Note: Project Gutenberg has other volumes of this work.

Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61379 Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/61972

KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA III

Kirj.

V. A. KOSKENNIEMI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

I

Eräs kohtalotunteen lyyrikko.
Guy de Maupassant.
"Vita nuova".

II

Eräs runo rakkaudesta.
Platonin "Symposion" suomeksi.
"Länsimaan perikato".
Hermann Keyserlingin "Matkapäiväkirja".
Erään filosoofin päiväkirja.
Anatole France'in "Le petit Pierre".
Peter Altenbergin kirjallinen testamentti.
"Pan Tadeusz".
Heinrich Lersch, saksalainen sotarunoilija.
Georg Brandesin Caesar-elämäkerta.
Eräs saksalainen sanomalehtimies.

III

"Arvojen ja välineitten maailma."
F.E. Sillanpään "Hurskas kurjuus".
Eino Leinon "Räikkö Räähkä".
Juhani Ahon kapina-muistelmat.
Juhani Ahon viimeinen teos.
Juhani Ahon kuolinpäivänä.

Samoinkuin sen kahden edeltäjän, ovat tämänkin kokoelman kirjoitelmat, yhtä lukuunottamatta, syntyneet sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä alkuaan julkaistut.

Helsingissä, helmikuussa 1922.

V. A. K.

I

ERÄS KOHTALOTUNTEEN LYYRIKKO. ALFRED DE VIGNY.

I.

Viime vuosisadan suurten runoilijain joukossa on Alfred de Vigny'llä yksinäinen, ylhäinen asema. Hän ei kuulu varsinaisesti mihinkään määrättyyn kirjailijaryhmään, sanan ahtaammassa mielessä, eikä hän, vaikkakin monessa suhteessa uusien herätteiden antaja, myöskään itse muodosta mitään koulua. Yksinäisempänä kuin toisten loistaa hänen valonsa runouden taivaalla, keskellä tähtisikermiä.

Kun Alfred de Vigny kuoli, ei kukaan voinut sanoa eläneensä tuttavallisessa suhteessa häneen. Ei myöskään kukaan niistä, jotka lukevat tai muistista toistavat tämän suuren lyyrikon säkeitä, voi sanoa tuntevansa häntä läheisesti. Harva lyyrikko on ripittänyt runoudessaan omaa minäänsä, sen suruja ja iloja, sen pettymyksiä ja toiveita, vähemmän kuin Vigny — pysyen kuitenkin lyyrikkona. Mutta tästä samalla kertaa kainosta ja ylpeästä pidättyväisyydestä huolimatta: mikä salaperäinen vetovoima ja mahti onkaan hänen lyriikallaan, joka tuntuu avaavan meille valtavat kaksoisportit runouden maailmasta filosofian maailmaan! Se Muusa, joka on inspiroinut hänen kylmästi hehkuvat säkeensä, ei ole se kyynelöivä ja hymyilevä runotar-lemmitty, jonka tunnemme esim. Musset'n elegioista, hän on taivainen haltijatar, jonka kädessä ei ole lyyra, vaan peili, totuuden peili. Mitä runoilija tästä kuvastimesta on nähnyt, sen tiedämme hänen säkeistään: tähtien, ihmisten ja luomakunnan leppymättömän kohtalon, kaiken olevaisen kärsimystien jumaluuden edessä, joka pysyy iäti kuurona ja tunteettomana kärsivien huudoille. Siinä maailmassa, jonka Vigny'n runotar on hänelle näyttänyt, ei tuskalla ole sovitusta eikä uhrilla tarkoitusta. Toivo on siinä suurin hulluuksista. Ainoa, mikä on ihailun ja rakkauden arvoista, on inhimillisten kärsimysten majesteetti, ja ainoa tapa, millä yksinäinen ja ylpeä sydän voi vastata luonnon ja jumaluuden julmaan mykkyyteen, on jäinen vaitiolo. Jos on olemassa viimeinen tuomio, on se olemassa vain jumaluudelle, jonka on tehtävä tiliä maan lapsille siitä kärsimyksestä, jonka alaiseksi se on heidät asettanut.

Näköäänhän tämä ylpeä pessimismi on periaatteena mitä epälyyrillisin. Eikö runoilijan kutsumus ole joka tapauksessa ilmaista mitä hän tuntee ja kärsii, huolimatta siitä, kuinka kaiuttomiksi ja turhiksi hänen valituksensa, tunnustuksensa ja rukouksensa jäävät, huolimatta jumaluuden ikuisesta mykkyydestä? Myöskin Vigny on suonut meille ilmaisun tuskastaan, kärsimyksestään (ja mistä tuskasta ja mistä kärsimyksestä!): siinä hiljaisuudessa, siinä vaitiolossa, johon hän runoudessaan on verhonnut oman tuskansa, antaakseen ihmiskunnan tuskan puhua. Kun Musset "Toukokuun yössä" sanoo vaientavansa huulensa kuullakseen sydämen puhuvan, vaientaa Vigny myöskin sydämensä äänen kuullakseen sitä mikä on vieläkin syvemmällä kuin "sydän" hentoine liikutuksineen, kuullakseen sitä tunnetta, joka yhdistää meidät kaikkeen elolliseen, kaikkeen, joka syntyy, kärsii ja kuolee: kohtalotunnetta. Mitä taakkoja, mitä suruja, mitä mieskohtaisia kokemuksia me kannammekin käsillämme kehdon ja haudan välillä, yksi on meille yhteinen: ihmisen kohtalo, jonka järkkymätöntä lainalaisuutta kukaan ei vältä. Sen taakka on suurin, mutta kaikilla se ei tule samalla tavalla tietoiseksi. Vain ne, jotka joskus ovat mitanneet tahtoaan jumaluuden tahdon kanssa, ovat tunteneet näiden Prometheus-kahleiden koko painon. Vigny on yksi näistä titaaneista, kohtalotunteen suuri lyyrikko, hän joka on verrannut sydäntänsä haavoittuneeseen kotkaan, joka kantaa siipiensä alla kokonaista kohtalokasta, pirstoutunutta ja jäistä maailmaa, — tout un monde fatal, écrasant et glacé.

On helppo huomata, että Vigny on tullut tähän samalla kertaa intohimoiseen ja viileään pessimismiin yhtä paljon ajatuksen kuin tunteen tietä. Runoilija hänessä on niin sanoaksemme ruokkinut alituisesti filosoofia ja filosoofi runoilijaa. Niinkuin Michelangelon taiteessa maalauksen ja kuvanveiston rajat tuntuvat häviävän, niin tapaavat Vigny'n säkeissä runous ja filosofia toisensa. Kuinka välähtäviä ajatuksia Victor Hugo'n runous usein sisältääkin ja kuinka sukkelia älyllisyyksiä Alfred de Musset'n, niin jäävät kuitenkin molemmat ajattelijoina kauas jäljelle Vigny'stä. Missä määrin Vignyn runous todella on filosoofisen ajatustavan valmistama ja rakentama käy ilmi m.m. siitä, ettei hänen pitkän elämänsä eri kausina syntyneissä tuotteissa ole mitään yhtenäisen maailmankuvan kannalta ristiriitaista. Hänen ensimäiset runonsa antavat meille jo hänen elämänkatsomuksensa pääpiirteet ja hänen myöhempänsä, vielä neljän, viiden vuosikymmenen perästä syntyneet, vain täydentävät ja syventävät sitä. Niin seisoo Alfred de Vigny'n runous edessämme jalona, puhdasviivaisena arkitektoonisena kokonaisuutena, johon jokainen yksityinen osa elimellisesti liittyy ja jossa se saa suuremman merkityksen ja arvon.

II.

Jokaisen runoilijan, pyrkipä hän kuinka viileään objektiivisuuteen hyvänsä, elämän ja teosten välillä on olemassa syyn ja seurauksen suhde, vaikka sitä ei suinkaan ole aina helppo osoittaa. Mitkä ne sisäiset elämäntunnot ja -kokemukset ovat, joista Vigny'n stoalainen runous on vuotanut, sen voimme pikemmin aavistaa kuin näyttää toteen. Runoilijan ulkonaiset elämänvaiheet tarjoavat meille tässä suhteessa vain perin harvoja kiinnekohtia.

Alfred de Vigny syntyi v. 1797 Loches'in kaupungissa Ranskan sydämessä, Tasavallan V:nä vuonna. Hän polveutui kuudennellatoista vuosisadalla aateloidusta virkamies- ja sotilassuvusta. Siihen kreivin arvonimeen, jota runoilija koko elämänsä ajan käytti ja jota kirjallisuudenhistoriakaan ei ole häneltä kieltänyt, ei hänellä ollut tosiasiallista oikeutta. Hänen isänsä Leon de Vigny, entinen sotilas, oli viidenkymmenen kolmen ikäisenä mennyt naimisiin kahtakymmentä vuotta nuoremman Marie-Jeanne-Amélie de Baraudin'in kanssa. Tästä avioliitosta syntyi neljä lasta, joista kolme ensimäistä kuoli aivan nuorina. Neljäs, joka jäi elämään, oli Alfred de Vigny.

Vuosisadan vaihteessa muutti perhe Parisiin. Vigny'n lapsuusvuodet iäkkään voltairelaiseen ratsionalismiin taipuvan isän ja ankaran jansenistisen äidin parissa olivat — kylmät ja ilottomat. Se surumieli, jonka runoilija sanoi syntyneen yht'aikaa kuin hän itsekin, alkoi jo varhain vallita hänen mielialojaan. Myöskin koulussa teki hän katkeria kokemuksia. Hänen aatelinen nimensä ja ehkä myöskin hänen epätavallinen yksinäinen luonteensa eivät miellyttäneet hänen pieniä jakobiinilaisia tovereitaan. Runoilija on itse kertonut, miten hänen nimeensä liittyvä de-partikkeli saattoi saada heidän demokraattiset vaistonsa niin kuohuksiin, että he sen johdosta löivät häntä: "Tunsin kuuluvani kirottuun rotuun ja se teki minut synkäksi ja miettiväksi." Vigny'n oli sitä vaikeampi sopeutua uuteen kansanvaltaiseen aikaan ja yhteiskuntajärjestykseen, kun hänen kodissaan elivät kaikki kuningasajan muistot ja traditsionit. Sellaiset tapaukset kuin Enghien'in herttuan murha määräsivät aluksi kokonaan tulevan runoilijan suhteen Napoleoniin ja siihen yhteiskuntaan, joka oli noussut valtaan hänen mukanaan.

