— Hänen on helppo olla pappina…
Matti-vahtimestari silmäsi toveriinsa kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti? Se oli taas yksi noita Janne Flyktin omituisia sanoja. Hänestä olisi pitänyt olla päinvastoin.
— Neljätoista markkaa kaksikymmentäviisi penniä. Se oli minun haavissani.
Hän lähti kirkkoon. Siellä jaettiin ehtoollista parasta aikaa. Tuomiorovasti jakoi leipää ja pastori Kallio viiniä. Hän teki alttarillakin niin huolettoman vaikutuksen, kuin olisi ajatuksissaan ollut jossakin muualla. Kappansa vyötärysnauhaa korjaillen odotti hän tilaa, päästäkseen kalkkia jakamaan. Hänessä oli jotakin kyypparimaista.
Tuntui niin surulliselta olo taas. Tuomiokirkkokin näytti harmaalta. Osa seurakuntaa seisoi, toinen osa istui. Perällä, muutaman penkin korvassa jutteli kaksi miestä puoliääneen keskenään.
—… liian hyvän maksun se siitä sai, erotti hän ohikulkiessaan.
Mikähän heilläkin mahtoi olla sydämellä, kun piti siitä kesken jumalanpalveluksen keskustella?
— Lämpöä, lämpöä … enemmän lämpöä, huokasi hän itsekseen työntäessään puita kamiiniin.
IX
Janne Flykt istui flyygelin ääressä ja soitti. Hän oli vasta palannut kirkosta, sormet olivat vielä noessa ja jättivät mustia tahroja valkeille koskettimille. Mutta hän ei joutanut kiinnittämään siihen huomiota. Hänen ajatuksensa lensivät muualla.
Hänen vanha, suuri mielenkiintoinen aatteensa, jota hän oli hautonut ja kehitellyt pitkinä vaellusvuosinansa, oli saanut uuden herätteen, ja hän seurasi par'aikaa mielessään sen säveljaksoja.
Se oli syttynyt tänään kirkossa hänen istuessaan puuarkun kannella ja kuunnellessaan pastori Skarpin saarnaa. Tuomiokirkko oli jälleen kertonut tarinansa, ja se oli kypsyttänyt hänessä ajatuksen vihdoinkin lopullisesti pukea elämänsä pohja-aate säveliin.
Pääkaupungin musiikkiyhdistys oli julistanut sävellyskilpailun nuorten säveltäjäin kesken. Tekijän merkillä varustettuina piti sävellykset jättää määrä-ajan kuluessa arvostelulautakunnalle. Kolme parasta, sinfonia, kuorokappale ja laulusävellys esitettäisiin musiikkiyhdistyksen konsertissa, ja palkintona oli tuhat markkaa kustakin.
Janne Flykt oli päättänyt koettaa. Olihan sävellys hänellä oikeastaan valmis. Piti vain kirjoittaa se.
Sävelet täyttivät pienen huoneen kokonaan. Se oli aivan liian ahdas niille. Tuomiokirkon tarinaa tulkitessaan ne olisivat halunneet poistaa seinät ja katon, päästäkseen kohoamaan ylös korkeuksiin.
— Sinähän aivan säret koko flyygelin, huomautti Johanna hellan luota. Hän puhdisti kahvipannua parasta aikaa.
Mutta Janne Flykt ei kuullut. Hän johti juuri uskonpuhdistuksen ryntäystä maahan, tuota lumivyöryn lailla vyöryvää suurta liikettä, joka riehahti kuin valtainen tulipalo ja ryntäsi pohjolaan.
Hän löi muutaman leveän akordin kuin merkiksi, että sävelvyöry sai jäädä hetkeksi lepäämään tyveneen, laajaan lahdelmaan, pyyhki otsaansa ja nousi.
— Siitä tulee suurenmoinen, Johanna, kerrassaan suurenmoinen. Kunhan kirjoitan siihen lopullisen johtavan tekstin niin katsotaanpa sitten!
Hän oli niin riehakkaan iloinen, että tanssitti vaimoaan hellan edessä.
— Älähän nyt. Kahvipannu kaatuu, torui Johanna nauraen.
— Sinä et usko, mutta saatpas nähdä! Minä olen nyt saanut ihmeellisen rohkeuden esittää maailmalle ne sävelet, jotka ovat lapsuudesta asti laulaneet sydämessäni.
— Sinä suuri poika! Rauhoituhan nyt ja ota kahvia.
Janne Flykt istui pöydän ääreen. Hän tuijotti eteensä, valoi kahvia päälleen, mutta ei sitä huomannut. Sävelet soivat hänen sielussaan.
Hän oli kiitollinen vanhalle Skarpille. Jos joku toinen olisi saarnannut, niin se tuskin olisi syntynyt. Mutta nyt, nyt oli tuomiokirkko puhjennut niin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, että hänen oli täytynyt ne kuulla. Se oli valittanut kuin vanhus, joka on jäänyt kadulle pakkaseen seisomaan, ohuissa vaatteissa. Vanhus kolkuttaa, mutta kukaan ei tule päästämään. Ikkunat ovat pimeät, katu autio ja pakkanen kiihtyy. Mutta kukaan ei tule avaamaan! Kunnes vihdoinkin joku huoneessa olevista herää kolkutukseen ja laskee vanhuksen sisään.
Tuomiokirkko oli vanhus, joka kolkutti, ja hän … hän laskisi sen nyt sisään, huoneeseen, lämpimään. Oh, siitä oli tuleva suurenmoinen!…
Mutta ensimmäinen työ oli saada johtava teksti, runo, jonka avulla sävellys kävisi ymmärrettävämmäksi. Hän kirjoittaisi sen. Nyt hän tunsi pystyvänsä siihenkin, vaikka olikin pitkä aika, kun hän viimeksi oli runoa rakentanut. Mutta nyt kuohui hänen povessaan outo voima. Siellä oli pato purkautunut pitkän ponnistuksen jälkeen, ja kirkkaina kuin kimaltelevat vesipisarat kosken kuohuissa hyppelehtivät sävelet tuon oudon, väkevän tunteen pohjalla.
Hän tunsi luomisintoa, hänen rinnassaan vääntelehti kokonainen vuori kaipauksia, haluja, salaman tavoin välähteleviä ajatuksia. Ja niiden välissä ja ympärillä soivat sävelet, salaperäiset ja kummat kuin vanhain tietäjäin loitsut.
Nyt hän kerrankin yrittäisi! Nyt hän pyrkisi kaikin voimin, viimeisillä ponnistuksillaan luvatun maan portista sisään.
Hän laski kahvikupin pöydälle, ja Johanna täytti sen.
— Kuule, eikö sinun tee mieli Lassilaan tänä iltana? Menisit Pentin kanssa.
Johanna katsoi häneen kummissaan.
— En tiedä. Ajattelin olla kotona, sinun luonasi. Janne Flykt katsahti häneen vähän vaivautuneesti.
— Menisit nyt vain, Johanna, pikku Pentin kanssa. Minä luulen, että
Lassilan Kustaava tulisi iloiseksi.
Nyt Johanna käsitti. Janne halusi valmistaa kappalettaan. Hän tunsi hienoa mustasukkaisuutta tuota uutta ajatusta kohtaan, joka niin kokonaan oli vallannut hänen miehensä. Mutta tietysti hän menisi.
— Niin, meillä kun ei ole kuin yksi huone, lausui hän alakuloisesti.
— Ja sinulla pitäisi välttämättä olla oma omituinen…
— No älähän huoli, Johanna. Tämä kerta vain … nyt kun olen niin innostuneella päällä. Luulen, että Kustaava tulisi todellakin hyvin iloiseksi…
Se herttainen, yksinkertainen Janne. Houkutteli häntä kuin pientä lasta.
— No, me lähdemme Pentin kanssa. Siitä ei olekaan kauan kuin Kustaava kutsui käymään. Ja nythän on kaunis ilmakin… Hän säpsähti, sillä ulkona satoi lunta.
Mutta Janne ei huomannut mitään.
— Niin, niin … mutisi hän vain.
* * * * *
Kun Johanna illalla palasi, istui Janne flyygelin ääressä ja soitteli sekä kirjoitti nuotteja. Hän oli niin vaipunut tehtäväänsä, ettei huomannut, ennen kuin Pentti juoksi hänen luoksensa.
— Jaha, jaha! Joko isän pikku poju tuli! Ai, ai, ja äiti tuli myös.
Nyt meillä on hauska, niin hauska … hauska!
Hän otti pojan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten.
— No mitäs tänne kuuluu? kysyi Johanna ja tuli flyygelin luo. Hän oli punaposkinen ja reipas ja hymyili valoisasti.
— Hyvää, hyvää! lausui Janne Flykt ja laski pojan maahan. — Minulla on johtava runo valmiina!
— Kas, kas! Se taisi ollakin hyvä, että viivyimme niin kauan. Sinä olet saanut rauhassa työskennellä.
Janne Flykt otti pöydältä paperiarkin. Siinä oli sekaisin nuotteja ja runovärssyjä. Hän oikaisi varttaan ja luki värähtelevin äänin sydämensä säkeitä.
* * * * *
Määrä-ajan kuluessa, monien raskaitten kuukausien jälkeen oli sävellys valmiina. Se oli sinfonia, sovitettu orkesterille ja sisälsi sinfonian tavoin kolme osaa.
