6. KUOHILAITTEN TANSSI.
Urmaan pirtti.—Urmas ovenpuolella tervehtää Roukaa, Halloa ja erästä kolmatta vanhinta Hämeriä.
ROUKA
Huonoa! Metsä-Merviasta on saatu tuskin kolmatta osaa.
URMAS Kiivaasti: Tuskin kolmatta saa…? Nousevat sillanteelle.
HÄMERI Minun kuulumiseni ovat vielä huonommat. Viiron kulmalta ei ole saatu sitäkään.
URMAS Polkee jalkaa: Mutta sen täytyy onnistua! Kuin anteeksi pyytäen: Istukaa, ystävät!—Minä en tätä ymmärrä…?
ROUKA Monet pienet seikat vaikuttavat. Jo vanhimpainpirtin polttaminen heitä suuresti rohkaisi. Sitten parjaus—
URMAS Kuohuen: Niin, se parjaus—sitä vastaan ovat jumalatkin voimattomat!
HALLO Olkapäitään kohauttaen: Parjaus ei paljon paina—toimekkaat miehet tässä kolttoset tekevät! Imari-heittiö Änetsässä on villinnyt kokonaisen kulmakunnan.
HORMA Tulee kiireisesti: Terve! Myöhästyin, vaan tuonpa sitten uutisiakin!
KAIKKI
No…? Nousevat uteliaina. Urmas käy vastaan.
HORMA Malttakaa, malttakaa! Tervehtii Urmasta. Riemukkaasti: Veenit lähtevät tästä maasta, ja ainiaaksi!
TOISET Hämmästyneinä: Mitä…? Älä!
HALLO Nauraa myrkyllisesti: Hyh hyh hyh hy-hy-hy… Vai sankarit käpälämäkeen, hy-hy-hy-hy-hy-hy-hy.
HÄMERI Viipottaa kättään: Jumalat tuulta purjeisiin pullistakoot!
URMAS Joka on seisonut mietteissään, Hormalle tiukasti: Leikkiäkö lasket, mies?
HORMA Kaukana siitä! Muuttavat aina Itariaan saakka. Ensimäistä alusta jo varustetaan ja tietoa levitetään kansaan.
URMAS Vai Itariaan…? Raivostuneena: Kun menisivät,—mutta he eivät mene! Sillä aluksissa ei kule ne maat, ne pirtit, kaikki se hyvyys, minkä he täällä ovat koonneet. Mutta: tietoa levitetään kansaan! Niin juuri, te maineensairaat suupaltit, se oli oiva temppu! Taas röyhkeys nousee, taas muutamia kymmeniä-satoja miekkoja maahan kaivetaan—koska sankarit pääsevät meren taa turviin. Horna!
SÄTENE
Sanantuoja Vuori-Merviasta kiireisellä asialla!
URMAS
Anna astua! Käy sillanteen reunalle.
SANANTUOJA Tulee pölyisenä ja hengästyneenä: Olen Veitaan sanantuoja. Meidät yllätti onnettomuus—
URMAS Kärsimättömästi: Sen näen päältäsi! Etkö osaa kertoa?
SANANTUOJA Meiltä kaikki ryöstettiin Siiranteen ahteessa. Päällemme hyökkäsi aseellinen joukko—
URMAS
Manala! Miksette pitäneet puolianne?
SANANTUOJA
Meitä oli liian vähän. Emme arvanneet—
URMAS
Tyhmät, pöllöt!—Missä isäntäsi, eikö hän uskaltanut itse tulla!
SANANTUOJA Isäntäni makaa haavottuneena. Yksi kuoli, kaikki muut ovat haavottuneet pait minä.—Minkä tiedon saan viedä isännälleni?
URMAS Hurjistuneena: Sen tiedon että hän on… Malttuu: Mene lepäämään, saat myöhemmin tietosi. Sanantuoja lähtee.
Varro! Paljoko teillä oli?
SANANTUOJA
Vähän kahdeksatta sataa.
URMAS Huutaen: Kahdeksatta sataa? Koko Vuori-Merviasta? Mitä te olette tehneet, miehet?
SANANTUOJA
Kaikki mitä ihmisestä irti saa! Siellä tietäjät villitsivät.
URMAS
Tietäjät..?—Saat mennä.
Nousee korokesillalle, kiihtyneenä: Tietysti, tietysti heidänkin pitää Hiittä palvella, kun maa on vaarassa!
HORMA
Sen pahempi he ovat koskemattomat.
URMAS He eivät saa olla koskemattomat! Riistämme niskottelevilta uhrintoimituksen!
HALLO
Ja siihen loppuu uhriannit, heidän hengenpitimensä—tepsii, tepsii!
ROUKA Urmaalle: Mutta, hyvä ystävä, eihän meillä ole oikeutta—
URMAS Rajusti: Sen oikeuden otamme, Mervian nimessä! Vastustus on murrettava—miekkoja, miekkoja, vaikka maan alta!
SÄTENE
Kaksi orjaa pyrkii puheille!
URMAS Orjia…? Katsoo kysyvästi toisiin. No, anna tulla. _Käy sillanteelta alas.
Kaksi vanhahkoa orjaa tulee, kumartavat._
TOINEN ORJA Minä olen Jolma, Horhojan isäntäorja ja niinkuin orjain johtomiehiä … tämä kumppani on Jönkä. Me tultiin puhumaan siitä, että asiat nyt ovat hullusti—
URMAS
Orjainko asiat…?
JOLMA
Niin. Muronni yllyttää ja lupaa vapauden—
URMAS Kivahtaen: Hullujako olette? Ovatko he vapauttaneet omat orjansa?
JOLMA
Jaa, jaa, mutta se vapauden asia—
JÖNKÄ
Siinä se juuri on solmu!
JOLMA Ja me kuultiin että sinä olisit sen puolesta, että orjat vapaiksi..
URMAS
Minä olen sen asian puolella, mutta aika ei ole nyt sopiva.
JOLMA Meidän mielestämme se on nyt juuri kaikkein sopivin. Katsos, se vapauden ja vastaaniskemisen henki, joka nyt on maassa, on meissäkin—
URMAS Kiivaasti: Vastaaniskemisen…?
JOLMA Välttelevästi: Tarkotin että meidän keskuudessamme asiat ovat nyt niinpäin … kuinka sanoisin … että me emme tiedä mitä tuleva on…
URMAS Nousee sillanteelle toisten luo. Neuvottelevat hiljaa keskenään, josta kuuluu ainoastaan katkonaiset: ei koskaan—täytyy, täytyy!
Palaa orjain luo: Me otamme asian harkittavaksi. Ehdotamme että kaksikymmentäviisi täyttäneet pääsevät heti vapaiksi ja muut sitä mukaa kuin tämän ijän täyttävät. Siis kahdenkymmenenviiden vuoden päästä ovat kaikki vapaat.
JOLMA Korvallistaan raapien: Se on joteskin pitkä aika. Me kuolemme ennen sitä me…
URMAS Kiusaantuneena: Mutta itsehän te pääsette heti! Hyvä jos saamme tähänkään suostumaan. Menkää, menkää, ja selittäkää tämä kaikille!
JOLMA Kumartaa, hätäisesti: Kyliähän me… Jöngälle: Niin, kyllä kai me … hiljemmin: ei me muronnien kautta kuitenkaan…—Niin, kyllähän me koetetaan. Mutta ilmottakaa nyt pian, sillä me … emme tiedä mitä tuleva on… Menevät.
URMAS Kaikki yhtaikaa, sakeana ja sekaisena kuin kevättulva! Vaikka minulla ei ole mitään vastaan, se vain vahvistaa sukumme voimaa.
HALLO Olkapäätään kohauttaen: Haaveilet, kuin runonruikuttaja kanteleen ääressä! Joukot ovat joukkoja ja pysyvät joukkoina. Osottaa maahan: Tuolla on niiden paikka, kansan varallisuuden maaperänä, josta se itse kohoaa korkeana ja kauvas näkyvänä!
