Kirot: Yhdeksan-katkelmainen unelma

KIROT

YHDEKSÄN-KATKELMAINEN UNELMA

Kirj.

Johannes Linnankoski

1908.

HENKILÖT:

URMAS, Mervien johtaja
ORPA, hänen äitinsä
HELJÄ, Urmaan vaimo
MERTSI, veeni-valio
EILA, veeni-neito
URDIS, veeni-neito
SÄTENE, Urmaan orjatar
TAAKANKANTAJA
ROUKA, mervi-vanhin
HALLO, mervi-vanhin
HORMA, mervi-vanhin
HÄMERI, mervi-vanhin
KOVAS, mervi
KURKIA, mervi
HORHOJA, mervi
TAARO, mervi
LYYLY, mervi
IMARI, mervi
TOSISININEN
FLÖIDE, veeni-runoniekka
TIETÄJÄ
PUISMA, nuori mervi
RIPSÄ, mervi-neito
ILVI, mervi-neito
VUORI-MERVI
LAAKSO-MERVI
VANHA MERVI
NIITTY-MERVI
VANHIMMAINEN
VANHA UKKO
VIERASMAJAN ISÄNTÄ
VIERASMAJAN EMÄNTÄ
VEITAAN SANANTUOJA
JOLMA, orja
JÖNKÄ, orja
UVAS, orja
VERONHALTIJA
KAKSI MUUKALAISTA
KAKSI TORVIMIESTÄ
VEENI-VALLAKSIA
VEENEJÄ
MERVEJÄ
KIIRIKKA-POIKIA
NUORUKAISIA
NEITOJA
TIETÄJIÄ
ORJIA
KANSAA

1. VALA.

_Kansan kokoontumispaikka Mervian valta-uhrilehdossa Laakso-Merviassa. Lehtoalanne, jonka oikealla reunalla on suurehko kivi, sen juuressa lähde ja takana puistikkoa—vasemmalla liepeellä kunnas, jolla kasvaa tammia, tuomia ja pihlajoita. Taustalla maankenkä kohoaa loivaksi mäenrinteeksi punervankeltaisine petäjineen ja solakoine kuusineen. Rinteen molemmitse sivuitse johtaa tiet, jotka yhtyvät lehdossa ja jatkuvat leveämpänä valtatienä etualan läpi vasemmalle. Siellä, kunnaan takana, on uhrilehto ja käräjämäki. Vasemmalla etualalla pieniä kiemurtelevia lehtopolkuja.

On kevät. Puut keinuvat hiljaisessa tuulenvireessä, tuomet ja pihlajat ovat valkosissaan.

Lehdossa vallitsee hiljaisuus. Sitten ääniä, huudahduksia ja iskujen mäjähdyksiä vasemmanpuoleisella tiellä. Tietä pitkin vierii lehtoon vinhasti visainen kiirikka. Sen jälessä juoksee neljä 16-17 vuoden ikäistä nuorukaista, päähineettömin päin, liehuvin hiuksin, kurikat kädessä. Muuan on täysikuntoisen miehen puvussa, toisilla vain lähelle polvia ulottuva paidantapainen mekko—vyö uumenilla, rinnukset avoinna. Juoksua, huutoja: Ohi vilahti! Iskekää, iskekää!

Saavat kiirikan pysäytetyksi teiden yhtymäkohdassa. Mäen laella näkyy toisen joukon päät._

ENSIM. POIKA
Oli se hiidenmoinen huipaus!

TOINEN
Myötä-maa.

KOLMAS
Nyt pane suuruksenvoimaa heittoosi, Jorri!

JORRI Heiluttelee kiirikkaa: Panenpa, taatto avita, yhdeksän miehen voimat! Viskaa: Niin lentää kuin siipiorava!

TOINEN POIKA
Kuin ulvova susi—se oli heitto!

Mäen takaa kuuluu kova mäjähdys, kiirikka lentää ilmassa takaisin ja putoaa rinteen kohdalle tielle.

MÄELLÄ Kuulitteko? Metsä kimahti kun iskin! Juoksevat kiirikan luo: Niin mervit huhkivat! Veenit järveen! Ei armoa yhtään!

LEHDOSSA
Tuosta kivestä otamme vastuksen! Juoksevat alaspäin.

MÄELLÄ Kiirikanheittäjä: Veenit järveen! Alta lutoa, päältä putoaa! Nyt varokaa kinttujanne! Kuuristuu viskatakseen.

TORVIMIES Juoksee toverinsa kera alhaalta uhrilehdosta, kohottaa molemmat kätensä: Seis, tulimaisen vekarat! Vai kiirikkatalkoolla pyhään juhlapuistoon, juukelit! Kyllä minä opetan! Pojat keskeyttävät kiirikanlyönnin ja kokoontuvat tienristeykseen.

Kurikat pois, kurikat pois, taikka lempo perii! Pojat heittävät kurikat puitten väliin.

Ja minkäs olette näköisiä, kaskitontut? Tukka torholla, sarvet otsassa, mustat vaot poskilla—ne on juhlaväkeä!

TOINEN TORVIMIES
Ja paljain kintuin kuin karvakoipiset kyöpelit!

MUUAN POIKA
Jorrilla ei ole vielä housuja!

TOINEN
Eikä minulla.

KOLMAS
Eikä minulla.

JORRI Mutta voimaa on että hartioita pakottaa! Sylkäsee kouraansa: Tules, mies, painimaan!

ENSIM. TORVIMIES Kyllä sinut painitan! Pojat syöksähtävät pakoon. No, no… Mutta lähteelle naamanne pesemään, mustat kyöpelit! Ja sitten syrjään, kun ihmiset tulevat. Menevät kiireesti taustarinnettä kohti.

ENSIM. POIKA

Juhlan jälkeen jatkamme!

TOINEN POIKA
Ja housut pois joka mies että välähtää! Menevät lähteelle päin.

TORVIMIEHET _Ovat nousseet rinteen laelle. He kääntyvät toinen itään, toinen länteen, kohottavat torvensa ja puhaltavat kaksijaksoisen toitauksen. Hiljaisuus.

Sitten kuuluu jalankapsetta ja puheensorinaa—kumpaisellakin tiellä näkyy ryhmä lehtoon laskeutuvia mervejä_.

[Miehillä on leveäreunuksiset liinamekot, lyhytvartiset paulakurpposet, valtoimilla hiuksilla matala, pyöreähkö lakki. Vyössä veitsi, tulustuhnio ja tulirauta. Naisilla liivi, naineilla naisilla lyhyt hihallinen vaippa. Tytöillä on tukka valtoimena tai leteillä, naineilla naisilla sykeröllä, hunnulla peitetty—kaulassa helmi- tai helynauhat. Olkasolkien vitjoissa tai vyössä riippuu kampa, pienet keritsimet, neulakotelo ja veitsi. Reunustuksissa, pauloissa, nauhoissa y.m. sininen väri vallitsevana.]

LAAKSO-MERVI Vasemmaisessa ryhmässä katselee oikealta tulevia vuori-mervejä, pysähtyy: Kas!? Heilauttaa iloisesti kättään: Hei!

VUORI-MERVI Tuntee: Hei hei!

LAAKSO-MERVI
Mistäs nyt tuulee, kun vuorikauriita laaksossa näkee?

VUORI-MERVI Hilpeästi: Ka, vuorilta tuulee, vuorilta!—Terve kättä! Kattelevat, käyvät yhdessä alaspäin.

LAAKSO-MERVI
Ja mitäs vuorille?

VUORI-MERVI Synkistyen: Harmaata! Rajariitaa ja veripäistä painia metsä-mervien kanssa, karhunmörinää, kaskensauhua—sylkäsee—ja kaarnanmaku aina suussa!

LAAKSO-MERVI Huokaa: Jumalat eivät totisesti suoneet meille lihavata asuinsijaa.

