V
Janne Flykt oli hakenut lukkari-urkurin virkaa Kandelinin jälkeen ja saanut toisen ehdokassijan.
Pieni piispankaupunki oli ollut hämmästynyt: pappi lukkariksi! No miksi ei, varsinkin kun otti huomioon, että pappi jne.
Janne Flyktin nimi kierteli jälleen kaikkien huulilla. Vaikkei kukaan ollut juurin välittänyt mitään hänestä silloin, kun hän kulki kiertelevänä soittajana ympäri maata, puhuivat nyt kaikki hänen suuresta köyhyydestään. "Hyvä Jumala! Ajatelkaa, rouvalla ei ole hametta, mitä päällensä panna ja pastori itse (kaikki kutsuivat häntä taas 'pastoriksi') kulkee kuin halonhakkaaja!" puuttui vain kirves ja saha. Entä poika, pikku Pentti! Niin ryysyinen ja likainen, että… Niin, niin köyhyys teki ihmisen huolimattomaksi. Kuka olisi uskonut, että Roslundin Johanna, hienon, rikkaan Roslundin ainoa tytär…
Itse asiassa kulki Johanna siististi, vaikka yksinkertaisesti puettuna, ja pikku Pentillä oli polvihousut ja kudottu merimiespaita.
Mutta se ei iestänyt kaupungin eteläpään eli Niittytullin asukkaita puhumasta edellämainittuun tapaan.
Ja niinkuin ennen ristiretkien aikana huuto: "Jumala sen tahtoo!" kajahti nyt Niittytullista Tervatulliin saakka halki pienen piispankaupungin: "Janne Flykt lukkariksi!"
Alku näytti siis lupaavalta.
Ensimmäinen vaaliveisaaja, vaikka esiintyikin hännystakissa, ei saanut yhtään kannatusta. Kaupunkilaiset, jotka muutoin olivat niin tarkkoja ulkonaisesta esiintymisestä, että olivat aikoinaan Meri-Kustullekin pääsyehdoksi kirkonlämmittäjän toimeen asettaneet kauluksen ja simusetin, (joita tämä ei kuitenkaan ollut käyttänyt kuin parina ensi kuukautena) eivät nyt vähääkään välittäneet ensimmäisen vaaliveisaajan hienosta ulko-asusta. Vai sillä lailla! Että oikein hännystakissa. Mikä hän luuli olevansa? Ehei, paremmin hän olisi sopinut teatterilavalle kuin kirkkoon!
Innostusta ei siis voitu moittia, mikäli se kuohui Janne Flyktin eduksi.
Mutta yhtä seikkaa eivät kaupunkilaiset olleet ottaneet lukuun: kuparisepänsälli Esaias Kamulaa ja hänen harmaata kuulijakuntaansa.
Sillä he nostivat nyt päätään, kurottivat moniöisestä valvomisesta kuihtuneita kasvojaan johtajaa kohti ja odottivat merkkiä.
Mitä sanoisi hän, jolle Jumala oli antanut profetian lahjan? Johtaja tuijotti synkkänä kuulijoihinsa. Oli kuin olisi hän kuunnellut Jumalan ääntä. Sitten kohotti hän tuuheita kulmakarvojaan ja iski palavat silmänsä seurakuntaan.
— Ei Antikristusta tuomiokirkkoon! lausui hän haudanomaisella äänellään. — Me olemme valitut vartioimaan, ettei kirkosta tehdä Paapelin porttoa!
Ja se vaikutti. Kuin kulovalkea levisi se ympäri kaupunkia. Ja jälleen kuului huuto kuin erotuomiota edeltäneenä aikana: "Ei Antikristusta tuomiokirkkoon!"
Siunaa ja varjele! Antikristusta! Janne Flyktin kannattajat ihan tuupertuivat. Se nyt oli hävyttömintä, mitä voitiin sanoa! Moni, joka Janne Flyktin virastaerottamisen aikana oli yhtynyt tuohon antikristus-huutoon, ei nyt muistanut sitä ollenkaan. Vai Antikristus! Saisi hävetä Kamula joukkoineen!
Mutta Esaias Kamula ei ollut niitä miehiä, joka olisi hävennyt. Pois se! Silloinkuin Jumalan asioilla kuljettiin, ei tuollainen vaatimus saanut tulla kysymykseenkään.
Ja enemmistö Janne Flyktin kannattajista laski aseensa. Kuka viitsi ruveta riehumaan yhden lukkarinvaalin vuoksi! He, Jumalan kiitos, eivät olleet vielä joutuneet Kamulan asteelle!
Ainoastaan pieni joukko piti Janne Flyktistä edelleenkin kiinni. Sen joukon etunenässä puuhasivat kapellimestari Henrik Borell ja neiti Såltin.
Meri-Kustusta he saivat kiitollisen agitaattorin. Hän oli valmis menemään vaikka tuleen Janne Flyktin vuoksi.
Ja Meri-Kustu meni: kulki ympäri kaupunkia ja jakoi valtakirjoja, joihin oli painettu Janne Flyktin nimi.
"Oman kaupungin kasvatti", puheli hän taloissa. "Jopa nyt jotakin, että me hänet hylkäisimme! Jonka me jokainen tunnemme pienestä poikaressusta alkaen. Ja pappi, ajatelkaa, hyvät ystävät, pappi vielä! Ei niitä joka kaupungin kirkkoon riitä pappeja lukkareiksi."
Mutta kuulijat pudistivat päätään. Heihin oli jo tarttunut epäuskon siemen. Oman kaupungin kasvatti. Se ei tuntunut juuri houkuttelevalta, varsinkin kun siihen liittyi kuva seinärahaa lyövästä, paljasjalkaisesta Laidan pojasta. Ja mitä pappeuteen tuli, niin siitä voitiin olla eri mieltä. Entinen pappi. Meri-Kustu ei tuntunut innoissaan muistavan, että Janne Flykt oli erotettu virasta.
Kaikesta tästä menosta ei asianomainen paljoakaan kuullut. Hän oli ryhtynyt jälleen soittotunteja antamaan vaalintulosta odotellessaan. Hänen korviinsa ei siis tullut Meri-Kustun innokas lähetystoimi, paremmin kuin uskovaisten vaimojen käynnit tuomiorovastin luona.
Tuli vaalipäivä.
Tuomiokirkossa lainehti väkeä tungokseen saakka. Syrjästä katsojaan teki kirkko sen vaikutuksen, kuin olisi siellä käyty kauppaa kuten Jerusalemin temppelissä muinoin.
Varsinkin sakaristossa oli liike suurin. Siellä istui postimestari Lentz, jaellen valmiiksi allekirjoitettuja valtakirjoja, joihin tarvitsi vain lisätä valtuutetun nimi, niin paperi oli valmis.
Ja halukkaita löytyi. Valtakirjoja täytettiin tulisella kiireellä ja tyytyväisinä purjehtivat "valtuutetut" kirkkoon, missä tuomiorovasti huuteli seurakuntalaisten nimiä ja merkitsi ääniä vaaliluetteloon.
— Kenen hyväksi nämä valtakirjat ovat? kysyi Laukkasen Karoliina tunkeutuen pöydän ääreen.
— Kanttori Roosin, kolmannen vaaliveisaajan, vastasi Lentz ja otti pinkasta esille valtakirjan.
— Mikäs teidän nimenne on?
Laukkasen Karoliina hätääntyi. Eikös täällä Flyktin pastorin asiaa ajettukaan? Ja hän kun oli tullut juuri sitä varten.
— Mikäs teidän nimenne on? uudisti Lentz kysymyksensä.
— Tuota … eikös täällä olekaan niitä Flyktin pastorin papereita? kysyi Karoliina hämillään.
— Vai pastori Flyktiä te äänestätte. Vai niin! Lentzin ääni oli terävä, ja se sai Karoliinan yhä enemmän hämilleen.
— Vai pastori Flyktiä! jatkoi Lentz ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin olisi hän saanut Karoliinan kiinni leimatun postimerkin käyttämisestä. — Te haluaisitte harhaoppisen jälleen tähän huoneeseen, joka on pyhitetty vanhurskaalle Jumalalle. Katsokaapa noita entisiä Herran palvelijoita. Ne ovat kaikki olleet oikean opin puolustajia.
Postimestari viittasi sakariston seinällä riippuviin entisten tuomiorovastien kuviin, ja Laukkasen Karoliinan täytyi myöntää, että ne olivat juhlallisia miehiä.
Mutta hänkään ei tahtonut antaa perään. Huonoilla jaloillaan hän oli vaeltanut tänne kotoaan Laidalta Janne Flyktin vuoksi. Hän olisi halunnut äänellään auttaa miesvainajansa entistä onkitoveria.
— Tuleeko se oppikin kysymykseen lukkarinvirassa? sanoi hän, ja hänen laihoille poskilleen kohosi heikko puna. — Juoppohan tuo oli Mantelin-vainajakin, joka oli ennen Kandelinia.
— Vai te rupeatte hävyttömäksi! Menkää ulos! Ei täällä saa joka akka suutansa soittaa!
