vuosista, joita juuri olemme kokeneet, vaan paljon kauempaa ja syvempää, kansansielun hämäristä pimennoista vuosikymmenien takaa. Ja hän on valinnut yhden kapinan osanottajista ja uhreista, yhden kaikkein tietämättömimpiä ja kurjimpia, havainnontekonsa ja kuvauksensa esineeksi, seuraten hänen vaiheitaan kuuden vuosikymmenen läpi ilottomasta lapsuudesta traagilliseen kuolemaan asti. Sillanpään mielenkiinto kuvattavaansa kohtaan muistuttaa luonnontieteilijän suhdetta muuttuvaan ja kehittyvään havaintoesineeseensä, ja jollei sitä melkein kauttaaltaan olisi elävöittämässä psykolooginen vaisto tuntuisi hänen menetelmänsä varmaan liiankin tieteelliseltä ja metodiselta.

Mutta onneksi omistaa Sillanpää rehevän ja hienon mielikuvituksen, joka varjelee häntä tältä kuivuuden ja tarkoitusperäisyyden vaaralta. Hän on älykäs ihmiskuvaaja ja herkkä kansansielun kuuntelija, varmaan omintakeisin omassa sukupolvessaan. Kenelläkään nuorista kertojistamme ei ole hänen välähtelevää intuitsioniaan, vaikka jokunen voinee kyllä kirjoittaa kokonaisempia ja ulkonaisesti kiinteämpiä romaaneja kuin hän.

Sillanpään romaanin sankari, Toivolan Juha, on sen ihmislajin edustaja, joka kasvinomaisessa passiivisuudessaan tuntuu inhimillisistä ominaisuuksista voimakkaimpana omistavan vain kyvyn kärsiä, tympeän, epämääräisen, älyttömän kyvyn, joka tarjoaa kaikkinaiselle tyytymättömyydelle hedelmällisen maaperän. Sillä toivottomalla saamattomuudella, joka on ominainen Toivolan Juhalle, on varmaan syvät juurensa suomalaisessa kansansielussa ja varsinkin siinä yhteiskuntaluokassa, minkä keskuudessa Sillanpään kuvaus liikkuu, mutta on sentään syytä muistaa, että samantapaisia tyyppejä voi tavata missä kansassa hyvänsä samoinkuin myös kaikissa kansankerroksissa. Tämän tyypin pätevyyttä suomalaisen kansan luonteen läpileikkauksena ei sentähden voi yleistää. Mutta missä ikinä tämä lihaksi tullut saamattomuus esiintyneekin, on se aina häviöön tuomittu olemisen taistelussa. Se kuolee, joko hitaasti ja verkkaan, riuduttavan kuoleman, jota voi kestää sukupolvia, tai häviää se, suurten yhteiskunnallisten mullistusten aikana, kuten punakapinassa ja sen seurauksissa, väkivaltaisesti ja äkkiä. Tämä elämän rautainen laki, joka ei tunnu säälivän heikkoja, saattaa näyttää meistä julmalta ja traagilliselta, mutta siinä suurpiirteisessä, leppymättömässä johdonmukaisuudessa, millä se palvelee kehityksen ja yhteiskunnan asiaa on jotain, joka ei voi olla herättämättä meidän kunnioitustamme: dura lex sed lex.

Venäläisessä kertomakirjallisuudessa, jonka psykoloogista syvyyttä syystä ihaillaan, on usein kuvattu tällaista passiivista ja kärsivää tyyppiä, hartaudella ja myötätunnolla, minkä yksipuolisuus ei ole. ollut vaikuttamatta länsi-europpalaiseen ajatustapaan tottuneeseen varsin epäyhteiskunnalliselta. Sillanpään edellistenkin kirjojen sankarit, samoinkuin hänen uuden romaaninsa ovat samaa passiivista lajia. Elämä tulee heidän luokseen, tuoden mukanaan miellyttäviä tai epämiellyttäviä vaikutelmia, nivelien tai hivuttaen heidän hermojaan, herättäen heissä hetkellisen aistihurman ("Elämä ja aurinko" ja "Ihmislapsia") tai hedelmättömän kärsimyksen ("Hurskas kurjuus"), mutta jännittämättä milloinkaan heidän tahtoaan tietoiseen vastarintaan tai taisteluun. Näköäänhän puhuu viimeksimainittua väitettä vastaan se seikka, että Juha todella liittyy kapinoitsijoihin ja tarttuu kivääriin, mutta syvemmälle katsoen ei tämäkään tahdon ele ole muuta kuin tahdottomuutta, virran mukana liukumista, heittäytymistä ympäristön ja ulkonaisten tapausten vietäväksi. Silloinkin kun Juha saarnaa "temokraatin aarretta" (aate-sanan vastine Juhan kielessä!) puhuu hänen suunsa kautta vain sosialistilehtien ja -agitaattorien kiihotus. Hän herättää lukijassa epäilemättä enemmän sääliä kuin myötätuntoa. Hänen sielunsa on samea, hänen ajatuksensa ja mietelmänsä vailla muotoa, hänen koko elämänohjauksensa hämärien vaistojen varassa. Hänessä on kieltämättä jotain syyntakeetonta, ja kun hänen kohtalonsa täyttyy mestauspaikalla, kuolee hän enemmän uhrina kuin tietoisena rikollisena, mutta hänen todelliset pyövelinsä ovat silloin ne sosialisti-kiihoittajat ja -johtajat, jotka lehtiensä ja agitaattoriensa avulla nostivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissa hänen tapaisissaan, järjettömiä ja rikollisia intohimoja.

En tahdo ehättää romaanin lukijan edelle tekemällä selkoa niistä vaiheista, joiden kautta Sillanpää kehittää ihmiskuvaustaan. Mainitsen vain, että Sillanpää on piirtänyt päähenkilönsä ohella muutamia tyyppejä, m.m. naisia, jotka hyvin säestävät kertomuksen eepillistä toimintaa. Yhden ihmisluokan, maaseudun palvelusväen, renkien, ja piikojen kuvaajana ja psykoloogisena tuntijana ei "Hurskaan kurjuuden" tekijällä ole kirjallisuudessamme vertaistaan. Tällä ihmiskuvauksen alalla on hänen mielikuvituksensa hedelmällisin ja syvin. Askaroidessaan alkuperäisten luonnonlastensa maailmassa, kerääntyvät hänen yksityiset impressionistiset havaintonsa myöskin plastillisemmaksi kokonaisuudeksi, kuten renkipoika Taaven kuvaus "Elämässä ja auringossa" jo osottaa. Varsinkin milloin esitys koskettaa rakkauselämän piiriä, on se tuoksuvan tuore.

