— Jumala auttaa. Janne Flykt tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän painoi lakin päähänsä ja astui ovelle.

— Hyvästi, herra asessori, ja kiitos siltä, mitä olette minun hyväkseni tehnyt! Hän läähätti kuin hukkuva.

Asessori Tallborgin kasvot kävivät aivan avuttomiksi.

Janne Flykt tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän hyökkäsi ulos. Pimeys löi häntä vasten kasvoja ja hän oli langeta liukkaille porraskiville.

Kello tuomiokirkon tornissa löi juuri kahdeksaa. Sen ääni kiiri yli pienen, talvivaippaansa kääriytyneen kaupungin.

Janne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt vastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.

Hänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin rannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi säikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: "Itä on pappi, itä on pappi!"…

XII

Janne Flykt harhaili kaupungilla ilman päämäärää, Hän ei ajatellut yhtään missä kulki, astui vain eteenpäin katua ylös, toista alas. Oli ruvennut tuiskuttamaan, ja kaduilla puhalsi kylmä viima.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tullut portille.

Pitkän, matalan puurakennuksen yhdestä ikkunasta tuikki valo. Hän tiesi, kenen huone se oli. Siellä istui appivaari papereidensa yli kumartuneena ja laski laskemistaan, löytämättä kuitenkaan mistään pelastuksen reikää.

Janne Flykt siirtyi keskelle katua paremmin nähdäkseen. Aivan oikein. Appivaari istui kumartuneena kirjoituspöytänsä yli. Kuinka hän oli vanhentunut viime viikkoina! Nahka riippui irrallaan hänen ennen niin pyöreillä kasvoillaan, ja tukka oli epäilyttävästä harmaantunut.

Hän mietti jo mennä sisälle auttamaan appivaaria hänen työssään.
Mutta samassa hän muisti oman surkean kohtalonsa.

Kaksi haaksirikkoutunutta: appi ja vävypoika! Molemmat ajelehtimassa tyhjän laudankappaleen varassa elämän myrskyisellä merellä.

— Pois tieltä! Peijakas, mikä tollo siinä seisoo keskellä katua!

Janne Flykt hypähti kiireesti syrjään. Korskuva hevonen, sieraimet renkaina, oli ollut polkea hänet alleen. Kuskipenkillä istui paksu, ajurinturkkiin puettu mies ja sivalsi häntä ruoskalla selkään.

Piispan kuski!

Janne Flyktin poskia poltteli. Siinä ajoi piispa tuomiokapitulin istunnosta lämpimään kotiinsa, ja hänen kuskinsa oli sivaltanut häntä ruoskalla! Hän oli kerran kastanut tuon kuskin lapsen, ja tuolla samalla hevosella oli häntä kyyditty kotiin…

Niin saattoivat ajat muuttua…

Janne Flykt nojautui portinpielustaan. Muistorikas paikka! Tässä he olivat Johannan kanssa yhdessä seisoneet ja haastelleet tulevaisuudesta. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkenut tuon ihanan tytön syliinsä tässä samassa porttikäytävässä! Oi, ne olivat suloisia muistoja, mutta nyt niistä tuntui olevan niin hirveän pitkä aika…

Pihalla kulki joku pimeässä. Aisakello kalahti. Appivaarin renki puuhaili reen ääressä. Pian kai sekin myytäisiin … kahdella pienellä messinkipuitteisella lasi-ikkunalla varustettu kuomureki. He olivat ajaneet sillä kerran Johannan kanssa ulkosatamasta, ja heistä oli ollut hauskaa pienestä kuomunikkunasta katsella kuun valaisemaa, lumipeitteistä merenselkää. Se oli ollut kuin lämpöisten haaveiden kukittama satumaa… Renki kolisteli pihalla, ja Janne Flykt lähti astumaan katua ylöspäin.

Minne hän menisi? Kotiin? Sinne oli hänen velvollisuutensa mennä, mutta vielä hän ei voinut sitä tehdä. Hänen piti saada vähän pohjaa jalkainsa alle. Nyt ajelehti hän vielä kuin haaksirikkoutunut meren ulapalla…

Hän suuntasi kulkunsa tuomiokirkolle. Kello löi juuri yhdeksää, mutta kirkon ikkunoista loistivat valot. Urkujen ääni kantautui pehmeänä ja kaukaisena ulos autiolle kadulle. Mikä toimitus siellä oli? Hän ei ajatellut sitä enempää, vaan lähti kiertämään kirkkoa…

Tuossa he olivat monta vuotta sitten olleet seinärahalla, Lassilan Gideon, Tervon Kalle ja hän. Oi, siitä oli pitkä aika! Eikös silloin piispa ollut sekaantunut heidän leikkiinsä?…

Janne Flykt painoi kädellä polttavaa otsaansa. Hän kuisti kyllä tuon aurinkoisen kesäpäivän.

Mutta oliko se sama piispa, joka tänä iltana oli häneltä riistänyt viran?

Hänestä tuntui mahdottomalta, että se oli sama piispa. Silloin niin lempeä ja nyt ankara kuin Isä-Jumala itse.

Mutta oliko Isä Jumala ankara?…

Janne Flykt katseli taivaalle. Sieltä tuikkivat lempeät ystävälliset tähdet.

Eihän Jumala voinut olla ankara. Se oli vain kuumeinen mielikuva, joka ahdisti häntä: lumivalkeakasvoinen, mustapartainen mies, säkenöivän mustine silmineen, paavin tiaara päässä…

Sehän oli muutamassa kirjassa, erään keskiaikaisen maalarin maalaus.

Jumalahan oli rakkaus…

Oliko todellakin?

Eivätkö tähdet näyttäneet nyt vierailta ja kaukaisilta?…

Ja kirkon kiviseinä oli kylmä kuin jää… Hän painoi päänsä kirkonseinää vasten ja tunsi, kuinka urkujen ääni väreili muurien sisäpuolella.

    "Ain' Jeesus rakkahin,
    Sinussa riipun kiinn"…

Hän erotti sanat aivan selvästi.

Kirkosta kuuluvat sävelet tuudittivat hänet lapsuuden valoisaan maailmaan… Hän istui isoäidin rinnalla ja veisasi. Virsikirjan messinkinen haka oli irtautunut nahkaisesta alustastaan, muodostaen melkein pikkusormen mentävän reiän… Meri-Kustu kulki varpaillaan käytäviä pitkin. Hän piti silmällä länsiristeyksen etelänpuoleista kamiinia. Sehän se oli ainaisena kiusankappaleena… Ei, se ei savunnutkaan tänään! Hän näki selvästi, kuinka sen luukun yläpuoli hehkui punaisena…

Mutta silti paleli häntä niin kovin.

Hän havahtui mietteistään. Kylmä puistatti hänen ruumistaan.

Missä hän oli? Mitenkä hän oli tähän joutunut? Ah! Nyt hän muisti. Hänhän oli pappi ja aikamies. Tuosta äskeisestä oli kulunut jo monta vuotta…

Mutta…

Hän tunsi, kuinka päätä poltti, ja ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri. Ne ajoivat takaa toisiaan kuin villiytyneet henget.

"… kieltää … pappispuvun merkkejä kantamasta…"

Kuka oli kieltänyt? Kuka —?

Hän koetteli kaulaansa. Hänellähän oli liperit kaulassa ja kauhtana yllä.

Mistä hän oikeastaan tuli ja mihin oli matkalla? Oliko hän sairas, vai myöhästynyt…?

Nyt hän sen muisti!

Piispahan se oli kieltänyt äsken … tuomiokapitulissa.

Hänet oli erotettu virasta!

Hänet vakasi uuvuttava raukeus. Rinta tuntui tyhjältä ja ontolta. Se painuisi kokoon ihan tuossa tuokiossa. Oh, oh! … Hän vei kädet niskaan ja rupesi irrottamaan liperien nauhoja. "Saahan nämä ottaa!" hoki hän itsekseen. "Miksi ne eivät jo ottaneet näitä?" Mitä varten ne jättivät tämän hänen tehtäväkseen? … Olisihan tuomiorovasti… Jaa, jaa… Kyllä hän saattoi itsekin, vaikka hän tunsi, että veri pakeni sydämen äärimmäiseen soppeen. Hän oli kuin mies, joka ennen mestauslavalle polvistumistaan viimeisen kerran riisuu takkinsa…

Oh! … tuossa ne olivat, vielä ihan rypistymättömät … juuri vasta silitetyt … Luttisella… Niin, niin… "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella…" Niin, niin ei tarvinnut enää … ei… Hän nojasi kirkonseinää vasten kuin kuoleva. Tuuli heilutteli lipereitä hänen kädessään.

Hetkisen kuluttua hän lähti hoippumaan, liperit kädessä. Hänellä oli vain se tunto, ettei hän saanut niitä enää kaulaansa sitoa…

Hän havahtui siltä, että kirkas valo löi häntä vastaan. Hänen piti oikein siristää silmiään nähdäkseen. Kas noin!… Mikä hänen silmissään oli?

