Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

— Onnea nyt teille ja … Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

— Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.
Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

— Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän katseen.

— Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

— Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti tämän kättä.

— Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

— Mikäpäs niillä … kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä poskessaan.

— Jaa, sinä se lähdet nyt?

— Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

— Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

— Niinkö luulette?

— No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

— Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu muhoili tyytyväisenä.

— Pappi sinusta tulee?

— Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen hymy.

— Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

— Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

— Minä en niistä kukista … mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos niinkuin tarvitseisit matkalla…

— Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

— Älä, älä … sehän on vanhaa palkkaa … lämmitysapulaiselle.

— Janne Flykt! huudettiin.

— Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.
Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.
Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

— Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

— Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

Käy tieni outoon maailmaan, nyt kotikehto jää. Vaan lapsuusaika muistoillaan sydäntä lämmittää: Tääll' leikin, lauloin laulujain mä piennä poikana. Nyt tunnen: kuulun sulle vain, sa aika armaisa!

— "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. — Se on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

— Se on hieno, kuiskasi toinen. — Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

Mut meitä kutsuu taisteluun elämä, isäin maa. Siis, veikot, katse kaivattuun päämaaliin nostakaa! Se sankari, ken tullessaan tuo voitonseppeleen. Soi hälle kiitos kansan, maan, työn jälkeen päättyneen.

— Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen takanaan. — Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta … parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. — Juna vihelsi. Joku rupesi huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana, mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

Mun tieni taisteluun siis vie, ei muuta valintaa. Mut vaikk'ei lapsen satutie mua enää nähdä saa: sua muistan, aika kultainen, en unhoittaa sua voi. Sun laulus armas, herttainen, minulle illoin soi…

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

— Eläköön!

— Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen, surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt. Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet, niinhyvin Janne kuin hän itsekin…

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi elämä…

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle, rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen lahjat vastaan…

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.

TOINEN OSA

I

Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain ollut nukkunut sivu ajasta?

Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?

Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä, paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut. Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon puuhaa ennen kirkkoonmenoa!

Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä vielä hetkiseksi pitkäkseen.

Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä ja lämmin aivankuin untuvissa!

Janne… Janne Flykt…

Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! … Se toi mieleen niin paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät, valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."

Johanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen nimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne Flyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti sormuksen ja tarkasteli sitä. "Johannalle" oli kaiverrettu sen sisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä varten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen: "Minulla on toinenkin Johanna." Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen. "Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se toinen on kirkonkatossa … kupoolissa!" Ja hän oli saanut kuulla kertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka mukamas muistutti häntä … pikkutyttönä. — Sellaista se Janne Flykt keksi! Se oli niin hänen tapaistaan.

Seuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt tuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri "Johanna" muiden enkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne katsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut — häntä! Se ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt! Niin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla hänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun linnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin vain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt sai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset puut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä joulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden oksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä oli halussaan taikamainen "sesam"-sana joka paikassa.

Mutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa oikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies Blomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna sunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion Pikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui temppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon — kaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, — sinne, mistä alkoi Hakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen mielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi pistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan viimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka temppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää! Heidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat, ja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti, olkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän kulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän iloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt aivan terve. — Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He saivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut siis yhtään kumma, — niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, — että hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti vastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet: "Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!"

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!…

"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?"

He olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin ulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan, ja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista, että hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. "Se on iloa ja kaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa, rakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti: 'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan saa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen soitto, Johanna!" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja sitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: "Tiedätkö, mitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen suuri hiljaisuus?" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! "Sanooko sinun sielusi 'niin', sanooko, Johanna?" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun oli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. "Sanoo, Johanna, minä tiedän, minä tiedän!" — Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista, että siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois. Se oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen: se oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten … Tuo suloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä aalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän oli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan pyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten … yhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja hän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli kohissut vain lämmin aalto: "niin, niin!" Tähti oli lentänyt poikki taivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen: "niin, niin!" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain kaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: "Johanna, tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?" Se herttainen, yksinkertainen Janne Flykt! "Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja minä!" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin kihloihin? — Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista tietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä melkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: "Johanna, minä tahdon katsoa sinun silmiäsi!" Oi, oi! Sellainen selittämätön, suuri poika! Ja sitten … Sitten oli jatkettu matkaa taas. — Mutta kaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä niinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut jälleen tuo pehmoinen ääni: "Johanna! Armas!" Ja sitten oli porttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello oli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen päästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli uinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, — sinne missä oli ollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus … ja ihminen, ainoa ihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät…

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon, sillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!

Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului äidin ääni:

— Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?

— Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!

Niin … nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.

Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu … taivas … Jumala…" ja sitten pitkä rivi: "Johanna … Johanna … Johanna Roslund…" Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa. Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.

— Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!

Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.

— Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko nukkunut näin pitkään?

— En. Olen vain maannut ja haaveillut.

— Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän te tulette toimeen elämässä?

— Hyvin, äiti, hyvin! Minä keitän Jannelle niin ihmeen hyvää ruokaa, että hänestä varmaankin ennen pitkää tulee aineenpalvelija, joka saarnaa vain paistetusta riisipuurosta.

— Kyllä sinä osaat! Mutta jospa puuro palaakin pohjaan?

— Palakoon! Me kuvittelemme, että se on jotakin kallisarvoista ruokalajia, jota vain harvoin, harvoin saadaan.

Tuomiokirkon tapulissa kumahti kello: "Pom! Pom, pom!" Se oli ensimmäinen soitto kymmeneltä alkaviin papiksivihkiäisiin.

— Nyt soi jo! Ja minun pitää vielä ehtiä kukkakauppaan.

— Niin. Sellaista se on, kun haaveilee … tällaisena aamuna. Äiti meni, ja Johanna jäi pukeutumaan. Tuokion kuluttua asteli hän reippaasti katua alaspäin rantaan, missä oli puutarhuri Blomkvistin kukkakauppa. Vastaantulevat tuttavat nyökäyttivät hänelle päätään, mutta eivät jääneet puhelemaan. He tiesivät, että tämä oli hänellekin merkkipäivä.