VUORI-MERVI Jumalainko syy vai ihmisten. Kaikki nousee ja paisuu kuin sienet sateella, mervan suku yksin kasvaa alaspäin kuin jäärän häntä.

LAAKSO-MERVI
No no, tokko alaspäinkään!

VUORI-MERVI
Alaspäin. Niin koikumme kuin nälkäiset kaarneenpojat suon ympärillä.
Mutta ne teidän keltaiset kotikärppänne—ne lihoovat ja pesivät joka
loukkoon.

TOINEN LAAKSO-MERVI Nauraen: Onpa, lempo vie, pihkanmakua puheessasi! Ei ymmärrä laakson mies tuollaista.

VUORI-MERVI Pysähtyy, tuikeasti: Ei ymmärrä? Niin, sen olen kyllä matkallani havainnut. Osottaa erästä ohikulkevaa veeniryhmää: Täällä Kreekan silkit huiskaa ja Aravian helmet paistaa, täällä ylpeä hymy huulilla heiskataan. Millä heiskataan? Meidän taljoillamme, sarvillamme ja linnuillamme, meidän kaskiemme ydelmällä! Lähtevät eteenpäin: Ja mitä me täällä juhlilla? Torkkuvaa karhuvaakunaamme näyttämässä, että sokeakin näkisi kuinka mervankarhu nukkuu! Jumalat varjelkoot kaarnanmaun nousemasta kesken juhlan suuhuni, silloin en——_Katoavat oikealle puiden väliin—teiden risteyksestä kuuluu naurua.

Kansaa on yhä karttunut. Muuan ryhmä veeni-vallaksia hitain, rauhallisin askelin._

[Puku samantapainen kuin merveilläkin, mutta paljoa loistavampi, jopa hopealla ja kullalla kirjailtu. Useilla miehillä hopeavartainen tai metallikiskoinen kaularengas, naisilla samoin tai helminauha. Naisilla sitäpaitsi rannerenkaat, eräillä kultaiset tai hopeaiset ohimorenkaat, hameiden helmuksissa pieniä kellohelyjä, runsaasti vitjoja y.m. koristeita. Somisteissa y.m. päävärinä keltainen.]

ENSIM. VEENI Nauraa ylhäistä, hillittyä naurua: Hah-hah-hah-hah-hah-hah! Etelän vesiltä, valtakansojen vilinästä tänne kotoisten kaskinärhiemme ja suokurppiemme juhlaan … hah-hah-hah. Katsellaksemme kuinka he kerta vuodessa tuulettavat noita isiltä perimiään mekkoja ja sinisiä hetaleitaan—hah-hah-hah!

TOINEN VEENI Naurahtaen: Eipä hullummasti! Mutta yksi asia, hyvät ystävät, meidän on aina myöntäminen. Pysähtyy, osottaa eräitä ohikulkevia mervejä: Katsokaas noita hartioita, tuonkin äijän-karilaan ja tuon toisen! Niillä totisesti on oma tehtävänsä tässä maassa.

ENSIM. VEENI Niin, no niin. Mutta nämä yhteiset juhlat ja narrinkulkueet! Kevätuhrin voisi yhtä hyvin toimittaa paikallisissa lehdoissa ja vaalin toimittavat joka tapauksessa vanhimmat.—Vaikka se nyt on samantekevä!

KOLMAS VEENI Minustakin … jotain hupia heilläkin pitää olla. Kun lapsi on tyytyväinen lastu kädessä, älä virka mitään—voisihan se potkiakin.

ENSIM. VEENI Nekö potkia, hah-hah-haa! Silloin ne varmaan potkivat toisiaan; hah-hah-haa!

TOISET
Hah-hah-hah-haa! Häipyvät vasemmalle uhrilehtoon menevälle tielle.

Muuan mervi-ryhmä, innokkaasti keskustellen etualan poikki oikealle.

VANHA MERVI Nilkuttaa kainalosauvan varassa: Miehestä se riippuu, veljet! Kansa on kuin seisova vesi, jonka pinnalle pitkällä tyynellä jopa nousee haiseva keltainen kanajas. Mutta annas tulee tuulispää—pois on kanajas, vedet kuohussa pohjia myöten. Sellainen on mies, kansan tuulispää!

TOINEN MERVI
Sepä! Ei ole miestä—koko mervan suvun seitsemässä heimossa!

KOLMAS Vilkkaasti: Mitäs, miehet, Kiirosta arvelette?

TOINEN
Ajattele vanhaa kantoa!

VANHA MERVI Ei se ajattelemalla löydy, veljet. Se on syntymästä ja iskee kuin haukka, kun hetkensä tulee. Kuka tietää—vaikka vielä tänään ilmestyisi!

TOINEN MERVI
Uhrilehdossa…?

VANHA MERVI Loukas, joka liittualaiset löi ja sukumme nosti, lähti uhrilehdosta—niin on isäni kertonut.

TOINEN MERVI
Se oli Loukas! Kaski ei kasva kahta samallaista viljaa.

VANHA MERVI Turhaa aprikoimme—kun hetki tulee, se ilmestyy! Ja sinnes minä äijän-käkkyrä elän—elän ukko-avita kuin kuiva oravannahka orrella ja nilkutan tänne jok'ainoa——Torventoitaus.

Torvimiehet rinteen laella soittavat lehtoon päin kääntyneinä ilmotustoitauksen. Kansa pysähtyy.

ENSIM. TORVIMIES
Veenien seppelpäät, nuorukaiset ja neidot saapuvat!

Kansa kokoontuu kiireisesti lehdon liepeille.

JOKU JOUKOSTA
Kuka vaakunankantajana, airut?

ENSIM. TORVIMIES
Mertsi vaakunankantajana!

Joukosta huudahduksia: Mertsi? Fylkken Mertsi! Puheensorinaa.

Oikeanpuoleiselta tieltä kuuluu rivakkaa, nopeatahtista astuntaa. Näkyviin sukeltautuu veeni-nuoriso, etunenässä tummakutrinen Mertsi-valio, kantaen varren nenään köynnöksistä punottua, keltaisin nauhoin somistettua veenien vaakunaa, joka esittää ilvestä. Tulijat astuvat 4-henkisissä riveissä, joka toinen nuorukaisia, joka toinen neitoja. Useiden hiuksia kiertää keltaisista kukista solmittu seppel. He tulevat iloisesti huudahtellen ja pysähtyvät tienristeykseen oikealle, jääden hilpeästi puhellen odottamaan.

MUUAN MERVI Vastapäätä veeni-nuorisoa tovereilleen: Missä viipynevät meidän nuoret?

MUUAN VEENI-NUORUKAINEN Murtaen: Minkä sille mahtaa, ystävä, jos viivähtää puuropurtilon ääressä! Naurua veenien joukossa.

MERVI Astuu kiivaasti puoleen: Mitä…? Mitä sanoit?

VEENI-NUORUKAINEN Ei mitään, ystävä kulta.. Puuro on hyvä ruoka, vallan hyvä! Osa veeni-nuorisoa tirskahtaa hillittyyn nauruun.

MERTSI Kääntyy päin: Veenit!

Torventoitaus rinteeltä.

TOINEN TORVIMIES
Mervien seppelpäät, nuorukaiset ja neidot saapuvat!

VEENI-NUORUKAINEN
Nyt saamme piimää päälle! Naurunpyrskähdys.

JOKU MERVI
Ken karhuvaakunan varressa, torvimies?

TOINEN TORVIMIES
Ken…? Katselee tietä pitkin: Urmas karhuvaakunan varressa!

_Vasemmaiselta tieltä kuuluu harvatahtista astuntaa ja keinuvaa verkkaista laulua. Joukon etupäässä kulkee Urmas, kantaen mervien karhuvaakunaa, jossa liehuu sinisiä nauhoja. Tytöt oikealla 2-henkisenä pitkänärivinä, nuorukaiset rinnalla vasemmalla. Useilla sinikukkainen seppel.