Alkusoitto kuvasi pientä piispankaupunkia taloineen. Sävelet läikähtelivät matalain aaltojen lailla jyrkkätaitteisina kuin kattojen harjat. Pienet talot kohoutuivat kuulijan silmäin eteen.
Mutta heti sen jälkeen sävel kasvaa. Se nousee kuin vesipatsas läikähtelevästä merestä. Tyyninä, tasaisina lipuvat ne ylös kuin kiiveten tapulin seinää myöten. Pieni lapsahdus ksylofoonilla kuvaa tapulin katon räystästä, ja sävel nousee, huipistuu, kohoten korkeuksiin kuin valtava torni, jonka risti piirtää taivaalla purjehtivia pilvenhattaroita.
Sävel siirtyy kuvaamaan kirkon muureja. Ne ovat vanhat, melkein sammalpeitteiset, kaari-ikkunoineen. Sävel soi syvänä, kumeana kuin hauta, kunnes se kohoaa, saa enemmän voimaa, kaareutuu ja pyöristyy kuin onttouttaan kumahdellen: sinivärinen kupooli kullattuine risteineen piirtyy kuulijan silmäin eteen.
Bassorumpu kumahtelee. On kuin koettelisi sävel kupoolin kestävyyttä. Ensiviulut ilakoivat kuin auringonsäteet kullatulla ristillä, syvä, leveä sävelaalto sulkee kaikki syliinsä, ja lip-lap-lip-lap: kupooli katselee kaupungin pieniä taloja, "kuin taatto leikkiviä lapsiaan".
Varahan temppelin kuva on valmis. Pieni välisoitto, jossa kontrabasso juhlallisena hymisee, johdattaa kuulijan vanhaa tarinaa tarkkaamaan.
Nyt alkaa ensi osan varsinainen alkujakso.
Temppeli oli kerran ollut nuori. Sen seinät olivat puhtaanvalkoiset. Kirkkaina soivat kellot tapulissa, ja juhlallisena kaikui latinainen messu sen pääalttarilta.
Messun sävelet kohoavat kohti kupoolia ja leijailevat siellä kuin ulospääsyä hakien. Ne eivät sitä löydä, vaan kuin huumaantuneina pyhän savun tuoksusta ne laskeutuvat alas, hiipien penkkejä pitkin uteliaina, silmät raskaina, uhkuen unista, suloisesti hivelevää lämpöä…
Alkujakso loppuu leveihin, hartautta uhkuviin säveliin, ja tahti muuttuu.
Alkaa scherzon tapainen väliosa, jossa vilkkaasti, säkenöivän havainnollisesti esitetään pieni tapahtuma temppelin alkuajoilta.
Uskonintoinen, haaveileva maalari koristaa kirkon kupoolia. Hän sommittelee sen alareunan täyteen alastomia enkeleitä, jotka käsikädessä pyörivät piiriä ympäri kupoolia, ainoana verhonaan kapea nauha, joka olkapään kohdalta on sidottu ruusukkeeksi. Enkelien kasvoilla asuu viattomuuden puhdas ilo. Ne ovat kuin symboleja kärsimyksistä rikkaan ihmiselämän keskeltä pilkahtelevista viattoman ilon hetkistä. Ja samalla ne kuvaavat sitä suhtautumista ihmiselämään, joka vanhalla uskolla oli. Sen alempi ns. porvarillinen siveysoppi ei riistänyt kirkon ystävältä niitä viattomia nautintoja, joita elämä tarjosi.
Väliosa loppuu, ja ensi osan päätejakso alkaa.
Orkesteriin soitto on pehmeyttä kuin untuviin verhottua. Syvät bassoäänet vain kuvaavat, että ollaan kirkossa, jonka kodikkuutta ylistää klarinetin vieno soitto. Mutta sitten sävel muuttuu taas. Verho häviää, ja kirkkaina, tuudittavina soivat säveleet: tuomiokirkon lapsuuden muisto kukkivasta alttarista kannattaa niitä.
Ol' entisyyden aika armas sen, tuo ammoin sammuneiden päivien. Siks' ankeus ja kaipaus avuton sen poveen jäänyt on…
Sävel saa draamallisen nousun, Se uhkuu iloa ja onnen tunnetta. Se on kuin koti täynnä lämpöä ja herttaisuutta. Temppeli laulaa vavisten entistä onneaan, kunnes se kyyneltyy ja huokaus pusertuu sen rinnasta.
Kappale tulee taas uuteen vaiheeseen. Alkaa toinen osa.
Surullisista, hiljaisista sävelsoinnuista, joissa kaipaus on hypähdellyt kuin siipensä loukannut linnunpoikanen avutonna oksalta toiselle, kasvaa yht'äkkiä myrsky. Se puhkeaa raivoamaan kuin valtameri, jonka vaahtipääharjat lentävät ilmassa kuin savu. Kuuluu ryskettä ja rytinää kuin metsän kaatuessa. Ovi lentää paukahtaen auki, ja vonkuen vyöryy myrskyn voima hiljaiseen temppeliin.
Uskonpuhdistus on alkanut.
Sen seuraukset ilmenevät heti. Latina poistetaan jumalanpalveluksesta, pyhimysalttarit puretaan, vain yksi, pääalttari, jää, mutta alastomana, koristeita vaille. Hädintuskin löytää vanha valkoinen alttaripeite armon uskonuudistajain silmissä. Pois paavin menot ja katolisen kirkon pakanallinen komeus! Pois messu-uhri ja pyhimystarut! Pois kaikki maailman korska ja saasta Jumalan temppelistä!
Kirkko on kastettu uuteen uskoon, mutta sen rintaan on jäänyt haava: sen entinen kodikkuus on tyyten hävitetty. Se on kuin huone, josta hiljainen, vanha pariskunta on muuttanut pois, mutta johon uusia asukkaita ei vielä ole tullut. Ja kun ne tulevat, niin katso! Niin vähän huonekaluja heillä on, ja niin häikäilemättömällä huolettomuudella he asettavat ne paikoilleen. Siinä missä ennen seisoi kaunis kukkapöytä, on nyt vanha, kulunut matkakirstu.
Mutta ahkeria ovat nämä uudet asukkaat, ahkeria ja niin hirveän kovaäänisiä. Huoneessa, missä ennen vain puhuttiin hillitysti, huudetaan ja melutaan nyt täyttä kurkkua. Ja riidellään ja sätitään. Ja loppujen lopuksi käydään käsiksi ja tapellaan.
"Sinä olet väärässä kokonaan! Sinun mielipiteesi ovat aina olleet yhtä kierossa kuin saappaasi korot! Ja sinä pilaat ruuan auttamattomasti joka kerta! Siitä on ihan terveyden vaara! Hyvät ainekset, mutta hukkaan ne menevät sinun käsissäsi!"
Uudet asukkaat riitelevät melkein jok'ainoa päivä, ja silloin kun he ovat sovinnossa, he haukkuvat entisiä asukkaita.
"Mitä uneksijoita ne ovat olleet! Mädättäneet seinät ihan kokonaan! Ja joka paikka täynnä tauluja! Katso, kuinka kirjaviksi seinäpaperit ovat käyneet."
Orkesteri on raivonnut kuin myrsky, mutta sitten se tyyntyy: sopu ja rauha palaavat vähitellen vanhaan temppeliin. Ei jakseta iänikuisesta tuomita antinomisteja, pietistejä ja paavilaisia. Ruvetaan hiljalleen rakentamaankin.
Mutta vanha kaipaus jäytää temppelin rintaa. Se on tottunut uusiin asukkaisiin ja heidän käytännöllisyyteensä, mutta tullut kovin araksi, niin kovin araksi. Kupoolienkelitkään, jotka ennen pyörivät iloisina ja vapaina, eivät uskalla kuin varkain vanhoja leikkejään leikkiä.
Taas lyhyt välisoitto, jossa kertautuvat alkusoiton säveleet, ja alkaa kolmas osa.
Ja nyt vasta temppelin kaipaus oikein pääsee valloilleen. Sen ulkonäkö on sama kuin ennenkin, mutta olo kylmä ja riemuton. Se kaipaa kovin hartaasti alttarin kukkia, jotka uusi oppi riisti. Heliotroopin ja hyasintin tuoksua se tahtoisi jälleen hengittää. Virsien veisuu ei sitä tyydytä. Se on unista ja velttoa. Se haluaisi kuulla ne laulettavan entisellä pyhällä innostuksella. Sen rinnassa asuu mystillisyyden ikävä. Liian kirkas valo kirvelee sen vanhoja silmiä. Siinä on jotakin niin räikeää ja proosallista … tuossa valossa, joka paljastaa kaikki lukinverkotkin sen nurkista. Se on tottunut lämpöiseen hämärään eikä se voi käsittää, minkä vuoksi legendat eivät saisi asua sen sopissa vaikkapa lampuoteina vain. Nehän eivät ketään häiritsisi. Ne olisivat vain kuin maansa menettäneet köyhät aateliset, jotka ovat vuokranneet pienen tilkun entisestä kotitilastaan. Mutta ei. Uusi omistaja on ankara talonpoika. Hän ei tahdo olla missään tekemisissä entisten haltiain kanssa. Vain armosta hän on jättänyt yhden huoneen vanhassa päärakennuksessa koskemattomaksi. Se on se, jossa entisen omistajan vaakuna riippuu seinällä. Sitä hän ei ole hävittänyt. Se saa olla, vaikka sillä hänen mielestään ei olekaan minkäänlaista arvoa. Se saa olla vain kuin näytteenä vanhan ajan hassutuksista.