Huoneessa kuhisi valkopukuisia tyttöjä. Ne pysähtyivät yht'äkkiä, katsellen häntä säikähtyneinä.

Mihin hän oli tullut?

Aa … hänelle selveni: tämähän oli sakaristo! Tuolla seisoi Matti-vahtimestari ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Miksikä hän niin tuijotti? Eikö hän tuntenut pastori Janne Flyktiä?

Vanha Skarp tuli kirkosta ja jäi seisomaan kuin naulattuna. Kaikki katsoivat häntä…

Hän yritti ruveta selittämään Skarpille jotakin siihen suuntaan, että "nyt se oli valmis", kun hän samassa tunsi jonkun tarttuvan itseään käsipuolesta ja taluttavan hiljaa ulos.

Se oli Matti-vahtimestari.

— Onko pastori sairas?

Hän tuijotti eteensä vastaamatta mitään.

— Aa, nyt minä ymmärrän! Herra Jumala! Kylläpä olivat!

Ja vanhan vahtimestarin silmistä virtasivat kuumat kyyneleet.

Nuo kyyneleet saivat Janne Flyktin tajuihinsa. Hän ei saattanut milloinkaan nähdä toisen itkevän. Sellaisissa tapauksissa hän tunsi kasvavansa suuremmaksi, voimakkaammaksi. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.

— Älähän itke, Matti! puheli hän ja taputteli vahtimestaria olalle.
— Kyllä minä vielä… Ei kaikki tähän lopu.

Vahtimestari kuivasi kyyneleensä. Hattupäisiä koulutyttöjä kulki heidän ohitsensa, katsellen kummissaan sakariston portailla seisovia miehiä: toinen avopäin, kyynelsilmin, ja toinen kalpeana kuin palttina, papinkaulus kädessä … huulilla rohkaiseva hymy. Se vaikutti peräti omituiselta.

Yht'äkkiä heillekin selvisi. Päät yhteen painautuneina he astuivat portaita alas, sipisten keskenään.

— Minä lähden saattamaan pastoria, sanoi vahtimestari.

— Ei, kiitos! Kyllä minä tästä kotiin osaan.

Hän huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai hänet täyteen tajuntaan.

— Hyvästi, Matti, ja kiitos kaikesta!

Hän pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.

— Flykt, kuule! huudettiin hänen jälkeensä.

Se oli Skarp.

Mutta Janne Flykt ei halunnut jäädä hänen seuraansa, Se olisi voinut saattaa hänet raivoon.

Hän puristi huulet tiukasti yhteen ja astui kirkkopuiston halki kadulle.

Hän silmäsi kelloa tuomiokirkon tornissa. Mitä? Puoli kymmenen jo!
Kauan se Skarp viipyikin konfirmatsiooneissa…

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä koti ja Johanna. Hyvä Jumala! Hän oli harhaillut tuntikausia ympäri kaupunkia, ja sillä aikaa oli Johanna odottanut häntä sydän kurkussa! Hän astui katua eteenpäin pitkin, rivakoin askelin.

Nyt hänellä oli kiire. Tuomiorovastin katukäytävästä loisti tuli.
Siellä oli varmaan vieraita.

Portille hän pysähtyi. Mitä hän sanoisi Johannalle?…

Hän lähti hiipimään porttikäytävää pitkin ja pysähtyi keittiön ikkunan alle. Hän oli kuin varas omalla pihallaan.

— Kuka siellä hiipii?

Tumma hahmo läheni häntä uhkaavana, varsiluuta kädessä.

— Kas! Pastoriko se on? Minä jo halonvarkaaksi epäilin. Eivät anna tuomiorovastin halkopinon olla rauhassa. Pakkaavat viemään ihan väkisin…

Talonmies naurahti ja hävisi pimeälle pihalle.

Ei tainnut Mikkonen vielä tietää…

Hän astui portaille ja nousi raskain askelin ylös. Mutta ihmeellistä: joka askeleella kasvoi hänen tyyneytensä. Muutaman viikon päästä näitä portaita nousisi toinen pappi. Millähän mielellä hän astuisi? Hengellisiä lauluja hyräillen, palatessaan lähetysyhdistyksen ompeluseurasta. Hän ei nyt saattanut hyräillä eikä hän halunnutkaan. Mutta siitä huolimatta nousi hän lujin askelin. Hän tahtoi nousta … elämän korkeita portaita vielä kerran ylös.

Hän avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen lämpö huokui häntä vastaan.

Kodin lämpö! Voi!…

Nyt hän tunsi, että rintaa poltti taas.

Valoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.

— Janne! Rakas Janne!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna hänen rinnoillaan ja itki katketakseen. Hän aavisti, miten oli käynyt.

— Voi, voi! Millä me nyt tulemme toimeen? Hyvä Jumala, voi hyvä
Jumala! Isä, isäkin…!

Nuoren vaimon itku oli sydäntä särkevää, mutta se mursi Janne Flyktin vain hetkeksi. Aivan kuin äsken sakariston portailla hän tunsi nytkin kasvavansa. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.

— Älä, älä, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, älähän nyt!
Pikku Pentti herää … kuule … kuulehan!…

Mutta Johannan itku ei laannut.

— Älä, Johanna, älä…! Mennään sisään, minä kerron. Hän talutti vaimonsa huoneeseen, asetti hänet sohvaan ja riisui päällystakin yltään.

Pöydällä paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan huoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyväisenä ja muhkeana, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä huoli! Olenhan minä vielä."

Mutta Janne Flykt ei välittänyt siitä nyt. Hänen ajatuksensa olivat
Johannassa.

— Älä itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala elää.
Emme me vielä ole hukassa sentään.

Johanna tuijotti eteensä avuttomana. Hän muistutti ruumiillistunutta epätoivoa.

— Kyllä se on vaikeaa. Isäkin niin avuttomassa tilassa. Hän puhkesi uudelleen kyyneleihin.

Janne Flykt istui hänen viereensä.

— Emme me saa epätoivoon joutua, puheli hän tyynnyttäen. — Nyt jos koskaan kysytään, uskallammeko me kaksi lähteä elämän tuntemattomia teitä kulkemaan. Hyvähän on elää, kun on turvattu tulevaisuus, mutta tyhjin käsin, Johanna, tyhjin käsin, siinä kysytään uskoa … ja rohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa lähteä tyhjin käsin! Ja minä tunnen, Johanna, että minä uskallan. Tänä hetkenä tunnen sen. — Ne veivät minulta tuomiokirkon, mutta Jumala jäi.

Hän sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

— Katsopas, ne ottivat pois nämä — hän osoitti tyhjää papinkauluksen sijaa — mutta Jumala jäi … ja sinä … Johanna, ja pikku Pentti. Minähän olen rikas vielä.

Johanna tyyntyi vähitellen: Janne oli aina ollut niin ihmeellinen.

— Kyllähän täytyy … mutta kun isku seuraa toistaan … ensin isä ja sitten sinä … mutta — silmiin nousivat taas kyyneleet — täytyy kai … täytyy.

— Se on oikea sana, Johanna.

Janne Flykt suuteli kyyneleitä vaimonsa silmistä.

— Me olemme nuoria … ja terveitä. Me jaksamme vielä. Ajattelepa, jos olisimme vanhoja… Meille kuuluu elämä … kaiken uhallakin.

Janne Flykt nousi ja otti esiin sellonsa. Nyt hän soittaisi, vaikka sydän verta vuotaisi, soittaisi Johannalle.

    "Niin musta taivas kauttaaltaan.
    Yks tähtönen vain loistaa.
    Se tuikkii mulle ikkunaan
    ja valaa sieluun lohtuaan:
    Sun uskos esteet poistaa!…"

Se oli säkeistö runosta, jonka hän oli kerran Johanille lähettänyt — tilapäistuote vain, mutta hän oli säveltänyt sen, koska Johanna oli pyytänyt sitä. Tämän mielestä oli sanoissa niiden alakuloisuudesta huolimatta niin ehdoton varmuus.

Ja niin olikin.

Sävel ainakin tulkitsi niin. Varsinkin kahdessa viimeisessä säkeessä. Niistä huokui horjumaton uskallus elämään, uskallus, joka kiipesi yli kaikkien esteiden, kaikista suruista ja pettymyksistä huolimatta.

    "Se tuikkii mulle ikkunaan
    ja valaa sieluun lohtuaan:
    Sun uskos esteet poistaa!…"

— Sinä aavistit sen, Janne, silloin … tuona iltana…?

— Niin kai…

— Ja nyt on aavistuksesi käynyt toteen.

— Niin. Jumala kai lähettää aavistuksetkin, että voisimme varustautua pahan päivän varalle.

