—Kenen juuttaan siellä on tarvis kurkuilla, sanoi hän vihaisesti, vaan ei ruvennut siitä ottamaan tarkempaa selkoa.
Maija oli ollut keittämässä kihlajaiskahvia ja toi kamariin, kun isäntäkin tuli sinne ulkoa lauhtuneemmalla mielellä. Joukolla joivat he ensin yhdet kupit, mutta sitten otti talon mies putelin pöytään, jolloin vaimoväki heitti tämän kamarin ja sulhanen meni niiden mukana. Puhemies tuli lähemmäksi pöytää, ja nyt se taas meni Malisen mielestä miehenä, kun pöydän takaa ei ollut niin mukava »mittailla» ja siinä välillä oli pullo, joka myös veti paljon huomiota puoleensa. He terästelivät, niin että kieletkin siinä alkoivat terästyä, varsinkin puhemiehen.
—Otetaan toinen pullo, jos vielä juot? kysyi Malinen.
—Ilmankos. Nämähän ne ovat puhemiehen palkkojakin.
—Olisit lähtemättä sillä palkalla.
—Minäkö lähtemättä! Siitä ei tule mitään. Minä jos yhytän kaksi, jotka näyttävät yhteen sopivilta, niin minä en saa yhtä rauhaa, ennenkuin ne ovat yhdessä.
—Tokko sinulla muuta työtä onkaan?
—Pojat tekevät kotitöitä, mut minä teen näitä töitä, ja se on enemmän, kuin jos tukka märkänä suota sytisin.
—Mitä tyhjää. Enempi tulen näyttäjä poika tekee kuin sinä.
—Eläpäs ukko! Ilman näitä puuhia ei olisi tulen näyttäjiäkään. Mut minä kun ahkerasti kuljeksin täällä puuhassa, niin tulee tulen näyttäjiä, pellon kyntäjiä ja kuka sen tietää, mitä herroja niistä tulee. Vieläkö sanot, että on tyhjää työtä?
—Vielä monestakin.
—No olkoon sinusta niin, mutta minä en heitä ammattiani, niin kauan kuin pareja löytyy.
—Mitkä merkit sinulla on, että nuo ne nyt muka ovat…
—Merkitkö? Tämmöiset merkit: sinulla on tyttö ja minä toin sille pojan. Ei siinä muuta tarvitse.
—Ainakos ne sattuu…
—Miksi ei satu.
—Valehtelet, helvetissä.
—Minäkö valehtelen. Enpähän. Jos ei tyttö huoli yhdestä, hankin minä toisen, ja jos ei tyttö näytä mieleiseltä, mennään toisen luokse.
—Kyllä olet koiran viroilla. En, se vie, rupeisi tuommoiseen puuhaan, en vaikka.
—Elä sano, elä sano. Siellä näin ryyppyjä tulee. Ja en minä saata huoletonna katsoa, kun tytöt niin miehenpuutteisen näköisinä leihailevat, missä vähänkin on poikia saapuvilla, ja pojat samoin.
—Mene helvettiin! tosahti jo Malinen totisena. Minun tyttäreni ei kai ole kertaakaan ollut miehen puutteisen näköisenä »leihailemassa», eikä ole, saat uskoa sen.
—No, no, elä suutu, enhän minä puhu sinun tytöstäsi, tuleehan sille leihailemattakin, noin ikään.—Ja Turunen viputti sormellaan viekkaasti Anna Liisan kamariin päin.
Malinen ei ollut näkevinäänkään näitä sormen viputuksia, oli vain äänettä ja katseli toisaalle.
—Niitä on muita vähempionnisia, selitti Turunen,—ja pitäähän niitä kokeneempain auttaa yhteen päin. Ja minä en saa yhtä rauhaa, jos en ole hommassa, mutta sitten siitä on aivan kuin huoletta, kun näkee että nyt ne sattuivat. Vie sinä vihtakaarten Petter, kun se on lystiä, ja entä näitä ryyppyjä!
Totisesti oli hän innostunut aineeseensa, mutta hänen toverinsa kuunteli sitä aivan vastenmielisesti, eikä sanonut sinne ei tänne päin. Vielä heistä illan kuluessa tuli aika ystävälliset miehet, kun puhemies lopetti tuon virkansa ylistelyn.
* * * * *
Huomenna alkoivat vieraat laittautua kotiinsa lähtemään. Viikko eteenpäin tehtiin liitot käydä sulhasen kotia katsomassa, kuten oli tavallista. Malinen lupautui tulemaan itse mukaan, kun sulhanen pyysi moneen kertaan omasta ja isänsä puolesta.
Näinä välipäivinä teki Malinen matkavalmistuksia ja kehoitteli Anna Liisaakin tekemään. Ori sai uudemmat, napitetut vyöt selkäänsä ja kaksi hyvin huutavaa kulkusta länkien nokkiin. Peurantaljakin pantiin nyt reen perän päälle, jota hän muulloin piti säästäen, siitä kun tahtoi kovin paljon karvoja irtautua.
Anna Liisalla oli eräs omaistyttö toverina. Matka kului huimasti, vaikka sitä oli monta penikulmaa. Aamusilla kun lähtivät, niin iltasilla piti olla perillä. Malinen ei osannut hitaasti ajaa, eikä taas tahtonut ruveta hevostaan syöttelemään remupaikoissa, jos vaan ei ollut kievaria tai jotain tunnetumpaa taloa. Pikku talojen tuvassa istua uteliasten katseltavana ja kyseltävänä oli hänestä niin vastenmielistä, että ennen antoi hevosen kärsiä vähän nälkääkin. Saivat vain nähdä porhakan sivumenon ja peurantaljan liepsauksen kartanon solista kiidettäessä.
Ilta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen jäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin.
—Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää maata kuin vähän, kertoi Malinen.
Anna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän silmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa vain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne lähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin. Mikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda, mikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin… Tuolta kotoa ne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että jos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä… Mutta ei sitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin—ihan mukana. Olisi tehnyt mieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne.
Hän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän siinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon ja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin.
Perille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan Malisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä ukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää mieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana räpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin siinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään taipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että nykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi.
—Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen.—Tuskin sinä lienet meillä ennen käynytkään.
—Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen.
He vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä, vaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe alkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he sanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa yhteen tuonut.
Tytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan toisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat tytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi, näytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin kohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi Anna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei kaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä on. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat toivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai ihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat he matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa enemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi iltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten heillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan.
Toista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon mies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien tietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin, ettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon ojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein viittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus olisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille näkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli.
—Taitaa tämä puolikunta olla rikkaampaa kuin se meidän seutu, sanoi
Malinen, kun he olivat taas tulleet kamariin.
—Siinähän on, sanoi Keränen.—Onhan ne täällä ennen eläneet, vaikka on näin syrjässä.
—Mikäs nyt on eläessä, sanoi siihen Malinen.—Olet kai sinäkin rikastunut, niin että lienevätkö ennenkään paremmin.
—Vähiä nämä ovat, räpytteli Keränen ja nykytteli päätänsä.—Nyt nykyaikana on mennyt tuo maanviljelys aivan tuottamattomaksi. Ennen sai elolla teetetyksi kaikki työnsä eikä niistä rahapalkoista ollut puhettakaan, niin kuin nyt pitää olla.
—Semmoista se on nyt, vahvisti Malinen.
—Niin, se ensinnä, jatkoi Keränen.—Ja siihen aikaan maistettiin kotona keitettyä viinaa, eikä juotuna näin paljon kahvia.
—Niin oli.
—No, katsopas sitä etua. Rankki jäi omille elukoille ja työmies sai viinan siitä paikoiltaan, eikä mennyt raha kauppamiehille.
—Niin saivat, mutta joivatpa sitten, pirut, paljon.
—Joihan ne, vaan mitä siitä. Tulivatpa kohta työhön, kun kaikki joivat. Entäs nyt: otetaan jyviä ja rahaa ja mennään mökilleen joutilaana niitä syödä kutjottamaan, ja moititaan, että palkat ovat huonoja. Onko väärin puhuttu?
—Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen.
—On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin eivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat.
—Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi.
—Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt esimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä talo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat siksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin mistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille itselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja joisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain, kun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi työmiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina lötkehtivät. Eikö ole niin?
—Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on.
—Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät köyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja niiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo synnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt?
—Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella paljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin jaksavat.
Keränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle edullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun toinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta yksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan vähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli kuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä.
Päivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan takaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän sopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa.
—Joko se on niin … sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo olekaan tyytyväinen tähän.—Kummapa se olisi.
Talonväki huomasi poislähtöhuhakan ja ne panivat kovan vastalauseen, ettei yötä vasten ollenkaan, lähtee ennen vaikka aamulla varemmin. Niiden tahtoa täytyi totella, olisivat ehkä pahastuneet. Tänä toisena iltana keskustelivat ukot vielä monesta asiasta, vaikka Malista tahtoi vaivata tuo Anna Liisan kotiinlähtökiire. Hän ajatteli, että toivoneekohan se hupakko vielä parempaa.
Aamusilla erotessa puristivat apeksiksi aikovat ystävällisesti toistensa kättä ja tekivät monenkertaisia käymäkutsuja.
IV.
—Enpä minä olisi uskonut, että siellä on niin vantera talo, kertoi
Malinen emännällensä kotiin tultua.
Muu väki oli jo käynyt levolle ja he istuivat kahden kamarissa.
—Vai isolta näytti talo, sanoi emäntä.—Mitenkähän se Anna Liisa siihen mieltyi?
—En minä ole häneltä kysynyt, vaan niin tuon luulisi. Mistäpä heitä sen parempia osasi tulla. Mutta saat sinä kysellä sen mieltä, että eihän tuo katsone ylen sitä tarjousta. En minä muuten sitä osaa luulla kuin että mikä kiire sillä lienee ollut sieltä kotiin. Ota sinä siitä selvä ja houkuttele hyvillä puheilla, ei tuota kehtaisi ruveta suoraan pakottamaan.
Näitä neuvoja antaessa tekivät Malisen sieraimet tyytymättömiä liikkeitä. Emäntä lupasi aivan ensi päivinä ottaa selvän asiasta. Muutamia päiviä oli Malinen huoletta, mutta sitten jo kysyi:
—Johan olet puhutellut Anna Liisaa, mitä se sanoo siitä?
—Kyllä minä puhuttelin, ei tuo sano paljon mitään. Itkemään rupesi, kun yhä enemmän kyselin. Lieneekö tuo oikein tervekään, jos tuo sitä pelännee.
—Kuka hänet tiesi, mikähän lienee, tuskaili Malinen.—Mikä sen nyt olisi kituliaaksi tehnyt, ja pienet kipeydet ne nyt ei kuulu mihinkään. Minä vaan luulen, että siitä on ikävätä sinne vieraalle puolelle meno. Jos se sitä pelkää, niin selitä hänelle, että ei sinne ole pakko mennä, tulkoon se tänne. En minä itse kohta kumminkaan jaksa tuolla työväen perässä juoksennella. Puhuhan aivan tällä tavalla, niin sittenhän on ihme, ettei suostu.
—Niin tuon luulisi. Minä koetan puhua, lupasi emäntä.
Malinen jäi taas odottamaan, sillä hänellä oli tuo omituinen häveliäisyyden tunne, jota tavallisesti on useilla vanhemmilla jonkun verran, ettei näet tee mieli puhua oman lapsensa kanssa sen naimisesta, varsinkin kun se on vielä alulla. Tässä kohden täytyi äidin olla tunteilleen armottomampi ja toimittaa sovintotuomarin ja postin virkaa tytön ja isän välillä. Tätä toista väliaikaa antoi Malinen kulua pitemmältä, että ennättää parata, jos se on vähän kipeä, ja että tuosta mieheläänmenosta ennättäisi johonkin selvyyteen tulla.
Oli keskipäivä, kun hän tuli työpaikkoja katselemasta kamariin, jossa emäntä oli yksinään. Tuolla kävellessä oli vävyn-oton ajatukset tulleet mieleen ja siksi hän kysyi:
—Tokko siitä Anna Liisan asiasta tulee sen selvempää? Jo tuon nyt tietänet.
Emäntä istui allapäin ja syvään huoaten sanoi:
—Jo tiedän.
—Vai jo viimeinkin. Itkuako vaan … ja mitäs sinäkin siinä vesittelet?
Hän katseli jo terävästi.
Emännän silmistä vierähti useita pidätetyitä kyyneliä, kun hän sanoi:
—Voi tokiinsa. Kyllä meillä on asiata vesittelemiseen.
Samassa Malinen kavahti pystyksi, kuin jos olisi ollut lentoon lähtö, puuttui vain varmaa tietoa mitä suuntaa kohti.
—Mitä asiata?! Sano!
—Anna Liisan asiat ovat huonosti.
—Mitenkä huonosti? Sano!
—Kyllä minä sanon, mutta sinun pitää luvata, että maltitset luontoasi.
—No nyt… Hän kirosi karvaasti lupaukseksi.
—Anna Liisa on langennut, tuottanut itselleen ja meille ikuiset häpeät, selitti emäntä aivan murtuneena.
—Tiedätkö varmaan?
—Kyllä se on varmaa.
—No mitenkä se voipi olla niin varmaa. Eihän ne ole tuskin tunteneetkaan toisiansa sitä ennen kuin täällä kävi, ja eihän siitä ole kovin pitkää aikaa. Ja onhan niitä pidetty silmällä.
—Sinulla on väärä luulo, sanoi emäntä. Se on tapahtunut ennen…
—Ennenkö?!! kiljaisi Malinen ja näytti kuin olisi syttynyt tuleen.
—Ennen, kuukausia ennen, selitti emäntä.
—Kenen kanssa?!
—Renki-Aapelin kanssa, luulen…
Nyt kirosi Malinen niin että kohona keikahti. Hän kirosi uudestaankin ja liikkui lattialla kuin pyörryksissä.
—Nyt minä vasta ymmärrän, mikä tässä on ollunna, terjui hän.
Samassa johtui mieleen toinenkin puoli asiasta.
—Ja semmoista minä käytin oikeiden ihmisten kotona syynillä.
Hän pyörähti niin tulisesti, kuin olisi tärkeä asia unohtunut.
—Missä Anna Liisa?
Emäntä oli miehensä kiivaudesta hätääntyneenä, kyyristynyt sängyn päälle istumaan ja yritti siitä lähteä hakemaan, mutta toinen ennätti ennen. Anna Liisa oli tuvassa, mutta onneksi ei siellä ollut muita.
—Käy kamariin!
Isänsä vihasta mustuneista kasvoista näki Anna Liisa, mikä on tietona. Hän hämmästyi puolitietoiseksi ja käveli kamariin, jonne isän käsi vielä selästä ohjasi. Tätä hetkeä ajatellessa oli hän viikkoja ennen yksinäisyydessä itkenyt ja vapissut. Nyt se oli joutunut.
—Sinä kirottu lapsi! oli ensimmäiset sanat Anna Liisalle, kun hän vapisten asettui nurkkaan seisomaan.—Mitenkä kuulut sinä itsesi käyttäneen? Ja näenhän minä, kun ymmärrän katsoa, vaan eihän tuota toki osaa ajatellakaan tuommoista. Mitenkä? Sano!
Anna Liisa tyrehtyi itkusta.
—Eikö sinulla ole suuta vai…
Silmistä välähti kaksinkertainen viha ja silmäluomet sekä sormet liikkuivat aivan kuin sen, joka pidättelee itseänsä repimästä kappaleiksi edessään seisovata. Anna Liisa sen huomasi ja hänen täytyi saada jotain sanotuksi.
—Armahtakaa, rakas isä.
—Vai olen minä rakas ja vielä isä. Siinä on sitten lapsi, joka tuottaa vanhemmilleen iloa… Lopeta paikalla tuo turskumisesi ja selitä suoraan, mitenkä sitä yhteyttä alettiin ja oltiin. Tokko kuuluu sana? Milloinka se alkoi? Sano suoraan, tai jos valehtelet, niin minä kylvetän, että täysinesi loput tuohon paikalle!
—Kesällä, sanoi Anna Liisa, koettaen painaa itkua kurkkuunsa.
—Vai jo kesällä! No mitenkä te, sen lahjat, saitte puhua ja minä en kertaakaan tavannut teitä, sen vietäviä, yhdessä. Mitenkä?
—Ei me ole puhuttu paljoa.
—Valehtelehan s——a.
—Kirjoitettiin … ehättäytyi Anna Liisa selittämään pelosta.
—Kas sitä minä kuulen! huudahti Malinen. Sen hyvän minä sain siitä, kun opetin ensin semmoisella vaivalla. Niin se oikea lapsi tekee! Lieneekö kukaan tässä maailmassa sen kirotumpaa työtä tehnyt kuin minä siinä tein. Se työ oli kirottua ja olkoon kanssa kirottua! Mutta mikäs ne kirjeet varjeli, ettei niistä joutunut yhtään minun näppiini?
—Ne olivat … puolanpohjallisen näköisiä … torvia.
—No itse kuuden tuhannen vanha p——e niillä on ollut koulumestarina!
Etkö sinä ajatellut, mitä minä sanon semmoisesta?
—En…
—Hm … vai et. No totta niitä on pitänyt olla yhtymäpaikkojakin, ei se ole tullut paljaalla kirjoittamisella. Sano suoraan missä?
Anna Liisa ei ollut kuolemakseen ajatellut, että ne pitää vielä näin peittelemättä kaikki ilmoittaa, ja siksipä oli alkaminen vaikeata.
—Onko ne muistelemisessa, ärjäisi Malinen tulisesti.
—Tuolla hakavesakossa ja…
—Kerro yksi kerrallaan, pysäytti Malinen.—Milloinka siellä hakavesakossa?
—Silloin kun oltiin nuotalla.
—Milloinka sinä olet ollut nuotalla?
—Silloin kesällä, kun te otitte minut tarpomaan.
—Niin, silloinko kerran? Mutta olinhan minä mukana. Etköhän s——a…
—Te laitoitte minut kotiin tulemaan, kun päästiin rantaan.
—No, etkös sinä tullut suoraan kotiin?
—En, kun…
—Etkös sinä tullut suoraan kotiin, vaikka minä hyvinäni laitan muka lepäämään. Ja sinä et mennyt.
Anna Liisan täytyi uudistaa vastaus.
—Vai et sinä helvetin luiru tullut paikalla kotiin, vaan menit sinne maleksimaan. Mistä se toinen, s——a, osasi sinne tulla?
—Sehän se kirjoitti tuohikäpryyn ja neuvoi.
—Ja sinä, sen vietävä, tottelit. Kyllä minä nyt jo muistan. Se helvetin retkale aikoi mennä haravan piipuita katselemaan. Voi, voi, voi, elävä, kuuden tuhannen vanha p——e, jos minä arvasin tuon silloin!!
Malinen ei enää kaivannut uusia esimerkkejä, hän oli jo haljeta kiukusta tämänkin yhden kuultuansa.
Emäntä oli koko ajan istunut huolekkaana kuuntelemassa tätä kohtausta, jonka hän arvasi tulevan tämmöiseksi, ja oli siinä pelossa pitänyt muutamia päiviä tietonsa ilmoittamatta. Kun Anna Liisan selityksen perästä Malinen syttyi raivoon, näytti emännästä välttämättömältä mennä sen korvaan jotain tärkeätä asiata selittämään.
—Elä tule sopattelemaan minulle, oli kuuluva ja vihainen vastaus.—
Siinä taitaisi vahinko tulla, syntyipä tuo milloin hyvänsä.
Sydän ei taitanut kumminkaan olla aivan niin raaka kuin suu, koska vihan purkaus kääntyi toiseen.
—Mikä ne sinultakin silmät pimitti, ettet huomannut, vaikka olet kotona alituistaan?
—Se sama, mikä sinultakin, että kun ei osaa pelätäkään tuommoista, sanoi emäntä.—Kyllähän minäkin nyt jälestäpäin huomaan, että mitä ne kylpemättömyydet ja muut kipeydet olivat, mutta mikä niitä silloin arvasi.
Malisessa heräsi äskeinen muisto, joka pakotti uudestaan kääntymään
Anna Liisaan.
—Mitä sinä siinä vielä ruojastelit, kun läksit sinne syynille. Ilkeääkö niitä kihlojakaan laittaa takaisin, kun on kerran olleet tuommoisen ihmisen käsissä. Anna nyt minun ilmoinen ikäni hävetä sitä, kun tuollaista ihmistä kuljetin kunniallisten ihmisten luona. Luulitko sinä, että tämä häpeä on vähän minulle, kun tahdoit sillä vielä lisätä!
—Voi, enhän minä uskaltanut teille ilmoittaa, minua niin peloitti.
—Kummasti sinua silloin peloitti, vaan eipähän ennen… Ja nyt saat tästä lähtien asua saunassa. Semmoinen ihminen ei tarvitse kamaria… Ja sieltä minä…
Samassa hän meni Anna Liisan kamariin ja kohta kuului rumaus, kun Aapelin kaappi sai kyytinsä ulos. Vihakädellä hän sitä kouristeli ja paiskiloi, ikäänkuin se olisi ollut joku syyllinen ja kuin siihen olisi koskenut.
—Missä ne sen ruojan vaatteet on, nekin minä laitan samaa tietä ja menköön itse perästä jo tänä päivänä, luki hän lakia, kun oli tullut kaappia kyydistä.
Emäntä selitti, että piika-Maija se ne tietää.
—Käske sinä sen kantaa joka riepu tuonne kartanolle, se ei saa jalallaan astua minun huoneisiini.
Anna Liisa oli lähtenyt kamarista ulos.
—Mihin sinä menet? kysyi siltä Malinen kiivaasti.
Itku sotki vastauksen. Äiti, peläten lisäkiivastumista, joutui avuksi.
—Minnekäs sinä käskit menemään?
—Eeeh, s——a, on se nyt nöyrä, murisi hän ja lisäsi kovasti: Ole menemättä sinne saunaan. Mene tupaan ja pysy siellä!
Anna Liisa kääntyi ja meni tupaan. Itse jäi hän kartanolle odottamaan renkien tuloa metsästä. Syytön sattui ajamaan vähää ennen. Se katseli kummastellen kartanolla olevaa kaappia ja vaatekasaa.
—Aja se hevonen tänne, eläkä siinä töllistele! kiljaisi Malinen. Lyö rekeen tuosta kaikki ja odota siksi, kun se toinen, p——e, tulee.
Tämä toinen hyväniminen tuli aivan kohta ja näkyi heti ymmärtävän asian. Selin koetteli pyöritellä hevosta riisuessaan.
—Heitä se hevonen siihen, ärjäisi Malinen. Tuossa on kyyti valmissa. Istu paikalla rekeen ja varo, s——a, ettet astu jalkaasi minun talooni. Paikalla! Kuuletko, sen vietävä!… Kyyditse miten pitkältä hyvänsä, kunhan tänä iltana joudut takaisin. Ala ajaa!
Sanattomina liikkuivat rengit kuin koneet isäntänsä käsissä. Kuskiksi määrätty hotaisi hevosta, josta näin työstä tultua oli matkanteko vastahakoista. Aapeli istuutui reen kantapuolelle, ja vesikarpalot taisivat vierähtää kasvoille, kun reki oli menossa solasta näkymättömiin.
Malinen riisui Aapelilta jääneen hevosen, vei talliin ja pani sille heiniä eteen. Sieltä hän tuli tupaan, mutta lähti kohta pois puhumatta mitään. Mennessään hän katsoa vilkaisi Anna Liisaan, joka silmät punaisina istui karsinanurkassa ja, joutilaisuuden pelossa, sutusteli jotain vaatetta käsissään. Muutaman neljännestunnin kuluttua tuli Malinen tupaan takaisin ja sanoi:
—Itkullako sinä aiot ruveta aikaasi viettämään ja olemaan siinä ihmisillä kometiijana. Mene kamariin, eläkä liiku sieltä.
Anna Liisa siirtyi tuvasta, kulki matkansa niin uunin vierusteita myöten, kuin sinnetänne potkittu koira. Ensimmäinen myrsky oli kärsittynä, nyt oli vain häpeä jälellä. Ilmi tuleminen oli tuonut jonkinmoista helpotusta, mutta toiselta puolen painoivat isän kiroukset kahta katkerammin. Ne olivat kuuluvinaan korvissa melkein aina, ne uudistuivat unissa, niin ettei vavistukset loppuneet. Tämä elämä olisi ehkä tullut liian raskaaksi, jos ei äidin rakkaus olisi ollut sitä tukemassa ja lieventämässä. Usein äiti istui siellä lohduttelemassa, varsinkin kun ei isäntä ollut kotona, ja laittoi ompelutöitä, ettei aika niin pitkältä tuntuisi.
Malinen itse käveli tämän tapahtuman jälkeen niin kulmat kurtussa, kuin jos olisi alituistaan päätä kivistänyt. Hän oli näkevinään ilman katsomatta kaikkien silmistä pilkallista iloa. Niiden puheet kuuluivat siltä kuin ne kiertelisivät salaisesti tuon asian ympärillä, rohkenematta siihen tarttua hänen kuullen. Niistä erottua oli hän varma, että nyt ne siellä nauraen puhuvat siitä ja ovat mielissään. Tuskin Malinen tapasi yhtään ihmistä, jonka ei luullut olevan hyvillään. Eipä hän antanut ensi viikkoina mennä työmiehiäkään tahtomaan, ne ehkä olisivat kysyneet: miksikä laitoitte renkinne pois? Ennen itse ajoi hevosta heinänvedossa ja ainakin sata kertaa päivässä sydämessään kirosi, kun muistui mieleen, miten hän tuolle puhemiehelle oli kehunut tyttärensä viattomuutta ja mitenkä siellä sulhasen kotona oltiin ystävät isännän kanssa, ja nyt se sekin… Voi tuhannen vanha…!
* * * * *
Keväinen ruoho oli nostanut päänsä kuoleutuneista kannoistaan. Lintuset metsissä laulelivat rakastetuillensa keventäen sillä toistensa huolia poikasille pesiä rakentaessa ja ruvetessa hoitamaan noita pieniä, höyhenettömiä raukkoja.
Yksinään sai Anna Liisa kärsiä tuskansa, ei ollut säälivä osallinen sitä kuulemassa. Ne, jotka mailla olivat, ottivat siihen kyllä osaa, mutta sillä lailla kuin otetaan kuullessa suuren pahantekijän huutoa, sen saadessa raippoja. Ei ollut ilosta loistavia silmiä katselemassa vasta maailmaan tullutta pienokaista, kun se jo lepäsi vaatteissa. Ei näkynyt hymyilevää silmäystä sille, joka sen oli synnyttänyt. Ei välähtänyt kenenkään aivoissa toivorikasta ajatusta siitä, jonka silmiin nyt valo ensi kertoja heijastui. Ei se raukka näkynytkään tulleen suurilla vaatimuksilla tähän maailmaan, lieneekö arvannut tilansa, sillä tuskin jaksoi ääntä ottaa ja heikosti huokuikin.
Läsnäolijat alkoivat pelätä sen kuolemata, ja lieneekö toivo tätä heidän luuloansa vahvistanut. Siltään se ei kumminkaan saanut kuolla, se piti toimittaa hätäkasteeseen. Aikuisia miehiä ei sattunut maille muita kuin isäntä, mutta sitä ei uskallettu tahtoa eikä ketään arvokkaampaa ihmistä. Piika-Maijan laittoivat hakemaan lähimökistä vanhaa lois-ukkoa, joka tuolle toimittaisi sen avun, ettei joutuisi kadotukseen. Taivaaseen sen kyllä sallittiin mennä, mutta ei maailmaan tulla. Nimeä etsivät he sille niin yksinkertaista, joka ei olisi kellekään muille kelvannut. Kaunista nimeä ja varsinkaan kahta ei uskallettu panna, sillä he olivat kuulleet jo ennen Malisen pitävän puhetta isättömään lasten kaksista kauniista nimistä. Piika-Maija esitteli sille omaansa, eikä se taitanut heidän mielestään liian kaunis olla, koska he suostuivat, ja olihan siinä sekin, kun Maijan tuli olla yhtenä kumminakin.
Hätäisesti kastaminen ei olisi ollut niinkään tarpeellista, sillä elämä rupesi vaan jatkumaan. Kun syrjäiset hoitajat oli laitettu pois, piti Maija heistä huolta. Maija se taisikin olla ainoa, joka ei Anna Liisan mieltä enää lisää raskauttanut, vaan koetti entisyyttä painaa unohduksiin. Ei Anna Liisan äitikään siitä enää paljoa puhunut, mutta kumminkin näytti alituista surullista mielialaa, jolla osoitti muistavansa, mitä oli tapahtunut.
Malinen itse ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa tuota lasta eikä sen synnyttäjää. Monet viikot oli kulunut, kun hän siitä asiasta otti emännälle vähän pitemmältä puheeksi.
—Johan se näkyy liikkuvan, sanoi hän.—Eikö se ala mennä kirkoteltavaksi.
—Mitä sinä nyt näin paikalla, torui emäntä.
—Sitä minä, että minä en rupea talossani elättämään semmoista kirkottelematonta. Sen pitää mennä. Mene sinä käyttämään.
—Mitenkä se nyt vielä, eihän se ole niin terve, että jaksaisi…
—No on meillä siksi hyvät kärryt, ettei niissä säry, jos ei muuten hyppine.
—Tuokin lapsi näkyy olevan niin huono heittää yksinään.
—Mitä yksinään. Eiköhän tuolle muut vältä hoitamaan. Sepä taitaa hyvä olla.
Emäntä herkesi vastustelemasta. Tuo puhe ei voinut olla koskematta.
Tuntui kuin hänkin olisi rikoksellinen lapsensa kanssa.
Pyhäaamuna varhain he lähtivät ajamaan vanhalla tammalla, jonka harja ei ilmassa leimunnut, eikä kiessin vieterit menon voimasta lennätelleet istujia pilviä kohti. Hiljaista oli heidän matkakulkunsa ja hiljaisia matkustajat. Kaksi vanhaa, jotka veivät kolmatta, nuorempaa syntistä, tekojansa tunnustamaan.
Maija jäi hoitamaan ristitytärtään, tuota näkyvää synnin seurausta. Huolellisesti hän sitä tuuditti ja aina vähän päästä antoi lusikalla maitoa suuhun. Illempana pani hän puita uuniin palamaan, että tulisi oikein raitista lämmintä. Hän oli saanut hoidettavansa nukkumaan, kun toinen piika toi lehmät laitumelta tarhalle. Ne siellä kävellä touhusivat levottomina kaipaillen lypsäjiä. Maijaakin sinne kutsuttiin avuksi.
—Minun pitäisi mennä toveriksi lypsämään. Toisiko isäntä sanan, jos tuo lapsi herää ja rupeaa itkemään.
—Mene vaan, kyllä tuodaan sana ja minä käyn heilauttamassa, jos herää, lupasi tämä.
—No se on aina parempi, kiitteli Maija ja meni.
Malinen oli kamarissa sänkynsä päällä syrjämyksillään. Vähänväliä hän teroitti korviansa kuuntelemaan itkua, mutta ei mitään kuulunut. Uteliaisuus alkoi vähitellen houkutella, että jos olisi nyt yksinään mennä katsomaan, minkä näköinen elävä se on. Jopa sai uteliaisuus lähtemään liikkeelle. Ovesta löyhähti vastaan omituisen kodikas lapsikamarin ilma, joka ei ollut vaivannut näitä liikkuvia sieraimien seiniä lähemmä pariinkymmeneen vuoteen. Uteliaana katseli hän ympäri huonetta ja erittäinkin tuota kätkyessä-olijaa, jolloin aina kulmat rypistyivät ja sieraimet tekivät liikkeitä. Uuni oli hiilillään. Tätäpä paahdetaan, sanoi hän itsekseen. Pöydällä oli kahvikuppi, puolillaan maitoa, ja vähän vajaa tulitikkutoppa. Malinen asettui uudestaan tarkastelemaan tuota luvatta tullutta ja teki siitä havaintoja.
Kylläpä on koko kuikelo, vaan eipähän kuole… Ei se toki kuole … siinä saattaa olla kuikelota jäämättömään päivään, kunhan sitä vaan elättää, ja elättäähän sitä pitää, kuikelota… Eee .. suutaanpahan naputtaa, siihen pitäisi kuikelon nieluun tunkea syömistä… Eee … syömistä toki, hyvää sukua… Eiköhän vaan nouse juonittelemaan, hyväkäs.