Tuomiokirkon tapulissa soivat kellot. Niiden äänessä kumisi juhlatunnelma. Oli kuin olisivat ne riemuinneet jostakin. "Hän on tullut" "Hän on tullut!" soivat kellot. Nyt yhtyi soittoon kolmas kello, suurin ja syvä-äänisin. Ja yli kaupungin kumahteli niiden malminen ääni: "Kirkon-lämmit-täjä! Kirkon-lämmit-täjä!"

II

Janne Flykt seisoi alttarin edessä valkeaan messupaitaan puettuna, vyöllä punainen silkkivyö. Hän katseli alttaritaulua. Sen leveän, kullatun kehyksen alapuolella oli viisi rukoukseen painunutta päätä: piispa ja hänen apumiehensä. Urkujen ääni vyöryi halki kirkon, ja seurakunta veisasi hartaana. Janne Flykt tarkkasi Vapahtajan kasvoja. Hänestä tuntui, että Vapahtaja katseli häntä vakavasti: "Jaa, sinä seisot nyt tässä, Janne Flykt. Minä muistan sinut hyvin niiltä ajoilta, jolloin auttelit Meri-Kustua kirkonlämmityksessä. Tuleeko sinusta nyt todellinen kirkonlämmittäjä?"

Janne Flyktin kasvot olivat kalpeat. Hetken juhlallisuus painosti häntä. Miksi oli Vapahtajakin niin ankaran näköinen?

"Tässä on seisonut niin moni ennen sinua, ja kaikki he ovat menneet toimituksen päätyttyä viimeisinä sakaristoon, mutta ovat silti tahtoneet olla ensimmäisiä. Ja heille on käynyt huonosti järjestään. Tässä on myös seisonut moni, jolla oli hyviä ajatuksia ja palava halu tehdä työtä. Mutta verraten pian he oppivat keinon, millä pääsisivät kaikkein vähimmällä. Ja siellä he nyt istuvat pappiloissaan selaillen kantokirjojaan. Mutta kirkko on kylmä, ja heidän oma sydämensä on kylmä. Miten on sinun laitasi, Janne Flykt?"

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Vanha piispa apumiehineen oli kääntynyt seurakuntaan päin ja aloittanut toimituksen.

Janne Flykt oikaisi varttaan ja katsoi piispaan. Tämän harmailla hiuksilla leikki päivänsäde, joka tunkeusi kirkkoon kuorin ikkunasta. Piispa teki lempeän, isällisen vaikutuksen.

— "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on
Jumalan."

Piispa nosti katseensa kirjasta ja suuntasi sen seurakuntaan.

— Apostoli Paavali oli hyvä ihmistuntija. Hän tiesi vereksestä kokemuksesta, kuinka herkkiä ihmiset olivat kiintymään määrättyihin henkilöihin ja asioihin. Korinton seurakunnassa oli syntynyt eri puolueita, jotka nimittivät itseään Paavalin, Keefaksen ja Apolloksen mukaan, taistellen keskenään siitä, kuka olisi oikeassa. Niin on ihmiselämässä vieläkin: taistellaan mielipiteistä ja maailmankatsomuksista. Yksi rakastaa yhtä, toinen toista aatesuuntaa. On jakaannuttu eri puolueihin sekä hengellisen että yleensä henkisen elämän alalla, — puhumattakaan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta elämästä. Jokainen tarjoaa omaansa edellä muiden, pitäen omaa aatesuuntaansa parhaimpana. Yhdellä papilla on julistuksessaan yksi puoli kristillisestä totuudesta etualalla, toisella toinen. Yksi saarnaa kieltäytymistä kaikesta, toinen julistaa tämän maailman viljelemistä kristillisen vapauden hengessä. Molemmat pyrkivät edelle toisiaan, mennen usein äärimmäisyyksiin ja poiketen siten totuudesta.

— Apostoli Paavali tahtoo kohottaa katseemme yli elämän moninaisen kirjavuuden, hengellisten ja maallisten puolueiden yli, yli maailmankatsomusten, näkemään Kristusta, kaiken alkua ja loppua. Saavutettuamme tämän päämäärän hän antaa meille luvan ruveta uudestaan järjestämään suhteitamme ulkonaiseen, ajalliseen elämään. Ja tällöin hän antaa meille harvinaisen syvämielisen elämänsäännön: "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Eikö apostoli ole liian vapaamielinen? Saattaa alussa siltä näyttää, mutta sitä hän ei kuitenkaan ole. Hän jättää vain ajalliseen elämään suhtautumisen jokaisen omantunnon asiaksi. Kaikki on teidän. Teidän on elämä, sykkivä, kuohuva ihmiselämä eri ilmiöineen. Meille kuuluu siis valtio ja yhteiskunta, meille kirjallisuus ja taide, meille kaikki "kaunis ja hyvä", — niinkuin vanhat kreikkalaiset sanoivat. Mutta jokaiselle heistä omantuntomme mukaan, aina muistaen, että "me olemme Kristuksen ja Kristus on Jumalan".

Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänestä oli piispan puhe tämän tavallisesta julistuksesta poikkeavaa. Hän vainusi siinä vapaamielisyyttä.

Hän muisti yhtäkkiä päivän monta, monta vuotta sitten. Tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa löi kolme poikasta seinärahaa silmät loistaen ja punoittavin poskin. Heidän pelinsä oli huipussaan, kun paikalle äkkiarvaamatta saapui kutsumaton vieras, piispa, tämä sama piispa, joka nyt puhui tuolta alttarilta. Mutta sensijaan että tämä olisi yhdellä sanalla karkoittanut tiehensä nuo "temppelinhäväisijät", olikin hän suhtautunut heihin odottamattoman ymmärtäväisesti. Oli aivan kuin olisi hän sanonut: "Kaikki on teidän, tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkauskin on teidän." Ja niinhän he olivat käsittäneetkin piispan tarkoituksen, vaikkei tämä ollut mitään sellaista sanonutkaan. Tämä harmaapäinen, ystävällinen piispa oli sama mies, joka antoi heille luvan seinärahalla-oloon tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Piispa puhui papin suhteesta kuulijoihinsa. Papin oli oltava kaikille kaikeksi, että "hän muutamat autuaiksi saattaisi". Juutalaiselle tuli hänen olla juutalainen, kreikkalaiselle kreikkalainen. Tässä suhtautumisessa ihmisiin piti hänen aina muistaa, että kaikki oli hänen, mutta että hän, pappi, oli Kristuksen ja Kristus Jumalan. Tämä apostolin sana oli hänen elämänsä tienviitta, jota hänen piti aina tarkata.