Tässä osassa saa soinnutus oikean aatelisleiman. Sävelet tulkitsevat vanhan temppelin kaipausta sanoin selittämättömällä hartaudella. Mutta osan päätejaksossa, joka on samalla koko sinfonian loppu, ne vasta kehittyvät täyteen kuvausvoimaansa.
Uusilla asukkailla, jotka ovat muuttaneet vanhan pariskunnan kamariin, on poika. Hänestä ei tule isänsä kaltaista. Sen näkee jo hänen kasvoistaan, koko olennostaan. Hän on siivo ja hiljainen, mietiskelevä luonne. Ja hän askartelee mielikuvituksessaan kaiket' päivät. Hän säpsähtää joka kerta, kun isä lausuu siivottoman sanan taikka toruu äreällä äänellään. Silloin hän vain katsoo kummissaan, ja hänen katseestaan voi lukea sanattoman moitteen. Se hermostuttaa isää, mutta vähitellen hän oppii varomaan kieltänsä.
Pojalla on taipumusta siisteyteen. Se nähdään jo hänen koulukirjoistaan. Niissä on aina kansipaperit. Ja paikattu puku on aina puhdas. Kuta isommaksi hän kasvaa, sitä suuremman vaikutusvallan hän kodissa saa. Äiti on tavallaan pakotettu siistimään huoneen perusteellisemmin poikansa vuoksi.
Lopuksi hän ryhtyy arvostelemaan. "Tuohon seinälle me ostamme taulun. Minä olen pannut sen jo merkille kirjakaupassa. Ensi kesän ansiosta minä säästän summan sitä varten. Se sopii tuohon hyvin, tuohon sohvan yläpuolelle." Eivätkä isä ja äiti väitä vastaan. Heidän poikansa on kerta kaikkiaan kummallisempi muka.
Tuomiokirkko rupeaa toivomaan, että ilmestyisi kerran pappi, joka uudistaisi sen muinoisen kodikkuuden. Hän olisi vapaamielinen ja katselisi elämää vähän syvemmältä. Hän ymmärtäisi viattoman ilon arvon ja merkityksen. Hän ottaisi sen Jumalan lahjana taivaasta. Ja hän antaisi luvan kupoolienkeleille aloittaa vapaasti piirileikkinsä jälleen. Uusi pappi rakastaisi kauneutta. Hän ei voisi sietää alastonta alttaria. Hän koristaisi sen kukkasilla. Ja vanhan uskoninnon hän herättäisi jälleen eloon. Hän kirkastaisi Vapahtajan himmentyneen kuvan aivan uuteen valoon, niin että katselijoiden silmiin syttyisi pyhä tuli, ja heidän virtensä saisi ennenkuulumattoman voiman.
Silloin olisi temppeli saanut rauhansa takaisin. Sen muinoinen kodikkuus olisi palannut. Ja sillä olisi hyvä olo.
Sinfonian lopussa sävelet kohoavat korkeuteen kuin muuttomatkalle valmistautuvat linnut. Ne näkevät jo kaukaa etelän lämpimän maan, missä ikikesä vallitsee. Ja ne lentävät sinne…
Esitys loppuu. Viimeiset säveleet antavat kuulijalle sen vakuutuksen, että tuomiokirkon toivo kerran täyttyy. Sillä vaikka aika onkin muodonvaihdoksien alainen ja kaikki on katoavaista, asuu ihmisrinnassa kuitenkin alituinen ilon ja kauneuden ikävä niinkuin sävelissä kevään kaipaus.
Janne Flykt varusti sävellyksensä nimimerkillä "Kirkonlämmittäjä" ja toimitti sen postiin.
X
Kahden viikon päästä sisälsi piispankaupungin ainoa äänenkannattaja
"Ahjo" seuraavan uutisen:
"Pääkaupungin Musiikkiyhdistyksen toimeenpanemassa nuorten säveltäjäin sävellyskilpailussa on sinfonioista saanut ensi palkinnon 1000 markkaa 'Tuomiokirkko'-nimisen sinfonian tekijä, nimimerkki 'Kirkonlämmittäjä'. Kun arvostelujen jälkeen säveltäjäin nimistä otettiin selvää, huomattiin tämän huomiota herättävän sinfonian tekijäksi entinen pappismies Janne Flykt, joka nykyään toimii toisena vahtimestarina N:n tuomiokirkossa. Sinfonia esitetään Musiikkiyhdistyksen konsertissa Helsingissä t.k. 28 p:nä. Onnittelemme tekijää ja toivomme lähitulevaisuudessa voivamme selostaa sinfonian sisältöä."
Janne Flykt oli silloin kirkossa, kun lehti ilmestyi. Hän ei siis tiennyt uutisesta mitään paremmin kuin kirkkokansakaan. Sen sijaan luki kotonaoleva kaupunki sen suurella mielenkiinnolla. Ja varsinkin oli kaksi henkilöä, joiden huomiota se herätti mitä suurimmassa määrin.
Toinen oli kirkonisännöitsijä Höök, toinen kuparisepänsälli Esaias
Kamula.
Näistä molemmista oli tullut ystävykset, vaikka maailmankatsomus erottikin heidät kauas toisistaan. Sillä kirkonisännöitsijä oli korkeakirkollinen sanan syvimmässä merkityksessä. Hänestä ei saanut autuuden asiaa tehdä turhan mutkikkaaksi. Jumala on suuri taivaallinen tilintarkastaja, ja herra Höök arveli taivaaseen pääsyyn riittävän vallan hyvin, että tilit olivat kunnossa. Ja hänellä ne oli: kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa eivät tilintarkastajat olleet löytäneet viidenpennin virhettä. Ja se oli paljon, sillä hänen edeltäjänsä oli saanut potkut — vaillingin vuoksi.
Kuparinsepänsälli Esaias Kamulasta oli kaikki tuollainen vanhaa paavia alusta loppuun. Hänen oppinsa mukaan tarvittiin autuuteen paljon muuta: pyhä Henki, uusisyntyminen, erityinen henkikaste ja monta muuta sekä pienempää että suurempaa seikkaa. Siihen ei riittänyt se, että teki työnsä kunnollisesti. Pois se! Silloin olisi hän ollut aivan ensimmäisiä, sillä sirompia kastrulleja ja kahvipannuja ei valmistanut kaupungissa kukaan.
Tästä maailmankatsomusten erilaisuudesta huolimatta hänestä oli tullut ystävä kirkonisännöitsijä Höökin kanssa. Heitä yhdisti yhteinen pettymys. Herra Höök oli luvannut kirkonlämmittäjän toimen Esaias Kamulalle, mutta joutunut taistelussa alakynteen. Ja Esaias Kamula ei ollut saanut paikkaa, jonka tulot hän jo oli ottanut huomioon suunnitellessaan oman liikkeen perustamista. Kumpikin halusi kostaa.
Oli siis luonnollista, että "Ahjon" uutinen herätti heidän mielenkiintoaan mitä suurimmassa määrässä.
Sinfonia? Mikä kumma se oli? Vaikka kirkonisännöitsijä Höök kuului kaupungin valtuustoon ei hän silti ollut musiikkimies.
Sen verran hän käsitti, että se oli musiikkia. Mutta minkälaista, maallistako vai hengellistä? Sinfonia? Siinä oli jotakin pakanallista, jotakin, joka haiskahti tanssille. Äh! Hänpä kysyykin tyttäreltään, joka soitti pianoa.
— Gertrud! Mikä se sinfonia on?
Herra Höökillä oli sanomalehti kädessä. Hän seisoi salin ovella ja katseli silmälasiensa yli pianon edessä istuvaa tytärtään.
Tyttö keskeytti soittonsa. Mitä se pappa nyt? Sinfonia?
— Niin, mikä se sinfonia on? Herra Höökin ääni kävi jo kärsimättömäksi.
— Se on … sävelteos, vastasi tyttö arasti.
— No soitahan jotakin sellaista.
Tyttö oli tottunut tottelemaan, sillä hän pelkäsi isäänsä. Hän haki muutaman Beethovenin sävellyksen ja rupesi soittamaan scherzoa.
Aha! Tanssiapahan oli!
Tytär huomasi, että isä oli kappaleen alussa vetäytynyt huoneeseensa.
Hän soitti edelleen ja ihmetteli, mistä tämä päähänpisto aiheutui.
Herra Höök käveli huoneessaan edestakaisin. Salista kuuluivat pianon säveleet. Selvää tanssia! Ihan ilmeisesti! Johan hän oli sitä aavistanut.
Hän luki uutisen vielä kerran. Kas, kas vain! Se poika ei säikkynyt!
Mennä tekemään tanssikappale tuomiokirkosta! No ei vähiä!
Mutta asia ei ollut vielä selvä. Tuo "tuomiokirkko" sotki sitä koko lailla. Miten se oli ymmärrettävä? Pannako tuomiokirkko tanssimaan polkkaa? Heh! Mitä järkeä siinä olisi ollut?
Hän oli levoton koko sen viikon. Virkatunneillaan hän esiintyi äreänä ja vähäpuheisena. Sinfoniajuttu kiusasi häntä tavattomasti. Asia ei tullut yhtään paremmaksi sen kautta, että tuomiorovasti oli selittänyt kappaleen hengelliseksi. Mitäs muuta se voisi olla. Vai hengellistä! No, piru vieköön sitten koko sinfonian!
Viikon kuluttua hän vasta sai tuulta purjeisiinsa. "Ahjo" julkaisi Janne Flyktin runon ja selitti, että oli kysymyksessä mitä mielenkiintoisin ohjelmamusiikkikappale.
Jahah! Äläpäs! Vai _ohjelma_musiikkikappale! Sehän haiskahti jo teatterilta!
Hän lähti suoraa päätä tuomiorovastin luo. Tämä oli juuri tullut kirkosta ja oli parastaikaa ruokasalissa kahvia juomassa. Hän huomasi heti, että Höökillä oli tärkeää asiaa.
— No, mikäs sinua lennättää näin keskellä pyhäpäivää? kysyi hän hymyillen.
Höök otti sanomalehden taskustaan.
— Onko veli lukenut tuota? Siinä nyt on se sinfonia. Tuomiorovasti silmäsi lehteä. Hän ei ollut sitä vielä nähnyt.
— Mennäänpäs tänne … minun huoneeseeni.
— Jaa … hm! Tämä nyt on … jaa, hm … tämä nyt on tavallinen runo. Koko sievä runo.
Höök liikahti hermostuneena tuolillaan.
— Mutta sisältö, veli, sisältö. Mitä siitä arvelet? Tuomiorovasti tarkasteli uudelleen lehteä ja lausuili puoliääneen runon säkeitä.
— Jaa … hm! Onhan siinä omituisuutta kyllä…
— Se on pakanallista alusta loppuun! keskeytti Höök ja katsoi tuimasti tuomiorovastiin. — Siinähän ylistetään paavinkirkkoa ja toivotaan sen ajan palaavan… Ilmeinen hyökkäys luterilaista kirkkoa vastaan.
— Se nyt on, miten sen ottaa.
— Ottaa? Herra Jumala! Johan tämä on selvääkin selvempi! Hän tempaisi lehden tuomiorovastilta.
— "… kylmä, riemuton sen olo on. Ja alttarin se koristettavaksi tahtois kukkasin…" Paljasta paavia alusta loppuun! Ei, — hän laski lehden pöydälle — minä olen sitä mieltä, että semmoisia miehiä me emme voi pitää kirkon palveluksessa.
— Tarkoitatko…? Tuomiorovasti katsahti Höökiä epäröiden.
— Joo, sitä mitä tarkoitan. Pois semmoiset miehet kirkon palveluksesta! Mitä me niillä teemme, kun on kerran parempia tarjolla. Niinkuin esimerkiksi Kamula.
— Kamula? Kirkon ystävänkö sinä hänen luulet olevan?
— En minä tiedä häntä sen vihamieheksikään.
Höök sanoi sen viattomasti kuin lapsi.
— Jaa … hm! Täytyy miettiä asiaa … ja tutkistella…
— Mieti vain, mutta minä en mielipidettäni muuta.
Ja luulen, että tästä tulee yksi ja toinen puhumaan. Paavin kannattaja luterilaisen kirkon palveluksessa! Herra Höök otti sanomalehden ja lähti.
* * * * *
Kirkonisännöitsijä oli ollut oikeassa. Janne Flyktin runo pani uskovaisten vaimojen joukon parveilemaan kuin mehiläispesän. Niitä laukkasi pappilassa tusinoittain.
Ensin tuli Moilasen Matleena. Ja hänelläkös oli puhumista.
— On se nyt vallan kauhe-aa, että semmoiset miehet saavat kirkossa toimia! Kaikki paavin sinhvoonit ja muut sympoolit! Ja … ja piiritanssit ja polkat ja kaiken maailman valssit ja roskat! Kyllä tuomiorovastin pitää tarttua asiaan. Muuten tässä rupeavat sielut menemään helvettiin niin että roiskaa, tällaisessa hoijakassa, kun nyt ei enää eroa oikealla eikä väärällä! … Maailman loppu tästä tulee.
Ja Moilasen Matleena oli itkenyt haikeasti.
Se jo rupesi hermostuttamaan. Sellainen risti siitä Janne Flyktistä! Ensin se pappisskandaali ja nyt vielä tämä. Tuomiorovasti oli pahemmassa kuin pulassa.
Häntä vahvisti sangen suuressa määrässä asessori Tallborgin käynti.
— Kaikkea sinä rupeat sydämellesi panemaan! Anna pojan säveltää. Hänellä on kerta kaikkiaan lahjoja siihen. Mitä sinä akoista? Anna niille tulinen lähtö … sääret suorana pihalle! Niin minä tekisin, totisesti! Minä en sinuna kärsisi kaikkia Moilasen Matleenoja ja Maijastiinoja. Lorveja alusta loppuun … suurisuisia ja häpeämättömiä! … Äh!…
Se oli vaikuttanut kuin virkistävä sade. Tallborg oli sellainen tanu mies, vaikka hieman karu. Mutta niin selvät ja kirkkaat mielipiteet.
Tuomiorovasti sai vähitellen jalat alleen. Hän oli päässyt vakaumukseen: Janne Flykt sai pitää paikkansa.
Hän sanoi sen Höökille lyhyesti muutamana päivänä.
Tämä ei vastannut mitään. Mutta tuomiorovasti ei nähnyt sitä liekkiä, joka välkähteli hänen silmistään. Sitä pelkäsivät kaikki hänen alaisensa, sillä se ennusti myrskyä.
* * * * *
Janne Flykt eli onnellisia päiviä. Hän oli yleisen huomion esineenä kaupungin johtavissa piireissä. Hänelle sateli onnentoivotuksia joka kadun kulmassa. Hänestä oli tullut suuri säveltäjä yht'äkkiä.
Pääkaupungin lehdet kiittivät kilvan hänen sinfoniaansa. Konsertti, jossa se oli esitetty, oli muodostunut kerrassaan suurenmoiseksi. Ihmiset olivat olleet aivan haltioissaan, ja muutaman lehden selostaja oli lisännyt arvostelunsa loppuun:
"Säveltäjä ei ollut läsnä. Hän lämmittelee tuomiokirkon kamiineja kotikaupungissaan, saman kirkon, jossa hän ennen palveli pappina, mutta joka virka häneltä riistettiin hänen omintakeisten mielipiteittensä vuoksi."
Hänestä tuli yht'äkkiä päivän sankari, profeetta ja marttyyri samalla kertaa. Muutamat pääkaupungin lehdet vihjailivat jo siihen suuntaan, että hänen erotuomionsa olisi otettava tarkastuksen alaiseksi. Siitä ehkä löytyisi samanlainen virhe kuin niin monesta keskiaikaisesta polttoroviotuomiosta.
Tämä tulviva myötätunnon ja tunnustuksen myrsky uhkasi ihan upottaa asianomaisen. Hänestä syntyi kaikenlaisia fantastisia historioita, varsinkin pääkaupungissa, jonka tunnuslauseena oli viikkokaudet: "Janne Flykt, kirkonlämmittäjä." Pääkaupunki haukkoi henkeään, kun saatiin tietää, että sama Janne Flykt oli kuukausimääriä soitellut sen pihoilla ja poiminut taskuunsa ikkunoista heitettyjä vaivaisia lantteja. "Ajatella! Hyvät ihmiset! Sellaista voi vieläkin tapahtua!" Niin, niin, suurten taiteilijain tie oli aina ollut orjantappuroita täynnä…
Elämä hymyili Janne Flyktille taas monen vuoden jälkeen. Aurinko, jonka hän oli luullut iäksi laskeneen, kohosi uudelleen säteilevänä ja loistavana, ennustaen kirkasta päivää, ja hän, joka oli vuosia varjossa istunut, imi sen valoa itseensä.
Hänen köyhän portinpielikammarinsa seinällä riippui suuri laakeriseppele sinivalkoisine nauhoineen. Sen olivat pääkaupungin musiikinystävät lähettäneet. Ja nauhoihin oli painettu sanat "'Kirkonlämmittäjä' Janne Flyktille."
Piispankaupungin musiikinharrastajat panivat toimeen juhlaillan hänen kunniakseen. Siellä oli paljon väkeä, mm. maaherran rouva ja pormestari perheineen. Kapellimestari Borell piti juhlapuheen, jossa hän viittasi Janne Flyktin nykyiseen asemaan, lohduttaen häntä sillä, että kaikki suuret säveltäjät olivat saaneet taistella köyhyyden ja puutteen kanssa. Se kruunasi heidät suuriksi ihmisinä ja antoi samalla niin surkuteltavan selvän kuvan tästä matoisesta maailmasta, jossa ihmislapset taistelivat.
Janne Flykt oli seisonut piispan lahjoittamassa takissa hämillään ja neuvotonna. Kaikki tuli niin yllätyksen tavoin hänen osakseen, ettei hän ehtinyt ollenkaan suhtautua tähän myötätunnon myrskyyn. Hänen vastauksensa oli vain rajoittunut yksinkertaiseen kiitokseen ansaitsemattomasta kunniasta. Hän oli vain iloinen saadessaan palvella rakkaaksi käynyttä tuomiokirkkoa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun sävelten runotar, oli siellä ensi kerran hänen sydäntään koskettanut.
Oli huudettu huikea "eläköön", ja kaupungin herrat olivat kantaneet häntä juhlasaatossa ympäri huonetta torvisoittokunnan soittaessa ja ihmisten taputtaessa käsiään.
Piispankaupunki oli ylpeä hänestä. Se olisi antanut hänelle vaikka piispanviran, jos sen vallassa olisi ollut. Se tyytyi vain murheella näkemään hänet nykyisessä toimessaan. Mutta se lupasi miettiä jotakin sopivampaa. Sen kunnialle kävi kovasti, että mies, joka oli saattanut vähäpätöisen syntymäkaupunkinsa nimen kaikkien huulille, hakkasi puita kuin tavallinen työmies. Ja senvuoksi oli syntymäkaupunki päättänyt antaa korvauksen, tuntuvan korvauksen.
* * * * *
Mutta se osa piispankaupunkia, jossa ei välitetty maailman puuhista, kauhistui. Janne Flyktistähän tehtiin kerrassaan jumala. Se ei merkinnyt hyvää, ja lankeemus oli seuraava nopeata nousua.
Ja se seurasikin.
XI
Muutamana sunnuntaina Mikkelin jälkeen, joku viikko edelläkerrotuista tapahtumista, tuli Janne Flykt kirkkoon, pistäydyttyään syömässä aamiaista ennen jumalanpalveluksen alkua.
Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun hän astui sakaristoon. Se oli täynnä savua.
Hän riensi muurin luo ja tarkasti peltejä. Ne olivat auki. Savun täytyi siis tulla muualta. Hän silmäsi kirkkoon johtavaa ovea ja hänet valtasi levoton aavistus. Yhdellä nykäyksellä tempaisi hän oven auki, mutta oli tuupertua seljälleen säikähdyksestä.
Kirkko oli niin täynnä savua, ettei ikkunoita erottanut. Hän luuli ensin tulen olevan irti. Mutta kun missään ei näkynyt liekkiä, huomasi hän otaksumansa vääräksi. Tulipalo ei ollut voinut savua aiheuttaa.
Hän juoksi kuoriin ja tarkasti kamiinia. Savu tuprusi luukun raosta paksuna virtana, niinkuin olisi joku puhaltanut sitä sisästä päin. Hän tarttui peltiin ja samassa selvisi hänelle syy: pelti oli kiinni!
Hän oli aivan pyörällä. Oliko hän hajamielisyydessään vääntänyt pellin kiinni kotia lähtiessään? Ei, se ei voinut olla mahdollista! Kamiini oli palanut hyvin. Hän muisti sen varmasti.
Hän riensi tarkastamaan toisia kamiineja. Kaikkialla sama ilmiö: pellit olivat kiinni jokaisessa!
Aluksi hän ei käsittänyt mitään. Savu täytti kirkon holvit kauttaaltaan. Lehteriltä kuumottivat urut kuin pilven sisästä. Kitkerä, tukahduttava katku ihan salpasi henkeä.
Hän riensi pääovelle ja löi sen auki. Samoin hän teki muillekin oville. Syntyi voimakas veto, joka pani savumassat liikkeelle. Mutta vaikka ne ohenivatkin minuutti minuutilta, ei ollut toivoakaan saada niitä kokonaan häviämään jumalanpalveluksen alkuun, sillä kello kävi jo kymmentä.
Janne Flykt istahti penkinkorvaan ja katseli toivotonna savupilvien liikettä. Kupooli oli kokonaan verhoutunut niiden peittoon. Pieniä, nelikulmaisia ikkunoita samoinkuin enkelinkuviakaan ei näkynyt lainkaan. Yhtenä, harmaana, mustana savumassana koko kirkon yläosa.
Hänen rintaansa kaihersi tuska ja epätoivo. Kuka oli tämän tehnyt? Kuka? Hän oli varma, että jokainen pelti oli ollut auki hänen poistuessaan.
Pääovelle ilmaantui ihmisiä. Kirkosta tulviva savu oli herättänyt outoa uteliaisuutta ja saanut kadulla kulkevat poikkeamaan kirkkoon. Siellä he seisoivat kirkon ovella huudahdellen hämmästyneinä:
— Huh! Aivan täynnä savua! Flykt, mistä savu on tullut?
Janne Flykt raivosi hengessään. Ruveta tässä vielä selittelemään jokaiselle sivukulkijalle.
— Se on arvoitus minulle itsellenikin, huusi hän vastaan ja hänen äänessään värisi pidätetty kiukku.
Mikä tästä seuraisi? Hyvä Jumala sentään! Kirkko aivan pilalla! Savu turmeli maalaukset, alttaritaulun, sen kullatut kehykset ja kaikki nuo keskiaikaiset koristukset. Hyvä Jumala!
Kuin mielipuoli seurasi hän väkäisten savupilvien verkkaisia käännöksiä. Ne peittivät yhä koko kirkon yläosan. Ikkunoiden yläruutuja kuumotti vain hiukan, ja vedon liikkeelle heristämät savupilvet pyörivät niitä vasten kuin juopuneet jättiläiset.
Mutta vaikka vetikin hyvin ja savu liikehti lakkaamatta, oli kirkko siksi korkea, että vetäisi aikaa, ennenkuin ylimmät savukerrokset ehtisivät ovien tasalle.
Häntä puistatti vilu ja hän tunsi olonsa sanomattoman kurjaksi. Hänhän oli kuin joku Neero, joka katseli Rooman paloa. Puuttui vain harppu ja tuon tyrannikeisarin juhlamieli…
Hän katsoi kelloa: puoli kymmenen. Tapulissa ruvettiin soittamaan.
Hän koetti miettiä, millä tavoin tämä hirveä hävitys oli aiheutunut. Jonkun oli täytynyt hänen poissaollessaan päästä kirkkoon ja tehdä ilkityö.
Äkkiä hän löi otsaansa. Eikö pääovi ollutkin auki, kun hän meni sitä avaamaan? Todellakin! Se oli auki.
Keneltä se oli jäänyt auki? Häneltäkö vai vahtimestarilta? Oliko hän kulkenut siitä aamulla?
Hän koetti muistella, mutta sitä oli mahdoton saada selville. Sen hän muisti päivänselvään, että hän oli luonut lumen portailta ja lakaissut ne. Mutta oliko hän tullut eteiseen kirkosta vai ulkoa?
Torninvartijalla oli oma avaimensa kirkon ulko-oveen. Se saattoi kyllä erehdyksessä jäädä joskus auki. Mutta sisäovihan oli aina lukossa. Ei, hän ei jaksanut muistaa. Mahdollisesti oli sisäovi jäänyt ellen sulkematta hänen kantaessaan puita kirkkoon.
Nyt hän tietysti menettäisi tämänkin toimen. Ja mitä sitten? Tietymätön tulevaisuus olisi taas edessä. Ehkäpä kaupunki antaisi nyt sen korvauksen, jonka se viime vuonna häntä juhliessaan oli niin auliisti luvannut.
— Kylläpä täällä on savua.
Janne Flykt säpsähti ja kavahti pystyyn penkissä. Kamula, Esaias Kamula, seisoi etelänpuoleisella ristikäytävällä ja katseli kirkkoa päätänsä pudistellen.
— Mitä, mitä —? Näkikö hän unta vai mitä? Ei, se tuntui mahdottomalta, aivan mahdottomalta. Mutta sittenkin … sittenkin. Ei … hän ei nähnyt unta.
Eikö se ollut juuri Kamula, joka oli puhutellut häntä hänen lakaistessaan kirkon rappusia? Oli kysynyt muun muassa, eikö aika tullut pitkäksi, kun piti olla kirkossa yhtä menoa aamukahdesta ja -kolmesta jumalanpalveluksen loppuun saakka.
Mitä hän siihen oli vastannut? Niin, että hän kävi tavallisesti aamiaisella kahdeksan ja yhdeksän välillä.
Mitä? Olisiko Kamula huomannut sisäoven jääneen auki ja…? Ei, se tuntui aivan mahdottomalta.
Mitä syytä hänellä olisi sellaiseen ollut? Syytäkö? Ahaa, hänhän oli hakenut kirkonlämmittäjän tointa samalla kertaa kuin hän itsekin, Ja Höök, kirkonisännöitsijä, oli kannattanut Kamulaa.
Janne Flyktin valtasi ilkeä epäluulo. Se takertui hänen ympärilleen kuin limainen käärme. Hän epäili Kamulaa, epäili itseään, epäili kaikkia.
Mutta eniten kuitenkin tuota ruskeapartaista, synkännäköistä miestä, joka päätään pudistellen tarkasteli kirkkoa. Hänen käytöksessään oli jotakin arvoituksellista.
— On Herran temppeli nyt näökäs. Kamula silmäsi ilkeästi Janne
Flyktiä ja astui ovelle.
Niin, niin, hyvä sitä nyt oli arvostella, kun ensin oli itse…! Hän säikähti omaa ajatustaan. Se teki niin pahaa. Hänellä oli samanlainen tunne kuin olisi saanut suuhunsa jotakin ilkeää, jota ei kyllin nopeasti ehtinyt sylkäistä pois.
Kirkko oli aivan kylmä. Siellä kirveli silmiä ja katkusi.