Mutta näiden suurten keskeisten ansioittensa rinnalla, jotka asettavat Sillanpään romaanin toiseen, korkeampaan tasoon kuin millä suurin osa päivänkirjallisuudestamme liikkuu, on "Hurskaan kurjuuden" tekijällä vielä taiteilijana rajoituksensa, joista toivoisi hänen vapautuvan — toivoisi sitä suuremmalla syyllä, kun tuntuu todennäköiseltä, että nämä heikkoudet ja rajoitukset pohjaltaan perustuvat jonkunlaiseen väärään suuntaan kehittyneesen teoriaan romaanin luonteesta ja rakenteesta. Tekijän mietiskelevä laatu on tuonut hänen romaaniinsa aivan liian paljon paljasta, abstraktista filosofiaa. Hän puhuu liian usein "elämän murhenäytelmästä", "elämisen salaisesta olemuksesta", y.m.s., sensijaan että hänen pitäisi niitä vain esittää, kuvata. Hän antaa lukijan liiaksi havaita, mikä on se teoreettinen kanta, se ennakko-ajatus, josta hän lähtee. Sensijaan että hänen ydinajatuksensa pitäisi välittömästi soinnahtaa romaanin kokonaisuudesta, anniskelee hän sitä siellä täällä pienin erin. Hän tekee toisinaan kuin maalari, joka karttakeppi kädessä asettuu taulunsa ja yleisön väliin. Tällä en tahdo sanoa, etteivät Sillanpään pikku mietelmät yleensä olisi varsin sattuvia — päinvastoin ilmenee mielestäni hänen "filosofiassaan" sama pyrkimys asialliseen ja olennaiseen, mikä leimaa myöskin hänen ihmiskuvaustaan. Hän on täydellisesti vapaa sanomalehtikielen iskusanojen lumouksesta, hän on niitä — ei aivan tavallisia — jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Kaunis ja ehdottomasti oikea on m.m. hänen, kuvan muotoon pukeutunut ajatuksensa siitä, miten "kuolleet (valkeat ja punaiset) nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä on tarkoitettu". Tällä tavalla ajattelee, vapautuneena ajankohdan intohimoista ja yhteiskunnan tuomiosta, puhdas inhimillisyys, joka ei karkoita sylistään syntistä vanhurskaiden takia.

Paremmin kuin Sillanpään edelliset kirjat, todistaa "Hurskas kurjuus" tekijänsä pyrkimysten vakavuutta ja eetillistä arvoa. Hänen novellikokoelmastaan, joka aiheettomasti on jäänyt esikoisromaanin varjoon, on ehkä löydettävissä hänen taiteellisesti eheimmät saavutuksensa, mutta tarkoitustensa suurpiirteisyydessä voittaa Sillanpään uusi kirja molemmat edeltäjänsä. "Hurskas kurjuus" on omiaan vakiinnuttamaan tekijänsä asemaa kirjallisuudessamme. F. E. Sillanpää ei ole niitä onttoja kirjailijanimiä, joita luetaan velvollisuudentunnosta — jos luetaan —, vaan niitä, joita luetaan sen takia, että niiden takana sykkii elävä ihmismieli, kuumeisena, kärsivänä ja taistelevana. Kuinka paljon arvokastapa kestävää Sillanpää lieneekin jo meille antanut, niin hän lupaa vielä enemmän. Olkoon hänen innostajanaan, kun hän pyrkii näitä lupauksia täyttämään, tietoisuus siitä, että tuhannet seuraavat hänen kehitystietänsä ja että hänen taiteensa kasvuvoimasta osaltaan riippuu kertomataiteen tulevaisuus Suomen maassa.

EINO LEINON "RÄIKKÖ RÄÄHKÄ".

Eino Leinon "Räikkö räähkä" ("Helkavirsien" ensimmäisessä osassa, vuodelta 1903) on epäilemättä tekijänsä korkeimpia ja synteettisimpiä saavutuksia, samalla kun se on suomalaisen kirjallisuuden syvimpiä ja kauneimpia runoja. Joka kerta kun olen kuullut lausuttavan tai itse lukenut tätä runoa, jossa aiheita ihmiskunnan historian synkimmistä tarinoista, Ephialteen ja Juudas Iskariotin, on siirretty suomalaiseen maaperään ja muodostettu kalevalaiseksi ballaadiksi, olen tuntenut sen fantasian elävöittävän ja näkevän voiman, jossa tämä pieni kertova runoelma on syntynyt. Kalevalan ja Kantelettaren ylen monisanainen, toisinaan myös hämärästi ylimalkainen runotyyli on tässä, samoinkuin useimmissa muissa "Helkavirsien" ballaadeista, jalostettu lakooniseksi, merkitseväksi sanonnaksi, joka tahallisesti vieroo kansanrunoilijan käyttämää rikasta ornamentiikkaa runsaine alkusointuineen ja kertosäkeineen, antaakseen sitä painokkaammin asian puhua. Se freskoa muistuttava, lennokas ja ääriviivainen tekotapa, jota yleensä on pidetty "Helkavirsille" ominaisena, vallitsee tässäkin ballaadissa, varsinkin alkupuolella, missä runo muutamalla säkeellä merkitsee tapauksen toisensa jälkeen. Loppupuolella runo lyyrillisesti herkistyy ja poikkeaa samalla yksityiskohtaisempaan, laatukuvamaiseen maalailuun.

Runo alkaa säkeellä, johon sisältyy kaksi sadatussanaa:

Tuo turilas, Räikkö räähkä.