Janne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei Mooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. "Se on sitä uudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut Siinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi kaikki inhimillinen viisaus." Mutta profeetta Elias näytti hyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista huomautettavaa. "Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi nyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee." Vapahtaja ei puhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin. — Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää malttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä suojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: "On parasta, että kysyt vanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva virkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi." Mutta nyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa oli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän katsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: "Älä kuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua, etten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä, kaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa vain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin sinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!"

— Amen!

* * * * *

Janne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai piispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli ollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa, päättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin ja ryhtynyt lukemaan rukousta.

Rukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin sakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten penkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki valkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. "Onko syntiä, Janne, pitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?" Hän muisti Johannan huolestuneen ilmeen. "Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole siinä kiinni." Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. "En tiedä, minusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen, miltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen sulka ollenkaan sovi…"

Kumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen silmänsä uivat kyynelissä.

"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko minun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?"

Janne Flykt hätääntyi.

Mitä hän oli tekemässä?

Hän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut muutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä noussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja ojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut kuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä. Niitä oli seurannut kirjelippu: "Janne Flyktille, muusain suosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi." Hän oli ollut aivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes taskuunsa. "Mitä te opiskelette, herra Flykt?" Siinä oli seisonut hänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. "Minä olen teoloogi." "Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini? Meillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana." Hän ei ollut saattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden päivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen tiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet hänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. "Katsopas, tämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille." Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua. Mutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko: enkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja vanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen: "Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!" Se oli ratkaissut asian. — Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän vastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa sille, yksin sille…

— Jumalan seurakunta toivoo, että sinä vakuutettuna papinviran tärkeydestä jo itse olet tutkinut kutsumuksesi pyhiä velvoituksia ja rukouksissa Jeesuksen nimeen anonut Jumalalta voimaa virkaasi uskollisesti toimittaaksesi. Tunnusta nyt siis Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä uskosi!

Janne Flykt oli ollut niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollut huomannut, että apumiehet olivat jo lukeneet raamatunlauseensa. Hän oli vain ollut näkevinään Skarpin ankaran muodon ja kuulevinaan jotakin "verestä, jonka Jumala vaatii paimenen kädestä". Hänen hätänsä kasvoi. Hän tunsi horjuvansa. Hänelle tuli mieleen, että nyt pitäisi huutaa: "Minä otan vastaan sen ensiviulunsoittajan paikan!" Mutta kun hän silmäsi alttaritaulua, rauhoittui hän vähän. Vapahtaja katseli häntä lempeästi, aivankuin olisi tahtonut sanoa: "Minä olen kokenut samaa, Janne Flykt. Minäkin olisin saanut maailman valtakunnat ja niiden kunnian, mutta voitin kiusauksen."

Hän koetteli hihaansa. Olipa hyvä, että Matti-vahtimestari oli pistänyt katekismuksen mukaan. Nyt hän ei olisi osannut mitään ilman sitä.

Hän luki uskontunnustuksen ja luki sen värähtelevällä äänellä. Hän huomasi ihmisten kuorin molemmilla puolin pyyhkivän silmiään. No niin, pyyhkikööt! Hänen täytyi sanoa tämä.

Kun hän pääsi loppuun, rauhoittui hän. Olihan se hänen uskonsa. Oliko todellakin?

— Tahdotko pyhän Kolmeyhteyden nimeen ruveta kalliiseen papinvirkaan?

Olihan se hänen uskonsa tuo, mitä hän vasta oli lukenut. Ja kirkkoahan hän tahtoi lämmittää — pappina. Niin juuri.

— Tahdon.

Tahtoiko hän? Kyllä. Mutta ei noiden toisten lailla, jotka saarnasivat vanhaan tapaan, vaan omaa tietänsä kulkien, uskollisena omalle vakaumukselleen.

Vakaumus? Niin, tässä tuli kysymykseen vakaumus. Oliko hänellä sellaista? Olipa niinkin. "Minä uskon, että Jeesus Kristus, totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja myös totinen ihminen…" Niin … siihen hän uskoi. Vapahtaja oli totinen ihminen.

Väärää oppia? Karttaa kaikkea väärää oppia. Piispa kysyi nyt häneltä, tahtoiko hän karttaa kaikkea väärää oppia. Tietysti hän tahtoi.

Tahdon, vastasi hän selvästi ja kuuluvasti.

Mikä oli väärää oppia? Oliko se väärää, että Jeesus ihmisenä oli hänelle niin rakas? Kielsikö hän Kristuksen jumaluuden? … Ei, ei! Vaikka Kristus jumalana oli hänelle kaukaisempi kuin ihmisenä…

Viimeiseen kysymykseen, joka koski papillista vaellusta, hän vastasi tyynesti ja rauhallisesti.