Jumalanpalveluksen pito oli mahdoton.
Ihmisiä yritti kirkkoon yksi toisensa jälkeen, mutta suurin osa pyörsi kummastellen pois. Jotkut kulkivat käytävää pitkin, pysähtelivät ja toruivat. Ikäänkuin savu olisi siitä välittänyt. Ei, se pyörähteli vain kupoolissa ja holveissa kuin kiusoitellakseen ärtyneitä katselijoita.
Kaduille kokoontui uteliasta yleisöä. Se kerääntyi vähitellen kirkosta pyörtäneiden ympärille, ja nuo virsikirjat kainalossa seisoskelevat miehet ja naiset olivat kuin haaksirikosta pelastuneita matkustajia, joihin yleisön sääli kohdistui.
— Minä yritin sinne, mutta se on täynnä savua kuin riihi. Voitte nähdä itse. Puhuja viittasi savupatsasta, joka vyöryi kirkon ovesta ja kohosi tapulin seinää ylös.
— Kaikkea sitä näkee! päivittelivät toiset. — Kun pilataan kirkko ihan tahallaan.
— Kuka sitä lämmittää? kysäisi joku.
— No Flykti, "Kirkko-Janne" … se entinen pappi.
No jo vain. Senhän nyt sitten arvasi. Sellainen hämärähaukka. Kulkikin kuin unissaan, miettien sävellyksiään … tietysti! Oli varmaankin unohtanut pellit kiinni.
Se oli selvää.
Ja Janne Flykt, jota vuosi sitten kaikki olivat ihailleet kuin ilmestystä, sai nyt osakseen koko joukon yksimielisen halveksumisen. Häntä parjattiin kuin jotakin Hierostratosta, temppelin polttajaa.
— Tuli siinä seurakunnalle kustannuksia taas, jutteli muuan lihava ajuri, joka oli pysäyttänyt rekensä väkijoukkoon. — Kirkollisverot nousevat. Saattepa nähdä.
Väkijoukon murina yltyi. Puhe veroista kosketti arkaan kohtaan. Jos Janne Flykt olisi ollut saapuvilla, olisi hän saanut kuulla, paljonko kirkollisveroäyri teki ensi vuonna.
Eikä sitä olisi ollut hauska kuulla, sillä se teki luonnollisesti suunnattoman paljon enemmän kuin tänä vuonna: koko kirkko oli luonnollisesti maalattava, katosta lattiaan.
Mutta Janne Flykt ei ollut kuulemassa näitä kustannusarvioita. Hän seisoi sakaristossa selittämässä asiaa tuomiorovastille, joka suutuksissaan mitteli lattiaa edestakaisin.
— Se nyt on mahdotonta, että täällä olisi kukaan käynyt! ärjyi hän tulipunaisena kasvoiltaan. — Sinä olet hajamielisyydessäsi unohtanut pellit kiinni ja koetat sitten työntää syyn toisten niskoille.
— Enhän minä ketään syytä, vaan kerron ainoastaan että pellit olivat kiinni, kun tulin kirkkoon. Tuntuu vain niin mahdottomalta ajatella, että ne olisivat itsestään sulkeutuneet.
— Niin, niin. Se on tietysti mahdotonta! Mutta kun mies ei tee muuta kuin kulkee ajatuksissaan, haaveillen sinfonioja, niin jäävät kamiinitkin savuamaan.
Se pisti Janne Flyktiä niin kipeästi, ettei hän voinut olla huudahtamatta:
— Minun sinfoniani eivät kuulu keneenkään, setään paremmin kuin muihinkaan! Minä pyydän setää pysymään asiassa.
— Niin minä pysynkin! ärjäisi tuomiorovasti. — Mene nyt kotiin äläkä vaivaudu enää tänne! Me koetamme nyt järjestää asiat ilman sinua.
Janne Flykt nieli kyyneleitään.
— Merkitseekö se … eroa? kysyi hän ääni vapisten mielenliikutuksesta.
— Merkitsee! Mene nyt vain…
Janne Flykt otti hattunsa ja lähti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kalpeat. Pastori Kallion tuli häntä sääli. Hän yritti puhua jotakin tuomiorovastille, mutta tämä keskeytti hänet kiivaasti:
— Älä sinä sekaannu tähän! Se ei kuulu sinuun! Siihen se jäi.
Apulainen vetäytyi loukkaantuneena syrjään.
Janne Flykt katsahti ympärilleen kuin hukkuva. Hänen katseestaan kuvastui pohjaton epätoivo. Hän avasi suunsa kuin aikoen sanoa jotakin, mutta nähdessään tuomiorovastin ankarat kasvot hän ei puhunut mitään, vaan kääntyi hartiat kumarassa ovea kohti.
XII
Onko sinulla häävaatteita, Janne Flykt?
Tuomiokirkon takimmaisessa penkissä, ihan penkin korvassa lähellä ovensuuta istui Janne Flykt ja kuunteli saarnaajan esitystä. Saarnaaja, pastori Kallio oli tänään tavallista lennokkaampi. Hän lausui sanat soinnukkaasti, lämmöllä, josta uhkui innokas halu vaikuttaa kuulijoihin. Mutta Janne Flyktistä tuntui, etteivät sanat kantaneet hänen luoksensa. Ne olivat kuin tarkoitetut putoamaan alas keskemmäs kirkkoa, — sinne missä kaupungin hienosto istui pyhäpukuisena. Siellä kulkivat ne ympäri penkki penkiltä kuin tutkien, oliko noilla kaikilla hienoilla rouvilla ja neitosilla häävaatteet. Ja ne olivat tutkimustensa tuloksiin verraten tyytyväiset: nuo pitseillä reunustetut hihat, jotka eivät tosin sopineet näkymään päällystakkien pitkien hihojen alta, kelpasivat kyllä. Ja vielä suuremmalla syyllä kärpän- ja ketunnahkaiset puuhkat, sillä nehän saattoi jo ensi katsannolla havaita oikeiksi, alkuperäisiksi. — Pastori Kallion sanat olivat tutkimustensa tuloksiin tyytyväiset ja leijailivat pienten perhosten lailla takaisin saarnatuoliin, ilmoittamaan havaintonsa lennokaspuheiselle papille. Tämä oli saarnansa alussa suhtautunut kuulijoihinsa hieman epäillen, mutta nuo monenkuosisten päähineiden alta katselevat herraskasvot saivat nyt hänet uudelleen arvioimaan maaperää.
Pastori Kallio huomasi olleensa vaarassa antautua liian tuomitsevan kiihkon valtaan. Hän pysähtyi ja peräytyi, alkaen vaeltaa eteenpäin varovaisemmin.
Hänen esityksensä sai nyt aivan toisen sävyn. Se oli alussa pyrkinyt kohdistumaan omiintuntoihin, mutta nyt se kilpistyi takaisin noista kiiltopintaisista plyyshikapoista. Hänellä ei ollut oikeutta tunkeutua syvemmälle, kuin mitä hänen silmäinsä edessä oli.
Se oikeus kuului yksin Jumalalle.
Ja pitihän hänen kohtuudella uskoa, että noilla hienoilla rouvilla ja neitosilla, jotka joka sunnuntai istuivat säännöllisesti paikoillaan, oli häävaatteet. Hehän elivät jumalista, hurskasta elämää, uskoivat Raamatun joka kohdan ja ottivat osaa pakana- ja merimieslähetyksen ompeluseuroihin. Heitä ei ollut syytä epäillä. Mutta hän ei malttanut jättää hyökkäystäkään, vaikka hän suuntasikin sen näkymätöntä vihollista vastaan. Hän oletti täydellä syyllä, ettei yksikään hänen kuulijoistaan ottanut omalle osalleen sitä, mitä hän nyt sanoi:
— Mutta miten on niiden laita, jotka eivät pysy kuuliaisina Jumalan sanalle, vaan vääntelevät sitä oman mielensä mukaan? Luulen, että he ovat tyytyväisiä omaan maailmankatsomukseensa. Sen avulla heidän täytyisi päästä sisälle yhtä hyvin kuin muidenkin. Heillä on, niinkuin eräs saarnaaja sanoo "hyvä kotitekoinen puku" ja sen pitäisi välttää.
Janne Flykt istui väristen paikallaan. Ovesta kävi veto, ja hänen oli kylmä. Hänen olisi tehnyt mieli muuttaa paikkaa, mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta. Se olisi herättänyt liiaksi huomiota. Ja sitä välttääkseen hän juuri oli valinnutkin paikkansa, päästäkseen ensimmäisenä kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä.
Hän koetti syventyä saarnaajan esitykseen ja unohti hetkeksi vilunsa.
Niin, nuo sanat tarkoittivat häntä.
Oliko hänen oppinsa Vapahtajasta tuollainen kotitekoinen puku, jolla hän aikoi pyrkiä sisään?
Hänen viimeaikaiset epäilyksensä nostivat jälleen päätänsä. Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin raatelevat kotkat. Hänen oli ennen onnistunut karkoittaa ne päältään, mutta nyt ne tulivat niin monilukuisina, ettei hän voinut niille mitään.