Leon de Vigny oli aikoinaan kunnialla ottanut osaa seitsenvuotiseen sotaan. Myöskin pojan mielessä heräsivät jo varhain unelmat sotilaallisesta maineesta. Kun Bourbonsuku v. 1814 tuli taas Ranskan valtaistuimelle, tuntui Alfred de Vigny'lle hetki lyöneen alottaa tuleva elämänuransa. Hän pääsi punaisten muskettisotilaiden aateliskaartiin, kuninkaalliseen valioväkeen. Hänen lähtiessään kotoa antoivat hänen molemmat vanhempansa hänelle lahjan. Isä antoi hänelle käyntikortit, joihin oli painettu kreivillinen vaakuna, mihin hänellä enempää kuin hänen pojallaankaan ei ollut, kuten jo mainittu, oikeutta, äiti antoi Tuomas Kempiläisen kirjan "Kristuksen seuraamisesta", johon hän oli kirjoittanut sanat: "Alfredille hänen ainoalta ystävättäreltään." Sadan päivän keisarikunnan aikana pysyi Vigny uskollisena kuninkaalle, ja Napoleonin lopullisesti kukistuttua jatkaa hän sotilasuraansa kunnes hän on saavuttanut kapteenin arvon neljäntoista vuoden palvelusajan jälkeen. Kaikki unelmat sotilaallisesta kunniasta jäivät toteutumatta, mutta sen sijaan saa hän kokea pitkän rauhanaikaisen kasarmielämän koko ilottomuuden ja alennuksen. Hänen pessimisminsä kasvaa, hänen yksinäisyydentunteensa niinikään. Molempien mukana, imien voimansa molemmista, kasvaa hänessä runoilija. Seitsemänkolmatta vuotiaana kirjoittaa hän päiväkirjaansa: "Hiljainen epätoivo, ilman vihan kouristuksia ja ilman sadatuksia taivasta kohtaan, on viisaus itse" ja kymmenen vuotta myöhemmin: "Totuus elämästä: epätoivo."

Hiljaisen, pidätetyn epätoivon kiteytymiä ovatkin tavallaan ne kaksi runoelmaa, Moîse ja Eloa, joilla tämä nuori kaartin upseeri 1820-luvun alussa hankki itselleen aseman Ranskan parnassolla. Niitä seurasi (v. 1827) Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu historiallinen romaani Cinq-Mars, joka kohta saavutti suuren yleisömenestyksen ja vieläkin on enimmin luettu Vigny'n teoksista. Itse asiassa on tämä romaani vähimmin persoonallinen ja sentähden vähimmin mieltäkiinnittävä kaikesta, mitä Vigny on luonut. Näihin aikoihin näyttävät runottaren ohella myöskin naiset ilmestyneen Vigny'n elämään. Hän tutustui m.m. kauniiseen nauravaan Delphine Gay'hen, josta Théophile Gautier on sanonut, että hän oli sen näköinen kuin hän olisi aina kuunnellut jotakin Apolloa. Delphine ei ollut tunteeton nuoren kauniin runoilijasotilaan avuille ja Vigny'lläkin oli kosinta mielessä. Runoilijan äiti, joka Leon de Vigny'n kuoltua (v. 1817) oli saanut yhä vallitsevamman aseman pojan elämässä, oli tätä avioliittoa vastaan, ja poika taipui äitinsä tahtoon. Delphine Gay'sta tuli myöhemmin kuuluisan sanomalehtimiehen E. de Girardin'in puoliso sekä tunnettu kirjailijatar. Jonkun ajan kuluttua meni Alfred de Vigny naimisiin englantilaissyntyisen Lydia Bunbury'n kanssa, jolla runoilijan äidin silmissä oli se etu, että hän näytti yhdistävän kauneuteensa, joskaan ei suurta syntyperää, niin ainakin kunnioitettavan varallisuuden. Suuret perinnöt jäivät kuitenkin tulematta, ja rouva de Vigny'n kauneus hävisi myöskin pian taudin kynsissä. Kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliiton aikana toimi Vigny vaimonsa sairaanhoitajana sillä miehisellä säälillä ja hyvyydellä, joka oli hänelle ominainen. Voidakseen illoin lukea vaimolleen laiminlöi hän päivälliskutsut ja huvitukset. Hän oli aina toivonut riippumattomuutta ja kahleet tulivat hänen kohtalokseen. Hänen sydämensä hyvyys takoi ne hänelle. "Ei ole koskaan se vapaa, jolla on sydän", on hän itse sanonut päiväkirjassaan. Myöskin äiti, johon runoilija oli hyvin kiintynyt, sairasti neljä viimeistä elämänvuottaan, vaatien hänkin osansa runoilijan hyvyydestä ja huolenpidosta.

Ainoastaan yhden poikkeuksen salli runoilija itselleen siitä sairaanhoitajan-osastaan, johon hän tuntui tuomitulta ja jonka täyttämistä hän piti velvollisuutenaan. Se oli hänen seikkailunsa kauniin, intohimoisen ja turmeltuneen näyttelijättären Marie Dorvalin kanssa. Suhde lienee alkanut 1830-luvun alussa. Tämän naisen luonnetta valaisee hänen eräälle ystävättärelleen tekemä tunnustuksensa, "että oikein rakastaa vain sitä, jota ei kunnioita." Vigny'n henkilöllisyys ei nähtävästi ollut herättämättä kunnioitusta tässä romantiikan näyttämön ihaillussa runottaressa, sillä pian sai Vigny yhä uudistuvalla tuskalla kokea, että Marie Dorval petti häntä. Samana vuonna kuin rouva Dorval esitti Kitty Bellin osaa Vigny'n näytelmässä Chatterton (v. 1835), josta muodostui yksi Théâtre Francais'n loistavimpia näyttämömenestyksiä, tapahtui suhteen lopullinen rikkoutuminen. Tämän kokemuksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen muisto elää eräässä Vigay'n kaikkein parhaimmista runoista, jonka sisällöstä ei voi olla antamatta viittausta Vigny'n elämäkerran yhteydessä. Runo on nimeltään La colére de Samson (Simsonin suuttumus).

Simson istuu autiolla arolla, Delila hänen jalkojensa juuressa. Kolme kertaa on Delila pettänyt rakastajansa salaisuuden, kolme kertaa on hän vuodattanut petollisia kyyneleitään, jotka eivät kuitenkaan ole voineet peittää Simsonilta hänen silmiensä raivoa. Simson tietää että Delila, jolle hän heikkoudessaan ja hyvyydessään on uskonut voimansa salaisuuden, on myövä sen hänen vihollisilleen, ja hän laulaa kielellä, jota Delila ei ymmärrä, mutta jonka kaiku vuodattaa unta hänen keveään päähänsä:

Une lutte éternelle en tout temps, en tout lieu, se livre sur la terre, en présence de Dieu, entre la bonté d'Homme et la ruse de Femme…

Ikuinen taistelu tapahtuu kaikkina aikoina ja kaikkialla maan pinnalla Jumalan kasvojen edessä miehen hyvyyden ja naisen petollisuuden välillä, sillä nainen on ruumiiltaan ja sielultaan epäpuhdas. Mies imee jo äidinmaidossaan ja äidin käsivarrella kaipuun hyväilyyn ja rakkauteen. Pettyneenä toimissaan ja suunnitteluissaan vie hänen kaipuunsa poven lämpimään ja polttavien huulien suudelmiin. Tyhmät neitsyet ottavat hänet haltuunsa ja kuta voimakkaampana hän on syntynyt sitä helpommin hän on voitettu, sillä mitä suurempi virta on sitä pikemmin siinä aallot nousevat. Siinä taistelussa, jonka Jumala on pannut luotunsa taistelemaan vertaisiaan ja luontoa vastaan, etsii miehen voima rintaa, jota vasten se voisi levätä. Mutta hän ei, sen löydettyään, vielä ole suorittanut taisteluaan loppuun sillä sen jälkeen alkaa petollinen ja alhainen ottelu hänen käsivarsissaan, hänen sydämensä lähimmässä läheisyydessä — sillä jokainen nainen on aina enemmän tai vähemmän Delila. Nainen panee itseään rakastamaan, mutta itse ei hän rakasta. Hän pelkää herraa. Nautinto on ainoa, jota hän rakastaa. Hän, jota kohti rakkaus kurkottuu ja josta elämä on lähtöisin, on tullut viholliseksemme. — "Mutta vihdoinkin olen väsynyt. Sieluni on niin painava, ettei jättiläisruumiini ja valtava pääni, jotka voivat vastustaa vaskipilarien painoa, jaksa kantaa sitä ja sen surua. En jaksa nähdä tuon kullatun käärmeen kiemurtelua loassa, tuota seuralaista, jonka sydämestä ei milloinkaan voi olla varma. — Kuinka tervetullut onkaan hän, joka tuo kuolemani sanoman!" — — —

Tämä epätoivon laulu, minkä Simson laulaa ennenkuin hänen vihollisensa, joille Delila on myönyt hänet, sokaisevat hänen silmänsä ja sitovat hänen kätensä, on objektiivisesta muodostaan huolimatta kirjallisuushistorian järkyttävimpiä todistuskappaleita sen tunteen ja tuskan voimasta, minkä rakastetun uskottomuus voi miehen rinnassa herättää. Se kyyneleinen suru, joka nyyhkyttää Musset'n Yö-runoissa, tuntuu hauraalta ja hennolta sen kiteytyneen tuskan rinnalla, josta "Simsonin suuttumus" puhuu. George Sandin muistoa ympäröi joka tapauksessa hänen runoilijansa tuotannossa tuoksuva ruususeppel, mutta Marie Dorvalin runoilija oli verrannut rakastettuaan vain Delilaan ja kullankiiltävään käärmeeseen ja kironnut hänen kanssaan naisten suvun. Alfred de Vigny'n pessimismi oli tuttavuuden kautta Marie Dorvalin kanssa saanut yhden suonen lisää, suonen, jossa tykintä oli voimakas ja raju, kuten siinä metafyysillisen maailmantuskan lähdesuonessa, josta hänen useimmat runonsa ovat vuotaneet.