Piispa kehoitti nyt häntä tekemään virkavalan. Notario astui esiin kuoripenkistä ja ryhtyi lukemaan valankaavaa. Vihittävä yhtyi siihen lausumalla alku- ja loppuosan siitä hänen perässään. Senjälkeen antoi piispa hänelle papinviran Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Urut alkoivat soittaa vanhaa latinalaista virttä "Veni, Sancte Spiritus". Vanha tuomiokirkko oli kuullut niin monta monituista kertaa tuon sävelen, sillä olihan sen alttarin edessä vihitty pappeja niin kauan kuin se jaksoi taaksepäin muistaa. Ja joka kerta se oli tuntenut juhlatunnelmaa. Mutta viime aikoina se oli saanut omituisen heikkouden: se kaipasi pappia, joka olisi herättänyt eloon sen muinoisen kodikkuuden. Vanhuksen hyväntahtoisuudella se oli antautunut virren säveltä seuraamaan. Sen kalkitut seinät olivat kertailleet: Veni, Sancte Spiritus! Se oli vaipunut muistoihinsa, niihin aikoihin, jolloin latina vielä kaikui sen alttarilta. Silloin oli kirkossa ollut enemmän eloisuutta ja tunnelmaa. — Mutta uusi aika oli tuonut uudet tavat, ja vanha tuomiokirkko oli vähitellen tottunut uutta aikaa ymmärtään. Se käsitti varsin hyvin, että muodot vaihtelivat, mutta totuus pysyi. Mutta siitä huolimatta se muisteli nuoruutensa aikoja. Silloin oli kirkossa ollut enemmän lämpöä. Nyt oli kaikki kylmää ja kolkkoa. Vanha tuomiokirkko kaipasi elämää, ei ainoastaan iankaikkista, vaan myös ajallista, sillä olihan se itsekin rakennettu vain aikaa varten. Se ikävöi elämää, jossa olisi ollut enemmän todellista ihmisyyttä, jumalallista ihmisyyttä, samanlaista kuin Vapahtajassakin. Mutta sellaista pappia se ei ollut saanut, joka olisi sen kaipuuta ymmärtänyt. Se sai tulla toimeen enkeleineen niinkuin parhaiten taisi. Eikä se voinut muuta kuin kärsivällisesti lohduttaa, kun ne valittelivat kylmää. "Odotetaan, odotetaan! Ehkäpä saamme vielä papin, joka ei tuomitse teidän nauharuusukkeitanne eikä pahastu viattomasta pyörimisestänne siellä ylhäällä kupoolissa."

"Veni, Sancte Spiritus — tule, Pyhä Henki!" soivat urut. — Vanha tuomiokirkko veisasi mukana. Se oli jo tottunut siihen, että tuo vanha latinalainen virsi veisattiin suomeksi. Vanhat seinät kuuntelivat henkeä pidätellen. Kupoolienkelit olivat keskeyttäneet karkelonsa. Vapahtajan kasvot loistivat lempeinä. Niistä säteili suloinen rauha ja levollisuus. Oli kuin olisi hän kysynyt kupoolienkeleitä: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja enkelit vastasivat: "Ei ole!" Silloin katsoi Vapahtaja alttarin edessä seisovaan nuoreen pappiin ja virkkoi: "Anna sinä heille syötävää!" Nuori pappi liikahti ja loi katseensa Vapahtajaan: "Kyllä, Herra." Ja Vapahtaja nyökäytti tyytyväisenä päätään.

Nyt ymmärsi vanha tuomiokirkko, että jotakin oli tapahtunut. Noin ei Vapahtaja ollut koskaan ennen käyttäytynyt papiksivihkiäisissä. Jotakin oli tapahtunut.

Mutta mitä?

Kun virsi loppui, ja piispa apumiehineen pani kätensä vihittävän päälle, vallitsi kirkossa syvä hiljaisuus. Ja tuon hiljaisuuden aikana selvisi vanhalle tuomiokirkolle, mitä oli tapahtunut: oli vihitty nuori pappi, jolla oli sydämessään kauneuden maailma sävelineen, nuori pappi, joka ei kammonnut luonnollista, viatonta iloa, vaan rakasti sitä pyhästi. Tuolle papille oli _ihmis_elämä rakas ja hän oli sen löytänyt Vapahtajassa.

Toimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut virittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille. Sen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea putosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä itseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen pauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat niin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko pakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi soittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään, "Johanna" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa, ja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat niiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.

Sakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin häntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen virkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä, ja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.

— Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin puoleen.

— Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet … piti ottaa yhtätoista.

— Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?

Piispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena tuomiorovastille.

— Kahdeksan markkaa.

— Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja puolella.

— Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa lattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.

— Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan virkaan!

Piispa oli astunut Janne Flyktin luo ja pudisti häntä kädestä.

— Tulette nyt toimimaan kotikaupunkinne kirkossa.

Apumiehet kättelivät vuorostaan vastavihittyä. Viimeisenä tuli vanha
Skarp.

— Jos tahdot panna muistiisi paikan, jonka alttarilta luin, niin se oli Hesekielin kolmaskymmeneskolmas luku, seitsemännestä yhdeksänteen värssyyn. Se on vakava paikka, nuori mies. Tutki sitä ja paina sydämeesi Herran uhkaus.

Janne Flykt sai ankaran katseen, ja hänen mielensä painahti hiukan.
Mutta samassa kuului oven raosta:

— Janne, Janne!

Hän silmäsi sinne, mistä ääni tuli ja näki ovenraossa kaksi suloista tytönsilmää. Se oli Johanna.

— Tule meille heti kun pääset. Tytön silmissä välähti lämmin kiilto.
Hän nyökäytti ystävällisesti päätään.

Janne Flyktin mieli seestyi. Sinä suloinen tyttö! Sinä ymmärrät minut! Sinä olet minun maailmastani.

Hän katseli ympärilleen. Hän olisi tahtonut tavata Meri-Kustua. Mutta tämä hääri vielä kirkossa kamiineidensa kimpussa eikä hän halunnut nyt lähteä sinne. Ehtisipä hän toisellakin kertaa. Hehän tulivat nyt toimimaan yhdessä, kirkonlämmittäjinä kumpikin. Toisten pappien perästä hän astui sakaristosta ulos.

III

— Janne, Janne!

Johanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa kaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä ylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.

— Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini … aivan rutussa!…

Janne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.

— Papinkaulus … aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna, se on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä pystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.

Johanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen saliin…

— Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.

Rouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.

— Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä poskelle. — Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on tullut sellainen hupakko viime aikoina.

— Hän on minun kasvattamani, täti. Minäpä siis seurauksetkin kannan.