* * * * *

Tuomiokirkon tornissa löi kello kahtatoista. Ne olivat kuin jäähyväislyöntejä nuorelle papille, joka oli pyytänyt tuoda elämää sen vanhojen muurien sisälle. Tuntui, kuin olisi tuomiokirkkokin käsittänyt, mitä oli tapahtunut. "Jää hyväst'! Jää hyväst'!" soitti kello, ja sen äänessä väreili kokonainen maailma kaipausta.

Janne Flykt istui pöytänsä ääressä ja kuunteli. Hän ymmärsi kellon valituksen. Syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan.

Kaikki oli lopussa…

Hän silmäsi ympärilleen hiljaisessa huoneessa.

Kolme onnellista vuotta hän oli näiden seinien sisällä viettänyt. Ja nyt tänne muuttaisi toinen … vieras.

Tuntui kuin olisivat seinätkin nousseet vastarintaan sen vääryyden johdosta, joka hänelle oli tapahtunut.

Mutta se ei ollut unta, vaan kolkkoa todellisuutta: hänen täytyi muuttaa.

Viereisessä huoneessa valitti Johanna unissaan. Raukka oli mennyt levolle lohdutettuna kuin pieni tyttö, jolle särkyneen nuken sijasta oli luvattu uusi.

Janne Flyktin silmiin kohosivat kyyneleet. Nyt saivat vapaina virrata, kun näkijänä oli vain hiljainen yö…

Hän istui kauan. Kello tuomiokirkon tornissa löi yhtä, mutta hän istui yhä vain.

Hän havahtui siitä, että lamppu rupesi himmenemään. Siitä oli öljy loppunut.

Jaa, jaa … Elämä uhkasi loppua, mutta se ei saanut loppua! Hän,
Janne Flykt, pitäisi siitä kiinni henkensä uhallakin.

Hän kääntyi tuolissaan ja hänen silmänsä sattuivat Napoleonin kuvaan flyygelin yläpuolella.

Napoleon Fontainebleaussa!

Siinä istui hyljätty keisari valtakuntansa menettäneenä. Hänkin oli menettänyt valtakuntansa: virkansa … tuomiokirkon … rakkaaksi käyneen sananjulistustyönsä.

Kantimesta irroitettu sapeli pöydällä … ja katse niin epätoivoisen synkkä…

Mutta vielä kerran ripustettaisiin sapeli vyölle! Vielä kerran se heiluisi sankarin kädessä kirkkaana … välkähtelevänä!…

Satapäiväinen 'keisarikunta!

Janne Flyktin pää painui rinnalle.

Niinkö hänenkin kävisi! Lyhyt, hetken menestys vielä ja sitten…
Oliko tämä lopun alkua?

Ei! Hän tahtoi voittaa valtakuntansa takaisin. Joskaan hän ei saisi sitä enää samassa muodossa kuin ennen, tahtoi hän sen voittaa sittenkin: elämän, itse elämän… sykkivän, lämpimän elämän!

Hän tunsi, että kamppailu tulisi olemaan raskas.

Kestäisikö hän?… Niin … kestäisikö hän todella?

Jumala sen tiesi.

Mutta yrittää hän ainakin tahtoi.

Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin riisui kauhtanan yltään, tuntui hänestä, että yksi osa hänen elämästään oli päättynyt.

KOLMAS OSA

I

Pienen piispankaupungin asemalta lähti juna nytkyttelemään etelää kohti.

Kolmannen luokan vaunun portailla seisoi nuori, kalpea mies, kainalossa harmaja hurstipussi, josta pisti esiin viulunkaula ja jousi. Kulunut takki oli lyhyt ja ahdas, Hädintuskin sopi se kiinni rinnan kohdalta. Housut olivat vähän liian lyhyet, paljastaen parsittujen sukkien peittämät ohuet nilkat. Hän pudisti kättään asemasillalla seisovalle nuorelle naiselle, joka piteli kädestä pientä, viisivuotiasta poikaa. Vapaalla kädellä tämä heilautti tuontuostakin nenäliinaa, vieden sen välillä kasvoilleen kuivatakseen kyyneleitään.

— Hyvästi!

Nuori, kalpea mies lausui sen hiljaa. Junan jyskytyksestäkään huolimatta se ei olisi enää kuulunut.

Nyt hävisi asemarakennus, ja juna huristi tavaramakasiinien ohi.
Jauhoisia työmiehiä hääri makasiinin laiturilla jauhovaunuja purkaen.

Janne Flykt puristi viulua kainaloonsa ja katseli ohitsekiitäviä taloja.

Laita!

Pienten talojen edustalla löivät poikaset seinärahaa. Kallion Pikku-Matin talon seinustalla niitä kihisi kuin muurahaisia. Siinähän olivatkin kimmoisimmat hirret. Hän tiesi sen kokemuksesta… Mutta Leinosen Konstan rakennuttama kaksikerroksinen uusi talo, jossa alakerros oli tiilistä, vaikutti kuin ilmestys Laidan matalain mökkien keskellä. Konsta oli varoittunut viime vuosina. Hänestä oli tullut työnjohtaja ja ensimmäiseksi merkiksi muuttuneesta asemastaan hän oli rakennuttanut uuden talon vanhan ränstyneen tilalle.

Tuolla jäi isoäidin talo! Hän erotti vielä ikkunan, jonka alla oli turvepenkki…

Nyt asui siinä toinen, sillä isoäiti oli kuollut viime talvena.

Tuomiokirkon valkoinen torni näkyi kauas. Se kohosi korkeana ja majesteetillisena matalain taloryhmäin keskeltä. Se viittoi hänelle jäähyväisiä, hänelle, entiselle papilleen…

Nyt jäi sekin. Viimeinen merkki pienestä piispankaupungista hävisi.

Janne Flykt painoi hatun syvemmälle ja astui vaunuun. Se oli täynnä tupakansavua ja kaupungista palailevia lähiseudun maalaisia.

Hän nosti viulun hyllylle ja istahti kapealle ovisuupenkille.

Maalaiset juttelivat isolla äänellä. Eräs heistä oli avannut eväslaukkunsa ja ruvennut syömään.

— Mistä ostit lankoja? kysyi leveäharteinen, punakkakasvoinen isäntä, osoittaen naapurin eväslaukusta näkyviä lankavyyhtiä.

— Lummilta… Meni se Ruusluntikin konkurssiin… Siellä oli ennen hyvät langat.

Janne Flykt teroitti kuuloaan. Ukot juttelivat hänen apestaan.

— Ei sitä olisi uskonut, — virkkoi aterioiva, suu täynnä ruokaa — että sellaiset kauppahuoneet kaatuisivat. Mutta näkyvät kaatuvan…

— Joo. Ei niiden kaupungin porvarien varallisuutta tiedä. Isoisesti elävät … komeasti ja ylellisesti, kunnes tulevat vasaramarkkinat ja tekevät lopun kaikesta.

— Joo, niinhän se…

— Senkö vävypojan ne erottivat papinvirasta? yhtyi puheeseen kolmas,
Janne Flyktiin selin istuva mies.

— Sen… Kuului olleen hyvä pappi, mutta maailmaan liiaksi taipuvainen.

— Mitenkä se niin … pappi?

— Tiesi hänet… Tansseissa kuuluu soitelleen … pelimannina … ja sitä ei konsistoriumi hyväksynyt.

— Eihän se sellaista…

Janne Flykt ei halunnut kuulla enempää. Häntä hävetti ja suututti.
Hän painautui nurkkaukseensa ja oli nukkuvinaan.

Punakkakasvoinen isäntä katseli häntä, muitta ei näyttänyt tuntevan.

Mistäpä hän kaikki kuljeksivat soittoniekat tuntisi…

Niin … hän oli nyt matkalla maailmalle, kierrelläkseen siellä ympäri kuljeksivana soittoniekkana ja ansaitakseen edes siten jonkin suupalan kotiin jääneille rakkaille raukoilleen.

Kaksi vuotta oli kulunut hänen virasta erottamisestaan. Ja kirjavaa oli elämä ollut tuona aikana. Muutettuaan pappilasta hän oli aluksi koettanut elättää perhettään soittotuntien antamisella. Mutta siitä oli ollut luovuttava. Se vei vain aikaa, tuottamatta silti riittävää toimeentuloa. Huonekaluja oli jo täytynyt ruveta myymään.

Sitäkään ei ollut sentään saattanut loppumattomiin tehdä. Hän näki, että koti hävisi hiljalleen mutta varmasti. Silloin — juuri mustimman epätoivon aikana — oli tullut pelastus: hän oli saanut paikan Veljekset Karstenin konttorissa. Työ siellä oli ensin luonnistanut hyvin, vaikk'ei hänellä alussa ollut kirjanpidosta aavistustakaan. Nopeasti hän oli siihen kuitenkin perehtynyt, ja tulevaisuus oli hymyillyt jälleen.

