[Tulkaa joutuisaan venheeseeni.]
hyräili Ferri ja istahti penkille, pyyhkien hikeä kuparinväriseltä otsaltaan.
— Kuhlberg … han fliti'… [hän on ahkera.] Ferri nauroi niin, että valkoiset hampaat loistivat. — Inte sitta "Tiger" [ei istu "Tiger"], hahhah!
— Älähän huoli! Kyllä sinne vielä ehditään.
Kuhlberg vaihtoi rättiä ja käänteli kupari-kattilaa uunissa.
— Ekti … ja … fru Tiger stänger [rouva Tiger sulkee], hahhah!
— Eikö mitä. Kellohan on vasta neljä.
Italialainen kaivoi laukustaan leivänpuolikkaan ja rupesi syömään.
— Hungri'! Inte äta hela dan! [Ei syödä koko päivänä!] Hän näytti valkeita hampaitaan ja lisäsi pudistaen päätään:
— Dåli', dåli' dag … [Huono, huono päivä.] vehe…
— Ja nekin juot.
— Mite? Jaa … super! Ja' alla dag super lite'! [Juon? Minä kaikki päivä juon vähän!] Kallt … Finland… [Kylmä … Suomi…]
Hän nauroi, iskien silmää Janne Flyktille.
Vähitellen saapuivat muutkin matami Leskisen "matkustavaiset", posetiivinsoittajat Carboni ja Porra. Viimeksimainitulla oli punaiseen mekkoon puettu marakatti, joka sisälle päästyään hyppäsi uuninreunustalle. Eläinparalla oli kylmä.
— Fidelio … kallt, kallt [kylmä, kylmä], puheli Ferri ja ojensi elukalle leipäpalasen, jota se ahnaasti ryhtyi syömään.
Maamiehet juttelivat äidinkielellään. He olivat kaikki kotoisin Napolista. Porra ja Ferri olivat lapsuuden tovereita ja olivat sattumalta kohdanneet toisensa tässä kaukaisessa Pohjolan kaupungissa. Heidän poikamainen naurunsa kaikui rattoisana.
— Flycht, selitti Ferri, me yhdessä varastama klosteri' buutarha … le arancie … appelsin… Porra … bra varastama' … piccolo poika… Abbot otta' kii', mutt' Porra pakenes … jalga veli.
Ferri nauroi, näyttäen kädellään, miten pako oli tapahtunut.
— Santa Maria! L'occasione fa il ladro! [Tilaisuus tekee varkaaksi.]
Ja Ferri nauroi kyyneleet silmissä.
— Ja, ja, de' trevli' tid! [Se hauska aika!]
Porrakin haki eväänsä esille ja ryhtyi syömään.
— Kuhlberg, lopeta jo … nelge … puheli Ferri kisällille, joka hääri papin kattilan kimpussa.
— Kyllä vain, kun saan tämän tinatuksi. Kiire kuului olevan… Pthyi saakeli! Kyllä tässä kynnet ovat leikissä! Ei ollut pihtejäkään.
Ja Kuhlberg käänteli kuparikattilaa, levitellen tinaa sen laitoja pitkin.
Tuokion kuluttua oli kattila valmis. Kuhlberg nosti sen ulos jäähtymään.
— Kelpaa sillä papin taas keittää, murisi hän ja istui penkille tupakoimaan.
— Aa … il prete … pappi … baha … molto [hyvin]. Ajama pois soittaja.
Ja Ferri rupesi kertomaan hauskalla siansaksallaan kuinka kaupungin kirkkoherra oli ajanut hänet päivällä pois pihaltaan.
— Minä soitta "Santa Lucia" ja laula … mutta se pappi kieltä: bois, bois!
Ferri huokasi surullisesti ja otti apinan syliinsä.
— Fidelio … caro, caro [rakas], puheli hän lempeästi ja hyväili eläintä, joka kyyristyi häntä vasten, räpytellen kirkkaita, pyöreitä silmiään. — Suomi … kylmä, kallt… Italia … lemmin … varmt, molto calida [hyvin lämmin].
Hän laski eläimen lattialle. Se hyppeli ympäriinsä, nuuskien Kuhlbergin kattiloita. Pahasti irvistäen juoksi se isäntänsä laukulle ja rupesi kaivelemaan sen sisältöä.
Porra antoi sille leipää. Tyytyväisenä hyppäsi eläin uunin reunustalle ja rupesi syömään.
Ilta kului haastellessa ja tupakoidessa. Kuhlberg pistäysi Carbonin kanssa "Tiikerissä" iltaryypyillä. Takaisin tullessaan he olivat hyvällä tuulella molemmat, ja Kuhlberg kehui paikan jaloutta.
— On se hyvä, että työmiehelläkin on hotelli, mihin pistäytyä ottamaan pikku tuikun silloin tällöin. Samanmielistä seuraa … ei herroja eikä narreja … rehellisiä työläisiä ja … taiteilijoita.
Hän irvisti veitikkamaisesti.
— Ei se Karponi tykkää Suomen viinasta! Hienommat pitäisi olla sortit.
Italialainen äimisti.
— Pthui! Vekeve … molto… Aa viini … buono, hyvä! puheli hän, sukien tuuheita viiksiään.
— Saisit sinäkin, Flykti, kerran käydä katsomassa "Tiikeriä". Siellä on hyvää tavaraa.
Janne Flykt oli istunut mietteissään. Hän muisteli Johannaa ja pientä kotiaan kaukaisessa piispankaupungissa. Kuhlbergin huomautus veti hänet vastenmielisellä tavalla todellisuuteen.
— En minä välitä.
Kuhlberg jätti hänet rauhaan ja rupesi kujeilemaan marakatin kanssa.
— Vitelio, päivää! … Anna tassu! Ka … sano setälle päivää!
Mutta apina ei välittänyt "sedästä", vaan käänsi vähemmän kohteliaan ruumiinosansa Kuhlbergille ja irvisti.
— Fidelio, fy! Porra kavahti apinan kimppuun ja tukisti sitä korvan takaa.
Niin naurettava kuin sen temppu olikin, ei Porra sitä suvainnut, sillä Fidelio saattoi sen tehdä kaupungillakin, herrasväkien hienoissa pihoissa. Niinkuin oli kerran tapahtunutkin: posetiivin päällä seisten se oli tehnyt tuon saman tempun muutamalle vanhalle neidille, joka pihaltaan oli karkoittanut hänen isäntänsä.
Kuhlberg nauraa röhötti Porran kertomukselle.
— Se oli oikein sille vanhalle mankolle! Mitäs ajoi sinut pois … kunniallisen miehen.
— Ei passa'! Fidelio olla kohtelias … kaikille. Porra suhtautui marakattinsa kasvatukseen sangen vakavasti.
Tuli maatapanon aika. Italialaiset tekivät vuoteensa lattialle, hakien päänsä alle minkä mitäkin. Fideliolta riisuttiin sen punainen virkapuku ja tyytyväisenä pujahti se isäntänsä poveen.
* * * * *
Mutta ennen maatamenoa veti Carboni takin povitaskusta likaisen rukouskirjan ja tankkasi siitä iltarukouksen toverien hartaina kuunnellessa ja tehdessä ristinmerkkejä. Carboni pisti kirjan taskuun, risti silmänsä ja heittäytyi lattialle pitkäkseen.
— Bona notte! toivotti hän tovereilleen. — Go' natt!
— God natt! vastasi Janne Flykt. Hän oli paneutunut pitkälleen ikkunan alla olevalle penkille käärittyään takin päänsä alle. Kuhlberg oli oikaissut uunin kupeelle ja veti jo unia niin että huone tärisi.
Pian olivat posetiivinsoittajatkin unen helmoissa. Ainoastaan Janne Flykt valvoi. Hän ei saanut unta. Päivällinen tapahtuma ei mennyt hänen mielestään. Ystävällisen papinlesken kuva väikkyi ajatuksissa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin kerjäläinen, joka on saanut kurkistaa sisälle kuninkaan saliin. Niin valoisaa ja puhdasta kaikki … ja niin lämmintä ja ystävällistä. Hän oli näiden kahden vuoden kuluessa saanut kokea niin paljon kylmyyttä ja kovuutta ihmisten puolelta, että yksi ainoakin ystävällinen sana valoi hänen sydämensä täyteen onnea ja tyytyväisyyttä. Hän oli kuin pikkuinen poika, jolle joulupukki on tuonut lahjaksi juuri sen puukon, jota tämä kauppapuodin ikkunassa on päiväkaudet ihaillut. Kova penkki hänen allaan tuntui pehmeältä kuin höyhenpatja. Ja takin povitaskussa hänen korvansa alla olivat rahat, jotka Johanna pian saisi…
Hän seurasi mietteidensä kulkua. Niin … Siinä nukkuivat hänen "taiteilijatoverinsa" makeasti kuin lapset. Tämän matalan katon alla, kaupungin laidalla, uneksittiin etelästä ja pohjolasta, valoisan kesäyökaupungin ruohopeitteisistä laitakaduista ja Napolin suihkukaivotoreista, joilla makarooninkauppiaat huutelivat tavaraansa ja ihmiset kulkivat nauraen ja laulaen. Poukama ja Vesuvius, entinen pappi ja kolme koditonta maailmankiertäjää, kaikki mahtuivat sopuisasti saman katon alle. Sellaista oli elämän kiertokulku.
Ihmiselämä, mikä kirjava moninaisuus, täynnä vastakohtia! Häikäisevä loisto ja alaston kurjuus, häikäilemätön petos ja hurskas viattomuus, omanvoitonpyynti ja altis uhrautuvaisuus, kaikki rinnatusten … pimeys ja valo.
Mutta tällä hetkellä näki Janne Flykt ainoastaan valon elämän kirkkaan, auringonpaisteisen puolen. Kaikki muu tuntui väistyneen kauas pois, jonnekin epämääräisen välimatkan päähän.
Valo lähti hänestä, joka kerran oli sanonut: "Minä olen maailman valo", — hänestä, jonka elämä oli ollut niin seesteisen kirkasta kauttaaltaan…
Eikö tuon miehen, Vapahtajan, olento ollut äskettäin valaissut likaista huoneenlattiaa Carbonin lukiessa rukouskirjaansa ja Ferrin ja Porran tehdessä hartaina ristinmerkkejään…
Ja eikö tuo sama Vapahtaja istunut nyt hänen penkkinsä päässä lohduttamassa häntä, yksinäistä kulkuria, jota maailma oli niin kovin kourin pidellyt.
Niin … Vapahtaja oli kaikkialla, missä hänen nimeään vilpittömästi mainittiin. Gesù — Jeesus… Sama millä kielellä … hän tuli, sillä hän ei katsonut ihmisten muotoa … eikä sitä, mihin kirkkokuntaan tämä kuului. Hän siunasi kodittomat maailmankiertäjät punamekkoisine apinoineen. Hän tuli palvelijansa, entisen papin luo, huolimatta siitä, ettei tällä enää ollut ulkonaisia virkamerkkejä, kappaa ja kaulusta. Hän ei työntänyt luotaan, niinkuin kirkko oli tehnyt. Vapahtaja katseli elämää syvemmälti … iankaikkisuuden valossa.
Niin. Elämän arvo ja sisällyshän riippuivat siitä, millä mielellä ihminen sen eli. Ei siinä merkinnyt ulkonainen asema yhtään mitään, Mutta ihmiset eivät lyhytnäköisyydessään nähneet pintaa syvemmälle. Heistä oli pääasia olla huomattu, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, suurten tulojen omistajana. Elämän sisältö, sen henkinen puoli jäi sivuasiaksi. Ihmiset tekivät jyrkän eron esimerkiksi pastori Skarpin ja viulunsoittaja Janne Flyktin välillä. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että edellinen oli pappi, kantoi kappaa ja kaulusta, jälkimmäinen vain kuljeksiva soittoniekka, jonka takki oli liian ahdas, housut liian lyhyet ja kengänkannat arveluttavasti kuluneet. Ihmiset katsoivat yksinomaan ulkokuorta. Yksin niinkin harvinainen ihminen kuin pastorska Seger oli tässä suhteessa ympäristönsä kaltainen. Hänen käytöksensä oli muuttunut, kun hän oli saanut kuulla köyhän soittoniekan olleen kerran pappina. Mitä se itse pääasiaan kuului? Hänellä oli yhtä suuri arvo ihmisenä nyt kuin ennen pappinakin. Niin, vielä suurempikin, sillä nyt hän oli päässyt Vapahtajaa lähemmäs kuin koskaan ennen.
Tässä juuri muodosti Vapahtaja niin suuren poikkeuksen kaikista muista. Tässä hän kohosi niin paljon korkeammalle muita ihmisiä. Tämän vuoksi hän oli keskushenkilö, sillä hän ei tarkistanut mielipiteitään sen mukaan seisoiko hänen edessään yleistä kunnioitusta nauttiva fariseus, vai halveksittu publikaani. Hän oli yläpuolella ns. "yleisen mielipiteen". "Tämä meni kotiansa hurskaampana kuin se toinen." Sillä arvostelulla hän ilmaisi henkisen ylevämmyytensä. Jo senkin vuoksi hän oli enempi kuin ihminen, jumalallinen, Jumala.
Sillä sellainen mies, joka ei sekunniksikaan taipunut yleisen mielipiteen hallittavaksi, vaan kulki omaa ylhäistä tietänsä, oli yläpuolella kaikkien muiden. Hän oli Jumala ihmisten keskellä.
Marakatti pisti päänsä isäntänsä povesta. Huoneen hämärässä erotti Janne Flykt, että se katseli häntä. Se valvoi ja sillä oli vaistomainen tunne, että joku toinenkin valvoi. Se tunsi halua mennä tuon toisen luo, sillä sitä peloitti tuo omituinen, jyrisevä ääni, joka kuului toiselta puolen huonetta. Se kaipasi turvaa. Nukkuva ei voinut sitä sille tarjota.
— Fidelio! kuiskasi Janne Flykt, ja yhdellä hyppäyksellä oli apina hänen luonaan. Se kietoi karvaiset kätensä hänen kaulaansa ja painoi pienen päänsä hänen rinnalleen. Se oli niin onnellinen ja tyytyväinen. Sen ei tarvinnut enää pelätä. Sen seurana oli valvova ihminen.
Janne Flykt silitti selkää ja hyväili sen pientä, pyöreää päätä. Karvaiset kädet puristautuivat lujemmin hänen kaulaansa. Pikku eläinparka ihan värisi onnesta. Pikku raukka! Porra oli kyllä hyvä isäntä, mutta hän aina muistanut, että hänen pieni suojattinsa kaipasi enemmän osanottoa ja hyväilyjä.
Hetken kuluttua irtaantuivat karvaiset kädet Janne Flyktin kaulasta ja Fidelio nukkui tyytyväisenä hänen käsivarrellaan.
III
Pienen syrjäkadun varrella, matalassa puurakennuksessa, jonka laudoitus oli ikkunain alapuolelta pahasti pullistunut ulospäin, asui portinpieleisessä huoneessa Johanna Flykt pienen poikansa kanssa.
Huone oli matala, seinäpaperit rikkinäiset ja katto mustunut, mutta kuitenkin teki se kodikkaan vaikutuksen. Johanna oli saanut sen hauskannäköiseksi, vaikka köyhyys oli painanutkin siihen leimansa. Huonekalut olivat vaatimattomat: pari, kolme yksinkertaista tuolia, vanha, huutokaupasta huudettu pöytä, pakkilaatikoista kokoonpantu leposohva, jota värikkään ruudukaspäällisensä vuoksi olisi luullut arvokkaammaksikin, jollei toisesta päästä olisi näkynyt tavaramerkillä leimattu laatikon syrjä. Sen oli Janne Flykt valmistanut vähää ennen matkalle lähtöään. — Ainoana muistona entisiltä ajoilta oli Johannan flyygeli. Se vei melkein puolet huoneen pinta-alasta, mutta sen alla olikin pikku Pentillä hauska leikkiä. Se teki vuoroin tavaramakasiinin, vuoroin veturitallin virkaa. Sen tavaramakasiinina ollessa istui Pentti sen alla leikkikalujensa takana, jotka hän oli kerännyt yhteen kasaan. Ja sittenkös alkoi tavarain lajittelu! "Riisiryyniä yksi säkki, B-merkkistä, mannaryyniä kaksi säkkiä, saippuaa kolme laatikkoa ja köyttä viisi kimppua. Mutta missä se manilla nyt viipyy? Tämähän on paljasta hamppua!" Ja hieman äkeissään kuin kauppias Blomin makasiinimies, Paksu-Iisakki, heitti Pentti kerälle kierretyt käärenuoranpätkät flyygelin takajalan juurelle.
Mutta kun soitto-koneen alusta muutettiin veturitalliksi, kävi siellä kerrassaan toinen leikki! Äidin kaulauslauta jakoi sen silloin kahteen osaan, ja vuoron perään lähti ja tuli vetureita. "Satayksitoista ajaa sisään, pii-ii-i!" Pentti konttasi toiseen pilttuuseen ja puhki siinä kuin ainakin höyryveturi, sihisten ja suhisten. Hetkenkuluttua ajoi satayksitoista ulos. Se oli määrätty postijunaa viemään. Mahtavasti puhkuen se kulki kääntöpöydälle. Käännös suoritettiin — säännöllisesti aina ovensuuta kohti, koska sinnepäin oli enemmän tilaa,— ja kimakasti kiljahtaen ajoi satayksitoista asemalla odottavien vaunujen eteen. Muutaman hetken päästä se palasi matkakaan hirveän raskaasti kolisten. Sitä olivat kohdanneet monet vaikeudet, joista pahin oli ollut tavattoman ankara lumimyrsky. Suuret kinokset törröttivät vieläkin sen keulalla.
Pentti oli ottanut hampaisiinsa sanomalehden puolikkaan. Se oli olevinaan lunta.
— Äiti, katsopas, tämä on lunta! huusi hän innostuneena ja konttasi "talliin", takoen polvia lattiaan.
Johanna istui ompelukoneen ääressä ja neuloi. Lassilan Gideonin pojan puvulla oli kiire, ja hän oli luvannut sen valmistaa täksi päiväksi.
Hän silmäsi hymähtäen: poikaa, joka seisoi nelin kontin pilttuussaan ja heilutteli huultensa välissä sanomalehden kappaletta.
— Täällä se sulaa, kun on lämmin, puheli Pentti itsekseen ja pudotti sanomalehtikappaleen suustansa.
Johanna huokasi. Poika eli mielikuvitusmaailmassaan. Hän ei tuntenut vielä kodin kovaa kohtaloa. Olihan se edes hauska. Vaikka isompana hän sen luonnollisesti saisi sietää. Olihan nyt jo naapurin poika kiusannut Penttiä pihalla "virkaheitoksi". Pentti oli tullut hämillään sisään ja kysellyt, mitä se tarkoitti. Äidin oli ollut sangen vaikeaa selittää, ettei se tarkoittanut mitään.
"Mutta Kalle nauroi!" oli poikanen vakuuttanut. "Niin … Kalle kun on sellainen iloinen poika."
Pentti saattoi välistä vajota mietteisiinsä. Oli kuin olisi hänen mielikuvituksessaan häämöttänyt joku tuntematon, musta onnettomuus, jota hän ei jaksanut käsittää.
"Äiti, miksi isä ei enää saarnaa?" oli Pentti kysynyt eräänä päivänä. Siinä oli ollut uusi pulma. "Isällä on nyt muuta tekemistä." "Mutta isähän on pappi!" Poika oli osoittanut seinällä riippuvaa valokuvaa, joka kuvasi Jannea vastavihittynä pappina. "Niin, niin, mutta isällä on nyt muuta tekemistä." Poika oli vaipunut mietteisiinsä. "Minusta on paljon hauskempi saarnata kuin soittaa viulua", oli hän lausunut vakavana.
Niin. Hauskempi kai se olisi Jannestakin, mutta kun täytyi…
Johannan kädet vaipuivat hetkeksi alas ja hän tuijotti alakuloisena eteensä. Siellä vaelteli hänen rakas raukkansa ympäri kolkkoa maailmaa, ainoana toverina isävainajan lahjoittama viulu. Hyvä Jumala! Kyllä oli elämä sentään kummallista!
Hän ryhtyi jälleen neulomaan. Takissa oli vielä paljon työtä, ja kello kävi jo kolmea. Lassilan Kustaava saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla pukua hakemaan.
Pentti oli kyllästynyt veturina-oloon. Hänellä oli toiset tuumat. Hän halusi leikkiä pappia.
— Äiti, isän liivit! Minä rupean papiksi taas.
Johannan piti kesken kiireensä hakea käsille Jannen kauhtanaliivit. Ne olivat jääneet myymättä ja olivat yksin jälellä Jannen papinpuvusta.
— Tuossa on. Pidä kauniisti.
Mutta poika ei ollut vielä tyytyväinen. Hän halusi liperit myös.
Johannan täytyi hakea nekin.
— Kas tässä! Tulehan nyt tänne, niin äiti sitoo kaulaan. — Kas noin!
Pappi oli valmis, mutta vielä puuttui kirja. Johanna ojensi hänelle almanakan pöydän syrjältä.
Ja nytkös kelpasi! Tuoli keskelle lattiaa ja pappi sille seisomaan.
Se oli sekä alttari että saarnatuoli.
— Herra olkoon teidän kanssanne, messusi Pentti almanakka nurinpäin kädessä.
Johannan täytyi nauraa. Poika oli niin vakavan näköinen kuin pappi konsanaan. Mutta siitä ei "pastori" pitänyt. Hän keskeytti toimituksen ja sanoi nuhtelevasti:
— Ei saa nauraa kirkossa! Johanna hymyili.
— No, ei, ei. Ei äiti naura.
— Herra olkoon teidän kanssanne! Pentti pyörähti ympäri tuolilla ja oli nyt saarnatuolissa.
— Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut maan. Hän on luonut metsän eläimet ja kedon kukkaiset. Hän on luonut meren kalaset, nuo pienet sirkkaset. Hän on luonut myöskin ihmisen. Häntä kiittäkäämme! Amen.
Se oli Pentin saarna, jonka Janne oli hänelle opettanut. Sitä saarnasi hän väsymättä monta monituista kertaa perätysten.
Ihmeellistä, kuinka Janne saattoikin olla niin iloinen, vaikka virka oli mennyt. Leikki ja hassutteli Pentin kanssa kuin mies, jolle juoksee säännöllinen palkka. Mutta se kai häntä yllä pitikin. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen … ihmeellinen.
Johannan sydän lämpeni. Hän tunsi rakastavansa miestään paljon enemmän kuin ennen. Janne oli niin suuri vastoinkäymisissä. Pyyhkäisi ne menemään noin vain. "Älä huoli, Johanna! Vielä nousee päivä meillekin!"
Jostakin toisesta olisi tällainen ehkä tuntunut anteeksiantamattomalta huolettomuudelta. Mutta Johanna tiesi, mistä se johtui. Se tuli Jannen rikkaasta, lämpöisestä sydämestä, jossa oli niin paljon päivänpaistetta, ettei se synkimmänkään murheen aikana kokonaan loppunut.
"Vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Minä säälin niitä, joilla ei ole koskaan vastoinkäymisiä. Ne ovat köyhiä, säälittävän köyhiä! Ne muistuttavat kauniiksi maalattuja laivoja, jotka palaavat tyhjinä kotimaan satamaan. Vain vesi- taikka hiekkalastissa! Me purjehdimme rikkinäisin purjein, mutta meillä on kallisarvoinen lasti: kaikki eletyt vuodet muistoineen, kaikki vastoinkäymiset, suuret ja pienet. Siellä ne ovat … laivaruumassa suuren suojuspeitteen alla. Tiedätkö, mikä se peite on?" Mistäpä hän sen olisi tiennyt. "Se on toivo, Johanna, toivo, aina päällimmäisenä!"
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
Parantumaton idealisti paikkahousuistaan huolimatta!
Ajatuksiinsa vaipuneena oli Johannalta jäänyt huomaamatta, että pikku Pentin saarna oli äkkiä katkennut. Poika seisoi tuolilla ja silitteli hämillään papinkaulustansa. Outo mies, jolla oli suuri nahkalaukku kaulassa, katseli häntä hymyillen. Se oli posteljooni.
— Hyvää päivää! Täällä olisi kirje.
Johanna hypähti ihastuneena ompelukoneen äärestä.
— Se on Jannelta! Kiitos, kiitos! Ja se on kuitattava. Hän kuittasi kirjeen vapisevin käsin. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut heleä puna.
— Pappiko se tästä miehestä tulee? Posteljooni taputti Penttiä päälaelle.
— Niin … saarnaa sinä vain, että pääset isän virkaan, jonka ihmiset häneltä vääryydellä riistivät.
Posteljooni Kemppainen oli ollut Janne Flyktin kannattajia. Hän oli entinen pataljoonan torvensoittaja ja nykyään palokunnantalon vahtimestarina. Palokunnan vuosijuhlissa hän oli usein joutunut tekemisiin pastori Flyktin kanssa, jolle hän musiikkimiehenä antoi suuren arvon.
Johanna ojensi takaisin kuittauskirjan.
— Ei taida Pentti rukasta koskaan pappia tulla. Milläpä isä nyt häntä kouluttaa.
Mutta siitä ei Pentti pitänyt. Äiti puhui hänen mielestään ihan typeriä. Hän silitteli yhä lipereitä rinnallaan Ja lausui hyvin totisena:
— Pappi minusta tulee. On paljon hauskempi saarnata kuin olla
Paksuna-Iisakkana.
Posteljooni nauroi sydämellisesti.
— Onpa tietenkin! Ei se Paksu-Iisakka mitään papin rinnalla! Hahhah!
Se on sukkela poika.
Posteljooni Kemppainen lähti.
— Hyvästi nyt, rouva! Hyvästi, pikku pastori!
Hän tarjosi kättä pojalle, mutta tämä työnsi sen luotaan.
— Ei sitä saa saarnatuoliin tulla hyvästiä sanomaan.
— Eipä vainkaan, hahhah! Poika on oikeassa.
Jäätyään yksin avasi Johanna kirjeen. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun se sisälsi rahaa: kokonaista satakahdeksankymmentäviisi markkaa!
Hyvä Jumala! Sellainen apu ja niin soveliaaseen aikaan. Juuri kun hänellä oli vuokran maksu ja puiden osto. Jumala siunatkoon Jannea ja antakoon hänelle menestystä eteenkinpäin!
Hän oli niin iloinen, että teki mieli tanssia. Kyyneleet silmissä syöksähti hän Pentin luo ja sulki pojan syliinsä.
— Voi, pikku Pentti! Nyt meillä on hauskaa.
Hän painoi poikaa rajusti rintaansa vasten, mutta tämä oli jälleen kirkonmenoissaan kiinni eikä pitänyt yhtään odottamattomasta keskeytyksestä.
— Äiti on tuhma! kivahti hän ja polkaisi pientä jalkaansa. — Koko seurakunta nauraa!
Johanna sieppasi potkivan pojan syliinsä ja nosti hänet korkealle ilmaan.
— Nyt saa seurakunta nauraakin! Meillä on niin hauskaa, niin hauskaa!
Pikku "pastori" unohti vakavat tehtävänsä ja katseli äitiään hämillään. Mikä nyt tuli, kun äiti oli noin iloinen? Hän ei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä häntä tuollaisena.
— Tuleeko isä kotiin? kysyi hän, kun Johanna oli laskenut hänet lattialle.
— Ei vielä, mutta kohta. — Isä on lähettänyt meille rahaa!
Sen ymmärsi Penttikin. Hän oli tavallisesti saanut rahanpyyntöihinsä surullisen vastauksen: "Ei äidillä nyt ole."
— Nyt saa Penttikin viisi penniä! Ja Pentti menee seinärahalle Kallen kanssa ja voittaa markan, koko markan, puheli hän ja tepasteli toimessaan edestakaisin. Ovi kävi, ja ystävällinen vanhan miehen ääni lausui:
— Vai seinärahalle? Joko sinä olet niin pitkällä?
— Voi, Meri-Kustu, päivää, päivää! Käykää istumaan! Tulittekin oikeaan aikaan. Me olemme täällä Pentin kanssa niin iloisia, että melkein lennämme.
Meri-Kustu pyyhki harmaata partaansa, ja hänen silmänsä säteilivät.
— No mikäs ilo se nyt on, kun siivistä on suurin suru?
— Janne on lähettänyt rahaa! Satakahdeksankymmentäviisi markkaa! Ja kirjeen, kaksi arkkia pitkän kirjeen!
Johanna meni hellan luo ja asetti kahvipannun tulelle.
— Nyt me pidämme pikku kekkerit, Meri-Kustu. Onhan meillä syytä, vai mitä?
Meri-Kustu muhoili.
— Kyllä näkee, ettei Roslundin patruunan tyttärestä ole kaikki komeilemisen halu vielä loppunut.
— Mitenkä niin?
— No kun heti tuhlaamaan, rahoihin käsiksi päästyään.
— Vai tuhlaamaan! Onpas tämäkin nyt tuhlausta! — En ole kahteen päivään raskinut kahvia keittää, kun on pitänyt puita säästää, mutta nyt keitän.
Hän puuhaili onnellisena hellan ääressä.
Pentti istui Meri-Kustun polvella ja ratsasti "vanhaa ukkoa ja akkaa".
— Kumppisi, kumppisi, kumppisi … kas niin! Sillä tavalla ne vanhat ukot ratsastavat. Ja vanhat akat: Hei Ptruu, hai ptruu, hei ptruu, hai ptruu! Meri-Kustu heilutti säärtään edestakaisin, ja Pentti kiljui riemusta.
— Ja pikku tytöt ja pojat!
— Kas näin: så nätt, o' tätt, så nätt, o' tätt! — Polvi keinui tasaisessa, joustavassa tahdissa. — Ja pikku pojat, hop! hop! hop! hop! Tahti muuttui terävämmäksi, ja poika keinui tukka liehuen.
— Sisso, sillä lailla! Niin se menee. Jokainen vähän eri mallilla, niinkuin sopiikin. Mutta kerropa nyt kummi-isälle, miten sinä olet jaksanut.
Pentti hypisteli Meri-Kustun partaa.
— Minä olen ollut pappina ja saarnannut, mutta äiti tuli saarnatuoliin ja rupesi siinä hassuttelemaan.
— Ohhoh, vai sillä lailla! No mitäs se äiti teki?
— Otti syliin ja seurakunta nauroi.
— Vai, vai, no … hehheh … vai nauroi seurakunta. Nauraahan se semmoiselle. Kun tulee pappia hyväilemään keskellä saarnaa!
Meri-Kustu silitteli pojan päätä. Hän oli aina ollut epätietoinen, kumpaanko tämä oikeastaan tuli, isäänkö vai äitiin. Mutta nyt hän sen vasta ensi kerran huomasi: poika tuli ilmeisesti isäänsä. Tuollainen omituinen, omassa maailmassaan elävä oli Jannekin poikasena ollut.
Meri-Kustu huokasi. Hän muisti niin hyvin sen ajan, jolloin Janne oli auttanut häntä kirkonlämmityksessä. Siitä oli jo pitkä aika. Nyt hän olisi paremminkin apua tarvinnut, sillä seitsemäskymmen oli jo loppupuolessa.
— Oli se sentään sekin … hyvänen aika, puheli hän ja pudisteli harmaata päätään, kun erottivat miehen ilman syytä … ihan ilkoisen ilman. Minä en ole voinut Skarpin pastorille leppyä sen jälkeen. Sillä hänessä se suurin syy oli.
Johanna laitteli kahvikuppeja kuntoon.
— Mitäpä niistä … vanhoista, surullisista asioista, huokasi hän hiljaa.
— Niin vain, mutta minä en voi sille mitään, että sydäntäni vieläkin kääntää, nähdessäni pastori Kallion hääräilevän Jannen virassa. On se nyt tuurissa, mutta niin on minusta kuin pahanen priki nelimastoisen fregatin rinnalla. — Sydämellä se näkyy sentään olevan tuomiorovastillakin. Kyselemään pakkaa, miten Janne nyt jaksaa. Viime sunnuntainakin jumalanpalveluksen loputtua tiedusti, mitä hän nyt puuhaa. "Soittelee maailmalla ja tienailee komeasti. Kyllä se poika perheensä elättää virattakin, mutta ei taitaisi Skarpista olla suutariksikaan, jos kappa naulaan ripustettaisiin."
— Sanoitteko juuri niin?
— Sanoin! Suututti vähän tuommoinen osaaottava kysely, joka on paljasta poleerinkia alusta loppuun. — Lättmatruuseja ne ovat kaikki Jannen rinnalla, niin tuomiorovasti kuin Skarp ja Kalliokin.
— Kyllä te olette…
— Olen mitä olen … mutta en minä ole turhaan kolmeakymmentä vuotta saarnoja kuunnellut. Vanhaa laputusta kaikki tyynni. Ei mitään uutta… Toista oli kun Janne saarnasi. Se oli kuin pasaatissa purjehtimista, niin kirkasta ja selkeää, että tuli oikein hyvä olo. Mutta nämä luovivat ja manöveeraavat ja tulevat kuitenkin ahteri edellä satamaan.
Johannan täytyi nauraa. Meri-Kustu oli hupainen, kun pääsi puhumaan merimieskieltä.
* * * * *
— Kas nyt, Meri-Kustu, nyt me juomme kahvia! Johannalla oli kahvi tarjottimella.
— Juodaanpas vain. Jumala siunatkoon vain sitä poikaa … siellä maailmalla.
— Kyllä kai Jumalan siunaus on sama ulkonaisista olosuhteista huolimatta.
— No niin täytyy uskoa, hohhoo!
Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe pikkukaupungin kuulumisiin.
— Minä en ole joutunut missään pistäytymään, kun on ollut niin paljon neulomista. — Vai on Kandelin niin huonona. Taitaa olla kuolinvuode jo hänelle.
— Tiesi hänet, mutta kuukauteen ei häntä ole kirkossa näkynyt.
Opettaja Kuitunen on soittanut.
— Minä en ole käynyt kirkossakaan pitkiin aikoihin. Kiusaa niin ihmisten huomio, etten ole saanut lähdetyiksi.
— Mitäs rouva siitä välittää. Katsokoot ja töllistelkööt! Sepähän näkevät.
— On se niin vaikeaa…
— Mitä vielä! Jos rouva asettuu tuolle kannalle, niin elämä muuttuu pian synkäksi.
— Sitähän se Jannekin kirjoittaa, että käydä pitäisi.
— No niin! Se on oikein. — Janne ei kyllä välitä maailman kohinoista.
Ystävykset keskustelivat ja kevensivät sydäntään. Johannasta oli aina hauskaa, kun Meri-Kustu tuli käymään, Hän oli yksi niitä harvoja, joka ei ollut heitä hylännyt. Monet entisistä tuttavista olivat käyneet ventovieraiksi. Hädintuskin tervehtivät kadulla vastaan tullessaan.
Meri-Kustu nousi.
— Pitää lähteä. On paljon puunsahuuta. Pitäisi saada talveksi vähän varastoon, ettei ottaisi niin lujille.
— Joutuisipa tuo Pentti kummia auttamaan, niinkuin isä ennen pikkupoikana.
— Ei ole Pentistä vielä. Mutta parin kolmen vuoden päästä.
Pentti pullisti rintaansa ja oli oikein miehekäs.
— Sitten minä kannan niin paljon puita, että tulee koko kirkko täyteen!
— Sillä lailla! Kyllä se silloin lämminnä pysyy. Joo, joo … kyllä me vielä Pentin kanssa… Kas niin … no hyvästi nyt. Ole nyt kilttinä, niin ratsastetaan taas ensi kerralla "vanhaa ukkoa ja akkaa".
Meri-Kustu lähti.
— Käykäähän nyt siellä minunkin kajuutassani, sanoi hän ovessa, nyökäyttäen ystävällisesti päätään.
— Kiitos, kiitos! Kyllä me, kun päästään pahimmista kiireistä.
Meri-Kustun lähdettyä otti Johanna Jannen kirjeen ja syventyi sitä lukemaan. Hän ei malttanut olla varastamatta itselleen muutamaa hetkeä vaikka töillä olikin kiire.
Janne kirjoitti niin rohkaisevasti:
"Minua on suosinut onni, niinkuin näet, ja se antaa minulle vahvan uskon tulevaisuuteen. Maailmassa on sentään ystävällisiäkin ihmisiä, jotka eivät työnnä pois luotaan kuljeksivaa soittajaakaan. Niinkuin esim. pastorska Seger. Sellaisen henkilön muisto lämmittää mieltä yksinäisinä iltoina, jolloin ainoana seurana on kolme posetiivinsoittajaa punamekkoisine apinoineen ja maailman rantoja kierrellyt, vähän viinaan menevä kuparisepänsälli. Mutta en minä nuru. Carboni, Ferri ja Porra ovat kerrassaan kelpo tovereita, suuria hyväsydämisiä lapsia, joiden viatonta ilonpitoa on hupainen katsella. Ja marakatti, pikku Fidelio, on kerrassaan suloinen, viisaine, vilkkaine silmineen. Sekin on joutunut niin kauas kotimaastaan, omasta varsinaisesta elämästään, ja me kaksi kovan onnen lasta ymmärrämme toisemme täydellisesti."
Kirjeensä lopussa ilmoitti Janne matkustavansa pian Helsinkiin. Hänen entisyytensä ilmitulo kiusasi häntä ja hän oli varma, että muutaman päivän perästä koko kaupunki sen tietäisi. Mutta hän ei halunnut nähdä ihmisten sääliviä katseita paremmin kuin kuulla Leskisen matamin ihmetteleviä huudahduksiakaan.
"Sääli on sentään yleensä niin halpahintaista tavaraa, että katsoisin sen avulla ansaitsemani rahatkin varastetuiksi. Mitä soitollani saan, sen otan ilolla vastaan, kiitollisella mielellä, mutta säälistä en. Jollen olisi ollut niin vakuutettu pastorska Segerin vilpittömästä ystävällisyydestä, olisin epäilemättä hylännyt hänen lahjansa, niin tervetullut kuin se teille onkin, mutta näin hänen rehellisistä kasvoistaan, että vaikka hän tunsikin sääliä kohtaloni johdosta, hän ei tahtonut sitä minulle näyttää. Hienotunteisuudessaan hän pyysi minua ottamaan lahjansa sinun ja pikku Pentin vuoksi. Se ilahdutti minua suuresti, jonkavuoksi kiitollisena puristinkin hänen kättään."
"Mutta usein tunnen katkeruutta, kun minun täytyy Poimia maasta ikkunoista viskattuja lantteja. Katkeruus kai johtuu entisten aikojen muistoista. Minä saan kuitenkin niellä sen kiltisti alas, sillä siinä on sentään lohdutuksena tieto, että nuo rahat eivät tule säälistä, vaan maksuksi soitostani — sillä säälivä ei tavallisesti anna vähää — ja silloinhan voin poimia ne ilolla siinä varmassa tietoisuudessa, että soittoni on aina muutaman lantin arvoinen."
"Älä siis huolehdi, oma ystäväni! Minua ei maailma ole vielä päässyt puremaan. Ja jos se joskus puraisisikin lupaan sen kestää kuin mies."
Johanna suuteli kirjettä. Hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Usein hän oli miettinyt, kuinka Jannen hieno luonne mahtoi kärsiä noiden kaikkien hänelle viskattujen lanttien vuoksi. Mutta nyt hän iloitsi, että Janne osasikin tehdä jyrkän eron todellisen ansionsa ja säälin perusteella saatujen rahojen välillä.
Hän ryhtyi jälleen työhönsä. Kuinka iloisesti ompelukone surrasikaan! Sekin tuntui ottavan osaa haltijattarensa iloon. Se lauloi ja riemuitsi. Ja Johannasta tuntui, kuin olisi suuri oksan sijakin sen koivuisen pöydän pinnassa muhoillut ylen tyytyväisenä.
Puku valmistui parhaaksi Lassilan Kustaavan tuloon.
Hän oli iloinen ja toimekas, hyvästielävän koneenkäyttäjän vaimon perikuva. Päällystakki oli rehellistä, mustaa tohvelia, ja vastasilitetty hame tuoksui tuoreuttaan. Avonaiset, haalakat silmät lensivät tutkien joka soppeen, ei arvostellen, vaan osaaottavasti etsien, missä nurkassa köyhyys nyt kyyhöttäisi.
Kustaava tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka vaikeaa oli ollut karkoittaa köyhyyden painajaista työmiehen ahtaasta asunnosta. Vielä senkin jälkeen, kun Gideon oli ruvennut ansaitsemaan parempia palkkoja, leijaili se näkymättömän pilven lailla huoneessa ja kyyristyi johonkin nurkkaan sikin sokin viskattujen vaatteiden kanssa kuin puolustamaan valtakuntaansa. Se ei säikähtänyt parantuneita ruokiaan, vaan nautti lihapullien ja lettujen hajusta kuin ryysyinen kerjäläinen. Vasta sitten, kun palvelustytön avulla pantiin lattiaharja ja silitysrauta oikein heilumaan, se muutti tapojaan. Se herrastui, heittäen kiusaamasta, ja lopuksi se kyllästyneenä alituiseen siistimiseen ja lihapullien hajuun laputti tiehensä.
Kustaava oli tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin. Täällä asui köyhyys, mutta Flyktin pastorska piti sen kutakuinkin hyvästi puettuna. Leposohvan ruudukasta peitettä se vieroi, mutta vilkutti peitteen reunan alta näkyvää tavaramerkkiä kuin ilkkuen: "Tämä on Blomin pihalta, vanhasta pakkilaatikkokasasta!"
Ainoastaan tukeva flyygeli varjeli kodin rauhaa köyhyyden liian nenäkkäiltä tunkeiluilta. Se oli kuin Leinosen Konstan uusi talo Laidan mökkien keskellä. Sitä vastaan se rynnisti turhaan. Ja kun Johanna joskus Kustaavan huviksi oli soittanut pienen kappaleen, sai köyhyyskin samanlaisen lähdön kuin poikaviikarit neiti Hårdin ryytimaasta.
— Ja pastorskalla on puku jo valmiina. Sehän hauska! Pikku Kiite saakin uuden puvun, sillä isä on luvannut ottaa hänet Luulajaan "Vartijan" mukana ensi sunnuntaina.
Ja toimekas Kustaava rupesi juttelemaan Vartijasta. Tullilaiva tekisi vain pienen huvimatkan. Pormestari, tullinhoitaja ja pakkahuoneen inspehtori lähtisivät ensi sunnuntaina käymään Ruotsin puolella, ja Vartijan kapteeni oli luvannut ottaa pikku Kiiten mukaan. Poika oli niin toimessaan, ettei puhunutkaan muusta kuin Vartijasta ja Luulajasta.
— Sitä minä vain pelkään, etteivät vilustuttaisi poikaa, kun on jo näin myöhäinen syksy ja ilma raakaa ja kylmää. Olen varoittanut Gideonia, että pitää pojan konehuoneessa. Siellä on lämmin ja hyvä olla.
Lassilan Kustaava oli hyvin tyytyinen elämäänsä.