  Tytöt: Joutsen, joutsen, joutsenelintu,
  Pojat: allipa alliinpoika!

         Joutsenlintu jokea soutaa,
         aalloilla allinpoika.

         Joutsenlintu valkea lintu,
         allipa aallonkarva.

         Joutsen, joutsen salmelle saapi,
         allipa ruovon rintaan.

Pysähtyvät vasemmalle, veeni-nuorisoa vastapäätä. Mertsi ja Urmas astuvat keskelle._

MERTSI Tervehtii vaakunalla: Veenien ilves tervehtii mervien karhua! Niinkuin kevättaivas on tummia hattaroita paitsi, niin olkoon elämämme, Valdun harjanteilta aina Peipen rannoille! Terve!

VEENI-NUORISO
Terve!

VEENI-KANSA
Terve!

URMAS Mervian uudeksi onneksi kohotan mervien karhun! Värähtäen: Ehompi entistään olkoon elämämme, ei niinkuin isännän ja orjan, käskijän ja käskettävän, vaan niinkuin kahden vapaan liittoveljen. Mitä tänään on vajaa, se huomenna täyttyköön—sen jumalat meille suokoot! Terve!

MERVI-NUORISO JA MERVI-KANSA
Terve!

_Mertsi ja Urmas vaihtavat vaakunoita ja vievät ne yhdessä lähdekivelle, jota vasten asettavat ne vastakkain. Kansa hajoaa vilkkaasti, paikoin kiivaasti keskustellen.

Mertsi, Urmas ja veeni-neito Eila tulevat puhellen lähteeltä._

URMAS Älä siitä enää, Mertsi! Tuskin tiesin itsekään mitä sanoin, mutta minun täytyi se sanoa.

MERTSI Tiedän, muuten et olisi sanonutkaan. Ja kukapa ei mervi-kansalle hyvää soisi—mutta sinun vertauksesi, Urmas… Pudistaa päätään.

URMAS Minun vertaukseni! Oliko se niin outo? Miettii hetkisen: Täytyykö olla mervi tuon kaiken tunteakseen? Olla nähnyt nuo äänettömät suot ja korvet, joissa suku suvun perään hiipuu yksinäisenä ja unhotettuna hautaansa? Ymmärtäisittekö paremmin erään toisen——_Häipyvät uhrilehdon tielle.

Muuan veenivallas-ryhmä tulee kiivaasti._

ENSIM. VEENI
Se oli hävytöntä! Oliko se vastaus tervehdykseen?

TOINEN VEENI
Rauhotu, ystävä! Ei kannata.

KOLMAS Varsinkaan kun nuorukainen joko tavotti poikamaista mahtipontta, taikka se oli noita tunnettuja mietelmä-käenpoikasia, joita ne niin mielellään hautovat—tunnemmehan kansan luonnonlaadun.

ENSIM. VEENI Se ei ollut sillä äänelläkään! Ja tuollaiset huuhkaimenpoikaset ovat nytistettävät heti paikkaansa. Annas tyhmän kansan kuullen——

Entinen mervi-ryhmä sauvan varassa kulkevine vanhuksineen.

VANHA MERVI
Mitäs minä sanoin: sammalen alla kytee, vedet liikahtelevat!

TOINEN MERVI
Urmaan mielessä totisesti läikähti.

VANHA MERVI Poika iski kuin vanha mies. Minne hävisi hän—kättä tahtoisin kaapaista, minä vanha tervaskanto. Kas, Kiiro! Viittaa vastaantulevalle mervi-ryhmälle: Kiiro! _Puhuvat alennetulla äänellä, vetäytyvät syrjemmälle.

Mertsi, Urmas ja Eila palaavat, kulkien lehdon poikki oikealle._

MERTSI Lämpimästi: Nyt alan ymmärtää! Pysähtyy, miettivästi: Ei toinen alla, toinen päällä, vaan rinnakkain, lomakkain kuin sormet kahdessa yhteen liittyvässä kädessä—se oli kaunis ajatus! Kuin itsekseen haaveillen: Se oli todella kaunis.. Elää tuollaiselle ajatukselle..

URMAS
Sanotko sinä, Mertsi, niin…?

MERTSI Mieleenjohtuman äkkivälke silmissä: Mutta jos se ei olekkaan niin, Urmas! Eikö voi toisinkin syntyä lujaa kokonaisuutta? Riemuisesti: Voipi, voipas! Olen katsellut, kun isäni laivoja rakennetaan. Raskas tammipölkky anturaksi alle—niin aina pannaan. Vankat tervaksiset honkalaudat pohjaksi ja laidoiksi—alle. Mutta uljas, kevyt kuusi mastoksi päälle. Valkoisin purjein, huippu korkeuksissa … se se on, joka näkyy, kulettaa, etäisille ulapoille johtaa!

URMAS Hymyillen: Mutta kumpi riistan kantaa, mihin mastot nojaavat——Torventoitaus rinteen laelta.

ENSIM. TORVIMIES
Tietäjät saapuvat, kevätuhrin hetki on tullut!

_Mertsi ja Urmas hakevat vaakunansa, kansa kokoontuu tienristeyksen molemmin puolin.

Vasemmanpuoleista tietä saapuu hitain, juhlallisin askelin 9 tietäjää. He ovat puetut pitkiin, punaisella reunustettuihin valkoisiin viittoihin, rinnassa 6-säteinen kultatähti, päässä pienet, turkiksella reunustetut lakit. Ensimäisenä kulkee tietäjäin vanhin, kantaen hopeista maljakkoa. Häntä seuraa kaksi tietäjää taluttaen keskellään valkoista uhri-orhitta. Muut jälessä parittain, eräällä pitkä veitsi, toisella kirves vyöllä, kolmannella jousi olalla.—Kansa kahden puolen tervehtii kättä sydämelle painamalla ja liittyy jatkona kulkueeksi, nuoriso vaakunoineen edellä, muut jälessä. Menevät uhrilehtoon. Lehto hetken tyhjänä.

Parvi hilpeätä mervi-nuorisoa palaa takaisin._

ENSIM. NUORUKAINEN
Mitäs me siellä—uhri on ikävä!

TOINEN NUORUK.
Vaalit samoin. Kävellään täällä.

ENSIM. NEITO
Kun päästäisiin pian kisakentälle! No, ei se kauvan kestä.

TOINEN NEITO
Saas nähdä, pojat, kummatko tänä vuonna keihäsveikassa voittavat?

KOLMAS NUORUK.
No mervit, sen tietää näkemättä!

TOINEN NEITO
Älä yhtään! Lujille se otti viime kerrallakin.

KOLMAS NUORUK. Lujille? Se ei ole totta! Ei mervi anna koskaan veenille perää, ei vaikka taittuis!

TOISET NUORUK.
Ei!

ENSIM. NEITO
Mutta mitäs se Urmas sanoi—kuulittekos te, pojat?

ENSIM. NUORUK.
Etkö sinä muka kuullut?

ENSIM. NEITO
Ka kuulin, mutta ymmärsittekös? Se ei ollut tavallista.

ENSIM. NUORUK.
Mitä lie ollut olevinaan!

TOINEN NEITO
Minusta siinä oli joku pistos. Äänikin oli sen makuinen.

TOINEN NUORUK. Nauraen: Pistospa pistos. Ne olivat niitä Urmaan ja Mertsin välisiä pistoksia! Komia tyttö!

ENSIM. NUORUK. Lyö näppiä: Nyt sanoit! Juhlallisesti: Mitä meidän välillämme tänään on vajaata, se huomenna täyttyköön—se on yhtä paljon kuin häitä vailla, hah hah hah! Räjähtävät kaikin pitkälliseen nauruun.

Uhrilehdosta kuuluu torventoitotus.

TOINEN NUORUK.
Nyt se on tehty! Nyt käräjämäelle soitetaan.

