language: Finnish

KIRKONKELLO

Romaani

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Vaari ja pojanpoika.
Vuosia myöhemmin.
Tyhjä sija.
Sukupolvien kaipaus.

VAARI JA POJANPOIKA

Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista »Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia — tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy. Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.

Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen hääpäivän hoilotus.

Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle. Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään, kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien. Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan »Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan »papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta» ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin, vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät. Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli, niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat, joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille — tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina, kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.

Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle, sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt: soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti, ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan, mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta, että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.

Pois häntä tahdottiin lähtemään.

Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt? Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua — kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin. Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt lavitsakseen.

Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin. Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli, jota ei käynyt vastustaminen.

— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.

Se ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:

— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja tuo Matti ei eläkään vähällä.

Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.

Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla, hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän veljeksistä!

Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla — osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka näkee. Soittakoon, soittakoon!

Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.

Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.

No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla isänsä ja äitinsä luona.

— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli hänen saattajanaan.

Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään tottelemaan.

Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa juuressa.

— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot — ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit. Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä lähden — aijai kun onkin jo kuuma… täysi helvetti…

Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt, niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa, vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä ääni tunki joka soppeen häätaloa:

— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.

Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.

— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen olkapäähänsä.

Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.

Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin — kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi, että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.

Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja, tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.

Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu, se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai juosta, tai lentää.

Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia, toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele vaaria, vaari on paha.

Mikäs se oli?

Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli tarttunut käsivarteen.

Vaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.

— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.

— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.

— Mikä se on?

— Arvaappas nyt.

— Urut?

— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.

— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.

— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.

Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä.
Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä.
Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan
lastukasassa, joka täytti koko mäen.

— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.

Vaari piteli häntä lujasti kädestä.

— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.

Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille, niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!

Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat olivat.

Vaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.

— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.

Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas olleetkin sen soittokoneen ääniä?

— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat pianonkin nähdä…

Piano! Se se oli. Piano. Piano.

— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?

— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.

— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla.
Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Mitenkä kansi avataan?

— Saat nähdä sitten.

— Koska minä saan sen nähdä?

— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.

— Kuinka iso se on?

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen.
Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma
Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki —
sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin, viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet. Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Kuka nyt soittaa?

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?

— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.

— Ette ollut soittamassa niissä häissä?

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille. Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta. Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa… soittaa — urkuja nuorenparin puolella.

— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.

— Kukas se siellä soittaisi.

— Näitkö sinä?

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko ja… Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi tutustuneensa miehiin.

Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä. Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen. Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain. Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja. Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä, mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa, ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta. Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä, ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen, kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat, herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että poltto ja pakotus täyttivät pään.

Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.

Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.

— Minne mennään? sanoi poika.

— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle. Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä. Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa, Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille, että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon… niin monta tornia minä rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta, mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän oli meistä vanhin, Eevastiina.

Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:

— Paalajärvelle mennään.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

— Eikö käydä kotonakaan?

— Ei, sanoi vaari.

— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.

— Miksikäs ne siitä.

— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?

— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän
Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. —
Vai niin, vai!

Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on?
Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika, tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi. Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma. Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää. Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen, ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet. Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan, mitä viivyttelette.

Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.

— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen avioliiton, häät ja pelimannit ja… — Vilhelm Sacklén, maisteri ja käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette…

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.

— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.

— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.

— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran luottamuksenne.

— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi, ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä,
Kreeta-Karoliina…

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie… Lähdetään sitten, morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Sanokaa minulle…

— Sanokaa te minulle!

— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina…

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin ei mikään enää pidätä rakastavaisia…

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni, Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen… Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani puhetta.

Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte isästänne… Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta, niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä — erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun »kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina, minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi, läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa…

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen tyttärestään puhutaan rumia asioita… Punastutte, poikaseni. Ja säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina, ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua? Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen, olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen — tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää — mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa, mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy kehittyä tällä tavalla…

— Vai niin, vai niin.

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti nuoruutensa rakkauden.

— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.

— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi, jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen. Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies… mitäs te nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina… Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken, ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne, tukkijätkän kynsiin… Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne — miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina, minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki, tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen…

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun osalleni…

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö,
Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte… Miksi pitikään hänen kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt toisin…

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie, nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon. Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien, soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka, mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi surullista vieraskielistä laulua, »… doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen, was nur der Himmel sah…» Ukko ja poikanen olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin, mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle, ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja, sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.

— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella juovuksissa?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä huudan siksi että minun on niin ikävä… oi, voi!

— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy, kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan… Minussa tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia… Naurakaa te vain suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen kanssa ja…

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä, että sai sen tulemaan perässään.

— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä. Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan. Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin: pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita. Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin? Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen. Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja palasi nopeasti.

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa? Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin. — Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi
Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt. Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat. Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu, että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan. Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään. Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa: hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

– Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä. Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret, mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa. Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa: kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli, hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha.
Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet.
Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian. Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme, siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.