— Mikäs se nyt hätänä, kun Gideon pääsi Vartijaan. Kovin olikin palkka pieni noissa pikkupaateissa. Pieni palkka ja pitkä päivä. Onhan se nyt toista Vartijassa.
— Onpa tietysti, myönteli Johanna, ja hänen sydäntään nipisti hieno kateus Kustaavan hyvän toimeentulon vuoksi.
Mutta se ei saanut aikaa itämään. Hän häpesi, että oli saattanut sellaista ajatellakaan.
Riiputtaen pukua sormissaan hän silmäili ystävällisenä Kustaavaa.
— Nyt tämä on valmis.
Kustaava oli hyvin tyytyväinen pukuun. Hän kysyi tekopalkkaa.
— Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin anteeksipyytäen.
— Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan kymmenmarkkasen.
— Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa — aivan pilamaksu.
Johanna empi.
— En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.
— No mutta hyvänen! … Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä tiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin… Hän säpsähti omituista ilmettä Johannan kasvoissa.
— Se nyt ei riipu siitä…
— Eipä vainkaan … kyllähän minä… Mutta Gideonkin ansaitsee nyt niin hyvin … melkein parisataa kuussa … että älkää nyt, pastorska…
Johanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi niin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.
— Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli vähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut ompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat kiitollisuuttaan osoittaneet.
Lassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa hän pysähtyi.
— Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista.
Mitenkä hän nyt?…
— Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin.
Johanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan
Lassilan Gideonin kuukausipalkan.
— No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun pastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin asiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki piispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi sohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: — Kummipoika nukkuu makeasti. Hyvänen aika, pikku raukka!
Viimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin vilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä toisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava näytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan loukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää, että hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.
Päivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut auringonpaistetta. Mutta nyt… Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. — Kyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin eivät siitä paljon tienneet.
Hän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se rauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. "Ja jos se joskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies."
Janne, uskollinen, kestävä Janne!…
No niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä halkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta kallisarvoisella lastilla.
Oliko se lasti niin kallisarvoinen?
Ehkä?
Johannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja katkeraa ..
IV
Kivijalkakahvilassa Erottajan kulmassa istui Janne Flykt ja ryypiskeli kahvia.
Kumma, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut.
Hän katsoi kelloa. Jo puoli viisi, ja neljän aikana oli hänen ollut puhe tulla. Silloin olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös hänen liittymisestään Kaupunginkellarin orkesteriin.
Hän oli jo kohta kolmisen kuukautta kierrellyt pääkaupunkia. Ja verraten hyvillä tuloksilla. Täällä osattiin antaa musiikille arvoa. Sen hän oli kokenut. Hän oli muutamassa viikossa lyönyt laudalta kaikki säkkipillin- ja posetiivinsoittajat. Kiertelevä viuluniekka oli täälläkin vielä harvinaisuus. Kulkihan yksi ja toinen saksalainen soittaja silloin tällöin kaupungissa, mutta se tapahtui verraten harvoin. Ja tavallisesti he olivat hyvin keskinkertaisia kykyjä. Paremmat soittajat hankkivat itsellensä vakinaisen paikan. Hän oli siis saanut hallita alaansa aivan yksin, sillä italialaiset eivät tehneet kiusaa, heidän vahvin puolensa kun oli posetiivi.
Omituiselta oli tuntunut tämä pääkaupungissa olo. Niin paljon vanhoja muistoja joka askeleella! Hytkähdytti kummasti nähdä vanhan professori Ekelundin tulevan yliopistosta täsmälleen kello yhdentoista lyönnillä ja sytyttävän sikarinsa heti ulkoportaille päästyään. Samannäköinen vanha ukko, laihoine, pitkulaisine kasvoineen. Olisi tehnyt melkein mieli kysäistä, kävivätkö pojat säännöllisesti katekisatsiooniharjoituksissa. Kerran hän oli jo ollut hattua nostamaisillaan, kun professori oli odotellut ajuria hänen siitä sivukulkiessaan viuluineen, mutta se olisi varmaankin johtanut kiusalliseen tapaamiseen, jolloin hän olisi uudelleen saanut kuulla tuon vanhan esityksen "luterilaisen modernismin vaaroista". Sillä sellaista muistia ei ollut monella kuin professori Ekelundilla, joka tunsi entiset oppilaansa vielä vuosien perästäkin. — Hän oli siis painanut päänsä alas ja marssinut ohitse.
Entä Aleksanterinkadun pää ja Katajanokalle johtava silta. Se oli ollut hänelle "via dolorosa", tuskien tie. Hän muisti, kuinka hän kahdeksan vuotta takaperin oli kulkenut tuota katua, ohi Ritarihuoneen ja niin yli sillan, ohi rakenteilla olevan venäläisen katedraalin Katajanokalle, yksinäiseen vinttikammariinsa. Siihen katuun liittyi paljon muistoja, huolimatta siitä, että se tekikin hieman kolkon vaikutuksen. Sen varrella oli nimittäin vanhanaikuinen, yksikerroksinen kivirakennus, jossa oli vanhojen vaatteiden kauppa keskellä ja nurkassa antikvariaatti. Ne sopivat hyvin tuohon vanhanaikaiseen rakennukseen. Yliopistosta palatessaan hän tavallisesti oli seisahtunut katselemaan molempien näyteikkunoita. Antikvariaatin vanhat kirjat olivat herättäneet hänen mielenkiintoaan yhtä suuressa määrässä kuin viereisessä ikkunassa riippunut käytetty housupari tai melkein käyttämätön hännystakki. Varsinkin viimeksimainittua katsellessa oli sielun silmien editse kulkenut kuvasarja toisensa jälkeen.
…Kaunis toukokuinen päivä kesälämpimine aurinkoineen, valoisakatseinen nuorukainen maisteriseppeleineen, valkopukuinen, hymyilevä tyttö ja vanha köyhä äiti, joka juhlatilaisuutta varten oli ottanut esiin vuosikausia säästämänsä mustan silkkihuivin… Ja sitten: yksinkertainen, koruton hautajaissaatto, nuori tyttö surupukuisena vanhan, murheen murtaman äidin rinnalla, pappi, ja joitakin entisiä tovereita, jotka lauloivat "Tiet kaikki yhtyy täällä", papin heitettyä kolme lapiollista multaa ja lausuttua muutamia ylimalkaisia sanoja "nuoresta, toivorikkaasta, nuorukaisesta, joka tähtäsi korkealle, mutta jonka tähti sammui kirkkaimmin loistaessaan"… Ja sitten: tunkeileva juutalaismuija, jonka tehtävänä kauppojen väliajoilla oli viikon aikana kuolleiden osoitteiden muistiin merkitseminen, laulamassa vanhaa variksensäveltään: "Finns de' gamla kläder ti' salu?" Ja sitten: melkein käyttämätön hännystakki vanhojen vaatteiden myymälän ikkunassa riippumassa, tökerösti leikattu hintalippu rinnassa, juuri samalla kohtaa, mihin hermostuneet tyttösormet kerran kiinnittivät uhkean punaisen ruusun, — mykkänä arvoituksena kaikille ohikulkijoille… Pitkä, surullinen elämäntarina, jota oli saattanut ajatella ihan loppumattomiin, kunnes kellonlyönti Nikolainkirkon tornista oli herättänyt hänet todellisuuteen.
Ja sitten: vinhaa vauhtia Katajanokalle, mielessä kaikki pienen piispankaupungin muistot ja nuoren, kiharatukkaisen kauppiaantytön kuva, joka herätti omituisen läikkyvän tunteen iloa ja kaipausta, — kunnes kuva kolkossa vinttikamarissa sai ruumiin ja sielun viulunsävelissä. Sellaisina iltoina hän oli loihtinut ympärilleen kauppiaan salin upeine joulukuusineen, pikku tyttösen pianon ääreen, säikähtyneenä katselemaan mustaksi noettua kuningas Herodesta … taikka luistinradan, missä varjoisan kuusen siimeksessä ujo koulupoika sai auttaa ylös pitkäpalmikkoista koulutyttöä, katsoa hänen pimeässäkin loistaviin silmiinsä ja kuulla nauravasta tytönsuusta: "Kiitos, Janne!" … taikka pienen piispankaupungin aseman ylioppilaskokelaiden lähtiessä, jolloin soi laulu synnyinseudulle, ja asemasillalla seisoi solakka impi liikutuksen kyyneleet silmissä…
"Via dolorosa", tuskien tie. Sellainen oli hänelle ollut tuo katu ja silta, missä jokainen kivi ja rakennuksen pääty muistutti entistä onnellista aikaa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, jos hänen papinkauhtanansa olisi riippunut myymälän ikkunassa tökerötekoinen hintalippu rinnassa. Ehkäpä olisi joku haaveileva ylioppilas runoillut siitä samanlaisen surullisen tarinan kuin hän itse ennen hännystakista: viralta pantu pappi … lahjakas … täynnä tulevaisuuden toiveita … mutta liian moderni … uudenaikainen, saarnasi kirkon tyhjäksi kristushaaveillaan, jotka harmaiden mummojen mielestä muistuttivat enemmän satukirjan kertomuksia kuin pyhän Raamatun selvää totuutta… Tuomiokapitulin istunto juhlallisine kynttilöineen … sielua raateleva odotus ovensuutuolilla, ja vihdoin kaksoisovien kautta kulkeva saattue kuin Isä-Jumalan luota palaava lähetystö, kuolonvakavana, kädessä taivaassa kirjoitettu erotuomio, mistä muste ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Ja sitten: tuskaa ja epätoivoa … alituista kamppailua köyhyyden kanssa … soittotunteja ja tuloksettomia lentoyrityksiä puoleen ja toiseen niinkuin siipisatohanhella, jota metsästäjän koira ajaa. Kunnes viimein tuli pelastus: vieraan kaupungin kiehuva pyörre, johon vainottu sukelsi, hengityspaikkana joku "matkustajakoti" taikka kivijalkakahvilan puolipimeä soppi. Ja Raamatun asemasta viulu … tietysti … taikka posetiivi … ja kauhtanan sijasta vähän liian ahdas, kulunut takki… Niin — se olisi ollut jokseenkin oikeaan osattu!
Janne Flykt hymyili katkerasti. Sellaiseksi oli elämä hänen kohdalleen muodostunut. Mutta mitäpä siitä: siipisatohanhi sai luvan uida ja sukeltaa, kun ei kerran päässyt lentämään.
Hän silmäsi kelloaan: viisi jo, eikä kapellimestari Svahnia kuulunut. Mikäpäs muu kuin entinen kurssi eteen: pihalta toiselle, vanhaan, tuttuun tapaan lantteja noukkimaan.
Oli kiusallista, että hän oli jo tuudittautunut noihin orkesteriunelmiin. Mielessä oli jo väikkynyt parempi toimeentulo ja valoisampi tulevaisuus.
Hän tilasi toisen kupin kahvia. Mihinkäpä tässä enää lähti, kun oli jo iltakin käsissä.
Hän silmäsi hämärälle kadulle, jossa kaasuvalot syttyivät, yksi toisensa jälkeen. Tuossa meni tutunnäköinen mies ohitse. Ketä se muistutti? Nyt se pysähtyi lyhtytolpan juurelle ja rupesi juttelemaan vastaantulijan kanssa. Mitä? Näkikö hän oikein? Eikö se ollut tuomiorovasti? Ihan varmaan!…
Janne Flyktin valtasi äkkiä halu lähteä ulos ja mennä noiden keskustelevien herrojen luo … pyytämään viittäkymmentä penniä… Sehän häneltä nyt ainakin oli mennyt Svahnia odotellessa. Ehkäpä tuomiorovasti antaisi, entiselle apulaiselleen…
Hän naurahti ääneensä ja havahtui siitä, että kaksi viereisessä pöydässä istua nuorta miestä katseli häntä virnistellen. Ne luulivat häntä varmaankin mielipuoleksi.
Miehet katselivat häntä ja kuiskivat keskenään. Toinen naputti sormella merkitsevästi otsaansa ja molemmat purskahtivat nauramaan.
Janne Flyktiä suututti. Mokomatkin kauppa-apulaiset luulivat kai mielestään olevansa suuriakin herroja!
Hän heitti tuimia silmäyksiä viereiseen pöytään. Toinen nuorista miehistä joutui hetkeksi hämilleen ja sytytti paperossin kuin päästäkseen helpommin näyttelemään välinpitämättömän osaa. Toinen otti sanomalehden ja syventyi siitä tutkimaan.
Merkillistä, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut! Ja hän oli niin varmasti luvannut tulla.
Meni siis sekin mahdollisuus. Siitä olisi ehkä tullut jotakin. Olisihan ollut toista soittaa vakinaisessa orkesterissa kuin kierrellä ihmisten pihoja.
Kädetkin siinä kohmettuivat, ja kappaleet juoksivat paksuina kuin kylmettynyt terva.
Mitähän Johanna puuhasi? Viime kirjeessä hän oli kertonut Kandelinin kuolemasta. Vanhus oli sairastanut pitkän aikaa, kunnes lopuksi oli tullut kuolema. Kansakoulunopettaja Kuitunen kuului olevan virkaatoimittavana lukkari-urkurina. "Etkö sinä, Janne, voisi hakea Kandelinin virkaa?" oli Johanna kysynyt kirjeessään. "Meri-Kustu siitä ensiksi huomautti, mutta sen jälkeen on siitä puhunut yksi ja toinen, viimeksi kapellimestari Borell."
Niin, kumma, ettei hän ollut ajatellut asiaa sen enempi. Todellakin! Hän voisi ehkä päästä Kandelin-vainajan tilalle. Hän saisi silloin taas olla yhdessä rakkaaksi käyneen tuomiokirkon kanssa. Elämä alkaisi uudestaan, entinen ihana elämä.
Tuomiokirkko kupoolienkeleineen!
Hän vaipui muistoihinsa. Niin, niin. Eikö hänen kaipauksensa sisimpänä esineenä ollut näiden vuosien aikana ollutkin tuo vanha, harmaasta kivestä rakennettu temppeli pienen piispankaupungin matalain taloryhmäin keskellä. Eikö hänen elämänsä poikavuosista alkaen ollut juuri kasvanut vanhan tuomiokirkon varjossa. Siellä hän oli istunut isoäidin kanssa niin kauan kuin muisti taaksepäin, siellä auttanut Meri-Kustua tämän puuhissa. Se oli tavallaan ollut hänen omaisuuttansa, tuo vanha temppeli, jonka salaisuudet ja muistot hän yksin ymmärsi. Mitä Pietarin kirkko Roomassa oli hurskaalle katolilaiselle, sitä oli hänelle kotikaupungin temppeli. Niin — pikku poikana hän oli kuvitellutkin Pyhän Pietarin kirkkoa vanhan tuomiokirkon kaltaiseksi, sillä erotuksella vain, että edellisessä messusi paavi pappeineen. Ja kun hän sitten oli nähnyt Pietarin kirkon kuvan kirkkohistoriasta, oli se tuntunut hänestä kokonaan vieraalta. Hän oli tutkinut kuvaa hyvin epäluuloisesti ja oli yhä edelleenkin ollut valmis vaikka vannomaan, että sen kupoolissa täytyi löytyä samanlainen piiriä pyörivä enkeliparvi kuin tuomiokirkonkin.
Entä ylioppilasaikana? Hän oli käynyt kaikki pääkaupungin kirkot, mutta yksikään niistä ei ollut vetänyt vertoja kotikaupungin temppelille. Niissä ei saanut kiinni samanlaisesta tunnelmasta. Häntä oli häirinnyt Nikolainkirkossa Agricolan patsas. Se oli niin kuiva ja yksinkertainen ja muistutti melkein liian kovakouraisesti uskonpuhdistuksesta. Oli tuntunut aivan siltä, kuin ei sillä olisi ollut muuta sanottavaa kuin: "Näin on kaikki muuttunut. Ei mitään paavia, ei mitään sielumessuja, ei mitään salaperäisiä vigilioita. Vain suora, yksinkertainen luterilaisuus, yhtä yksinkertainen kuin minun kauhtanani." — Sitä ei kotikaupungin tuomiokirkko olisi kärsinyt. Se olisi pitänyt tuollaisia puheita epähienoina, sivistyksen puutteesta johtuvina. Sillä oli takanansa loistava menneisyys eikä se olisi suvainnut nuoruudenmuistojansa halveksuen kohdeltavan. Ainoastaan nuo kaksitoista apostolia Nikolainkirkon katolla puhuivat toista kieltä: "Kirkko on vanha. Kunnioittakaa sen vanhuutta! Älkää suhtautuko halveksuen sen entisiin aikoihin. Me emme seiso yksinomaan täällä, joissa joku voisi luulla meitä nokikolareiksi — tässä kylmässä Pohjolan kaupungissa, missä itämainen viitta on liian ohut pakkasta ja tuulta vastaan, — vaan me katselemme myös Reinin rantoja ja ikuisen kaupungin seitsemää kukkulaa. Ja meistä tuntuu, että ihmiset siellä ymmärtävät meitä yhtä paljon, ainakin kunnioittavat meitä enemmän kuin nämä jäykät pohjoismaalaiset."
Niin, nuo apostolit olisivat varmaankin pitäneet hauskempana, jos ne olisi siirretty pienen piispankaupungin tuomiokirkon katolle.
Ei, Johanna oli oikeassa: tuomiokirkko kaipasi häntä. Ehkäpä hänen tehtävänsä oli tulla sulostuttamaan kylmästä värjöttävien kupoolienkelien elämää. Varmaankin tuomiorovasti ja vanha Skarp olivat ruoskineet niitä kelpo lailla niiden "hattaramaisuuden" vuoksi.