Postimestari osoitti ulko-ovea, mutta Laukkasen Karoliina ei seurannut viittausta. Hän meni kirkkoon ja sekaantui väkijoukkoon.
Pastori Skarp tuli sakaristoon. Hän oli ollut kirkossa kuuntelemassa vaalin menoa ja näytti huolestuneelta, kovasti huolestuneelta.
— Flyktin puolue on vahvasti edustettu. Minä vähän pelkään, miten käy. Täältä on poissa melkein koko Niittytullin puoli, ja se tekee asian arveluttavaksi.
— Mutta Tervatulli on sitä mieslukuisempana. Se vetää aina vertoja
Laidalle.
— Kyllä kai muuten, mutta sielläkin on Flyktillä kannattajia. Borell on haalinut kokoon koko orkesterinsa.
Vanha Skarp nauroi. Hänestä oli sanaleikki onnistunut.
— Tuomiorovastin täytyy antaa virka-äänensä.
Postimestari katsoi vakavasti Skarpiin.
— On se nyt vähän … hm … vähän liian julkista. Luulen, että
Dalin pysyisi mieluummin syrjässä.
— Valmistautukoon sitten kuulemaan Janne Flyktin veisuuta!
Pastori Skarp mietti. Hänestä oli asia sangen pulmallinen. Hän siveli harvaa partaansa ja pudisteli päätään.
— Siitä ei tule mitään … ei kerrassaan mitään. Hän lähti kirkkoon, ja postimestarikin, jonka pöydän ympäriltä liike oli loppunut, seurasi häntä.
Siellä seisoi kapellimestari Borell neiti Såltinin kanssa aivan vaalipöydän ääressä. Heidän ympärillään lainehti tiheä väkijoukko, joka kuiski ja supatteli hiljaa. Leipuri Luukela seisoi etupenkin korvassa keskustellen Blomin lesken kanssa.
Mitä? Olivatko hekin pastori Flyktin kannattajia?
Tuomiorovasti huuteli nimiä:
— Numero viisitoista, Pekka Korhonen. Eikö ole? Numero viisitoista
Korhonen. Poissa. Vuokralainen Antti Liimatta … Poissa. Ajuri Kalle
Kåhlman… Ei ole?
— Täällä! huusi pieni, tukeva mies kurottaen päätään keskikäytävältä.
— Ketä Kåhlman äänestää?
— Ruusia! hihkaisi tukeva ajuri ja nyökkäsi nauraen naapureilleen.
Eteläpuoli kaupunkia oli harvalukuisesti edustettuna. Niittytullin puoli oli aina osoittanutkin vierovansa kaupungin parasta. Postimestari oli asunut siellä kaksi vuotta ja joutunut heti ensimmäisenä päivänä riitaan talonomistajan kanssa, joka antoi lehmänsä kuleksia pitkin nurmipeitteisiä katuja ja sotkea jalkakäytävät pahanpäiväisiksi, siitä huolimatta, että maistraatti oli sen sakonuhalla kieltänyt. "Minkäpä minä lehmilleni voin. Eivät ne ole oppineet vielä lukemaan maistraatin asetuksia."
Semmoisia ne olivat, niittytullilaiset. Aivan kuin eri yhteiskuntaa.
Nyt siirryttiin Tervatullin puolelle.
— Numero yksi, Höglund, Anna Stiina Höglund.
— Roos, kanttori Roos.
Aha, jopa taisi muuttua! Vaalipöydän ympärillä syntyi tungosta.
Valtakirjoilla varustetut pyrkivät esille.
Ja nyt sai Roos ääniä … aivan, aivan järjestään. Mutta nyt … nyt tuli kummat!
Luukela äänesti pastori Flyktiä! Ja hän lausui sen vielä niin kirkkaasti.
— Numero seitsemän, kauppiaanleski Therese Blom.
— Flykt! huudahti rouva Blom punastuen korviaan myöten. — Ei kuin tuota Roos, kanttori Roos, korjasi hän hämillään.
Kuului naurua. Kapellimestari Borell hymyili pilkallisesti.
Tuomiorovastinkin vakavilla kasvoilla värehti hyväntuulisuus.
— No kumpi se nyt on?
— Roos, lausui rouva Blom ja kumarsi kuin anteeksipyytäen.
Vaalitoimitus jatkui. Janne Flyktkin rupesi saamaan runsaasti ääniä.
— Minä luulen, että tämä seurakunta on jo kyllästynyt pastori Flyktin ääneen, lausui muuan keski-ikäinen neiti toverilleen postimestarin edessä.
Postimestari yhtyi siihen koko sydämestään. Pureva huomautus tuotti hetkeksi huojennusta hänen kiusaantuneelle mielelleen. Kyllästynyt! Niin todellakin! Sattuvasti sanottu! Ainakin hän ja hänen rouvansa olivat perinpohjin kyllästyneet.
Janne Flykt sai ääniä toisen toisensa jälkeen. Ihme ja kumma, että
Tervatullissakin häntä nyt kannatettiin.
Mutta tulipa vastapainoakin. Tehtailija Karsten äänesti Roosia.
Ikävä kyllä: hänelläkään ei ollut kuin yksi ääni, eikä se siis merkinnyt paljoa.
Laitalaiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta saapuneet oman nurkan poikaa puolustamaan.
Postimestari Lentzin valtasi epätoivo. Jos tuota menoa jatkui, jäi
Roos auttamattomasti jälkeen.
Hän ei saattanut enää kuunnella, vaan palasi sakaristoon. Siellä oli hiljaista ja rauhallista. Entisten tuomiorovastien kuvat katselivat häntä totisina kehyksistään.
"Harhaoppinen." Niin hän oli sanonut ja oli sitä mieltä edelleenkin. Mutta eikö hänkin ollut harhaoppinen näiden vakavien kirkkoruhtinaiden edessä?
Tuossa oli tuomiorovasti Bång, lihava, tukeva mies, jonka sileäksi ajellut kasvot uhkuivat tervettä ja sitkeää tarmoa. Pietisti kiireestä kantapäähän.
Nuo kasvot eivät hyväksyneet hernhutilaisuutta. Sen näki jo leveästä otsasta, johon oli kuin kirjoitettu kaikki Sinain vuoren käskyt.
"Hillitse lihaasi!" Eikö hän ollut kerran huudahtanut niin saarnassaan, kun eräs nainen oli ruvennut ääneen valittamaan Vapahtajan verikuolemaa katsellessaan.
Postimestari muisti sen. Siitä oli kulunut pian kolmekymmentä vuotta. Mutta siitä alkaen hän oli pitänyt kirkon pappeja sokeina ja heräämättöminä. Eivät ymmärtäneet evankeliumin ydintä.
Missä oli ero paavilaisuuden ja oikean evankelisen uskon välillä? Sitä ei ainakaan voinut päättää noista toistensa vieressä olevista kirkonmiehistä, joista kolme oli katoliselta ajalta. Vain puku oli erilainen, mutta kasvonpiirteet … niitä tummensi Mooseksen varjo.
Niin… Näiden miesten edessä hänkin oli harhaoppinen, kannattaessaan hernhutismia. Ne olisivat jokikinen tuominneet sen vääränä, epäraamatullisena.
Postimestari Lentziä hermostutti. Oli ollut joutavaa, että hän yhtään oli antautunut koko lukkarinvaalihommaan.
Kirkosta kuului tuomiorovastin ääni. Hän puhui jotakin. Postimestari kiiruhti sakariston ovelle. Aivan oikein: tuomiorovasti kehoitti seurakuntalaisia siirtymään penkkeihin siksi aikaa, kuin hän notarion kanssa laskisi äänet.
Seurakuntalaiset seurasivat kehoitusta. Tuli niin hiljaista, aivan kuin jumalanpalveluksen edellä.
Äänten laskemista kesti runsaan tunnin. Seurakuntalaiset olivat odottaneet kärsivällisesti. Vihdoin nousi tuomiorovasti.
— Nyt päättyneessä tuomiokirkkoseurakunnan lukkari-urkurin vaalissa ovat vaalissa olleet saaneet ääniä seuraavalla tavalla: Ensi sijalla ollut kanttori-urkuri Aaron Koskenkorva kaksitoista ääntä; toisella sijalla ollut entinen tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen, virastaerotettu pappismies Janne Flykt tuhatsataseitsemän ääntä…
Kirkossa kuului kohahdus. Roosin kannattajat kalpenivat, ja kapellimestari Borell hymyili tyytyväisenä. Mutta mielialat vaihtuivat tuomiorovastin jatkaessa:
— … ja kolmannella sijalla ollut kanttori Bartholomeus Roos tuhatsatayhdeksän ääntä.
Borellin muoto synkkeni. Ainoastaan kahden äänen erotus! Hänen olisi tehnyt mieli kirota ääneen.
Ja nytkös syntyi hälinä! Roosin äänestäjät loistivat ihastuksesta. Oli jo pelätty pahaa. Ainoastaan kahden äänen enemmistö, mutta sittenkin enemmistö joka tapauksessa. Voitto oli heidän!