Mutta sitten oli tapahtunut onnettomuus. Muutamana päivänä, jolloin oli suoritettu tilinpäätöstä ja koko konttorihenkilökunta tehnyt kuumeentapaista työtä, se oli sattunut. Hänellä oli ollut suuri tilikirja avoinna edessään ja siinä laskiessaan olivat ajatukset lähteneet omille retkilleen. Eräs sävel, jota hän koko aamupäivän oli koettanut vangita, oli yht'äkkiä sukeltanut ilmielävänä mieleen. Se oli ollut nuorisoseura "Taimen" vuosijuhlaan tilattu sekakuorosävellys, jota hän koko aamupäivän oli miettinyt kiireisen työn lomassa. Hän ei halunnut päästää säveltä karkuun, vaan päätti siepata sen suoraan lennosta. Ajatuksissaan ja iloisena onnistumisesta hän ei ollut yhtään muistanut edessäolevaa työtänsä, vaan oli piirtänyt nuottiasteikon tilikirjan reunaan ja merkinnyt sävelen siihen. Onnettomuudeksi oli konttoripäällikkö sattunut juuri sillä hetkellä kurkistamaan hänen olkapäänsä yli ja kohtaus oli ollut valmis. "Mitä te teette? Sotkette tilikirjan tuolla tavoin!" — Hän oli ollut kuin pilvistä pudonnut ja huomannut liian myöhään ajattelemattomuutensa. "Semmoisia konttoristeja me emme tarvitse!" Seuraavana päivänä hänet oli sanottu irti, ja paikka oli mennyt.

Silloin hänen oli täytynyt polttaa kaikki sillat takanaan. Mitäpä hän enää olisi ruvennut tapailemaan käytännöllisestä elämästä kiinni, kun se ei kuitenkaan pysynyt hänen otteessaan. Ei, hänen oli täytynyt heittää irti, sillä hän oli huomannut tulleensa siihen kokonaan mahdottomaksi. Hän oli ollut kuin autiolle saarelle jätetty mies, joka katselee, kuinka viimeinen laiva poistuu hänen luotansa. Ja hänet oli vallannut synkkä epätoivo.

Mutta hänelle oli käynyt kuin Vapahtajalle Getsemanessa: kun tuska oli suurin ja epätoivo mustin, tuli enkeli taivaasta ja lohdutti häntä: "Mitä suret ja makaat tuskissasi? Katso sydämeesi! Siellä soi sävelten maailma! Nouse ja lähde, sillä sinulla on monta veljeä, jotka kaipaavat lohdutusta."

Silloin oli hänelle kirkastunut elämä uudessa valossa. Hän oli saanut voimaa arvioida uudelleen kaikki sen arvot. Kaikki ei ollut vielä menetetty, kun oli jälellä musiikki. Ja ihmislasten joukossa oli monta, jotka kaipasivat lohdutusta.

Hän oli nähnyt tien avoimena edessään: kuljeksivan soittoniekan kutsumuksen. Siinä oli hänen mielestään jotakin apostolista ja pyhää. Hänen ihanteekseen oli tullut pappi, joka saarnasi viulullaan…

Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut omituiseksi. Mutta mitäpä siitä. Hän oli vain iloinen, nähdessään uuden salaperäisen maan kaukaa häämöittävän. Hän tunsi sydämessään väkevän halun lähteä sinne — purjehtia yli suuren, myrskyäväni meren. Kerran hän saisi laskea jalkansa uuden maan rantaan ja herätä näkemään ympärillään oudon, ihmeellisen maailman, jolle ihmisrinnassa asuva luova voima oli sanonut: "Tulkoon valkeus!"…

Janne Flyktin kalpeita kasvoja valaisi hymy. Häntä ei häirinnyt junan synnyttämä jyrinä eikä matkatovereiden korkeaääninen puhelu.

Säveltäjä! Niin, se hänestä piti tulla! Ja hän tunsi, että hänestä se tulisi. Hänen sielunsa oli kirkastettu kärsimysten ahjossa. Nyt hän panisi sen soimaan heleänä, kirkkaana, vapauttavana… Ja maailma kuuntelisi…

Hänellä oli jo pitemmän aikaa väikkynyt mielessä suurenmoinen sinfonia-aihe. Hän tahtoi pukea tuomiokirkon kaipauksen säveliin. Hän tahtoi paljastaa maailmalle vanhan temppelin sydämen, joka kaipasi lämpöä ja elämää…

Mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä pystynyt siihen. Hänen tarvitsi koota voimiaan. Hänen piti itse saada kokea eron katkeruutta ja kaipauksen epätoivoista tuskaa. Sitten … sitten hän virittäisi harppunsa ja laulaisi! Ja maailma kuuntelisi…

Vain pari kertaa konttoristinpaikan menettämisen jälkeen hän oli vielä hairahtunut hakemaan jotakin tointa. Hän oli ajatellut kansakoulunopettajan virkaa. "Tottakai nyt papilla pitää olla mahdollisuuksia elättää itsensä ja perheensä muullakin alalla kuin pappina!" oli eräs rouva kerran lausunut Johannalle. "Onhan niitä kansakoulunopettajan virkoja ja sen semmoisia!"

Hän oli mennyt johtokunnan puheenjohtajan, postimestari Lentzin luo. "Kuinka te voitte toimia kansakoulunopettajana, te, jonka tuomiokapituli on erottanut virasta harhaoppisuuden vuoksi? Eikä meillä ole tuntiopettajan paikkoja."

Se oli selvää. Hän oli katunut, että oli antanut ystävällisen rouvan huomautuksen liiaksi vaikuttaa itseensä. Saamattomuutta! … Se oli niin helppo sanoa…

Toisen kerran hän oli astellut lääninhallitukseen, maaherran puheille.

"Onko pastorilla ehkä jokin juriidinen tutkinto?" "Ei, ikävä kyllä." "No sitten te ette voi saada nimismiehenvirkoja. Meillä on kameraalitutkinnon suorittaneita enemmän kuin tarpeeksi?" "No, mutta kirjanpitäjän apulaiseksi?" "Tjaah!" Maaherra von Toll oli kohautellut hartioitaan. Hänen epäonnistumisensa Veljekset Karstenilla oli yleisesti tunnettu.

"Ei Kirkko-Jannesta ole muuksi kuin papiksi, mutta sitäkään virkaa hän ei osannut pitää!"

Näin kuului pienen piispankaupungin kylmä tuomio.

Mutta — hänpä näyttäisi maailmalle ja ennenkaikkea pienelle piispankaupungille, että hänestä oli muuksikin. Tulisi vielä päivä, jolloin "Kirkko-Jannen" nimi olisi kaikkien huulilla. Hän tuottaisi syntymäkaupungilleen vielä kunniaa! Köyhä, kiertävä viulunsoittaja olisi kerran palaava voittajana. Ja silloin ymmärtäisivät ihmiset, että hänen juuri olisi pitänyt saada kappaa ja kaulusta kantaa…

Tuomiokirkko!… Kuinka hän tulisi sitä kaipaamaan! Tällä hetkellä hän tunsi, että vanha temppeli oli hänen sydämensä aarre. Hän ei voinut selittää itselleen, kuinka se sellaiseksi oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan. Hän tyytyi vain siihen, että sai ajatella sitä, muistella sitä, seisoa hengessä sen saarnatuolissa Vapahtajaa kirkastajassa, taikka messuta "Gloriaa" sen kukitetun alttarin ääressä…

Tuomiokirkon menetys oli ollut hänelle raskain isku. Hän oli ajatellut sitä melkein enemmän kuin virasta erottamistaan. Hän oli ollut kuin mies, jonka oli täytynyt iäksi erota rakastamastaan naisesta. Eikä ihme, sillä olihan hän rakastanut tuomiokirkkoa pikkupoikasesta saakka. Suloisimmat lapsuudenmuistot liittyivät siihen Hän oli kasvanut sen pyhässä ilmapiirissä. Hänelle oli ollut rakasta jo tuon vanhan temppelin omituisesti ummehtunut, liikkumaton ilma, jonka urkujen sävelet panivat niin ihmeellisesti väreilemään. Se oli kuin täynnä satoja vuosia sitten kuihtuneiden kukkien lemua, johon sekaantui katolisena aikana kirkossa leijailleen pyhänsavun tuoksu. Siinä ilmassa oli jotakin vanhaa, mutta samalla niin tuoretta ja virkistävää. Poikasena hän oli kuvitellutkin, että taivaan sali tuoksui juuri samanlaiselta, ja se oli herättänyt hänen lapsenmielessään omituisen, pyhän hartauden: hän oli tuntenut Jumalan läheisyyden…

Ja nyt … nyt täytyi hänen pois…

Virasta erottamisien jälkeenkin hän oli käynyt tuomiokirkossa melkein joka sunnuntai. Hän ei ollut välittänyt ihmisten arvostelevista katseista. Hän oli istunut paikallaan ja antautunut urkujen sävelten vietäväksi…

Nyt … nyt hän tunsi eron katkeruuden.