Tämän rakkaussuhteen rikkoutumisen jälkeen vetäytyi Vigny entistäkin suurempaan yksinäisyyteen. Julkaistuaan v. 1835 erinomaisia novelliaiheita sisältävän proosateoksen Servitude et grandeur militaires (Sotilaselämän orjallisuus ja suuruus) ei hän enää anna mitään merkkejä kirjallisesta toiminnastaan lukuunottamatta eräitä runoja, joita hän pitkin väliajoin julkaisi aikakauskirjassa Revue des deux mondes ja jotka hänen kuoltuaan koottiin kokoelmaksi Les destinées (Kohtaloita). V. 1845 valittiin hänet Akatemiaan ja juhlallinen vastaanotto tapahtui seuraavana vuonna. Akatemian puolesta otti runoilijan vastaan kreivi Molé puheella, joka sisälsi joukon tarkoituksellisia häijyyksiä tulokasta kohtaan. Sainte-Beuve, joka iloitsi nähdessään pahoinpideltävän runoilijoita, suurempia kuin hän itse, on ilkkuen merkinnyt muistiin, että Vigny näytti tätä puhetta kuullessaan "arkkienkeliltä, joka juo etikkaa". Pari kertaa salli Vigny asettaa itsensä ehdokkaaksi valtiollisiin vaaleihin, mutta ei tullut kummallakaan kerralla valituksi. Hänen elämänsä kului ilman mainittavia tapahtumia, osaksi Parisissa, osaksi maaseudulla, alati sairastavan vaimon läheisyydessä. Näinä vuosina tuntuu hän soutaneen sitä "surun galeeria", josta hän jossakin puhuu. V. 1861 sairastui hän syöpään ja odotettuaan kaksi vuotta kärsivällisesti loppuaan, kuoli hän muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Hänen kuolemansa oli stoalaisen kaunis. Hänen tomunsa kätkettiin Montmartre'in kirkkomaahan, suurten lyyrikkojen kirkkomaahan, ja hänen oman toivomuksensa mukaan ei haudalla pidetty yhtään puhetta.

III

Alfred de Vigny'n ulkonaiset elämänkohtalot ilmaisevat meille vähemmän hänen runoutensa salaisuudesta kuin se tapa, millä hän on niihin suhtautunut. Kolme tunnetta vallitsee hänen elämäänsä: yksinäisyyden, epätoivon ja säälin.

Niissä suurissa runoelmissa, Moïse (Mooses) ja Eloa, jotka muodostavat Vigny'n nuoruudentuotannon valtavan kaksoishuipun, tapaamme jo nämä tunteet täysin kehittyneinä.

Moise on runoelma neron autiosta yksinäisyydestä. Mooses on vienyt kansansa luvatun maan rajoille ja Israelin lapset ovat kokoontuneet viettämään soitolla ja laululla tätä odotettua hetkeä. Mutta Mooses nousee Nebon vuorelle yksinäisyyteen puhumaan Jumalan kanssa kasvoista kasvoihin. Hänen huuliltaan ei soi ylistyslaulu, vaan rukous että Herra ottaisi hänet pois, nyt kun häh on vienyt kansansa perille ja täyttänyt Herran tahdon, ottaisi hänet pois ikuisesta yksinäisyydestä ihmisten parissa nukkumaan maan unta:

Pour dormir sur un sein mon front est trop pesant, ma main laisse l'effroi sur la main qu'elle touche, l'orage est dans ma voix, l'eclair est sur ma bouche; aussi, loin de m'aimer, voilà qu'ils tremblent tous, et, quand j'ouvre les bras, on tombe à mes genoux. O Seigneur! j'ai vécu puissant et solitaire, laissez-moi m'endormir du sommeil de la terre.

[Nukkuakseen toisen rintaa vastaan on otsani liian painava, käteni väristyttää kättä, johon se koskettaa, ukkonen on äänessäni, salama suussani; katso, kaukana siitä että he rakastaisivat minua, he kaikki vapisevat, ja kun avaan sylini, he lankeavat jalkoihini. O Herra, olen elänyt mahtavana ja yksinäisenä, anna minun nukkua maan unta.]

Tämä suurpiirteinen runo, jota syystä on verrattu Michelangelon Moosekseen, ei vielä ilmaise sitä syvää myötätuntoa ja sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan, joka elää tässä sydämen auttamattomassa yksinäisyydessä. Sen tekee Eloa. Eloa on enkelien sisar, sillä hän on syntynyt Kristuksen kyynelestä. Hän saa taivaassa tietää että eräs enkeleistä, kaunein kaikista, ei ole enää siellä, vaan on noussut Jumalaa vastaan ja langennut. Hän on yksin eikä kukaan häntä rakasta. Eloa alkaa sääliä häntä. Ja hän jättää taivaat ja rientää hänen luokseen. Pimeyden enkeli on kerran nähnyt hänet ja rakastaa häntä siitä hetkestä. Eloa, joka itse on synnitön, näkee hänessä vain onnettomimman kaikista olennoista, ja uhraa hänelle — jumalallisesta säälistä — rakkautensa. Mutta Lusifer ei voi nousta ylös hänen mukanaan, vaan Eloa, säälin enkeli, vaipuu hänen kanssaan yhä syvempiin sysyvyyksiin. Ei myöskään Eloan uhri voi tehdä onnelliseksi häntä, jonka olemus on synti. Säälin jumalainen uhri on ollut turha. — Tämä mysterio, jonka yllä leijuu Miltonin henki, on säälin ikuinen tragedia. Päiväkirjassaan on Vigny kuvitellut sitäkin mahdollisuutta, että Saatana voisi pelastua ja nousta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä Eloan rakkauden kautta. Mutta tästä kuvitelmasta ei ole syntynyt runoa, se ei ole voinut saada juuria runoilijan sielussa ja hänen mielikuvituksessaan, jota pessimismi ja epätoivo hallitsivat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitetussa runoelmassa La mort du loup (Suden kuolema) tapaamme tämän ylpeän epätoivon uskonnon vieläkin paljaampana. Symbooli on toinen, mutta se jäinen tuska, jolle se antaa muodon, on sama. Metsästäjät ovat koirineen yllättäneet urossuden, joka huomattuaan paon toivottomaksi jää ylpeänä silmästä silmään odottamaan kuolemaa metsästäjäin käden kautta.

Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan, kun veitsenterät kamarahan maan sen seivästivät, pyssyt loistivat yöss' ympärillä sen kuin salamat. Se katsoi meihin, maahan painuen se puhtaaks nuoli kuonon verisen, ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois, se sulki, äänetönnä kuollen pois.

Ja miettien suden sankarillista loppua lisää runoilija:

Ah, ajattelin, kuinka häveten sun eessäs lausun nimen Ihminen. Kuin jättää elo ja sen kurjuudet te tiedätte sen, jalot eläimet. On sille, joka tuntee kohtalon, suur hiljaisuus — muu heikkoutta on. Sa villi kulkija, sun ymmärsin, jäi sieluhuni katsees viimeisin. Se sanoi: jos sen voinet, sydämes tee kovaks voimalla sa aatokses, se ylpeytehen nosta, minne vain oon noussut minä, metsän asujain. On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys, tee tehtäväs, tee mik' on täytymys, ja kärsi, kun oot luotu kärsimään ja kuole päästämättä ääntäkään.

"Vain hiljaisuus on suuri, kaikki muu on heikkoutta." "Tao ajatuksesi voimalla sydämesi kovaksi kestämään kohtalon painoa." "Itku, pyyntö, nyyhkytys — kaikki ovat yhtä halpoja. Tee mikä on täytymys, ja kuole ääntä päästämättä." Milloinka on runous kukkinut lähempänä ikuista jäätä?

Vigny'n syvällisin runo on kuitenkin La maison du berger (Paimenen maja). Ihmeellinen on tämän symfoonisen runoelman mahti: kaikki mitä runous, filosofia ja musiikki ovat aavistaneet syvällisintä ihmisen kohtalosta tuntuu välähtävän meitä vastaan sen säkeissä. Se tuo paikoin mieleen Schillerin runon Die Götter Griechenlands (varsinkin sen loppupuolen), jossa tunnelma tuskin kuitenkaan on yhtä valtava. "Hellaan Jumalat" hipaisevatkin filosofiassaan läheltä Vigny'n runon maailmaa. Molemmissa asetetaan kärsivä, tunteva ihminen ja tunteeton luonto samalla tavalla vastakkain.

Schiller:

Unbewusst der Freuden, die sie schenket, nie entzückt von ihrer Herrlichkeit, nie gewahr des Geistes, der sie lenket, selger nie durch meine Seligkeit, fühllos selbst für ihres Künstlers Ehre, gleich dem todten Schlag der Pendeluhr, dient sie knechtisch dem Gesetz der Schwere die entgötterte Natur.

[Tietämättömänä iloista, joita se antaa, milloinkaan hurmautumatta niiden ihanuuteen, milloinkaan käsittämättä henkeä, joka sitä ohjaa, milloinkaan tuntematta itseään onnellisemmaksi minun onnellisuuteni kautta, tunteettomana taiteilijansakin kunnialle, orjallisena kuin kelloheilurin kuolleet iskut tottelee se painovoiman lakia, jumal-tyhjä luonto.]