Kuului sellainen puheensorina, että tuomiorovastin julistama valitusosoitus meni täydellisesti kuuroille korville. Ainoastaan kun kapellimestari Borell pyysi puheenvuoroa, palasi hiljaisuus.
— Minä pyydän pöytäkirjaani vastalauseeni sen innoittavan vaaliagitatsioonin johdosta, jota pitkin aikaa on kaupungilla harjoitettu ja vielä täällä kirkossakin vaalin kestäessä jatkettu tavalla, joka on ennen kuulumatonta. Täällä on julkisesti tarjottu valtakirjoja henkilöille, joista valtakirjain antajilla ei ole ollut aavistustakaan. Se on synti ja häpeä, että kristillisessä seurakunnassa, yksinpä sen kirkossa, moinen häpeällinen kaupittelu saa vallan. Ilmoitan tyytymättömyyteni vaalin tulokseen.
Tuomiorovasti merkitsi pöytäkirjaan vastalauseen.
— Jos kapellimestari Borell tahtoo väitteensä toteennäyttää ja valitustaan jatkaa, on hänellä siihen tilaisuus säädetyn ajan kuluessa.
Vaalitoimitus oli loppunut, ja seurakunta hajaantui.
Janne Flykt oli lähtenyt kävelemään. Meri-Kustu oli juoksuttanut hänelle tuontuostakin sanoja vaalitoimituksen kulusta. Hän oli ollut aivan varma lopullisesta tuloksesta: kanttori Roosilla ei ollut toiveitakaan.
Hän oli iloinen, niin tavattoman iloinen. Hän ei tuntenut yhtään kalossien puutetta, vaan asteli reippaasti katua rantaan päin, vaikka katukäytävät olivat täynnä vastasatanutta lunta.
Pappilan nurkassa hän oli törmätä vastakkain tuomiorovastin kanssa, joka palasi vaalitoimituksesta.
— Kas setä! Hyvää iltaa! No sedältähän minä saankin varmat tiedot.
Tuomiorovastin oli vaikea olla. Hän katsahti arasti entiseen apulaiseensa.
— Mieleni on paha … sillä huonosti sinun kävi.
— Huonosti? Janne Flykt ei tahtonut uskoa korviaan. Hän oli ollut niin varma.
— Niin … kanttori Roos tuli valituksi. Nähdessään tuon toivottoman ilmeen Janne Flyktin kasvoilla rupesi tuomiorovastia kaduttamaan, ettei ollut antanut virka-ääniään entiselle apulaiselleen. Mitäpä hänen olisi tarvinnut välittää piispasta ja tuomiokapitulista paremmin kuin seurakuntalaisten painostuksestakaan. Mutta kun me olivat käyneet valittelemassa hänen luonaan ja puhumassa sielunsa vaarasta, jos Kristuksen kieltäjä otettaisiin kirkon palvelukseen, oli hän päättänyt pysyä puolueettomana. Olihan hän mielestään seurakuntalaisille osoittanut, ettei hän ruvennut sortamaan ketään. Puolueettomana … ei kummallekaan puolelle … se oli vakaantunut hänen mielipiteekseen. Mutta nyt hän huomasi tehneensä väärin, kovin väärin. Kanttori Roosilla oli leipä entuudestaan, mutta Janne Flyktillä ei ollut enempää kuin taivaan linnulla.
Omatunto soimasi häntä. Hän, tuomiokapitulin varapuheenjohtaja ja tähdistön jäsen, seisoi kuin syytetty entisen apulaisensa edessä.
— Kuinka suurella enemmistöllä kanttori Roos tuli valituksi.
— Ei se ollut iso … ainoastaan kaksi ääntä … kaksi ääntä vain…
— Antoiko setä virkaäänensä?
Se oli kuin tuomarin viimeinen kysymys, joka ratkaisee syytetyn kohtalon.
— En … tuota … en. Minä olin puolueeton, jyrkästi puolueeton…
— Niin, setä tekee tietysti niinkuin itse tahtoo. — Mutta — Janne Flyktin ääni värisi liikutuksesta — tässä tapauksessa olisivat sedän äänet avanneet kolmelle köyhälle ihmiselle … paratiisin.
Viimeinen sana lausuttiin sellaisella syvällä, väreilevällä tunteella, että se repi tuomiorovastin sydäntä.
— Niin, niin … minä säälin sinua. Mutta — hän tarttui kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen — onhan meillä vielä … tuota… Jumala sentään, joka … hm … niin, Jumala…
Oli hyvä, ettei Janne Flykt lisääntyvän pimeyden vuoksi nähnyt hänen kasvojaan.
— On kyllä! Sen minäkin uskon! No hyvästi sitten, setä!
Janne Flykt lähti astumaan katua eteenpäin. Tuomiorovastista tuntui, kuin olisi Jumala lähtenyt hänen mukanaan, jättäen hänet, tuomiokapitulin varapuheenjohtajan ja tähdistön jäsenen autioon tyhjyyteen. Tuntui kuin olisi Jumalakin nyökäyttänyt päätään ja katsonut häneen vakavan nuhtelevasti sekä lausunut: "No hyvästi sitten, Joosua Dalin!"
Tänne Flyktin rinnassa katkeili katkeilemistaan. Silta, jota myöten hän tähän saakka oli kulkenut köyhyyden ja epätoivon autiolta saarelta uskon valoisalle mantereelle, meni poikki pala palalta. Synkkä, musta virta, jossa harmajat jäämöhkäleet raskaina uiskentelivat, törmäsivät sitä vastaan ja se huojui ja … taittui. Kratsh! kratsh! … Niin se oli selvä! Sellaista painoa se ei kestänyt. Ja hän, niin, hän juoksenteli kuin hullu pitkin saaren rantoja huutaen venettä. Mutta kaikki veneet soutivat pois. Niillä oli kiire päästä mantereelle ennen pimeän tuloa.
Tuomiokirkko — suljettu paratiisi! "Et saa enää koskaan astua sinne siinä tunnossa, että kuulut sen asukkaisiin. Armosta kuin köyhä kerjäläinen saat hiipiä sen tukevien pilarien suojaan poimimaan muruja ovensuusta, — jos niitä sattuisi sinne lentämään. Sinä et kuulu sinne! Sinä et kuulu sinne!"
Eikö tuomiokirkko ollut levittänyt syliään ja sanonut: "Tule!"?
Ja hän oli tullut — kuin tuhlaajapoika isänsä luo.
Mutta isä ei ottanut vastaan!
VI
Mitä varten tuo palvelustyttö niin kummasti katsoi pihan yli kulkiessaan?
Totta kai täällä soittaa sai…?
Sen katse ei merkinnyt poiskäskyä. Siinä oli jotakin muuta, kuin sääliä ja osanottoa. Niin tietysti. Sen kanssa hän sai uudelleen tehdä tuttavuutta. "Frau Mitleiden" — rouva Sääli — eikö se ollut hyvin rouva Blomin näköinen, — rouva Blomin, joka jouluaattona jakeli puuroannoksia pihalleen 'kerääntyneille kerjäläisille. Ei, hän ei tahtonut saada puuroannostaan sillä tavalla. Hän ansaitsi sen soitollaan.
Peipponen viserteli puutarhan puissa. Aurinko valoi lämpöään huvilan pihaan. Täällä oli kaikki hauskan näköistä. Tuo viheriäksi maalattu penkki verannalla sopi hyvin kukkia kasvavan ikkunan alle. Ja samanvärinen parikeinu. Aivan kuin kahta vanhusta varten, jotka olivat vetäytyneet tänne nuoruutensa aikoja muistelemaan.
Tuo palvelustyttö vain oli kovin kummallinen. Nyt se kulki taas pihan yli kaivolle. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko tuo säälivä katse tulkittava niin, ettei isäntäväki ollut kotona, jonka vuoksi "turhaan vingutat viuluasi, äijä-riepu!"?
Olkoonpa miten hyvänsä. Joka tapauksessa oli huvilassa joku kotonakin, sillä uudinten raosta tirkisteli joku parastaikaa pihalle, tarkastellen häntä.
No niin, katsokoon vain! Entinen pastori Janne Flykt soittaa osan
Beethovenin sankarisinfoniasta!
Janne Flykt oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei huomannut, kuinka vanha harmaapäinen herra tuli verannalle ja hymyili surunvoittoisesti.
— Vai sinä se olet, poika parka. Tulehan nyt sisään. Janne Flykt oli kuin pilvistä pudonnut. Soitto katkesi kirahtaen. Kuka puhutteli häntä?
Vanha herra verannalla hymyili surunvoittoista hymyään.
— Tulehan vain … arastelematta.
No mutta! Ei, se ei voinut olla mahdollista! Taivas sentään! Näkikö hän unta —?
Piispa!
Hän nosti hätääntyneenä lakkiaan. Hän oli soittanut piispan huvilassa aavistamatta mitään!
Nyt selvisi palvelustytönkin kummastusta herättävä katse: hän oli tuntenut hänet kaupungista.