Mutta — mitäpä siitä. Vaikka hän oli menettänytkin tuomiokirkon jouduttuaan papinvirasta pois, aikoi hän voittaa sen itselleen takaisin — sävelten avulla. Hän rakentaisi sillan itsensä ja rakkaaksi käyneen temppelin välille, ja sitä siltaa myöten kulkisivat hänen kaipaavat ajatuksensa maailmalta vanhan tuomiokirkon luo. Hänestä tulisi temppelin tulkki, sen vuossataisten, mykkien ajatusten selittäjä. Hän kirvoittaisi vanhan tuomiokirkon kauan kestäneestä lumouksesta, kuten ritari kuninkaantyttären "Prinsessa Ruususen" sadussa.

Ja sen hän tekisi sävelillään…

Äskeinen maalainen oli lopettanut syöntinsä ja siirtynyt tupakoimaan
Janne Flyktiä vastapäätä olevalle penkille.

Hänellä oli nähtävästi halu ruveta juttelemaan aito maalaiseen tapaan vastapäätä istujan kanssa. Janne Flykt huomasi sen ja sulkeutui kuoreensa. Hänellä ei ollut nyt halua ruveta puheille kenenkään kanssa.

Maalaisisännällä oli pulskat pieksusaappaat ja kotikutoinen puku. Janne Flykt ajatteli omia mataloita kenkiään. Niillä oli vaikea tulla toimeen talvella, ja nyt oli jo syyskesä.

Maalaisisäntä veteli savuja. Vastapäätä istujan kädet olivat kovin valkoiset. Niillä ei oltu paljon työtä tehty. No niin, soittoniekka, joka elätteli itseään mukavammin kuin muut… Mikä lienee … muukalainen.

— Oletteko suomalainen? kysäisi hän äkkiä.

Janne Flykt ei vastannut. Häntä häiritsi vieraan tunkeilevaisuus.

— Kan te taala venska?

Isäntä pani ainoan ruotsinsa, mutta sai vastaukseksi surullisen päänpudistuksen.

Mikä lienee … saksalainen…

Hän jätti toverinsa rauhaan, ja tämä huokasi helpotuksesta.

Lähestyttiin asemaa. Juna hiljensi vauhtia. Hetken kuluttua se pysähtyi pienelle Pesiön asemalle.

Maalaisisäntä tuprutteli piippuaan, katsellen asemalla liikkuvaa väkeä. Yht'äkkiä hän virkahti:

— Täälläpä näkyy olevan piispakin…

Janne Flykt säpsähti. Hän kumartui huolettoman näköisenä eteenpäin ja silmäsi ulos.

Siinä seisoi piispa ja jutteli Pesiön kirkkoherran kanssa. Piispa näytti olevan hyvällä tuulella, koskapa Boman nauroi niin, että madonsyömät hampaat näkyivät.

— Mitähän se piispa nyt täällä?

Toisetkin maalaiset olivat siirtyneet ikkunaan tekemään huomioitaan.

— Eikö liene tarkastus…

— Vanhaksi on äijä jo käynyt…

— Vanhaksi…

— Virka painaa.

— No ei tuon nyt luulisi…

— Tiesi hänet…

Pesiön Boman otti piispan kapsäkin ja lähti kantamaan sitä asemahuoneeseen. Notario seurasi perässä, kiikuttaen toista kapsäkkiä.

Juna vihelsi, ja sinne jäi piispa notarioineen. Maalaiset siirtyivät omalle penkilleen, ja Janne Flykt sai häiritsemättä kehrätä ajatuksiaan.

Kun Jumala nyt auttaisi häntä saamaan jotakin kokoon. Kuljeksivan soittoniekan asema ei ollut sentään kehuttava. Joku viskasi armosta lantin, jos sattui. Useasti sai kai lähteä ilman, vieläpä pois ajettuna.

Maailma oli kova ja kylmä.

Juna takoi ja ryski. Vaunu heilahteli käänteissä kelpo lailla.

Missä oli nyt Vapahtaja?

Tässä kulki yksi hänen palvelijoistaan köyhänä, melkein keppikerjäläisenä anelemaan leipäänsä vierasten ovilta. Mutta välittikö Vapahtaja siitä?

Janne Flyktistä tuntui, että Vapahtaja oli siellä, missä ihmiset elivät huolettomissa oloissa. Varmaankin hän nyt istui piispan ja kirkkoherra Bomanin seurassa Pesiön pappilan hienossa ruokapöydässä…

Mutta Vapahtajahan oli itse ollut köyhä ja halveksittu. Eikä hän ollut kertaakaan lausunut köyhästä kovaa sanaa. Pikemminkin rikkaista ja kylläisistä.

Janne Flykt muisti, kuinka juuri tuo piirre evankeliumeissa oli erikoisemmin liikuttanut häntä.

Vapahtaja oli häntä tukeva ja auttava. Vapahtaja ymmärsi hänen tilansa.

Janne Flykt tunsi omituista liikutusta. Hän oli viime aikoina ollut vähällä menettää uskonsa. Elämän traagillinen todellisuus kiskaisi hänet kaikesta huolimatta toisinaan alas kuvittelun ihmeellisestä maailmasta. Ja silloin hän heräsi aina kolkkoon todellisuuteen: köyhä, virkaheitto pappi, jonka kaikki olivat hylänneet! — Mutta sellaisina hetkinä oli hän hukkuvan lailla ponnistellut aina Vapahtajan luo, pelko ja vavistus sydämessä, että Vapahtaja olisi muuttunut muodoltaan, tullut lempeästä, ihmisystävällisestä miehestä taivaan ankarakatseiseksi tuomariksi. Mutta — kuinka suuri oli hänen ilonsa ollut, kun hän oli tavannut Vapahtajan muuttumattomana: sama ääni … sama ystävällinen kädenpuristus … samat tuskaa ja kaipausta täynnä olevat silmät … sama surunvoittoinen hymy huulilla… "Älä pelkää! Sinä olet minun!" Oi, hän oli saanut uudelleen lohtua raadeltuun sieluunsa ja päässyt takaisin kuvittelun ihanaan maailmaan, Vapahtajan lempeä, kirkas kuva mukanaan… Niin … Vapahtaja ei hylkäisi "kiertävää saarnaajaa", joka kuljeskelisi pihalta toiselle ja soittaisi, soittaisi oman elämänsä suruja … mutta samalla sitä rauhaa ja iloa, jonka synnytti usko tuohon ainoaan todelliseen. Ihmiseen … ihanimpaan ihmisten lasten keskuudessa…

Tuli taas asema. Maalaiset nousivat junasta. Janne Flykt jäi yksin vaununosastoon mietteineen.

* * * * *

Iltapäivällä nousi muutamalta Etelä-Pohjanmaan asemalta junaan kaksi pappia, lihavia, harmaapäisiä miehiä. Jo ulkomuodosta heidät tunsi hengellisen viran haltijoiksi. He istuivat toiselle puolen käytävää, jotenka Janne Flykt saattoi helposti seurata heidän keskusteluaan.

— Jaa. Sinutkin tapaa yht'äkkiä. Miksi et pappilassa käynyt?

— Ei ollut aikaa, veli hyvä. Kävin tervehtimässä muuatta vaimoni sukulaista. Meillä on perintöriita.

— Aa! Kyllä tiedän … Kaapela! … Siinä on isot summat kyseessä.

— Viisikymmentätuhatta markkaa.

Ja sinun vaimosi on perillinen?

— Ainoa … lain mukaan.

Sisarpuoli, joka on hoitanut vanhuksen taloutta, on eri isää.

— Niin … Kaapela oli vanhapoika…

Papit panivat tupakaksi. Junan jyrinän vuoksi ei Janne Flykt erottanut heidän keskusteluaan, joka kaikesta päättäen yhä koski perintöasiaa.

Junan jyrinä heikkeni hiukan, ja Janne Flykt saattoi jälleen seurata keskustelua.

— Kuka sinulla on apulaisena?

— Pastori… Janne Flykt ei erottanut nimeä.

— Minkälainen on miehekseen?

— Mikäpäs siinä… Vähän uudenaikainen. Pakkoa moitiskelemaan kirkkoa ahdasmielisyydestä.

— Uusi Janne Flykt!

— Melkein. Puuttuu vain viulunsoitto, niin olisi valmis pelimanni nuorisoseuran tanssi-iltamiin.

Toveri nauroi, tuollaista vanhan miehen hyväntahtoista, velttoa naurua.

— Se on kummaa, kun ne nuoret papit ovat semmoisia. Ei minun nuoruuteni aikana saanut arvostella edes piispaa taikka tuomiokapitulia. Korvilleen siitä sai!