Vigny (Luonto puhuu):

Je roule avec dédain, sans voir et sans entendre, a côté des fourmis des populations; je ne distingue pas leur terrier de leur cendre, j'ignore en les portant les noms des nations. On me dit une mére, et je suis une tombe. Mon hiver prend vos morts comme son hécatombe, mon printemps ne sens pas vos adorations.

[Ylpeänä vyöryn tietäni näkemättä ja kuulematta kansakuntia maan matosien vierellä; en erota heidän luoliaan heidän tomustaan, en tunne, niitä kantaessani, edes kansoja niiden nimiltä. Minua sanotaan äidiksi ja minä olen hauta. Minun talveni ottaa uhrina vastaan teidän kuolleenne, minun kevääni ei tunne teidän ihailujanne.]

Mutta kun Schillerin runo päättyy eleegiseen valitukseen, nousee Vigny'n titaaniseen uhmaan. Runoilija kehoittaa silmiään, jotka ovat pitäneet luontoa kauniina, kääntämään katseensa muualle, rakastamaan ainoastaan sitä, jota ei milloinkaan saa nähdä kahta kertaa. Ja hän vastaa luonnon kylmyyteen sydämensä ylpeydellä: "Elä elämääsi, kylmä Luonto, meidän jalkojemme juuressa ja meidän kasvojemme edessä, koska se on sinun lakisi. Elä ja ylenkatso, jos olet jumalatar, ihmistä, halpaa matkalaista, jonka pitäisi olla sinun kuninkaasi. Enemmän kuin sinun valtaasi ja sen turhaa loistoa rakastan inhimillisten kärsimysten majesteettia. Et ole saava rakkauden huutoa minun huuliltani".

Jumala, luonto, rakkaus, maine — kaikki oli muuttunut hänen ajatukselleen ja tunteelleen, hänen niitä tavoitellessa, mykäksi, sieluttomaksi, petolliseksi ja turhaksi. Yksi oli enää jäljellä, jonka edessä hän notkisti polvensa, ihmiskärsimysten majesteetti:

J'aime la majesté des souffrances humaines.

Hänen säälinsä ja myötätuntonsa mittasi ihmissuvun kärsimyksen koko syvyyden, ja hänen sydämensä, jossa säälin rinnalla asui ylpeys, asetti hänet titaanien puolelle, taisteluun Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan. Epäilemättä on Vigny enemmän kieltäjä kuin uskoja (on niitäkin, jotka ovat tahtoneet nähdä hänessä kristityn), mutta hänen kieltämisessään on hartautta ja vakavuutta, joka muistuttaa uskontoa.

Yhdessä merkityksessä oli tämä runoilijakieltäjä kuitenkin uskovainen. Hän uskoi, että paras mitä ihmistunne- ja ajatus ovat luoneet ei katoa jäljettömiin maailmankaikkeudesta, vaan että samoinkuin laivan haaksirikkoutuessa mereen heitetty pullo pelastaa maailmalle hukkuvan työn, samoin vie Jumalan sormi kerran satamaan sen, minkä ihmishenki on totuudessa luonut ja heittänyt "moninaisuuksien mereen". Alfred de Vigny'n oma runous oli tällainen mereen heitetty pullo, täynnä kalliisti ostettua kauneutta ja "pyhien hiljaisuuksien tuoksua". Siitä on sanottu, että se on monta kertaa löydetty ja taas heitetty takaisin mereen. Epäilemättä voikin Vigny'n runous sekä vetää luokseen että työntää luotaan. Se työntää luotaan, jos meille on ylintä elää, maan lapsina, maan täyttä, verevää elämää, kiitävän silmänräpäyksen ajatuksetonta perhos-elämää — se vetää luokseen, jos tahdomme katsoa omaa elämäämme ja kaiken olevaisen elämää sub specie aeternitatis, niinkuin filosoofit ovat katsoneet ja suuret uskojat ja suuret kieltäjät, ne, joille totuus elämästä on ollut kalliimpi kuin itse elämä. Alfred de Vigny'n runous on osa sitä ihmiskunnan taistelevaa, kysyvää, rauhatonta titaanitahtoa, joka ojentaa kahlehditun kätensä uhmassa mykkää jumaluutta vastaan, uhmassa, joka saattaa muistuttaa rukousta.

Tämä titaanitahto on tehnyt Alfred de Vigny'stä kohtalotunteen suuren lyyrikon.

GUY DE MAUPASSANT.

I.

Jos tahdomme, Emersonin tavoin, erottaa runoilijan ja kirjailijan toisistaan eri tyyppeinä, niin voimme jälkimäiselle tuskin löytää parempaa edustajaa kuin ranskalaisen naturalistisen novellin mestarin Guy de Maupassant'in.

Runoilijalle on kirjanteko käytännöllinen välttämättömyys, kirjailijalle se on ammatti. Runoilijassa elävät hänen ajatuksensa, mielikuvansa, tyyppinsä ainakin jossakin mielessä myöskin riippumattomina siitä teoksesta, jonka hän mahdollisesti luo, kirjailijassa ne syntyvät ja kehittyvät yksistään hänen teostaan varten. Ideat etsivät runoilijansa saadakseen ilmaisun, kirjailija etsii itse puolestaan ideansa antaakseen niille muodon. Kirjailijan maailmassa ei ole mitään ihmettä, siinä ei piile mitään psykoloogista salaisuutta. Kirjailija ei suinkaan aina jäljittele luontoa ja elämää ja vain harvoin on hänen ammattinsa verrattavissa valokuvaajan ammattiin, mutta pohjimmiltaan ei hän kuitenkaan tunne eikä tunnusta muuta maailmaa kuin sen, joka jo on olemassa. Hän on elämän suuri kirjanpitäjä, enemmän tai vähemmän uskollinen, tarkka ja ankara ja enemmän tai vähemmän persoonallinen. Hän ei suinkaan ole vailla tempperamenttia ja tunteita, hän on usein kuin sähköinen hermokeskus, joka värähtää pienimmästäkin kosketuksesta, mutta hänen tempperamenttinsa ja tunteensa koteutuvat helposti todellisuuteen — silloinkin kun hän sitä halveksii tai vihaa. Tämä koteutuminen elämään, sen monikirjaviin ilmenemismuotoihin, sen aisteja ja tunteita hyväileviin tai kiihoittaviin ja repiviin vaiheihin, sen valoihin ja varjoihin, sen toivoon ja epätoivoon, sen leikkiin ja vakavuuteen, sen onnenhetkien häipyvään lyhyyteen ja sen tuskan ja piinan tuntien loputtomuuteen, sen hymyileviin keväihin ja itkeviin syksyihin, nuoruuden tanssiviin vuosiin, rakkauden aikana, ja vanhuuden laahustaviin askeleihin haudan partaalla — tämä koteutuminen elämään on yksi puoli kirjailija-ammatin salaisuudesta. Toinen on kyky kuvata ja kertoa aistimuksiaan, tunteitaan, näkemyksiään. Jossakin määrin ovat epäilemättä nämä molemmat kyvyt synnynnäisiä siellä missä ne esiintyvät kehittyneempinä, mutta varmaan voi onnellinen kasvatus ja määrätietoinen harrastus ja itsekouluutus myöskin luoda edellytyksiä menestykselliselle kirjailija-toiminnalle. Kirjailijalla on aina elämässä enemmän opittavaa kuin runoilijalla. Mies joka "kerää vaikutelmia ja kokemuksia" ja joka "hioo tyyliään" voidakseen välittää elämyksiään yleisölle, on kirjailija kiireestä kantapäähän tai ainakin kirjaileva dilettantti. Runoilija ei aja takaa vaikutelmia, ne tulevat hänen luokseen, hänen tahtoen tai tahtomatta, eikä hän hio tyyliään vaan pikemminkin hänen tyylinsä hioo häntä, koska se hallitsee häntä enemmän kuin hän sitä. Kirjailijan maailmassa vallitsee usein hienompi järjestys, lainalaisuus, täydellisyys kuin runoilijan, jonka maailma on joskus kuin kaaos, mutta kaaos, missä leijuu sitä tähtitomua, josta maailmat syntyvät.