URMAS
Heitä—emme sovi siinä yksiin.—Mutta miekkoja, miekkoja!
ROUKA
Paljoko meidän pitäisi vähintään saada?
URMAS
Ainakin puolet.
HALLO Lyhyesti: On etsittävä kätköpaikat, on annettava palkkio niille, jotka ovat avullisia!
URMAS Oh jumalat tätä kurjuutta! Lauhtuen: Niin niin—onhan parempi että me etsimme, kuin että muronnit tulevat etsimään.
HALLO
Mitä aijot ryöstettyjen miekkojen suhteen?
URMAS
On koetettava saada takaisin.
HALLO
Anna takoa yhtä monta sijaan—se on kohtuus!
HÄMERI Ihastuneeena: Oiva keksintö!
URMAS
No niin, no niin—kunhan pääsemme rauhaan.
HALLO Olkansa yli: Antaisin saman tien takoa minkä kerkiävät!
URMAS Kiivaasti: Ei, siihen en suostu!—Mutta meidän täytyy vielä tänään kokoontua. Kutsukaa vanhimmat koolle, käyn itse tietäjäin vanhimman luona.—Näkemiin! Toiset menevät.
Urmas yksikseen: Jumalat varjelkoot pientä joutumasta suuren jalkoihin! Se on kuin painajainen—ei saa edes huudetuksi.
Nousee sillanteelle: Kuinka pahuus on voimakas, kun se on kokonainen! Katkerasti: Te luopiot, te luopiot! Miksi te säritte minun aatteeni, miksi te tämän suvun uudelleen pirstasitte!
SÄTENE
Joukko niitty-mervejä pyytää puheille!
URMAS
Taas…? Ei hengähdyksen lomaa!—Niin niin, anna tulla! _Käy vastaan.
Joukko vanhoja miehiä tulee._
URMAS Lämpimästi: Tulkaa terveinä, kansan miehet!
VANHA NIITTY-MERVI Niin että sinä se sitten olet se Urmas. Emme ole koskaan nähneet, mutta kuultu on. Tulimme nyt näkemään ja puhumaan, kun emme ole enää elämästä selvillä.
URMAS Kättelee: Raskasta, raskasta on elämä. Istukaa! Viittaa istumaan rahvaanpenkille, tuo itselleen istuimen kiukaan luota.
NIITTY-MERVI Puhumme sinulle niinkuin isälle. Luonnon järjestys on vierähtänyt, rajutuulet puhaltaa ja rankkasateet lankee, kuun ympärillä säärii kuuma sappi! Eilisvuotena poltti kuivuus, tänä vuonna vesi viepi. Jo keväällä tulvi Auree, nyt itse Ilmoka nousi ryntäilleen, kaikki niityt peitti—
URMAS
Onko kansa joutunut hätään…?
NIITTY-MERVI Ei se hätä olisi pahin, toinen on pahempi. Sopu on hävinnyt, kiistan ja vainon henki sijalla. Tämä miekkajuttu oli pahin.
URMAS Kiihkeästi: Onko, onko annettu miekat…?
NIITTY-MERVI On annettu ja on pidetty—kahakäteen on. Ja siinä se juuri on. Veli antaa, toinen pitää, naapuri luovuttaa, toinen kaivaa, vaimo on eri mieltä kuin mies. Osa poikiamme piileksii metsissä, pirttejä poltetaan —ja on huonoja miehiä joukossamme, käyvät vieraan asioita. Jumalat meitä armahtakoot!
URMAS Kiivaasti: Siinä nyt näette mihin veenien yllytys vie!
NIITTY-MERVI
Ei ole veenejä nähty ei kuultu, vaan tämä eri mieli on meidän kesken.
Sanottiin taas olevan jotain tulossa, niin käytiin kysymään että mitenkä
ne asiat oikein ovat.
URMAS Tehän viivytte huomiseen?—Nousee: Niin, minä selitän illalla kaikki. Sanon nyt vaan, että mitään uutta ei ole tulossa—kun saamme tämän miekka-jutun loppuun, on rauha maassa. Mutta miekat on annettava! Ja teidän täytyy luottaa, sillä omat miehenne ovat nyt ohjaksissa.
NIITTY-MERVI Nousevat: Kyllähän me… Ja hyvä on, että on omat miehet.
Mutta kun me emme tiedä mitä nämä omat miehet—
URMAS Niin niin, selitän kaikki illalla. Levätkää terveydeksenne! _Miehet menevät.
Urmas nousee sillanteelle_: Kaikki sekasorrossa! Voisin tehdä rikoksen, voisin takoa noita kirottuja miekkoja yöt päivät, voisin niitä varastaa ja ryöstää. Sen täytyy perille! Kärsimystä on, mutta pohja säilyy. Miltei riemukkaasti: Kauppareitit ovat nyt hallussamme, vanhimpainpirtissä ei ole enää yhtään veeniä—pohja säilyy, pohja säilyy! Käy patsaan luo ottaakseen vyönsä ja päähineensä.
ULKOA Kentältä kuuluu meluista puhelua ja hihkuvia huutoja, jotka yltyvät hurjaksi lauluksi ja tanssin töminäksi:
Hah hah hah, hih hih hih,
hauskoja poikia ollaan!
Heh heh heh, hih hih hih,
Mervian poikia ollaan—hih!
URMAS Ryntää ovelle ja huutaa Sätenen: Ketä ne? Mikä elämä siellä?
SÄTENE
En tunne, näyttävät nuorilta miehiltä.
URMAS
Kuinka ne uskaltavat!? Käske paikalla tiehensä!
HELJÄ Tulee suojansa ovelle, hätäisenä: Mitä ääniä ne? Ketä siellä, Urmas?
URMAS En tiedä. Lähetin juuri Sätenen poiskäskemään. Ulkoa kuuluu hälinää, puheen sorinaa.
SÄTENE Palaa: Eivät lähde. Ne ovat miekanviejiä, ovat kauhean päihdyksissä.
ULKOA
Hurjasti: Hah hah hah, hih hih hih,
Mervian poikia ollaan!
Heh heh heh, hih hih hih,
Mervian puolesta ollaan—hih!
URMAS Tuskaisena: Mene, Heljä, omaan suojaasi! Sulkee ikkunan juoksulaudan —huone käy hämäräksi. Käy korokesillalle ja laskee lakeisaukon sulkulaudan—huone käy miltei pimeäksi, vain lakeisaukon ja ikkunan seuduilla kumottaa heikot valovirrat. Ulkoiset äänet himmenevät, sorinan keskeltä kuuluu kuitenkin:
MIEHEN ÄÄNI
Hei, tulkaas tytöt karkeloimaan!
NAISEN ÄÄNI
Teidän kanssanne!? Hävetkää—kuohilaat, miekkanne myyjät!
MIESTEN ÄÄNIÄ
Mitä se sanoi…?—Jumal-avita!
NAISEN ÄÄNI
Kuohilaita, kuohilaita! Miehuutenne myyneitä raukkoja!
MIEHEN ÄÄNI
Tuosta saat, hornan kämäleuka! Kuuluu kimeä naisen kirkasu.
MIESTEN ÄÄNIÄ!
Se oli oikein!—Veenien koina!—Me ollaan Mervian miehiä, me ollaan
Urmaan poikia—hih!
NAISTEN ÄÄNIÄ
Kuohilaita, kuohilaita, kuohilaita!—Hyppikää, hullut!
MIEHEN ÄÄNIÄ
Mitäs me tuommoisista!
TOINEN
Niin, iloitaan pojat! Hauskempi onkin näin—hah hah hah…
Hurjasti: Hah hah hah, hih hih hih, urheita poikia ollaan! heh heh heh, hih hih hih, miekkojen viennistä tullaan—hih!