"Etkö näe, että Jumala on sinut hyljännyt? Minkävuoksi muuten istuisit tässä vilusta väristen, rikkinäisessä takissasi? Jos olisit pysynyt uskollisena kirkon opille, seisoisit nyt tuolla, missä pastori Kallio. Saisit julistaa sanaa toisille, sen sijaan että nyt istut tässä syytetyn penkillä. Vai olisiko sinun muuten käynyt niin, kuin on käynyt? Eikö epäonnistumisesi lukkarinvaalissa johtunut juuri tuosta harhaopistasi? Sinuun ei luotettu. Niin se oli. Ja entä kirkonlämmittäjän toimi? Eikö senkin menettäminen johtunut viime kädessä siitä, että sinulla oli toinen käsitys Vapahtajasta kuin kirkolla? Kamula oli vain välikappale, jota käytettiin sinua vastaan. Ja vaikka siinä harjoitettiinkin mitä törkeintä vääryyttä, niin mitä se itse asiaan vaikutti? Jumalahan antaa pahankin palvella hyviä tarkoituksiaan, vaikka väärintekijä omalta kohdaltaan vastaakin rikoksistaan. Katso, siellä kulkee Esaias Kamula sinun entisessä toimessasi, ja sinä istut tässä kaikkien ylönkatsomana ja hylkäämänä…"
Janne Flykt taisteli kuin hukkuva. Viimeinen lankku, jonka varassa hän oli pysytellyt pinnalla, uhkasi vajota. Se oli kannattanut häntä tähän saakka. Sen varassa hän oli kestänyt kaikki koetuksensa — hetkellisistä epäilyksistä huolimatta.
Silloin, kun hänen ulkonainen elämänsä oli synkennyt ja hän oli kärsinyt maailman tuomioista ja väärinkäsityksistä, oli hän saanut valoa sisästäpäin, omasta maailmastaan. Sen maailman keskipisteenä oli Vapahtaja, tuo lempeä, ihmisystävällinen mies, joka itse oli joutunut mitä hirveimmän väärinkäsityksen uhriksi. Kun tämä mies oli julistanut oppiaan taivaallisesta isästään, olivat vihamiehet sanoneet: "Hän on samarialainen ja hänellä on perkele." Ja kun hän jumalallisen voimansa tunnossa oli herättänyt kärsivässä sairasraukassa uskon paranemisen mahdollisuuteen, — uskon, joka oli vallannut niin tuon vuosikausia kainalosauvojensa varassa hoippuneen ihmisparan, että tämä oli saattanut heittää tukensa ja käydä, — olivat farisealaiset nähneet siinäkin Beelsebubin työn. Saattoi olla, että väärinkäsitys Vapahtajaan nähden oli monesti ollut tahallista, mutta itse pääasiaahan se ei muuttanut: hän kuoli ristillä uskollisuutensa vuoksi sydämensä sisimmälle vakaumukselle.
Janne Flyktille oli tuottanut lohdutusta Vapahtajan muisteleminen. Kun hänet erotettiin virasta, oli hän ajatellut Vapahtajaa: häntäkin oli sanottu temppelin häpäisijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Kun hän kierteli maailmalla koditonna, elätellen itseään soitolla, oli Vapahtajan muisto kannattanut ja ylläpitänyt häntä henkisesti: Vapahtajallakaan ei ollut ollut paikkaa, mihin olisi päänsä kallistanut. Ja kun hänet lopuksi erotettiin kirkonlämmittäjän toimesta, oli hän jälleen muistanut Vapahtajaa, jonka "yksi kahdestatoista" oli pettänyt. Aina, jokaisessa vastoinkäymisessä oli Vapahtajan muisto estänyt häntä vajoamasta.
Mutta jospa hän olikin elänyt vain haavekuvan vallassa? Tuo hänen hahmoittelemansa Vapahtaja olikin ehkä vain mielikuvituksen tuote, josta ei lopullisen ratkaisuin hetkellä saattanutkaan pitää kiinni?
… "Ei velikään voi veljeään vapahtaa eikä Jumalalle ketään sovittaa"…
Eikö se ollut Raamatun sana?
Oli.
Ja hänellehän Vapahtaja oli ollut vain "veli", vanhempi, kokeneempi veli, joka oli kokenut samoja kohtaloita kuin hän itsekin, vaikka syvempiä, tärisyttävämpiä.
"Vapahtajaani yksinään saan turvata kuin ystävään kuin veljehensä veli…"
Niin hän oli kerran tunnustanut muutamassa runossaan.
Janne Flykt tunsi hukkuvansa. Lankku, joka oli kannattanut häntä niin monta vuotta, vajosi veden alle. Aallot löivät yli pään…
Mitä jos hän heittäisikin irti —?
Silloin hän vajoaisi, hukkuisi…
Mutta eikö kuolema ollutkin vain helpoitus nyt, kun kaikki oli mennyt? Kaupungin lupaamaa paikkaakaan ei ollut kuulunut, vaikka kokonainen vuosi oli jo kulunut siitä, kuin hän menetti kirkonlämmittäjän toimen. Mikä häntä siis enää pidätti? Ei mikään… Hän voisi lähteä hiljaa … kenenkään huomaamatta … ja kävellä rantaan. Siellä pauhasi koski sulana. Sinne kun heittäytyisi, loppuisi kaikki…
Janne Flykt silmäsi ympärilleen. Hänen edessään, pari penkkiä ylempänä, istui nuori nainen, pieni poika rinnallaan. Poika muistutti niin ihmeen elävästi pikku Penttiä, varsinkin silloin, kun hän pyöritteli päätään. Samanlainen vaalea tukka ja niska syvine kuoppineen. Ja päällystakkikin melkein samanlainen…
Ee, ei! Hän ei saattanut jättää vaimoaan eikä pikku poikaansa. Miten he tulisivat toimeen ilman häntä?
Mutta elämä tuntui nyt autiolta, kun vakaumus ei enää kestänyt. Harmaa, ääretön lakeus, jossa ei kasvanut mitään. Toivoton vaellus päivästä toiseen, joka aamu tuo sama, hirvittävä tyhjyys täynnä mielikuvituksen raunioita.
Ei ollut mitään Jumalaa eikä siveellistä maailmanjärjestystä. Hän saattoi sen todistaa. Jos olisi löytynyt Jumala, niin miten hän olisi voinut sallia sellaisen vääryyden tapahtua, että Kamula peri hänen toimensa, Kamula, joka todennäköisesti oli tehnyt tuon katalan ilkityön: sulkenut kamiinien pellit hänen poissaollessaan ja niin savustanut hänet ulos tuomiokirkosta kuin myyrän turvallisesta kolostaan. Oh, kyllähän myyrä voitiin tappaa, kun se kerran saatiin pesästä ulos!
Ja täällä tuo mies nyt kulki ympäri aivan tyynenä ja rauhallisena,
hoidellen kamiineja ja kantaen kolehteja, — uhrilahjoja Jumalalle!
Eikö kirkonkaton pitäisi pudota alas ja haudata allensa tuo uusi
Juudas Iskariot?
Hänen sydäntänsä raateli tuska ja epätoivo? Oi, tuntui niin pahalta, että maailma musteni silmissä. Tämähän oli kuin helvettiä! Jos helvettiä oli olemassa, oli se juuri tällainen.
— Kun kuningas astui häähuoneeseen, huomasi hän siellä miehen, joka ei ollut vaatetettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: "Ystävä, kuinka tulet tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?" Mutta hän ei vastannut mitään.
Pastori Kallion ääni soi ankarana kuin tuomiopäivän pasuuna.
Janne Flyktiä pyörrytti. Hän tarttui molemmin käsin penkinlaitaan. Niin … mitäpä hänelläkään oli vastaamista? Hänhän oli juuri kieltänyt Jumalan, mutta siitä huolimatta kuitenkin pyrki sisälle tuohon tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hänen sielunsa huusi ja kaipasi. Hän tahtoi elää Jumalan kanssa, mutta kuitenkin työnsi hänet luotaan. Hän tahtoi pitää Vapahtajan, mutta kuitenkin kielsi hänet. Se oli hirveää! Se oli kadotusta!
— Silloin sanoi kuningas palvelijoille: "Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."
Esaias Kamula kulki varpaillaan kirkon lännenpuoleista ristikäytävää. Hänen liikkeissään oli jotakin, joka muistutti saaliinsa kimppuun hiipivää kissaa, pehmeää, muitta samalla salakavalaa. Hän lähestyi Janne Flyktiä, ja hänen silmissään paloi vahingoniloinen myrkyllinen hehku.
Mitä? Aikoiko hän käskeä hänet ulos?
Jos niin kävi, niin silloin oli kaikki selvää! Silloin hän ei enää rimpuilisi vastaan. Jumala, joka ensin oli sallinut Kamulan kavalan ilkityön avulla riistää hänen toimensa, — hänen viimeisen leipäpalansa, — ja sitten salli saman miehen ajaa hänet ulos temppelistä, jota hän oli rakastanut kuin omaa henkeään, ei ollut enää Jumala, vaan pirullinen tyranni. Sellaista Jumalaa ei kannattanut ajatella, vaan elämä sai loppua. Vastuunalaisuus oli silloin vain kaunis sana, ihmisten keksimä, eikä kellään ollut mitään puhumista, jos häntä ei enää illalla kuulunut, — ei Johannallakaan.