ENSIM. NUORUK. Kierrämme tuolta sillaikaa. _Menevät oikealle puistikkoon.—Uhrilehdosta palaa muutamia vanhuksia, mennen esilehdon läpi pois.

Mertsi, Eila ja eräs kolmas veeni-neito Urdis tulevat kiireisesti uhrilehdosta ja poikeevat kunnaan rinteelle vasemmalle._

EILA Mertsille, joka rientää edellä: Miksi tänne, Mertsi? Lähempänä olisi ollut parempi.

URDIS
Niin, kuullutkin paremmin.

MERTSI Kääntyy—omituisessa, jännittyneessä mielenvireessä: Kuuleehan tännekkin … ja näkee … yhtä hyvin… Tulkaa, Eila ja Urdis!

Saapuvat kunnaan laelle muutamien puitten alle. Ihastuneena: Katsokaa, paremmin näkee! Kuinka kauniilta käräjämäki tänne näyttää! Eikö näytäkkin, Eila?

EILA Mertsi on oikeassa! Kuinka juhlallisina vanhimmat istuvat puolipyörössä paasillaan.

MERTSI
Niinkuin suuri ratsunkenkä mäen rinteellä!

URDIS Ja kansa alempana kahden puolen kuin leveät hokkaimet. Onko mervejä noin paljon enemmän kuin meikäläisiä…?

MERTSI
On, mervejä on monta vertaa—

EILA
Hiljaa! Vanhimmainen nousee puhumaan. Kuuristautuvat kuuntelemaan.
Neljän vanhimman on vuoro erota… Kiltje … ja Anno … ja—Mertsi,
sinun isäsi on yksi!

MERTSI
Minä tiedän.

URDIS Jännittyneenä: Ketähän nyt valitaan?

EILA Käskevät vanhimpain ehdottaa… Hst! Varottaa kädellään. Jötra ja sinun isäsi uudestaan … ja Nordvi ja Serker—

MERTSI Hiljaa: Miksei yhtään merviä…?

EILA Kääntyy säihkyvin silmin: Mervejä!?

URDIS Katselee: Mervit ovat levottomia… Joku puhuu… Kukahan se mahtaa olla?

MERTSI Kuuristuu lähemmä: Minä luulen ne sanovat sitä Kiiroksi—

EILA
Kuinka jöleästi, kuin karjanpaimen!

MERTSI Kuuntelee jännittyneenä, toistaa itsekseen: Kaksi merviä. Ei ole vanhimpainpirtissä yhtään merviä… Se on oikeus ja kohtuus—

EILA Kiivaasti: Karjahattu! Nyt veenit suuttuvat. Näittekö kuinka päät kohoutuivat?

MERTSI Varottaa: Vanhimmainen puhuu…

EILA Kuinka ylhäisenä hän seisoo! Nyt hän nostaa kätensä päätökseen: koska kukaan ei ole Kiiron ehdotusta puolustanut—

Käräjämäeltä kuuluu jymeä joukkohuuto: Tyytymättömyyttä on!

MERTSI Vääntelee käsiään: Mitäs nyt…?

URDIS
Joku nousee veenienpuoleiselle kansankivelle. Aikooko hän puhua?

EILA
Se on Leijet! Kuuntelevat: Noin veeni puhuu! loistaa:
»Tyytymättömyyttä on» … mutta ei häpyä… Maailman takaperäisin
heimo… Raaka metsäläis-kieli … teidän joutsenlaulunne, unilaulunne—

MERTSI Tulistuen: Tuo on liikaa!

EILA Naulankantaan joka sana! Kuuntelee, toistaa painokkaasti: Kukaan ei estä… Missä kokeneet miehenne? Astukaa nokisilta pankoiltanne alas. Riemastuneena: Hyvä, hyvä! Jokos häpeätte!

MERTSI Hiljaisen jännittyneenä: Eikö mervien puolelta kukaan vastaa?

URDIS
Joku vanha mervi sanoo jotain.

EILA
Katsokaa kuinka äkäisesti hänen silmänsä mulkoilevat kulmapehkojen alta!
Kuin vihainen vuoritonttu, hah hah! Veenit nauravat … ja mervit
seisovat noloina… Äänettömyys.

MERTSI Huudahtaa äkkiä: Kuka se oli…? Mitä hän?

URDIS
Se oli mervien puolelta—

EILA Veenit vaativat hänet kivelle. »Poikanen kivelle!» … ja nauravat. Jäävät jännittyneinä odottamaan.

MERTSI Huudahtaa: Urmas!?

EILA
Urmas, hah hah!… Katsokaa, katsokaa kuinka neuvottomana hän seisoo…
Kaikki nauravat. Mertsi vetäytyy hämillään puunrungon taa.

URDIS Jo puhuu! Toistaa: Meillä on oikeus puolellamme. Jokaisen heimon pää on valitsematta oikeutettu… Niin oli ennen… Kuka muutti?… Kuka polki isäin säännön?

EILA
Varo! Veenien nyrkit kohoovat.

MERTSI Hän puhuu niin vakuuttavasti! Kuuntelee, toistaa: Mitä te olette?… Sirpale … kauppiaita, laivanrakentajia, ammatintaitajia … itse kutsuimme… Ei hallitsemaan, vallitsemaan, polkemaan, pilkkaamaan, nauramaan… Tämä on Mervia … mervit ovat perisuku—

EILA
Se on vale!

Käräjäkummulta kuuluu voimakas: Astu alas!

EILA Harmistuneena: Hän ei tottele!

URDIS
Nyt meikäläiset ryntäävät esiin, voi voi!

EILA Jännittyneenä: Joku vanhin vaatii puheenvuoroa—

URDIS
Sinun isäsi, Mertsi!

MERTSI Tuskaisena: Isä!? Mitähän hän…?

URDIS Kuuntelee: Suostuu luopumaan … että sovinto syntyisi—

MERTSI Riemuisesti: Isä on aina oikea!

Käräjämäeltä huuto: Ei yhtään! Toinen huuto: Kaksi miestä!

URDIS
Urmas aikoo jatkaa.

Käräjämäeltä: Alas! Sitten: Ei, jatka!

MERTSI Voitollisesti: Hän jatkaa! Toistaa: Tahdon jatkaa vaikka—

EILA Intoutuneena: Nyt aikovat vetää hänet alas! Oikein, suurisuinen kaarneenpoika!

MERTSI Värähtäen: Se on häpeällistä! Miksei hän saisi—

URDIS
Mervit uhkaavat: jatka!

MERTSI Kuinka varmana hän seisoo! Toistaa: Se on kerran sanottava! Kirous … veeniläisyyden kirous… Valta, rikkaus, oman heimon etu, suuret orjajoukot, kauppareitit, kalavedet, tämän poljetun suvun polkeminen… Ovatko orjat elämänaatos? Ovatko—Mertsi nojautuu kiihkeästi liikutettuna puuhun. Äänettömyys.

Toistaa taas hiljaa: Muronnien veronalaisuus painaa… Jos vaino-ajat tulisivat… Kuka iskisi?… Tekö? Olette kuin kaarna laineilla!… Mekö? Teidän rikkautenne hyväksi, teidän vallanhalunne hyväksi?… Kiitos! Mäeltä kuuluu hälinäisiä ääniä. Mertsi painaa molemmin käsin ohauksiaan. Eila on vetäytynyt syrjemmäksi, heristää kiivaasti nyrkkiä.

Mertsi toistaa jännittyneenä: Heimojen kuopus… Mutta emme aina… Tänäpänä jännitämme mieskuntoisuutemme jousen! Kaksi miestä! Odotamme vastausta.

Käräjämäeltä kuuluu pitkäaikaista hälinää

URDIS Hätääntyneenä: Veeni ja mervi käyvät toisiinsa käsiksi … kansa juoksee… Voi jumalat ja kaikki hyvät haltijat, nyt tulee tappelu!