HELJÄ Joka on hämyssä katsellut kuinka Urmas kävelee etualalla ja väänteleksen tuskissaan, menee kiireisesti ulos. Laulu ja tanssi taukoo. Kuuluu hetkisen puheen sorinaa, sitten kaikki vaimenee hiljaiseksi. Heljä palaa ja työntää ikkunan juoksulaudan syrjään: heikko valo virtaa huoneeseen. Astuu sitten Urmasta kohti, joka istuu pää käsien varassa sillanteen reunalla:
Älä ole enää murheellinen, Urmas! He jo menivät…
URMAS Kuin itsekseen: Ja sittenkin on parempi että he hyppivät, kuin että täällä hyppisivät muronnien asestetut pedot.
HELJÄ Läheten: Epäilemättä.. He sitäpaitsi olivat päihdyksissä..
URMAS
Me olemme kaikki päihdyksissä! Tämän kansan sisus on sairas.
HELJÄ Liikutettuna: Niin, sairaita me olemme. Ystävämme Lyylykin——Keskeyttää pelästyneenä.
URMAS Kavahtaen: Mitä Lyylystä…?
HELJÄ Välttäen: On .. sairastunut… Luultavasti sentään paranee.—Minun täytyy nyt lähteä, Urmas…
URMAS Lujasti: Miksi salaat minulta jotakin? Tahdon kuulla—tule, Heljä!
HELJÄ Tulee vitkaan ja istuutuu hänen luokseen alimmalle korokeaskelmalle. Hiljaa: Ystävämme Lyyly on … surmannut itsensä mielenhäiriössä…
URMAS Lyyly…? Manalla? Omin käsin?—Jumalat, millaisia uhreja tämä aika vaatii!
HELJÄ Silittää hiljaa hänen kättään, katselee pitkään: Me olemme kaikki ajan uhreja. Kuinka sinä olet vanhettunut, Urmas! Kuinka kansasi kohtalo on sinut harmaaksi purrut.
URMAS Kuin havahtuen: Olenko minä jo niin vanha…?
HELJÄ Silittää hänen kättään: Me olemme jo vanhoja.
URMAS Mutta mihinkä meidän nuoruutemme on mennyt? Milloinka me olemme itsellemme eläneet?
HELJÄ Silittää hiljaa: Silloin kun olemme eläneet muille…
SÄTENE Tulee: Rouka-vanhin!
URMAS
Saata sisään! Nousevat.
ROUKA Katselee oudostellen ympärilleen: Onpa täällä hämärä…?
URMAS
Hämärä, ystävä, ympäröi meitä joka taholla!
ROUKA
Totta puhut—Muronniasta on taas saapunut sanantuojia!
URMAS ja HELJÄ
Taas…? Jäävät kuin kivettyneinä paikoilleen.
ROUKA Hiljaisen kiivastuneesti: Taas! Tahtovat lähettää eri veronhaltijan, joka kerää verot. Nahat ja taljat muka alamittoja. Mutta se on ilmetty vale! Tarkastin jok'ainoan omin käsin, ennenkun ne laitettiin. Kavaluus, kavaluus takana! Tästä täytyy tulla loppu!
URMAS Vääntelee neuvottomana käsiään: Ja kuitenkin..
7. ALASTOMAT VETÄJÄT.
_Ilmoka-järven ranta—sillä kohti missä Namangan kannas erottaa sen Lautu-järvestä. Paikka on aukea, molemmin puolin harvahkoa metsää. Oikealla metsän laidassa järveen juokseva kuivunut puron-uoma, jonka aukeanpuoleisella reunalla etualalla kasvaa muutamia puita ja pensaita. Itse lahdelma aukeaa takana tyynenä ja rauhallisena, oikea ranta loivasti yleten, vasemmalla kuusikkoa kasvavan vaaran korkea rinne. Jonkun matkaa selälle päin keskellä lahdelmaa on pieni saari, jonka oikeanpuoleista kuvetta kulkee kiireisesti kaksi soutuvenettä, eellimäisessä paitsi soutajia myös pieni keulapurje.
Aurinko juuri laskee, palaen keltaisena vaaran puitten takana ja valaen niiden lomitse kultavirtaansa maiseman hiljaiseen tyveneen._
VIESTINVIEJÄ Juoksee järven rannalta, niemekkeen takaa vasemmalta vinosti aukean poikki etualaa kohti oikealle: Voi turman päivää!
Vastakkaiselta puolelta metsästä kuuluu risahduksia ja kiireistä juoksua.
ÄÄNI Metsässä: Hei hei, tännepäin!
TOINEN ÄÄNI Taempana: Onko järvi siellä?
ENSIM. ÄÄNI Uoma näkyy—joutukaa! Puiden välissä vilahtaa juoksevia asestettuja miehiä.
VIESTINVIEJÄ Juoksee aukeanpuolelta uomaan: Hei! Sieltähän jo tullaan..
ENSIM. TULIJA Syöksyy metsästä uomaan: Hei! Mitä on tapahtunut?
TOINEN TULIJA
Tytöt tajuttomina kylään juoksivat..
KOLMAS
Onko se totta…?
VIESTINTUOJA Epätoivoisesti käsiään heilutellen: On. Tuho on tullut!
ÄÄNIÄ METSÄSTÄ
Tänne, tänne! Yhä useampia juoksee paikalle.
VIESTINTUOJA Teidän metsällä ollessanne tulivat, vaativat tytöt veroriistoja kannaksen poikki kantamaan. Sitten—
UUSI TULIJA
Mitä on, kuinka on?
ENSIM. TULIJA Malttamattomana: Mitä sitten?
VIESTINTUOJA
Sitten veronhaltijan venettä vetämään kannaksen yli Laudusta Ilmokaan—
JOKU
Häpeämätöntä!
VIESTINTUOJA
Alasti pakottivat, sotamiehet riisuivat—
JOUKKO Raivostuneena: Alasti…? Hirtehinen! Julkikonna!
VIESTINTUOJA Vetohihnoista vetivät—konna itse taljoilla veneessä—pitkä vaateruoska kädessä. Sillä viskoi alastomia—nyki—nauroi—
JOUKKO Hurjana: Rietta! Hirtehinen! Surma!
JOKU Uoman pohjaa tarkastellen: Tästä ovat kulkeneet, anturan jälki näkyy!
VIESTINTUOJA
Tuolla rannassa muut pääsivät—Ilvin raastoivat taljoille—
JOUKKO Yhtaikaa: Hornansusi! Maksa maalle! Vielä näkyy veneet! Jousenne, jousenne, joutukaa! Lähtevät juoksemaan järvelle päin.
JOKU Huutaen: Hei, tuolla on jotain! Osottaa aukealle.
USEAT
Mitä!? Kääntyvät.
VIESTINTUOJA
Tuhojen tuho! Juoksevat kaikin aukealle.
Siellä kolme miestä, joiden vaatteet valuvat vettä, kantaa järveltäpäin kuollutta tyttöä. Tytön alastoman ruumiin yli on levitetty pieni vaate—märät hiukset lepäävät epäjärjestyksessä rinnoilla. Kantajain jälessä kulkee toinen tyttö, ainoastaan hame ja paita verhona. Hän peittää käsillään kasvojaan ja itkeä tyrskyttää hiljalleen.
USEAT Kauhistuneina: Ilvi!?
TOISET
Kuollut…?—Mitä tämä!?
ENSIM. KANTAJA
Hukuttautui, tyttörukka. Laskevat ruumiin maahan vasemmalle.
TOINEN KANTAJA Järveen syöksyi. Juuri saavuimme paikalle, kun tämä toinen juoksi hulluna rannalla. Ei ollut venettä—kahlaamalla etsimme—henki poissa.
PUISMA Juoksee erään seuralaisen kera oikealta, huutaa kaukaa: Missä on Ilvi? Onko kukaan Ilviä nähnyt?
JOKU
Jumalat poika-parkaa armahtakoot!
PUISMA Saapuu luo, naulautuu kauhistuneena paikkaansa: Siis totta!? Heittää jousensa maahan, syöksyy ruumiin ääreen: Ilvi, Ilvi! Parkasee: Kylmä! Minä tulen hulluksi! Ilvi, Ilvi! Hypähtää ylös: Missä konna? Läpi maksan ammun, miekkaan seivästän! Tempaa jousensa: Ääh—siellä vielä näkyvät! Kosto! Lähtee juoksemaan rantaan päin.
USEAT
Kosto, kosto! Juoksevat mukana.
PUISMA Työntää nuolen valmiiksi viritettyyn jouseensa, tähtää.
JOKU
Hullu! Ei yllä puoliväliinkään.
PUISMA Laskee jousensa, hurjana: Niin, hullu, hullu, ja hulluksi minä tulen! Vene vesille! Lähtee juoksemaan rantaan.
TOINEN
Ei ole venettä rannassa!
KOLMAS
Vene Laudusta!
JOUKKO Kiihkeästi: Vene Laudusta!
PUISMA Juoksee takaisin, heittää jousensa: Aseet pois! Joutuun!
JOUKKO Joutuun, joutuun! Heittävät aseensa sikin sokin kentälle, juoksevat uoman vartta oikealle. Kantajat ja eräitä vanhempia miehiä jääpi.
MUUAN JÄÄNYT Huutaa: Ottakaa Jousseron seitsenhankainen! Toisille: Jo tuli elämästä loppu!
ENSIM. KANTAJA Loppu. Toisille kantajille: Lähtään, ilta joutuu! Nostavat Ilvin, lähtevät oikealle.
RIPSÄ Käy jälessä, itkee ääneen.
TOINEN JÄÄNYT Tyynny, Ripsä—ei se itkusta parane, tyttöparka! Jälelle jääneille raivostuneena: Nyt hornan verisusi temmeltää keskellämme! Veroja riistää kaksin verroin, uusilla uhkaa, tyttäremme raiskaa..
ENSIMÄINEN JÄÄNYT Entäs Imari, uljas poika? Niin telotti kuin koiran. Entä Kovas, Kurkia ja Herjöö? Siellä viruvat Muronnian tyrmissä parhaat miehet!
MUUAN VANHUS On istahtanut kivelle, syvän värähtävästi: Kyllä olemme nyt alasti riisuttuja joka mies. Osottaa kädellään: Katsokaa noita vesiä ja vaaroja!.. Mikäs olisi eläessä täällä.. Mutta kuinka elämme?.. Niinkuin hornan tulisen lammen partaalla!
ENSIMÄINEN Kiivaasti: Ainakaan tuo konnien konna ei enää puolen hetken päästä ole elävien ilmoilla!
KOLMAS
Mutta aatellaanpas, miehet, onko se sentään harkittu teko?
NELJÄS Tuimasti: Mitä tarkotat!?
KOLMAS Tarkotan että hirmu on muronnien päämiehiä ja ruhtinaan lähettämä—että voimmeko me Laudun miehet noin vaan käydä kaulukseen?
USEAT Korvallistaan raapien: Jaa .. jaa .. Asialla on monta puolta..
TOINEN
Horna teidän puolianne! Henki hengestä!
ENSIMÄINEN
Jospa sentään olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille?
KOLMAS
Niin on tehtävä—pojille on puhuttava järkeä.—Kas, taitavat jo tulla!
Nuoret miehet tulevat rajusti uomaa pitkin, vetäen miltei juoksujalassa suurta venettä molemmin puolin hangoista.
ENSIMÄINEN MIES Viipottaa kättään: Hei, pojat!
MUUAN VETÄJISTÄ Ei nyt ole aikaa! Kiidättävät veneen vinhasti rantaan. Vanhemmat miehet rientävät jälessä.
ENSIM. VETÄJÄ
Neljätoista ja melamies!
TOINEN VETÄJÄ
Kaikki jouset veneeseen! Jotkut juoksevat aseita hakemaan.
ENSIM. MIES
On harkittu niin, että tämä tuuma onkin jätettävä toiseen kertaan.
Olisi ensin mentävä Urmaan ja vanhimpain puheille.
VETÄJÄT
Mitä…?—Urmaanko pakeille, Jumal-avita!—Ei, me isketään!
TOISET
Ei ei!
TOISET
Vene vesille! Työntävät.
TOISET
Ei! Pitävät vastaan.
TOISET
Vene vesille, taikka tässä tulee—
TOISET
Ei! Syöksähtävät uhaten vastakkain.
MUUAN VETÄJÄ Malttakaa, malttakaa! Aatelkaas sentään, pojat, tämä on arka paikka. Kiistelijät asettuvat.
MUUAN VANHA MIES Eikä äkkipikaista tekoa saa takaisin. Käydään ensin vanhimpain puheilla; ellei sieltä apua, sitten nytistetään.
USEAT
Olkoon niin.
JOKU
Hornaan vanhimmat!
PUISMA Joka on tällä välin hakenut jousensa, tulee juosten ja tarttuu rajusti veneeseen.
JOTKUT Pidättävät.
PUISMA Julmistuneena: Kynnet irti!
PIDÄTTÄJÄT
Ei, maltu hurja!
PUISMA
Kynnet irti, taikka tulee lihaa!
PIDÄTTÄJÄT
Ei!
PUISMA Tempaa miekan huotrastaan: Niin tulkoon lihaa! Huitoo miekallaan hurjana. Jotkut tarttuvat häneen takaapäin ja vääntävät miekan pois.
PUISMA Reutoo raivona toisten pidellessä: Kurjat, raukat, petturit!
VANHA MIES Poika on vietävä kotiin rauhottumaan. Kiertävät tuppivyön Puisman käsien ympäri. Kaksi miestä lähtee viemään. Osa jääneitä seisoo alakuloisena, toiset synkkinä, kolmannet ovat kääntyneet voimattoman harmistuneina selin.
PUISMA Raivona metsänlaidassa: Jumalat kirotkoot, Tuonen mustat kaarneet nokkikoot!
ÄLYTIKKA Joka on sillaikaa saapunut veneellä niemen taitse vasemmalta rantaan, hilpeästi: Hei pojat, hei! Mikäs nyt on hätänä? Hypähtää ketterästi rannalle.
VANHA MIES Kirous ja hulluus on hätänä! Verohurtta miesten poissaollessa tuli kylään, tyttäremme valjasti alasti venettään vetämään, yhden tärväsi, että raukka järveen juoksi—pojat tahtoivat kostaa.
ÄLYTIKKA Ei tuhmuuksia pojat, ei tuhmuuksia!—Hm, tytöt, hm… Katsokaas, se oli omaa tyhmyyttänne kaikki tyyni. Annas lähettää nuoria hempukoita ihraista roikaletta vetämään—katsokaas, äly, äly joka asiassa! Huomaa miesten vyöllä miekkoja: Aah, noin paljon miekkoja! Tästähän tulee oikein sievä saalis..
MUUAN KESKI-IKÄINEN MIES
Taitaa tulla! Tarttuu häntä kaulukseen rajusti: Mikä olet miehiäsi?
ÄLYTIKKA Noh noh, ystävä!—Ettekös te Veitaasta ole kuulleet? Tosisininen isänmaan mies, neuvoo tyhmälle kansalle älyä, kerää miekkoja enemmän kuin kukaan koko Merviassa—
KESKI-IKÄINEN Tarttuu molemmin käsin: Hyvä on, jo riittää keruusi! Toisille: Tämä »Älytikka» on yksi niitä hirtehisiä, jotka tämän hornan ovat meille valmistaneet. Minun sanani on: hirteen!
JOUKKO Vapautuneen hurjana: Hirteen! Joku: Veroista ja miekoista! Toinen: Imarista ja Ilvistä! Kolmas: Kaikesta kurjuudesta! Neljäs: Puunkylkeen kaikki lemmon tikat! Käyvät raivostuneina käsiksi.
ÄLYTIKKA
No no, ei sentään leikkiä lasketa!
ERÄS
Ei—ala astua!