— Niinpä vain. Sinä oletkin vallannut hänet kokonaan.

Kauppias Roslund, tukeva harmaapartainen mies, astui sisään viereisestä huoneesta, iso merenvahapiippu kädessä.

— Kas niin, poika! Täällä sinä olet jo. Onnea ja Jumalan siunausta vain! Olipa se juhlallinen toimitus, juhlallisempi kuin moneen aikaan.

— Kandelin olikin erinomaisella soittopäällä.

— Ja piispa puhui kovin kauniista ja liikuttavasti. Hän on vanhennut paljon.

— Setä, paljonko sinun puodissasi kalossit maksavat? kysyi Janne
Flykt äkkiä.

Kauppias Roslund joutui vähän hämilleen. Hän oli juuri vetämässä henkisavua, mutta tuprauttikin äkkiä aimo tuhkapilven piipustaan.

— Miksi sitä kysyt?

— No kun asessori Haglund moitiskeli sakaristossa omiaan liian kalliiksi. Janne kertoi kohtauksen, ja Johanna taputti käsiään.

— Se piispa se on mainio!

— Seitsemällä meillä on myyty. Olisi tullut meille, niin olisi saanut sopivat.

— Jos olisin sen tiennyt, en olisi malttanut olla huomauttamatta.

Janne Flyktin heleä nauru kajahteli tilavassa huoneessa.

— Papitkin ovat ihmisiä, puolusteli kauppiaan rouva.

— Niin, mutta se tuntui niin hassulta — proosalliselta, tahtoisin sanoa — heti toimituksen jälkeen.

Ovikello kilahti, ja Johanna riensi avaamaan.

— Se olikin auki, isoäiti, soi hänen helähtelevä äänensä eteisessä. ja sitten seurasi taputuksia ja hyväilyjä loppumattomiin.

— Saa jo ajatella vanhoja jalkojaan, kun Laidalta tänne saakka lähtee. Ja sitten ottaa tyttö viimeisenkin hengen…

Flyktin matami astui sisään päässä vanha pitsimyssy, jonka hänen miehensä oli aikoinaan tuonut Kööpenhaminasta. Hän tervehti talonväkeä ja kääntyi sitten Jannen puoleen.

— No, Janne, mitä minä sanoisin? En muuta kuin että Jumala siunatkoon sinua, poikani! Olipa se juhlapäivä minulle.

Janne syleili lämpimästi vanhusta, joka silmiään kuivaten istui nojatuoliin.

— Kyllä minä monesti ajattelin, kun Janne piti kirkkoa tuvan nurkassa ja veisasi "Leeverpuulista", että saa nähdä, tuleeko pojasta vielä pappi kerran maailmassa.

Rouva Roslund tuli ruokasalista. Hänen muhkea olentonsa huokui päivän paistetta.

— Olkaa hyvä! Kahvi on pöydässä. Mentiin ruokasaliin.

Kahvipöytä oli upeasti katettu. Suuri, koruompeluksilla koristettu liina venetsialaiseen tyyliin teki juhlallisen vaikutuksen. Keskellä pöytää komeili ryhmä kauniita päivänkakkaroita fajanssimaljakossa.

— Oi, oi!

Janne Flykt katsahti Johannaan, joka hymyili hänelle.

— Se on Johannan keksintöä. Minä toruin häntä alussa, mutta tyttö vakuutti niiden olevan ainoita, jotka tällaisessa tilaisuudessa voivat tulla kysymykseen. Minä olisin tahtonut hyasintteja taikka narsisseja, mutta Johanna piti päänsä.

— Papinkukkia! Nehän sopivat mainiosti! Saahan Janne niistä ainakin mallia, millaisia liperien tulee olla.

Janne Flykt nauroi onnellisena. Hän muisti kesäisen päivän, jolloin hän poikasena makasi aaltoilevassa heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Jo silloin oli päivänkakkara puhellut hänelle papinkauluksista: "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella."

Käytiin käsiksi kahviin. Huoneen täytti vilkas puheensorina. Varsinkin Johanna jutteli lakkaamatta. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä oli kostea kiilto.

— Janne, sinun ensimmäinen kirkkokahvisi! Johanna katsoi häneen veitikkamaisesti ja hymyili.

— Niin, tämä on todellakin ensimmäinen varsinainen kirkkokahvi
Jannelle, yhtyi puheeseen rouva Roslund.

— Jaa-a! Se oli hauska, että määräsivät sinut tänne. Minä jo pelkäsin, että lähettävät sinutkin vanhalle Äspärille Vaajoseen. Siellä ei ole yksikään apulaispappi pysynyt kahta kuukautta kauemmin.

— Niin. Olisihan siellä ainakin oppinut rysiä tekemään, nauroi Janne
Flykt, suu täynnä kahvileipää. — Sen taidon se äijä kuulemma osaa.

— Osaa kyllä, mutta muutapa hän ei taida osatakaan. Papiksi hänestä ei ainakaan ole, — paitsi silloin kun tekstinä on Pietarin kalansaalis, — jolloin hän pääsee puhumaan mieliaineestaan: suurista merirysistä.

Naurettiin joukolla, sillä Vaajosen vanha rovasti Äspäri oli hyvä tuttu kaikille kaupunkilaisille. Hänen saariseurakuntansa oli muutaman peninkulman päässä kaupungista. Se muodosti kokonaan oman valtakuntansa. Kaupunkilaiset tekivät sinne toisinaan laivaretkiä, joiden hauskimmiksi muistoiksi jäivät käynnit Vaajosen pienessä kirkossa. Niistä riitti juttua kotia palatessa ja vielä kotonakin. "Saarnasiko Vaajosen Äspäri nyt rysistään?" oli tavallinen kysymys, joka kaupungissa tehtiin sellaisten matkojen jälkeen.