Kun Maupassant kolmenkymmenen vuotiaana vaihtoi salkkunsa ministeriön virkamiehenä kirjailijan kynään, oli hänellä takanaan ahkerat ja hedelmälliset oppivuodet ja hänen ensi esiintymisensä kirjailijana todistaa jo mestaria, joka täydellisesti hallitsee ammattinsa. Hänen ensimmäinen julkisuuteen tullut novellinsa Boule de suif on teknillisesti yhtä virheetön kuin hänen viimeisensäkin, sen neljässäkymmenessä sivussa ei ole mitään, jonka toivoisi olevan toisin, tuntuupa melkein siltä niinkuin ei siinä olisi mitään, joka voisi olla toisin — aivan niinkuin meistä luonnossa jokainen yksityiskohta ja -ilmiö tuntuu olevan omalla paikallaan ja kuuluvan ehdottomasti kokonaisuuteen. Sielulliselta sisällöltään on se vähäpätöinen vaikka huvittava kasku, mutta novellistisena suorituksena ansaitsee se vielä saman ehdottoman kiitoksen, jonka se sai osakseen kerrottuna ensi kerran Zolan luona valitun kirjailijapiirin keskellä ja kohta sen jälkeen, v. 1880, painosta ilmestyessään. Ulkonaisen aiheen, mikä on sivuasia, lienee Maupassant saanut novelliinsa Zolalta, mutta kertomataitonsa, kirjallisen tekniikkansa, mikä on pääasia, oli hän oppinut ahkerassa määrätietoisessa harjoituksessa, lähes kymmenen vuoden aikana, naturalismin mestarin Gustave Flaubert'in johdolla. Maupassant'in oppilas-suhde Flaubert'iin on yksi kirjallisuushistorian loistavimpia esimerkkejä kirjailijayksilön välittömästä persoonallisesta vaikutuksesta toiseen. Seitsemän vuoden aikana eli vv. 1873-1880, valvoi ja ohjasi Flaubert kaikkia Maupassant'in kirjallisia töitä, vihkien hänet vähitellen oman työpajansa salaisuuksiin. Nuori ministeriön virkamies käytti usein viikon varrella pitkiä tuntejaan valtion palveluksessa tehdäkseen virastonsa paperille pieniä kirjallisia harjoitelmiaan, mitkä hän sunnuntaisin kantoi mestarinsa ja opettajansa tuomioistuimen eteen. Flaubert oli yhtä väsymätön vaatimuksissaan kuin kärsivällisyydessään. Hän oli luvannut Maupassant'in äidille, nuoruuden-ystävälleen, joka toivoi pojastaan kirjailijaa, tehdä tässä suhteessa kaikkensa ja hän otti tämän lupauksensa hyvin vakavalta kannalta — sitä mieluummin, kun hänen ja oppilaan välillä pian syntyi lämmin mieskohtainen kiintymys. Näissä kahdessa normandilaisessa, joita iässä erotti toisistaan lähes kolme vuosikymmentä, oli epäilemättä yhtäläisiä piirteitä, mitkä puolestaan tekivät että mestarin opetukset tapasivat oppilaassa helposti kiitollisen kaikupohjan. Molemmilla oli herkät valveutuneet aistit ja kirkas pää ja molemmat katselivat he elämää jokseenkin kylmillä silmillä: he arvioivat sitä kuin muinaiset normannit voittosaalista, he pyrkivät riistämään siitä mahdollisimman suuren osan purteensa, s.o. taiteeseensa. Nuorempi, jolle elämä vielä oli täynnä mieskohtaisia houkutuksia, ei ollut kehittynyt niin pitkälle kyvyssä nähdä taiteessa elämän korkeinta tarkoitusta ja viisautta kuin vanhempi, joka oli pyhittänyt sille kaikkensa. Mutta Flaubert'in ankarassa koulussa oppi Maupassant vähitellen, että taide oli mustasukkainen jumaluus, joka ei kärsinyt toisia rinnallaan. Flaubert korjaili Maupassant'in kirjoitelmia kuin koulunopettaja oppilaansa harjoitusaineita. "Mene kävelemään, poikani", sanoi hän nuorelle ministeriön virkamiehelle, "ja kerro minulle sadalla rivillä, mitä olet nähnyt". Jokainen turha määräyssana pyyhittiin armotta ja kaksi perättäistä lausetta, joilla oli sama rakenne ja sama rytmi, oli mestarin kauhistus. Mutta ennen kaikkea tahtoi Flaubert saada oppilaansa havaitsemaan esineiden ja asiain erikoista, ominaista luonnetta ja oppimaan ilmaisemaan sen ainoalla täsmällisellä, asiallisella, täyteläisellä tavalla. Kukaan ei ole vähemmässä määrin kuin Flaubert uskonut hetken vaivattomaan, onnelliseen inspiratsioniin ja tehostanut kiivaammin työn ja tutkimuksen merkitystä kirjallisessa taiteessa. Hänen kirjeensä Maupassantille ovat kuvaavat tässä suhteessa: "Täytyy, ymmärrättekö, nuori mies, täytyy tehdä ahkerammin työtä. — — Taiteilijalle ei ole olemassa muuta kuin yksi periaate: uhrata kaikki taiteelle. Hänen tulee pitää elämää vain keinona, ei muuna." Maupassant'in äiti kävi kärsimättömäksi, kun hänen poikansa ensi esiintyminen kirjailijana viipyi vuodesta vuoteen, ja ystävät, jotka tiesivät Maupassant'in harjoittavan kirjailua ja julkaisseenkin parilla salanimellä pieniä kertoelmia, tutkailivat häneltä, milloin hän aikoi jättää taiteellisen inkognitonsa ja esiintyä julkisesti kirjailijana. "Minulla ei ole kiirettä", vastasi Flaubert'in oppilas, "tahdon oppia ammattini".

Kolmenkymmenen vuotiaana katsoi Maupassant olevansa valmis. Silloin julkaisi hän ensimmäisen novellinsa Boule de suif ja runovalikoimansa Des Vers. Hän oli oppinut proosan taidon, oppinut flaubert'iläisessä mielessä, mikä merkitsee tai ainakin lähenee täydellisyyttä, mutta runonteossa hän oli vielä oppilas ja jäi siksi. Ilman hänen proosaansa olisi hänen ensimmäinen ja ainoa runokokoelmansa, joka epäilemättä potee melkoista runollista kuivuutta, joutunut pikaiseen unohdukseen. Itse ymmärsi Maupassant pian sen epäsuhdan, joka vallitsi hänen proosansa ja runonsa taiteellisen arvon välillä, ja siirtyi ratkaisevasti proosaan. Kymmenen vuotta kestäneen kirjailijakautensa aikana julkaisi hän keskimäärin kolme teosta vuodessa, romaaneja, novelleja, matkakuvauksia, mutta porttia lyriikan maailmaan ei hän kertaakaan enää raoittanut. Ja itse asiassa: harva suuri kuvailija ja kertoja on ollut vähemmän lyyrillinen kuin Maupassant, jonka tarkka ja kylmä havainto ja analysoiva älyllisyys tuntuvat kulkevan kuin halla kaiken mieskohtaisen tunteellisuuden ja lyyrillisyyden yli.

Flaubert'in kirjallinen ihanne oli tunteettomuus, impassibilité. Taiteen tuli olla ihmiselämän puolueeton kuvastin ja tässä tehtävässään onnistui se sitä paremmin, kuta vähemmän kirjailijan oma yksilöllisyys tuli näkyviin. Maupassant oli puolestaan omistanut tämän opettajansa teorian taiteen objektiivisesta tunteettomuudesta. Mutta tunteettomuus on vain sana, jonka taakse kätkeytyy paljon tunteellisuutta. Niinhyvin Flaubert'in kuin Maupassant'in teoreettisessa tunteettomuudessa on selvät merkit hyvinkin yksilöllisestä tuntemis- ja ajattelemistavasta, selvät merkit omalaatuisesta persoonallisuudesta. Voimme sanoa, että tämä persoonallisuus onkin itse asiassa mieltäkiinnittävintä Maupassant'in kirjallisuudessa, että se juuri antaa hänen tuotannolleen sen elimellisen yhtenäisyyden ja lopullisen arvon. On nim. aina niin, että mitä teorioja ja ihanteita kirjailijat eri aikoina asettavatkin taiteelleen, me kuitenkin, viime kädessä ja vaistomaisesti, usein tietämättämme, etsimme heistä persoonallisuutta, ihmistä.

Emile Faguet on sanonut, että jos taide, Zolan määritelmää seuraten, ei ole muuta kuin todellisuus nähtynä tempperamentin läpi, niin on Maupassant'in tempperamentti läpikuultava lasi, jonka kautta todellisuus kulkee, ja Maupassant siis puhdasverisin kaikista realisteista. Olisi varmaan väärin ja harhaanjohtavaa käsittää tällaista väitettä aivan kirjaimellisesti. Se läpikuultava lasi, joka Faguet'n määritelmässä edustaa Maupassant'in tempperamenttia, ei laske lävitseen kaikkia valonsäteitä, todellisuutta sellaisenaan, ilman valintaa, se on ehkä pikemminkin verrattava prismaan, läpikuultavaan prismaan, joka taittaa ja hajoittaa valonsäteet laskiessaan ne lävitseen, taittaa ja hajoittaa omalla tavallaan. Tässä tavassa ilmenee hänen tempperamenttinsa tiedoton valinta, hänen persoonallisuutensa. Jos tahdomme sanoa, että Maupassant jäljittelee todellisuutta, tai ehkä paremmin, kuvaa vain todellisuutta, niin on meidän samalla muistettava, että itse "todellisuus" on relatiivinen käsite. Oikeinta olisi ehkä niin ollen sanoa, että Maupassant kuvaa vain sitä, mitä hän pitää todellisena.

II.

Guy de Maupassant syntyi elokuun 5 p:nä 1850 lähellä Dieppeä, Miromesnilin linnassa, missä hänen vanhempansa asuivat vuokralla. [Elämäkerralliset tiedot Edouard Maynialin kirjasta "La vie et l'oevre de Guy de Maupassant", Paris, 1906.] Hänen isänsä Gustave de Maupassant oli osakkaana eräässä parisilaisessa pörssiliikkeessä. Maupassant'it olivat köyhtynyttä, alkuaan Lothringista kotoisin olevaa aatelia, jolle kerran oli kuulunut markiisin arvo, mistä suku kuitenkin oli luopunut. Äitinsä kautta polveutui Guy de Maupassant normandialaisesta Le Poittevin-suvusta ja tältä taholta tuntuu hän perineen määräävimmät luonteenpiirteensä. Äidin merkitys tulevan kirjailijan kasvattajana oli niinikään suuri. Jo sangen varhain viitoitti hän pojalleen hänen elämänsä tehtävän. Maupassant'in äiti Laure Le Poittevin ja hänen veljensä Alfred, joka kirjoitti runoja, olivat varhaisessa nuoruudessaan solmineet läheisen ystävyysliiton Gustave Flaubert'in kanssa Heidän yhteinen intohimonsa oli kirjallisuus. Alfred Le Poittevin'in, Guy de Maupassant'in enon, varhainen kuolema teki tyhjiksi ne suuret toiveet, joita häneen runoilijana kiinnitettiin, mutta hänen sisarensa pysyi uskollisena nuoruutensa kirjallisille harrastuksille ja teki kaikkensa siirtääkseen ne poikaansa.

Gustave ja Laure de Maupassant'in avioliitosta syntyi kuusi vuotta Guy'n jälkeen toinen lapsi Hervé. [Hervé, joka kuoli kolme vuotta ennen veljeään, auringonpistoksen aiheuttamaan halpaukseen, palveli jonkun aikaa ratsuväen upseerina sekä esiintyi myöhemmin botanistina. Hän oli naimisissa ja jätti jälkeensä tyttären.] Maupassantien avioliitto rikkoutui kuitenkin luonteeltaan heikon ja älyltään keskinkertaisen Gustave de Maupassant'in monien seikkailujen takia, ja pian tekivät puolisot rauhantuomarin välityksellä täydellisen avioeron. Laure de Maupassant muutti kahden poikansa kanssa omistamalleen maatilalle Etretat'han, turvattuaan lapsilleen heidän isältään pienen vuotuisen eläkkeen. Vielä avioeron jälkeenkin kävi Gustave de Maupassant silloin tällöin vieraissa vaimonsa tilalla ja Guy de Maupassant oli elämänsä loppuun saakka, huolimatta suuresta kiintymyksestään äitiinsä, sydämellisessä kirjevaihdossa hänen kanssaan. Isänsä ulkonäöstä oli Guy de Maupassant perinyt sädehtivät intohimoiset silmänsä, jotka tämä puolestaan oli perinyt eräältä kreolilaiselta isoäidiltään.

Etretat'ssa, pienessä, kauniin puutarhan ympäröimässä talossa vietti Maupassant lapsuutensa kolmanteentoista ikävuoteen saakka. Hänen ainoa kasvattajansa ja paras seuralaisensa oli hänen äitinsä. Vielä tärkeämpää kuin opettaa poikaa ajattelemaan oli Laure de Maupassant'in mielestä kouluuttaa häntä näkemään. Hän pyrki suuntaamaan poikansa mielenkiinnon esineiden luonteenomaisuuteen, kiinnittämään hänen harhailevan mielikuvituksensa niinhyvin vähäpätöisiin ja pieniin kuin kauniisiin tai suurpiirteisiin ilmiöihin luonnossa ja elämässä. Näin loi äiti hedelmällisen pohjan Flaubert'in tuleville opetuksille. Suoranaista kirjallistakin harrastusta koetti äiti pojassaan herättää m.m. lukemalla hänelle Shakespearea. Eräs pappismies avusti äitiä kieliopin ja aritmetiikan opetuksessa sekä latinassa, jota Maupassant tuntuu oppineen helposti. Sitävastoin ei Maupassant koskaan oppinut mitään elävää vierasta kieltä. Retkillään kotiseutunsa ympäristössä ja ahkerassa seurustelussaan kalastajapoikien kanssa oli hän sensijaan saavuttanut täydellisen taidon normannilaisessa kansanmurteessa. Luonnon- ja kansanelämää oppi hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan mitä läheisimmin tuntemaan, ja juuri näitä hänen lapsuudenaikaisia vaikutelmiaan saamme, kuten tunnettu, kiittää lukemattomista ihastuttavista maisemakuvista ja ihmistyypeistä hänen vastaisessa kirjallisessa tuotannossaan.

Kolmentoista vuotiaana tuli Maupassant kouluun, ensin Yvetot'hon, sitten Rouen'iin. Hän suoritti huolella koulutyönsä, mutta kirjallisuus veti häntä jo tällöin enemmän kuin opintoluvut puoleensa. Hän alkoi sepitellä runoja. Auktoriteetin ja oppimestarin sai hän näissä harrastuksissaan runoilija Louis Boulhet'stä, joka oli perheen tuttavia ja joka toimi, samaan tapaan kuin Flaubert myöhemmin, nuoren Maupassant'in kirjallisena omanatuntona. Boulhet kuoli kuitenkin (v. 1869) ehtimättä kovin pitkälle seurata Maupassant'in kehitystä. "Jos Boulhet olisi elänyt", oli Maupassant'in äidillä tapana sanoa, "olisi hän tehnyt pojastani runoilijan. Mutta Flaubert puolestaan tahtoi tehdä hänestä romaaninkirjoittajan." Maupassant'in runot tältä ajalta — muutamat niistä ovat myöhemmin julkaistut — ovat lukiolaisen tavallisia teennäisiä riimityskokeita. Poikkeuksen muodostavat vain eräät naisille omistetut persoonallisemmat säkeet, esim. runossa Dernière soirce passée avec ma maitresse, joka viittaa johonkin elettyyn suhteeseen, mikä Maupassant'illa (hänen äitinsä kertomusten mukaan) oli 18—20-vuotiaana. Tässäkin runossa on mielestäni kuitenkin vieras vaikutus, Alfred de Musset'n, niin tuntuva, että se ehdottomasti vie ajatukset Contes d'Espagne et d'Italie-kokoelman tekijään, samalla paljastaen, mikä suunnaton ero on näiden 20-vuotiasten rakkaustrubaduurien välillä alkuperäisessä runovoimassa. Maupassant oli tuskin suorittanut kouluopintonsa, kun ranskalais-saksalainen sota puhkesi, muodostaen rajapyykin hänen kehityksessään, niinkuin se muodosti rajapyykin hänen isänmaansa historiassa. Otettuaan mieskohtaisesti osaa sotatoimiin ja kerättyään suuren joukon kokemuksia ja havaintoja, jotka tulivat hedelmällisiksi hänen myöhemmässä tuotannossaan, saapui Maupassant Parisiin ja sai vaatimattoman toimen meriministeriössä. Hänen itsenäinen toimintansa maailmassa oli alkanut, mutta hänen varsinainen elämänkutsumuksensa odotti häntä vielä vuosien päässä.

Maupassant, maaseudun kasvatti, tunsi alussa olevansa vieras suuressa maailmankaupungissa, ja kysymyksenalaiseksi voi asettaa, koteutuiko hän koskaan siihen syntyperäisen parisilaisen tavalla. Hän on lukemattomat kerrat kuvannut voittamattomasti Parisin ihastuttavia ympäristöjä, joissa maailmankaupunki ja maaseutu tapaavat toisensa, ja varsinkin Seineä ja sen rantoja, tuon joen, joka Maupassant'in kuvauksissa kuin toinen Nilvirta tuntuu aina tuovan mukanaan tuoksuvaa rikkautta ja elämää. Mutta varsinaisen Parisin kuvaajana esiintyy hän harvemmin eikä mielestäni saavuta silloin samaa illusionia. Kuinka paljon tuoreemmat, kuinka paljon läheisemmin havaitut ovatkaan meri- ja maa-maisemat le-havrelaisessa Pierre et Jean-romaanissa kuin _Fort comme la mort'_in kadut, bulevardit, puistot ja muut parisilaiset paikallisuudet! Yksityiskohtaisemmalla psykoloogisella eläytymiskyvyllä on niinikään tavattu edellisesssä romaanissa pikkukaupungin keskiluokan porvariperhe verrattuna siihen parisilaiseen ylimyskotiin, joka jälkimmäisessä muodostuu tapahtumien keskipisteeksi. Itse asiassa on Maupassant'in tuotanto mitä valaisevin esimerkki siitä määräävästä vaikutuksesta, mikä lapsuuden aikaisella ympäristöllä ja varhaisimmilla elämänkokemuksilla on taiteilijan ja kirjailijan mielikuvavaaliin. Tuntuu siltä kuin olisi 30-40-vuotias Maupassant vielä vastustamattomasti sidottu yksin niihin paikallisnimiinkin, jotka kymmenvuotiaana ovat kaikuneet hänen korvissaan, niin usein ja itsepintaisesti esiintyvät ne hänen kertomuksissaan. Mutta sensijaan on Maupassant kuvannut ainakin yhtä parisilaista elämänpiiriä, pikkuvirkamiehen, ja nimenomaan ministeriössä palvelevan, niin usein ja niin suurella intensiteetillä (esim. novelleissa l'Héritage, En famille, A cheval y.m.), ettemme jää epätietoisuuteen siitä, että Maupassant'in omat kokemukset virkamiesurasta olivat mitä lohduttomimmat. Tottuneena vapaaseen luonnonelämään rasitti ja ikävystytti häntä hengetön virkatoimi säännöllisesti mitattuine tunteineen ja yksitoikkoisine velvollisuuksineen. Hänen kasvavaa nautinnon ja elämänjanoaan eivät myöskään voineet tyydyttää se niukka toimeentulo ja ne vaatimattomat ja hitaat ylenemismahdollisuudet, joita virkamiesura tarjosi.

Virkatoimensa yksitoikkoisuudesta etsi hän vaihtelua kahdella suunnalla: urheilussa ja kirjallisessa harrastelussa. Maupassant oli lapsuudesta pitäen harteva ja voimakas ruumiinrakenteeltaan ja urheiluun ja kaikkinaiseen terveydenhoitoon omisti hän jo varhain paljon huolta. Zola kertoo hänen ulkonäöstään, että hän oli "kaunis nuorukainen, pikemmin pienikasvuinen, mutta vahva ja tanakka vartaloltaan", ja Flaubert antaa hänelle mainesanan "pieni bretagnelais-härkä". Hänen mieliurheilunsa oli soutu ja sitä harjoitti hän aivan intohimoisesti. Hänellä oli tapana joka aamu ennen virastoaikaa soudella Seinellä ja sunnuntaisin lähti hän pitemmille retkille. Eräänä päivänä kuljetti hän kahta ystäväänsä soutaen veneessään, Parisista Roueniin. Soutu-urheilu Seinellä onkin jättänyt unohtumattomat jäljet Maupassant'in kirjallisuuteen: kukaan ei ole niinkuin hän osannut kuvata tämän joen vehmaita rantoja, jotka päästyään maailmankaupungin kivilaiturien syleilystä tuntuvat kukkivan ja tuoksuvan ehtymättömässä rikkaudessa ja vapaudessa, tarjoten loputtomasti matkailijalle yllätyksiä ja iloisia seikkailuja. Mutta jos sää oli epäsuotuisa souturetkille, lohduttautui Maupassant kirjallisilla harjoitteluilla, ainakin alussa pääasiassa runonteolla, mikä tapahtui Flaubert'in johdon alaisena. Eräistä "Madame Bovary'n" mestarin oppilaalleen kirjoittamista säilyneistä kirjeistä käy ilmi, kuinka yksityiskohtainen, tarkka ja ankara tämä johto oli. Oppilas nieli turhamaisuutensa ja alistui nurkumatta. Mestarinsa välityksellä tutustui Maupassant niinikään tunnettuihin kirjailijoihin, m.m. Turgenjeviin, Zola'han, Daudet'hen, Edmond de Goncourt'iin ja useihin muihin, joiden kanssa hän pian tuli varsin läheiseen ystävyyssuhteeseen. Etenkin ensinmainitun kanssa ystävystyi Maupassant, ja vuodesta 1876 oli venäläinen romaanintekijä Flaubert'in jälkeen hänen läheisin kirjallinen tuttavuutensa. Myöhemmin Turgenjev Venäjällä teki propagandaa nuoremman ranskalaisen kirjailijatoverinsa hyväksi.