Lapsi käänteli heikosti päätänsä kahden puolen ja liikutteli huuliaan. Malinen alkoi saappaan kärellä pukkiloida kehtoa liekkumaan, mutta kun se ei ollut ollenkaan tasaista, käänteli lapsi yhä enemmän päätänsä ja nirahteli äänessä.
Parkumaanpahan rupeaa, kuikelo… Annetaan, annetaan!
Nuo »annetaan» sanat tulivat suusta niin omituisella äänenpainolla, että sitä on mahdotonta selittää. Hän pukkiloi yhä vielä ja kääntyi ottamaan pöydältä maitokuppia. Silmät sattuivat tulitikkutoppiin, jolloin heräsi jokin ajatus ja lyhyen mietinnön perästä päätös. Silmät vilkasivat vielä varovasti oveen ja sitten uuniin. Oikea käsi oli jo sillä aikaa mennyt topin luokse ja nosti siitä tikut tarkasti ylös. Vapista tahtoi käsi, kun se sitten painoi nuo tulikiviset tikunpäät maitokuppiin. Pelko pakotti lioitusaikaa tekemään jotenkin lyhyeksi ja viemään tikut uuniin. Kiiruusti hän ne sinne heitti ja joutui työhönsä. Lapsi ei enää niin paljon nirahdellut, kun tunsi, että ylös kohotetaan. Huulillaan se hamuili jotain, mutta alkoi niitä väännellä vastenmielisesti, kun kova kupin laita huuliin vastasi.
—Vieläpä tämä kuikelo on niipukas, kähisi ruokkija ja kaatoi vaan suuhun.
Lapsi oli aivan läkähtyä ja pulautteli liikaa pois, mutta syöttäjä kaatoi uutta, kupin tyhjäksi, niin että sitä meni rinnoille enin osa. Samassa vavahutti Malista uunista näkyvä sininen tuli, kun maidossa kastuneiden tikkujen päät syttyivät palamaan. Hän näytti vähän hätäytyvän, heitti lapsen käsistään ja otti taskustaan tikkuja, jotka asetti pöydällä olevaan tyhjennettyyn toppiin. Tikkujen tuli hälveni, eikä sitten enää tulijat niin peloittaneet, kuin äsken.
Tyttöraukka itkeä rillitti sortuneella äänellä. Malinen tarttui nyt kahdella kädellä liekuttamaan. Kielen päällä kytteli koko lauma kirouksia, mutta niiden purkautumista pidätteli toinen kangerrus, joka oli muistunut säikähtäessä tuota tulitikkujen päistä lähtenyttä valoa. Tuo heikko itku alkoi kuulua kostonhuudolta, jota ei jaksanut kuunnella. Hän lähti kiireesti Maijaa hakemaan.
—Ei se kuin huutaa, vaikka minä annoin maitoakin. Tule sinä ja tuo lämmintä maitoa sen suuhun, toimitti Malinen puoleksi hätäillen, puoleksi kiukuten.
Maija juoksi kiulu kädessä pihaan.
—Anna sille lämmintä maitoa, tuli hän vielä kamarin ovelta neuvomaan.
—Kunhan tuosta asettuu itkemästä, sanoi Maija vähän kiukuten, kun näki että entisestäänkin ovat vaatteet maidon vallassa.
Yksinäänkin Maija vielä murisi, että ne miehet eivät paljoa ymmärrä, kaataa hulittavat vaan lapsen suuhun, aivan kuin se olisi hongan ontto. Äskeinen hoitaja oli jotenkin rauhaton, kunnes kuuli, että tyttö on asettunut ja ruvennut nukkumaan.
Myöhemmä entisistä määristä meni kirkkomiesten takaisintulo hitaalla hevosella. Anna Liisan silmät näyttivät, että oma määränsä oli tullut itkua tämänkin päivän osalle. Häpeänsekaista hyvää mieltä vaikutti se Maijalta saatu tieto, että isä on sillaikana hänen lastaan hoitanut. Vähäinen toivon säde kirkasti sitä ajatusta, että jospa se isäkin siitä muuttuu ja antaa anteeksi.
Ei kulunut viikkoa tästä tapahtumasta, kun tuon lapsen elon aika loppui. Hän jätti tämän maailman, eikä tietänyt, kuinka paljon tuo lyhyt kyläilyaika tuli asianomaisille kustantamaan. Sentähden ei ero synnyttänyt suurta surua, ja jos lähin omainen jotain sellaista tunsi, ei hänkään uskaltanut sitä ilmaista muille. Kirstu toimitettiin heti, ja Malinen laittoi mökkiläisen talon oriilla saattamaan ruumista hautaan. Arkipäivänä kävi se sen yksinään toimittamassa, maksoi paikan yhteiseen hautausmaahan ja kantoi kainalossaan kärrystä suoraan tuonne yhteiseen unhotuksen kuoppaan. Ei mitään muistomerkkiä tullut haudan päälle, eikä edes paikkaakaan pantu mieleen, tuskin sitä tuokaan viemämies kohta muisti.
Malinen näytti käyneen lapsen kuoltua tyynemmäksi ja vähän niinkuin alakuloiseksi. Hän taisteli näkymättömän kanssa, joka tahtoi tiliin tuosta lapsen ruokkimisesta. Alussa ajoi Malinen tuon tilimiehen luotaan sillä perustuksella, että aikaa on kulunut liian pitkältä, tämä perimys kuuluu sille, jolle se on kuuluva. Mutta se tuli kohta takaisin ja alkoi vaatia todisteita, onko aika pitkä vai ei. Taas sai se kyytiä, mutta mitäs siitä, eihän näkymätön pelkää takaisin tullessaan. Malinen jo suuttui ja lupasi laittaa todistuksia. Hän ajatteli lioittaa tulitikkuja maidossa ja maistaa, onko se niin vaarallista, mutta se jäi tekemättä, kun ei muistanut lioitusajan pituutta ja muutenkin tuo oli vähän niin…
Tälle alakuloiselle mielelleen sai Malinen virkistystä siitä, kun emäntä sattui esittelemään, että annettaisiin Anna Liisan mennä sille, jolle on kerran… Se oli sama kuin pistää tuli tappuroihin. Ei vaikka keränä maailma pyörisi, ei sittenkään…
Siihen päättyi tilinkin tutkinto.
V.
Seppälän Aatu oli ostanut itselleen toisesta kylästä Ahoniemi nimisen talon ja luvannut siitä lopumma kymmenen tuhatta markkaa. Se jäi melkein kaikki velaksi, kun kotoa saatu perintösumma oli enempää kuin puolta pienempi ja siitäkin täytyi heittää kapineiden laittoon ja niiden tarpeiden varaksi, joita luonnollisesti tulee isännälle, joka on vielä emäntää vailla. Tätä Aatun maan-ostoa katsoi moni liian uskaliaaksi yritykseksi, mutta itse hän siinä näki monta houkuttelevaa etua. Ensinnäkin jo se tuntui miehuulliselta, että sai muuttaa omaan taloonsa toiseen kylään, jossa löytää uusia tuttavia noiden entisten sijaan, jotka jäivät mitättömän näköisinä vanhoille poroillensa käänteleimään. Eikä tämä talo ollutkaan ikävällä paikalla. Maantie kulki vieritse, ja naapureja kahden puolen, jopa niinkin arvokkaita, kuin kestikievari ja kylän kauppamies. Näitä lähinaapurejaan kutsui Aatu juomaan tuliaiskupit, ja mielellään ne tulivatkin. Näiltä naapureilta tiedusteli uusi haltija tarkemmin etupaikkoja sekä kyseli neuvoa, mitä tässä ensiksi rupeisi teettämään ja laittamaan.
—Istuimia on vähän, niitä saatte tilata minun kauttani, ne summissa teettäen tulee huokeiksi, ehdotteli kauppias paikalla, kun näki miten toiset saivat seisoallaan pöjästellä, vaikka kyllä hän itse oli istuimen ottanut.
—No, antaapa heitä sitten tulla pari tusinaa, sanoi Aatu rennosti.
—Ja minulla on toinen esitys, sanoi kievarin isäntä.—Emäntä taloon, tai talo tuleen.