MERTSI Tyyntyen: Ne jo erotettiin… Vanhimmainen vaati hiljaisuutta… Kuuntelevat.

EILA Toistaa värähtävällä äänellä: Semmoisiin käsiinkö kansakunnan kohtalo?… Ei, raakuuden edestä emme väisty… Julistan vanhimpain ehdotuksen päätökseksi.

Mäeltä jyrisevä: Emme hyväksy! Sitten hälinää.

EILA
Nyt veenit lähtevät. He ovat vihaiset.

MERTSI Taempana: Se on kurjaa! Eikö kukaan sovintoa yritä?

URDIS
Suurin osa mervejäkin menee—

EILA
Tuolta luikkivat häpeissään metsän läpi!

Mertsi on kääntynyt erilleen, silmät kyyneleissä. Veenit tulevat vinhasti uhrilehdon tietä ja kulkevat esilehdon läpi oikealle. Useat repivät seppeleet hiuksistaan ja heittävät ne maahan. Huudahduksia: Raakalaiset—Juhlan häpäisijät—Urmas hirtehinen—Nulikka—Kyllä vielä opetamme!

EILA
Joudu, Mertsi!

MERTSI Seisoo tuskaisena etualalle kääntyneenä.

EILA
Mertsi!

MERTSI Yhä tuskaisempana—kääntyy, astuu pari askelta, pysähtyy: Ei ei … menemme jälemmin.

EILA Kiivaasti: Miksi?

URDIS On kääntynyt taas käräjämäelle katselemaan: Mervit ovat siellä vielä… Urmas seisoo yksin… Nyt tulee muita… Puhuvat kiivaasti… Urmas… huudahtaa: mitä hän tännepäin tulee…?

Mertsi ja Eila rientävät kunnaan laelle.

URDIS Osottaa: Tuolla! Hän tulee uhrikivelle päin.

EILA Vetäytyy äkkiä taapäin, huudahtaa kauhistuneena: Oh! Mikä tuo on?

MERTSI
Missä…?

EILA Osottaa aivan lähelle, käräjämäen puoleiselle kunnaan rinteelle: Tuo… Kuinka pelottavan näköinen!

MERTSI Ah, kuin metsän peikko! Kuinka hänen silmänsä palavat. Vetäytyvät takaperin, mutta kurkistavat kuitenkin uteliaina.

TUNTEMATON ÄÄNI. Kunnaan takaa, kireän vihlovasti: Minä olen … minä olen … minä olen korven yksinäisyydessä teidän kiroustanne kantanut. Sinä valehtelit, sinä valehtelit Urmas! Oman sukunne kirot teitä painaa. Teidän kanta-isänne näki Oudan järvellä veljensä vedenhädässä. Selän käänsi, sinne heitti, sillä hänen mieltänsä poltti veljen riista ja vaimo. Sieltä, sieltä tulee kirot! Kukin tonkii oman kärsänsä mukaan. Olette kuin nälkäiset kurjet kaiken maailman soilla. Missä ovat Majatrit, missä mahtava Röydön heimo? Huuda hulluja jälestä! Nokkivat, missä nokkivat, samoja kirojen marjoja kuin te. Nokitte, nokitte maailman loppuun saakka… Kulette, kulette suolta suolle, kunnes tulee maailman-äären meri vastaan, te kirotut!

Tuliko nyt meri vastaan, te mervien kissat ja koirat? Joko teille nyt kasvaa hampaat? Jo—toisianne repiä, te sudenpenikat! Katsokaa! Tämän iski kirveellä minun rakas veljeni—sulasta rakkaudesta hah hah hah! Minulla oli viisi poikaa—ne vierasta syöttävät, minä olen saanut korvessa juuria järsiä ja lutikkain punaamilla pahnoilla viereksiä.

Urmas! Sinä seisot siellä. Jauha, jauha näitä kirouksen kuopuksia—luuletkohan sinä, pätö mies, jauhavasi hyvinkin tasaisia jauhoja, kun kivien välissä kiljuu kirot, kirot, kirot!

Mertsi tovereineen peräytyy kauhuissaan. Kunnaan laella näkyy takaperin nouseva, pienikokoinen, kyömyhartiainen Tuntematon—nyrkkiin puristetut kädet koholla, hampaitaan kiristäen:

Kuuletteko! Mervian soissa makaa kirot—ja sieltä ne sumuna nousee, nousee, nousee! Tulee kiivaasti kunnaalta alas, menee oikeanpuoleiselle tielle.

MERTSI Vavisten: Se oli kamalaa!

URDIS
Tämä on kauhistuksen päivä!

EILA
Kaikki hornan henget ovat valloillaan!

URDIS On hiipinyt ylös kunnaalle: Jumalat! Urmas on noussut uhrikivelle!

EILA Rientää Mertsin kera ylös: Kuinka hän uskaltaa!

MERTSI Tyyntyen: Hän puhuu—merveille. Toistaa: Kirot, kirot kaikkialla… Sukumme perintökirot … eriheimoisuuden verikirot… Tahdomme kirot suistaa … sirpaleet liittää.. suureksi, kokonaiseksi Mervan kansaksi… Arpa on heitetty… Kirkasee: Jumalat, hän tempasi puukkonsa!

EILA
Hän on tullut hulluksi ja tappaa itsensä.

URDIS
Voi, voi, voi, voi!

MERTSI
Nyt hän iski käsivar… Peittää käsillään silmänsä. Urdis itkee.

EILA Kylmäverisesti: Hän vaan vuodattaa käsivarrestaan verta maahan.

URDIS
Niinkö…? Katsoo. Vavisten: Niinkuin verivalaa tehtäessä?

MERTSI
Nyt hän kohottaa kätensä… Kaikki mervit kohottavat. Toistaa:
Liittää mervan hajanaiset heimot lujaksi, kokonaiseksi Mervan
kansaksi—vannomme!

Uhrilehdosta voimakkaasti, innostuneesti: Vannomme!

Toistaa, lämpimästi: Nostaa Mervan päivän.. merviläisyyden hengen.. tämän halveksitun suvun mielen ja ponnen—vannomme!

Uhrilehdosta: Vannomme!

Yhä lämpimämmin: Sille maalle, joka tämän veren imee … suvulle, joka sille nimen antoi … kaiken työmme, varamme, voimamme—vannomme!

Uhrilehdosta: Vannomme, vannomme!

EILA
Jo loppui hullujen meno.

URDIS
Nyt he kohottavat Urmaan ilmaan!

Lehdosta kuuluu pitkällistä, riemukasta huutoa.

MERTSI Kohottaa innoissaan kätensä ja yhtyy huutoon.

EILA Tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa: Mertsi!

MERTSI Kääntyy masentuneena poispäin, painaa päänsä alas.

2. NIMETÖN SUORTUVA.

_Urmaan pirtti. Keskellä pirtinpatsas: kasvava honka, jonka latva on katkaistu katon yläpuolelta. Patsaan rungon molemmin puolin, vankkojen oksien haarukoissa ylhäällä lepää kaksi pitkin pirttiä juoksevaa ortta, pirtin emosta, joiden päihin seinärakenteen ristikkokehys tukeutuu. Itse seinämä on paksua olkipannikkoa, katto emosten kantama.

