IV
Hiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.
Pieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan vettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs sikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän toisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana kuin tavallisesti.
Meri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki kantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana. Valkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu muinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan haalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan merimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt päästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin se sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan tutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen silitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin tehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja kirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon…
Meri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja työnsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen merimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin väliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa höyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas Meri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut "seelareissa". Ne olivatkin kovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä meri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti, ettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät ristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat siis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia juuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta niin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa etevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa, kiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen tulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. "Kas niin, isän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan." "Sip, sip, merimies siitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis." Äiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen välkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan Blomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista, mutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt väitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli kärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta. Hän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista pettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta nyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen. Kukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli tuollainen pullea ja terve poika. "Hellan telttu! Nälkäkö sillä on? Äiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa."
Kustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.
— Joo … niinhän se on, sanoi Gideon tyytyväisenä ja heilutteli jalkaansa.
— Joo, huokasi Meri-Kustukin. Hänestä oli Gideonin sikari hyvä.
— Mistä sinä näitä olet ostanut?
— Blomilta.
— Nämä ovat hyviä.
— Joo, minä näin kerran aivan samoja sikareja Pensacolassa, muutamassa kaupassa. En olisi ehkä muuten ostanutkaan, vaan näyttivät niin tutuilta. Niitä sai ennen Pensacolassa puolella sentillä kappaleen.
— Senhän arvaa. Täällä niillä on tietysti toinen hinta.
— No joo…
— Pastori tulee!
Lassilan vanha emäntä viittasi pojalleen keittiöön ovelta.
Tämä lähti ottamaan pappia vastaan. Meri-Kustu kuuli jo kamariin, kuinka Janne Flykt nauroi iloisesti eteisessä:
— …niin ne ajat muuttuvat… Hyvää päivää! Janne Flykt heitti reippaasti päällystakkinsa ja tervehti.
— Isoäiti ei puhunut minulle aamulla mitään, että täällä olisi ristiäiset.
— Vai ei puhunut.
— Ei. Päivää, Meri-Kustu. Täälläpä olette jo tekin.
— Joo … täällähän sitä … terve, terve!
— Tuossa se olisi papin paikka. Lassilan emäntä siirsi keinutuolia keskemmäs lattiaa, mutta Janne Flykt istui sohvaan Meri-Kustun viereen.
Lassilan Gideon tarjosi tupakkaa.
— Polttaako pastori?
— Vai "pastori"? Kuule, sano sinä vain minua entisellä nimelläni.
Olemmehan siksi paljon yhdessä rehkineet ennen vanhaan.
— No mitenkä vain. Onhan sitä taittu olla yksissäkin.
— Onpa kyllä. Muistatko, kun Krekula tuli ajamaan meitä pois tuomiokirkon luota muutamana kesäpäivänä? Gideon naurahti hiukan hämillään:
— Niin … me taittiin olla luvattomissa…
— Eikö mitä. Me oltiin aivan luvallisessa työssä … seinärahalla.
Janne Flykt nauroi niin, että kamari kajahteli ja hänen hilpeä iloisuutensa tarttui toisiinkin.
— Nyt minä muistan. Se oli se kerta, jolloin piispa antoi meille luvan seinärahalla-oloon kirkon nurkkauksessa.
— Se juuri! Oli sekin aikaa! Janne Flykt kääntyi Meri-Kustun puoleen:
— Olisin halunnut tavata teitä vihkimisen jälkeen, mutta te näyitte puuhailevan siellä kamineittenne ääressä, enkä viitsinyt tulla häiritsemään.
— No, no…
Meri-Kustu karisti tuhkaa sikaristaan. — Se olikin juhlallinen toimitus. Enpä muista pitkiin aikoihin piispan puhuneen niin lämpimästi.
— Olihan se. Janne Flykt kävi vakavaksi ja tuijotti eteensä lattiaan.
— Kyllä minä ajattelin, että on sillä pojalla siellä nyt vähän tarkimmat paikat edessä kuin silloin, kun kanteli minulle puita kirkkoon ja autteli lämmityksessä.
— Olihan se vähän vakavampaa. Minäkin ajattelin tulevaa lämmitystyötäni, sitä, miten voisin toimia teidän kanssanne rinnan niinkuin ennenkin.
Meri-Kustu katseli häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein ymmärtänyt toisen tarkoitusta.
— Mitä sinä oikein … meinaat?
— No sitä, että lämmittäisimme nytkin yhdessä kirkkoa … te puilla ja minä sanalla.
— Niin.
Meri-Kustun jäykät kasvot ilmaisivat täyttä ymmärtämystä.
— Lämmitystä se kaipaisikin. Kovin se meneekin yhteen ja samaan malliin, varsinkin Skarpilla.
Lassilan vanha emäntä toi kahvia.
— Ensimmäiset ristiäiset! Pastorin pitää nyt ottaa joka lajia.
— Mutta eihän minulla ole vielä, ketä varten näitä kokoaisin.
Janne latoi kahvileipiä päällekkäin pöydälle.
— No kyllä sekin aika vielä tulee. Skarpin pastorilla on oikein iso nenäliina ristiäisissä ja hautajaisissa ja siihen hän kokoaa uskollisesti kaikki kotiin vietävät.
— Hänellä onkin lapsia.
— Pastorin pitää viedä isoäidille. Kävin minä kutsumassa häntäkin, mutta valitti väsymystä.
— Vanhuus tulee jo isoäidille, eikä kumma, kun on jo kohta kahdeksankymmentä hartioilla.
Juotiin kahvia, ja sillä aikaa hiipi muutamia naapurin vaimoja keittiöstä kamariin. Siinä oli Laukkasen Karoliina ja merimies Toppisen leski ristiruutuisine nenäliinoineen.
— Ei sitä olisi uskonut tuota Janne, että se pappina vielä kerran… Minä muistan aina, kuinka se poikasena haki onkilieroja Taavetti-vainajalle, kun ei tämä joutanut työltänsä.
Ja Laukkasen Karoliina rupesi kertomaan Toppisen Kaisalle, kuinka
Janne ja Taavetti olivat käyneet yhdessä ongella Poukamassa.
— Mutta pyhäaamuna sille aina tuli kiire. Silloin piti Taavetti-vainajan laskea jo seitsemältä rannalle, ja sieltä käveli poika kaupunkiin tuoden tullessaan meillekin paistinkalaa. Kirkkoon oli kiire.
Laukkasen Karoliina katseli hyväntahtoisesti Jannea, joka ryypiskeli kahviaan. Hänen silmänsä kostuivat aina, kun hän muisteli Taavetti-vainajaa.
— Se oli hyvä mies, mutta piti nuorena kuolla.
— Niin. Muistossa ovat minullakin ne ajat hyvin. Taavetti olikin harvinainen onkimies. En ole kenenkään nähnyt sellaisella hartaudella nostavan ahventa veneeseen kuin millä hän sen teki. Hän otti sen ystävällisen muhoilevana syliinsä, aivan kuin olisi anteeksi pyytänyt että oli pakoitettu pitämään sen saaliinaan. Ja kun hän istua kökötti tarkaten vain kärkeä, oli hänellä oikea kirkkoilme.
— Se olikin Taavetin kirkko … se Poukama. Oikeaan kirkkoon sen vain harvoin sai.
Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään.
— Ei Laukkaskan tarvitse sitä surra. Jumala on kaikkialla. Minä puolestani uskon, että Hän saarnasi Taavetille yhtä paljon luonnossa kuin jollekin toiselle kirkossa.
— Kuka tuon tiennee. Mutta sen minä vain muistan, että se oli kalasta tultuaan aina niin hilpeä ja iloinen, vaikka muuten olikin juro ja vähäpuheinen. Autteli minua perkauksessa ja perunoiden kuorimisessa, vaikka oli valvonut koko yön.
Lassilan vanha emäntä toi kastettavan sisään, ja Janne Flykt ryhtyi toimitukseen. Hän tunsi omituista liikutusta katsellessaan ristimäpuvussa olevaa pientä lasta, joka hänen nyt tuli ottaa kristillisen seurakunnan yhteyteen pyhän kasteen kautta. Lapsi nukkui rauhallisesti, ja sen nenänpäässä helmeili iso hikiherne. Se näytti melkein välinpitämättömältä nyrkkiin puristettuine käsineen ja liikutteli mehevästi suutaan aivan kuin merimies, joka kovassa aallokossa saatuaan mällin poskeensa sanoo: "Annahan tuuleskella. Kyllä täällä kestetään!"
Janne Flykt aloitti toimituksen, ja hänen äänensä vavahteli hiukan alussa, mutta tasaantui pian. Hän pani sanoihin painoa ja tunnetta. Hän tunsi vaistomaisesti, että kastekaava oli sangen oikullinen ja juonikas sekä tulisi tuottamaan hänelle vuosien varrella paljon kiusaa. Se oli tottunut siihen, että pappi luki sen yksitoikkoisesti aivan kuin huutokaupanpitäjä, joka toistelee hintoja. Siksi se aina rynnisti vastaan, kun joku nuorempi tahtoi saada siitä jotakin ulos. Se oli kuin laiska renki, jota isäntä ei tahdo millään saada ripeämmin liikkumaan, ja joka tekee verukkeita jokaisessa sopivassa silmänräpäyksessä. Niin hangoitteli kastekaavakin vastaan, mutta Janne Flykt pani sen puhumaan vastoin sen tahtoa. Hän oli päättänyt voittaa sen uppiniskaisuuden. Se ei tulisi saamaan virkatottumusta liittolaisekseen.
— "He toivat Jeesuksen tykö lapsia, että hän panisi kätensä heidän päällensä." Janne Flykt luki sanat hartaana ja hänen mieleensä sukelsi kuva kansakouluajalta: Pieni poika kertoo uskontotunnilla Lintulammesta, jonka rannalle Vapahtaja on istunut levähtämään, Vapahtaja istuu kanervamättäällä, sillä hän on väsynyt pitkästä matkasta. Lammen rannalla heittelevät kaupungin pojat voileipiä, ja heistä on tuo mättäällä istuva mies niin tutunnäköinen. "Se on Jeesus", sanoo muuan pojista, joka tuntee hänet opettajan näyttämästä kuvasta. Pojat rientävät kaupunkiin kertomaan, että Lintulammen rannalla on Vapahtaja levähtämässä. Kaupungin vaimot kiiruhtavat silloin sinne lapsinensa. Ja aivan oikein: siellähän istuu Vapahtaja kanervamättäällä! Vaimot pyytävät häntä siunaamaan heidän lapsiaan. Vapahtaja ottaa heidät syliinsä yksitellen ja siunaa. Viimein tulee Laukkasen Karoliina kantaen pikku Pekkaa käsivarrellaan. "No, kenenkäs tämä pikku mies on?" kysyy Vapahtaja, ottaen pojan syliinsä. "Sillä on sellaiset sirkeät silmät." "Laukkasen Taavetin, tuolta Laidalta." "Vai Laukkasen Taavetin! Mikäs tämän nimi on?" "Pekka." "Vai Pekka. No, tuleekohan sinusta seinärahalla-olijaa? Ai, ai, pieni on vaaksa vielä!" — Vanha Rapp, kansakoulunopettaja, on innostuksissaan. "Se oli oivallista! Niin, sitä voi Raamatun kertomuksia siirtää omaan maahan! Lintulampi, todellakin! Mistä se Janne sen hoksasi?" "Se kun tuli mieleen!" "Niin, niin."
Janne silmäsi kastelippua. "Giteon" oli siihen kirjoitettu. "Se 'd'-hän se tahtoo olla vielä niin vieras suomalaiselle. Eikähän tuo niin suuri vahinko, kun ei vain pane 't'-tä sijalle." — Vanha Rapp kävelee ympäri luokkaa, tukka pörröisenä ja katselee Lassilan Gideonin kirjoitusvihkoa. "Gideon oli Herran sankari. Vai 'g'-tä Kiipula on ruvennut käyttämään 'k'-n sijasta! Kovinpa on hienostunut." — Vanha Rapp kävelee paikalleen ja rupeaa vuoleskelemaan kynsiään…
— Minä kastan sinut, Gideon, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.
Pikku mies äimisti pahasti, kun pappi valeli päätä kylmällä vedellä.
Hikiherne vierähti nenältä ylähuulelle ja huojui siinä edestakaisin.
Janne Flykt luki rukouksen ja siunauksen, lausui kehoitussanat
kummeille ja oli valmis.
Lassilan vanha emäntä niiasi syvään ja kantoi lapsen keittiöön. Janne Flykt merkitsi kastelippuun kastepäivän ja nimensä, pisti lipun käsikirjansa väliin ja istui entiselle paikalleen.
— Onneksi olkoon, Gideon! lausui hän hymyillen. — Siitähän tuli isän kaima.
Lassilan Gideon istui etukumarassa, naputellen peukalonpäitä toisiinsa.
— Kiitos vain! Isän kaimahan siitä vanhimmasta pojasta. Se on ollut meidän suvussamme tapana monessa polvessa.
Kustaava tuli kamariin ja katseli hiukan hämillään vuoroin pappia, vuoroin miestänsä.
Miehet nousivat siirtyäkseen keittiöön, ja Lassilan vanha emäntä, jakkara toisessa kädessä kuiskutteli jotakin Janne Flyktin korvaan.
— Jaa, jaa … mutta…
Janne Flykt nousi ja tarttui käsikirjaansa.
— Mihinkäs miehet menevät? Gideon pysähtyi vähän neuvottomana kynnykselle.
— Se olisi vaimo … kirkoteltava.
— Mitäs te sitä pakoon menette? Olkaa tässä vain. Ei tässä mitään salaperäistä tapahdu.
Janne Flykt hymyili valoisaa hymyään, ja miehet pysähtyivät ovisuuhun hiukan epävarmoina. Lassilan vanha emäntä asetti jakkaran lattialle. Ovelta kurkisteli keittiöön tulleita naapurinvaimoja uteliaina.
— Viekää se jakkara pois! Ei sitä tarvita! Janne Flyktin valoisa hymy katosi yht'äkkiä, ja äänessä oli jotakin äkäistä.
Lassilan vanha emäntä joutui hämilleen. Hän silmäsi neuvottomana pappia kuin selitystä pyytäen ja katsahti sitten poikaansa kuin apua anoen.
— No mutta … niinhän se on vanha tapa … änkytti hän puoliääneen ja siirsi jakkaran syrjään.
Janne Flykt luki tavanmukaisen kiitosrukouksen ja laski nuoren äidin menemään. Tämä oli joutunut aivan ymmälle pienestä välikohtauksesta. Hän kiiruhti keittiöön kuin häpeissään.
— Se on vanhaa taikauskoa kaikki tuo salaperäisyys tällaisessa toimituksessa, lausui Janne Flykt Lassilan vanhalle emännälle, joka oli pysähtynyt ovensuuhun.
— Teillä uusilla papeilla näkyy olevan uudet tavat, vastasi tämä toinnuttuaan hämmästyksestään. — Vanha Skarp ei rupea millekään ilman jakkaraa.
— Sen voi kyllä vanha Skarp tehdä, mutta minä aion sen tavan hävittää.
Janne Flykt hymyili jälleen valoisaa hymyään.
— Sitä paitsi se ei ole … terveellistäkään.
Laukkasen leski nyökäytti merkitsevästi päätään Lassilan vanhalle emännälle.
— Kyllä sitten pastori saa tekemistä täällä, jos aikoo kaikki vanhat tavat hävittää.
— Siihen mikä on oikein, en kajoa, mutta kaikki turha pois!
Hän sytytti sikarin ja selitti kirkkoonottamisen tarkoituksen. Hänen valoisa hymynsä vaikutti kuin lämmin päivänpaiste, joka säteilee huoneeseen ja tekee sen kodikkaaksi ja hauskaksi. Läsnäolijat kuuntelivat mielenkiinnolla. Ainoa, jota asia ei näyttänyt yhtään liikuttavan, oli vanha Meri-Kustu.
— Eiväthän ne yksinkertaiset ihmiset ole tulleet sitä ajatelleeksi.
— Ei, ei, mutta minä aionkin sen tästälähtien selittää. Kirkkoon on saatava enemmän lämpöä ja valoa. Kaikki salaperäisyys on pimeää, joka vaikuttaa aristuttavasti ihmismieleen.
Pari naapurivaimoa oli hiljaa siirtynyt keittiöstä kamariin ja istuneet ovensuuhun.
— Ettekö ole huomanneet, että tuomiokirkosta puuttuu jotakin? Sen vanhat seinät ja alttari kaipaavat jotakin, jota siellä varmaankin ennen on ollut, mutta jota ne eivät ole vuosisatoihin nähneet.
Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Janne Flykt:
— Varsinkin alttari näyttää kovin hyljätyltä ja orvolta. On kuin se valittaisi: "Minun on kylmä ja ikävä!" Olen aina sitä säälinyt ja ihmetellyt, mikseivät ihmiset anna sille sitä, mitä se kaipaa.
— Mitähän tuo kaipaisi?
Se oli Meri-Kustu, joka tämän kysymyksen teki.
Janne Flykt kääntyi hänen puoleensa, ja hänen liikkeessään oli jotakin isällistä. Laskien kätensä Meri-Kustun olkapäälle ja viitaten toisella ikkunalaudalla kasvavaan palsamiin hän lausui:
— Se kaipaa noita … kukkia! Niitä sieltä puuttuu, ja siksi on alttari kuollut ja alaston.
Meri-Kustu naurahti.
— Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit koristamaan alttaria kukilla?
— Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä "maailmallisuutena" ja "syntinä", mutta minä aion sen synnin tehdä!
— Ai, ai, sitä pastoria!
Janne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:
— Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon jätämme alastomaksi.
— Mutta kirkkoon… Toista on sentään kaunistaa kotiaan.
— Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän jumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää huolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.
Janne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.
— Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa rupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia alttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!
Janne Flykt nousi lähteäkseen.
— Joko se niin kiire? Tässä oli tarkoitus vielä kahvia tarjota.
Lassilan emäntä riensi keittiöön.
— Ei kiitos! Olen juonut tarpeeksi.
Mutta Lassilan vanhalla emännällä oli jo tarjotin kädessä, ja papin täytyi ottaa.
— Ei sitä niin saa lähteä. Muuten voisimme luulla, että pastori on meihin pahastunut.
— Pahastunut? Minäkö? Päinvastoin voisin ajatella, että te olisitte pahastuneet minuun ja minun mielipiteisiini.
— Mitäpä niistä. Kyllä nekin muuttuvat, kun mies vanhenee.
Lassilan emäntä istahti, tarjotin polvellaan, ja katseli hymyillen nuorta pappia.
— Eivät muutu! Siitä saa emäntä olla varma! Meitä on kaksi, jotka taistelemme uuden maailmamme puolesta, morsiameni ja minä, ja me emme taivu.
— Niin … Pastorihan on kihloissa. En muistanutkaan. Onneksi vain!
— Kiitos!
Laukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:
— Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja … Jumalan siunausta.
Laukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle paikalleen.
— Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän saa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu, ja toinen varakkaasta, komeasta kodista.
Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä läpi.
— Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi jälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. — Minä kun olen onnen poika!
Hän iski silmää Lassilan Gideonille.
— Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. — Minä jo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla on vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.
Janne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian vakavasti. Hän nousi lähteäkseen.
— Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä vain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu, ennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.
Valoisa hymy leikki jälleen nuoren papin kasvoilla, ja hänen pojansilmänsä nauroivat.
— Voi, voi, sitä pastoria!
Lassilan vanha emäntä löi kämmenellä polveensa ja nauroi niin, että lihava ruumis hytki.
— No, hyvästi nyt!
Janne Flykt kätteli ristiäisvieraat ja painui ovelle. Siellä kääntyi hän vielä kerran ympäri ja virkkoi Meri-Kustulle:
— Ensi pyhänä me siis aloitamme … kirkkoa lämmittämään.
— Aloitetaan vain, mutta saadaanpa nähdä, kummastako lämpimästä
Skarpin pastori paremmin pitää.
Meri-Kustu nauraa röhähti lyhyeen tapaansa, ja hänen vanhat silmänsä muhoilivat ystävällisinä.
No, se saadaan sitten nähdä. Hyvästi nyt!
Janne Flykt lähti. Lassilan Gideon saatteli häntä eteiseen.
Hetken kuluttua hän palasi nauraen:
— Minä tarjosin ristimärahaa, mutta pastori ei huolinut. Sanoi voittaneensa minulta niin paljon seinärahalla ennen poikasena, että antoi sen jäädä vanhaan tiliin.
Vieraat nauroivat.
— On se Jannea! Aina yhtä iloinen ja leikkisä. Minä luulen, että ihmiset tulevat pitämään hänestä paljon.
Lassilan vanha emäntä kääntyi Meri-Kustun puoleen:
— Saattaa niin olla. Mutta vastustajia hän tulee myös saamaan. Minä en ole turhaan syntynyt tässä kaupungissa.
V
Pastori Skarp istui harteitaan myöten vajonneena sakariston leveään nahkaselkäiseen nojatuoliin ja hieroskeli laihoja, ryppyisiä käsiään. Hänellä oli alituinen vilu vaikka sakaristossa oli melkein tavallisen huoneen lämmin.
— Ähhäh! ryiskeli hän hieroen käsiään. — Tämä talvi on merkillisen kylmä. Vai mitä sinä arvelet, Matti?
Matti-vahtimestari, jonka jokapäiväisenä ammattina oli räätälintyö, harjaili ovensuussa papinkappoja. Hän kääntyi puoleksi pastorin puoleen:
— Liekö tuo pakkasempi kuin muutkaan, mutta meille tulee vanhuus.
Vanha Skarp veti suunsa nauruun ja köhi harvan partansa takaa:
— Vai vanhuus. Aina sinä sillä vanhuudella… En minä vielä niin ikäloppu ole. Mutta täällä on kylmä!
Vanha Skarp ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin vanhaksi. Hän olisi tahtonut olla nuori, sillä hän muisti hyvin, millaisella voimalla hän silloin oli saarnannut. Nyt pakkasi ääni kärisemään ja katkesi säännöllisesi ratkaisevimmassa kohdassa. Eikä se tehnyt hyvää vaikutusta.
— Kylmäkö? Matti-vahtimestari heitti kapat ja hyökkäsi lämpömittarin luo, joka riippui peräseinällä. — Kuusitoista ja puoli pykälää täsmälleen ja kahdeksantoista on korkein. Ei pitäisi olla kylmä, mutta meille tulee vanhuus, pastori, juuri niinkuin sanoin.
Vanha Skarp ryki, niin että sakaristo kajahteli.
— Mitä sinä itsestäsi joukkoon luet? änkytti hän ryintänsä lomasta.
— Minuahan tässä vain palelee.
— Minä pidän alla vaajoslaista. Siinä syy.
Vahtimestari meni pastorin luo ja näytti tälle villapaidanreunusta, joka pisti näkyviin liivin liepeen alta.
— Näitä saa narikasta kymmenellä markalla. Mutta pastori on visu!
Matti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden puupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa vuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.
— Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän kuin minä yhdellä saarnalla.
— Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.
Matti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli jälleen kappojen kimpussa.
— Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen lahjoja.
Viimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti kateuden soraääni'.
— Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta, jonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia pukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin lontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen… Vanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle tuoliinsa.
Onko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin ovat ruvenneet käymään kirkossa?
Skarp nousi sylkemään.
— En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.
— Ne eivät käy pastoria kuuntelemassa.
Taas vilkutti silmä ovensuusta, ja uusi kappa oli siirtynyt naulakosta vahtimestarin käsiin.
— Ei. Eivät ne juopot ja rentut kestä kuunnella minua, paremmin kuin turhamaiset mamssellitkaan, puheli Skarp siirtyen tuoliinsa. — Minä heilutan niille Moosesta niin että tuntuu!
— Mutta sanotaan Borellin heittäneen juonnin pois, Ei ole pariin kuukauteen nähty kestikievarissa, jossa hänellä aina oli kuuma toti varattuna, tulipa yöllä tai päivällä.
Se oli pastori Skarpille uutta. Hän silmäsi hämmästyneenä oviloukkoon, josta kuului harjan sihajava ääni.
— Saattaa se perkelekin parannuksen tehdä … pariksi kuukaudeksi, kun sille päälle sattuu. Mutta sen erottaa aina uskovaisen ihmisen parannuksesta. Hän alistuu Jumalan sanan vasaran alaiseksi eikä pyri siitä rimpuilemaan pois ennen aikojaan. — Mutta keinotekoisesti saattaa ihminen tehdä parannuksen milloin tahansa ja kuinka pitkäksi aikaa tahansa, ja siitä se piru tykkää!
Skarpin ääni oli kolea. Hänen terävät, harmaat silmänsä tuikkivat kylminä.
— Saattaapa niin … mutta ihmetellyt oli kievarin Sandra-rouvakin, kun Borell oli äkkiä lopettanut käyntinsä. Joka oli niin säännöllinen, että Sandra-rouva sai laittaa totiveden valmiiksi häntä varten.
Ovi aukeni, ja pakkasilma syöksähti lämpimään sakaristoon. Janne Flykt astui sisään punaposkisena ja reippaana. Hän pysähtyi vaatenaulakon viereen ja taivutti päänsä rukoukseen, vieden hienon karvalakin silmilleen. Matti-vahtimestari ripusti harjatun kapan naulaan ja pisti harjan pöytälaatikkoon.
— Hyvää huomenta! Kas, setä on jo paikoillaan! Setä on tainnut tulla aikaisin?
Janne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja tervehti tätä sydämellisesti.
— Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.
Janne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista loisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti vahtimestaria.
— Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat puhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta kirkko on elämän temppeli.
Vanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne Flyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä kieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan, jotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai liikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin erikoista se oli… Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä? Siinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen… Janne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin kasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä vuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan kappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella, olivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille papeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin kauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli muissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä kassakaapin sisältöä.
— Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa liikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi päättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan tehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.
Meri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan kamiinia.
Jaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?
— Minä.
Meri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi:
— Siellä istuu ja Purelli penkinkorvassa. Paljon hänen täytyy pitää sinun messustasi, kun on tullut kirkkoon tänään.
Meri-Kustu pani painoa viimeiselle sanalle ja silmäsi nojatuoliin vaipunutta kappalaista.
Janne Flykt hymyili ja taputti kirkonlämmittäjää olalle:
— No, älkäähän nyt. Katsokaahan vain, että kamiinit toimivat hyvin.
Meri-Kustu kyökkäsi kirkkoon johtavalle ovelle, jossa tuli vastatuksin kanttorin kanssa.
Kanttori Kandelin oli jo vanha mies, alulla seitsemääkymmentä, mutta silti vielä vilkas ja pirteä. Päälaki oli kalju ja sitä reunustivat harvat, hopean kirkkaat hapset. Alahuuli oli venynyt tavallista pitemmälle, mikä johtui siitä, että hän piti nuuskaa huulessa.
— Huomenta, huomenta! sanoi hän joutuisaan tapaansa ja kätteli pappeja. — Tuota, kumpi se on tänään alttarilla?
— Pastori Flykt.
— Jaa, jaa. Minä vain sen vuoksi, kun olin viime pyhänä poissa.
Hän kääntyi Janne Flyktin puoleen ja muhoili ystävällisesti:
— Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me tietysti otamme?
— Niin.
Kandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan. Tuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi vanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka toimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.
— Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!
— Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.
Janne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin pitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.
Urut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin käsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina. Ja jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:
"Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan
Täss' ajassa muuttelevassa,
Niin voimaa saamme me tottelemaan
Myös käskyssä vaikeimmassa,
Ja työmmekin toimella toimittamaan,
Niin kauan kun päivämme kestää."
Se oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi syvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta kuin "Hör, I Orphei drängar!" ja "Drick ut ditt glas!"
Virsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.
Tuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui olevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt. Hän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen hän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla korkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine pilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.
Mutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta käsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei kupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua. Enkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi parhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti tavallisesti istui.
Niin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen rinnallaan Johanna.
Janne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?
Näki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin kumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!
Hän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne oikealla hartaudella?
Hän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt hän sai sanoihin oikean sävyn.
Ne pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi vuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.
Seurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden vallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni:
"Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy? Mutta Sinullahan on anteeksiantamus, että Sinua peljättäisiin."
Synnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja urut rupesivat soittamaan "Herra, armahda!" Seurakunta yhtyi siihen, ja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta lapsuuden ajalta.
Hän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä — aivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli häntä ja hymyili. "Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?" "Olen, Herra!" "Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?" "En, Herra." Vapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi nuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.
Janne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä soi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän tahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan, jossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: "Voi, lapset! Miksi kristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso, minähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi."
— Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui kirkossa "Gloria", "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"
Janne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa laulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset koskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla hienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.
Oli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori pappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja lasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille auringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin safiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään ympärille.