Kauppias Roslund muisti monta hauskaa kertomusta Vaajosen papista, sillä niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, oli tämän ainoana harrastuksena ollut merikalastus. Siinä olikin ukko kehittynyt kerrassaan taitavaksi. Puolet kesää hän oleili kaukana ulkokareilla kalastelemassa. Apulainen sai hoitaa papin tehtävät kotisaarella. Kun hän syksyllä palasi, alkoi pyynti omilla vesillä, ja niin sitä jatkui eri muodoissa läpi talven. Pimeänä aikana korjailtiin pappilan pirtissä rysiä ja verkkoja sekä tehtiin uusia. Rovastilla oli vakituinen rysäntekijä merimaasta, etelämpää. Hän oli ammattimies alallaan ja valmisti muuten kaikki pappilan pyydykset. Mutta apulaispapista renkiin saakka piti kaikkien olla mukana tässä työssä. Ukkorovasti kulki ympäri tarkastellen ja pitäen silmällä töiden kulkua, pitkä merenvahapiippu hampaissa.

— Pastori Paldanius palasi sieltä muuanna vuonna kevätkorvalla. Hän oli mennyt tammikuussa ja taisi tulla takaisin jo maaliskuussa. "No mitäs Vaajoseen kuuluu?" kysäisin häneltä, kun hän pistäysi puodissa. "Mitäpä sieltä. Minusta tuli melkoinen rysäntekijä", sanoi hän nauraen. "Mutta pappina en päässyt kehittymään lainkaan!" — Hän osti meiltä rysälankaa. Sanoi uudessa paikassaan olevan hyvän kalaveden ja aikoi koetella Vaajosen rovastin neuvoja käytännössä.

Kauppias sytytti piippunsa ja jatkoi nauraen:

— Mutta on hänestä sentään jotakin hyötyäkin, — jos ei seurakuntalaisilleen niin meille kaupunkilaisille ainakin: vaajolaiset pitävät kalansa kohtuhinnoissa. Sillä jos heidän tekee mieli kiskoa, pitää rovasti huolen, ettei sellainen menesty. Hän pudottaa heti hinnan, ja niin täytyy toisten myydä samalla.

— Jokaisella on erikoisharrastuksensa: yhdellä yksi, toisella toinen, virkkoi kauppiaan rouva.

— Äspärillä ei yleensä ole muita harrastuksia. Rouva Roslund täytti kupit ja kehoitti ottamaan.

— On hyvä, että Janne määrättiin tänne. Täällä oppii nuori pappi sentään vähän yhtä ja toista. Täällä on monta perhettä, joista ei käydä koskaan kirkossa. Siinä on työalaa nuorelle papille: voittaa kylmenneet takaisin kirkolle. Minä toivon, että sinä, Janne, voitat heidät.

Kapellimestari Borellin ja mamselli Såltinin. Heitäkö täti tarkoittaa?

— No vaikkapa. Borell palvelee jumalaansa kestikievarissa joka ilta yhdeksästä yhteentoista, ja mamsellilla taas ei ole muuta taivasta kuin isänmaa, jonka hyväksi hän puuhaa juhlia ja iltamia toisensa jälkeen.

— Siinäkin on sentään jotakin vakaumusta.

Janne Flykt oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuijotti eteensä.

— Vakaumusta? Mitä sinä nyt puhut, poika?

Roslund kopisti piippuaan ja katseli kulmat rypyssä tulevaa vävyänsä. Isoäiti silmäili säikähtyneenä ympärilleen. Hän tunsi Jannen, kun tämä tuli tuolle päälle.

— Tarkoitatko, että juoppous on vakaumusta?

— No, en juuri sitä, mutta ajattelin vain syitä tuollaiseen kirkosta vieraantumiseen, niin hyvin Borellissa kuin mamselli Såltinissakin.

— Minkä luulet sitten olevan syynä? Eiköhän ensinmainitulla ainakin himo, himo väkeviin?

— Tavallaan, mutta syyt ovat kai sentään syvemmällä.

Johanna oli siirtynyt sohvaan istumaan. Hän halusi sivustapäin tarkata Jannea. Tämän päänasento oli aina niin varma, kun hän väitteli jonkun kanssa.

— Syvemmällä? Niin on … sydämessä, joka on himon vallassa.

Janne heilautti päätään ja heitti kädellä tukkaansa taaksepäin.

— Syyt ovat syvemmällä … kirkossa, kirkossa itsessään!

Isoäiti sai yskänkohtauksen, ja rouva Roslundilta unohtui kahvin tarjoaminen.

— Kirkossa? — Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.

— Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin maallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla kuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen klarinettiaan. — Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen elämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan "Suomen laulu" tahi puhutaan "kansallisesta hengestä". Kirkko tuntee vain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu "henki" on sille vierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi tulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy mieluummin poissa.

Johannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat monta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.

— Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.

— Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund huomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion kotoisempiin asioihin.

— Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan kirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. — Isoäiti on hyvä ja ottaa.

Isoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että päästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa vilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta puhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.

— Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta minusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä kuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin saada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.

— Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset ja tataarit aivan yleisesti.

— Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen myös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone … taikka … sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.

— No mutta, pappa! Entäs flyygeli, mamman flyygeli! Eihän sitäkään ole kirkossa.

Johanna taputti käsiään ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

— Mamma ei ole pappi.

— No mutta hyvänen! Mamma on kuitenkin kristitty? Etkös olekin?

— Tahtoisinhan olla.

— Kas siinä! Ja entäs Jannen viulu ja sello? Mihin ne pannaan?

Kauppias hymyili vähän hämillään. Hän oli ilmeisesti ajanut umpikujaan.

— Ehkä se ei riipukaan niin paljon soittokoneesta kuin siitä, mitä sillä soitetaan.

Janne Flyktin kasvoja valaisi iloinen hymy. Hänen hampaansa loistivat, kun hän nauroi.

— Nyt sinä olet kiinni, setä! "Bostonin valssi!" Mitä sanot siitä?
Sehän on sedän lempikappaleita.

— No niin, kyllähän te aina … kaksi yhtä vastaan. Kauppias nauroi ja rupesi täyttämään piippuaan.

— Ei, minä soitan viulua ja selloa, sanoi Janne Flykt ottaen kuppinsa. — Niiden äänessä on jumalallinen maku … aivan kuin näissä tädin piparkakuissa.