— Suokaa anteeksi, sopersi hän hämillään. — Minä vakuutan, että olin kerrassaan tietämätön talon asukkaista.
— No älähän nyt huoli… Oli hauskaa, että tulit. Minä olen sinua monesti muistanut, poika riepu.
Piispan ääni väreili lämpimänä. Oli kuin olisi Janne Flyktin äkillinen ilmestyminen riisunut häneltä tuon hänelle niin ominaisen jäykkyyden, joka sopi kyllä hyvin tuomiokapituliin. Täällä hän oli kuin joku maalaisukko, luonnollinen ja vaatimaton.
Piispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti kalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja. Paperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly peräseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti ovessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin siedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.
— Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui piispa viereiseen huoneeseen.
Piispatar, harmaassa yksinkertaisessa puvussa, astui sisään. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat kosteina, mutta huulia valaisi ystävällinen hymy.
— Hyvää päivää! Tervetuloa! Sepä nyt oli harvinainen sattuma.
Janne Flykt kumarsi. Piispattaren ystävällinen käytös puhalsi lopunkin levottomuuden tunteesta tiehensä.
— Istu, istu, veli, ja pane tupakaksi. Minä muistelen, että sinä poltat.
Piispa siirsi tupakkapöydän vähän lähemmäs. Janne Flykt sytytti savukkeen.
— Enhän minä tavallisesti, mutta voinhan näin harvinaisessa tapauksessa ottaa.
Niin … tässä he nyt istuivat piispa ja entinen pappi. Eikä kummallakaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä virkansa kanssa.
Piispa poltteli hiukan hajamielisenä. Hänen päänsä vavahteli. Näki, että hän mietti, millä tavalla pääsisi soveliaasti keskustelun alkuun.
— Jaa. Oli se nyt hauskaa, että tavattiin. Minä olen sinua muistanut hyvin usein.
Viime tapaamisemme sattui niin kovan surullisissa olosuhteissa.
Tuo puhetapa "niin kovan" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui tuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti rinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin se teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin huokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.
Janne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen sanottavaa.
— Niin … katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä koskaan on ollut.
Janne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.
— Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta, tyrannimaisilta, mutta … katsos … meidän yläpuolellamme oli kirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.
Kun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen tuolissaan:
— Sillä … katsos … minä en ole sen jälkeen enää tuntenut pastori Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, ihmistä, olen ajatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia mielipiteitäänkin.
Kumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut selväksi itselleen.
Hän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja lausui:
— Niin … ne ovat surullisia muistoja … meille molemmille.
Minä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut
sinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin.
Esimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?
Nyt saattoi Janne Flyktkin ruveta puhumaan.
— Minä en ole sitä koskaan kieltänyt, en silloin paremmin kuin nytkään, vastasi hän hiljaa.
Piispa nousi seisomaan. Hän oli hämmästynyt. — No, mutta kuinka…?
Ei! Toisen meistä täytyy nyt olla väärässä!
— Niin … mahdollisesti. Minä olen sen vain ymmärtänyt hiukan eri tavalla kuin kirkko.
— Jaa, jaa. Siinä se on. Tuossa juuri piilee sairaus. Minä muistan, että sinä toit sen esille istunnossakin.
Piispa sytytti uuden savukkeen ja istui.
— Niin … muistaakseni. Mutta minulle luettiin silloin synniksi myös se, etten ollut selvillä muistakaan kristinuskon dogmeista.
— Niinkuin…?
— Niinkuin esimerkiksi yliluonnollisesta syntymästä.
— Niin … kuinka selität sen?
— Minun on vaikea sitä selittää. Minä en sitä yksinkertaisesti ymmärrä. Se on minun järjelleni mahdoton ajatus. Minulla ei ole siitä mitään vakaumusta. Voi olla mahdollista — yhtä hyvin päinvastoin. Minä olen agnostikko siihen kysymykseen nähden.
— Tavallaan, tavallaan, puheli piispa. — Ei minunkaan järkeni sitä käsitä, mutta minä en ole kuitenkaan agnostikko siihen paremmin kuin muihinkaan kirkonoppeihin nähden. Minä uskon yksinkertaisesti, koska Raamattu niin sanoo, ja kirkko niin opettaa.
— Mutta eikö ihmisen pidä koettaa ymmärtää kaikkea?
— Kyllä, mutta sittenkään emme kaikkea ymmärrä. On paljon asioita järkemme yläpuolella eli — niinkuin Shakespeare sanoo, että "taivaan ja maan välillä on tuhannen asiaa, joista filosofialla ei ole aavistustakaan."
— Niin kyllä, mutta kun ei nyt kerran ymmärrä eikä voi uskoa, niin…
—… silloin on uskoton taikka kieltäjä, jatkoi piispa.
— Mahdollisesti … taikka on kysymykseen nähden epämääräisellä kannalla. Janne Flykt katsoi piispaa vakavasti silmiin. — Se minusta juuri on kaikkein surullisinta, että kirkko vaatii valmiit mielipiteet, ennen kuin voi hyväksyä jonkun palvelukseensa.
— Ei. Kirkko vaatii uskoa.
— Sokeaa uskoa.
— Tavallaan … nöyrää alistumista siihen, mitä se parituhatta vuotta on pitänyt oikeana.
— Silloin minusta ei ollut kirkon palvelukseen. Janne Flykt pudisti surullisena päätään. — Minä toivon sellaista aikaa, jolloin kirkon helmaan mahtuu sellainenkin pappi, joka ei ole kaikesta vielä selvillä, taikka ymmärtää asiat hiukan toisin kuin kirkko, mutta joka siitä huolimatta pyytää rehellisesti täyttää virkansa.
Janne Flykt laski savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Hänen poskensa hehkuivat.
— Ikävä, ettei meillä vielä ole sellaista kirkkoa.
— Niin, minä sanon samaa. Moni vilpitön sielu jää ulkopuolelle.
Piispatar tuli käskemään päivälliselle.
— Lähdepäs, veli, haukkaamaan vähän. Sinulla on nälkä … tietysti?
— Eihän se ruoka pahaa tee.
Päivällispöytä oli upeasti katettu. Lampaanpaisti höyrysi suurella paistinvadilla, ja perunat muhoilivat kutsuvina. Janne Flyktin nenää hiveli suloisesti.
Piispan nuorin poika, ylioppilas, nousi tervehtimään.
— Meillä on muu väki kaupungissa käymässä, sanoi piispatar. — Tässä ollaan vain kolmisin kotona.
Aterian kestäessä puhe kääntyi Janne Flyktin nykyiseen toimeen.
— Eihän se helppoa ole, mutta ihminen tottuu kaikkeen. Aluksi tahtoi selkä olla liian kankea lantteja noukkimaan, mutta se notkistuu vähitellen.
Hän hymyili surullisesti.
— Kuinka teidän rouvanne jaksaa?
— Kiitos, kyllä hän voi hyvin.
— Eikö toimeentulo ole sentään kovin vaikea?
Janne Flykt katsahti piispattareen. Merkillistä, kuinka kaikki ihmiset voivat säälistä kysyä mitä tahansa. "Frau Mitleiden" hävitti hienotunteisuuden.
— Kiitos, eihän se luonnollisesti helppoa ole, mutta se menee sittenkin. Elämä on rikas, vaikka ihminen on köyhä. Ja jos missään, niin minun toimessani oppii tuntemaan elämän. Minä olen oikeastaan hyvin tyytyväinen, niinhän mielelläni palvellut kotikaupungin tuomiokirkossa, mutta en kelvannut. Hän sanoi sen iloisesti naurahtaen.
— Jaa, kyllä minusta seurakunta luvalla sanoen teki skandaalin, ettei ottanut sinua urkuriksi.
Piispa möyhensi suuren perunan kuin merkiksi, että hänen arvostelunsa oli peruuttamaton.
— Minä nuhtelin Dalinia sen johdosta. Hän olisi voinut antaa virkaäänensä sinulle.
Janne Flyktin täytyi ihmetellä. Piispa oli mielipiteiltään ahdasmielinen, mutta käytännöllisessä suhtautumisessaan häneen herttaisen vapaa. Hän oli valmis erottamaan hänet papinvirasta, koska laki sitä vaati, mutta heti sen jälkeen valmis ottamaan hänet lukkariksi, koska laki ei ollut sitä vastaan. Ja molemmista katsantokannoista huolimatta hän tarjosi hänelle päivällisen, koska hänen sydämensä niin käski.
Hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa piispalle, että hän käytännössä protesteerasi kirkkoaan vastaan: hänen ei olisi pitänyt antaa päivällistäkään harhaoppiselle papille.
Mutta siinä seurasi piispa vaistomaisesti korkeampaa elämänkäsitystä, jonka mukaan ei katsottu entisen papin mielipiteitä, vaan yksinkertaisesti sitä tosiasiaa, että eräällä kiertävällä soittoniekalla oli nälkä.