Asettuen kansanballaadin tekijän kannalle, on taiderunoilija tahtonut kohta merkitä sankarinsa niillä synkillä, vihaa ja ylenkatsetta ilmaisevilla mainesanoilla, jotka kansan suussa ovat liittyneet hänen nimeensä. Täten runoilija myöskin ikäänkuin lausuu tuomionsa hänen teostaan, "runoilijan kirouksen" — mikä kuitenkaan ei estä, kuten ballaadin loppupuolella saamme havaita, runoilijaa näkemästä ihmistä, tuntevaa, kärsivää ja onnetonta kanssaihmistä kansan ja oman tuomionsa saaneessa petturissa.

Räikön konnantyö kuvataan sitten äärimmäisen nopein vedoin:

Neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.

Viimeinen säe viittaa jo Räikön kavalluksen inhimilliseen motiiviin: asetettuna valitsemaan henkensä menettämisen tai kyläkunnan yhteisen asian pettämisen välillä, valitsee hän jälkimmäisen. Elämä oli Räikölle kallis. Me saamme runon edistyessä nähdä, että hänet sitoi elämään ennen kaikkea kaksi tunnetta: rakkaus vaimoon ja rakkaus kotiin ja sen askareihin. Näin lankeaa Räikön kavalluksen yli inhimillisempi valo kuin Thermopylain petturin kavalluksen, jonka Herodotos kertoo tehdyn suuren palkinnon toivossa. Räikkö ei muutu meille sympaattiseksi, mutta hän muuttuu kansan kirouksen leimaamasta konnasta, hirviöstä, ihmiseksi omaa lihaamme ja vertamme, mieheksi, jossa on hyvää ja huonoa, voimaa ja heikkoutta ja joka asetettuna ankaran uhan alaisena suuren siveellisen ratkaisun eteen, tekee väärän valinnan. Leinolle on "Räikkö räähkässä" vieras se yksistään tuomitseva ja niinsanoaksemme puhtaasti yhteiskunnallinen tapa suhtautua Ephialtes-aiheeseen, mikä on saanut ilmaisun esim. Runebergin "Viapori"-runon tunnetussa loppusäkeistössä. Runebergin runossa on pääpaino itse tapahtumassa, kavalluksen tosiasiassa ja sen yhteiskunnallis-isänmaallisissa seurauksissa, Leinon ballaadissa on pääpaino pantu kavalluksen tekijän sisäisiin vaikuttimiin ja teon psykoloogisiin seurauksiin itse rikoksen tekijässä.

Yhtä lakoonisin keinoin kuin Räikön petos, esitetään myöskin sen vaikutukset. Viholliset polttavat poroksi kylän ja surmaavat sen täysi-ikäiset asukkaat Ainoastaan Räikön pirtti jätetään polttamatta.

Vihollisen lähdettyä, jo seuraavan päivän iltana, palaavat vähitellen kylän raunioille ne, joiden on onnistunut välttää surmaa. Tällöin alkavat Räikön tunnonvaivat. Kansanlaulajan naiviin tapaan on runoilija antanut niille draamallisesti havainnollisen muodon, panemalla Räikön keskustelemaan kotiensa raunioille ja omaistensa veristen ruumiiden ääreen palaavien kanssa. Nämä synkät dialoogit huippenevat seuraavaan kaksinpuheluun salpojen taakse telkeytyneen Räikön ja hänen tyttärensä välillä.

"Mitä tyttöni murehit?" "Miestä kaunoista murehin, syytä syntymättömäni."

Taipumalla vihollisten uhkaan, oli Räikkö luullut pelastavansa kotinsa. Surma ja hävitys ovat kuitenkin iskeneet myöskin sen piiriin. Räikön poika itkee hevostansa, Räikön tytär miestänsä, syntymättömän lapsensa isää.

Mutta kylällä alkaa vähitellen, miehestä mieheen, levitä epäilys, joka voimistuu viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Miksi on Räikön pirtti jäänyt polttamatta, kun koko kylä on hävitetty? Räikkö on pettänyt yhteisen asian. Räikkö on neuvonut viholliselle tien! Epäilys muuttuu pian varmuudeksi. Samoinkuin Räikkö oli kavaltanut kyläkuntansa vihollisille, samoin pettää hänen vaimonsa puolestaan hänet ja ilmiantaa hänet kyläläisille.

Räikkö, joka aluksi yrittää kieltää tekonsa, luopuu pian aikeestaan.
Omantunnon syytösten lisäksi kohtaa häntä nyt kyläläisten kirous.
Hän on mennyt mies, ja kuin Juudas Iskariot panee hän itse toimeen
tuomionsa, havaitessaan pohjaan saakka tekonsa hirvittävät seuraukset:

    Otti köyden orren päältä,
    poikki permannon käveli,
    astui raskaasti tuvasta
    siltapalkin painuessa.

Hänen on luovuttava elämästä, joka on hänelle rakas ja jonka takia hän oli rikoksensa tehnyt. Ovessa kääntyy hän kerran pyytääkseen vaimoltaan, elämänsä seuralaiselta, anteeksi rikostaan, jonka hän oli tehnyt häntä muistaen. Sitten jatkaa hän, köysi kourassa, vaellustaan, jossa jokainen askel vie elämästä kuolemaan: etehisestä pihalle, pihalta veräjälle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle. Metsän rajassa hän kääntyy:

Näki hän kullaisen kotinsa, kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjakellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.

Silmä, joka jo seuraavassa hetkessä on tuomittu raukenemaan, kerää ennen sammumistaan näkökalvoonsa koko sen pienen maailman, jota se vuosien kuluessa on rakkaudella tottunut seuraamaan: kodin tutun, armaan kuvan. Kaivonvintistä saunan siniseen savuun ja aitanoveen saakka on kaikki siinä tuttua ja rakasta, kaikkeen liittyy jokin muisto, jokin elämys, ja huolimatta kaikista pettymyksistä ja suruista, huolimatta turhista ponnistuksista ja vaivoista, joita vuodet ovat kukkuroittain tuoneet mukanaan, kuvastuu elämä iloineen ja murheineen hänelle, joka sille sanoo ikuiset jäähyväiset, niin täyteläisenä ja kauniina:

Elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla.