TOINEN Tuo rannalta pitkän hihnan: Tässä on naru, veronhaltijan vetohihnoja!
JOUKKO Hurjan riemuisena: Hyvä, hyvä, hyvä!
ÄLYTIKKA Silmät pyöreinä, rukoilee hätääntyneenä: Oikeinko te tosissanne? Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Mervian hyväksi olen kaikki tehnyt, yöt päivät kulkenut! Jos toisinpäin on älykkäämpää, tehdään toisin—
KESKI-IKÄINEN Karjasee kauheasti: Ei mitään porutikkaa! Vievät kiireisesti metsään vasemmalle.
ÄLYTIKKA Itkien ja hätäisesti rukoillen: Väärin, väärin… Viaton olen… En kellekkään pahaa tehnyt… Puhutaan vielä—huutaa: niistä isommista ja viisaammista! Äänettömyys.
VANHA MIES Nyt Urmaan puheille! Kutka tulevat mukaan? Työntävät veneen vesille, useita miehiä hyppää veneeseen.
8. KANSAN SINETTI
Urmaan pirtti.
URMAS Seisoo kalpeana ja tuskaisena pöydän luona: Kun pääsisi taas tämänkin päivän! Käy mietteissään eteenpäin: Jos ne, jotka tämän meille tuottivat, omin silmin näkisivät mihinkä kärsimysten kuiluun he kokonaisen kansan syöksivät, totisesti: he kauhistuisivat astua Tuonen maille!
Muistaa jotain, käy Heljän ovelle ja huutaa häntä.
HELJÄ Tulee, katsahtaa hänen liikutettuihin kasvoihinsa: Sinulla on taas vaikea päivä, Urmas.
URMAS Vaikein kaikista—sen inhotuksen tähden, mitä tunnen! Voisin melkein uskoa jonkun äkki-ihmeen tapahtuvan, joka meidät tästä kurjuudesta pelastaisi.
HELJÄ Elävästi: Sinäkin…? Minulla se on jokapäiväisenä palavana rukouksena. Joku suuri, leimahtava ilmestys, joka taas kohottaisi ja puhdistaisi!
URMAS Keventyvästi: Niin, jumalain sallimukset ovat monet. Hänhän voisi sairastua… Tai voisi sattua vielä ratkaisevampaa: nousta myrsky järvellä—nyt tuulee, on tuullut kaiken yötä…
HELJÄ Katsoo häneen hämmästyneenä. Masentuneesti: Niin … niin… Lämpimämmin: Niin, voisihan niinkin sattua.
URMAS Tai ruhtinas äkkiä kuolla… Uusi ruhtinas, uudet toivot… Tuskaisena: Mutta tästä päivästä ei sekään pelastaisi! Miltei rukoilevasti: Tulethan kuitenkin häntä tervehyttämään…?
HELJÄ Hiljaa, mutta päättävästi: En saata, Urmas!
URMAS
Mutta ajattele: veronhaltija—ruhtinaan edusmies—maan tapa—
HELJÄ Värähtävin äänin: En voi—kansani häpäisijää—kodissamme—en!
Oven takaa kuuluu puheen ääntä, reutomista ja tiukujen helinää. Sisään tunkeutuu Taakankantaja Sätenen koettaessa häntä pidättää.
URMAS
Mitä tämä? Kuka se?
SÄTENE
Taakankantaja … en voinut mitään…
HELJÄ Anna onnettoman tulla.—Minä olen kuullut hänestä, Urmas. Sätene poistuu. Urmas käy korokesillalta alas.
TAAKANKANTAJA Joka on muuten entisellään, paitsi taakassa entisen lisäksi molemmissa päissä riippuvat kahleenkappaleet ja laella pieni vetohihnoilla varustettu vene, läähättää hiljaa taakkansa alla, vilkasee hätäisesti ympäri huonetta, salaperäisen kiihkeästi:
Siis tämä se on se paikka… Kas äänet, äänet!… Kääntyy Urmaaseen:
Ja sinä olet Urmas?
URMAS
Minä… Onko asiata?
TAAKANKANTAJA Häntä kuulematta, sillanteen reunalla seisovaa Heljää osottaen: Ja tuo tuolla on Mertsi!
URMAS Hätkähtää, vaihtaa silmäyksen Heljän kanssa: Ei—Mertsi on kuollut.
TAAKANKANTAJA Varjostaa kädellä silmiään, ihmetellen: Kuinkas minä väärin näin…? Vai on Mertsi kuollut … nauraa outoa naurua.—Astuu sitten Urmaan luo, kiivaan läähättävästi: Taakka, Urmas, taakka? Sinulla sanotaan olevan niin paljon … en ole ennen ennättänyt. Osottaa taakkaansa: Katsos: tunnethan sinä nämät…? Ah, painaa, painaa…
URMAS Omituisesti liikutettuna: Niin … taakkaa meillä on, mies-rukka…
TAAKANKANTAJA Kiivaasti, outo palo silmissä: Urmas! Tarttuu hänen mekkonsa hihaan ja vetää kiireesti muutamia askeleita etualalle päin. Kiinteästi silmiin tuijottaen: Urmas! Kissat syövät ruohoa!
URMAS Vähän levottomasti: Niin niin.
TAAKANKANTAJA Yhä kiinteämmin: Kissat syövät ruohoa!
URMAS
Niin niin … kyllä olen huomannut.
TAAKANKANTAJA Kissat syövät ruohoa—sähähtäen: tulee sade! Jää takanojoon vetäytyneenä tuijottamaan kammottavasti avoimin silmin.—Hätkähtää äkkiä, kuuntelee: Kuulitteko, kuulitteko!? Kiire, kiire, kiire… Ryntää ulos, tiuvut rajusti soivat.
HELJÄ Kalpeana: Se oli tavatonta! Minä vähällä pelkäsin, vähällä säälistä itkin.
URMAS Raskaasti: Ja kuitenkin—kuka tietää vaikka hän olisi tätä nykyä onnellisin ihminen koko Merviassa!
SÄTENE
Muuan vanha vaimo pyrkii puheille!
URMAS Odottakoon hetkisen.. Ei, anna tulla heti.—Puhumme siitä sitten, Heljä. Heljä menee.
VAIMO Tulee. Hän on vanhanpuoleinen, niukan kumarainen rahvaannainen, päässä täyshuntu, joka varjostaa jossain määrin kasvojakin. Katse maahan luotuna, syvä mielenliikutus äänessä:
Olen Laudusta—sen tytön äiti, joka—
URMAS Sinä…? Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa suuresti hämillään: Se tapaus on minuun koskenut.—Istu, äiti parka!
VAIMO Hievahtamatta: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja vieraan—
URMAS Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin—enhän voi sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.
VAIMO Värähtäen: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.—Kuulin muidenkin käyneen siitä puhumassa.—Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään vastaan otettavaa.
URMAS Ymmärrän—koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä, saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän on ilmottanut tänne tulevansa.
VAIMO
Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.
URMAS Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan minun kotini, eihän kellään pitäisi olla valittamista.
VAIMO Hiljaa kuohahtaen: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen! —Miltei tukahtuneesti: Sinä siis et tahdo…?
URMAS Tuskastuneena: Tahdo…? Minä en voi!
VAIMO Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin, astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä: Urmas!
URMAS Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä: Mitä…? Nousevatko kuolleet haudoistaan…?
MERTSI Hiljaisen läpitunkevasti: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä odottaneet hetkeänsä.
URMAS Yhä kauhuissaan: Mitä tahdot minusta, Mertsi…?
MERTSI Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin edessä.
URMAS Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna: Silloin myöskin tiedät miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.
MERTSI Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta kaivattu.
URMAS Sisäisestä kuohunnasta vavisten: Mertsi! Jos tämä oli minun hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?
MERTSI Minun heimoni…? Pienen äänettömyyden jälkeen: Olin jo unohtanut kuuluneeni johonkin heimoon… Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus? Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä, kompastua … matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja poistamaan, koskaan ymmärtänyt minun heimoni kiroja?