Minkä vuoksi ei kirkko voinut suhtautua johonkin pappiinsa samalla tavalla, — katsoa vain sitä, että hänellä oli nälkä, ts. että hänellä oli vilpitön halu palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen suurta rakkauttaan?
Janne Flykt mietti ja söi. Tämä piispan päivällinen opetti hänelle paljon. Se vahvisti sitä totuutta, ettei Jumalakaan pannut autuutta riippumaan mielipiteistä, vaan yksinomaan siitä, oliko jollakin nälkä, ts. oliko jollakin rehellinen halu ottaa Vapahtaja vastaan.
Jumala ei kiinnittänyt niin suurta huomiota siihen, pitikö joku Kristusta Jumalana taikka jumalallisena ihmisenä. Yksinomaan vain siihen, tarvitsiko ihminen Jumalaa lähestyessään tätä Ihmisen Poikaa vai ei.
— Minä luulen, että jos peruuttaisit mielipiteesi, voisit saada virkasi takaisin, lausui piispa.
Janne Flykt hämmästyi. Tarkoittiko piispa totta?
Tuomiokirkko välähti hänen mielessään kuin kirkkaan auringonpaisteen valaisemana. Nurmikenttä sen ympärillä vihersi, ja kirkossa soivat urut.
Mutta tuohon kuvaan kuului hänen Kristuksensa, tuo valoisa, ihmisystävällinen Vapahtaja, joka katseli alttaritaulusta ja puhui: "Te olette kalliisti ostetut, älkäät ihmisten orjat olko."
— Mitä oikeastaan voisin peruuttaa? Ja jos muodon vuoksi peruuttaisinkin, niin luulen, että julistaisin Kristuksen ihmisyyttä edelleenkin. En voisi sille mitään, ja … silloin minut erotettaisiin toisen kerran.
Janne Flykt katseli piispatarta. Hän oli jälleen saanut kiinni tuon entisen hymynsä, jolla hän vangitsi kaikki. Piispattaren mielestä hän oli hieno kuluneesta takista huolimatta.
— Niin tietysti. Suunnan täytyisi muuttua, veliseni, puheli piispa.
— Mitä sinulla oikeastaan on vanhaa suuntaa vastaan?
— Se on kuiva, kuollut kuin maantie, jossa ei kasva mitään.
— Ohoh! Kylläpä sinä olet radikaali!
— Ehkä, mutta sellaiselta se minusta tuntuu. Minun mielestäni vanhan suunnan papit muistuttavat paimenta, joka ajaa lehmänsä maantielle. Hakekoot sieltä! Siellä on helpompi paimentaa. Vieressä oleva apilaniitty vetää lehmiä puoleensa, mutta paimen ei laske. Hän ei viitsi avata veräjää.
— Mutta jos se on toisen niitty?
— Niin … minä myönnän, että vertaukseni ontuu, mutta ajatelkaamme että hänellä olisi lupa. Hän on laiska. Niityllä on ehkä hetteitä, joihin lehmä voisi vajota. Hän ei viitsi vaivautua sellaiseen silmälläpitoon. Maantiellä on helpompi.
— Minun täytyy myöntää, etten oikein käsitä, mihin pyrit.
— Yksinkertaisesti vain siihen, että papin on paljon helpompi saarnata totuttuun tapaan kuin valmistaa joka kerraksi jotakin uutta, erikoista, mielenkiintoista, josta kuulijakin pääsisi tositeolla kiinni. Nyt tuntuu siltä kuin olisi kaivo ammennettu tyhjäksi. Aina yhtä ja samaa! Syntiinlankeemus … lunastus … Golgata … ja piste.
— Mutta sinunkin kai täytyy myöntää, että ne ovat juuri niitä ydinkohtia, kristinuskon kaikkein keskeisimpiä?
— Kyllä, mutta eikö niistäkin voitaisi pusertaa uutta mehua uudella tavalla? Vanha julistus menee yli päiden. Se ei tapaa sydämeen.
— Jaa, jaa … hm! Sinä olet ehkä oikeassakin, mutta eikö tuolla tavoin jouduta kovin oudoille vesille?
— Ehkä aluksi, mutta oudot vedetkin tulevat tutuiksi, kun niitä jokin kerta purjehditaan.
— Jaa … no olkoon, mutta vissit rajat ovat sittenkin säilytettävät: Kristuksen jumaluus, yliluonnollinen syntymä, ylösnousemus, taivaaseen astuminen…
— Miksi ei … mutta eikö niihinkin voitaisi panna uutta sisältöä, ainakin mitä Kristuksen jumaluuteen tulee? Kristuksen jumalallinen ihmisyys … siinähän on pohjaton lähde, josta voitaisiin ammentaa. Yliluonnollisesta syntymästä minä en osaa sanoa mitään. Mutta eikö ylösnousemusta ja taivaaseen astumistakin voitaisi hiukan enemmän selittää, niin että niistä järki-ihminenkin jotakin saisi? Nyt sanoo pappi vain, että niin on tapahtunut … usko jos tahdot … mutta meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi noin vain uskoa kaikkea, mitä pappi … ja vielä Raamattukin … sanoo.
Janne Flykt kohautti olkapäitään.
— Katsopas, sanoi piispa, joka ajatuksiinsa vaipuneena ei ollut kiinnittänyt huomiota Janne Flyktin puheeseen, — sinä olet kuin siipirikko lintu. Muutamat kristinopin totuudet sinä sulatat, toisia et. Sinä lennät vain toisella, siivellä.
Janne Flykt laski ruokaliinan kokoon taitettuna pöydälle.
— Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita koko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän joen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on tyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen valoisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua. Ikävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon minulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku kovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.
Noustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat nämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.
— Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän viulunvinguttajan pöytäänsä.
Hän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan maalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.
— Älähän nyt… Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta miellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.
— Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte erinomaisen hienosti.
Piispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti niin lämmittävästi.
Janne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema. Piispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He keskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.
Äkkiä virkkoi piispa:
— Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin … minulla on melkein uusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä…?
Hän ei jatkanut, huomatessaan varjon Janne Flyktin Rasvoilla.
— Niin … suo anteeksi … minä en tyrkytä, mutta jos … olisit halunnut ottaa, niin…
— Piispa suo anteeksi, jos lausun ajatukseni julki. Tunnustan, että olen mielipahakseni pakotettu ottamaan vastaan ystävällisen tarjouksen. Tämähän on kyllä jo niin vaivainen. Janne Flykt katseli takkiaan.
— Jaa, jaa. Sinä olet aina laisesi … vähän ylpeä … vähän ylpeä … mutta eihän se paha ole.
Piispa nouti takin. Se oli hienoa verkaa ja sopi Janne Flyktille kuin tehty.
— Annetaan vanhan takin olla päällä. Pannaan tämä kääryyn.
Janne Flykt oli liikutettu piispan hienotunteisuudesta. Tämä tahtoi säästää hänet piispattaren ihastuneilta huudahduksilta.
Hän kiitti ja jätti hyvästit. Hänestä tuntui, että hänen piti nyt lähteä. Muutoin saisi hän lopun iltaa haastella "Frau Mitleidenin" kanssa.
Piispa rouvineen saatteli häntä portille.
— Missä sinä olet sisällä? kysyi piispa.
— Kauppias Ahosen pirtissä.
— Voi, voi, sanoi piispatar ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
Janne Flykt nosti hattuaan ja lähti astumaan. Hänen mieltään velloi kummallinen tunteiden sekoitus.
Merkillinen sattuma! Hän oli saanut soittaa entiselle piispalleen! Jos hän olisi sen tiennyt! Mutta mistäpä hän sen tiesi. Hän oli vain kuullut, että piispa oli myynyt entisen huvilansa Hämeessä ja muuttanut Uudellemaalle. Mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan ollut aavistanut, että hän asuisi juuri täällä.
Hänen täytyi taas muuttaa paikkaa. Se oli kiusallisinta. Sillä piispan palvelijatar ei malttaisi pitää suutansa kiinni. Jo huomispäivänä olisi koko huvilayhteiskunnan tiedossa, että kuljeksiva viulunsoittaja, joka soitti niin "erinomaisesti", oli — viraltapantu pappismies Janne Flykt.
"Frau Mitleiden" — rouva Sääli. Tietysti!
Ja hän kun oli katkaissut kaikki välit tämän surullisesti hymyilevän, hyvinvoivan rouvashenkilön kanssa…
VII
Tuomiokirkko! Pieni piispankaupunki! Ne vilkuttivat hänelle jälleen kilpaa, kilpaa.
Tule, tule pois! Sinulle on täällä sittenkin sijaa.
Uskalsiko hän siihen luottaa?
Se oli kerran hylännyt hänet suurena epätoivon hetkenä. Eikö se voisi tehdä sitä vielä toisenkin kerran?
"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan."
Niin, hän oli saanut tuon sanan kokea — ja katkerasti.
Mutta oliko tuomiokirkon lämmittäjä mikään profeetta? Eikö hän päinvastoin kuulunut temppelin halvimpiin palvelijoihin?
"Kirkonlämmittäjä"…
Niin — se oli kerran ollut hänen ihanteensa. Mutta hän ei ollut saanut ihannettaan toteuttaa.
Nyt tarjottiin hänelle kirkonlämmittäjän tointa sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Ottaisiko hän sen vastaan?
Hän oli sitä miettinyt monta pitkää päivää ja tullut aina kielteiseen tulokseen. Mutta jälkeenpäin oli muuan vanha sana jäänyt soimaan hänen korvissaan kuin rakkaaksi käynyt sävel:
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin asuisin jumalattomain majoissa."
Se oli totta, sillä ylen raskaaksi oli kiertävän soittoniekan ammatti käynyt.
Nähdä ihmiselämän varjopuolia, alennusta, mätää, niinkuin hän oli saanut nähdä! Huh! Selkäpiitä karmi sitä kaikkea ajatellessa.
Köyhänä, välistä melkein keppikerjäläisenä, oli hän ollut pakotettu etsimään kaikkein halvimpia majapaikkoja. Mutta minkälainen oli niiden asujamisto? Pelaajia, kortinlyöjiä, kiroilijoita, varkaita ja renttuja. Nähdä kaikkea tuota illasta toiseen, kun ihan väsyneenä palasi päivän kierroltaan, oli raskasta, niin toivottoman raskasta. Hampaaton, vanha eukko, jota takanapäin sanottiin "enkelintekijäksi", pitämässä salakapakkaa kaiken maailman roskaväelle, joiden joukossa huonot naiset näyttelivät huomattavaa osaa. Kuinka monta kertaa hänen oli täytynyt kesken yötä hiipiä tiehensä, säästyäkseen näkemästä kaikkea sitä riettautta, jota majapaikoissa harjoitettiin, ja viettää loput yöstä jonkin halkovajan nurkassa kylmästä väristen tai kävelemällä autioita teitä karkoittaa väsymyksen tunne ruumiistaan.
Ei, Leskisen matamin matkustajakoti oli ollut paratiisi hänen viimeaikaisten majapaikkojenpa rinnalla. Siellä ei ollut tullut kysymykseenkään rivo elämä. Leskisen matami ei olisi ikinä sellaista sietänyt.
Ainoan pelastuksen olivat tarjonneet kauppiasten pirtit maalla ja talonmiesten asunnot suuremmissa kaupungeissa. Edellisissä hän oli saanut asua puunpilkkomista vastaan ja jälkimmäisissä oli isännän auttaminen kadun puhtaanapidossa riittänyt korvaamaan vuokran sellaisina aikoina, jolloin hän oli kärsinyt rahanpuutetta.
Kuinka monesti hän oli lakaissut Kaivopuiston katuja, samoja katuja, joita hän ennen nuorena ylioppilaana oli toivorikkaana astunut! — Kesäisin oli toimeentulo ollut helpompaa. Silloin ei ollut niin suurta väliä, jos rahattomuuden sattuessa nukahti johonkin heinälatoon. Vähän merkitsi myös, jos talonrenki aamulla haukkui "laiskoja vetelehtijöitä", jotka sotkivat ihmisten heinät. Hän oli hymyillyt ja pyytänyt kohteliaasti anteeksi. Hän oli nukkunut nurkassa, yhdessä nurkassa, hyvin siivosti ja kauniisti. Ja sitäpaitsi hän oli tuollaisille renkipojille ennen takonut katekismusta päähän rippikoulussa. Ja ne olivat olleet vähän hienompia miehiä vielä: kaupunkilaisrenkejä ja juoksupoikia, jotka pyhäisin kulkivat kauluksissa! Tästä hän ei kuitenkaan ollut huomauttanut, sillä hän oli halunnut pysyä tuntemattomana. Mutta häntä oli huvittanut ajatellessaan, minkälaisiksi rengin silmät olisivat revenneet, jos tämä olisi saanut kuulla, mikä mies "laiska vetelehtijä" oli ennen ollut.
Niin, niin. Monenlaista hän oli saanut kokea, sekä hauskaa että murheellista, mutta nyt tuntui elämiä taas raskaalta, kerrassaan raskaalta.
Ei ollut siis kumma, että vanhan tuomiokirkon kutsu soi jälleen houkuttelevana hänen korvissaan.
Meri-Kustu oli kuollut, vanha, uskollinen Meri-Kustu, yksi niitä harvoja, joka ei ollut jättänyt häntä hädän hetkenäkään. Ja nyt oli kirkonlämmittäjän paikka hänen jälkeensä avoimena.
Johanna oli kirjoittanut hänelle asiasta. Olihan siinä taas pieni pelastuksen mahdollisuus. Johanna oli tavannut tuomiorovastia, ja tämä oli ollut hyvin suopea. "Jos Jannen kunnia siihen taipuu", oli Dalin vastannut.
Kunnia! Hän oli saanut viime vuosina arvioida sen käsitteen uudelleen. Hänen oli ollut pakko niellä tuo vanha porvarillinen kunnia kokonaan sekä muodostaa uusi. Vanhalla "kunnialla" hän ei olisi pitkälle päässyt. Se olisi näännyttänyt hänet nälkään hiljakseen, mutta varmasti. Se oli saanut siis mennä samaa tietä kuin papinvirkakin. Soittotaiteilija Janne Flyktillä oli uusi kunniakäsite, ja sen pääsisältö kuului: "Älä koskaan myy sisäistä ihmistäsi, siveellistä ylevämmyyttäsi, omaa maailmaasi, kenellekään, sillä niin kauan kuin se on tallella, olet kerjäläisenäkin kuningas."
Kunnia ei siis estänyt. Hän oli jo päässyt sille tasolle, jolloin ulkonainen asema merkitsi niin herttaisen vähän, tai ei ollenkaan. Vain elämänkäsitys, sisäiset arvot, määräsivät kaiken. Kunnian vuoksi hän saattaisi siis ihmeen hyvin hakkailla puita ja lämmitellä tuomiokirkon kamiineja. Hän vain ei halunnut pettyä toistamiseen. Sillä se olisi ollut liian katkeraa.
Tarjous oli houkutteleva. Hän ei voinut sitä kieltää. Päästä jälleen tuomiokirkkoon, rakkaaksi käyneeseen temppeliin. Saada uudelleen elää kaikki vanhat muistot ja tuntea pyhän ilmapiirin väräjävän ympärillään. Kuulla joka sunnuntai urkujen sävelet ja antautua niiden tuuditeltavaksi elämän harhasta pois, — sinne, missä kaikki maallinenkin nähdään uudessa valossa. Ah, hän kaipasi tuota kaikkea niin sanomattomasti! Hän kurotti sitä kohden käsiään kuin sairas, jolle näytetään parantavaa lääkettä. Hänen olentonsa oli sittenkin niin rikkinäinen, yhtä kulunut kuin takki hänen yllään, Hän kaipasi päästä takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan.
Tuomiokirkko oli hänelle henkisen viihtymyksen ehto. Nyt hän sen käsitti selvemmin kuin koskaan ennen. Rikkinäisyydestään hän ei tulisi koskaan pääsemään maailman rantoja kiertelemällä. Ei, hänen katseensa tulisivat aina suuntautumaan sinne, missä vanhan temppelin torni kohosi juhlallisena ja korkeana Jumalan taivasta kohti.
Ehkä oli sittenkin ollut onnellinen sattuma, että hän oli matkustanut pääkaupungista tekemättä lopullista sitoumusta kapellimestari Svahnin kanssa Kaupunginkellarin orkesterin ensiviulun soittajan paikasta.
Ehkä hän ei olisi tullutkaan onnelliseksi siinä toimessa. Hänen sydämensä pohjalla olisi aina asustanut hiljainen kaipaus pyhyyteen. Sitä tuskin olisi Kaupunginkellari voinut tarjota.
"Mutta surullisinta kaikesta on se, että siitä, johon koko ,sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme." Kuka oli niin sanonut? Oh, hän muisti: kapellimestari Borell kerran, muutama vuosi sitten. Eikö se ollut käynyt toteen? Kyllä tavallaan … kaksikin kertaa… Ja surullista se oli ollut. Mutta se oli tietysti niin määrätty hänen kohdalleen. Nyt näytti kohtalo lientyneen: tuomiokirkko tarjosi jonkinlaista korvausta katkerain pettymysten jälkeen.
"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin asuisin jumalattomain majoissa."
Niin, se pyhän kirjan sana oli totta.
Janne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä merenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän valmis ottamaan toimen vastaan.
Puolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän tointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa kuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja vaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti oli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti nyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.
Janne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja matkusti.
Hänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.
VIII
Janne Flykt istui puuarkun kannella kirkon länsiristin etelänpuoleisen kamiinin vieressä ja seurasi jumalanpalveluksen menoa. Kirkossa oli paljon väkeä. Oli Mikkelinpäivä ja rippitoimitus.