— Kyllä kuulee, mitä mieltä olet. Sellaista siellä yliopistossa oppii! Minä vain pahoin pelkään, ettet pääse yksille pastori Skarpin kanssa.

— No ainakin mitä piparkakkuihin tulee! Sillä erotuksella vain, että vanha Skarp soimaa niitä, mutta syö kuitenkin. Minä taas syön ja kiitän.

Samassa ilmestyi palvelustyttö ruokasalin ovelle.

— Täällä olisi eräs mies, jolla olisi asiaa… pastorille.

Janne Flykt nousi ja meni keittiöön. Hetken kuluttua hän palasi kasvot loistaen.

— Ensimmäinen toimitus, isoäiti, ja arvaapas missä?

— Eihän vain Lassilassa?

— Mistä isoäiti arvasi? Aivan juuri! Lassilan Gideonilla on poika, ja minun pitää mennä sinne iltapäivällä ristiäisiin.

— Minulle sanoi henki.

Janne meni istumaan sohvaan Johannan viereen.

— Sinä saat antaa minulle uuden kauluksen, sanoi hän nipistäen Johannaa käsivarresta. Isoäiti katseli nuoria ja nyökäytteli onnellisena päätään.

— Aamulla kun lakaisin portaita ennen kirkkoon menoa, poikkesi Lassilan vanha emäntä pihaan ja kysyi Jannea. Olisi ristiäiset. He tarvitsisivat pappia. Hän oli menossa poikansa luo. "Mutta Jannehan ei ole vielä pappi!" nauroin minä. "Vasta tänään vihitään." "Niinpä niin … ristiäiset ovatkin iltapäivällä." En saattanut pyytää häntä sisäänkään, sillä "pappi" oli vielä sängyssä.

— Ja sitä ei isoäiti sanonut minulle aamulla.

— En. Lassilan emäntä lupasi panna Gideonin hakemaan.

— Kuka tämä Gideon on? kysyi kauppias.

— No etkö sinä Gideonia muista? Lassilan Kaaperi-vainajan poika.

Rouva Roslund oli ottanut käsityönsä. Hän ei yleensä saattanut istua yhdessä kohden ilman sitä.

— Niin, se, joka on "Ilossa" koneenkäyttäjänä. Kylläpä muistankin.

— Me olemme vanhoja kasvinkumppaneja. Yhdessä on juostu Laidalla poikasena.

— Ja oltu seinärahalla tuomiokirkon luona.

— Niin on oltu. Oli sekin aikaa…

Siirryttiin saliin istumaan. Kauppiaan piti mennä makasiiniin katsomaan, että vastasaapuneet nisujauhosäkit pantiin oikeaan paikkaan.

— Soita nyt, Johanna, vähän, pyysi Janne Flykt.

Johanna meni flyygelin luo ja avasi kannen.

— Mitä minä soittaisin? Ei sinullakaan ollut viulu täällä. Olisi soitettu Ole Bullia.

— Soita nyt jotakin yksin.

Johanna selaili nuotteja, mutta ei löytänyt sopivaa. Lopuksi hän istui flyygelin ääreen ja rupesi soittamaan ulkoa.

    "Terve, oi joulu, iltamme armain!
    Terve, te kynttilät loistelevat…"

Janne Flykt nojasi tuolin selkämystään ja painoi silmänsä kiinni. Lapsuudenaika kulki hänen ohitsensa muistoineen… Pieni poika posket punoittaen pakkasesta tulee arkana ja ujona kauppiaan eteiseen kuningas Herodeksen kultakruunu käsivarrella. Mutta noella maalatuista kuninkaallisista viiksistä huolimatta häntä peloittaa kovasti. Käsi vapisee hänen painaessaan ovikelloa… Sisältä kuuluu soittoa, ja joulukuusen valot kajastavat sisäeteisen himmeäruutuisen ikkunan läpi. Ystävällinen rouva avaa oven, ja Hänen Majesteettinsa astuu sisään. "Kas, tähtipoikia! No hyvää iltaa! Kenenkäs miehiä sinä olet?" "Flyktin." "Kas vaan! Janne Flykt! En olisi tuntenutkaan tuon parran vuoksi." Ystävällinen rouva menee sisään, Herodeksen jäädessä seisomaan sisäeteiseen. Siinä on rikkaan kauppiaan sali. Peräseinällä on suuri, kullattu peili. Se ulottuu melkein katosta lattiaan. Sieltä katselee Herodesta nokinaamainen, valkopartainen poika, jolla on leveä, punaisella kiiltopaperilla päällystetty pahvivyö vyöllä ja olkapäillä kultaiset olkaremmit. Mutta saappaat eivät ole oikein majesteetin arvon mukaiset. Ne ovat isoäidin vanhat huopatossut ja näyttävät niin suhteettoman suurilta. Vasemmalla, lähellä ovea istuu tyttö soittokoneen ääressä. Tyttö laulaa: "Terve, oi joulu, iltamme armain!" Pikku tyttö ei huomaa kuningas Herodesta eteisessä, vaan laulaa mitään aavistamatta. Yht'äkkiä hän kääntää päätään ja huomaa pojan. Tämä hymyilee hänelle rauhoittavasti. Tyttö keskeyttää laulunsa ja hypähtää lattialle. "Äiti, tähtipoikia! Annamme niiden laulaa. Se on Kirkko-Janne! Minä tunsin hänet noista suurista huopatossuista." Hän saa luvan kutsua toverinsa sisään, jotka odottelevat pihalla. He saapuvat tömistellen, asettuvat keskelle salia ja aloittavat vakavanjuhlallisina: "Hyyvää ii-iltaa, hyyvää ii-iltaa, itsekullekin säädylle!" Laulu kaikuu avarassa huoneessa. Kuningas Herodes seisoo miekkaansa nojaten, katsellen kultasiipistä enkeliä joulukuusessa. Hän muistaa enkelit kirkon kupoolissa ja ajattelee niitä. Varsinkin ajattelee hän yhtä, joka on niin ihmeesti talon pikku tyttösen näköinen. Hän ei huomaa, että laulu loppuu, ja toverit katsovat häneen odottavina. Kunnes murjaanein kuningas yht'äkkiä työntää häntä käsivarteen ja äännähtää hämillään: "Janne!" Silloin hän havahtuu, nostaa miekkansa pystyyn, aivan kuin haluaisi rangaista rauhanhäiritsijää ja kysyy tiukasti: "Haa, kustas olet?" "Yksi herra ja kuningas murjaanein maalta!" Näytelmä jatkuu. Nyt osaa Herodeskin pitää ajatuksensa koossa. Kaikki menee loppuun saakka, ja päättäjäisiksi he laulavat Herodeksen itsensä sepittämän laulun muutamalla Meri-Kustun opettamalla sävelellä:

"Betlehemin kenturalla lammaslaumojaan vartioivat paimenet ja ovat murheissaan. Mutt' taivahasta enkeli heidän luokseen lenteli ja puhui:' 'Mulla teille ompi sanoma nyt suur': Teill' syntynyt on Vapahtaja tänä yönä juur'.' Näin kertoeli enkeli, Taas taivaasehen lenteli: Hält' kysyttiin: 'No, miltäs näytti Betlehemin muur'?'"

Sitä laulua hän oli miettinyt monta päivää, ennen "tiernalle" lähtöä. Heidän roikallansa piti myös olla loppulaulu. Tietysti. Mutta hän ei ollut tyytynyt valitsemaan siksi jotakin tavallista, ennestään tunnettua. Nehän osasi jokainen. Ei, hän oli halunnut tehdä sen itse. Mutta se olikin ottanut lujille, varsinkin ensimmäisen värssyn viimeinen säe. Siihen ei ollut tahtonut löytyä sopivaa hakemallakaan.

Kunnes hänelle äkkiä oli iskenyt päähän, että toiset enkelit tietysti utelivat, miltä Betlehemin muuri näytti, — aivan samalla tavalla kuin hän itse kerran oli kysytyt Meri-Kustulta, minkä näköinen mies paavi oli. — Niin oli syntynyt viimeinen säe, ja seuraava värssy oli tullut kuin itsestään:

    "On muuri siellä pimeä ja sammaloitunut.
    Ei loista yhtään valoa, on lyhty sammunut.
    Nyt puhui Isä Jumala:
    'Tuokaapas tänne lamppuja.'
    Ja lamput kätehensä sai nyt enkeljoukko suur'.
    Ja taivahasta lensivät tuoss' tuokiossa juur':
    Istuivat pilven reunoilla
    ja valaisivat lampuilla:
    Ja hohtehessa kirkkaassa ui Betlehemin muur'."

Näin he olivat laulaneet, ja kauppiaan pikku tyttö oli ihmetellyt, ettei hän ollut koskaan sellaista laulua kuullut.

"Jumalalle kunnia nyt korkeudessa…"

Johanna lauloi. Janne Flykt avasi silmänsä. Suureksi oli nyt kasvanut entinen pieni kauppiaan tyttö, ja pitkä oli kulunut aika tuosta jouluillasta, jolloin tähtipojat olivat esittäneet kuningas Herodeksen sepittämän laulun.

Johanna nousi flyygelin äärestä ja tuli Jannen luo,

— Minä luulin, että sinä nukuit tuoliin.

— Oh, minä vain muuten kuuntelin ummessa silmin.

— Aivanhan te elätte jo joulussa, lapset, lausui kauppiaan rouva. — Mitäs te sitten jouluna laulatte, kun nyt jo menette kaikki joululaulut läpi.

— Me laulamme kuningas Herodeksen tekemän joululaulun.

Janne hyräili ensimmäistä värssyä.

— Voi, minä muistan niin hyvin sen illan! Sinä olit pieni pojannaskali, isoäiden huopatossut jalassa.

— Minun huopatossuni!

Isoäiti teki kauhistuneen liikkeen.

— Niin; niin. Etkö muista, isoäiti? Sinä sait olla lipposissa koko jouluaattoillan, kun kuningas Herodes tarvitsi huopatossut kaupungille.

Janne Flykt nauroi ja matki pientä poikaa, joka laahustaa suurissa kengissä.

— Se minua on monesti jälkeenpäin huvittanut sinun laulussasi, se paikka, jossa enkeliltä kysyttiin: "No miltäs näytti Betlehemin muur'?"

— Jaa, jaa. Se oli oikein ajateltu. Minä luulen, että ainakin pikku enkelit taivaassa ovat hiukan uteliaita. Mihinkäs he siitä pääsisivät.

— Voi, sinua, Janne, mitä sinä puhut! Aiotko tuollaista esittää saarnatuolista?

Janne Flykt pysähtyi tulevan anoppinsa eteen. Hän oli olevinaan hyvin vakava.

— Miksi en? Ja enkeli Johanna sanoi enkeli Kustaavalle: "Näytäpäs minulle sormustasi, en sano kenellekään!" Mutta kun enkeli Johanna oli näyttänyt sormuksensa enkeli Kustaavalle, meni tämä enkeli Karoliinan luo ja kuiskutteli: "Tiedätkös, enkeli Johanna on saanut sormuksen muutamalta maailman pojalta. Ajattelepas!"

— Voi, voi Janne! Sinä ihan tapat minut!

Johanna nauroi ja tyrski kieritellen itseään sohvan nurkassa.

— Kyllä sinä olet koko pappi! Rouva Roslund pudisti varoittaen sormeaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat naurua täynnä.

— Katso vain, ettet saa uskovaisia vaimoja kimppuusi, kun olet noin ylimielinen.

— Enhän minä ole ylimielinen. Se kun vain leikilläni…

— Leikilläkin on rajansa.

— No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.
Jumala suo meille mielellään pienen ilohetken.

— No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.

Janne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken syntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät, lämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen puhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä niin "ylimielisenä" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili vävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja ne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun lopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:

— Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa, ettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on rakkautta niin peräti vähän.