URMAS Hämmästyneenä: Sinun heimosi kiroja…?
MERTSI
Niin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!
URMAS Kuin itsekseen: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut ajatelleeksi… Äänettömyys.
MERTSI Menneet menneinä. Astuu askeleen lähemmäksi: Urmas! Sirpaleet huutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on sortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit ja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa takaisin, anna sille merkki!
URMAS
Merkki…? Ja se olisi…?
MERTSI Kuohahtaen: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä annoit merkin?
URMAS Liikutuksesta vavisten: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.
MERTSI Ajat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko sielussani!
URMAS Katsoo häneen hämmästyneenä: Sinä…? Uhrikiveltä…?
MERTSI Nyökäyttää hiljaa.
URMAS Tuskaisena: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?
MERTSI Hän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, sinun kodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä oleman jalan sijaa!
URMAS Levottomasti: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.
MERTSI
Sanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!
URMAS Käy käsiään väännellen edestakaisin: Miksi kiusaatte minua? Miksi vaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti turmiota?
MERTSI Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa: Minä tulen uhrikiveltä … minäkin kohotin silloin käteni. Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja, josta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta. Se raja on nyt meillä. Anna merkki!
URMAS Sitä merkkiä minä en voi antaa.
MERTSI Mitään muuta ei ole. Äänettömyys.—Rukoillen: Urmas! Sinä tiedät mitä Laudussa oli vähällä tapahtua… Tämä on viimeinen säije, josta pidämme yhteisesti kiinni—älä anna sen katketa! Jää eteenpäin kurottuneena, jännittyneenä odottamaan.
URMAS Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen: Minä rukoilen jumalilta sitä armoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee— minä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.
MERTSI Lyyhistyy takaperin, kalpeana: Onko se sinun viimeinen sanasi, Urmas…?
URMAS
Sen täytyy olla—ymmärrä minua.
MERTSI Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten kalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat.
URMAS Hätääntyneenä: Mitä…? Mikä sinun tuli, Mertsi?
MERTSI Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti: Ei .,. mikään. Kohottaa hunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan—poistuu sanaa sanomatta.
URMAS Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia askeleita hänen jälkeensä: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit…? Pysähtyy, kääntyy takaisin: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua ymmärrä… Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!
_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa. Sisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on siitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!
HELJÄ Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti: Niinkö…? Ja sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?
URMAS
Olen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!
HELJÄ Yhä riemuisemmin: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta pakoon!
SÄTENE Tulee: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!
URMAS Joko? Pyydä sisään!—Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy olla hänen kanssaan samojen ortten alla.
_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin, menee.
Rouka ja Hallo tulevat_.
ROUKA
Terve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.
URMAS
Kunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! Nousevat sillanteelle.
Minä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran tehtävä loppu!
ROUKA
Tuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!
HALLO
Tuosta naisjutustakin…?
URMAS Lujasti: Niin.
HALLO Olkapäätään kohauttaen: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti tiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua alttiiksi—ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien miesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu … yksityisluontoinen asia—
URMAS Kiivaasti riehahtaen: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!
HALLO Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin: Neuvon sinua joka tapauksessa punnitsemaan mitä sanot.
Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus.
URMAS
Nytkö jo…? Rientää seuralaisineen ovelle.
VERONHALTIJA Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa viitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla: Tervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu, vaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa—hyvä muisto! Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten Roukaa ja Halloa.
URMAS Väkinäisen kohteliaasti: Pyydän istumaan. Nousevat sillanteelle.
VERONHALTIJA Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen: Istukaa, ystävät, myös! Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen jännittyneenä lähelle seisomaan.
Minä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan. Hyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein hyvä maa—ihana matka!
URMAS Toivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy koskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne tapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin—
VERONHALTIJA Ah se—ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! Huomaa Urmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen: Eikö ymmärrä Mervian mies vaimon, raton päälle…? Luulin minä. Tyttö-ihminen ovenvartijana—hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei ymmärrä. Liian vakava, liian vakava—elämä ikävä. No, me jätetään se asia.
URMAS Painokkaasti: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa—
VERONHALTIJA Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti: Me jätetään se, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.
URMAS Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti: Meillä on itse veronkannonkin suhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin määrätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät liikoja, niinkuin ei—
VERONHALTIJA Naurahtaen: Eikö ymmärrä sitäkään…? Määrävero ruhtinaalle, oma vaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! Nauraen: Kansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi—rikas kansa. Ei kelpaa tämä! Muronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä ruoka, vähä työ, vähä vero—ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa kantaa, ei maata puolustaa—tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun ruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota—olis somempi itsellenne—
SÄTENE Tulee: Kirjeentuoja—arvoisalle veron haltijalle!
URMAS Katsoo kysyvästi veronhaltijaan.
VERONHALTIJA
Saapi tulla. Jatkamme sitten.
KIRJEENTUOJA Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään oven luona.
VERONHALTIJA Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä: Uljaat nuorukaiset teillä—minä kaikesta kauniista pidän!
NUORUKAINEN Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan.
VERONHALTIJA Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan: Mitä…? Mitä tämä…?
NUORUKAINEN Kohottaa oikean kätensä ylös:
Jumalain tuomio, jonka alle kansa … painaa sinettinsä!
_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan rintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä taapäin.
Nuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän värähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! Urmas, joka tuntee nuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen »ah», Hallo aikoo rynnätä ovea kohti. Nuorukainen astuu tielle: Säästä vaivasi, kurja! Osottaa tikarin kärellä rintaansa: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon toisenkin. Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti: Urmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat… Kuuristautuu hämmästyneenä ja katsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu: Mitä…? Etkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? Kohoutuu vitkalleen suoraksi: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa… Työntää tikarin poveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti.
HALLO On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa: Apua! Apua! Murha!
Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle. Ovesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen katsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa: Murhaaja kiinni! Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun rientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti, survasee kätensä rakkoruutujen läpi—sotamiehet tointuvat, syöksähtävät päin—nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne lattialle—hyppää ikkunasta ulos.
9. KIROJEN KUMPU.
_Urmaan pirtti.—Patsaan luona on matala, uutimeton juurakkovuode, jolta Urmas on vastikään noussut. Vuoteen vieressä matala istuin, jonka päällä pari maljaa. Pöydän etupäässä olevalla noja-istuimella lepää Urmas, nojaten päätään istuimen selukseen kiinnitettyyn pielukseen, jalat pienelle jakkaralle kohotettuina. Hänellä on päällään ainoastaan pitkä, valkoinen yöviitta ja peurannahkavirsut jalassa. Hän on hyvin vanhettunut ja riutunut—tukka ja parta lähes valkoiset. Vastapäätä, pöydänedusrahilla, istuu Rouka.
On varhainen aamuhetki. Ulkona vielä hämärtää, huonetta valaisee kaksi soihtua._
URMAS Ylös kattoon tuijottaen, painokkaasti: Tämä matka meidän olisi pitänyt jo aikoja sitten tehdä!
ROUKA
Niin, ystävä. Mutta vielä ei ole myöhäistä.
URMAS Kiihtyen: Ei myöhäistä? Kuka sen tietää! Raivona: Miksi? Miksi minua estitte? Mikä salajuoni se oli? Vastatkaa, taikka murskaan teidät!
ROUKA Rauhottaen: Se oli erehdys, ystävä, paha erehdys. Mutta kaikki tulee vielä hyväksi … mehän juuri valmistaudum—
URMAS Keskeyttää kiivaasti: Vanha? Minä liian vanha? Se on vale! Se on niitä teidän ainaisia parjauksianne. Niin juuri. Vale, vale! Istun satulassa yhtä hyvin kuin kukaan. Nostaa molemmat kätensä, huutaa: Miksi hevosia pidätätte, antakaa laukata! On tempaavinaan suitsista: Hei, Purmo, täyttä neliä! Ratsastaa, jännitettyjä käsiään nelistyksen tahdissa liikuttaen, niin että koko ruumis väräjää, kiivaasti läähättäen: Hih-hih-hih-hih-hih … kovemmin! … hih-hih-hih-hih-hih-hiiii. Painuu hiljaiseksi. Rouka, joka on noussut häntä rauhottaakseen, istuutuu.