Pirtin vasemmassa ylänurkassa on koristelaudoin vyötetty kivikiuvas. Sen edessä kahden juurakon puitokseen punottu matala liesiverho. Vasemmalla ulko-ovi. Ovenpuolella on polettu maalattia, patsaasta oikealle sekä perällä kiukaan etureunaan saakka puinen korokesilta kaksine askelmalautoineen. Korokesillalla, oikealla seinällä, on pitkä pöytä, jota kantaa kaksi laajajuurista juurakkojalkaa. Pöydän takana seluksellinen seinärahi, molemmissa päissä raskaat, käyristä puunrungoista muodostetut nojaistuimet. Oikeassa ylänurkassa samoin muodostettu avokaappi. Kaapin ja uunin välillä perällä uutimilla varustettu vuode, kaapin ja pöydän välillä oikealla ovi kylkeissuojaan. Pirtinpatsaaseen lyödyissä vaarnoissa riippuvat Urmaan aseet, torvi y.m. Oviseinällä on rahvaanrahi, uunin luona pari juurakko-istuinta._

Valo lankeaa osaksi vasemmalla olevasta, rakolla verhotusta leveänmatalasta ikkunasta, osaksi suuresta lakeisaukosta pirtinpatsaan vieressä.

URMAS Istuu kahden toverinsa Rouan ja Horhojan kanssa pöydän ääressä, iskee kätensä pöytään: Heidän täytyy! Jokaisen mervin täytyy taipua yhteisyyden alle!

ROUKA
Mutta mitä sanomme noille metsäläisille?

URMAS Lujasti: Te kysytte eivätkö he vielä ole kuulleet mitä täällä neljän viimeisen kuun kuluessa on tapahtunut.

ROUKA Vastauksen tiedämme: mitä laakso heitä liikuttaa, heillä on omat asiansa!

URMAS Yhä lujemmin: Te sanotte ettei ole yhtään kiveä eikä kantoa koko Merviassa, joka ei nyt liikuta jokaista! Sinä, Rouka, kerrot kuinka Niitty-Mervian ja Järvi-Mervian miehet miekan iskutta sopivat kuumaksi tulistuneen kiistansa. Te kerrotte mitä täällä on uhrattu, mitä tehty ja toimeen saatu. Te vannotte että ne, jotka näin tekevät, eivät voi sallia heidän siellä toisiaan veristävän! Nousee: Niin, itse tiedätte.

Olkoon matkanne onnekas—minä puolestani lähden huomenna
Viiron-Merviaan.

HORHOJA
Viiron Merviaan? Uskotko siitäkin jotain syntyvän?

URMAS En tällä kertaa, Horhoja. He ovat asuneet liian kauvan liittualaisten kanssa vieri vierin mitään tajutakseen. Mutta minä isken ensi loven tuohon kovaan kamaraan. Usko, toverit! Kun itse uskoo, uskovat muut.

ROUKA
Ja me uskomme! Jää hyvästi. Lähtevät.

URMAS Joka on saattanut heitä ovelle, palaa jälleen korokesillalle. Käy etualalle päin: Nyt vasta tunnen eläväni! Mervia on kuin käypä olut-allas, pohjia myöten kuohuksissa.

Seisoo hetkisen mietteissään: Kuinka kireäntäpärä tämä aika ja tehtävä on! Olemme kuin hajainen heinäsuova nälkäisten laumojen keskellä. Liittua ei koskaan unohda että olemme kerran sille veroa maksaneet. Veenia on pieni, mutta vahvuu vuosi vuodelta kuin matalajalkainen jäärä. Muronnian verot tosin eivät meitä maahan lyyhistä, mutta Muronnia vasta kokoo laajoja liepeitään.—Katsahtaa ovelle, josta joku tulee, ja huudahtaa iloisen hämmästyneenä: Orpa! Sinä, äiti…? _Rientää nopeasti vastaan.

Sisään on orjatytön saattamana astunut vanha vaimo. Hänellä on lempeä katse ja hopeata hiuksissa._

Tule tervennä, äiti!

ORPA
Jumalat taloon, lapseni! Puristavat pitkään toistensa molempia käsiä.

URMAS Hartaasti olen sinua kaivannut näinä ihmeellisinä aikoina.—Onko enoni nyt tervehtynyt?

ORPA Hän on … vihdoinkin. Hymyilee lämpimästi: Ja minä olen taas kotona. Käyvät sillannetta kohti.

URMAS Osottaa verhottomia seiniä: Tällaiset ovat nyt seinäni! Kaikki riistin: verhot, taljat, omat ja isänikin kaatamat.

ORPA Nyökäyttää päätään: Olen siitä iloinnut, lapseni!

URMAS Auttaa hänet askelmista ylös: Vain yksin karvasteli sydäntäni… Asettaa pöydän päässä olevan istuimen mukavasti Orvalle… Sinun heleät antisi, äiti! Niitä riisuessani epäröin.

ORPA Nyökäyttää hiljaa: Olen sinusta ylpeä, poikani!

URMAS Arvasin mielesi—sinustahan se kaikki on minussakin. Ja niin se alkoi. Kymmenet tempasi sama into, ja nyt—niin, sinähän et vielä tiedäkkään!

ORPA
Mitä, hyvä lapsi…?

URMAS Kuohuvan riemuisena: »Mervan karhu», sukumme ensimäinen kauppahaaksi, lähti eilen etelään ja »Mervan havukka» lepää Uiron rannassa teloillaan, odottaen vain päiväänsä. Siellä, niiden mastoina ja laitoina, on kaikki mitä Mervan köyhästä suvusta irti saatiin.

ORPA Painaa hiljaisen riemuisesti kätensä rintaa vasten: Suvussamme siis on vielä voimaa nousta!

URMAS On, jokainen päivä tuo jotain uutta. Se on kuin uusi usko, äiti! Sitten käräjämäenpäivän se on kulkenut kuin arpakapula kylästä kylään, kutsuen miehiä taisteluun.

ORPA Jumalat siunatkoot hehkuvan intosi! Ja oikea asia aina menestyy. Hiljaisen kiinteästi: Mutta omat asiasi, Urmas…? Sinä niistä ilmotit lyhyesti orjamme kautta.

URMAS Raskaasti: Niin … ne asiat. Ne ovat minulta riistäneet monen yön unen. Mutta siinä oli niin tehtävä eikä toisin.

ORPA
Monen yön unen…? Katsoo pitkään: Oletko nyt varma?

URMAS Olen. Sekin oli lopulta kansan asia ja liittyi erottamattomasti heimojemme onneen.

ORPA Ihmetellen: Heimojemme…? Kuuluuko sekin heimoihin?

URMAS
Kuuluu. Mertsi on sen heimon tytär, jonka kanssa taistelu käy. Minä ja
Mertsi—ei äiti, se olisi saanut monen pudistamaan päätänsä.

ORPA
Olisiko sinua sentähden epäilty?

URMAS Ei, ei minua. Mutta veeni-naiset mervien pirteissä ovat syöneet merviläisyyttä niinkuin salainen kotivarkaus. On pantava heikoille sulku, on nostettava yhteisyyden henki! Urmas ja kaukaisten vuorimervien mahtavimman miehen tytär on liitto, joka tempaa vuorelaiset mukaan, ja tuon suvun monet haarat ovat kuin syttyvät tervaslastut siellä täällä muualla. Urmas ja ylevä Heljä on kuin kerän pohja, jonka ympärillä merviläisyyden langat yhtyvät.

ORPA Totta poikani. Ja sentään on kysymys jostain muusta, joka kuuluu ainoastaan sinuun! Katsoo kiinteästi: Ketä rakastat…?

URMAS Tuskaisena: Äiti! Mertsi oli minun nuoruuteni unelma. Mutta sen unelman täytyi särkyä.

ORPA
Täytyikö sen? Ja voitko sen noin särkeä—myös häneen nähden?

URMAS On hetken vaiti: Voin. Meidän välillämme ei ole siitä asiasta koskaan sanaa vaihdettu.

ORPA Hiljaa: Puhutaan joskus sanoittakin … enemmän kuin sanoin.

URMAS Puhutaan, puhutaan—ja meidän välillämme on puhuttu. Siksi olen ystävämme Mannon kautta saattanut tekoni syyt hänen tietoonsa.

ORPA Jännittyneenä: Onko hän jotain vastannut…?