Näin päättyy tämä erämaa-kylän tragedia hiljaiseen ylistykseen elämälle, rakkaudentunnustukseen, mikä kuiskataan huulilla, jotka jo ovat mykistymässä kuolemaan. Ja tämän tunnustuksen mukana lankeaa jotain liikuttavan inhimillistä ja sovittavaa Räikkö-Ephialteen koko henkilöllisyyden yli, hänen kadotessa metsän korpeen sovittamaan rikostaan. Runoilija on antanut meidän nähdä hänen sydämeensä ja meidän tuomiomme on vaiennut.

Kauniimpaa voittosaalista on Leinon runotar harvoin, tuskin koskaan, tuonut kotia kalevalaisilta retkiltään kuin "Räikkö räähkän" viimeisessä runonäyssä. Lyyrillisessä intiimisyydessään menee se kyllä ulkopuolella varsinaisen ballaadityylin puitteiden, mutta siinä on kuitenkin runon taiteellinen ja psykolooginen painopiste. Leinon Ephialtes kohoa tässä runonäyssä inhimillisyyden edustajaksi, heikon ja erehtyvän, mutta kuitenkin sisimmässään hyvää tahtovan inhimillisyyden, jolta emme voi kieltää myötätuntoamme. Tuossa yksinkertaisessa säeparissa ihmisen autuaasta askaresta maan kannikalla, Räikön "testamentissa", on mielestäni kokonainen pieni filosofia: siinä on tunnustus elämän ikuisille voimille, jotka panevat sukupolvet toisensa jälkeen viljelemään maan, rakentamaan kotinsa, toivomaan, ponnistamaan, uhmaamaan luonnon tylyjä lakeja, kärsimään ja kuolemaan ja kuitenkin kiittämään olemassaoloa, jonka tarkoituksia me emme tunne, mutta joka antaa meille "autuaan askaremme" maan kamaralla.

JUHANI AHON KAPINA-MUISTELMAT.

Niinkuin aikoinaan E. de Goncourt kommuunin Parisissa, merkitsi Juhani Aho punaisessa Helsingissä ahkerasti muistiin vaikutelmiaan ja kokemuksiaan hirvittävimmästä kriisistä, mitä meidän yhteiskuntamme on kokenut.

Kuka olisi vuosikymmen tai pari sitten voinut uskoa, että Rautatien, Lastujen ja Panun kertoja vielä joutuisi kuvaamaan — suorastaan pakosta joutuisi — sellaisia asioita ja elämyksiä kuin ne, jotka muodostavat "Hajamietteiden" aiheen. Kuka olisi osannut aavistaa, että yhteiskuntamme verraten lyhyessä ajassa liukuisi Rautatien ja Papin tyttären idyllistä keskelle veristä draamaa? Sille, Ahoa nuoremmalle sukupolvelle, jonka ensimäisten nuoruusvuosien kokemuksiin sisältyy jo suurlakko punakaarteineen, ei viime vuosien tapahtumissa ole mitään samassa määrässä yllättävää kuin varmaankin niille, jotka muistavat vielä mieskohtaisesta kokemuksesta kansallisen herätysliikkeen ja ovat eläneet suurimman osan elämäänsä nelikamarisen eduskunnan patriarkaalisissa oloissa. Heiltä on totisesti vaadittu mukautumislahjaa, taitoa eläytyä uusiin oloihin ja uuteen ympäristöön, tuota kykyä, jonka sanotaan olevan ihmisellä suuremman kuin millään muulla elollisella olennolla. Ratkaisevimmin pantiin tämä kyky koetukselle kapina-aikana, ja minä luulen — mitä valkealla rintamalla siitä sanottaneenkin — että varsinkin ne elämykset, ruumiilliset ja sielulliset, joita n.k. porvarit saivat kokea punaisessa Suomessa, vievät voiton kaikesta, mitä historiamme aikana Suomen miesten kestettäväksi on asetettu. Ajattelen tällöin etupäässä niitä moraalisia kärsimyksiä, joita tänä häpeän aikana jokainen päivä toi kukkuralta mukanaan. Pienimmät eivät nämä kärsimykset olleet maan pääkaupungissa, missä punaisten keskuselimet toimivat ja missä punainen valhe levitti upeinta kasvistoaan.

Mainitsin E. de Goncourt'in kommuuninaikaiset muistelmat. Juhani Ahon "Hajamietteet" tuovat uudelleen mieleen, miten läheistä sukua meikäläinen punakapina, kuten bolshevismi yleensäkin, itse asiassa oli vuoden 1871:n kommuunille Parisissa. Yhtäläisyys ei rajoitu ainoastaan molempien liikkeiden aatteellis-teoreettiseen puoleen, se tuntuu myöskin kaikissa niissä muodoissa, joihin nämä molemmat proletariaatti-kapinat käytännössä pukeutuivat, saattaapa yksityisissä johtavissa henkilöissäkin havaita hämmästyttävän samantapaisia piirteitä. On kuin se villiintynyt ja sokea vaistoelämäkin, joka on sellaisten hurmahenkisten joukkoliikkeiden käyttövoimana, kuin kommuuni ja bolshevismi, toimisi tarkoin määrättyjen sielullisten lakien alaisena, niin että se ikäänkuin välttämättömyyden pakosta lopultakin aina saa samat ulkonaiset ilmaisut ja muodot. Niin voimme historiasta nähdä toisistaan varsin etäisinäkin kausina saman tautikuvion uudistumistaan uudistuvan. Ja kuinka pessimistiseltä se saattaneekin tuntua, on meidän kaiketi myönnettävä, ettei ihmiskunta milloinkaan tule immuuniksi näille sielullisille tartunnoille. Gustave Le Bon on psykoloogisissa tutkimuksissaan osottanut, että sivistyksellä on varsin vähän kykyä ehkäistä sellaisten joukkohurmio-tilojen syntymistä kuin ovat juuri kysymyksessä olevat kansanliikkeet. Ne eivät sitäpaitsi ole koskaan yksityisiä, erilisiä ilmiöitä, vaan ovat ne syy- ja seuraussuhteessa aikakauden tapauksiin ja muihin liikkeihin ja ovat aina psykoloogisesti perusteltuja, vaikkakaan eivät siveellisesti oikeutettuja.