Toiset vastustelivat, että ei nyt aivan niinkään, mutta toiset sanoivat sen olevan paikallaan, mitä kievari sanoi. Tämän viimeisen esityksen herättäjä oli saanut jo vähän hattuunsa, ja kun kuuli, että hänen esitystään kannatetaan, otti hän itse tuon asian käsiinsä ja tolkutti kymmeniä kertoja aivan samaa, aivan kuin se olisi ollut maailman viisain esitys ja hän itse viisain mies.
Näissä tuliaisissa oli ollut tuokin Aatun entinen puhemies. Sen kielsi Aatu yöksi kotiinsa ja alkoi esitellä uusia koetuksia. Se kuunteli asiata ja sanoi viimein:
—Vai niin, että vanhaa latua koetetaan uudestaan hiihtää. Et sinä muistele entisiä etkä työlästy.
—Ei tässä auta työlästyminen, sanoi Aatu.
—Entäs jos tapahtuisi sama pyöräys perillä kuin viimeinkin.
—Eih, sanoi Aatu raakamaisella ilolla.—Ne ovat nyt kuin siiville lyötyjä ja kiittävät kauppojaan, jos saavat tämänlaisia.
—Elä noin sano, kielteli puhemies.
—Hyväpä on sanoa, pöyhkeili Aatu.—On se korea nyt jo siksi mennyt alaspäin, ettei kannata ylpeillä.
—En minä sitä tarkoittanut, vaan että jos sinulla on todella rakkautta sitä kohtaan, niin elä panettele, mutta jos ei ole, niin ollaan menemättä.
Tämä puhemiehen vakava neuvo sai Aatun vähän hämille ja hän silmillään syrjään päin vilkkuen selitti:
—On minulla rakkautta, on, en minä sillä sano.
—Itsepähän tietänet, sanoi puhemies.—En minä ole mikään vannottaja, mutta se pitäisi aina muistaa, ettei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi.
—En minä nyt enää pyrikään heille vävyksi, se on aivan rakkautta kaikki, vakuutteli Aatu, tekeytyen iloiseksi.
—No, jos se lienee totta, niin saatan minä olla mukana, kävi miten kävi.
Päätös oli valmiina. Ja kun Aatu oli ostellut lisää eläimiä sekä muita tarpeellisimpia tavaroita, lähtivät he matkalle. Heidän tiensä vei taas Malilaan.
Kovasti pullisteli Malisen sisimmäisiä ruumiin osia, kun hän näki nämä entiset tuttavansa. Ei kumminkaan sattunut kiireellistä lankain ostoa. Hän koetteli taipua siihen, mitä oli edessä, aivan niinkuin metsästäjä ampumaan harakoita paremman puutteessa. Kävipä pistämässä vieraille kättä, mutta niin ilmeisen tylysti, ettei katsonutkaan, sattuuko käsi käteen vai ei. Sattui se kumminkin, ja kysäistyään »mitä kuuluu» meni vastakysymyksiä odottamatta kamariinsa.
Noloina jäivät vieraat istumaan tuvan penkille.
Sulhanen siinä töpeksi pahantuulen sylkiä ja kopisteli poroja piipustaan. Toinen oli kärsivällisempi ja lohdutteli hiljaa.
—Elä hätäile. Antaa asiain hautua, eikä olla tietävinäänkään.
Tuonne jos tännekin ennättivät he ajatella siinä istuessaan, ennenkuin saivat kutsun kamariin. Isäntä siellä joi kahvia yhtenä, mutta osoitti syrjäsilmäisillä katseilla ja nenäpielten liikkeillä tietävänsä, ketä vieraita he ovat ja mitä heistä ajatellaan. Puhemies alkoi rupatella maailman asioista ja oli hyvin tyytyväinen, kunhan talon mies edes kuunteli. Hyvin varovasti hän otti viimein puheeksi Aatun talon-oston, johon tämä itsekin saattoi aina yhtyä, kun oli tarvis tarkempia tietoja. Sen verran Malinen otti osaa tähän puheeseen, että moitti maan olevan huonossa kunnossa, joka jo oli vierasten mielestä iso asia.
—Onhan se ollut huonoilla haltijoilla, myönnytti puhemies.—Mutta kyllä Ahoniemi on hyvä paikka, kun sen laittaa kuntoon. Se siinä on suurin haitta, ettei ole vielä kaikkia, mitä talossa tarvitaan. Yksinäisen miehen talonpito se on puolta vailla. Eikös ole?
Kysymys oli tarkoitettu Maliselle, mutta tämä käänsi vaan päätänsä.
—Se on suuri puute, pitkitti puhuja.—Ja jos isäntä ei ottaisi pahastuakseen, olisi minun ilmoitettava, että me ollaan sitä varten liikkeessä, että jospa tuo haitta saataisiin poistetuksi. Eli kiertelemättä puhuen, tämä Aatu tahtoi minua aluksi ilmoittamaan teille, että hän pyytäisi tytärtänne itselleen. Semmoinen asia.
—Niinpä kuuluu olevan, sanoi Malinen ja oikaisihen suoremmaksi.—
Pitäisikö siihen minun jotain sanoa.
—Sitä tässä toivottaisiin.
—No, minä sanon. Asia on semmoinen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Minä olen tehnyt, mitä olen osannut, ja yhtä hyvin on sillä lailla käynyt. Tästä puoleen en välitä mitään. Olkoon oma tahto. Muuta minä en siihen osaa.
Niillä puheilla hän erosi ja meni heinään.
Vieraille jäi isännätön talo. Heillä oli nyt mielestään jonkinmoista lupaa ja alkoivat rehellisesti ilmoitella Anna Liisalle asiataan, mutta sepä ei ollut niinkään hätäinen. Suoraan tunnusti se huonoutensa ja neuvoi paikalla menemään pois.
—Joka minut ottaisi, selitti Anna Liisa, saattaisi se kaiken ikänsä kantaa katkerata mieltä, että on tällaisen ottanut, ja sen vuoksi on parasta etsiä sellainen, jolla on entinen elämä puhdas.
—No, minä en kanna katkerata mieltä, vakuutti Aatu.
—Ei pitäisi mennä lupaamaan, sanoi Anna Liisa.—Ne lupaukset pian unohtuu.
—Sano sitten, jos unohtuu, mutta se on totta, että minä en muistele, mikä kerran on mennyt, sanoi Aatu yhäkin.
—Lopetetaan lyhyeen, eläkä puhu enää minulle.
—Jako et huoli kihloja?
—En.
—Ota ilman suotta.
—En suottakaan.
—No ota nyt ja anna sitten pois, jos ei mieli rupea muuttumaan.
—En ota, eikä niiden arvo ylene minun muassani olemalla, menevät vaan, etteivät kelpaa sitten kellekään.
—Ei tarjotakaan muille, keksi sulhanen keinon.
—Elä kiusaa tyhjän tautta minua enää, sanoi Anna Liisa.
Nämä esteet ja huonouden valitukset olivat vain sulhaselle yllytyksenä yhä enempiin lupauksiin. Yksinään kun ei saanut sen enempää aikaan, täytyi noutaa puhemies avuksi. Tämä puhui pitkältä siitä, että eihän yksi erehdys vie ihmistä niin pilalle, ettei vasta maailmassa saattaisi olla niinkuin muutkin. Anna Liisa alkoi vähän suostua, mutta sillä välipuheella, että kihlat täytyy kelvata takaisin, milloin hän tarjoo. Puhemies meni siitä takaukseen, ja isännän heinästätuloille oli Anna Liisa laillaan kihloissa. Tieto siitä teki Maliseen samanlaisen vaikutuksen, kuin kirpun puraisu, joka on ensin työlästyttävästi juoksennellut pohjetta pitkin.
Sulhasten mentyä ei kuulunut asiasta mitään puhetta. Malinen itse kantoi tyytymätöntä naamaa ja näytti ajattelevan. Häntä ei ollut hyvä mennä häiritsemään. Emäntä ja Anna Liisa odottivat purkausta. Monta viikkoa se kesti hautua, kuin pahantapainen tervauuni, ja olisiko vieläkään valmistunut, jos ei sattunut ilmestymään vanhaa hapatusta avuksi. Emäntä sen sai taas kuulla ensiksi.
—Se h——n retkale, se Aapeli, kuuluu nyt asettuneen tälle kylälle olemaan.
