Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat, koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit, jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.
Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo, jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä. He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee. Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä. Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus painoi matkamiehiä.
Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne lähettää? Ja mitä niistä syntyy?
Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen. Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.
— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi
Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki.
Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.
Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo: puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat, sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen. Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa. Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.
Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että ihminen sentään jossain täällä askarteli.
Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä, kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen. Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä vaeltelemaan pitkinä vöinä.
Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.
— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa poikaan päin.
— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?
Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.
— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.
— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.
— Ei. Se on jo makaamassa.
Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille. Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta, sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.
Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat, söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa, jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä. Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen, jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa ja tummia seinämiä mäntyjä.
Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä, perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä sellaisista kyllänsä.
— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä. Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.
— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.
Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua, Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla. Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.
— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.
Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.
Janne puhui ensin.
— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään.
Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?
Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:
— Ruotsin virsta.
Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka luulee ajavansa otusta.
— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella? sanoi taas Janne.
Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.
— Olihan se.
— Minkästähden sinä sieltä lähdit?
— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.
— Tekikö vallan niin liki?
— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.
— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?
— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat siinä ne kalanpyydykset.
— Niin että teit toisen tuvan.
— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle. Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin, että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole, piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran, kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on. Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin, kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin. Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.
Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat.
Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi.
Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.
— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.
— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?
— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.
— Paljonkos sinä häneltä sait?
— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.
— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi avonaisen suunsa puhujaan.
Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat taivasta kohden.
— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.
— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.
— Mitä lienevät.
— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.
— Niinkö lienee.
— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki työkin tehdään.
— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.
— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.
— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa keskustelun.
Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi jotain kohtaa ja tasoitti toista.
Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää, jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.
— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla jotain tarkoitusta.
— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet, piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu. Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa, mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama, anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä sinun levottomuudestasi tuli?
Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.
— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.
— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo, tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota, joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa, mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea, vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.
— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.
— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?
— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla uikuttaa.
— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu tuollainen poika.
— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.
— Oi tätä tuskaa ja ikävää!
Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.
— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan.
Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.
— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.
— Saattehan kun teetätte.
— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä sitä ymmärrä.
— Hirsistä minä vain olen tehnyt.
— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä, että onhan minulla… mitä minulla on.
— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle kymmenen kapan soittavan koskaan.
— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin. Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.
»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut. Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon. Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut enemmän arvoinen.
— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, — mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi — että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.
Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa, ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri, niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.
Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.
Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja. Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa niinkuin Mattikin.
* * * * *
Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä, tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun. Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär. Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan. Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin. Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun, mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.
Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä. Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa? Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain. Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.
Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia, sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana, välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa. Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja. Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.
Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat. Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa, nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa, vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien, ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä. Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt. Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa ja antaa rakentaa.
Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän ajatteli, mutta ei puhunut mitään.
Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa, mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.
Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas, tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten puhuessa.
Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.
Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai hänet unohtamaan, missä hän oli.
— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.
Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä tästä mahtanee syntyä.
Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.
Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti. He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden. Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa, käärittyinä valkoiseen liinaan.
Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni vielä pitkin aironvedoin rantaa.
Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt. Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto. Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.
Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.
— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. —
Eikös se ole jo tässä?
Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.
— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.
Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.
— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.
— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.
He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen iloinen, raikuva huomensoitto.
Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään, kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane, paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen. Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt ruumiina.
Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä kuolemantapausta.
Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut, ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä, ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi kuolleen vieressä ja itki katkerasti.
Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi saanut opetusta.
Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa vasten.
Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua, jota ääni kantoi ylös taivaaseen.
Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla, jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.
VUOSIA MYÖHEMMIN
Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti, koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon — se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.
Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty. Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja siihenhän kanttorikin kuului.
Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua. Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen, sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on, siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa. Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.
Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista — nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma, jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon, vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista. Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi, että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan. Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut, mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin, että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä, että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi, ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä? Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen, sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan. Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut» rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.
Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa. Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa. »Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin joitakin muitakin.
Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.
Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin, hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu. Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka, jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin. Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai, ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään, ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi, että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka tuntui olevan suuttumusta.
Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.
Äidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:
— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle.
Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.
Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:
— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi, mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat kumoukset.
Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa tulitikkuja.
— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä kestää ennenkuin ne erkanevat.
Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo. Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan. Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen, että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!
Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia, toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi, ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.
— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo, kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla, hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä tänään on kirkossa tapahtunut.
Kanttorin rouva kuului siunaavan.
— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä, mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.
— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta, joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee kanttorin päähän johtunut.
— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä on sellaiset korvat.
— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan. Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa virsikirjan.
— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.
Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin, että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli, niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.
Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset, valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä, että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?
Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin, joissa ne nykyään askartelivat.
Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla, Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja jollei menisi juomiin.
Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua, jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja, joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.
Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä, mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire. Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.
— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan mekin.
Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin asti tuolla seinällä.
Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät, kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että kaikki itkevät.
Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä toisistaan?
Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita kuin nämä kotiväet.
Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään tavattomasti piti Sorjasta!
He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan. Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa. Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan. Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja kädet riippuivat avuttomina.
Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin, hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.
— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että olet kotona.
— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.
— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten yksinäistä täällä on ilman sinua.
— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.
— Kyllä isä taas leppyy.
— Älä puhu, älä puhu.
Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.
— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin…