Mutta — linnanneidin isä, ankara ritari, on tuntenut hänet hänen valepuvustaan huolimatta. Kun nyt neitsytkammion ikkuna avautuu, jää hän salaa kuuntelemaan trubaduurin laulua:
"Kun en mä päivällä palvomaan sua tulla saa, Margot, siks' illan ilmoihin luuttuaan nyt soittaa Jean de Vaud. Siis kuule: kunhan vain puoliyö nyt koittaisi, Margot! Vapautesi hetki se silloin lyö! Sen vannoo Jean de Vaud."
Linnanneiti tuntee sulhasensa äänen. Hän ymmärtää, että vapautuksen hetki lähenee, ja merkiksi hiljaisesta suostumuksestaan hän viskaa ruusun laulajan jalkoihin.
Mutta tarinalla on surullinen loppu. Siitä kertoo ballaadin laulaja:
"Lie ollut kohtalon säädös kai, kun hetkellä puolen yön — näin kuulin — surmansa sulho sai, ja särkyi neidon syön."
— Se on vanha laulu, mutta siinä on kaunis sävel.
Herra Borell laski klarinetin pöydälle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänen oli tullut lämmin.
— Niin on. Merkillinen sävel. En muista sitä ennen kuulleeni. Siinä on tunnelmaa.
— Kyllä. Luulin sen olevan teille tutun. Te säestitte erinomaisesti.
Herra Borell oli lämmennyt. Janne Flykt katseli häntä ihmeissään. Saattoiko tuollaisen nuutuneen pinnan alta vielä löytyä nuoruuden innostusta?
— Vahinko, herra pastori, ettette ole antautunut musiikille kokonaan. Teillä olisi ollut lahjoja.
Janne Flykt laski viulun viereensä sohvalle. Hän oli näppäillyt ballaadin säveltä.
— Minulle tarjottiin kerran paikkaa orkesterissa, mutta kieltäydyin.
— Ai, ai, se oli tuhmasti!
— En voinut luopua tuomiokirkosta.
Kapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin olisi se kysynyt: "Oletteko tekin niitä?" Hän kävi äkkiä surulliseksi.
— Niin … meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse … teillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki…
Tänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?
— Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen … morsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.
Herra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.
— Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut — hänen silmissään väreili hieno liikutus — mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen kuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:
— Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne aikeet tyhjiksi. Morsiameni isä — suuren kauppahuoneen omistaja — oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse vetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua. Kaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla komeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt. Mutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen johto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija konserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä sellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan impressariona. — Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja kuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön, kumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut minulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani ajatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle kokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut musiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta monesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut jyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen, joka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. — Tuona iltana konserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni esikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni: minusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija. Menin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui, uhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi: "Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!" (Se oli morsiameni nimi.) "Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!" Olin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin, että parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin sydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut koskaan totta.
Herra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne
Flyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.
— Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni vieläkin vavahdellen. — Meillä on kaikilla kohtalomme. — Mutta surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.
Herra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone yht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite oli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt enää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet oli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi kahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:
— Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi. Minä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen b-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen nähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli kuitenkin elämäni kohtalo.
Janne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut uuden merkityksen. Hän ajatteli vain: "Ja tämän miehen on vanha Skarp karkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan suureen suruunsa!"
Lähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:
— Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin sovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein traagillisin: Vapahtaja.
— Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti. — Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa, yksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen … hyvin kiitollinen…
Janne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä. Käynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin yksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:
"… ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme…"
Oliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa —?
VII
Kesäinen sunnuntai. Aurinko huuhtelee pienen piispankaupungin katuja lämpöaalloillaan, jotka se vienon tuulenhengen avulla panee liikkeelle. Peipposet laulavat pihakoivuissa ja puiston pihlajissa. Talojen seinustoilla surisevat kärpäset. Ne ovat kuin vartavasten asettuneet juuri keittiöiden ikkunoiden alle. Sillä heti kun jossakin talossa avataan keittiönikkuna, leijailee kärpäsparvi ylös. Sitä houkuttelee voimakas ruuanhaju, joka lehahtaa kadullakulkijankin nenään. Sitten kärpäset, jotka koko aamukauden ovat pörränneet keittiöissä ja hieroneet verraten siedettävät välit pitsimyssyisten kyökkipiikain kanssa, lähtevät kylläisinä sunnuntailennolleen, jättäen paikkansa ulkona kadulla suriseville, nälkäisille heimolaisilleen.
— Surrr!
Iso lohikärpänen lensi ujostelematta kauppias Roslundin keittiönikkunasta sisälle. Se asettui aluksi istumaan hellakopurin reunalle, mutta keittäjättären pää liikkui arveluttavan likellä sitä. Se kiipesi hiukan ylemmäs ja otti mukavan asennon pyöreäpäisen niittinaulan nokassa, Sieltä oli muuten parempi näköalakin. Lohikärpänen rupesi havaintoja tekemään.
Liina, keittäjätär, oli käyttänyt käherryssaksia. Ohimokiharat eivät mitenkään saattaneet olla luonnollisia, Lohikärpänen oli tottunut keittiöhavaintoihin. Se oli käynyt aamulla varhain piispan keittiössä ja pannut merkille, että piispan keittäjätär oli vielä turhamaisempi, Hänellä oli ollut pää täynnä pieniä paperitötteröitä? — Sieltä se oli surrannut leipuri Luukelan keittiöön. Siellä säilytettiin tavallisesti paistinpeltejä uuninnurkkauksessa, ja niiden ääressä oli lohikärpänen ennen pitänyt oikeita kestejä! Mutta nyt olivat pellit olleet poissa, eikä lohikärpänen ollut vielä saanut oikeaa sunnuntaiaamiaista.
Täällä tuntui pääsevän ruokaan käsiksi. Lohikärpänen tunsi suloisen hajun paistetusta riisipuurosta, jota Liina parastaikaa käänteli pannussa. Lohikärpänen silmäili ympärilleen. Ah! Pöydällä oli paistettua puuroa jo vadissa! Lohikärpänen levitti siipensä ja surrasi kuin kutsuvieras suoraan vadin reunalle.
Mutta se ei tiennyt, että puuro oli aiottu pastori Flyktille. (Muuten välitti lohikärpänen viisi siitä, kenelle mikin kuului.) Mutta Liina, keittäjätär, välitti. Hän pyörähti ympäri ja huitaisi kämmenellään vadin yli.
— Vai siihen! Pastorin puuroa sotkemaan!
Lohikärpänen sai lähteä lentämään. Hyvä, että oli henkensä säilyttänyt! Se surrasi ulos ikkunasta ja huusi ohitseen lentävälle pikku kärpäselle: "Siellä on paistettua riisipuuroa, mutta se kuuluu pastori Flyktille!"
Lohikärpänen oli kuullut oikein. Paistettu riisipuuro oli pastori Flyktille, joka nykyään asui pappilassa, apulaisen puolella, mutta kävi syömässä tulevien appivanhempainsa luona.
Liina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu valmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan varoittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se paistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt. Ja nyt se oli pöydässä.
Kauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias itse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli puettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen näköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.
— Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin pöydällä. — Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää hellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.
Johanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä reippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.
— Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa silmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.
— Et saa katsoa!
— Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.
— Niin. Se on äitiä, kun sanoo!
— Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna oli olevinansa pettynyt.
— Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.
— Kyllä varmaan!
— Kas niin, lapset, nyt istumme syömään, että joudumme sitten kirkkoon, huomautti rouva Roslund.
Istuttiin pöytään. Rouva Roslund antoi leipäkorin kiertää.
— Kyllä sinä saat, Janne, paljon kasvattaa Johannaa, ennen kuin hänestä oikea papinemäntä tulee, lausui hän.
— En minä pysty kasvattamaan. Elämä itse kasvattaa.
Janne Flykt puri näkkileipää täyttä päätä, vilkaisten leikillisesti morsiameensa.
— Muuten minä luulen, että Johanna on täysin oppinut.
— Kuulepas, äiti, mitä Janne sanoo! Eikö sinulla ole mainio tytär?
Johannan heleä nauru kaikui avarassa ruokahuoneessa,
— Mutta yhtä taitoa Johanna ei osaa. Hän ei osaa silittää. Ja sitä tarvitaan maalla.
Kauppias Roslund katsahti vävypoikaansa kuin huomauttaen, että "pane muistiisi!"
— Voinhan minä mennä silitysoppiin. Vaikka emmehän me muutakaan maalle, Janne, emmehän?
— Emme ainakaan ensi hätään.
— Sinähän et voisi tulla toimeen ilman tuomiokirkkoa?
— Vaikeaapa siitä olisi luopua. — Vaikka kyllä kai sitä tottuisi toiseenkin kirkkoon.
— Kyllä minä luulen, että Jannen olisi vaikea asua maalla. Eihän siellä olisi "kupooli-Johannaakaan".
— No, täytyisi tyytyä tavalliseen Johannaan. Janne Flykt pisteli riisipuuroa. Hän näytti hiukan hajamieliseltä.
— Vai täytyisi? Tässäpä ollaan kohta kuin hätävarana!
Johanna pudisti päätään sulhaselleen, joka otti toista lautasellista.
— Mutta hyvänen aika! Eihän tästä muille jääkään! Janne Flykt oli ajatuksissaan ollut isoäidin luona. Paistettu riisipuuro oli yht'äkkiä vienyt ajatukset vanhaan kotiin. Siksi hän ei huomannut puuron loppumista.
— Ei tarvitse jäädäkään, sanoi rouva Roslund. — Syö vain! Meillä on täällä muuta. Puuro olikin yksinomaan sinua varten.
Janne Flykt söi hiukan hämillään. Tulevan anopin ystävällinen selitys ei oikein häntä vapauttanut. Hän koetti lyödä tapauksen leikiksi:
— No jos teitä tyydyttää vain se tieto, millaista puuro oli niin voin vakuuttaa, että se oli erinomaista, yläpuolella kaiken arvostelun.
Hän nauroi iloisesti ja sai jälleen itsensä tasapainoon.
— Sehän on hauskaa kuulla.
Aterian loppupuolella kääntyi puhe kirkkoonmenoon. Kauppias, joka oli ottanut oikein periaatteekseen istua tyttärensä sulhasen jokaista saarnaa kuuntelemassa, kysäisi, pyyhkien ruokaliinalla suutaan:
— Mikä sinulla on tänään aiheena?
— "Yksinäinen Vapahtaja".
Johanna kohotti päätänsä ja katsahti sulhaseensa veitikka suupielessä.
— Siinä on taas kaupungin mummoille aihetta päänpudistukseen ja hurskaaseen mutinaan. Viime kerralla, kun Janne selitti, että meidän tulee pitää Vapahtajan käskyt, oli Liinan vanha täti valitellut, ettei Jannen saarna ole puhdasoppista. Kuka syntinen nyt voisi pitää käskyjä!
Janne Flykt nauroi huolettoman iloisesti.
— Siinäpä se juuri on, ettei kukaan halua ottaa Vapahtajan sanoja täydestä, silloin kun ne vain hiukankin velvoittavat meitä. Ihmisten on vaikea luopua vanhoista käsityksistään, joihin ovat lapsuudesta asti juurtuneet. Eikä kumma, sillä niinhän on opetettukin. Tulee vain koettaa, mutta jos huomaa tehtävän liian vaikeaksi, saa se jäädä. "Ihminen on heikko, syntinen."
— No mutta eikö se niin olekin?
Rouva Roslund painoi pöytäkelloa ja katseli vakavana olevaa vävyään.
— Kyllä, mutta me unohdamme, että "Jumala on heikoissa väkevä".
Jumalan avulla se käy!
— No niin … kyllä … mutta… Rouva Roslund pudisteli päätään.
— Kovinhan se Jumala olisi heikko, jollei hän voisi ihmisestä tehdä parempaa kapinetta kuin mitä tämä luonnostaan on.
Liina tuli ruokahuoneeseen.
— Liina saa nyt korjata pöydän ja laittaa kahvin kello kahdeksitoista. Me menemme kaikki kirkkoon.
— Kyllä, rouva.
* * * * *
Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.
Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä. Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä. Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet. Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan. Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.
Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.
Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.
Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.
Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa. "Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." — (Heillä ei ollut mitään tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä oli oma temppeli Garitsimin vuorella. — Vanhat ihmiset olivat näet kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) — Ei siis ihme, että sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät, muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa. Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa hänen matkatavaransa säilyisivät. — Mutta tuo herkästi innostuva mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan. Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan. Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan säätynsä mukaisesti. — Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen, jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö, hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut, sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille, naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan noin vain. — Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja "velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"
Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä tuntui kirkossaolo oudolta.
— Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua, tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?
Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt kertakaikkiaan uudenaikainen.
— Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän kärsi.
Kärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se kuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty…
— Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen ihmisen kärsimyksiin?
No niin. Entä sitten?
— Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä kodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et sinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä, jonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä en puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan onnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On epätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. — Mutta minä puhun ihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi ettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, — Ihmisestä, joka saa tuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki vastaantulijat ventovieraiksi, — siitä huolimatta, että joukossa on paljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu kalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen vieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, — sellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.
Beethoven? Peet … peet…?
Oli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin Linda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi, kuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan säikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin kuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun soitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään kukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa kirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla taakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan penkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä sellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja mummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se ainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä "Peetan Venneä", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli vaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei ainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku poikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan, niin että kuului monen ristin päähän!
Tuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut kuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä, mutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että kuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi saarnansa pääkohtaan:
— Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä ymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta, niinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon enemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin tavallisella ihmisellä, — Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.
Tuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli mummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta vikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut "Jumalan Pojasta", vaan yksinomaan "Vapahtajasta, joka oli ihminen". Niinkuin nytkin.
He kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät huivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän oikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he päättivät olla varuillaan.
Mutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin silmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin juurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa kuulijoilleen ihmistä, Jeesusta Kristusta.
Hän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma sanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan. Väliin hän alensi äänensä kuiskaukseksi, joka kuitenkin kuului selvästi yli avaran kirkon. Hän raotti ovea Vapahtajan yksinäiseen sydämeen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Katso ihminen! Tällaisia henkisiä kärsimyksiä on sinun Herrasi kestänyt taistellessaan jättiläistaisteluaan sinun puolestasi!"
Olihan hänellä koti? Oli kyllä. Mutta hänen oli täytynyt luopua siitä suuren elämäntehtävänsä vuoksi. Viimeiset vuodet elämästään hän eli täydellisesti koditonna. Mutta olihan hänellä ystäviä, jotka häntä rakastivat? Oli kyllä. Mutta nämä ystävätkään, niinkuin olemme nähneet, eivät aina jaksaneet häntä ymmärtää. Ajattele, mitä sieluntuskia Vapahtajalle tuotti, kun hänen eräänkin kerran täytyi työntää luotansa pois vilpittömin ja uskollisin heistä: Pietari, joka rakasti häntä koko sydämestään, mutta väärässä viisaudessaan osoittautui hänen aatteidensa suurimmaksi viholliseksi. Ja sittenkin hän kesti siinä, missä ei yksikään toinen olisi kestänyt!
Se oli suurta! Se oli jumalallista hänessä! Hänen uskollisuutensa saamme me nyt lukea pelastukseksemme, samalla tavoin kuin saamme nauttia hedelmiä jonkun suurmiehemme hengentyöstä.
— Sillä Vapahtajan yksinäisyydestäkin me saamme siunauksen.
— Yksinäisyytemme hetkinä, jolloin meitä ei kukaan ymmärrä, on meillä hänessä lohduttaja. "Älä pelkää! Minäkin olen tuntenut yksinäisyyden tuskat. Minä tiedän ne. Ne voivat masentaa ja peloittaa, mutta niiden läpi kajastaa uskolliselle sielulle ikuisen ymmärtämyksen autuus."
"Niinkuin Isä ymmärsi minut, niin ymmärrän minä sinut."
Tässä me saamme pohjan jalkaimme alle, pohjan, joka kestää: Vapahtaja ymmärtää meidät!
— Mutta Vapahtajan yksinäisyys ei ainoastaan lohduta ja auta meitä.
Se myös velvoittaa meitä.
— Maailma on täynnä yksinäisiä sieluja. Niitä oli rikkaiden palatseissa yhtä hyvin kuin köyhäin matalissa majoissa. Niitä kohtaat sinä elämän taipaleella, ken hyvänsä lienetkin. Pysähdy silloin ja ojenna heille kätesi! Se voi olla heistä paljon suuriarvoisempaa kuin rahalahja, joka huojentaa puutteiden alle nääntyvän elämää.
— Apostoli sanoo: "Lukekaa Kristuksen pitkämielisyys autuudeksenne."
Me voimme sovittaa tuota sanaa myös toisin: "Te yksinäiset sielut!
Lukekaa Kristuksen yksinäisyys autuudeksenne."
— Silloin olemme löytäneet hänestä taas jotakin: uuden inhimillisen puolen, joka tuo hänet lähemmäs meitä. Amen.
Saarna oli lopussa. Janne Flykt ryhtyi lukemaan yleistä kirkkorukousta. Kuulijoiden päät painuivat penkkeihin, ja kirkkorukouksen juhlalliset sanat häiritsivät saarnaa arvostelevan ajatuksen kulkua. Mutta epäluulon siemen oli kertakaikkiaan kylvetty: pastori Flykt ei ollut puhdasoppinen.
Kun kansa jumalanpalveluksen jälkeen hajaantui koteihinsa, levisi pieneen piispankaupunkiin omituinen uutinen:
Pastori Flykt kieltää Kristuksen jumaluuden! Hän on vääräoppinen.
Tämä uutinen levisi niiden kautta, joilla tavallisesti ei ollut mitään kirkosta kotiin vietävää. Jos he joskus jotakin saivat, jättivät he sen kirkkoon. Sitä ei tarvinnut eikä aina saattanutkaan ottaa mukaansa. Se olisi häirinnyt arkielämän kulkua. Mutta tämä uutinen ei häirinnyt: se päinvastoin vilkastutti sitä. Sillä tulisihan se muodostamaan mielenkiintoisen puheenaiheen pienen piispankaupungin perheissä.
Ne taas, jotka ennen eivät olleet kirkosta saaneet senkään vertaa kuin edelliset, kulkivat nyt koteihinsa kuin unissaan. He eivät huomanneet sitä salaperäistä kuisketta, joka vieri pitkin kaupungin katuja. Heillä oli niin paljon ajattelemista omasta itsestään, samoin kuin tuosta ihmeellisestä Vapahtajasta, jonka kuva oli kirkastunut heille aivan uudella tavalla. Ja viikonkaan kuluessa he eivät havainneet mitään erikoisempaa pienessä piispankaupungissa. Se oli heidän mielestään aivan entisensä kaltainen. Siinä ei ollut tapahtunut mitään muutoksia. Heidän omassa elämässään päinvastoin oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: — Heille oli selvinnyt ihmiselämän arvoitus 'Syvemmässä merkityksessä kuin ennen: he olivat löytäneet Vapahtajan.
Näin oli käynyt muiden muassa kapellimestari Henrik Borellin ja neiti
Såltinin.
VIII
Janne Flyktiä oli pyydetty pitämään esitelmää kaupungin lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.
Pyytäjä kalpea, kärsineennäköinen postimestarin rouva, oli käynyt persoonallisesti hänen luonaan esittämässä asian. Pastori Skarp oli luvannut pitää hengellisen puheen, ja esitelmänpitäjäksi oli alussa ajateltu tuomiorovastia taikka piispaa. Mutta kun piispa oli sattumalta kaupungista poissa eikä tuomiorovastikaan ollut monien töidensä vuoksi joutanut, olivat johtokunnan jäsenet ajatelleet pastori Janne Flyktiä.
— Miltä alalta pitäisi esitelmän olla? oli Janne Flykt tiedustanut.
Postimestarin rouva oli ollut hyvin ystävällinen.
— Pastori saa luonnollisesti itse valita aiheen. Pääasia tietysti on, että se käsittelee jotakin uskonnollista kysymystä. Eiväthän muut alat tietysti voi tulla kysymykseenkään.
Janne Flykt oli hymyillyt valoisinta hymyään. Ei luonnollisesti, kun oli kerran kysymys lähetysyhdistyksen vuosijuhlasta. Olihan hän tosin pitänyt esitelmän palokunnan kesäjuhlissa ja nuorisoseuran iltamissa eri aloilta — niinkuin kaikki tiesivät — mutta lähetysyhdistyksen vuosijuhlahan oli jotakin aivan toista. Hän kyllä käsitti sen.
Postimestarin kalpea rouva oli jättänyt hyvästit ja lausunut vielä ovessa:
— Me saamme siis luottaa pastoriin?
Tietysti. Sehän oli selvää.
Janne Flykt oli mietiskellyt aihetta useana päivänä, mutta ei ollut löytänyt sopivaa. Hän oli ajatellut "pakanalähetystyön merkitystä seurakuntaelämälle", mutta melkein samanlaisesta aiheesta oli tuomiokapitulin asessori Haglund viime vuosijuhlassa pitänyt erittäin valaisevan esitelmän. Hän ei siis saattanut ryhtyä siihen. Yleensä oli lähetyskysymystä pohdittu kaikilta mahdollisilta puolilta, jotenka se ala oli jokseenkin tyhjennetty. Kaupungissa vierailleet lähetyssaarnaajat olivat pitäneet siitä huolen.
Hänen oli siis käännyttävä muille aloille. Olihan kristinuskon maailma siksi rikas, että sieltä kyllä sopiva aihe löytyisi.
Hän oli kauan aikaa miettinyt kysymystä kirkon suhteesta taiteeseen. Tuo aihe oli jo pitemmän aikaa kiinnittänyt erikoisesti hänen mieltänsä. Se oli ensinnäkin uusi. Siitä hän ei muistanut pikku piispankaupungissa kenenkään ennen puhuneen. Se oli tuntematon maa — terra incognita —, jossa saattoi tehdä mielenkiintoisia löytöretkiä.
Yliopistossakaan ei kysymykselle oltu huomiota omistettu. Jossakin kurssikirjassa oli siitä sivumennen mainittu, luennoilla ei sanaakaan. Sen sijaan oli kirkollisesta taiteesta pidetty kokonainen luentosarja, mutta se ei ollut Janne Flyktiä tyydyttänyt. Hän oli toivonut, että professori olisi joskus puhunut myös sellosta, jonka hän oli ostanut erään kuolleen musiikkimiehen huutokaupasta, ja joka oli sulostuttanut hänen yksinäisiä talvi-iltojaan koleassa vinttikamarissa Katajanokalla. Taikka viulusta. Mutta niihin ei professori ollut kajonnut. Hän oli rajoittanut esityksensä vain urkuihin ja kirkkomusiikkiin yleensä. Papin elämästä oli myös puhuttu hyvinkin laajalti, vieläpä sellaisista yksityisseikoista kuin hänen puvustaan ja virkahuoneensa kalustuksesta, mutta muista pappilan huoneista ei oltu mainittu sanaakaan. Ehkäpä sellokin sai löytyä jossakin muussa huoneessa. Kirkkomaalauksista ja alttaritauluista oli myös annettu hyvinkin asiallisia selostuksia. Olipa professorin persoonallisella johdolla käyty pääkaupungin kirkkojen alttaritauluihin tutustumassakin. Mutta siitä, missä suhteessa papin tuli olla ns. "maalliseen taiteeseen", kuten kirjallisuuteen, musiikkiin ja näyttämötaiteeseen, ei oltu hiiskuttu mitään. Jumaluusopin ylioppilaat kävivät teatterissa ja konserteissa kuten muutkin kuolevaiset — puhumattakaan siitä, että monet heistä olivat vakinaisia vieraita pääkaupungin huomatuimmissa kapakoissa. — Mutta tätä "suhdettaan" maailmaan he eivät koskaan viitsineet lähemmin määritellä. Pääsääntönä useimmilla tuntui olevan, että niinkauan kuin ei vielä tarvinnut kappaa eikä kaulusta kantaa, oli kaikki luvallista. Papiksivihkimisen jälkeen sulkeutui kaunis, houkutteleva maailma heidän takanaan kuin taika-ovi "Tuhannen ja yhden yön" saduissa, ja nuo entiset ylioppilaat muuttuivat ahdasmielisiksi, tuomitseviksi papeiksi. Sen jälkeen oli viaton naurukin heistä melkein syntiä. Useimmat väittivät tehneensä "parannuksen", mutta mikäli Janne Flykt heitä tunsi, juonti parannuksenteko alkunsa papiksivihkimispäivältä. Siis vannaa paavia kaikki! … Sillä eikö roomalaiskatolinen kirkko juuri opettanut, että pappi vihkimistilaisuudessa sai "häviämättömän luonteen" — character indelibilis, joka teki hänestä oikean papin. Sellaisen uuden luonteen luuli moni luterilainenkin pappi saaneensa papiksivihkimisessä.
Tuo oli hullutusta kaikki tyyni! Papiksivihkiminen pantiin rajaksi maailman ja Jumalan välille! Kappa ja kaulus estivät noita entisiä pääkaupungin iloisia eläjiä käymästä konserteissa ja teattereissa. Poikkeuksen muodostivat vain koulujen opettajat. Hekin olivat melkein poikkeuksetta papiksivihittyjä. Heitä ei yleinen mielipide arvostellut lähimainkaan yhtä ankarasti kuin kirkon pappeja. Se johtui kai siitä, että heidän kappansa enimmäkseen nautti virkavapautta, samoin kuin kaulukset, joita ei tarvinnut silityttää kuin joka toinen tahi kolmas vuosi.
Janne Flykt oli muodostanut itselleen oman maailmansa, eikä hän ollut hakenut siihen lupaa paremmin tuomiokapitulilta kuin yksityisiltä uskovaisiltakaan. Siihen maailmaan kuului ensinnäkin hänen työnsä pappina, rakkaaksi käynyt tuomiokirkko alttareineen ja kupoolienkeleinean, sello ja viulu kotona, joiden ääressä iltahetki luisui niin huomaamattomasti käsistä, isoäiti, appivanhemmat ja Johanna … niin … rakas, armas Johanna! Oikeastaan hän ei tiennyt, mihin kohtaan hän Johannan olisi asettanut. Hän sopi välistä melkein mihin hyvänsä. Yksi paikka vain ei ollut häntä varten, ja se oli se, jossa Vapahtaja seisoi hymyilevänä ja lempeänä hänen kotoisen maailmansa keskellä ja puheli: "Kas niin, Janne Flykt! Kaikki on sinun, mutta sinä olet minun ja minä olen Jumalan!"
Ja kun hän illalla soitti viulullaan Schubertin "Ständcheniä", saattoi hän kuvitella Vapahtajan istuvan vastapäätä, pöydän toisella puolen ja katselevan häntä ihmeellisen syvillä silmillään, joissa kuvastui koko ihmiselämän rikkaus ja ikuinen kaipaus. Ja kappaleen päätyttyä Vapahtaja puheli: "Soitto ja laulu ovat Jumalasta, annetut meille virkistykseksi maisella matkallamme. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä ei milloinkaan ole minua laulu niin virkistänyt, kuin viime kertaa käydessäni Jerusalemin temppelissä, — silloin kun lapset lauloivat minulle siellä. Eivätkä he kaikki edes osanneet oikein lausua 'hoosiannaakaan!'"
Vapahtaja hymyili surunvoittoisesti vanhoille muistoilleen, ja hän,
Janne Flykt, rupesi hyvin hiljaa soittamaan "Hoosiannaa".
Sellaista se oli. Hän oli siis onnellinen omassa maailmassaan. Mitä hän välitti siitä, että kaupungilla kuiskailtiin hänen harhaoppisuudestaan. Ei kerrassaan mitään! Niin kauan kuin ei kukaan ollut selitystä vaatimassa, istui hän rauhassa soittokoneidensa ääressä ja sävelteli pieniä lauluja, taikka tutki Renanin "Vapahtajan elämää". Se viehätti häntä varsinkin niiden kauniiden luonnonkuvausten vuoksi, joita ranskalainen mestari loihti esiin Genetsaretin reheviltä rannoilta ja Galilean idyllisistä vuorilaaksoista.
Esitelmän valmistaminen tuotti hänelle paljon huolta. Aihe, jonka hän oli valinnut, ei taipunutkaan niin helposti hänen käsissään kuin hän aluksi oli luullut. Mutta hän muokkasi sitä kerta toisensa jälkeen ja lopuksi se antoi perään.
Lopputulos teki hänet kuitenkin surulliseksi: se ei ollut rohkaiseva. Päinvastoin se masensi mieltä. Parhaalla tahdollakaan hän ei tässä kysymyksessä voinut sanoa hyvää "kirkkoäidistä". Hän mietti, punnitsi, ja katseli asiaa sen eri puolilta, mutta tulos oli sama: kirkkoäiti suhtautui käytännössä kylmästi taiteeseen. Sille ei voinut mitään.
Vai oliko kirkon käytännöllistä elämää arvosteltava sen palvelijain ja jäsenten mukaan? Epäilemättä. Heidän kanssaanhan maailma joutui kosketuksiin jokapäiväisessä elämässä.
Piispasta hän ei paljon tiennyt, — eikä hän halunnut ruvetakaan yksityisiä henkilöitä arvostelemaan; hänellä ei ollut siihen oikeutta. Ainoa kuva, joka elävimmin oli jäänyt hänen mieleensä hiippakunnan päästä, liittyi läheisesti muutamaan seinärahalla-oloon tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa monta, monta vuotta sitten. Siihen oli piispa suhtautunut sangen vapaamielisesti. Mutta seinärahanlyöntihän ei nyt ollut mitään taidetta kertakaikkiaan. Entä pastori Skarp? Niin, hänen käsityksensä asioista antoi kyllä paljon valaistusta esilläolevaan kysymykseen, Janne Flykt muisti hänen sanansa "viulun vingutuksesta ja pianon linkutuksesta". Nyt olisi ollut sopiva tilaisuus "selittää". Mutta kun hän tarkemmin asiaa ajatteli, sai vanha Skarpkin jäädä.
Ei! Esitelmä oli otettava yleispiirtein. Siihen ei saanut tulla "sarvia eikä hampaita". "Taide taiteen vuoksi." Se sana oli tässä paikallaan.
Kuinka tämän esitelmän valmistaminen tuottikaan hänelle tuskaa! Hän mietti jo hyljätä sen ja ruveta valmistamaan uutta, mutta lähetysyhdistyksen vuosijuhla oli jo parin päivän päästä eikä uuden valmistamiseen ollut enää aikaa.
Askel oli otettava, vaikka hän aavistikin vastarinnan, joka sen johdosta nousisi. Mutta parempi sanoa kerran suoraan kuin aina aikoa.
Saarnoissa hänellä ei olisi niinkään hyvää tilaisuutta julistaa uskoaan juuri tässä kysymyksessä. Ja jos olisikin, olisi kuitenkin parempi valmistaa maaperää ensin muualla.
Hän päätti pitää esitelmänsä ja jäi odottamaan vähän levottomana vuosijuhlan iltaa.
* * * * *
Lähetysyhdistyksen vuosijuhla pidettiin kaupungin pienellä rukoushuoneella. Jo hyvän aikaa ennen juhlan alkamista oli rukoushuone täyttynyt lehtereitään myöten. Siellä olivat edustettuina kaikki pienen piispankaupungin eri piirit ja säädyt, piispanrouvasta alkaen Moilasen Matleenaan saakka, jonka viimeksimainitun erikoisoikeuksiin kuului pyykinpesu maaherralle, pormestarille ja tuomiorovastille.
Sivuhuoneessa kävi vilkas liike. Keittiössä kiehuivat kahvipannut. Pormestarin iso pannukin oli saanut alentua korkealta hyllyltään tänne toisten hämäräperäisten kahvipannujen rinnalle. Varsinkin hermostutti sitä Matleena Moilasen pannu. Sen kylki oli kuhmuja täynnä, ja se porahteli aivan pormestarin kahvipannun vieressä, ilmeisesti ylpeillen sillä, että sen omistaja kuului vakituisiin rukoushuoneella kävijöihin.
Sitä ei pormestarin pannu voinut sanoa omasta emännästään. Hänen iltansa kuluivat tavallisesti joko insinööri Lundilla taikka asessori Haglundilla. Tänä iltana hän oli kuitenkin saapunut juhlaan, sillä se kuului piispankaupungin hienoston tapoihin.
Pormestarin rouva tuli viereisestä huoneesta ja varoitteli hellan ääressä puuhailevaa kauppias Blomin puotineitiä pitämään silmällä hänen kahvipannuaan. Sitä oli varottava kolahduksilta.
— Se on vanha perhekapine enkä sallisi sen turmeltuvan, lausui hän, luoden yleissilmäyksen hellalle, jolla porisi yhtä aikaa neljä pannua.
— Kenenkä tuo kuhmuinen kahvipannu on? kysyi hän osoittaen oman pannunsa lyttynokkaista naapuria.
— Se on Moilasen Matleenan. Hän tuopi sen aina lainaan, kun on isompi juhla.
— Kylläpä on saanut kolahduksia!
Pormestarin rouva liiteli viereiseen huoneeseen. Siellä istui pastori
Skarp, joukko rouvia ympärillään.
Vanha Skarp oli erityisesti kaupungin rouvien suosiossa, huolimatta siitä, että hän toisinaan antoi saarnoissaan heillekin osansa. Mutta sehän kuului hänen virkavelvollisuuksiinsa, ja sitä paitsi hän tavallisessa seurassa oli siivo, hyväntahtoinen mies.
— Meidän mammalla on ollut monet huolet näinä päivinä, puheli pastori Skarp, sivellän harvaa partaansa.
— No mitä huolia pastorskalla nyt on ollut?
Pormestarin rouva oli istunut vapaaksi jääneelle tuolille ja teki pastorille tämän osaaottavan kysymyksen.
— No ensinnäkin siitä uudesta lampusta, joka ostettu viime viikolla.
Se savuaa vallan mahdottomasti!
Leskirouva Blom, joka itse oli lampun pastorska Skarpille myynyt, punastui hiukan ja sanoi kuin itseään puolustellen:
— Ehk'ei pastorska osaa sitä hoitaa? Ne ovat vähän konstikkaita.
— Mahdollisesti. Mutta kyllä minä ennen käytän Isältä perimääni pöytälamppua. Siinä on pieni valo, mutta se ei rettelöi.
Pastori Skarp kynsäisi korvallistaan ja jatkoi:
— Uudenajan keksinnöt saattavat kyllä olla mukavia, mutta parempi minun mielestäni on pysyä vanhassa. Esimerkiksi nuo paistinuunit hellakamiineissa ovat vallan mahdottomat.
Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.
— Mikä niissä on vikana? Nyt pastori horisee!
Pastori Skarp ei tiennyt, kenelle vastata.
— No katsokaahan! Meillä on sellainen paistinuuni, joka tekee aina kepposet. Toisinaan se ei paista ollenkaan ja toisinaan polttaa jo ennen, kuin mamma on ehtinyt selkänsä kääntää. Tänään se poltti viimeksi pannukakun paljaaksi karreksi.
— Voi, voi, sitä pastoria! Pelleissä se on asia, miten niitä hoidetaan! Meillä on sellainen paistinuuni, ettei polta koskaan! Nuo vehnä-palmikot tuolla pöydällä ovat paistetut meillä. Katsokaahan, pastori, eivätkö ole kauniita! Luukela ei saisi niitä paremmin paistumaan! Eikö totta, pastori?
Tiesi kuinka kauan rouvat olisivat keskustelleet paistinuuneistaan, jollei kanttori Kandelin olisi tullut virsiä kysymään.
Pastori Skarp otti virsikirjan pöydältä ja selaili sitä.
— Niin … pelleissä se on vika. Niitä kun on nykyajan uuneissa puolen tusinaa. Tuota … jaa virsiä. Otetaan 282.
Kandelin lähti. Hetken kuluttua alkoi harmooni soida. Juhlayleisö yhtyi virteen, ja rouvat hajaantuivat, keskenään sipisten ja nauraen.
Janne Flykt, joka oli saapunut vasta virren aikana, seurasi hiukan hermostuneena sen kulkua. Hän pahoitteli ettei ollut saapunut aikaisemmin. Hän olisi valinnut toisen virren.
Vaikka sopihan tämäkin. Ainakin hänelle itselleen.
"Ilolla otan vastaan
Sen kalkin, minkäs tuot…"
Todellakin, hänen oli nyt otettava kalkkinsa ja tyhjennettävä se pohjaan saakka. Mutta tekikö hän sen ilolla, siitä hän ei ollut oikein selvillä.
Hän heräsi kuin unesta huomatessaan seisovansa saarnatuolissa rukoushuoneen perällä. Virsi loppui, ja odottava hiljaisuus levisi yli täpötäyteisen huoneen.
Tuntui vähän omituiselta aloittaa, kun muisti mistä oli puhuttava.
Tulisivatko kuulijat ymmärtämään?
Hän oli lausunut alkutervehdyksen ja pitänyt lyhyen rukouksen. Siinä hän oli rukoillut siunausta juhlalle. Nyt hänen tuli alkaa.
— Minua on pyydetty tänä iltana pitämään täällä esitelmä ja olen saanut vapaat kädet sen valitsemiseen. Älköön kukaan sen vuoksi hämmästykö, jos sen aihe onkin hiukan outo: "Kirkko ja taide."
Salissa syntyi hiukan levotonta liikettä ja sivuhuoneen avonaisesta ovesta kuului selvään kahvipannun kuohuminen kyökissä. Se oli kuin varoittava ennemerkki siitä mieltenkuohusta, jonka outo aihe ehkä tulisi kuulijoissa herättämään.
Janne Flykt tarkkasi seurakuntaansa. Keitä täällä oikeastaan oli?
Hän näki paljon tuttuja kasvoja, näki piispan ja pormestarin rouvat, leipuri Luukelan, kauppias Punkerin, ja Pormestarin neidit. Seurakunta oli siksi sekalainen, että se teki hänet vain entistä neuvottomammaksi.
Tuntui aivan kuin olisi pitänyt käyttää kieltä, jota vain osa kuulijoista ymmärsi.
Varsinkin, Moilasen Matleena, joka istui aivan etupenkissä ja oli kaikkien pappien itseoikeutettu arvostelija, hermostutti häntä kovin.
Mutta keskellä rukoushuonetta, aivan penkin päässä istui lihavahko, vanhanpuoleinen herrasmies kirjava kaulaliina kaulassa. Hänen näkemisensä rauhoitti Janne Flyktin kokonaan.
Se oli kapellimestari Borell.
Janne Flykt oli varma, että hän ainakin ymmärtäisi. Tämän ainoan henkilön läsnäolo herätti hänessä samanlaisien turvallisuuden tunteen kuin lapsessa oman isän näkeminen keskellä outoa ihmisjoukkoa. Hän aloitti rohkeana ja varmana. Aluksi hän muutamilla sanoilla kosketteli kirkon asemaa Suomessa katolisena aikana. Se oli siedettävämpi kuin monessa muussa maassa. Rooma, "pyhän isän" kaupunki, oli siksi kaukana, että tuolla pitkällä matkalla "ikuisesta kaupungista" Suomen lahden rannoille ehti moni paavillinen toimenpide melkolailla väljähtyä, jotenka ne eivät järin suuria aikaansaaneet. Katolisen kirkon vaikutus jäi niin ollen pintapuoliseksi. Se ei jättänyt syvempää jälkeä kansan elämään.
Mutta tuonakin aikana piti kirkko tavallansa huolen ihmisten taidetarpeista. Lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota se verraten runsaasti tarjosi, toimeenpani kirkko näytelmiä rahvaan keskuudessa uskonnollisista aiheista. Markkina- ja suurempina väenkokousaikoina saatiin näitä näytelmiä nähdä teinien ja ylioppilaiden esittäminä, ja moni uskonnollinen ajatus piirrettiin niiden kautta kansan muistiin.
Mutta vasta uskonpuhdistuksen vaikutuksesta syntynyt luterilainen kirkko oli päässyt muodostumaan todelliseksi tekijäksi kansan elämässä.
Että se oli ollut sivistystekijä, nähtiin Suomen kirkon historiasta.
Luterilainen kirkko oli ollut koulun isä. Se oli opettanut kansamme lukemaan, joka taito oli harvinainen katolisella ajalla. Se oli lyhyesti sanoen antanut kansamme käteen ne aseet, joilla se oli itsestään sivistyskansan kasvattanut.
Varhaisempi luterilainen kirkko kantoi sydämellään kaikkia kansamme elämää koskevia asioita. Eivät esimerkiksi maanviljelys ja karjanhoito olleet sille vieraita. Välillisesti se tuli edistämään niitäkin kirkollisten virkatalojensa kautta, joiden haltijoiden, pappien ja lukkarien palkkauksen ne muodostivat. Ei myöskään valtioelämä ollut sille vierasta. Moni sangen huomattava valtiopäivä-aloite noilta ajoilta oli Suomen kirkon miesten herättämiä, vieläpä sellainenkin siihen aikaan harvinainen ja monelle outo asia kuin uskonnonvapaus.
Kuulijat liikahtivat levottomina. Mihin pastori Flykt oikeastaan pyrki? "Kirkko ja taide." Siitähän ei näkynyt jälkeäkään!
Mutta Janne Flykt oli katsonut tämän alkusoiton välttämättömäksi. Hän ei ollut tahtonut iskeä suoraan asian ytimeen. Se olisi tyrmistyttänyt kuulijat siihen paikkaan. "Alkusoiton" tarkoituksena oli ollut näyttää, kuinka laajalle kirkon harrastus vanhoina aikoina oli ulottunut.
Nyt oli aika antaa orkesterille merkki.
Ja hän antoi sen.
— Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole historiallisesti käydä läpi kirkkomme eri vaiheita eikä selostaa sen suhtautumista eri aikoihin. Siihen kävisi aika liian lyhyeksi, eikä se ole tämän esitelmän tarkoituskaan. Olemme vain lyhyesti muutamia merkitsevimpiä kohtia Mainitsemalla tyytyneet osoittamaan, mikä tärkeä sivistystekijä kirkko on maallemme ollut. Se on vaalinut nousevaa sivistystä ja suhtautunut ymmärtämyksellä sen ilmiöihin, — ainakin niin kauan, kuin koulu oli sen hoidossa, ja kirkonmiehet koulumiehinä joutuivat suoranaisemmin tekemisiin kansamme sivistyselämän eri ilmiöiden kanssa. Se oli ihanteellista aikaa, jolloin sellaisessa miehessä kuin Runebergissa yhtyi runoilija ja pappi sadassa persoonassa, — elävä esimerkki siitä, että kristinusko aina viihtyy jalon ja puhtaan taiteen kanssa eikä suinkaan suhtaudu siihen vihamielisesti, niinkuin arkielämän käytäntö monesti myöhemmin on osoittanut.
Iskusana oli lausuttu, ja orkesteri puhalsi täyteen vauhtiin.
— Tämä viimeksimainittu seikka antaa meille aiheen siirtyä katselemaan kirkkomme suhtautumista kansana sivistyselämään nykypäivinä, Ja sanottakoon heti, että senjälkeen kuin kirkko vanhan äidin lailla laski täysikasvuisen tyttärensä, koulun, maailmalle — tyttären omasta halusta — on se vanhuksen tavoin vetäytynyt yksinäisyyteen sekä osoittanut vieraantumista niille sivistyselämän tekijöille, joiden kanssa koulu — tämä täysikasvuinen tytär — on solminut lujan ystävyysliiton. Kirkko on käynyt kylmäksi nuoruutensa ihanteille, se on: se ei ole luonnollisesti luopunut päätehtävästään, kansan uskonnollisen elämän vaalimisesta, vaan on se niin sanoaksemme — siirtynyt syrjään "uuden ajan" tieltä, — ajan, joka suomalaisen kirjallisuuden ja taiteen merkeissä on koittanut kansallemme.