URMAS
Ei … ei vielä…

ORPA Kuin itsekseen: Moni ei vastaa koskaan… Äänettömyys. Entä Heljä? Mitä hän on sinulle?

URMAS Lämpimästi: Hän on jalo, äiti! Olen häneen mieltynyt ja sukumme asia liittää meitä päivä päivältä lujittuvin sitein.

ORPA Sukumme asia, taas…? Niin niin… Hiljaisen värähtävästi: Ennen meitä raastettiin väkisin miehen taljoille, sitten meitä myytiin suurista lunnaista. Tuleeko nyt asiat, kaikkinaiset asiat … ei koskaan se yksi? Sekin olisi ollut uusi usko, poikani. Hiljaa: Täytyykö minun nyt jäädä minun uskoineni?

URMAS Lyhyen äänettömyyden jälkeen: Sinun täytynee, äiti—ellet tyydy siihen, ettei meidänkään välimme ole kokonaan sitä uskoa vailla. Heljä se on oleva! Hän, kirkas mervi-nainen, minun pirtissäni paistaa ja kotini hiiloksessa merviläisyyden lieskaa kanssani vaalii.

ORPA Hiljaa: Niin, sinun pirttisi, teidän hiiloksenne—vaan Mertsi…? Tiedätkö sinä miten syvästi hän on tästä asiasta unelmoinut? Pettyneen sydämen polut … pettyneen sydämen kirot, poikani——Katkeaa äänettömäksi.

URMAS On pitkän aikaa vaiti, ankara mielenliikutus kasvoillaan: Minä olen taisteluni taistellut ja päätökseni tehnyt. Kohtaako minua sen vuoksi onni vai onnettomuus, sitä en kysy. Enkä sitäkään, kärsiikö ehkä joku toinenkin sydän. Olen uhrikivellä leikannut itseni irti kaikesta muusta paitsi kansani asiasta. Jos minua sen vuoksi kirot kohtaavat, ne kohdatkoot—ne ovat kansani onnen kirot!

ORPA Syvästi liikutettuna: Ymmärrän—sinun kohtalosi on ratkaistu.

URMAS Käy äkkiä sillanteen reunalle—sisään on astunut muuan orja.

ORJA Isäntäni Orhas tervehtii sinua! On saapunut Metsä-Merviasta miehiä iloisin uutisin, tärkein asioin. He odottavat sinua.

URMAS
Tulen heti—niin tervehdi isäntääsi! Orja poistuu.

Iloisia uutisia, tärkeitä asioita—kuulitko sinä, äiti? Niin, se kasvaa kuin vyöryvä lumipallo! Miehiä menee, miehiä tulee, kirot suistuu, kiistat talttuu. Ja vaikka se nyt on veeniläisyyttä vastaan, niin se kuitenkin sulkee ja lopulta itseensä sulattaa kaikki, veenit ja mervit. Ja niin nousee vapaa, voimakas Mervian kansakunta, jonka ei tarvitse kumartaa itään eikä länteen, vaan joka on kerran näyttävä mikä on Mervian miehuus ja ponsi!

ORPA Hiljaa: Taivas suokoon, että niin kävisi! Pyyhkäsee kyyneleen silmänurkastaan: Nyt minä menen omaan pirttiini, lapseni. Nousee.

URMAS Nytkö jo…? _Tarttuu heltyneenä hänen käsiinsä, katsovat hetkisen ääneti toistensa silmiin. Menevät sillanteelta alas.

Orjattarelle, joka on seisonut sen aikaa oven luona:_ Sätene! Saata Orpa-valtijatar ja tule sitten tänne—pirttini jää sinun vastuullesi. Hiljemmin: Jos Heljä-valio sillaikaa tulee, pyydä istumaan—sano että viivyn tuskin hetkeä.

SÄTENE
Sanon. Poistuu Orvan kera.

URMAS _Palaa sillanteelle, käy pirtinpatsaalta päähineensä, menee.

Huone on hetkisen tyhjänä. Sitten ovi avautuu hiljan-hiljaa raolleen ja aukeamassa näkyy hunnuntapaisella pääliinalla suojaavasti verhotut naisen kasvot. Hän kurkistaa varovasti ympäri huonetta, vetäytyy sitten sisään, huoahtaa vapautuneesti ja työntää pääliinansa syrjemmä._

MERTSI Kalpeana, jännittynyt ilme kasvoillaan. Katsahtaa tarkastellen ympärilleen, hämmästyneenä: Näinkö köyhää ja autiota Urmaan kotona…? Peittämätön olki seinänä…? Missä ovat sarvet, taljat, uutimet ja peitot? Missä Orpa-äidin kirjoverhot, joista jo lapsena kuulin puhuttavan? _Äänettömyys.

Muistaa äkkiä_: »Mervan karhu», »Mervan havukka»! Näinkö alastomaksi, näinkö kaikki…? Äänettömyys. Liikutettuna: Mikä ihana voima, mikä säälimätön ankaruus! Nyt ymmärrän senkin… Sinun seinäsi ovat puhuneet, Urmas!

Astuu nopeasti sillannetta kohti, mutta kääntyy säikähtyneenä ympäri kuullessaan oven avautuvan: Ken…? Talon orjatarko?

SÄTENE
Orjatar.—Isäntäni ei ole kotona.

MERTSI Tiedän. Pieni äänettömyys. Minulla on isännällesi viesti—heitän tänne pöydälle—jätä minut hetkiseksi!

SÄTENE
En voi—niin on isäntäni käsky.

MERTSI Neuvottomana: Et voi…?

SÄTENE En. Pienen äänettömyyden jälkeen: Mutta tahdon olla niinkuin minua ei olisi. Kääntyy kiukaaseen päin.

MERTSI Iloisesti liikutettuna: Niin … ole niin!—Mikä onkaan nimesi, tyttö?

SÄTENE
Sätene.

MERTSI
Sätene! Isäntäsi antama?

SÄTENE Loistavin silmin: Isäntäni!

MERTSI Nousee sillanteelle ja pysähtyy pöydän päähän. Ottaa povestaan pienen hopealangoilla somistetun tuohilippaan, jonka ympäriltä irrottaa silkkisen siteen. Laskee lippaan pöydälle, side kädessä tuskaisena: Kuinka vaikeata, kun hetki lähenee… Nojaa pöydän päässä olevan istuimen käsinojaan, hämmästyy: Tämä on hänen paikkansa…? Heltyen: Niin, tässä hän istuu… Ja tuolla on… Menee lapsellisen innostuneena pöydän taa, istuutuu rahille: Näin…? Ei, lähempänä! _Siirtyy, hymyilee, nyökäyttää päätään—niinkuin istuisi toisen kanssa pöydässä.

Nousee, käy nopeasti peräalaa kohti_: Tuolla liesi! Kuinka suuri… Puut räiskyvät… Loimon punerrus askelmissa, hongan kylessä … ehkä aina täällä saakka?

_Katse siirtyy vuoteeseen, sitten kaappiin. Käy sen luo ja sivelee kädellään kuin pölyä koetellen: Kas! Pyyhkäsee tulusturmiollaan kepeästi.

Käy patsashongan luo, katselee. Ottaa säilän vaarnasta, ojentaa kuin tarjoten_: Tässä, Urmas!… Onpa se painava. _Panee pois.

Astuu kylkeissuojan ovelle, seisoo hetkisen. Kääntyy pää koholla, kasvot säteilevinä. Astuu ripein askelin sillanteen reunalle. Käskevän kutsuvasti_: Sätene!

SÄTENE Nousee nopeasti: Mitä käsket, valio?

MERTSI Kuin havahtuen, painaa kädet ohimoilleen: Ah!! Ei mitään, ei mitään, istu rauhassa. Kääntyy äkkiä pöydän ääreen ja purskahtaa hiljaiseen itkuun. Kohottaa sitten päättävästi päänsä: Nytkö itkisin? _Astuu pari askelta eteenpäin.