— Joo. Se oli eri aikaa. Laittomuus … anomia … katsohan, veli, siitähän Raamattukin puhuu.

Juna huristi rautasillan yli, jonka aikana virkaveljet vaikenivat.
Toinen nousi ja otti kapsäkkinsä.

— Jaa … sinä jäät tähän?

— Joo. Pitää käydä vanhaa Strömiä tervehtimässä…

— Vieläkö Ström tarjoaa totia vierailleen?

— Vielä toki! Siinä pappilassa seurataan vielä vanhoja hyviä traditsiooneja.

— Heh, heh! Sano terveisiä!

— Kiitos, kiitos!

Toverukset erosivat, ja perinnönsaaja jäi yksin.

Janne Flykt vaipui mietteisiinsä. Hän oli tunnettu kautta maan. Vieläkin, kahden vuoden kuluttua, puhuttiin hänestä kuin pahantekijästä. Siitä syystä vain, että hän oli pysynyt vakaumukselleen uskollisena.

Olisi surullista, jos hänet tunnettaisiin. Hänen passissaankin oli hänen oikea nimensä. Luonnollisesti. Mutta ikävä olisi, jos ei entisyys pysyisi salassa.

Mitä tekemistä oli maailmalla hänen entisyytensä kanssa? Millä oikeudella sitä tahdottiin penkoa? Niinkuin se olisi paha. Ei, kyllä se kestäisi päivänvalon. Mutta ihmiset olivat nyt kerta kaikkiaan sellaisia…

Juna vihelsi. Saavuttiin päivämatkan päähän. Janne Flykt otti viulunsa ja siirtyi vaunun toiseen päähän, ollakseen lähempänä asemaa.

Muutamia työmiehiä istui korttia pelaamassa. He kiroilivat junaa, jonka matka loppui liian aikaiseen. Se olisi heidän mielestään saanut ajaa vähän hitaammin. Olisivathan he silloin kerinneet pelinsä loppuun.

— Hei, mies, myy viulusi! kehoitti muuan pelitovereista tukkiessaan kortteja taskuunsa.

Janne Flykt ei vastannut.

— Saat kymmenen markkaa.

Kymmenen markkaa! Hänen cremonalaisestaan, joka oli maksanut hyvän joukon toistatuhatta!

Samassa juna pysähtyi.

Miehet rähisivät ja kiroilivat, kokoillen kapistuksiaan. Heitä harmitti vieläkin keskeytynyt peli.

Syntyi pieni tungos. Janne Flykt koetti varoa viuluaan, mutta sattuikin vahingossa tölmäisemään sillä äskeistä kortinlyöjää leukaan.

— Pirun hurstipussi!

Mies loi häneen murhaavan katseen.

— Anteeksi! … sopersi Janne Flykt hämillään.

— Paina menemään! Näethän, että on jo rakoa… Kortinpelaaja työnsi häntä selkään, niin että hän oli suistua silmälleen asemasillalle.

II

Muhkean kivimuurin ahtaalla pihalla soitti Janne Flykt hartaana, antaumuksella, niinkuin soittaa ainoastaan tosi taiteilija. Hänen suurten silmäinsä katse oli kääntynyt sisäänpäin tavalla, joka muistutti mietteisiinsä vajonnutta tutkijaa. Itse asiassa Janne Flykt tutkistelikin soittaessaan, tutkisteli omaa elämäänsä sellaisena kuin hän sen näki takanaan ja edessäpäin. Sävelet kuljettivat häntä ympäri sisäisen näkemyksen maailmassa. Ne auttoivat vaikeiden paikkojen yli, sovittivat ristiriitoja, loivat aurinkoisen valon hänen elämänsä autioon yksinäisyyteen. Ne saivat kukkia kasvamaan hiekka-aavikonkin, johon kulkijan jalka upposi nilkkaa myöten, ja varjoisista lehdoista ne loivat Eedenin puutarhoja, joissa rakkaat muistot viihtyivät.

Hän oli laihtunut. Nenä oli käynyt ohuemmaksi ja silmät vajonneet syvempään. Hieno täysparta, joka leuan päässä jakautui somasti kahtia, oli suuresti muuttanut hänen ulkomuotoaan. Mutta hänen kasvonsa olivat papillisen vakavat. Ne antoivat ahtaalle täkille ja vanhoille housuille melkein pyhäpuvun leiman. Ainoastaan kuluneet puolikengät muistuttivat kiertelevää soittoniekkaa. Niiden kantoja olivat liian monet epäystävälliset katukivet kuluttaneet.

Kiertävä saarnaaja, jonka saarnatuolin muodostivat talojen pihat.

Pappeudestaan ei Janne Flykt ollut luopunut, vaikka kappa ja kaulus eivät enää palvelleetkaan sen ulkonaisina tunnusmerkkeinä. Omasta mielestään hän oli edelleenkin pappi. Hän saarnasi viulullaan.

Ainoastaan kirkko vaihtui muutamia kymmeniä kertoja päivässä. Laitakaupungin pienet, likaiset pihat olivat "kappeleita", keskikaupungin asfalttipeitteiset taas "tuomiokirkkoja". Kuulijoista riippui, kummatko muodostuivat hauskemmiksi, kappelitko vai tuomiokirkot. Tavallisesti vallitsi hartaampi kirkkotunnelma edellisissä. Niiden asukkaat olivat herkempiä, vastaanottavaisempia; Heidän maailmankatsomuksensa oli usein valoisampi kuin kivimuurien elämään kyllästyneiden ihmisten. Mutta oli poikkeuksiakin. Välistä saattoi "tuomiokirkosta" muodostua kerrassaan suurenmoinen, jos talo oli siisti ja ihmiset ymmärtäväisiä. Silloin oli kuulijoita melkein joka ikkunassa, ja ystävällisten päännyökkäysten saattamina lenteli rahoja hänen ympärilleen. Antajain hymyilevät kasvot sekoittivat omituisesti sen kirvelevän tunteen, jonka rahojen poimiminen kappaleen loputtua synnytti. Eihän hän voinut vaatia, että ihmiset yläkerroksista olisivat vaivautuneet hänen luoksensa alas pihalle.

Hänen ohjelmistonsa oli läpeensä vakava. Tanssikappaleita hän ei soittanut kuin pyynnöstä. Minkäpä vuoksi hän olisi niitä soittanut? Hänen omassa elämässään oli surullisia muistoja liian runsaasti. Hän ei saattanut teeskennellä turhanpäiväistä iloa. Hän tahtoi päinvastoin opettaa kuulijansakin vakavasti ajattelemaan.

Senpä vuoksi hänen apostoleitaan olivatkin Händel, Bach ja Beethoven. Tämän pyhän kolminaisuuden hän lähetti saarnamatkoille, ja se täyttikin uskollisesti tehtävänsä.

Hän aloitti tavallisesti Händelin "Largolla". Se muodosti juhlallisen alkusoiton, jonka aikana kuulijat saivat valmistautua varsinaiseen jumalanpalvelukseen. Sen muodostivat Bachin sävellykset.

Janne Flykt soitteli sekaisin preluudeja ja fuugia, pisti väliin osan jostakin kirkkokantaatista ja helähdytti ykskaks ilmoille kappaleen itse pääsiäisjuhlaoratooriosta. Musiikintuntija saattoi kyllä todeta, ettei viulu ollut paikallaan Bachin esittämisessä. Se olisi vaatinut urkuja. Mutta soitossa oli sellainen sydämellinen tenho, se suoritettiin sellaisella antaumuksella, että arvostelu unohtui. Ja kun lopuksi kajahti ilmoille joku Beethovenin viulukonsertti, oli "jumalanpalveluksen" yleisvaikutus kerrassaan suurenmoinen.

Janne Flykt soitti kappaleen loppuun. Se oli eräs Beethovenin kauniimmista sonaateista. Hän silmäsi kolkannen kerroksen ikkunalla istuvia koulutyttöjä, jotka ihastuksissaan taputtivat käsiään.

— Da capo, da capo! [Alusta!] huusivat he.

Janne Flykt soitti sonaatin loppuosan uudelleen. Tytöt kuuntelivat henkeään pidätellen. Tämä ei ollut mikään tavallinen kulkurisoittaja, vaan taiteilija Jumalan armosta.

Uudet, äskeistä innokkaammat kättentaputukset kajahtivat pihassa
Janne Flyktin lopetettua.

Keski-ikäinen, ystävällisennäköinen rouva oli ilmestynyt ikkunaan soiton kestäessä. Tytöt supattivat hänelle jotakin innoissaan. He näyttivät pyytelevän häneltä jotakin hartaasti ja innokkaasti.

Janne Flykt tunsi asemansa noloksi: tytöt pyytelivät äidiltään rahaa, mutta tämä ei tahtonut antaa.

