— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.
— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.
Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat. Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten, jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä — sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.
— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.
Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne, päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.
— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.
Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä mistään kiinni.
— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman kielissä.
Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva Lehtisen takana.
— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.
Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:
— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!
Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.
— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma, sehän onkin kaunis nimi.
— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!
Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan. Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin sävyisä.
Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään, niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa? Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä, älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi. Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa. Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen, toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla, kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha, ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta äiti puhui puhumistaan.
— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli vastassa portailla ja nyt… Eihän hän vain taas ole tainnoksissa? Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen, mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin. Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin, tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää, että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä, kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa. Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti. Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen… No niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata. Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän minäkin. Mitäs ihmisten puheista… Jaa että tämä Tumma jäisi tänne? En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi, kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä… Aijai, nyt hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi… Mitä kummaa tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni, menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi. Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt. Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa nyt se Loviisa… Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi… Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla, niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee… Koettakaa katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää. Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.
Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin, kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.
Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja päivittelemään. Silloin he kuulivat:
— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?
Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:
— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.
Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla, luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:
— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?
Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan, ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.
— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.
— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. —
Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin.
Maisteri lupasi tulla hevosella.
— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin? Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois, Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.
Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut. Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta valkoiselle iholle.
Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi hänellä.
Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa, täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä, että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin. Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin kauniilta.
Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.
— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä jäisit tänne.
— Minä en jää, sanoi Tumma heti.
— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo. Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä. Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi, vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär. Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään, niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä? Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä…
He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!
Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin, että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan. Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon! Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo, joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit, mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.
— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä. Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki, minun pitää puhua.
Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta, jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa, mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut vihata.
Taasen puhui ääni:
— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär, mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut. Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti, Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun, jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa: poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä. Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään, ei mitään… Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä minulla ei ole enää mitään.
Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on yksinäinen… hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:
— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.
Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä, joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias ja runoton:
— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki, sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa… No, oletteko te nyt kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee, menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi, en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut. Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki on turhaa.
Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia, jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.
Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi. Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.
— Jos te tietäisitte… jos te tietäisitte… Kreeta-Karoliina… Te hyvä, hyvä… kaunis Laarin tytär… Älkää naurako… Kreeta-Karoliina. Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat… talolliset… Ensimmäinen kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko. Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun. Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta antakaa anteeksi. Te jalo sydän… Koko elämä on vararikko, niin te ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa, tätä kaipausta…! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka! Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä… Kanttori tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi hänen vaimolleen ja tyttärelleen…
Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä, kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui Kreeta-Karoliinan olkapäihin.
— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.
Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa, hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!
Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään, vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään, Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista… Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!
Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä, niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen…»
— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.
Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.
Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous. Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille, hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan pääse kohtaloaan pakoon.
Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori herra oli se Arne, jota täti odotti.
Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula. Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus olleet korvarenkaina?
He tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.
— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.
Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan eikä elämään.
— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.
— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.
— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.
Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta. Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata ovea.
— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on täällä, saanhan tuoda hänet sisään?
Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:
— Liian myöhään.
Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian myöhään.
SUKUPOLVIEN KAIPAUS
Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä. Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma: kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa, se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan, koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta, jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.
Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä, miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa, kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se, ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin, mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä. Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä, on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen, pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on, mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!
Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan, kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi. Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria, silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin, hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta, niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.
Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden? Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä, että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki, niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui. Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa, kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan… Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään. Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.
Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut, että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää. Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon. Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun maahan, sitä se on.
Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut, niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia, mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle. Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon: herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät… Koska pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä — rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej Ivanovitsh ja minä… Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla, se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma. Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin vaarallinen!
Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi vuotta kun tuli viimeinen kirje.
Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin, niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä, vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa, kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut. Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello. Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan hiljaa.
Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen. Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin, kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina, juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski…» Tähän säkeeseen ei ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski…», siinä säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia, ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle. Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko laski…» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden, sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski…» Tumma Falcke, ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.
Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua, jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut. Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä. Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy. Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle, oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:
Mitä näillä nyt tehdään?
Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä sinne missä hän nyt oli.
Annetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.
Mutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.
Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän. Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi. Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa siirtää ja sitten hän sanoo senkin… senkin, mikä on niin vaikea sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.
Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen kiinni ja istuutui arkulle.
Tulkaa tänne minun viereeni, äiti.
Ja minne minä panen villat?
Olkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.
Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan!
Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.
Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille sanottavaa.
Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää? Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut pohjasivistystä musiikissa ja…
Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se kuitenkin sanoa, koska olette äitini.
No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.
Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole hyvä? Me rakastamme toisiamme.
Vai rakastatte… vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä. Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö: aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea. Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni, joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan. Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni, tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita. Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään. Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä. Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.
Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.
Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä — eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle. Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut kuin hautajaisissa.
Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa raivautunut sinne missä Arne oli?
Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen, ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.
Minkä sinä poltit? sanoi äiti.
Noita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.
Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut. Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.
Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta. Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa. Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin, mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun. Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo, vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?
Kun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:
Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää… ja muistaa… ja tulee. Vaikkei voi vielä… Olen, olen saanut jonkin kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä. Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.
Parastahan onkin, että itse selität.
Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton, niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!
Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan… valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule. Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän sellaiseen ryhtyy.
Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö, siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.
Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli kilisivät.
Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset kohtelevat kuin koiraa.
Äiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:
On jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.
Kyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.
Ette voi tietää.
Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet. Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin, vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan tyttö… Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole pohjasivistystä… Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia — niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta ei ole omaa vapautta, kun on velkoja…
Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.
Se on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.
Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä vapaaksi…
Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa vihasta.
Ei teitä kukaan vihaa.
Eikä rakastakaan.
Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan. Ihminen itse heittää sukkulaa.
Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti äkkiä eikä enää itkenyt.
Suuttumus leimahti jälleen tyttäressä.
Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.
Äiti joutui ymmälle.
Hän ei ole vielä kysynyt.
Onko minun poikani sitten kysynyt?
On.
Ja mitä te sanoitte?
Että hän on kuollut.
Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee, minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.
Ihan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.
Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.
Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.
Tumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:
Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että heillä on sama isä.
Antaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla totuuden.
Niinkuin he pitävät sinua äitinään.
Antaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla totuuden.
Pitääkö heidän kuulla tämä totuus?
Sitä ei kuitenkaan voida salata.
Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon! Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön, jonka laski Tumman polville.
Katso, onko elävä vai kuollut.
Tumma parkaisi.
Mikä se on — ota pois!
Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:
Ota pois, ota pois!
Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa, asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten. Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo. Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka tuoksui lampaalta.
Sorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.
Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan, vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja pöydältä.
Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö enää henkeä.
Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan. Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat. Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi, mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.
Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa! Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.
Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa, vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.
Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta — kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas. Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi, tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!
Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä. Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä Sorjansa!
Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.
Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä, niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.
Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli: noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut! Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi, niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan täytyi itkeä.
— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani. Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani, elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja, keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä… Kaikki särkyi, kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on armelias ja antaa meille yösijan…