Janne Flykt piti pienen välipään, tarkaten kuulijoitansa. Moilasen Matleena nousi etupenkistä ja lähti niskaansa heilauttaen astumaan ovelle. Pari muuta vaimoa seurasi esimerkkiä, mutta muut istuivat paikoillaan kuin naulittuina.
— Kirkon helmassa viihtyivät lapsuutensa aikana kirjallisuus ja taide, niin hyvin näyttämötaide kuin musiikkikin, jatkoi Janne Flykt. — Näitä hoivasi kirkko kuin kasvaneitaan ainakin. Mutta nyt ovat kasvatit tulleet isoiksi ja lähteneet maailmalle.
— Miten on kirkko myöhemmin niihin suhtautunut?
— Kylmästi, ja usein syystä kyllä.
Janne Flykt ryhtyi selittämään syitä kirkon oikeutettuun kylmyyteen. Kirjallisuus ja taide eivät olleet aina esiintyneet arvonsa mukaisesti. Ne olivat riehaantuneet maailman markkinatorilla ja herättäneet pahennusta! Näyttämö oli usein palvellut suorastaan epäsiveellisiä aiheita, musiikin kilvan ylistäessä niitä. Kirjallisuus oli innostunut ihmiselämän varjopuolia kuvaamaan, hävittäen lopuksi kaikki ihmiselämän siveelliset arvot seuraamalla pintaisesti tunnussanaansa "taide taiteen vuoksi". Näin oli usein paheesta tehty hyve sekä kruunattu valhe siveettömyys totuuden ja puhtauden kultaisella kuningaskruunulla. Oli itsestään selvää, ettei kirkkoäiti voinut kasvateitaan omikseen tunnustaa kapakoiden ja porttoloiden vieraina.
Mutta usein olivat kirkkoäidin kasvatit, kuin olisivat kasvatusäitiään muistaneet, katuneet hurjaa elämäänsä sekä ryhtyneet parantamaan tapojansa. Niistä oli tullut siivoja, hyvää harrastavia kansalaisia, joille aate oli jälleen ollut pyhä. Näyttämö oli palvellut kansallista sivistyselämää esittämällä isänmaallisia, historiallisia ja kansanelämää kuvaavia kappaleita. Kirjallisuuskin oli muuttanut sävyään. Entisten vapaanvallatonta taiteilija- ja ylioppilaselämää kuvaavien teosten rinnalle oli ruvennut syntymään mm. vakavahenkisiä aateromaaneja, joista huvitteluhaluinen, kevytmielinen ihmislapsi sai voimakkaan kehoituksen tarttua tarmokkaasti työhön käsiksi hyvän ja kauniin puolesta. Musiikki oli ruvennut muistelemaan lapsuutensa kultaisia päiviä, jolloin se nuorena, kirkassilmäisenä tyttönä istui äitinsä kanssa kotikirkossa ja helein äänin veisasi vanhasta, kuluneesta virsikirjasta. Oli tullut aika vanhojen mestarien, sellaisten kuin Händelin ja Bachin teosten ymmärtämiselle. — Tällöin olisivat kirkon entiset kasvatit odottaneet, että kirkkoäiti, muistaen muinoisia aikoja, olisi antanut niille siunauksensa. Mutta niin ei ollut tapahtunut. Kirkkoäiti oli kärsimättömyydessään lukenut ne siinäkin mielentilassa maailman syntisten lasten joukkoon. Ne eivät muka olleet tehneet "oikeaa parannusta" luopumalla kokonaan maailmasta ja sen himoista. Niiden parannuksenako oli teeskentelyä, hetkellisten omantunnon soimausten aikaansaamaa. Kirkkoäiti esiintyi jyrkkänä. Sen kanta kuului: "joko — tahi, kaikki tai ei mitään". Sille ei riittänyt, että kasvattipoika oli heittänyt juonnin pois. Se vaati häntä luopumaan kaikesta maallisesta ja antautumaan uskon palvelukseen. Mutta kun kasvattipoika ei voinut siihen suostua, ei kasvatusäitikään peruuttanut pannatuomiotaan, vaan jäi entiseen tuomitsevaan mielialaansa. Tätä mielialaansa oli kirkko osoittanut jäsentensä kautta, jotka empimättä tuomitsivat synniksi kaiken musiikin ja taiteen harrastamisen. Kirkko ei halunnut selittää, mitä "maailma" oli ja mitä se ei ollut. Se tyytyi vain ylimalkaan puhumaan "maailmasta" ja käytti mielellään lausetta "älkää maailmaa rakastako" aseena kaikkea inhimillistä vastaan.
Tosin tätä selittämistä ei kaikilla aloilla tarvittukaan Asia oli selittämättäkin selvä. Jokainen ymmärsi, ettei esimerkiksi lattian lakaisu, maallisissa kokouksissa käynti ja sanomalehtien lukeminen ollut "maailmaa" eikä "syntiä". Nehän kuuluivat jokapäiväiseen elämään. Mutta eikö silloin voitu yhtä hyvällä syyllä väittää, että hyvien näytelmäkappaleiden esittäminen ja katseleminen oli myös jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, kuten sanomalehtien luku ja lattian lakaisu, — niin vieläpä jokapäiväistä leipää monelle kristityllekin, jonka poveen Jumala oli istuttanut kauniin kaipuun? Voiko esimerkiksi Aleksis Kiven "Nummisuutarien" katsominen teatterissa olla pahempaa kuin saman näytelmäkappaleen lukeminen? Ei suinkaan! Se ei voinut olla pahempaa eikä yleensä pahaa. Jos asetuttiin sille kannalle, että se oli syntiä, silloin oli lyhyesti sanoen kaikki ajallinen, — siis myöskin kaikki taide syntiä, ja niin ollen lähtöisin perkeleestä eikä Jumalasta. Mutta niinhän ei luonnollisesti voinut olla. Eikö kaikki kaunis ollut Jumalasta? Totta kai! Jos ei nuo ollut, silloin teimme syntiä kaunistaessamme kotejanne ja vielä enemmän syntiä koristaessamme Jumalan temppeleitä.
— Silloin ei tuo maalauskaan tuossa seinällä olisi oikeassa paikassa, (Janne Flykt viittasi takanaan olevaan tauluun, joka esitti Vapahtajaa kulkemassa viljavainioiden läpi), vaan se kuuluisi jonnekin muualle. Mutta siitä me kaikki olemme yksimielisiä, että sen paikka on juuri täällä, — ei yksinomaan raamatullisen aiheensa vuoksi, vaan myös sentähden, että se on taideteos. "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Se on kristityn kanta hänen suhtautuessaan tähän näkyväiseen maailmaan.
Taas seurasi pysähdys, jonka kestäessä muutamia kuulijoita poistui. Mutta Janne Flykt ei siitä välittänyt. Hänellä oli aineensa lujassa otteessa ja hän valmistautui vetämään loppupäätelmää:
— Mille kannalle tulisi siis kirkon asettua tässä kysymyksessä? Kaikkein vähintään sellaiselle, ettei se ainakaan tuomitseisi niitä jäseniään, jotka haluavat poimia taiteenkin kukkasia, silloinkuin toiset välinpitämättöminä kulkivat niiden ohitse. Kirkon pitäisi tulla suvaitsevaiseksi, suvaitsevaiseksi hyvässä, ei pahassa. Kirkko ei saisi asettaa korkeampaa siveysoppia papille kuin maallikollekaan, sillä silloin se perääntyisi takaisin roomalaiskatoliselle katsantokannalle.
— Me olemme, rakkaat ystävät, paljon menettäneet. Suuret joukot kansastamme ovat vetäytyneet kirkon vaikutuksen ulkopuolelle. Niihin nähden ei voida paljoakaan puhua "kirkon merkityksestä". Sillä jos kirkon vaikutus rajoittuu ainoastaan vihkiraamatun antamiseen parikunnalle taikka pari, kolme viikkoa kestävään rippikouluopetukseen, ei se totisesti ole paljoa koko elämään nähden! — Tarvitaan siis muutoksia. Vanha, kaavoihinsa kangistunut kirkko ei kelpaa enää! Me tarvitsemme uuden kirkon, joka on nuori ja elinvoimainen, — kirkon, joka suhtautuu ymmärtäväisesti elämään. Me tarvitsemme kirkon, joka osaa kiittää Jumalaa kaikesta maallisestakin hyvästä. — Nuortukoon siis kirkko jälleen! Pankoon se pois tuomarinkasvot ja hymyilköön kaikille lapsilleen lempeän, rakastavan äidin lailla! Julistakoon se jälleen, kuten ennen suuren uskonpuhdistajan aikana, että kristitty on vapaa! Silloin se on jälleen meidän rakas kirkko, äitimme!
Janne Flykt esitti laulun ja astui alas saarnatuolista Hän oli kalpea voimakkaasta mielenliikutuksesta. Punaiset läikät paloivat hänen poskillaan, ja hänen silmissään oli kuumeinen hehku.
Mutta siitä huolimatta hän oli iloinen. Lumous oli murtunut, ja hän oli jälleen päässyt omille jaloilleen. Hän tunsi pohjan kestävän. Nyt ei kenenkään seurakuntalaisista tarvinnut olla epätietoinen hänen kannastaan. Se oli kertakaikkiaan lausuttu selvästi julki.
Postimestarin rouva astui hänen luokseen. Hän oli vielä kalpeamman ja kärsineemmän näköinen kuin tavallisesti. Janne Flykt luuli, että oli kysymyksessä ensimmäinen "selityksen anto". Mutta siinä hän erehtyi. Postimestarin rouva pyysi häntä vain kahville.
Hän meni tarjoilupöydän luo ja otti kupin. Mutta juodessaan hän teki sen havainnon, että hänen ja kuulijoiden välille oli muodostunut jyrkkä, ylipääsemätön väliseinä. Yksin pormestarin Linda-neitikin, joka soitti Beethovenin sonaatteja, nyökkäsi vain vieraasti eikä tullut puhuttelemaan.
Hän kai ei pitänyt siitä, että musiikista puhuttiin näin julkisesti.
Mutta toinen sisar, Sofia, tuli suoraan hänen luoksensa. Hän hymyili ystävällisesti ja tarttui Janne Flyktiä käteen.
— Kiitoksia, herra pastori! Se oli hyvin hauskaa! Te olitte todellakin rohkea. Minä ihan pelkäsin teidän puolestanne.
Janne Flykt oli iloinen, että oli edes yksi, joka uskalsi antaa hänelle tunnustusta. Hän kiitti lämpimästi.
— Mutta oliko se oikein? Tässä tilaisuudessa?
Pormestarin Sofia katseli häntä vakavasti silmiin.
— Minun vierustoverini, neiti Luukela, kuiskasi minulle esitelmän kestäessä: "Mitä meidän pitää tehdä?" Siihen vastasin minä: "Meidän pitää paljon rukoilla."
Janne Flykt hymyili valoisinta hymyään.
— Niinkö todellakin? Ei, neiti rakas, siinä suhteessa minä en esirukouksia tarvitse.
Pormestarin Sofia punastui hiukan, ojensi kätensä ja vetäytyi saliin, jossa oli ruvettu veisaamaan. Mutta heidän äitinsä, pormestarin rouva, oli toista mieltä. Hän lähestyi Janne Flyktiä ystävällisenä, ja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin kerran monta vuotta sitten, jolloin hän oli luvannut pienelle tähtipojalle viulun:
— Kas niin, pastori! Se oli suoraa puhetta! Siitä minä pidän. Ei pidä kaivaa maahan Jumalan antamia leivisköitä. Joka on saanut soittolahjan se soittaa; joka on huvitettu teatterista, se käy siellä. Mutta — hän taivutti päätään veitikkamaisesti eteenpäin — eiväthän ne mummot semmoista ymmärrä. Niille pitää olla virsiä ja nekin vanhasta virsikirjasta vielä!
Pormestarin rouva nyökäytti päätään ja virkkoi mennessään:
— Pastori tulisi joskus meillekin. Voisimme soittaa yhdessä. Minä olen kyllä vanha, mutta mielelläni minä vielä säestelen. Janne Flykt kiitti, ja pormestarin rouva liiteli pois ylhäisenä ja arvokkaana.
Hetken kuluttua tuli Johanna hänen luoksensa. Hänen poskensa hohtivat, mutta silmät olivat surulliset:
— Voi, Janne rakas! Ne puhuvat kaikki sinusta ja uhkaavat tehdä kanteen piispalle, sopotti hän hätääntyneenä.
— Älä pelkää, ystäväni! Ei siitä mitään tule. Häntä rupesi yht'äkkiä äkkiä kyllästyttämään koko juhlayleisö. Hän halusi päästä pois.
— Johanna, me lähdemme!
— Nytkö jo? Etkö halua kuulla pastori Skarpia?
— En.
Se tuli jyrkästi, melkein tylysti.
He lähtivät. Kukaan ei kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota.
Pihalle tultua näkivät he pastori Skarpin saarnatuolissa Hän oli ihan punainen kasvoiltaan ja huusi jotakin suurella äänellä, viittoen ja huitoen käsillään.
— Vastahyökkäys, lausui Janne Flykt katkerasti. — Ja se tulee tietysti onnistumaan!
Mutta yht'äkkiä äkkiä valtasi hänet poikamainen ilo. Mitä hän välitti vanhojen varisten vaakunnasta! Se ei liikuttanut häntä laisinkaan! Saarnatkoot, pauhatkoot! Hän kulki omaa tietänsä, uskollisena omalle itselleen. Hänen edessänsä oli elämä!
Rukoushuoneen porttikäytävässä Janne Flykt sulki Johannan syliinsä.
— Johanna, rakastatko minua?
Tämä oli aivan tukehtua hänen puserrukseensa ja hätäili:
— Voi … Janne … joku voi nähdä!…
— Älä puhu turhia! Rakastatko minua?
— Rakastan.
Vanhan Skarpin pauhaava ääni häipyi kaukaiseksi kohinaksi, joka tuuditti heidät kauas iäisyyden partaalle. Sitten se äkkiä kajahti lähempää, selvempänä kuin äsken.
Joku oli avannut rukoushuoneen oven, joku, joka meni pois.
Janne Flykt astui morsiamensa kanssa kadulle. Sen kohdalta, melkein maan rajasta kohotti täysikuu suuret, pyöreät kasvonsa, pannen lumipeitteisen kadun välkehtimään hopeassa.
— Johanna, katso! Siinä on meidän tiemme elämään! virkkoi Janne
Flykt, viitaten kuun valaisemaa, autiota katua ylöspäin.
He lähtivät astumaan katua ylös ja poikkesivat ensi kulmauksesta tuomiokirkolle päin.