V. 1878 muutti Maupassant meriasiain ministeriöstä opetusasiain ministeriöön. Tämä vaihdos salli hänen omistaa suuremman, osan ajastaan kirjallisiin harrastuksiin. Paljon merkittävämpi muutos hänen elämässään tapahtui kuitenkin, kun hän kahta vuotta myöhemmin julkaisi Zolan _Soirées de Médan'_issa ensimmäisen novellinsa Boule de Suif sekä Charpentier'n kustannuksella runokokoelman Des Vers. Samana vuonna erosi hän virkamiesuralta ja siitä pitäen on hän yksinomaan kirjailija, kirjojen tekijä ex professo.

Seuraavat kymmenen vuotta kuluvat yhtämittaisessa kirjallisessa työssä, jonka tuloksina syntyy novelleja ja romaaneja melkein koneellisella täsmällisyydellä, lyhyin väliajoin. Vuodesta 1881 pitäen teki Maupassant säännöllisesti työtä klo 7:stä aamulla 12:een päivällä, kirjoittaen keskimäärin kuusi sivua päivässä. Hän oli saavuttanut sellaisen taituruuden, että hänen vain harvoin tarvitsi jälestäpäin korjata lauseitaan. Mutta paitsi tätä säännöllistä jokapäiväistä työkautta omisti hän vielä erikoistutkimuksille ja muistiinpanoille osan vuorokaudestaan. Siitä, mikä jäi jäljelle, meni taas runsaampi osa, kuin mitä rasittavan henkisen työn vaatima lepo olisi sallinut, huvituksiin ja nautinnoihin.

Maupassant'in kerrotaan sanoneen, ettei hänen elämällään ole historiaa. Siitä onkin epäilemättä puuttunut suuria intohimoja ja syvästi elettyjä kokemuksia, jotka olisivat ratkaisevasti vaikuttaneet kirjailijan persoonallisuuden kehitykseen. Tuskin erehdymme, jos edellytämme, että tämän epikurolaisen elämään sisältyi enemmän nautintoja kuin iloja ja enemmän pettymyksiä ja kyllästystä kuin suuria suruja. Hänen elämäkerran kirjoittajansa antaa viittauksia jostakin persoonallisemmasta rakkaussuhteesta, mutta mitään keskeistä asemaa ei sillä liene ollut. Lukuisilla matkoilla, joita hän teki aluksi Normandiaan, myöhemmin, omalla huvipurrellaan, Välimeren rannoille, m.m. Korsikaan, Tunisiin ja Algeriaan, tuntuu hän vain ajaneen takaa aina uusia vaikutelmia. Hän pakeni jokapäiväisyyden ikävää, väsyttäviä parisilaissalonkeja ja kirjallisia ystäviään ja kadehtijoitaan, hakien uusia kiihoituksia ja uusia seikkailuja — jotka jättivät jälkeensä uuden väsymyksen ja uuden tyhjyyden. Hän samalla kertaa etsi ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen aistinsa kaipasivat vaihtelua, mutta hänen hermonsa väsyivät pian. Alituinen rauhattomuus tuntuu häntä ajavan, ja matkoilla on hän ehkä sittenkin enimmän kotonaan. Harva on niinkuin hän ylistänyt matkustamisen iloja:

Joka paikka, missä asumme kauan, muuttuu vankilaksemme. Ah, saada paeta, lähteä, paeta tuttuja seutuja, ihmisiä, aina samoja liikkeitä ja ennen kaikkea samoja ajatuksia! Se joka on väsynyt, väsynyt suremaan aamusta iltaan, väsynyt niin ettei enää jaksa nousta juomaan lasillista vettä, väsynyt liian usein nähtyjen ystävien kasvoihin, hänen täytyy lähteä, paeta uuteen ja vaihtelevaan elämään. Matkustus on eräänlainen portti, jonka kautta ihminen voi paeta todellisuutta toiseen todellisuuteen, joka on kuin uni.

Tämä intohimoinen mieltymys retkeilyihin, matkustamiseen, joka muuttaa meidän elämämme ympäristön, kulissit, muuttamatta silti meitä itseämme on Maupassant'ille kuvaava. Se todistaa puolestaan, kuinka ratkaiseva merkitys hänelle oli ulkomaailmalla, elämän näyllä, sillä kirjavalla sarjalla ulkonaisia vaikutelmia, joita meidän aistimme ottavat vastaan ja jotka säestävät meidän kokemuksiamme, olematta sanan syvemmässä mielessä omaa keskeisintä, persoonallisinta elämäämme.

Maupassant'in novellien ja romaanien suuri menekki hankki hänelle huolettoman, rikkaan toimeentulon. Hänen kirjevaihtonsa kustantajien kanssa osoittaa, että hän osasi pitää puoliaan sopimusten teossa. Kirjojensa nimet valitsi hän useinkin keskusteltuaan niistä kustantajansa kanssa ja huomioon ottaen niiden edullisen tai epäedullisen vaikutuksen yleisöön — mikä ammattikirjailija-piirre! Hän möi henkensä tuotteet mieluummin rahasta kuin kunniasta. Edmond de Goncourt, joka kadehti Maupassant'ia, on häijyssä päiväkirjassaan koettanut tehdä uskottavaksi, että Maupassant liehitteli ylhäisyyksiä ja että ainoa kirja mikä muka oli hänen salonkinsa pöydällä oli "Almanach de Gotha"! Itse asiassa pakeni Maupassant yleensä kaikkeakin seuraa ja aivan varmaan oli hän liian mukavuutta rakastava etsiäkseen sitä ainakaan ruhtinasten ja prinssien keskuudesta. Maupassant'in kaiken tuotannon pohjalla — yhä selvemmin havaittavana teos teokselta — kulkee väkevä yksinäisyyden virta, joka aika ajoin tuntuu syvenevän kaikki nieleviksi pyörteiksi.

Kaksi aihetta antaa Maupassant'in yleensä niin epikurolaiselle ja huolettomalle taiteelle voimakkaan kohtalotunnelman: yksinäisyys ja lähestyvän kuoleman uhka. Yksinäisyys on pelastus ihmisistä ja maailmasta, mutta se on samalla tyhjyyden esikartano. Se voi viihdyttää lepoon hermoja ja intohimoja, mutta sen kalkissa on kuoleman maku. Se paljastaa räikeässä ja tunteettomassa, mutta kirkkaassa valossaan ilojen petollisen lyhyyden ja elämän turhuuden. Useat ovat kuvanneet yksinäisyyttä, mutta harvoin on kirjallisessa tuotteessa ripittäytynyt absoluuttisempi yksinäisyyden-tunne kuin Maupassant'in pienessä monoloogissa Solitude. Monen monessa Maupassant'in novellissa ja romaaneista ennen kaikkia _Fort comme la mort'_issa soi tunnelma, joka on mitä läheisintä sukua sille, mikä täyttää Schopenhauerin filosofian sen väkevällä maailmaakieltävällä pessimismillä. Voisi melkein ajatella — niin läheinen on paikoin tämä yhteinen mieliala-pohja — että Maupassant on jonakuna aikana, ehkäpä lyhyen hetken, elänyt saksalaisen filosoofin pessimismin lumoissa. Maupassant'in novelleissa mainitaankin suurella kunnioituksella Schopenhauerin nimi. Sellainen novelli kuin "Morion" kertomus koulunopettaja-murhaajasta, joka surmaa toisten lapsia kostoksi jumaluudelle siitä että tämä oli tappanut hänen omat lapsensa, upottaa psykoloogisen laskinluotinsa kivettyneeseen epätoivoon ja titaaniseen uhmaan, jonkalaista tuskin edes buddhalainen nirvana-filosofi on tuntenut:

Minussa heräsi kapinanhenki, hirvittävä kapinanhenki; ja äkkiä silmäni avautuivat kuin unesta: ymmärsin että Jumala on häijy. Miksi oli hän tappanut lapseni? Avasin silmäni ja näin, että tappaminen on hänelle huvitus. Hän ei rakasta muuta kuin sitä. Hän ei synnytä elämää muussa tarkoituksessa kuin sitä hävittääkseen. Jumala on teloittaja. Hänen täytyy joka päivä saada kuolleensa. Hän surmaa monella tapaa valmistaakseen itselleen aina yhä suurempaa nautintoa. — — — En pelkää häntä, halveksin häntä liiaksi.

Ajaessaan takaa nautintoja ja unohdusta, joutui Maupassant runsaasti käyttämään huumausaineita, kuten eetteriä, kokaiinia, morfiinia ja haschischia, varsinkin ensinmainittua, jonka vaikutuksia hän usein on kuvaillut. Koko sinä aikana, jonka puitteihin Maupassant'in kirjallinen toiminta varsinaisimmin rajoittuu, 1880-1890, on hänen hermojensa tila huono ja hermosairauden merkit tulevat vuosi vuodelta helpommin havaittaviksi. Jo 1880-luvun alussa poti hän silmätautia (silmäterän suurennusta), joka häiritsi hänen näköään ja uhkasi sokeudella. Myöhemmin vaivasivat häntä moninaiset pakkoideat ja hallusinatsionit. Hänen novelleistaan voimme helposti nähdä, miten niiden mukana hänen mielikuvituksensa liukuu pois luonnollisesta ja terveestä elämästä ja miten hänen mielenkiintonsa kasvaa kaikkea eriskummaista ja sielullisesti sairasta kohtaan. Sellaiset kertomukset kuin Lui, Le Horla, Qui sait? ovat tärisyttäviä todistuskappaleita järjen ja hulluuden taistelusta ihmisaivoissa. Paralysia punoo kuin hämähäkki epätoivoisen uhrinsa yhä lujempaan lankoihinsa. Maupassant aavisti hetkittäin kohtalonsa ja yritti estää sen tuloa itsemurhalla (tammikuussa 1892). Yritys kuitenkin epäonnistui. Vähitellen sammui hänen järkensä valo kokonaan, hän vietiin sairaalaan, missä hän kahdeksantoista kuukauden jälkeen hiljaa kuoli, 6 p:nä heinäkuuta 1893.

III.

Kun on lukenut Maupassant'in teokset, nide niteeltä, ja koettaa kerätä vaikutelmansa tästä yhteen vuosikymmeneen sisältyvästä valtavasta kirjallisesta tuotteliaisuudesta, niin palautuu tuskin mieleen ensi sijassa minkään yksityisen teoksen muisto, vaan voimakas kokonaisvaikutus, jossa eri niteet vain heikommin erottautuvat toisistaan. Maupassant'in tuotannossa hämmästyttää lukijaa ehkä ennen kaikkea sen virheettömyys, ammattitaito, joka ei koskaan jätä tekijäänsä pulaan eikä koskaan tuota lukijalle epämiellyttäviä yllätyksiä. Taiteellisessa suhteessa aivan samanarvoiset eivät Maupassant'in teokset kuitenkaan ole. Ensinnäkin ovat epäilemättä novellit epigramaattisine keskityksineen asetettavat romaanien edelle, joiden viimeksimainittujen joukossa on m.m. sellainen kompositsioniltaan höllärakenteinen ja paikoin hiukan jokapäiväistä sensatsionilukemista lähentelevä kirja kuin Bel-Ami. Kunniasijaa Maupassant'in romaanien joukossa en antaisi, kuten monet arvostelijat, _Une vie'_lle, jossa päähenkilön kärsimykset ovat tendenssimäisesti kasatut, en myöskään _Notre coeur'_ille, kuinka sattuvia yksityiskohtia sekin sisältänee, vaan Pierre et Jean romaanille, joka on rakenteeltaan herkullisen taidokas ja joka syvässä inhimillisyydessään koskettaa mielestäni aivan balzac'laisia kieliä. Probleemi on siinä näköään pienempi kuin Maupassant'in muissa romaaneissa, mutta sen psykoloogiset perspektiivit ovat harvinaisen syvät. Jonkunverran hajanainen ja yksityiskuvauksissaan väsyttävä on Mont-Oriol. Se romaani, johon tekijän oma surumieli välittömimmin on painanut leimansa, on hieno rakkausromaani Fort comme la mort, traagillinen tarina taiteilijasta, joka vuosiltansa vanhenee ja jonka tiellä kuoleman varjot tihenevät, mutta jonka rakkaus kääntyy toivottomassa kaipuussaan nuoruuden puoleen.

Pienen novellin, romaanisen _conte'_in alalla, on Maupassantilla maailmankirjallisuudessa tuskin vertaistaan. Hän luonnostelee henkilönsä nopeasti ja varmasti, ja hänen juonensa, kuinka vähäpätöinen se usein lieneekin, huippenee aina lopullaan komiikassaan tai tragiikassaan tavalla, joka iskee kertomuksen lähtemättömästi lukijan tai kuulijan muistiin. Hänen karikatyyri-taitonsa ja todellisuuden-havaintonsa ovat aina tuoreita. Hänen novellinsa eivät vaikuta silloinkaan kun niitä lukee suuremman määrän, koskaan väsyttäviltä, vaikka niissä kaikissa on oikeastaan vain yksi aihe: rakkaus. Kekseliäisyydellä, joka kilpailee Boccaccion kanssa ja jonka rinnalla jokainen germaani joutuu varjoon, on Maupassant osannut vaihdella tätä ainoata teemaansa. Vaikeaa on hänen tuotannossaan asettaa toisia kertomuksia ehdottomasti toisten edelle. Ensimmäisistä sijoista kilpailevat ehkä sellaiset kuin surullisen-koomillinen l'Héritage, samalla kertaa herkullinen ja kyynilIinen Ce cochon de Morin, nuoren naisen psykologiaa välähdyksittäin valaiseva, tuore ja hilpeä Yvette, kyynillinen La maison Tellier, naturalistinen, toivottoman iloton En famille, alankomaalaisia pikkumestareita muistuttava mehevä laatukuva Une partie de campagne ja lystikäs italaliainen muistelma Les soeurs Rondoli. Rakkausnovellien asteikko ulottuu pieniin hyvin uskallettuihin kaskuihin (sellaisiin kuin Le moyen de Roger, La fenêtre, Marocca, Le mal d'André), jotka päättyvät kylmään ja kyynilliseen nauruun. Näiden rinnalla on merkittävä vastapoolina sellaiset synkät, traagilliset kertomukset kuin Pierrot ja Promenade, jotka elämän- ja ihmisinhossaan kuuluvat kaikkein ilottomimpaan, millä kenenkään kirjailijan mielikuvitus on askarrellut.

Maupassant'in tyylin teho on ensi sijassa hänen aisti-havaintojensa hellittämättömässä valppaudessa. Todellisuus, ulkonainen todellisuus on hänellä elävämpi, läsnäolevampi kuin muilla naturalisteilla. Hän näkee, kuulee, tuntee tuoreemmin kuin toiset. Yksin hänen hajuaistinsakin välittää mitä erilaisimpia ja sattuvimpia vaikutelmia. Hotellihuoneet, salongit, budoaarit, virastot ja niiden odotussalit — kaikki ilmaisevat sisääntulijalle jo hajuaistimen välityksellä jotain olemuksestaan ja siitä inhimillisestä elämästä joka niiden sisällä liikkuu. Maupassantilla on jos kenelläkään kykyä tutkia ihmistä hänen ympäristöstään, pienistä näköään kuolleista esineistä ja koko siitä ilmakehästä, jonka keskellä hänen elämänsä kuluu ja jolle hän itse tietämättään lainaa jotakin itsestään, jotain sisimmästä olemuksestaan.

Maupassant on kirjailija vailla aatteita, ideoita — jollei sellaiseksi tahdo kutsua hänen kylmää ja kovaa pessimismiään, hänen vanitas vanitatum-uskoaan, joka kuultaa vastaan jokaisen perspektiivin päässä hänen kirjoissaan. Hänellä ei ollut mitään ohjelmaa, ei mitään aktiviteettiä, joka olisi ajanut häntä jollakin tavalla vaikuttamaan yhteiskunnan tai maailman kulkuun. Hänen verraton novellistiikkansa kuvaa tunteettomalla ironialla elämän suurta naamiohuvia, jossa sokeat vietit hypittelevät uhrejaan ja jossa ilveilijän naamari usein kätkee murhenäyttelijän mielenlaadun. Kuolema on se tausta, jota vastaan hänellä kaikki tapahtuu, loppupiste, kaiken summa — tai oikeammin, kuolema on läsnäolevainen pienimmissäkin toimissamme, se ottaa kuin Hans Holbeinin luurankomies aktiivisesti osaa meidän harrastuksiimme, meidän juhlaamme ja arkeemme, ja muistuttamalla meitä alituisesti ilojen ja surujen katoavaisuudesta, vie se elämältä lopulta kaiken vakavuuden, kaiken tärkeyden, kaiken arvon.

Tästä tunteesta, tyhjyyden tunteesta, saamme luullakseni etsiä syvimmän juuren Maupassant'in taiteelliseen _impassibilité'_hen, joka oli myöskin hänen mestarinsa Flaubert'in vaatimus. Tämän tunteen, tyhjyyden tunteen valossa on hän oppinut — edelleen Flaubert'in neuvoja seuraten — "käyttämään elämää vain välikappaleena" taidetta varten. Sille joka pohjaan asti näkee elämän turhuuden, on helppoa oppia pitämään elämän kuvaamista, sen kirjoihin viemistä tärkeämpänä kuin itse elämää.

Mutta elämä ei anna enintänsä sille, joka pitää sitä vain keinona, välikappaleena. Vain hänelle, joka elää koko sydämellään sen iloissa ja suruissa, joka on järkytetty sen vakavuudesta ja suuruudesta, vain hänelle uskoo elämä syvimmät salaisuutensa. Maupassant tahtoi pysyä syrjästäkatsojana, kirjaanviejänä, kirjailijana. Tullessaan kirjallisuuteen oli hän hionut ilmaisukeinonsa kristallikirkkaaksi, objektiiviseksi kuvastimeksi. Mutta vähitellen murtautuu hänenkin tuotannossaan esille persoonallinen, subjektiivinen sävel: hänen oma kärsimyksensä. Se tuo mukanaan tähän tyypilliseen kirjailija-ilmestykseen jotain runoilijasta ja jotain filosoofista. Se tuo mukanaan, teos teokselta yhä selvemmin luettavan epikurolaisen ja pessimistin elämänviisauden, joka kehoittaa meitä nauttimaan elämästä, mutta joka sisimmässään ei usko muuhun kuin tyhjyyteen, kaiken turhuuteen.