Tuntui kotoiselta olla taas tuomiokirkossa ja kuulla pyhien säveleiden soivan ympärillään. Urut soittivat Mikkelinpäivän virttä, ja vaikka Janne Flykt kuulikin, että lukkari-urkuri oli vielä kokematon, sai hän sentään urut melko hyvästi tottelemaan. Hän olisi vain halunnut värittää enemmän eri värssyjä. Uruissa oli kyllä mahdollisuuksia siihen.
"He aina meitä seuraavat ja haluisesti holhovat jo tänne tullessamme."
Janne Flyktin mielestä urkuri soitti liian kovasti. Hän olisi tehnyt päinvastoin, antanut pikkolohuilun soida kuuluvammin ja hillinnyt bassoja mahdollisimman paljon. Se olisi muistuttanut pienokaisten kimeä-äänistä laulua. Nyt ei tuo voimakas, kosken lailla tulvehtiva sävelvirta antanut aikaa sanojen tarkkaamiseen. Pauhulla syösten eteenpäin se vaati tulemaan muassa mahdollisimman nopeasti. Tuntui, ettei sävelillä ollut aikaa tarkata enkelien toimia ihmisen eri ikäkausina. Ne panivat koko ihmiselämän menemään kuin putouksesta alas. Nopeasti, nopeasti vain, sillä virralla oli kiire! Jo kuului kosken pauhu, putous heitteli ilmaan vaahtoaan. Nyt … nyt … nyt oltiin putouksessa! Hui! Sinne syöksyivät vesimassat hirvittävällä voimalla, ja tuhansia pienempiä ja suurempia poreita nousi vedenpinnalle, tuoden ylös lastunkappaleita, joita mahtava pyörre kieputti ympäri.
Virsi päättyi. Urut olivat sen soittaneet alusta loppuun samalla tapaa kuin niin monena Mikkelinä ennen. Sanat eivät jääneet kuulijoiden mieleen nyt paremmin kuin ennenkään. Tuo lyhyt, yksinkertainen tarina enkelien varjeluksesta ei heitä enää liikuttanut. Sehän oli vain virsi, joka oli veisattava määrätyllä kohtaa ja vielä sellainen virsi, jonka valitseminenkaan ei tuottanut papille yhtään vaivaa, koska se oli virsikirjassa ainoa Mikkelinpäivälle omistettu.
Janne Flykt lisäsi puita kamiiniin. Se ei tänään oikutellutkaan niinkuin tavallisesti, ja hän oli siitä hyvillään. Kamiini piti omat tapansa. Se koetteli jokaisen uuden lämmittäjän kärsivällisyyttä. Varsinkin alussa, kun Janne Flykt oli ryhtynyt toimeensa, se oli pakannut savuamaan. Oli kuin olisi se ollut kiukuissaan lämmittäjän vaihtumisesta ja mieltään osoittaakseen savunnut. Mutta se johtui lämmittäjän tottumattomuudesta. Pian se tasaantui sen verran, että sen jotenkuten sai kurissa pidetyksi.
Kamiini humisi tyytyväisyyttään, säteillen lämpöä ympärilleen, Janne Flykt teki saarnavirren aikana kierroksen ympäri kirkkoa tullakseen vakuutetuksi, että hänen hoidokkinsa toimivat hyvin. Yksi ja toinen seurakuntalainen katsahti veisuunsa lomassa hänen jälkeensä. Heistä tuntui kummalta, että tuo kalpeakasvoinen mies oli aikoinaan palvellut pappina tässä samassa kirkossa. Nuori, vaaleatukkainen pappi oli noussut saarnatuoliin ja luki parhaillaan päivän evankeliumia. Se oli pastori Aarno Kallio.
Teksti puhui enkeleistä. "Minun Isäni taivaassa näkee aina heidän enkeliensä kasvot." Nuori pappi luki sanat kuuluvasti ja ryhtyi aineensa käsittelyyn.
Janne Flykt oli palannut puuarkulleen länsiristin etelänpuoleisella sivukäytävällä. Siihen kuului kaikkein parhaiten. Hän muisti sen vanhasta kokemuksesta, — siltä ajalta, jolloin hän oli seisonut tuolla ylhäällä pastori Kallion paikalla.
Eikö se ollutkin vain kaunista unta kaikki tuo? Oliko hän todellakin kerran seisonut tuolla, lukuisa kirkkokansa allansa, kasvot kasvojen vieressä? Kyllä. Hän muisti saarnatuolin reunuksen aivan tarkkaan. Tummanpunaiselle sametille oli valunut kynttiläntalia. Sitä oli raapittu pois, mutta sittenkin näkyi vielä vaaleanharmaa läikkä sametin tummalla pinnalla. Hän olisi halunnut tietää, oliko se vielä jälellä.
Ja kirjalauta. Se oli liian ahdas. Siihen ei tahtonut oikein sopia isokokoinen virsikirja. Sai olla varuillaan, ettei pudottanut sitä mummojen päähän. Ensi alussa se oli kiusannut häntä, mutta lopuksi hän oli siihen tottunut.
Kyllä, hän oli seisonut kerran tuolla, hänkin, ja hän muisti hyvin, mikä kirkko sieltä katsottuna näytti. Se teki jonkin verran pienemmän vaikutuksen kuin alttarilta. Penkkineliöt näyttivät kovin ahtailta. Kirkko supistui, seinät siirtyivät lähemmäs toisiaan. Erotti melko hyvin tutut kasvot, mestari Luukelan, pormestarin rouvan ja neidit, kapellimestari Borellin ja neiti Såltinin ynnä monet muut. Meri-Kustu istui puuarkun kannella, — tässä hänen paikallaan, taikka kulki varpaillaan käytäviä pitkin.
Hän muisti, kuinka somalta oli alussa tuntunut saarnatuolista kuunnella oman äänensä kaikua. Sanat kirmaisivat kuin kilpaa halki kirkon, vastakkaiseen seinään, ja sieltä äkkiä takaisin lähtöpaikkaansa. Se muistutti pikkupoikien kilpajuoksua, jossa korvat höröllä odotetaan lähtömerkkiä ja sitten pinkaistaan tulista vauhtia maaliin. Niin juoksivat kaikki nuo juhlalliset sanat alkutervehdyksen kolmosista "armo olkoon teille", loppu-ameneen saakka. — Niin, niin, siitä oli jo kuudetta vuotta, kun hän vielä oli noiden kilpajuoksujen toimeenpanijana.
Mutta hyvin kaikki. Hän oli taistellut tuomiokirkon omistamisesta ja valloittanut lopultakin paikan itselleen. Olihan ero entisen ja nykyisen aseman välillä huomattava, mutta mitäpä siitä: hän sai tuomiokirkon puhumaan. Ennen hän oli tulkinnut kuulijoilleen sen salaperäistä kieltä. Nyt se puhui vain hänelle yksin. Mutta sitä kokonaisempana jäi se nyt hänelle itselleen.
Ah! Olisivatpa ihmiset kuulleet sen vanhoja tarinoita. Se loihti esiin entisajan, jolloin latinainen messu kaikui sen pääalttarilta ja pappi tervehti tavantakaa seurakuntaa, laulaen: "Dominus vobiscum!" [Herra olkoon teidän kanssanne!] Pyhä savu täytti tuoksullaan sen holvit, ja kuoro lauloi hymnejään. Alttari oli kukkasin koristettu, ja pappien ja kuoripoikain kaaput säteilit kynttiläin valossa. Se oli tunteista rikasta, kodikasta aikaa, ja vanha temppeli huokasi sitä muistellessaan.
Niin; tuomiokirkkoa kalvoi vanha suru, — suru siitä, että tuo entinen kodikkuus oli hävinnyt.
Janne Flykt oli vaipunut mietteisiinsä. Niin … hän ymmärsi tuomiokirkon kaipauksen hyvin. Se ikävöi lapsuutensa kultaisia päiviä, jolloin sen elämä oli ollut valoisaa ja kirkasta — paavinopista huolimatta. Katolinen kirkko oli osannut antaa temppelille kodikkaan leiman Se koristi sitä juhlapäiviä varten, se köynnösti alttarin ja saarnatuolin. Se piti sitä aina avoinna ihmisiä varten jotka halusivat kantaa huolensa sen pyhien alttarien eteen. Ja vielä kuoleman jälkeenikin se muisti heitä, pannessaan toimeen sielumessuja vainajaan hyväksi.
Tuo kaikki oli jättänyt kaipauksen vanhan tuomiokirkon poveen. Se ei kaivannut vanhoja menoja, sillä se oli tottunut uuteen oppiin vuosisatojen kuluessa. Mutta se kaipasi entistä kodikkuutta, lämpöä, joka siellä ennen oli vallinnut. Ja se kaipasi sitä sitä suuremmalla syyllä, kun se nyt oli avoinna vain pari kertaa viikossa.
