VI.
Sattumaltako vai tarkoituksessa lienee Malinen tähän aikaan ajanut vävynsä kotona useammin kuin ennen. Hän oli siksi päässyt tietoon tuosta alituisesta juonnista ja taisi olla vähän vihiä veloistakin. Aatu tätä vierasta alkoi pelätä ja luikki metsään tai jonnekin työpaikkaan pakoon, jos vaan oli tilaisuus paeta.
—Kuuluuko tämän talon mies, hyväkäs, ratkenneen juomaan? sanoi Malinen jo kerran suoraan Anna Liisalle.
—Ei tuo ole tainnut hyvin usein olla humalassa, sanoi Anna Liisa.
—Sinä taidat salata sen juontia.
—En minä tahdo salata, ei se niin iloista ole. Monesti kai olen houkutellut heittämään pois, ja jospa se siitä herkeääkin.
—Houkuttelemallapahan se sen heittänee, murisi Malinen ja käveli ähkäen.—Mahtaa olla siitäkin lisähuolta. Tokko se on enää kotona ollenkaan, ei häntä tapaa, vaikka kävisi joka päivä. Missä se on nytkin?
—Jos lienee mennyt metsään paikkoja katselemaan. Odottakaahan, tullee tuo tuolta, houkutteli Anna Liisa.
—Saisi tuota odottaa ja vähän puhutella, vaan en minä tällä kertaa jouda. Äitisi on ollut kipeänä toista päivää ja se siellä odottaa. Kuului ikävöivän sinua, että tulisit lapsinesi käymään katsomassa nyt minun muassani.
—Aivanko se on jo sängyn päällä sairaana? kysyi Anna Liisa kiireesti.
—Vielä tuo kävi omin jalkoinsa ulkona, vaan ei se näy enää voimakas olevan.
—Kun tulisi se Aatu kotiin, jos sekin lähtisi, esitteli Anna Liisa.
—Olkoon kotimiehenä, sanoi Malinen.—Laittaa sitten hakemaan, jos äitisi yhä huononee.
Anna Liisa alkoi laitella lastensa päälle vaatteita ja neuvoi palvelustytöille töitä. Aatua ei näkynyt, eikä Malinen ruvennut pitkältä odottamaan. Kaikki neljä lasta käski Malinen panna mukaan. Vanhin poika pyrki hevosta ohjastamaan ukkovaarinsa edestä, mutta tämä ei antanut, neuvoi vain olemaan peitteissä ja itse istui kuskin paikalle. Näytti kuin hänen synkkä mielensä jäisi välistä unohduksiin tätä kuormaa ohjatessa. Usein hän kääntyi naurusuin selittämään pienimpäin lasten yksinkertaisia kysymyksiä. Anna Liisan ajatukset liikkuivat äänettöminä nykyisen ja entisen ajan väliä.
Mitähän jos äiti kuolee, juohtui usein mieleen. Mikä siitä isän elämästä sitten tulee! Tuossa se istuu, entistään pienemmäksi kutistuneena, ja tukka kohta aivan valkea. Sanotaan huolestakin valkenevan. Kuinkahan paljon lienee valjennut minun takiani… Tokkohan lienee Aatu vielä kotona … mitähän siitäkin tullee. Ei se ajattele noita lapsiakaan, saaneeko heidät ihmisiksi kasvatetuksi… Mitähän isä tuossa ajatellee, kun on istunut pitkän aikaa äänetönnä… Se on jo seitsemälläkymmenellä ja kukapa tietää, jos kaikki tämä joukkokunta joutuu hänen varaansa. Mikäpäs siitä muu tullee, jos Aatu menee tuonaan, ettei korjaa tapojaan. Silloin sitä taas ollaan kotona takaisin, vaikka ensin pois laittoi. Niin, olihan siihen minunkin syytäni, kun… Voi hyvä Jumala, mitä se luuli, että minä toisen kerran … voi, en toki, kun kerran tulin älyyni ja näin…
Malinen käännähti vähän istuinlaudalla, jolloin Anna Liisa pysäytti ajatuksiaan. Hänessä syntyi taikamainen luulo, että ne voivat kuulua kajastuksena isälle, tai ehkä näkyy hänen kasvoistaan, jos se kääntyy tänne päin. Täytyi haihdutella, ettei niitä enää tulisi mieleen, ja kun Malinen sattui kääntymään, pelkäsi hän kuulevansa jotain samoista asioista. Sanottava sattui kumminkin olemaan sairaasta, josta he sitten puhelivat pitemmältä, ja niin hälvenivät nuo ikävimmät ajatukset ja luulot.