Hän rupesi soittamaan "Caro mio ben'iä". Se oli tavallisesti koulutyttöjen lempilaulu. Hän soitti, pitäen silmällä ikkunalla istuvia tyttöjä. Väittely oli loppunut, ja ystävällinen rouva nyökäytti päätään.

— Äiti pyytää teitä tulemaan sisään, huudettiin ikkunasta ruotsiksi.

Janne Flykt hämmästyi. Mitä nyt? Sisään? Mitä niillä nyt olisi?

Hän nosti kohteliaasti hattuaan ja lähti kiipeämään. Sydän jyskytti kovasti. Tavallisesti hän oli saanut häiritsemättä poistua, saatuaan jonkin roposen. Mutta nyt? — Hän ei kuitenkaan saanut halveksia ystävällistä kutsua.

Rouva seisoi ovella, tyttöset takanaan. Hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja lausui ruotsiksi:

— Tyttäreni ovat niin ihastuneet teidän soittoonne, että halusivat kutsua teidät juomaan kupin kahvia.

Janne Flykt tapaili sanoja, mutta ei saanut esiin muuta kuin epäselvää mutinaa. Hän oli aivan ymmällä. Tällaista ystävällisyyttä ei hänelle ollut osoittanut vielä kukaan.

Rouva piti ovea avoinna, ja Janne Flykt astui eteiseen.

— Puhutteko ruotsia?

Rouva tarkkasi tutkivasti hänen kasvojaan.

— Kyllä.

— Sepä hauskaa. Tyttäreni arvelivat teidän osaavan vain saksaa.

Janne Flykt hymyili. Häntä pidettiin tavallisesti ulkomaalaisena.
Niiden joukostahan löytyivät useimmat hänen ammattiveljensä.

Ystävällinen rouva johdatti hänet mukavasti sisustettuun ruokasaliin.
Tyttäret seurasivat uteliaina perässä.

— Teillä onkin kylmä. Kätenne ovat aivan siniset. Rouva pyysi häntä istumaan, ja Janne Flykt istahti ovensuuhun.

Peräseinällä oli kaksi suurennettua valokuvaa: talon rouva nuorempana ja hienopiirteinen pappi, jolla oli tuuhea tukka ja avonainen, vakava katse. Kuva näytti Janne Flyktistä tutulta, mutta hän ei muistanut, missä oli ennen miehen nähnyt.

Hän päätti tunnustella maaperää. Ilmitulemisen pelko kiusasi häntä alinomaa.

— Saanko luvan kysyä, onko tuo rouvan mies?

— Kyllä. Se on minun miesvainajani. Hän oli pappina Helsingissä, mutta on nyt jo ollut kuolleena kolme vuotta.

Janne Flyktille valkeni. Hänhän oli nähnyt nuo kasvot monta kertaa
Vanhan kirkon saarnatuolissa.

— Minä tunnenkin, — pääsi häneltä tahtomattaan — pastori Seger.

Rouva, joka parhaillaan järjesteli kahvitarjotinta, oli pudottaa kerma-astian lattialle.

— Mitä? huudahti hän hämmästyneenä. — Te tunnette miesvainajani?

Janne Flykt oli karahtanut tulipunaiseksi. Hän oli ollut peräti varomaton. Rouva laski kerma-astian pöydälle ja katseli häntä omituisen tutkivasti.

— Oletteko te suomalainen? Janne Flykt myönsi.

— Missä olette miesvainajaani tutustunut? Janne Flykt huomasi perääntymisen myöhäiseksi.

— Olen kuullut hänen saarnaavan Helsingin Vanhassa kirkossa.

— Niin oikein … luonnollisesti.

Rouva Seger rauhoittui. Hän oli ollut kovin hämmästynyt.

— Helsingissähän me asuimme monta vuotta … siihen saakka kunnes mieheni kuoli. Silloin muutimme tänne.

Hän pyysi Janne Flyktiä ottamaan kahvia. Tämä nousi. Hän tunsi kätensä vapisevan. Hän pelkäsi vain, että rouva Seger kysyisi hänen nimeään.

— Vanhin tyttäreni soittaa viulua. Hän on innokas musiikinharrastaja. Hän piti teidän soittoanne aivan erinomaisena.

Tyttö, arviolta noin neljäntoistavuotias, hymyili hiukan ujona. Hän oli isänsä näköinen. Ainoastaan somat hymykuopat poskissa olivat äidin perintöä.

— Ehkä tyttäreni saa katsoa teidän viuluanne? — Anteeksi, minä en kysynyt teidän nimeänne.

Janne Flykt istui kuin tulisilla hiilillä. Hän katui, että oli ottanut vastaan rouva Segerin ystävällisen kutsun.

— Flykt.

Se tuli hiljaa, kuin arastellen.

— Flykt? Minusta tuntuu nimi tutulta. Muistelen lukeneeni jonkin asian yhteydessä. Niin — hän levitti auki silmänsä — sehän oli eräs senniminen pappi, joka erotettiin virasta.

Janne Flykt olisi halunnut mennä. Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhin tytär näppäili hänen viuluaan ja näytti syventyneen siihen kokonaan.

— Äiti! Tämä on cremonalainen! Minä tunnen sen. Opettajalla on samanlainen.

— Niin, Janne Flykt, pastori Janne Flykt, jatkoi rouva Seger kuulematta tyttärensä sanoja. — Hän oli pappina jossakin siellä pohjoisessa, mutta menetti virkansa … raukka. — Ehkä herra Flykt tuntee hänet?

— Kyllä. Me olemme kotoisin samasta kaupungista.

— No sitten! — Anteeksi, minä olen ehkä kovin tunkeilevainen, mutta te olette ehkä samaa sukua, kun on sama nimi?

— Kyllä.

— No sitten te tiedätte selittää syyn hänen eroonsa. Se herätti niin suurta huomiota meidän pienissä oloissamme.

Janne Flyktillä oli paha olo. Häntä ei tuomiokapitulin tutkintokaan ollut näin piinannut.

— Ne sanovat hänen kieltäneen Kristuksen jumaluuden, vastasi hän niin rauhallisesti kuin saattoi.

— Sanovat … niin. Mutta kieltääkö hän sen sitten?

— Mikäli minä häntä tunnen, niin ei. Hän ymmärtää sen vain hiukan toisin kuin kirkko.

Rouva Segerillä oli toinen kuppi tarjottimella.

— Herra Flykt on hyvä! — Niin, pastori raukka! Maailma on niin täynnä väärinkäsityksiä… Millä hän nyt tulee toimeen?

Janne Flykt olisi toivonut, että tyttö olisi luovuttanut hänelle viulun, jotta hän olisi päässyt menemään.

— Niin … en tiedä oikein… Minä luulen, että hän … soittelee viulua…

Rouva Segeriltä jäi kahvinjuonti kesken. Tytär näppäili viulua hiljaa, ja sisaret olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.

— Soittelee viulua —? No mutta … hyvä Jumala … suokaa anteeksi, herra Flykt … minusta tuntuu…

Rouva Seger oli aivan hätääntynyt. Hän katseli Janne Flyktiä silmät mielenliikutuksesta kosteina.

—… minusta tuntuu, että … te olette pastori Flykt? Suuret hikikarpalot kihoilivat Janne Flyktin otsalla.

— Ky-kyllä…

— Hyvä Jumala! Ann-Sofi, pane viulu pois! … Hyvä Jumala! Älkää nyt pitäkö pahana, pastori! Se tuli vain yht'äkkiä mieleeni.

Rouva Seger pyyhki silmiään. Tyttäret katselivat säikähtyneinä vuoroin äitiään, vuoroin tuolilla ovensuussa istuvaa soittajaa.

Janne Flykt sai kertoa surullisen elämäntarinansa. Se oli pian kerrottu, mutta siitä huolimatta virtasivat rouva Segerin silmistä vuolaat vedet.

— Kyllä on ihmiselämä kirjava, puheli hän pyyhkien silmiään. — Sitä ei uskoisi näin tavallisissa oloissa elävä. Hyvä Jumala!

Hänet vakasi äidillinen hellyys kova-osaista soittoniekkaa kohtaan. Pääkaupungissa asuessaan hän oli ollut tunnettu kaikkien köyhien ystävänä.

Janne Flykt nousi lähteäkseen. Vanhin tytär ojensi hänelle hämillään viulun. Hän tunsi ujoutta, melkein pelkoa tuota huonostipuettua vierasta kohtaan, jolla oli ollut sama virka kuin isälläkin. Hän niiasi kunnioittavan arasti.

— Nytkö te jo lähdette? Tuota … minä olisin niin mielelläni pidättänyt päivälliselle. Minä, uskon, että Jumala johti teidät minun tielleni… Mutta minä ymmärrän, teillä on kiire. — Hän etsi jotakin piirongin laatikosta. — Jos ette pidä pahana, niin … minä niin mielelläni … niin sydämestäni … teidän vaimonne ja pikku poikanne vuoksi! Älkää kiittäkö … älkää … minä pyydän! … Te vain lisäätte mielipahaani…

— — — Seuraavana hetkenä seisoi Janne Flykt eteisessä. Hän avasi kouransa: sadan markan seteli!