Tuomiokirkko suri sitä, ettei sillä enää ollut sellaista vaikutusta ihmisiin kuin ennen. Sen nuoruuden aikana oli sen ehtoolliskalkki ollut pyhä esine. Siihen ei ollut saanut koskea paljain käsin kukaan muu kuin pappi. Jos kirkonpalvelija joutui sitä koskettelemaan, täytyi hänen tehdä se pyyhinliina tai joku muu vaate kädessä. Se ymmärsi nyt, että tuo oli ollut taika-uskoa, mutta siitä huolimatta se kärsi nykyisten kunnioituksen puutteesta. Tuo tömisteleminen ja penkkien ovien luskutus hermostutti sitä, ja kaikkein eniten pisti sen vanhaan sydämeen, että ihmiset heti saarnan jälkeen lähtivät joukottain pois, aikaansaaden sellaisen melun, että papinmessu aivan hukkui siihen. Ihmisillä oli kiire koteihinsa, lämpimiin, mukaviin koteihinsa. He eivät viihtyneet vanhassa temppelissä. Siihen oli syynä lämmön ja kuikkaisuuden puute.
Kun uusi oppi ei suvainnut vanhoja menoja, olisi temppeli toivonut, että sen sisustuksesta olisi pidetty enemmän huolta. Mutta alttari oli alaston. Puolitusinaa kynttiläjalkoja ja vanha ristiinnaulitun kuva koristivat sitä kyllä, mutta siitä huolimatta se valitti köyhyyttään. Miksi ei saanut tuoda kukkia alttarille, kukkia, elämää? Olihan se elämän paikka, symboli, esikuva iäisestä elämästä Jumalan luona. Oliko siinä mitään johdonmukaisuutta, että alttaria sai koristaa ristiinnaulitun kuva ja alttaritaulu, mutta kukat olivat kielletyt? Kerran, kolmen vuoden aikana se oli saanut nähdä eläviä kukkia alttaripöydällään. Kuinka ne olivatkaan virkistäneet sen vanhaa sydäntä! Niistä olivat tuoksuneet kaikki entisten aikain muistot. Mutta ne olivat hävinneet heti sen jälkeen kuin niiden vaalijakin, nuori pappi, joka oli laulanut kesästä. Entinen kylmyys oli anastanut valtansa takaisin.
Uuden opin mukaan oli henki pääasia. "Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi." Mutta miksi oli henki niin kylmä ja saarnat kuivettuneita? Miksi ei niistä uhkunut elämää värisevään temppeliin? Nuo vanhat puheet armonjärjestyksestä tuntuivat liiaksi kuluneilta.
Elämää, lämpöä, valoa kaipasi tuomiokirkko ja siksi se yhä vieläkin odotti pappia, joka sille kaiken tuon toisi.
Janne Flykt ei ollut kuunnellut saarnaa ollenkaan. Hän havahtui siihen, että pappi lausui amenen.
Siellä täällä oli pää painunut penkkiin. Rukoilivatko nuo ihmiset? Ei. Janne Flykt huomasi, kuinka vierustoveri tyrkki leipuri Luukelaa, joka oli nukahtanut penkkinsä korvaan.
He nukkuivat siis.
Urut rupesivat soimaan, ja Janne Flykt lähti auttamaan vahtimestaria kolehdin kannossa.
Sakaristossa riisui pastori Kallio kappaa yltään. Hän Pyyhki hikeä otsaltaan. — Uhhuh, kun tuli lämmin! Minä taisin puhua liian kovasti?
Tuomiorovasti, täydessä messuasussa, seisoi pöydän takana ja seurasi virsikirjasta virren kulkua.
— Eikö mitä. Kyllä se oli paikallaan.
Pastori Kallio käveli edestakaisin. Hän oli sukkelaliikkeinen, vilkas nuori mies.
— Kylläpä siellä taas muutamat vetivät unta! nauroi hän. — Eräskin vanha, kaljupäinen mies nukkui melkein koko saarnan ajan. Hänen klaninsa paistoi minulle kuin Joosualle kuu Aijalonin laaksossa. Ja heti kun minä olin "vihollisen" voittanut, se laski: kaljupäinen — heräsi!
— Höh, höh! nauroi tuomiorovasti. — Se oli varmaankin Luukela. Häntä on ruvennut vanhemmuuden uni painamaan. Mutta jos olisit puhunut jotakin leivästä, niin luulenpa, että hän olisi pysynyt hereillä. Se on nimittäin hänen erikoisalansa.
Apulainen nauroi. Häntä huvitti tuomiorovastin viittaus Luukelan ammattiin.
Janne Flykt otti toisen kolehtihaavin ja astui kirkkoon Matti-vahtimestarin perässä. Hän kiersi pohjois-, ja vahtimestari kirkon eteläpuolta. Janne Flyktin osastossa oli enimmäkseen naisia. Saarnatuolin juurella istui jälleen uskovaisten vaimojen harmaa joukko ja veisasi. Kolehtihaavi kulki penkistä penkkiin. Silmiä nostamatta kirjasta pudotettiin uhrilahja haaviin. Mutta tuossa äänettömässä esiintymisessä oli kuitenkin niin paljon oman arvon tuntoa, että se loukkasi Janne Flyktiä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kerännyt kolehtia itselleen.
Kun he palasivat sakaristoon, oli tuomiorovasti lähdössä alttarille.
Toinen käsi ehtoolliskalkissa hän seurasi virren kulkua. Pastori
Kallio nojasi kassakaappia vasten, tarkastellen kuvioita sakaristoin
katon rajassa. Hänestä ne muistuttivat vanhanaikaisia kahvikuppeja.
— Jaha, onkos rippiväkeä paljon? kysäisi hän äkkiä.
— Kyllä sitä on koko joukko.
— Emme taida ehtiäkään kahville kirkkojen välissä? Pastori Kallio silmäsi seinäkelloa.
— Siinäpä on rajoilla. Eipä tekisi pahaa kuppi kuumaa, mutta täytyy kestää. — Jaa, nyt alkoi viimeinen…
Tuomiorovasti otti ehtoolliskalkin ja astui kirkkoon vahtimestarin pitäessä ovea auki.
Janne Flykt oli laskenut kolehtihaavin pöydälle ja kohensi pesää. Niin, niin. Sakaristokeskustelu oli samanlaista kuin ennenkin. Täällä olivat papitkin ihmisiä. Kirkossa he monesti tekivät yliluonnollisen vaikutuksen.
Hänen mieleensä sukelsi muuan kuva lapsuuden ajoilta. Hän oli kerran ollut muutamissa ristiäisissä isoäidin kanssa. Suurella jännityksellä hän oli odottanut tuota juhlatilaisuutta. Se, mikä oli eniten kiehtonut hänen mieltään, oli pappi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt pappia läheltä. Vain saarnatuolissa ja alttarilla ja joskus hautausmaalla. Mutta siellä hän ei ollut tuntunut ihmiseltä. Pikemmin hän oli muistuttanut jotakin yliluonnollista olentoa, joka eli aivan toisella tavoin kuin tavalliset kuolevaiset. Tulivat sitten ristiäiset, ja hän oli saanut nähdä papin läheltä. Hän oli seisonut aivan lapsenpitäjän vieressä ja seurannut jännityksellä toimituksen kulkua. Mutta yhtäkkiä hän oli säpsähtänyt: papin kauhtana oli ollut auki, ja liivinreunan alta oli pistänyt näkyviin — tuppivyön pää. Hän ei ollut tahtonut uskoa silmiään. Papilla tuppivyö, aivan samanlainen kuin Leinosen Konstalla! Se oli tuntunut hänestä peräti merkilliseltä. Sinä hetkenä oli papin pään ympärillä ollut sädekehä koko lailla himmennyt: pappikin oli ihminen, niinkuin Leinosen Konsta ja muut…
Janne Flykt kaasi kolehtirahat pöydälle. Tuomiorovastin messu yhtyi mukavasti rahojen kilinään.
Pastori Kallio tuli pöydän ääreen.
— Jaa, jaa, sinä se vain kolehtia kantelet, — virkkoi hän huolettomasti. — On se kummaa. Hm! — Katsohan vain, onhan siellä jokin hilkkukin!
— Huono kolehti, lausui Janne Flykt yksikantaan.
— Minä olen huono pussisaarnanpitäjä. Kallio nauroi jälleen huoletonta, poikamaista nauruaan.
— Mutta silloin sitä tuli välistä kolehtia, kun tämä meidän pastori saarnasi, virkkoi Matti-vahtimestari. — Oli kymmenmarkkasiakin.
Janne Flyktin sormet vapisivat. Häntä kiusasi tuo kehuskeleva huomautus, vaikka se lausuttiinkin vilpittömästi.
— Jaa, jaa, sen minä uskon. Kallio käänteli hienoja viiksenalkujaan.
Janne Flykt silmäsi häntä äkäisesti. Millä oikeudella apulainen puhui noin huolettomasti? Hän ei ollut ilkeä sen hän kyllä tiesi, mutta sittenkin häntä loukkasi tuo ylimielisyyteen vivahtava äänensävy.
— Mitä? Joko siellä on "Herran rauha" menossa? Ai, ai, tässä täytyy joutua!
Pastori Kallio korjasi kappansa nauhoja ja riensi kirkkoon.
— Omituinen olio, virkahti vahtimestari palatessaan ovea aukaisemasta.