Samassa ulko-ovi avautuu—sisään astuu nuori vaalea nainen orjattaren saattamana._

TULIJA Huomaa Sätenen: Onko isäntäsi kotona, orjatar?

SÄTENE Kumartaa syvään: Ei … mutta saapuu hetken päästä. Isäntäni— _Keskeyttää havaitessaan hänen kasvonilmeensä muutoksen.

Tulija on huomannut Merisin. Molemmat naiset katsovat toisiinsa kalpeina ja jäykistyneen jännittyneinä. Sitten leimahtava välähdys silmissä, sitten katseitten nopeata puhelua._

MERTSI Koettaen tyyntyä: Olet Heljä… Tunnetko minua?

HELJÄ
Olen nähnyt… Olen kuullut… Äänettömyys.

MERTSI Voittaa kuohuntansa, käy päättävästi sillanteelta alas ja ojentaa kätensä: Terve!

HELJÄ
Terve itsellesi! Äänettömyys.

MERTSI
Orjattaret! Jättäkää meidät. Toinen orjatar menee.

SÄTENE
En saata, valiot… En häiritse. Kääntyy perälle päin.

MERTSI Tarttuu Heljän käsivarteen, vie hänet etualalle: Heljä! Me voisimme vihata toisiamme!

HELJÄ
En tiedä…

MERTSI Kiihtyen: Me voisimme otella elämästä ja kuolemasta! Me voisimme murskata toisemme sen onnen tähden, jota emme voi jakaa!—Etkö tunne vihaavasi minua? Äänettömyys.

HELJÄ Varmasti: En. Enkä soisi sinunkaan. Tiedät asian ja syyt…

MERTSI
Tiedän. Mutta tiedätkö sinäkin erään asian…?

HELJÄ
Tiedän … kaikki. Ellet olisi veeni-tytär—

MERTSI Kuohuen: Niin, ellen olisi veeni, niin!! Mutta jos sinä olisit veeni etkä mervi, niinkuin olet, niin sinä et olisi … niin me emme olisi koskaan joutuneet toistemme tielle!

HELJÄ Hiljaa, kyyneltyvästi kuohahtaen: Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä sinä tiedät mitä minä olen … olenko minä tahtonut, olenko minä pyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun olen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun kanssasi en ole vihoin.

MERTSI Katselee häntä pitkän aikaa vaijeten, ojentaa sitten liikutettuna molemmat kätensä: Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole vihoin. Minulla oli rakkaus, sinulla merviläisyys, kohtalo ratkaisi meitä kumpaakaan kysymättä… Taas hiljaa kiihtyen: Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa. Vetää hänet oviseinän rahille istumaan. Se on minua loukannut, se on minua kuohuttanut! Hiljaisen kiinteästi: Olen veeni, vaan tuskinpa minä olisin tässä tapauksessa ollut huonompi mervi kuin sinä tai kuka muu tahansa! Äänettömyys.

HELJÄ Minäkin tahtoisin sanoa sinulle—se on minua loukannut. Minäkin rakastan, ja tuskinpa minun rakkauteni on pienempi kuin sinun … ehkä myöhempi, ehkä hiljaisempi.

MERTSI Pienen jännittävän äänettömyyden jälkeen, värähtäen: Uskon … emme pääse niitä koskaan vertailemaan.

Nousee: Nyt hyvästi, Heljä—tahdon olla hetken yksin. Katselee häntä pitkään, sulkee sitten omituisesti liikutettuna hiljaa syliinsä ja katsoo syvälle silmiin: Meidän tiemme nyt eroovat … ole onnellinen!

HELJÄ Liikutettuna: Sinä sanoit sen sydämestäsi?

MERTSI Sanoin. Puristaa hänen käsiään: Ole onnellinen! _Kääntyy kiireesti etualalle päin. Heljä menee.

Mertsi seisoo pitkän aikaa liikahtamatta. Käy sitten päättävästi sillanteelle, pysähtyen pöydän ääreen_: Näin nuorena kuolla…? Lapsena aina aattelin: kun kasvaisin, kun kasvaisin, tekisin tekemätöntä! Sitten tulit sinä … sitten sinun aatteesi kuin leiskuva uhrituli. Siinä se on, ajattelin! Se on sinun työsi, mutta siihen liittyy minunkin työni, veenitytön—teen tekemättömiä: liityn, heimoni liitän! Käy mietteissään eteenpäin: Tähänkö se nyt päätyikin…? Valui kuin leikatut rihmat käsistäni…

Avaa hiussiteen ja irrottaa erään suortuvan esiin: Kuinka olenkaan teitä vaalinut… Aattelin aina: hänelle, hänelle ne hoidan! Hän kerran armain käsin niitä hellii, väsyneen päänsä niille nojaa, sanoo: kauniit ovat! Saattaisin itkeä… Äänettömyys.

Hupsu olen—sinähän ne saat! Tarttuu rintavitjoissa riippuviin keritsimiin. Syvästi tuskaisena: Urmas! Lähelläsi olen nyt. Kun morsian äidilleen leikkaa suortuvan, niin emo tietää eron hetken tulleen—kun

neito armaalleen tämän nimettömän viestin lähettää, armas tietää mitä vain tuonelaiset tietävät. Työntää suortuvan keritsinten väliin.

SÄTENE Joka on seurannut jännittyneenä, sitten tuskaisena: Valio! Minä rukoilen—

MERTSI Hievahtamatta: Älä häiritse, orja!

SÄTENE
Oi, elämä on suuri, elämä on rakas—

MERTSI Kuin ennen: Onko elämä orjallekin rakas…?

SÄTENE
Jokaiselle… Kun olemme nuoria…

MERTSI Keritsimet ja suortuva vaipuvat. Tuijottaa hetken vaiti eteensä. Yhä tuskaisempana: Elämä on rakas! Miksi minulle suotiin tämä kohtalon kovuus, etten voi elää enkä kuolla… Minä—tunsin tehtävän … minäkin tahdoin nousta uhrikivelle… Synnyinkö minä liian aikaiseen…? Kädet rinnoilla ristissä, rukoillen: Jumalat, kuinka minä olen avuton!… Eikö ole … sitä elämän ja kuoleman välistä saarta … jossa voisi piillä elämää … kun se ei meidän uhristamme huoli…? Jäykistyy pää taaksepäin sanattomaksi, eleettömäksi, verettömäksi, Niin, niin se on oleva! Kietoo kuin unissaan suortuvan kätensä ympäri, tapaa toisella keritsimet, leikkaa huudahtaen hiljaisen »ah»—suoristautuu, hengittää syvään.

SÄTENE Kääntyy selin, itkee.

MERTSI _Peräytyy pöydän päähän ja panee suortuvan lippaaseen, sitoo lippaan nauhalla ja laskee sen pöydälle. Käy sitten sillanteelta ovelle.

Oudolla, muuttuneella äänellä Sätenelle, joka yhä itkee:_ Jää hyvästi! Vetää liinan kasvojensa suojaksi ja lähtee, mutta kääntyy vielä ovella ja luo pikaisen, harhailevan katseen huoneeseen. Nyökäyttää hiljaa Sätenelle, menee.

SÄTENE Painaa alas kyyneleiset kasvonsa. Hetkisen päästä: Kaikki lienemme orjia—elämän orjia. Istuutuu. Äänettömyys.

URMAS Tulee iloisena: Onko Heljä-valio käynyt?

SÄTENE Levottomasti: On… Lupasi tulla myöhemmin…

URMAS Nyökäyttää hymyillen päätään, nousee sillanteelle ja vie päähineensä patsaaseen: Eikö muita ole käynyt?

SÄTENE Neuvottomana: On… viesti … pöydällä. Purskahtaa itkuun, menee kiireesti ulos.

URMAS Katsoo hämmästyneenä hänen jälkeensä—rientää pöydän luo—ottaa lippaan käteensä—irrottaa siteen—