Urmas kohoutuu lepoasennosta istualleen ja kumartaa syvään. Puhuu miehekkäällä, väliin värähtävällä äänellä: Niin, Merviasta olemme, ruhtinas—siitä maasta, joka on niin paljon kärsinyt. Puhumme nyt suoraan. Kansa ei voi tätä kauvemmin kestää … kauppareitit ovat Mervian viimeinen valtasuoni!
Äänettömyys, kuuntelee jännittyneenä.
Me olemme sen arvanneet… Aivan niin… Jos olisit tämän kaiken tietänyt, et olisi koskaan voinut sallia … sellaisen kurjuuden kirouksen … et koskaan! Äänettömyys. Kiitämme! Kumartaa, vaipuu lepoasentoon, silmät sulkeutuvat. Alkaa vääntelehtiä tuskissaan, tukehtuneesti: Ei ei! Väärä syytös! En minä armoa pyytänyt, en minä palkintoa määrännyt! Huutaa: Hallo, Hallo, Hallo, se jääsilmä se oli!… Ei sinne, ei sinne! Käärmeitä, Rajakorven käärmeitä! Nyt ne tarttuvat … auttakaa! Niinkuin vääntäisi jotain rinnoiltaan irti: Puristaa, puristaa … irrottakaa pää … minä tukehdun… Räytyy hiljaiseksi.
Ponnahtaa äkkiä istualleen: Parjausta, parjausta! Kaksikymmentäviisi vuotta…? Se on vale! Kuka uskaltaa minun työni särkeä? Pui nyrkkiä: Veenit, veenit, te Mervian kirous! Mutta tänään se on tapahtuva… Mervian päivän koittoa ei kukaan voi sumentaa! Vaipuu taaksepäin, kuin haaveillen: Ja merviläisyyden ihana puu kohoaa suurena ja mahtavana Rajakorven väkevästä mullasta… Äänettömyys. Rouka, joka on ollut hänen istuimensa ääressä, palaa paikalleen.
Urmas avaa silmänsä ja katselee ympärilleen, tuntee Rouan. Nousee pontevasti seisoalleen: Joko hevoset ovat satuloidut?
ROUKA Painaa hänet hiljaa takaisin: Orjat juuri sukivat—kyllä pian joutuu. Huokaa raskaasti.
URMAS Raukeasti: Levähdämme vielä sillaikaa… Pitkä on meillä matka… Vaipuu horros-uneen.
HELJÄ Kurkistaa oman huoneensa ovesta, tule varpasillaan, kuiskaa: Nukkuuko hän? Kuinka on nyt?
ROUKA Huonosti, valtijatar, huonosti. On raivonnut melkein koko aamuhetken, juuri rauhottui.
HELJÄ Tulee Urmaan luo, katselee häntä: Voi jumalat, kuinka syvästi meitä koettelette!
ROUKA Ei sinun, valtijatar, pidä olla noin toivoton. Minä luulen että se on ohimenevää.
HELJÄ
Kunpa olisi! Minä toivoin niin paljon tuosta matkasta.
ROUKA
Samoin minä. Siinä asiassa hänen ajunsa on nytkin selvä ja kirkas.
Juuri kysyi ovatko hevoset jo satuloidut.
HELJÄ Voi, ystävä, ei hänestä enää ole matkan tekijäksi. Tämä hänen sielunsa mursi. Hyväilee hiljaa hänen päänojapielustaansa, pyyhkäsee kyyneleen.
ROUKA Tuo onneton armonpyyntö, johon hänetkin saatiin yhtymään, sitten Hallon katalat puuhat nuorukaisen kiinniottamiseksi—
HELJÄ Jännittyneenä: Mutta häntä ei ole saavutettu…?
ROUKA Ei, eikä saavutettanekkaan… Alennetulla äänellä: Kansalla on siitä asiasta oma uskonsa…
HELJÄ Tulee luo: Mitä…?
ROUKA Hiljaa: Ettei se ollut ihminen—niin uskovat. Katsos, kukaan ei nähnyt ikkunasta hyppäävän eikä pakoon juoksevan, vaikka sotamiehiä seisoi aivan ääressä ja tiet vilisi väkeä.
HELJÄ Niinkö…? Katsoo ylös, nyökäyttää päätään: Niin … ihme, ilmestys! —Hän nukkuu niin rauhallisesti. Tule, Rouka, saamaan virvoketta, pitkän yön valvottuasi! Lähtee, kääntyy: Ulkona jo sarastaa, täällä vielä soihdut palaa. Avaa lakeisaukon sulkulaudan, sammuttaa soihdut. Kirkas aamuvalo tunkeutuu pirttiin.—Ovella: Jätämme raolleen, niin kuulemme milloin herää. Menevät. Lyhyt äänettömyys.
URMAS Unissaan: Mertsi! Mertsi! Sinäkö se olitkin, Mertsi…? Äänettömyys.
Tuskissaan: Joka nuoruutensa uskon hylkää … joka itsensä pettää … ah painaa, painaa! Vääntelehtii: Mervian soitten sumut … tukehtaa, tukehtaa, tukehtaaa…
Kuuluu vienoa tiukujen helinää: pöydän toiseen päähän on ilmestynyt Taakankantaja. Hänellä ei ole enää taakkaansa. Hän nyökäyttää ystävällisesti ja hymyilee.
TAAKANKANTAJA Lähenee hiljaa, tiuvut vienosti soivat: Urmas!
URMAS Kohottaa päätään, kuuntelee—raukeaa takaisin: Väsyttää … painaa…
TAAKANKANTAJA
Urmas!
URMAS Liikuttelee silmäluomiaan, mutta jaksaa ainoastaan hiukan raottaa. Kauhistuneena, käsillään torjuen: Pois, pois! Mitä sinä tahdot? On paremmin tuntevinaan: Sinäkö se oletkin…? Hivelee otsaansa: Olenhan minä sinut jossain nähnyt?
TAAKANKANTAJA
Nyökäyttää, hymyilee: Eh-kä.
URMAS Lämpimästi muistellen: Sinä kävit meillä … ja äiti antoi sinulle ruokaa… Sinä istuit pankolla … ja kerroit Mervan suvun muinaisista… Hivelee taas otsaansa: Olenko minä sinut joskus muulloinkin nähnyt?
TAAKANKANTAJA Nyökäyttää: Eh-kä.
URMAS Kuin haaveillen: Nyt minä muistan! Sinä ihanana keväänä, jolloin minä näin sen kauniin unen uhrikivestä ja Mervan suvun suuresta valasta…
TAAKANKANTAJA Nyökäyttää hiljaa: Aivan niin.
URMAS
Mutta siitä on jo pitkä aika! Tuskaisena: Nyt on toiset ajat, taatto!
Kirot, kirot! Torjuu molemmin käsin ylöspäin: Etkö näe tuota kirojen
kalliota? Nyt se putoo … ah, ah, aah… Lyyhistyy istuimeen.
TAAKANKANTAJA Käy istuimen taa ja sivelee lempeästi hymyillen hiljaa hänen tuskan-helmeilevää otsaansa.
URMAS Hengittää syvään, hymyilee: Nyt on niin hyvä … niin hyvä…
TAAKANKANTAJA Poistuu hiljaa takaperin, nyökäyttää päätään, tiuvut vienosti soivat: Olet väsynyt, Urmas. Näe hyviä unia! Viittaa kädellään: Rauha! Katoo.
URMAS Hymyilee unissaan, kasvoilla vilkas jännitys: Katsokaa, katsokaa! Noin mervit ryntäävät! Kas kuinka orjat hyökkäävät! Jo murtuu, murtuu sortajain rivit! Kohoutuu lepoasennostaan, heilauttaa kättään ja huutaa kovasti: Voitto—voitto—Mervian päivä on noussut!