Hänen päätänsä pyörrytti. Ensimmäinen selvä ajatus, joka nousi tajuntaan, sanoi, että hänen oli vietävä raha takaisin. Hänellä ei ollut oikeutta ottaa sitä köyhältä papinleskeltä. — Mutta se oli annettu lämpimästä sydämestä, pyytämällä pyydetty vastaanottamaan … Johannan vuoksi… Niin, hänen vuoksensa … Johannan vuoksi, joka valvoi ja neuloi kotona ja rukoili hänen puolestaan.

Janne Flykt hoippui portaita alas siunaten ystävällistä antajaa.

Kadulle tultuaan hän pysähtyi. Kohtaus oli ollut niin merkillinen, että hänen piti saada aikaa tointuakseen.

Hän käveli puistoon ja istahti penkille. Ihmisiä riensi ohitse, herrasmiehiä salkku kainalossa, hienosti puettuja rouvia ja neitosia. Palvelustytöt työnsivät vaunuissa herrasväkiensä lapsia. Mutta yksikään ei kiinnittänyt huomiotaan huonosti puettuun soittajaan.

Eikä Janne Flykt heidän huomiotaan kaivannutkaan. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa ja eli uudelleen tuon harvinaisen hetken ystävällisen papinlesken kodissa. Hänen mielensä heltyi. Jumala, joka ruokki taivaan linnutkin, oli ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta hänestä.

Kuinka iloiseksi Johanna tulisi! Sata markkaa! Se kasvaisi hänen säästöjensä kanssa sadaksikahdeksaksikymmeneksiviideksi markaksi. Sitä paitsi hänellä oli jo matkaraha varattuna naapurikaupunkiin. Tuolla summalla Johanna eläisi pari kuukautta aivan huolettomana. Hänen apulaisen palkkansakaan ei ollut tehnyt kuin sata markkaa kuussa ja silloin hän oli elänyt komeasti kuin kreivi. Tosin hänellä oli ollut vapaa asunto, mutta — yhtä kaikki: hän tuli toimeen nytkin.

Hän tunsi olonsa keveäksi ja onnelliseksi. Melkein olisi tehnyt mieli mennä puhuttelemaan tuota pientä pojan tenavaa noissa keltaisissa vaunuissa. Ottaa se syliinsä ja suudella. Pikku Pentti! Niin, hänen pikku poikansa oli kotona ja kerran hänestä kasvaisi mies, jolla olisi parempi menestys maailmassa kuin isällään.

Hän nousi, lähtien astumaan kaupungin laidalla olevaan majapaikkaansa. Tänään hän ei enää soittaisi. Hänelläkin oli kerran juhlapäivä ja hän tahtoi nauttia siitä majatalon vaatimattomassa sopessa.

Kadulla kävi vilkas liike. Kuormahevosia meni ja tuli. Ihmiset riensivät toistensa ohitse katsahtamattakaan vastaantulijaa.

Mutta Janne Flyktiä se ei nyt häirinnyt. Hänen ajatuksensa olivat kotona, pienen piispankaupungin syrjäkadun varrella. Siellä istui Johanna ja neuloi. Kuinka iloiseksi hän tulisi!

Majatalon emäntä, tukeva puusepänleski, joka piti "matkustavaisia" — niinkuin hän itse sanoi — oli pihalla mattoja piiskaamassa palvelustyttönsä kanssa.

— Aikaisinpa se Plykti tulee tänään. Eikö ole luonnistanut?

— Kyllä. Päätin vain vähän pitää lomaa — minäkin, Ehkäpä Leskisen matami keittäisi kahvia.

— Ohoh! Kovinpa nyt herroiksi! On tainnut olla hyväkin päivä.

Janne Flykt ei vastannut, vaan puitti huoneeseen. Leskisen matami oli tuttavallisissa väleissä kaikkien matkustavaisten kanssa. Tälläkin kertaa hänellä oli kolme posetiivaria, yksi kuparisepänsälli ja viuluniekka.

Mutta Plykti oli niistä kaikista siivoin.

Kuparisepänsälli Kuhlberg tinaili kattilaa uunin edessä. Hän virnisti hyväntuulisesti asuintoverilleen.

— Morjens, morjens! Aikaisinpa tulet. Taisit käydä "Tiikerissä"?

"Tiikeri" oli muuan laitakaupungin kivijalkakapakka, jossa Leskisen matamin matkustavaiset pistäytyivät silloin tällöin ottamassa pienen ryypyn.

— Enpä käynyt. Sen kun vain muuten lopetin … vähän aikaisemmin.

Leskisen matamin matkustavaiset olivat kaikki lähemmin tuttuja keskenään, ja Janne Flykt oli helposti mukautunut tähän toveruuteen.

Kuhlbergilla oli jalkainsa juuressa kasa erilaatuisia kattiloita ja kahvipannuja. Hän keräili niitä kaupungilta, ja "vierastuvassa" tinattiin kattiloita posetiivin säestyksellä, varsinkin silloin kun "Verri" sattui hyvälle päälle.

Ferri, italialainen, oli vielä kaupungilla samoin kuin toisetkin posetiivinsoittajat. Hänen päivänpolttama päällystakkiinsa riippui seinällä ovensuussa.

— Peevelin huonoiksi ne herraskaiset pitävät kattilansa! Tuossa on papin kattila, mutta paljaalle kuparille paistaa pohja kauttaaltaan! Kumma, ettei ole myrkyttänyt itseään.

Kuhlberg oli vannoutunut pappien vihaaja. Hän väitti nuorena syöneensä muutamassa Etelä-Suomen pappilassa vain paljaita silakanpäitä.

— Eivät ne taida niin vähästä kuolla. Ovat sitkeähenkisempiä kuin muut.

— Verenimijät! mutisi Kuhlberg sylkien hyppysiinsä.

Leskisen matami toi kahvia.

— Kas tässä! Plykti on tainnut pitää hyvät päiväpalkat, kun oikein kahvia tilaa.

— Mikäs siinä. Herroja sitä olemme mekin, vastasi Kuhlberg Janne
Flyktin puolesta.

— Herroja! Pyh kaikkia! Sinä nyt et ole herran näköinenkään! Plyktiä saattaisi paremminkin luulla herrasmieheksi.

— Eikö mitä?

Janne Flykt hörppi kahvia ja hymyili emännälleen.

— Minä olen monta kertaa sanonut Liinulle, että tuota Plyktiä voisi luulla herrasmieheksi, jos sillä vain olisi paremmat vaatteet, saarnasi Leskisen matami. — Kukaties teillä on ollutkin jokin virka?

— On sillä, mutta on juonut virkansa.

— Ole sinä vaiti! En minä nyt puhu sinulle! Tinaahan sinä vain päniköitäsi!

— Sitähän minä juuri teen, niin että kynnet ovat karrella.

Leskisen matami kääntyi Janne Flyktin puoleen ja jatkoi:

— Vaikka on meillä ollut sisällä — hän käytti aina sanaa "sisällä" puhuessaan matkustavaisistaan — sellaisiakin, jotka ennen ovat eläneet herraspäiviä, mutta ovat kulkeneet paljaissa kalosseissa. Niinkuin se Röömannikin, joka oli ennen ollut koulumaisterina ja kauppaili nappeja. Oli silläkin ollut kirjavat päivät!

— Mitenkä siitä nappikauppias tuli?

— No joi ja erotettiin…

— No sitähän minäkin tarkoitin. — Ole vaiti! Plyktistä näkee jo päältäpäinkin, ettei hän ole lasia kallistellut.

Vai ei ole! Äsken juuri tuli "Tiikeristä". — Valehtelet, pakana! "Tiikerissä" eivät istu muut kuin sinä ja Verri. Ja minä sanon, että jos te istutte siellä liian usein, niin saatte hakea huonomman kortteerin.

Se oli Leskisen matamin tavallinen loppuponsi. Hän otti tarjottimen ja purjehti pois, suu uhkaavissa rypyissä.

— Älä sinä kujeile matamin kanssa, varoitti Janne Flykt.

— Ei haittaa! Viimeksi hän minut pois ajaa. Se on rahantunteva muori.

Eteisestä kuului laulun hyräilyä. Ovi aukeni, ja ruskeapintainen posetiivinsoittaja kompuroi huoneeseen. Hän oli hienossa hiprakassa ja hyräili "Santa Luciaa".

— Aften! tervehti hän ja asetti soittokoneensa nurkkaan. — Flykt hemma redan?

— Niin on.

— Venite all'agile Barchetta mia Santa Lucia…