—Vai tänne se on asettunut.
Emäntä näki miehensä kasvoista, että vielä sitä sanomista on, näytti vaan pitävän ajatella, sanoisiko vai eikö sanoisi. Asia pakotti.
—Vieläkö sillä Anna Liisalla on ne Ahoniemeläisen kihlat?
—Eikö ne vielä liene, vaikka onhan se taitanut laitella sanoja, että kävisi hakemassa pois.
—Mitä p——a se on niistä ensin ottanut?
—Sitähän minäkin sanoin, vaan kun ne olivat heittäneet puoliväkisin.
—Niinpä menköön sitten, kun on ottanut ja menköön heti, kivahti
Malinen tulisesti.
—Ei tuota toki pakoteta, raukkaa, houkutteli emäntä.—Annetaan olla kotona, jos ei itsemieleistään tule.
—Niin, niin, annetaan olla kotona ja itsensä valita, syttyi Malinen.— Jo tuo nähtiin, mitenkä se valitsee. Eikö tuo liene vaanimassa se entinen s——a, mitäs muuta varten se on tänne tullut. Hyvä siitä taas tulee, kunhan annetaan valita mieleistään.
Hänen äänensä vapisi vihasta ja silmien katse pyöri ympäri huonetta.
—Ajattelehan nyt oikein, eläkä noin tuomitse, rauhoitteli emäntä.—Elä toki luule, että Anna Liisa uudestaan tekisi saman rikoksen. Onhan se siksi paljon jo tätäkin surrut ja huolinut.
—Sinäkö siitä menet takaukseen? Uskallatko mennä takuuseen? Sanopa, uskallatko?
—Voi kun sinä tuolla tavalla, vaikeroi emäntä.
—Siinäpä nyt on, etpä uskalla. Sillä väellään tynnörin kirppuja paimentaa, kuin yhden tytön. Menköön vaan mitä pikemmin sinne Ahoniemeen, jos se ottaa.
—Aivanko todella sinä sallit Aatulle mennä, vaikka olet sitä tähän asti vihannut.
—Sano sinä, ketä tässä vielä osaa rakastaa. Niistä näkyy saavan saman palkan kumpaisestakin, rakasti tai vihasi. Sen minä olen vaan päättänyt, että toista kertaa ei saa kuulua minun kartanossani isättömän lapsen itkua. Varokoon sitä ja menköön mihin on aikomus ollut.
—Tuleneeko tuosta taloa, huomautti emäntä.
—Auttaa heitä minkä jaksaa. Toista kertaa en paimenna, ja se päätös pitää. Saat sanoa, että valmistautuu sinne jo tämän talven aikana menemään.
Äänettömyys oli emännän lupaus, ja hän poistui surumielisenä toisiin huoneisiin. Anna Liisa oli kuullut isänsä kiivaan puheen ja käynyt sitä oven takana kuuntelemassa. Emäntä oli sitä arvannut ja nyt yhteen tultua kysyi:
—Sinäkö siellä kävit oven takana?
—Seisoin minä siinä vähän.
—Kuulitko mitään?
—Kuulin…
Hän katsoi lattiaan, vesikeitteet kierrellen silmiä. Vähän aikaa oli äänettömyyttä. Äiti viimein virkkoi:
—Se on tullut niin epäluuloiseksi, vaan kyllä se siitä ehkä muuttuu, kunhan käyttäydyt nuhteettomasti.
Vesikeitteet olivat valmistuneet. Kyyneleitä esiliinaan pusertaen hän sanoi:
—Onhan sillä isällä syytä luullakin.
Tämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä, ettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä isän tahtoon taipumisessa.
* * * * *
Aatu tuli jo siihen luuloon, ettei hän sittenkään saanut Anna Liisaa, vaikka oli niin uskonut. Kun myöntymys nyt viimeinkin tuli, oli se vähän käsittämätöntä Aatulle, ja hän tahtoi että asia päätettäisiin kiireellä. Malinen sanoi sallivansa, vaikka menisi vielä kiireemmin, ja silloin alkoikin asiat joutua. Kuulutuksen ja häiden väliä ei ollut päälle kuukauden. Tällainen kiire ei ole talonpoikaisten kesken tavallista, ja jos niin tapahtui, alettiin asialle hakea muita syitä. Kylän ämmät, joille oli tehty ilmeinen vääryys lyhentämällä kielen pieksuaikaa näin lyhyeksi, koettivat nyt korvata sitä ja tekivät varmoja päätöksiä, että Anna Liisan täytyi pukkautua miehelään näin kiireesti. Kummako se, kun on jo ennenkin! Mutta tällä kertaa ämmät erehtyivät.
Aatu piti häät rikasten tavalla ja vieraat osoittivat ystävällisyyttään kokoontumalla kaikilta kutsuntahaaroilta. Malinen ei kotonaan laittanut lähtiäisiä sanottavasti. Hän epäili, että jos sinne vieraita kutsuisi, muistuisi niiden mieleen yhtä ja toista Anna Liisasta. Arkana hän täälläkin vävynsä kotona katseli vierasten kasvoja pitojen alkupuolella, mutta vakaantui vähitellen siinä ajatuksessa, ettei ne sitä muistele. Paino hänen mieleltään keveni, niin että saattoi toisten isäntäin kanssa maistella ja rupatellakin. Mielihyvällä hän katseli, kun vieraat juhlallisesti nostivat hänen tyttärensä emännäksi. Ei mitään erotusta siitä kunniasta, mikä tavallisesti muillekin annetaan. Vieläpä koetti kylän kauppamies pitää puhettakin, aivan kuin ylhäisten häissä, mutta pahaksi onneksi rupesi siihen puuhaan niin kovin myöhään, että kieli ja sääret olivat ennättäneet pehmitä liiaksi. Puoli kymmentä kertaa hän lykkäsi kieleltään »arvoisat» sanan päätä ulos, mutta se palautui aina puolitiestä takaisin. Puheenpito loppui siihen ja puhuja painui penkille.
Häiden vietto oli Anna Liisan mieltä paljon virkistänyt. Niiden loputtua seurasi tavalliset taloustyöt, joissa alkavalle on paljon ajattelemista. Kotona sai olla äidin varassa, nyt pitäisi antaa neuvoja toisillekin. Monesti meni »käsi päähän», kuten sanotaan, kun puuttui vielä niin paljon talossa tarvittavia kapineita. Milloin huusivat joukot mitäkin puutetta. Ei ollut ammetta, missä vettä säilyttää lehmille, ei ämpäriä, millä veisi eteen. Jos oli liinoja, ei ollut millä niitä puhdisti, jos oli lihoja, niin ei ollut mihin niitä suolasi. Jos tarvitsi luoda lantaa tai heiniä, niin ei ollut työaseita kuin suku kutakin ja nekin varsia vailla. Aatu itse ei voinut auttaa pienimmästäkään puutteesta. Hän, lyhyesti sanoen, oli niin jälellä tekotaidossa, ettei osannut kuin hätänäpin puun poikki leikata ja huonosti halkaista. Se ominaisuus hänellä kumminkin oli, että saatuaan jonkun puutteen päähänsä teetti muilla, eikä tahtonut osata helpottaakaan. Jos haettiin mies tekemään ämpäriä ja loukkuja, niin niitä piti tehdä niin suunnattomasti, kuin jos koko talo olisi ollut täytettävä ämpäreillä ja loukuilla. Sama oli rautakalujen laita, ja niistä ei tahtonut työ loppua, kun niitä ei täysijärkiset ruvenneet liikuttelemaan pienentämättä. Jos Anna Liisa tai tekijät panivat vastaan tätä teettötapaa, sanoi siihen Aatu, että antaa vaan tulla kestäviä ja niin etteivät lopu huomenna. Tällä tavalla tuli olemaan alituiset »mestarit», joille meni palkoiksi paljon rahaa, mutta aina sitä oli.
Aika-ajoin kävi Malinen vävynsä kotona kylässä ja tarkasteli työaloja, mitä täällä puuhataan. Harvoin hän pääsi tyytymättömälle mielelle, sillä vävypojan rysäyttelemällä teettämät työt näyttivät edistyksen askeleilta. Aatulla näet oli kaikilla aloilla samat ohjelmat. Peltoa kun rupesi teettämään, niin sitä tuli tynnörien aloja, olkoonpa makua panna jos tahansa. Ojat olivat siihen aikaan muillekin tuntemattomia.