HELJÄ ja ROUKA Juoksevat kiireisesti sisään ja painavat hänet hiljaa lepoasentoon.
URMAS Innostuneesti: Se oli kuuma ottelu, ystävät! Mutta yksikään ei horjunut, joka mies oli sankari!
ROUKA ja HELJÄ Nyökäyttävät myönnyttäen. Heljä kostuttaa rahilla olevassa kulhossa liinan ja käärii sen Urmaan pään ympäri.
URMAS Kohoaa virkeänä istualleen, koettelee käärettä, hymyilee onnellisena: Se oli liikaa, aivan liikaa! Nyökäyttää Heljälle: Mutta kiitos, kiitos—te Mervian nuoret neitoset! On ihanata puhua seppel päässä, on ihanata puhua Mervian vapauden juhlassa!
Katselee, kädellä silmiään varjostaen, ovelle päin, viittaa riemuisesti: Katsokaa tuota kansanpaljoutta, kaikki kukkulat ja rinteet täynnä! Sellaista juhlaa ei ole ennen Merviassa vietetty. Kas … yhä uusia joukkoja…
Kaukaa kuuluu pitkä, voimakas torventoitotus.
HELJÄ Säpsähtää, katsoo kysyvästi Roukaan.
ROUKA
En ymmärrä… Mitä ihmettä tämä tiennee…?
URMAS Nousee seisoalleen: Nyt minun täytyy—kuulittehan, torvi jo kutsuu puhujakivelle. Painaa Rouan ja Heljän itsestään irti: Minun täytyy, ystävät—kansa odottaa——Lähtee perällepäin.
Pysähtyy, silmissä outo loiste: Niinkuin seisoisin ijäisyyden niityn veräjällä!—Suokaa, jumalat, minun lausua julki mitä nämä tuhannet tänä hetkenä tuntevat. Astuu pöydän takapäähän, jonka kuvittelee puhujapaikaksi. Rouka ja Heljä katsovat toisiinsa neuvottomina, jäävät lähelle.
Mervian lapset! Matala olen minä tänä hetkenä puhumaan, matala jokainen ihmisestä syntynyt. Onko tämä unta? Katsokaa Mervian vapaudenpäivän aamunkoittoa! Syleilkää toisianne te uudestaan syntyneen Mervian lapset!
_Oven takaa kuuluu pieni kahakan temmellys, sitten ovi riuhtaistaan voimakkaasti auki ja sisään ryntää: Vaalea nuorukainen, Kovas, Kurkia, Horhoja ja kolme muuta. He ovat miekkavyöllä, eräällä köysikäärö olalla. Heljä on nopeasti rientänyt pirtinpatsaan luo ja temmannut viritetyn jousen, johon työntää nuolen ja ojentaa jousen uhaten tulijoita kohti. Rouka on tarttunut Urmaaseen, koettaen vetää häntä taapäin. Vaalea nuorukainen astuu Urmasta kohti.
Urmas irrottaa itsensä pontevasti Rouasta ja ojentaa riemuisesti kätensä tulijoita kohti_: Terve teille, Mervian aamunkoiton miehet! Vaalea nuorukainen ja muut jäävät hämmästyneinä seisomaan.
Eikö niin, ystävät: olemme nähneet pahaa unta? Mistä on ollut kysymys? Jokainen Mervian lapsikin voi tänäpänä vastata: siitä että kansan täytyy olla uskollinen itselleen! Emmekö sitä ennen tietäneet? Tiesimme, emmekä kuitenkaan tietäneet. Ei se niin vaarallista ole, sanoimme, jos vähän myöstääkin. Ja me myöstimme—myöstimme tämän, tuon säilyttääksemme—myöstimme tuonkin, vielä jotain säilyttääksemme. Sitten tuli tyhjyys eteen, hulluus käteen. Silloin vasta ymmärsimme ne kansan elämänehdoiksi ja otimme ne yksimielisellä ryntäyksellä takaisin.
_Kaukaa kuuluu toinen torventoitotus. Oven luona olevat katsahtavat merkitsevästi toisiinsa, Rouka ja Heljä ihmetellen.
Urmas riemuisesti_: Noin vapaudenaamun torvet pauhaavat! Varjostaa kädellä silmiään: Kas, Vuori-Mervian miehet! Terve, te asiamme uskollisimmat!
Hivelee miettien otsaansa: Mutta miksi olemme olleet niinkuin mielipuolet ja hullut miehet, miksi olemme toisiamme repineet niinkuin nälkäiset sudet paukkuvana pakkasyönä? Siksi, että meitä ovat painaneet keskeneräisyyden raskaat kirot. Olimme vasta kansakunnan raakale. Me, jotka olemme seisoneet lujin rinnoin muronnien juonia vastaan, kysymme ihmetellen miksi osa veljiämme poikkesi toisille teille? Mutta katsokaas: kansalla on itsensä suojelemisen vaisto myös sisäänpäin eikä ainoastaan ulospäin. Ulospäin! sanoimme me, ja se oli totinen tosi. Mutta veeniläisyyden kirous oli meitä painanut niin kauvan, ettei toinen osa tuntenut itseään sisäänpäin turvatuksi. Sisäänpäin! huusivat he ja erkanivat omille mutkaisille poluilleen. Vaalea nuorukainen kääntyy liikutettuna, toiset vaihtavat hiljaa jonkun sanan.
Nyt sen ymmärrämme. Kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulospäinkään. Siksi ovat nämät karkeat jauhinkivet olleet tarpeen. Jumalat, kuinka karkeat ja raskaat ne ovat olleet! On silmänräpäyksen liikutuksesta vaiti.
Olemmeko jo tarpeeksi jauhetut? Minä vannotan teitä, Mervian miehet, että ymmärtäisitte tämän hetken tärkeyden, jolloin sydämemme taas kerran sulana läikkyvät. Jos te kiellätte niiltä, jotka heikkoudesta olivat toista mieltä, ihmisarvon ja teette heistä heittiöitä, niin te yritätte leikata heidät kansakunnan ruumiista irti—ja katso, he tekevät heikkoudesta hyveen, jonka puolesta ottelevat kuin pedot pentujensa. Ja heidän jatkokseen hiipivät kaikki onnenonkijat, kaikki kehnouden ruoppa ja sakka—kaikki he kulkevat päät pystyssä ja julistavat etteivät he mitään häpeä! Äänettömyys.
Katsoo ylöspäin kohottaen hiljaa kätensä, silmät syttyvät: Kuinka ihmeellistä! Nyt uskon olevan hetkiä, jolloin kohoamme kirkkauden vuoren tutkaimille ja näemme sumujen läpi. Kuuluu taas voimakas torventoitotus. Urmas katsoo kauvas etäisyyteen: Ah orjat, terve työn raatajat! Me epäilimme, me puhuimme kahdestakymmenestä viidestä vuodesta. Sumua, sumua! Kuinka kaikki näyttää toiselta, kun jumalat meitä jauhavat. Kuinka raskaasti veenit huokailivat niin kauvan, kun he yhä käänsivät kasvonsa Veeniaan päin ja tahtoivat eri joukkona elää. Kuinka nyt on selvää ettei pensas voi metsää hallita, eikä taas mitään hävittämällä hävittää, mikä elämään luotu on. Katsokaa kuinka kansan uusi elämänusko kulkee kohotetuin otsin päämääräänsä. Sillä sen otsaan on poltettu kansakunnan kokonaisuuden elämänmerkki. Äänettömyys.
Kansakunnan kokonaisuus, yksimielinen kansa! Siitä isät huokailivat, sen vuoksi me lapset vihasimme ja rakastimme. Nyt se on saavutettu.—Me vaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko tämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä! Mikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia kuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vain kourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt ja luontomme syvät perintökirot paljastanut?…