Bolshevismin ja meidän punakapinamme suuri taustatapaushan oli maailmansota — samoinkuin vuoden 1871:n kommuunin Ranskan-Saksan sota. Tätä yksinkertaista tosiasiaa, että nim. sota on ollut bolshevismin äiti ja imettäjä, ei mielestäni yleensä ole tarpeeksi otettu tai tahdottu ottaa huomioon nykyhetken punaisen liikkeen syntyä ja kehitystä eriteltäessä. Maailmansota valmisti sekä välillisesti että välittömästi punaista villitystä. Se valmisti sitä välillisesti kylvämällä puutetta ja hätää kansojen keskuuteen, tekemällä kurjat entistäkin kurjemmiksi, herättämällä katkeruutta ja heikontamalla siveellistä vastustuskykyä. Se valmisti sitä välittömästi antamalla itse aseet ja keinot villiytyneiden käsiin. Sota suurpiirteisesti järjestettyine ihmisteurastuksineen teki moraalisessa tajunnassa ihmistapon vähäpätöisyydeksi, joka ei enää tuottanut mitään arveluja uusien maailmanparantajien omilletunnoille. Ne käytännölliset muodot, joihin bolshevismi pukeutuu, sen häikäilemätön sorto ja terrori, ovatkin epäilemättä olleet tunnusmerkillisemmät sen psykologialle kuin sen aatteelliset päämäärät — aivan samoinkuin maailmansodallekin antoivat sen luonteen ja laadun ne tavat, joilla sitä käytiin, eivätkä suinkaan ne muka ihanteelliset tarkoitukset, joiden puolesta väitettiin taisteltavan. Jos bolshevismi on sielullinen sairaus, niin on sitä ollut maailmansotakin. Bolshevismi on pikemmin ollut vaarallinen jälkitauti, joka nyt kalvaa ihmiskunnan ja ihmisyyden heikontunutta elimistöä.

Juhani Aho, joka "Rauhan erakossa" selvitteli suhdettaan maailmansotaan, on joutunut läheltä määrittelemään kantaansa myöskin sen jälki-ilmiöön, punaiseen vaaraan. "Hajamietteet" eivät ole samalla tavalla persoonallinen teos kuin "Rauhan erakko", joka kaikessa lyyrillisyydessäänkin sisälsi yhtenäisen, johdonmukaisesti kehitetyn kannanilmaisun. Päivä päivältä on Aho merkinnyt muistiin kokemiaan, kuulemiaan ja lukemiaan — hänen teoksensa sisältää m.m. runsaita lainauksia punaisten sanomalehdistä — ja useinkin supistuvat hänen mietelmänsä niiden johdosta muutamaan lyhyeen lausumaan. Mutta niiden hajanaisuudesta huolimatta voi niistä kuitenkin huomata yhtenäisen tavan katsoa asioita. En usko, että Aho on varsinaisesti sitä mitä ymmärretään yhteiskunnallisella ajattelijalla, mutta aivan varma olen siitä, että myöskin yhteiskunnalle on tärkeää, että sen piirissä on henkilöitä, jotka ajattelevat niinkuin hän. Psykoloogina on hänen helppo ymmärtää ja tämä kyky lieventää hänen tuomioitaan. Niinkuin jotkut muutkin kirjailijoistamme, jotka ovat kuvanneet samaa aikaa, näkee hän punakapinassa enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin rikollisuutta. Se tosiasia, että toinen puoli Suomen kansaa seisoo aseissa toista puolta vastaan, on ollut hänelle syvä persoonallinen kärsimys ja hän etsii etsimistään siitä ulospääsöä. Helmikuun 1 pnä, aikana, jolloin rintamat jo olivat muodostumassa, tekee hän sovintoehdotuksen, jolle ei kuitenkaan saa kannatusta — onneksi, voinemme nyt syyllä sanoa, sillä hyvin arveluttavassa asemassa varmaankin nyt olisimme, jos kaikki ne myönnytykset punaisille olisi tehty, jotka sisältyvät Ahon ehdotukseen. Mutta vaikkakin vaaran hetkellä, koko kansan kuolemanvaaran hetkellä paljon päättävämpi toiminta kuin se, mitä Aho helmikuun alussa suositteli, olikin tarpeen, niin ei mielestäni kuitenkaan ole vailla merkitystä yhteiskunnalle se psykoloogin ja idealistin kanta, jolle Aho asettui. Se on omiaan tasoittamaan vaarallista dualismia kansan eri ainesten välillä ja se viitoittaa tietä yhteistyölle tulevaisuudessa.

Kun Parisin kommuunin kapinan verisessä jälkiselvittelyssä eräältä syytetyltä kysyttiin, kuinka hän oli joutunut kapinallisten riveihin, vastasi hän lyhyesti: "Olen syntynyt sillä puolen barrikaadin". Tämä vastaus olisi psykoloogin silmissä ollut puolustus myöskin monelle punakapinasta syytetylle. Toinen asiahan on, ettei yhteiskunta olemassaolonsa takia voi yksistään sellaiseen puolustukseen tyytyä. Lait ovat yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnan on vaadittava niille kuuliaisuutta. Mutta toiselta puolen, palatakseni siihen ajatukseen, joka mielestäni voimakkaimpana soi Ahon kirjasta, on aina hyvä, että yhteiskunnan keskuudessa on yksilöitä, joiden käsitys oikeasta ja väärästä ei ole sidottu lakikirjaan ja jotka, katsoessaan siihen vaistojen hämärään maailmaan, josta rikokset nousevat, epäröivät lausua ehdottomia tuomioita.

Tämä tehtävä on ennen kaikkea vapaiden kirjailijain. Heidän asiansa on puolustaa sitä inhimillisyyttä, joka erehtyessäänkin usein tarkoittaa hyvää ja jonka ikuinen sokeus on sen puolustus silloinkin, kun se eksyy harhaan. Kirjailijain tehtävä on toisin sanoen, käyttääksemme edelleen kommuunin miehen kuvaa, nähdä myöskin katusulun, barrikaadin yli, toiselle puolen, missä erilaiset elämänehdot ja erilaiset edellytykset vallitsevat. Silloin saattaisivat ehkä kirjailijatkin osaltaan vaikuttaa siihen, että m.m. kansalaissotien barrikaadit kävisivät yhä harvinaisemmiksi ja että yhteiskunta yhä laajemmin tuntisi olevansa yhtä ruumista ja verta. Tämä näkökulma, milloin se välähtää Ahon kirjasta, antaa mielestäni yhteyden hänen "Hajamietteilleen" kapinaviikoilta.