Janne Flykt havahtui. Huonosti puettu posetiivinsoittaja kompuroi kahvilaan, Naapukkareuhka lepäsi toisella korvallisella, ja miehen povesta kurkisteli viluinen apina.
Porra! Vanha tuttu!
Janne Flykt nousi ja yritti huutaa Porralle, kun samassa apina lensi yhdellä hyppäyksellä hänen luokseen. Se oli tuntenut ystävänsä Leskisen matamin "matkustajakodista".
— Fidelio! Caro, caro… Onko sinulla kylmä, hui, hui!… Vai tunsit sinä … veitikka.
Porra oli kummissaan apinansa karkaamisesta. Hän laski posetiivin tiskin viereen ja lähestyi hämillään vierasta, jota apina rajusti hyväili.
— No mite mine näkke! Se olema Flycht … juh! Go' dad, go' dag! puheli hän hyvillään ja tervehti iloisesti toveriaan.
— Ja Fidelio! Tuntema, tuntema … ai, ai! … Fidelio! Buona sera! [Hyvää iltaa!]
Marakatti hyppäsi Janne Flyktin sylistä pöydälle, ojensi karvaisen kätensä ja tervehti. Sitten se heitti isäntäänsä kysyvän katseen. Se ei halunnut pitempiin temppuihin. Se oli löytänyt ystävän.
— Fidelio olemas kohtelias… Aina muista' sano' hyvä iltta, puheli
Porra ja istahti pöydän ääreen.
Apina hyppäsi jälleen Janne Flyktin syliin ja hieroi päätänsä tämän rintaa vasten.
— Fidelio rakastama Flycht enempi ku' minu'.
— Me olemme niin hyviä ystäviä, ai, ai! … Kas niin, istupa nyt kauniisti.
Kahvilayleisön huomio oli hetkeksi kiintynyt noihin kahteen mieheen.
Toinen oli ilmeisesti suomalainen puheesta päättäen.
Janne Flykt tilasi lisää kahvia.
— Sinulla on kylmä, Porra?
— Ja', ja'… La Finlandia fredda, molto! [Suomi kylmä, hyvin!]
Porra pudisti päätään, puhallellen kohmettuneihin kouriinsa. —
Fidelio kärsimä paljon. Ei ole tottu'.
Apina katseli vuoroin isäntäänsä, vuoroin Janne Flyktiä. Näytti kuin se olisi ymmärtänyt mistä puhe oli, sillä se ryömi Janne Flyktin poveen ja katseli sieltä silmiään räpyttäen huoneessa istuvia ihmisiä.
Tarjoilijaneiti toi kahvin.
— Oliko se kahdelle?
— Kyllä … kas tässä. Janne Flykt maksoi, iloinen Porran tapaamisesta.
— No missä Carboni ja Ferri ovat?
— Aa … Ferri teele… Carboni, mine ei tiedä … a settentrione … pohjoinen.
Porra selitti vilkkaasti, kuinka hämmästyneitä he olivat olleet Janne
Flyktin äkillisestä katoamisesta.
— Kuhlberg sano': "A, Flycht hakema hieno kortteri … l'albergo … hotelli. Ei pide signora Leskinen hyvä."
Janne Flykt nauroi. Kuhlberg se kyllä keksi!
— Mihin hän on joutunut?
— Jei … ei läktemä pois… Sano': paljo tinata kastrulli … kaffebannu. Hyve palkka … tule' rikas … ricco!
Porra hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat. Hän ei tuntunut oikein luottavan Kuhlbergin rikastumiseen.
Hän ei ollut tyytyväinen Helsinkiin. Ihmiset olivat kovin vaativaisia. Heillä oli paljon parempaa musiikkia tarjolla kuin köyhän italialaisen posetiivinsoitto.
— Mine takto' Ferri pohjoinen … a settentrione. Parempi ihminen…
Hän pudisti surullisena päätään ja ryyppi kahvia.
Ovi kävi, ja pitkä, vaalea herrasmies astui kahvilaan. Hän pyyhki silmälasejaan ja tirkisteli ympärilleen. Saatuaan lasit paikoilleen suuntasi hän kulkunsa Janne Flyktin pöytään.
Se oli kapellimestari Svahn.
— Anteeksi, herra Flykt, että olen antanut odottaa näin tavattoman kauan. Oli ylimääräinen harjoitus muuatta juhlaa varten. Luulin jo teidän menneen pois, mutta oli hyvä, että tapasin. Saatte ensiviulun soittajan paikan.
Janne Flykt nousi tervehtimään. Porrakin oli noussut tuoliltaan ja katseli hämillään outoa, pitkänhuiskeaa herraa. Signor Flychtillä oli hienoja tuttavuuksia.
Fidelio oli kiivennyt Janne Flyktin olalle. Se ei näyttänyt yhtään pitävän tuosta silmälasipäisestä herrasmiehestä. Se murisi ja irvisti rumasti.
— Kas, mikäs otus teillä siellä on? Onpas se äkäisen näköinen!
Janne Flykt selitti lyhyeen, että apina kuului Porralle, hänen toverilleen.
Porra nosti kohteliaasti lakkikuluaan, ja kapellimestari Svahn kumarsi kylmähkösti. Eipä ollut herra Flyktin tuttavapiiri kehuttavaa!
— Tulette huomenna asuntooni kello yhdeksän, niin kirjoitamme sopimuksen. Kapellimestari ilmoitti osoitteensa, tervehti ja lähti.
— Istu, Porra, äläkä ole milläsikään. Se oli vain muuan tuttava, joka tarjoaa minulle paikkaa orkesterissa.
Porran silmät repesivät suuriksi. Orkesterissa? Hän olikin aina pitänyt signor Flychtiä suurena taiteilijana.
— Aa! huudahti hän iloisesti. — Flycht saama hyve paikka Congratulo! [Onnittelen.]
— Kiitos, kiitos! Saa nyt nähdä, millaiseksi se muodostuu. Luulenpa melkein, että tulen kaipaamaan tätä kulkurielämää!
— Aa! … Porra pudisti surullisena päätään. Hetken kuluttua hän teki lähtöä. Mutta Fideliota ei ollutkaan helppo saada matkaan. Se piteli kiinni Janne Flyktin rintapielistä ja tappeli vastaan. Porran piti väkisten temmata se syliinsä ja pistää poveen.
— Fidelio rakastama signor Flycht niin kovin! Ei tahto seurama vanha isende.
Hänen piti painaa rimpuilevaa marakattia poveansa vastaan. Se äänteli kiihkeästi ja halusi pois.
— Hyvesti, hyvesti! A rivederci! [Näkemiin!] Porra kompuroi kadulle posetiiveineen.
Janne Flykt jäi vielä istumaan ja miettimään kapellimestari Svahnin tarjousta.
Olihan se hyvä tarjous. Nyt alkaisi hänen elämänsä paremmin vakiintua, kun oli vakituinen paikka. Hän voisi kutsua perheensä Helsinkiin vaikka heti.
Viereisestä pöydästä olivat nuoret miehet poistuneet. Janne Flykt otti heidän jättämänsä sanomalehden ja rupesi sitä tutkimaan.
Hänen huomionsa kiintyi melkein heti muutamaan kuulutukseen.
Siinä julistettiin N:n tuomiokirkkoseurakunnan lukkariurkurin virka haettavaksi. Palkka oli kaksituhatta markkaa vuodessa. Sitä paitsi ruumiinveisuusta eri maksu. Takaussumman suuruus viisituhatta.
Niin. Siinä oli jälleen tuo houkutteleva virka.
Hän laski lehden syrjään. Merkillistä, kuinka kotikaupunki veti puoleensa. Ei hän sitä ennemmin ollut niin havainnutkaan.
Oliko se jälleen tuomiokirkko?
Epäilemättä.
Lukkari-urkurina hän pääsisi takaisin tuohon pyhään ilmapiiriin. Käsitellä urkuja, olihan se sentään toista kuin soittaa ensiviulua jossakin Kaupunginkellarin orkesterissa. Hänen sielunsa kaipasi pyhiä säveleitä, virsien alkusoittoja, koraaleja ja hymnejä. Varsinkin ensiksimainitut tarjosivat mielikuvitukselle runsaasti liikkumistilaa. Ei tarvinnut olla nuotteihin sidottu, sai antaa mielikuvituksensa lentää ja urkujen tulkita kaiken, mitä tunsi…
Tuomiokirkko! Se kutsui 'häntä taas voimakkaasti. Eikö herra Svahnista ollut huokunutkin sellainen kapakkamusiikin tuoksu? Mitäpä hän sellaisella. Vaikka olihan paikka hyvä … sekin.
Hän otti viulunsa ja astui mietteissään kadulle.