Ja taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui kirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen Vapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien kanssa:
"Maan pääll' on rauha riemuisa,
Meill' ystäväks' tul' Jumala,
Siit' aina iloitsemme."
Vanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman värin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden sitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: "Aika on iloa ja elämää varten!" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha kirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen kukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja sävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa…
Niin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut satoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona, kukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen vuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja kodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi olivat pitäneet suurta ääntä kirkon "maailmalla saastuttamisesta", tunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria erinomaisesti.
Alttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä käveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen saarnavuoronsa.
Saarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka alttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut entisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta se ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.
Pastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon loi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo viepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa elämään!
Jo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa oli ehtinyt muodostua:
— "Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee niinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!"…
Vanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen harmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä. Kauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin, joka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää yllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi niitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja niiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.
— "Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen häpeätänsä nähtäisi."
Voi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli heitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan ollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen katseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat paljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran syrjässä ja sitten — nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa ja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.
Seurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää, että pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan selvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.
Mutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari
Borell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.
Hänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat
kiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.
— Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja kortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se mikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla, tahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja, kun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei ole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee korkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!
Kapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen poskilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi salavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat häneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla, melkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva, jonka katse tuntui sanovan: "Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut parempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne haukuttavaksi?"
Borell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti tuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei tuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin tulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta kun Skarp rupesi äkkiä puhumaan "muutamista herrasmiehistä, joille totilasi on henki ja elämä", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa ja lähti.
Hän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.
Se herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He ymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin. Siellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.
Heti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin oli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.
Pastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut. Lähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa loukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen saarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla äänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla, voi olla "hurskaasti herännyt".
Mutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli Såltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti tuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin viilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen "taitamattomia pappeja", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien, miten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta samalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.
Vanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos ne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa seisovalle papille: "Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan lihallisuudella!"
Vanha tuomiokirkko tiesi näet sangen hyvin, mitä lihallisuus oli. Sitä ei oltu sille turhaan opetettu niin pitkien aikojen kuluessa. Oh, se tiesi sen sangen hyvin! Mutta samalla ei siltä ollut jäänyt huomaamatta, että useimmiten juuri ne papit, jotka lihallisuutta vastaan saarnasivat, olivat arkielämässään yhtä "lihallisia" kuin muutkin ihmiset. Ja se sitä harmitti.
Vanha Skarp jutteli vielä jotakin "niistä, jotka pitävät vatsaansa jumalanansa" ja lopetti, lausuttuaan joukon hurskaita toivomuksia. Hän oli vihoissaan mamselli Såltinille, sentähden että tämä oli lähtenyt pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saarnansa toiseen osaan. Hän olisi halunnut näyttää tuolle ylpeälle vanhalle neidille, minkä arvoisiksi Jumala mittasi hänen juhlansa "köyhien ylioppilasten" hyväksi, — ylioppilasten, jotka sitten pääkaupungissa elivät ylellisesti kuin pohatat.
Hänen oma poikansa, joka oli ylioppilas ja luki teologiaa oli kertonut niistä isälleen, ja pastori Skarp oli ne kätkenyt visusti mieleensä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että joku Kyösti Kekäläinen söi Lindströmin pihviä Catanissa, samaan aikaan kuin hänen äitinsä, Maria Liisa Kekäläinen, oli pastorska Skarpilla pyykissä ja söi lämmitettyjä edellisen päivän perunoita. Kaikki tämä hänen oli täytynyt jättää sanomatta, kun mamselli Såltin teki itsensä syypääksi siihen ennen kuulumattomaan röyhkeyteen, että lähti kesken saarnan pois.
Pastori Skarp astui sakaristoon ja tapasi Matti-vahtimestarin auttamassa kappaa Janne Flyktin ylle. Taas oli tällä tuo sama juhlallinen ilme, joka häntä, Skarpia, niin kovasti kiusasi. Janne Flykt oli kiihtyneen näköinen, ja Skarp tuijotti häneen hämmästyneenä. Aikoiko poika ruveta protesteeraamaan?
Hän oli arvannut oikein, sillä heti kun Janne Flykt oli saanut kapannauhat vetosolmuun, astui hän virkaveljensä eteen ja kysyi hehkuvin silmin:
— Kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla, Jumalanko vai perkeleen?
Pastori Skarp aivan kivettyi. Tuollainen kukonpoikanen uskalsi tulla hänelle, vanhalle Herran palvelijalle, tekemään moisen kysymyksen! Hän sai ankaran yskäkohtauksen ja ryki katketakseen.
— Mi-mi-mitä sinä puhut?
— Minä vain kysyn, kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla,
Jumalanko vai perkeleen?
Ääni oli yhtä tiukka, ja katse yhtä läpitunkeva. Oliko tämä Flyktin Janne Laidalta, sama Flyktin Janne, jolle kaupungin rouvat olivat lahjoitelleet poikainsa käytetyitä kenkiä?
— Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä et voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä tulevat neuvomaan ja "kysymyksiä" tekemään! On juuri saanut kapan selkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa silmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!
Pastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin kiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.
— Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä enemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä olet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon — papille!
Janne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa vastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä. Ei muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria sellaisena — edes häkäräpakkasellakaan.
Janne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään ja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli melkein hämärä.
Ihmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt mieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta, mutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat kuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka kirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua kuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire katsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.
Virsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen silmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia vastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!
Hänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea avannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka sunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois. Hänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.
— Herra olkoon teidän kanssanne!
Se tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului seurakunnan vastauskin.
Mutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä mielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä tuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: "Älä murehdi! Katso, minä uudistan kaikki!" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden silmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja selvästi:
— … että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme Sinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme kuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!
— Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas valoa kuin avatusta ikkunasta.
Janne Flykt messusi "Benedicamuksen", "Kiittäkäämme ja kunnioittakaamme Herraa!"
Ja ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt niistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut. Harmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen sävel korkeissa holveissa.
— Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!
Siihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset pieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia ja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli valoa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista palvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan sen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella ankaruudella.
* * * * *
Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli häntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka syljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.
Se oli kapellimestari Borell.
Hän oli koko lailla juovuksissa ja lauleskeli:
"Auch ich bin in Arkadien gewesen…"
[Minäkin olen ollut Arkadiassa.]
Hän pysähtyi, tunnettuaan Janne Flyktin ja nosti kohteliaasti hattuaan.
Herr pastor! Får jag lov att presentera mej? [Herra pastori! Saanko luvan esittää itseni?] — Borell.
Kapellimestari Borell puhui aina ruotsia, kun oli jonkin verran humalassa. Janne Flykt sanoi nimensä ja jäi odottamaan.
— Herr pastor… Minä olin kirkossa tänään, mutta tulin ajetuksi pois…
Janne Flykt katseli ystävällisesti juopunutta ja hänen äänensä oli surullinen:
— Minä voin vakuuttaa, ettei kukaan ole siitä enemmän pahoillaan kuin minä.
Borellin punoittavat kasvot osoittivat hämmästystä.
— Te … herr pastor? Minä en voi ymmärtää.
— Minä en hyväksy pastori Skarpin menettelyä. Janne Flyktin ääni oli vakava.
— Niin … vanha Skarp on … korppi! Minä en pidä korpin laulusta.
Minä olen musiikkimies … herr pastor…
Janne Flykt nyökkäsi vakavana, vaikka häntä vähän huvittikin Borellin sattuva vertaus.
— Minä pidän … laululinnuista, mutta en korpeista … enkä variksista… Fy fan! [Hyi piru!] Minä olen musiikkimies, herr pastor.
— Minä olen hyvin pahoillani, herra Borell.
— Ja' tackar! [Minä kiitän!] Mutta vanha Skarp tuotti minulle kahdeksan markan vahingon. Minä join ko-konjakkia, vaikka rouva Sandra … rouva Lind olikin laittanut todin valmiiksi.
— Se oli ikävää, kovin ikävää.
— Se oli ikävää! Minä olen ollut kaksi kuukautta maistamatta.
Uskooko herr pastor sen?
— Minä tiedän sen. Olen ilokseni kuullut. Borellin veltot kasvot osoittivat jonkinlaista liikutusta.
— Herr pastor on ollut iloinen! Ja' tackar … Herr pastor on kovin ystävällinen… Ja' tackar!
Hän tuijotteli katuun hetken aikaa ja sanoi sitten:
— Herr pastor laulaa kovin kauniisti. Kenen edessä herr pastor on ottanut tunteja?
Janne Flykt mainitsi nimen.
— Minä tunnen Beckerin. Hyvä musiikkimies … hyvä opettaja.
Borell teki liikkeen kädellään, kuin olisi vetänyt viulunjousta edestakaisin.
— Herr pastor soittaa viulua?
— Kyllä.
— Minä soitan klarinettia … b-klarinettia. Se on minun soittokoneeni.
— Minä tiedän.
— Herr pastor tietää! Borell tuijotteli taas katuun ja virkkoi sitten yhtäkkiä:
— Me rupeamme soittamaan yhdessä. Suostuuko herr pastor?
— Miksi en. Ruvetaan vain.
— Ja' tackar! Herr pastor laulaa kovin ihanasti. Janne Flykt hymyili ja ojensi kätensä.
— Täytyy mennä. On ristiäiset… Hyvästi! Me voimme sopia vastedes, milloin alamme.
— Ja' tackar. Herr pastor on kovin ystävällinen. Herr pastor ei ole
Skarp … korppi.
Borell ojensi lihavan kätensä ja jätti hyvästit.
— Minä ka-kannatan mu-musiikkia. Minä olen mu-musiikkimies…
Hän lähti, hoippuen katua eteenpäin ja pysähtyi ensimmäiseen kadunkulmaan huutamaan ajuria.
Janne Flykt jatkoi matkaansa. Hänen mieltänsä kirveli. Hän ei voinut antaa anteeksi Skarpille. Tuo mies olisi nyt selvä ja istuisi kotonaan, jos ei pastori Skarp olisi pauhannut "juomareista ja rentuista". Että pitikin papin olla niin taitamaton!…
Hän jatkoi matkaansa pudistellen ajatuksissaan päätään.
VI
Seuraavana päivänä seisoi Janne Flykt kapellimestari Borellin oven takana, viululaatikko kainalossa. Hän oli tullut sinne Johannan kanssa, ja portilla he olivat eronneet. Borell asui rannalla, muutamassa matalassa puurakennuksessa, joka oli laudoitettu pystylaudoituksella ja näytti nähneen monen miespolven ajat.
Janne Flykt tarkasteli ovea hämärässä eteisessä. Aivan oikein. Siinä oli tuhraantunut nimilippu: "Henrik Borell, kapellimestari."
Hän painoi ovikelloa, ja kalpea, pitkä naishenkilö tuli avaamaan.
— Hyvää päivää! Onko kapellimestari tavattavissa?
— Kyllä … olkaa hyvä … taikka minä katson… Kalpea nainen hävisi huoneeseen vasemmalle ja ilmestyi hetken päästä takaisin.
— Pastori on hyvä ja astuu tänne odottamaan. Veljeni tulee heti.
Janne Flykt esitti itsensä.
— Kyllä tunnen. Olen nähnyt pastorin monta kertaa. Täällähän tuntevat kaikki toisensa.
Kalpean neidin kasvoja kirkasti heikko hymy. Hän ohjasi Janne Flyktin sisään.
Huone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa. Haalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven yläpuolella ammotti suuri repeämä.
Janne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.
Huone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet. Sohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa rikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari taulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen oli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla Leposaarilla.
Oikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään. Hän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli eilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.
— Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille kätensä. — Mikä saattaa minulle tämän kunnian?
Kapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän ei yhtään muistanut eilistä sopimusta.
— Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt hymyillen. — Meillähän oli eilen puhe?
Borell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.
— Eilen —? Niin … nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin. Minä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin anteeksi pyytäen ja jatkoi:
— Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.
Janne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.
— Ei mitään, Herra Borell. Minä päinvastoin otin asian todeksi. Hän viittasi viululaatikkoonsa.
— No sehän on sitten erinomaista! Kun pastori on kunnioittanut minua käynnillään, pyydän pastoria ottamaan tupakkaa.
Hän oli nostanut savukelaatikon pöydälle.
Janne Flykt otti.
— Minä en tavallisesti polta, mutta voinhan näin erikoistapauksessa ottaa.
Hän sytytti savukkeen.
Kapellimestari oli istunut vierastaan vastapäätä ja pannut myös palamaan.
No eihän ole hyvä polttaa ainakaan paljoa, jos haluaa säilyttää äänensä. Pastori onkin paljon kouluuttanut ääntään.
— No vähän…
— Se on hauskaa! Ei niinkään vähän. Te laulatte erinomaisesti. Suokaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ole imarrella. Sanon vain senvuoksi, että pappien keskuudessa harvoin saa kuulla taiteellista laulua.
— Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan asialle liian vähän huomiota.
— Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole — papeissa itsessään?
Janne Flykt puhalsi savurenkaan.
— Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi huomiota. Se on heidän mielestään "maallista" ja siksi se ei saa heidän kannatustaan.
— Niin juuri… sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko, suhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille alttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa … kuinka sanoisin … yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali. He saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja pastori kyllä tietää, miten käy. "Syntiä, syntiä, maailmallista, maailmallista!" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.
Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.
— Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko on aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut vihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin nähden … varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi, ahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen palvelijoiden syy.
— Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä saa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta. Eivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja aikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta elämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.
Kapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt paljon näitä asioita.
— Minä kävisin mielelläni kirkossa, — jos en muun vuoksi niin ainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin — minä nimittäin rakastan musiikkia, — mutta minun on sinne mahdoton tulla — saarnojen vuoksi.
Tänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra
Borell kajoaisi eiliseen tapaukseen.
— Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että alttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna —! Pastori tietää itse, millaista se oli.
— Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin. Meillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta valitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä leppymätön vihamies.
Herra Borell sytytti uuden savukkeen.
— Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt otti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.
— Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta. Hänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun kaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, — jos niinkuin meillä olisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä asiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei vanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee hyvää vaikutusta.
— Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä toivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi. Minä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, — kirkon puolesta, — Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta. Mutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin … sitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.
Janne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria rehellisesti silmiin.
— Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen pastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen mielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota en kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän — omasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.
Herra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno liikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen takaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.
— Tässä tämä olisi. Se on vanha palvelija. Ostin sen nuoruusvuosina kerran pääkaupungista. Kuuluin silloin orkesteriin. Sillä on monta sooloa soitettu.
Hän ojensi soittokoneen Janne Flyktille, joka tarkasti sitä asiantuntemuksella.
— Hieno kapine, lausui tämä, ojentaen klarinetin takaisin. — Näkee kyllä, että sitä on käytetty.
Hän avasi viululaatikkonsa ja otti esiin viulunsa. Herra Borellin huomio kiintyi siihen heti, ja hän tarkasti sitä huolekkaasti.
— Se on cremonalainen. Tunnen tämän mallin hyvin. Minullakin on nimittäin samanlainen. Se maksaa nykyisin paljon.
— Se on lahja apeltani.
Janne Flykt asetti viulun leukansa alle ja viritti soittokoneen.
— Tjaah! Mitäs me soittaisimme? Minulla on täällä kyllä nuotteja, mutta en ole varma, onko yhtään viululle ja klarinetille.
Herra Borell selaili nuottivihkojaan, joita oli suuri kasa pöydällä, huoneen perällä.
— No tämä! Tätä voimme koettaa.
Se oli jakso muutamasta orkesterikappaleesta. Janne Flykt asettui herra Borellin viereen ja esitys alkoi.
Näki heti, että molemmat olivat musiikkimiehiä. Sukkelat, nopeatahtiset juoksutukset menivät luistaen. Viulu karkeloi ja iloitsi, klarinetin säestäessä sitä. Pieni huone oli täynnä säveliä. Näytti siltä, kuin olisi Beethovenkin seinällä keskeyttänyt sävellystyönsä ja kuuroudestaan huolimatta jäänyt kuuntelemaan.
— Mainiota! huudahti herra Borell innostuksissaan. — Te soitatte erinomaisesti!
Janne Flykt punastui hiukan.
— No … menihän se.
— Meni, meni … hyvin! En muista sitä paremmin soitetun orkesterissakaan.
Otettiin uusi kappale. Se oli vanha ballaadi, jossa klarinetti tulkitsi kuljeksivan trubaduurin osaa. Viulun tehtävänä oli vain säestää. Taas helähtivät säveleet, väliin kaihoisan kaipaavina, väliin intohimoisen riemukkaina… Yksinäinen trubaduuri näppäilee luuttuaan ritarilinnan ikkunan alla. Tuon ikkunan takana istuu hänen kaivattunsa, jonka tapaaminen on häneltä kielletty. Niin, hän on köyhä, mutta jalon nimen omistaja, ritari niinkuin linnanneidin isäkin. Ratsunsa selässä ajaen, ritarihaarniskassaan häntä ei lasketa linnaan. Hän hankkii sinne silloin pääsyn valepukuisena laulajana. Ratsunsa hän on jättänyt majataloon. Se on valmiiksi satuloitu seuraavaa aamua varten… Ilmituloa peljäten ei trubaduuri uskalla mennä linnaan sisälle, vaan pyytää saada kunnioittaa linnanneitiä soittamalla tämän ikkunan alla. Linnanneiti on kauneudestaan kuulu yli koko maan. Ei siis ihme, että kuljeksiva trubaduurikin haluaa palvoa häntä.