JUHANI AHON VIIMEINEN TEOS.

Sören Kierkegaard puhuu eräässä syvällisessä aforismissaan "muistamisen iäisyydestä" (Erindringens Evighed). Hän sanoo rakentaneensa linnansa kuin kotkanpesän korkealle vuorelle, pilvien keskelle. Kukaan ei voi sitä vallata. Sieltä lennän alas todellisuuteen ja isken saaliini. Mutta minä en jää sinne alas, minä tuon saaliini mukanani kotiini, ja se saalis on kuva, jonka kudon linnani seinäverhoihin. Siellä elän kuin vainaja. Kaikki elämykseni kastan unhoituksen kasteessa muistamisen iäisyyteen. Kaikki äärellinen ja satunnainen katoavat. Istun ajatuksissani ja selvittelen kuvia hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten, ja vierelläni istuu lapsi kuunnellen, "vaikkakin se tietää kaikki jo ennenkuin hänelle olen mitään ehtinyt kertoa".

Tämän pienen kierkegaardilaisen mieterunon viileä ja seesteinen ilmakehä ympäröi myöskin Juhani Ahon uutta proosarunoelmaa: elämä on siinä nähty kokonaan muiston perspektiivissä, kaukaisena maisemana, jonka ohi tie kerran on kulkenut, mutta jonne ajatukset ja sydän alati palaavat ja josta ne löytävät turvallisemman kodin kuin minkä nykyisyys voi tarjota [Juhani Aho: Muistatko —? — Werner Söderström Oy. 1920]. Tuosta etäisestä maisemasta häämöttävät aluksi vain ääriviivat, mutta muistin silmä on kaukonäköinen, ja vuosikymmenien takaa aukenevat sille vielä lapsuuden ensimmäiset leikkilehdot, kirkastuu vielä nuoruuden kevät, täynnänsä kukkivia puita ja linnunlaulua. Muistille, jonka mahtia aika ei ole voinut lannistaa, on menneisyys itse asiassa vain tyhjä sana, eletty elämä on yhtä todellinen, yhtä läsnäolevainen kuin nykyhetkikin, vieläkin todellisempi, koska siitä on haihtunut pois kaikki satunnainen ja epäoleellinen. Meidän muistimme säilyttää uskollisimmin sen, mikä on ollut sisäisesti merkitsevintä ja tärkeintä elämässämme, kaiken sen, mikä on niin sanoakseni kasvanut yhteen meidän persoonallisuutemme kanssa ja siten muuttunut lihaksi meidän lihaamme ja vereksi meidän vertamme. Muisti on meidän omantuntomme sisar: jos omatunto sanoo meille, milloin teimme oikein, milloin väärin, niin sanoo muisti meille, koska olimme onnellisia, koska onnettomia. Se ei anna meille vain yksityisiä, kuolleita kuvia elämästämme, se välittää meille koko sen tunnelman, joka on ympäröinyt meitä elämämme eri vaiheissa. Ja johtaessaan meidät takaisin jo kulkemallemme tielle ja opettaessaan meille uskollisuutta itseämme kohtaan, ohjaa se myöskin meidän tulevaisuutemme askelia.

Juhani Ahon uusi kirja on kuin muistojen helminauha. Yhteinen romaanijuoni sitoo toisiinsa yksityiset muistikuvat, mutta se mikä teoksesta jää elävimpänä mieleen, on juuri nuo yksityiset muistelmat. Ne ovat usein näköään pieniä, ulkonaisesti vähäpätöisiä elämyksiä, mutta niistä säteilee intensiivinen valo. "Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani." Juhani Ahon runoilijaolemusta kuvaavaa on, että hänen muistonsa ovat optimistin muistoja, miehen, joka on leppynyt elämään ja joka ottaa vastaan sen antimet kiitollisena kuin lapsi, joka on löytänyt "mansikka-ahon tai vadelmikon" ja huomaa voivansa poimia tuohiseensa "enemmän kuin mihin astia riittää." Ja niin suuri on näiden onnellisten muistikuvien mahti, että hän, jonka mielessä ne ensin ovat heränneet, vaistomaisesti tuntee, että "myöskin muu maailma niitä ehkä tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on heidän elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä."

Voi tuntua etsityltä sitä väittää, mutta luulen, että se kuitenkin on totta: Juhani Aho ei koskaan ole ollut niin täysin omaa itseään — paitsi ehkä jossakin pienessä "lastussa" — niin täysin yhtä aiheensa kanssa, niin koko olemuksellaan sanojensa takana kuin tässä kirjassa. Aho on luonut kiinteämpiä ja plastillisempia taideteoksia kuin "Muistatko —?", mutta tuskin mitään, jossa hänen persoonallisuutensa olisi löytänyt samaa vehmasta kasvua ja kukintaa kuin hänen uudessa teoksessaan. Jos kaikki runoluomat määrätyssä merkityksessä ovat myöskin tunnustuskirjoja, niin on Ahon uusin teos sitä aivan erikoisessa mielessä: välittömämmin kuin mikään Ahon edellisistä kirjoista, antaa se meille tekijänsä maailmankuvan sekä koko sen aholaisen elämäntunnelman, joka sisältää ikäänkuin tuoksuvimman ja väkevimmän ydinmehun hänen persoonallisuudestaan. Myöskin puhtaasti muodollisessa suhteessa sallii Ahon uusi kirja tekijänsä parhaiden taiteilija-avujen päästä oikeuksiinsa. Teoksen päiväkirjan-luontoinen tekotapa ei edellytä mitään kiinteää draamallista juonta, jonka rakentaminen ei milloinkaan ole ollut Ahon voima, mutta se suosii sensijaan yksityisiä tuokiokuvia ja lyyrillisiä impressioneja, joiden kuvailemisessa Aho on suomalaisen kirjallisuuden tunnustettu mestari.

Juhani Aho on kirjailijatoimintansa aikana kuvannut henkilötyypeissään kaikkia ikäkausia kehdon ja haudan välillä, mutta jos näiden rivien kirjoittajalta kysyttäisiin, mitä ikäkautta hän on kuvannut kaikkein parhaiten, niin en epäilisi kohta vastata: lapsuutta. Ahon viimeisen lastu-kokoelman ja hänen uuden kirjansa jälkeen on suomalaisella lukijalla onnellinen tietoisuus, että meillä on omalla kielellämme hienoin lapsuuden elämysten kuvaaja, mikä ehkä koskaan on ollut olemassa. Aho kestää tällä alalla hyvin vertailun Tolstoin ja Kellerin kanssa, voittaakin mielestäni heidät väärentämättömässä tunnelmassaan. Vain sveitsiläinen Carl Spitteler vie voiton Ahosta siinä suhteessa, että hän on tunkeutunut kauemmas kuin suomalainen kertoja, kaikkein ensimmäisten lapsuusvuosien hämäriin, kasvinomaisiin elämyksiin. Jos mikään, niin osottaa juuri tämä lapsimaailman kuvaus, mikä ehkä jostakin saattaa tuntua suhteellisesti vähäpätöiseltä aiheelta, kuinka syvällä inhimillisellä pohjalla Ahon tuotanto lepää. Vain hän joka ymmärtää lapsen, ymmärtää ja taitaa kuvata sitä, mikä meissä on inhimillisesti inhimillisintä.

Tekisi mieli poimia näytteiksi muutamia niistä välähtelevistä episoodeista, joihin Aho on kätkenyt lapsen sielunelämän salaisuuksia, mutta olisi tuskin oikein, että arvostelija rientäisi lukijan edelle. Jokaisen on helppo näissä lapsuusmuistelmissa löytää oman lapsuutensa. Nämä muistelmat kulkevat luonnollisesti hyppäyksittäin, huipulta huipulle, mutta niiden mukana aukenee ja laajenee se maailma, joka "alussa ei ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskellä, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen ulkometsään." Ihastuttavalla tavalla on Aho kuvannut rakkauden ensi aavistetun pojan rinnassa. "Punaisen tytön" episoodi, jolle kaukaisena kirjallisena vertauskohtana voisi mainita Danten "Vita nuovan" rakastavaisten ensi kohtauksen, on m.m. täynnänsä tuoksuvinta runoutta. Samoin kaikki ne muutkin pienet "episoodit" jotka edeltävät kirjan "suurta" rakkautta. Viimeksimainittu puolestaan muodostaa koko teoksen punaisen langan, ja on tekijä sen ympärille punonut paljon lyriikkaa, mutta jää se mielestäni kuitenkin tunnelman aitoudessa varjoon lapsenomaisten edeltäjärakkauksien rinnalla.

Ahon rakkauskuvauksissa on joskus, kuten "Juhassa", draamallistakin ainesta, mutta luonteenomaisempaa on niille kuitenkin passiivinen lyyrillisyys. Ahon uusi kirja jatkaa tässäkin suhteessa "Yksin"-teoksen aholaisia traditsioneja. Mutta kuinka hienovaistoinen Aho onkin nuoruuden tunteen ja mielialojen tulkkina, niin jää häneltä kuitenkin yksi puoli nuoruutta — sekä hänen uudessa kirjassaan että edellisissä — ehkä liiankin suuressa määrässä varjoon. Tarkoitan nuoruuden tahto-elämää. Kirjailijaluonteensa mukaisesti on Aho nähnyt nuoruudessa enemmän unelmia ja tunteita kuin tahtomista ja epäilysten ja viettelysten kautta kamppailevaa toimintaa. Mutta joskin Aholta, samoinkuin hänen sukulaishengeltään, Tolstoilta, on yleensä puuttunut syvempi draamallinien suoni, niin on hän sensijaan uudessa teoksessaan lyyrillisellä tunnelmalla kyllästetyllä epiikallaan pystyttänyt kauniin muistomerkin sille nuoruudelle, jota hän on tahtonut kuvata.

Juhani Ahon viimeisen teoksen perustunnelman muodostaa, kiinteä, joskaan ei ehkä aina voimakkaasti vakuuttava optimismi. Saattaa kenties tuntua, että on jotain hentoa ja haurasta siinä paossa todellisuudesta muistojen ja unien maailmaan, mikä on Ahon teoksen psykoloogisena taustana. Mutta jos tästä tahdomme Juhani Ahoa moittia, moitimme häntä samalla siitä, että hän on — Juhani Aho. Runoilijana on Aho tuntenut tarvetta sekä loitontua todellisuudesta että muodostella sitä mielikuvituksessaan. Eikä hänen teoksensa syvemmälle katsoen suinkaan ole vieras todellisuudelle — se päinvastoin usein tehostaa sitä, mikä elämässä on oleellisinta ja tärkeintä, samalla kun se heittää unohduksen vaipan sen ylle, mikä lopultakin on vain ulkonaista ja satunnaista. Sanoin jo, että Ahon kirja muistuttaa tunnustusteosta. Se on samalla, vaikka välillisesti, opetusrunoelma.

Ahon koko elämänfilosofia on siinä vaalissa, jonka hän on suorittanut — varmaan enemmän vaistomaisesti kuin tietoisesti — valitessaan ne episoodit elämästä, jotka hänestä ovat ansainneet ensi sijassa tulla muistetuiksi. Ja mitä laatua ovat nämä elämykset? Ne ovat sielun hiljaisia tapahtumia, ulkonaisesti merkityksettömiä, mutta meidän sisäisen itsemme kannalta tärkeämpiä kuin kaikki muu. Kaukana yhteiskunnan ja hetken pauhinasta elää sielumme salaperäistä elämäänsä, omine iloineen ja suruineen, maailman keskellä, ja kuitenkin sille vieraana, laskien omaa aikaansa, välinpitämättömänä vuosien kulusta. Itämaiden suuret uskonnot ovat nähneet ehkä syvimmälle tähän sielun valtakuntaan. Indialaisen Tagoren runoudessa on vielä jäljellä tätä itämaiden hienoa ja salaperäistä sielun-näkemystä. Mutta sitä on, enemmän tai vähemmän, kaikessa todellisessa runoudessa, sillä runouden todellinen koti on juuri sielun valtakunta. Ahon taide on tuskin koskaan ollut niin lähellä tätä runouden alkukotia kuin tällä hetkellä.