Malinen jo mielessään kehasteli, ettei hänen tyttärensä ole joutunut niinkään huonoon naimiseen, kuin ovat mahtaneet luulla joutuvan tuon rikoksen takia. Talo näkyy rupeavan kohenemaan ja autetaan miestä, jos näyttää tarvitsevan; on tuskan vara. Sen saavat nähdä, että hänen tyttärensä seisoo vielä samalla rapulla, jolla muutkin kunnialliset ihmiset.
—Teetähän työtä ja pidä talo hyvässä kunnossa, niin ehkäpä tässä mennään, sanoi hän jo kerran Aatulle hyvällä tuulella ollessa.
Hän oli innoissaan, kuin purjehtija, joka on aluksensa saanut erilleen rantakivien suututtavista solista ja nyt purjeita levitellen antaa käskyjä toverilleen, että anna mennä, niin jäävät kaiketi vastukset jälelle.
Malisen kehoitettava ymmärsi kehoituksen omalla tavallaan ja levitti purjeensa joka kulmalle, huolimatta siitä, että tätä tapaa sanotaankin vaaralliseksi. Hän otti velkaa jokaiselta rahamieheltä.
—Antaa tämän asian olla huutelematta, selitti hän jokaiselle erikseen. Siitä mahtaisi vaan appiukko ruveta luulemaan liikoja, eikä näitä niin paljoa ole, niin että kyllä ne tukkeutuvat, jos ei nyt aivan niin heti sattuisi, mutta kumminkin.
Jokainen arvasi, missä tämä velan tukon toivo oli, ja kun tiesivät, ettei sieltä aivan tyhjää tarvitse toivoakaan, seurasivat Aatun neuvoa ja olivat saaliistaan hiljaa. Vieraatmiehet ne olivat pahempiakin puhumaan, mutta Aatupa opetteli itse kirjoittaa töröstelemään nimensä ja laittoi nimimerkkipainimen, jolla vahvisti asian todellisuuden, ja silloinpa ei vierastenmiesten ilmoittelemisesta ollut pelkoa. Tämän hän huomasi varsin soveliaaksi tavaksi tuossakin, kun tuli vuosien päästä antaa pienempiä kirjoja koroista. Se oli niin helppo ja sukkela keino. Sai huoletta käyttää talon tulot muihin tarpeisiin. Kerkiäähän ne velat maksaa sitten, kun appiukko kuolee.
Aatu oli ollut kaiken ikänsä taipuvainen ryyppypuuhiin, mutta nyt isäntänä ollessaan koetti sitä salata, varsinkin kotijoukolta. Hyvin salaa se sitä juontiaan harjoitti, niin ettei Anna Liisakaan siitä isosti tietänyt ensimmäisinä vuosinaan. Ajan ollen hän jo tuli pölinässä kotiinsakin ja asettui äänetönnä istua tollottamaan penkille. Jos Anna Liisa tutkaeli mitä hyvänsä, niin ei halaistua sanaa tullut vastaukseksi. Sai siinä Aatu kuulla kysymyksiä kaikenlaisia, semmoisia kuin kielen pudottamisesta ja muista, joissa vaimoväki on varsin taitava. Kun kysymykset ajan ollen tulivat pisteliäämmiksi, sai kyselijä nähdä, että on sillä korvat ja vähän muitakin jäseniä, koska pääsi uudestaan taipaleelle, ja jos meni käsivoimalla estämään, niin sai käsivoimalla eron.
Näiden sattumain perästä alkoi Anna Liisalta löytyä enempikin, sillä hän oli jo vuosia ollut irti toisten pakottavan vallan alta. Oma arvo oli noussut, vaikka sen kasvua elämän keväiset raesateet olivatkin nyyristyttäneet. Tuo mies, johon hän oli yhdistettynä, ei ollut koskaan miellyttänyt, ja nyt se sen lisäksi näytti halvalta juopottelijapöllöltä, jolle saattoi sanoa kaunistelemattomia sanoja.
—Jos vaan sinä, tollake, et pysy kotona ja herkeä kulkemasta juomassa, niin katso!
—Mene siitä pois, sanoi tollake,—kun kuuli niin tivakoita ääniä.
—Kyllä minä menen ja ilmoitan sinun juontisi isälle, niin se sinut opettaa, uhkaili Anna Liisa.
—Sano vaan, sano, sano, juokse paikalla sanomaan, turisi juopunut ja mennä toikkaroi pakosalle, useimmin kylään tai toisiin huoneisiin.
Aatu oli jo tullut näkemään, ettei hänen juontinsa enää ole salassa, ja saattoi antaa mennä useita päiviä juomatiellä. Anna Liisa laittoi kasakoita noutamaan kotiin, mutta eihän sinne moni tahtonut lähteä, sillä haettava niille juonitteli ja tuli siitä juonta haettajallekin. Kun asia näin yhä paheni, rupesi Anna Liisa todella ajattelemaan, että hän sanoo isälleen tuosta Aatun alituisesta juonnista. Muut sille eivät oikein ilmoita, eikä se niitä uskokaan. Mutta kun päätti lähteä ilmoittamaan, muistui samassa mieleen ilmoituksen seuraukset ja miten katkerat sanat se sama oli lausunut, jolta nyt oli apua haettava. Nuo kiroukset uudistuisivat, ja ne mahtaisivat tulla miehisten miesten välillä kauheiksi. Ei taida tulla hyvää siitäkään. Elämä vaan muuttuisi kahta pahemmaksi, ja hän itse tulisi miehensä vihoihin. Parempi taitaisi olla, ettei isä pääsisi tietoon, jospa sen ehkä saisi muuten.
Anna Liisa turvautui toiseen hakijaan, omaan Ristel poikaansa, joka oli jo lopumma kymmenvuotinen. Hän toivoi että jos Aatua rupeisi hävettämään, kun oma lapsi näkee noilla retkillä tuollaisena, ja jospa siitä taipuisi paremmin olemaan kotona. Mielellään saikin poika isänsä ensimmältä tulemaan kotiin, mutta ei sekään keino pitkältä vetänyt.
—Mikä sinä olet minun alituinen perästä-ajattajani joka askeleella, alkoi se iltasillakin jurrittaa ja äkäytyi yökaudeksi istumaan.—Enkö minä saa kylässä olla en yhtään. Istuinhan minä sielläkin Malilan tuvan penkillä, vaan olisin minä siitä lähtenyt, kun olisin aikani istunut. Kyllä niitä lapsen tehneitä akkoja olisi löytynyt jos mistä.
—Rupea nyt hyvä Aatu nukkumaan, houkutteli Anna Liisa. Sinähän lupasit olla muistelematta minun entisiä vikojani, ja nyt kuitenkin olet viime aikoina ruvennut niistä päissäsi puhumaan. Etkö sinä mene omaantuntoosi ja ajattele, mille jälelle tässä joudutaan, jos juontia yhä jatkat? Etkö muista mitenkä monasti lupasit olla juomatta ja muistelematta minun rikoksiani?
Se oli melkein sama, jos olisi puhunut puulle, ei se kuunnellut, laski vain omaa junnataan.
—Ensi kerralla mentiin minua halpaa pakoon, silloin oli vielä renki parempi. Toisella kertaa minä näinikään istuin, ei mentynä pakoon, vaikka olisihan sitä silloin päässyt lapsen itkulta, kuolluthan se oli. Minä istuin näinikään kuin nyt tässä. Minä olin parempi, kun kutsuttiin viimein kamariin. Nyt olen taas halpa ja huono, no minä istun niinkuin halpa ja huono, näinikään kuin siellä silloin, kun olin huono. Saanenko tässä istua, ei minun kylässä annettuna istua. En minä tässä paljon tilaa ota, annettaneenko minun tässä olla. Kuinka kauan tässä annetaan istua, annetaanko niin kauan, kuin silloin, kun ei enää mentynä pakoon?
Anna Liisa houkutteli niin paljon kuin osasi ja itkikin, mutta siitä ei tullut mitään apua. Se kun oli kerran saanut päähänsä tuon istumisen ja siitä juonittelemisen, niin sitä kesti tuntimääriksi, siksi että siihen aloilleen nukkui.