Kamula läheni Janne Flyktin penkkiä, ja tämä heitti viimeisen katseen kirkkoon. Hän tunsi, että hän istui siellä viimeistä kertaa. Sillä nyt hän tiesi, mihin hän menisi. Hän olisi ainoastaan toivonut, että joku olisi hänet nähnyt, voidakseen mainita Johannalle…
Niin, mitä hän turhia. Kamulahan sen voisi tehdä, Kamula, joka nyt toimitti kuninkaan palvelijan virkaa ja tuli heittämään häntä ulkoisimpaan pimeyteen.
Hänen päässänsä takoi, ja kirkko pyöri hänen silmissään. Pappi saarnatuolissa meni ympäri kuin karusellissa ja hänen mukanaan koko kirkkoväki… Kosken kohina kuului ihan selvästi. Hän näki vaahtopääaallot ja sillan, jonka alla virta syöksyi eteenpäin mustana … pohjattomana… Alapuolella oleva kallio oli kuin omiaan murskaamaan miehen ruumiin. Siihen ei tarvittu paljoa. Tärskähdys vain, niin kaikki hiljeni… Ja sitten, sitten… Niin, mitä sitten? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Tyhjyys, tyhjyys vain…
Hän tunsi itsensä jo puolittain kuolleeksi. Kerran vain hän olisi vielä halunnut kuulla urkujen äänen. Miksi ei Roos saattanut soittaa? Mitä se olisi haitannut? Mutta … samapa se. Saattoi hän lähteä ilmankin. Koskihan soitti. Se piti huolen musiikista … hautajaismusiikista. Sinfonia … niin … niin. Se vasta oli sinfonia! Parempi kuin hänen! Vaivainen tuhat markkaa vain eikä kaupungilta mitään, ei mitään…
Kamula oli ehtinyt penkin korvaan. Janne Flykt näki suuren, karvaisen käden hapuilevan oven lukkoa. Mitä hän sitä hapuili? Tyhmyri! Eikö hän nähnyt, että ovi oli auki, raollaan? Hän tarttui lakkiinsa, ja hänen silmiinsä kohosivat tuskan kyyneleet.
Mutta poiskäskyä ei kuulunutkaan. Janne Flykt oli jo noussut puolittain ylös ja katseli raivokkaana kuin haavoitettu peto kirkonlämmittäjää. Mitä tämä viivytteli? Aikoiko hän kiduttaa häntä? Eikö hän nähnyt, että hän oli valmis?
Kamula katsahti häneen säikähtyneenä ja nyökkäsi päätään. Hän painoi penkinoven hiljaa kiinni ja jatkoi matkaansa.
Janne Flykt retkahti penkkiin kuin juopunut.
Hänen sydämensä takoi haljetakseen. Mitä? Eikö Kamula ollut ajanutkaan häntä ulos —?
Hän painoi kättä rintaansa vasten ja huokasi raskaasti. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hoki hän itsekseen.
Hänen sydämeltään vierähti raskas taakka. Jumala oli pelastanut hänen henkensä! Sillä arvelematta hän olisi mennyt koskeen, jos Kamula olisi käskenyt hänen poistua. Hän oli jo valmistautunut siihen. Mutta ei. Kamula ei ollut puhunut mitään. Hänellä oli se ollut huulilla, mutta Jumala oli pannut esteen viime hetkellä. Jumala ei sallinut hänen kuolla.
Hänen sydäntään paisutti vapauttava riemu. Oi, oi! Hän oli jo ollut menossa, mutta … oi, oi! Jumala oli … armollinen.
Hän painoi päänsä penkkiin, ja hänen hartiansa nytkyivät rajuista nyyhkytyksistä. Pää oli kuuma, ja sydän hakkasi haljetakseen. Ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri, sekavina, rajuina, kuin pillastuneet hevoset, mutta niiden vyörystä pisti aina esiin yksi: Kamula ei ollut uskaltanut…
Hän tointui hiukan, kun urut rupesivat soimaan. Pastori Kallio oli laskeutunut saarnatuolista, ja seurakunta veisasi. Hän pyyhki silmiään kämmenselällä ja antautui virren sävelten vietäväksi.
Se soi kauniina ja vapauttavana. Siinä humisivat lapsuuden aikojen suloiset muistot. Hän istui kirkonpenkissä isoäidin rinnalla ja veisasi. "Enkeli Johanna" oli aivan hänen kohdallaan. Se hymyili. Tietysti. Olihan sillä hauska. Nyt ei saarnannutkaan pastori Skarp, jotenka se saattoi vapaammin pyöriä. Kas, kas! Niin somasti leijui nauharuusuke sen olkapäällä. Enkeleille tuli kuuma, palava. Niitä hengästytti leikin nopea vauhti. Rupesiko pistämään? … Ei, ei! Hänen rintaansa vain pisti. Sydän ei ollut oikein terve… Lääkäri oli sanonut siinä olevan vian. Piti välttää mielenliikutuksia… Kyllä … tietysti. Hän olikin nyt tyyni ja rauhallinen. Kupoolienkeleillä vain oli lämmin… Vai oliko hänelläkin? … Niin, oli kai hänelläkin. Mutta mitäpä siitä… Vapahtaja vain tuolla nyökkäsi päätään. "Antaa poikain olla seinärahalla. Kun eivät kiroa vain…" Niin … ei tietysti. Kuka tuomiokirkon nurkkauksessa kiroaisi!… Ei ainakaan hän … eivätkä toisetkaan… Ah, ah, kun oli lämmin! Aurinkoko se paistoi niin lämpimästi. Pitää ottaa takki pois…
Janne Flykt oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Hän makasi penkin selustaa vasten ja hänen katseensa hämärsi. Tuomiokirkossa oli usvaa. Alttari kuumotti vain kuin savun sisästä. Hän erotti Vapahtajan kasvot. Ne hymyilivät hänelle. Vapahtaja ei nuhdellut, vaikka kirkossa olikin savua. Hän ymmärsi, ettei syy ollut hänen… Kas, kas! Niin … isoäitihän se oli … messinkihakainen virsikirja kädessä! … Mutta nyt! — Nyt vihlaisi pahasti. Tuntui kuin olisi rautainen käsi rutistanut koko sydämen, pusertanut siitä viimeisen veripisaran… Ah! Nyt helpotti… Tähtiä lensi vain ympäri … kauniita ja loistavia … ja sinistä, ääretöntä avaruutta vasten loisti Vapahtajan kuva säteilevän kirkkaana… Jossakin kaukaisessa etäisyydessä soivat urut, ja sointuva miehen ääni veisasi: "Olkoon Herra sinunkin kanssas." Se tuli kaukaa, mutta samalla kuitenkin aivan läheltä… Niin … niin … hänenkin … köyhän … jolta oli viety kaikki … Herra … Vapahtaja… Oi!…
* * * * *
Kun tuomiokirkon vanha vahtimestari Esaias Kamulan kanssa tuli sakaristosta kirkkoon jumalanpalveluksen päätyttyä, huomasi hän yksinäisen miehen muutaman penkin korvassa.
— Katsopas, tuonne on uinahtanut joku väsynyt sanankuulija, huomautti hän Kamulalle. — Menepäs herättelemään, jotta saadaan mies pois ennenkuin ruotsalaisia rupeaa tulemaan.
Kamula meni. Hän tunsi miehen. Sehän oli pastori Flykt, joka oli istunut tuon penkin korvassa.
— Pastori, ihmiset ovat menneet…
Hän säpsähti. Mies tuntui niin kumman veltolta. Hän silmäsi Janne Flyktin kasvoja ja hänelle selvisi kuin salaman välähdyksessä koko asia.
— Vahtimestari, vahtimestari! huusi hän hätääntyneenä.
— No mikä nyt? Vahtimestari kiiruhti paikalle.
— Se on … pastori Flykt, änkytti kirkonlämmittäjä ja hänen leukansa jäi velttona riippumaan rinnalle.
— Mitä, mitä?
Vahtimestari katseli säikähtyneenä vuoroin penkinkorvassa istuvaa miestä, vuoroin kalpeaa kirkonlämmittäjää.
— Kuollut, tuli Kamulan huulilta kuin raskaan painon aika.
Vahtimestarin kasvot vääntyivät. Näytti kuin olisi hän äkkiä saanut edeltäpäin arvaamattoman iskun rintaansa. Hän horjui.
— Herra Jumala!
Hän lähti kiireesti astumaan kirkon pääovea kohti.
— Hei, hei! huusi hän etempänä kadulla ajavalle ajurille.
Tämä kääntyi ympäri ja katseli tyhmännäköisenä kirkon portailla viittoilevaa miestä.
— Aja tänne!
Ajuri tuli, ja kolmissa miehin he nostivat kuolleen rattaille.
Ajuri sai osoitteen, ja Kamulla hyppäsi ajopeleihin, jotka rämisten läksivät ajamaan mukulakivistä katua.
Vanha vahtimestari seisoi tuomiokirkon portailla avopäin ja katseli kyynelsilmin poistuvia ajopelejä. Tuuli heilutteli hänen harmaita hiuksiaan.
Tapulissa rupesivat kellot soimaan. Se oli ensimmäinen soitto ruotsalaiseen kirkkoon. Mutta kellojen äänessä ei kumahdellut tavallinen juhlatunnelma. Ei, niiden kaiku kantautui valittavana yli pienen piispankaupungin.
Tuomiokirkko soitti kuolinkelloja entiselle palvelijalleen "kirkonlämmittäjälle"…