Ahon nuoruudenteoksissa on huomattavissa voimakas pessimistinen piirre. Lähetessä kuudetta vuosikymmentään on Aho optimisti. Hän alkoi realistina. Hänen uusi taiteensa kulkee toisissa merkeissä. Realistille sanan varsinaisessa mielessä on ulkonainen maailma ainoa todellinen. Nykyiselle Aholle on todellisinta se, mikä tapahtuu sielun maailmassa. Jokainen yksityinen elämys ikäänkuin merkitsee hänelle jotain yli reaalisen, jokapäiväisen arvonsa, ei kaavamaisessa, allegoorisessa mielessä, vaan samassa merkityksessä kuin Goethe käsitti myöhemmällä ikäkaudellaan todellisuuden, sanoessaan, että kaikki katoavainen on vain vertauskuva.

JUHANI AHON KUOLINPÄIVÄNÄ.

Kuinka tuskallista onkaan tottua ajatukseen, että Juhani Aho on kuollut! Kuinka vaikeaa onkaan olla kapinoimatta tätä tylyä tietoa vastaan!

Ja kuitenkaan emme vielä, hänen tuore kuolinsanoma kädessämme, aavista, kuinka paljon hänen mukanaan on todella maassa mykistynyt! Hän joka oli vuosikymmeniä meidän tunteittemme kirkkain ja kaunopuheisin ääni, hän joka oli säveltänyt meidän metsäpolkujemme salaperäisen huminan ja laineiden iloisen laulun Suomen järvillä, hän joka oli lainannut kielensä kansan kärsimyksille tuskan aikana ja sen toiveille onnen päivinä — hän on poissa. Vasta myöhemmin, ehkä viikkojen, ehkä kuukausien perästä, kun olemme ehtineet mitata sitä hiljaisuutta, joka on jäänyt hänen jälkeensä, tiedämme enemmän kuin tällä hetkellä siitä, kuinka paljon hän on meille merkinnyt.

Hän ei ollut taistelija ja kuitenkin hän valloitti maan, hän ei ollut puhuja ja kuitenkin hänen äänensä kantoi yli päivän äänien, hän ei ollut ajattelija tämän sanan tavallisessa mielessä ja kuitenkin painoi hän maailmankatsomuksensa harmoonisen kuvan koko sivistyneen Suomen tietoisuuteen — hän oli runoilija, kuolemattomien Musain lemmikki, runoilija ensimäiseksi ja viimeiseksi. En tiedä, onko tätä koskaan tarpeeksi selvästi sanottu. Ei Aho ollut niinkuin useimmat realismin ammattikirjailijoista, joiden piiriin hän toisinaan todella luuli kuuluvansa, kylmäverinen elämän tarkastaja ja yhteiskunnanparantaja — Aho oli alkuperäinen runoilija, joka lämpimänä luonnon povelta ammensi viisautensa ja jonka näkemykset eivät mahtuneet minkään kirjallisen ohjelman puitteihin. Pohjimmaltaan ei Aho ollut Maupassant'in ja Kielland'in heimoa, vaan Gottfried Kellerin ja Tolstoin.

Juhani Ahon runoilijalaadun syvin salaisuus on epäilemättä kätkettynä hänen suhteessaan luontoon. Kaikkeen, mikä hänen tuotannossaan on persoonallisinta ja syvintä, sekaantuu metsien pihkantuoksua, kesäaamun kirpeää kastetta ja salojen moniäänistä linnunlaulua. Hän asetti mielellään luonnon kulttuuria vastaan, puolustaen aina edellisen oikeuksia. Siinä missä hänen runomaailmassaan luonto ja kulttuuri iskivät yhteen, saattoi syntyä joko tragiikkaa, (kuten "Maailman murjomassa") tai komiikkaa (kuten "Rautatiessä"), mutta molemmissa tapauksissa oli hänen myötätuntonsa sillä puolella, missä alkuperäinen luonto oli. Hänen rakkautensa luontoon oli sukua hänen rakkautensa kanssa kaikkeen yksinkertaiseen, väärentämättömään, idylliseen ja uneksivaan. Se antoi hänelle avaimen m.m. lapsisielun salaperäiseen maailmaan sellaisena kuin se esiintyy hänen viimeisessä kirjassaan "Muistatko?"

Sama keskeinen asema, mikä Aholla oli elävien kirjailijain joukossa, tulee hänellä epäilemättä arvaamattomiin aikoihin saakka olemaan kirjallisuudenhistoriassamme. Hän oli tavallaan välittäjä kahden sukupolven välillä, hän oli viimeinen runebergiaani, mutta hän oli samalla uuden kirjallisuuden alkaja. Hän oli ensimäinen suuri, tietoinen taiteilija suomenkielisessä kirjallisuudessa, europpalaisen koulun käynyt ja kuitenkin samalla hengeltään täysin suomalainen. Hän on elämäntyöllään kohottanut kirjailija-ammatin kunniaan suuren yleisön keskuudessa ja hän on vihdoin ulkomaillakin teoksillaan kääntänyt huomiota Suomen kulttuuri-elämään.

Mutta kaiken sen lisäksi, mitä Suomen kansa on Juhani Ahossa menettänyt, on jokainen meistä, jotka olemme kasvaneet hänen kirjojensa ilmapiirissä, menettänyt jotakin persoonallista, intiimiä, sanoin kuvaamatonta.

Suomen metsät, Iisalmelta Lappiin ja Lapista Hankoniemeen soittavat tänä päivänä hänen kuolinlauluaan, papin tytär itkee runoilijaansa, salokylän Matit ja Liisat kun surusanoma ehtii heidän luokseen, murehtivat kuvaajaansa, koko Suomi suree ja jokaisen surussa on jotain jota ei toinen voi pukea sanoiksi. Niille, jotka ovat mieskohtaisesti tunteneet Ahon, on menetys ehkä kipein. Kaikkien niiden kuvien keskeltä, joita surusanoma herättää heidän sielussaan, näkevät he ehkä — niinkuin näiden rivien kirjoittaja — kiitollisuudella ja kaipauksella sen hienon, surunvoittoisen, viisaan hymyn, joka niin usein väreili hänen kasvoillaan ja jonka takana aavisti huimaavan perspektiivin inhimillisesti elettyä, kaunista elämää.