* * * * *
Laihana, taudin puna kasvoissa, lepäsi tuo rakastettava ja hiljaisen ahkera Malilan emäntä. Anna Liisa heti nähtyään huolestui tuosta oudosta kasvojen punasta ja kyyristyi sängyn viereen itkemään. Sairas lohdutteli paranemistoiveilla, mutta tuli sekaan lausuneeksi sanoja, jotka panivat ajattelemaan aivan toista. Jokainen päivä alkoikin todistaa asian kääntyvän kuoleman eduksi. Paljon näkyi sairas kärsivän sisällistä tuskaa, vaikka vältti huutaa sitä julki, jottei saattaisi itkeviä enemmän suremaan. Lapsetkin siinä usein kihertelivät mummonsa sairasvuoteen ympärillä ja pillahtivat aina tuskan aikana itkemään. Pienimmätkin sen vaistomaisesti huomasivat, kun näkivät äitinsä silmistä raplattavan alas suuria karpaloita.
Malisen mieli ei näinä päivinä ollut kirkkaampi kuin muidenkaan. Hän ehkä suri eniten kaikista, vaikka ei näkynyt kyyneleitä. Ne olivat kuin rautaisen kuoren alla, josta ei voi löytää tietä ulos. Kun monen tuskaisen päivän perästä taas oli ollut kauhea tunti, tuli Malinen aivan sängyn kupeelle seisomaan, aikeessa jotain sanoa, ja silloin näytti että kova on taistelu siitä, että jos pettää kuori ääntä ottaessa.
—Sinun aikasi taitaa tulla, etkö halua mitään?
Anna Liisa katsahti isäänsä silmiin, sillä sen ääni väkisin värähteli. Sairas kallisti ensin katseensa noihin toisiin ja sitten ylös mieheensä. Se oli sanaton vastaus kahden, kauan yhdessä eläneen välillä, joka kieli vielä nytkin tuli hyvin ymmärretyksi. Malinen aikoi jotain lisätä, mutta nyt olisi taitanut kuori pettää. Kiireesti meni hän ulos, josta vähän päästä tuli vakaantuneempana ilmoittamaan, että hän lähettää hakemaan pappia. Sairas siihen myönnytti. Toinen renki laitettiin noutamaan Aatua. Anna Liisa sitä muistutti, sillä hän toivoi, että jospa semmoinen, kuin kuolemantapaus, näkemällä nähtynä vaikuttaisi muutoksen Aatun turmiolle kallistuvassa elämässä. Onhan moni ihminen semmoisten kautta huomannut huonon tilansa ja alkanut pyrkiä paremmaksi.
Kului muutamia tunteja hakumiehiä odottaessa, mutta kolmas hakija, kuolema, joutui ennen. Se on jo monta vienyt eikä viivyttele. Kuoleman hetkellä ei tuska enää sen suuremmaksi uudistunut. Pari, kolme syvää huokausta, ja silloin oli elämä lopussa. Syvästi näkyi vaikuttavan Maliseen tämä eron hetki, mutta hän tahtoi kantaa miehen tavalla surunsa. Vaimoväki ja lapset itkivät hänenkin puolestaan.
Pappi, sielun tien neuvoja kuolinhetkellä, joutui vasta sitten, kun emännän oli täytynyt aloittaa yksin matkansa. Kahvia juotuaan lähti pappi takaisin. Toisen rengin, joka oli Aatua hakemassa, olisi pitänyt matkaan katsoen joutua vähän ennemmin, mutta ei sitä näkynyt. Vasta pitkän ajan perästä, kun pappi oli mennyt, aamuyöllä, ilmestyi hevonen tallin eteen, yksi mies reessä ja sekin niin huonona, ettei rinnustinta auki saanut. Malinen meni katsomaan, mitä ne siellä vielä nuhturoivat, mutta näkikin, ettei sieltä oltu haettavaa saatukaan, ja hakija rönttänä humalassa vatuloi puhua sitä ja tätä. Ei ollut muka kotona, mutta toisekseen, että se tulee omalla hevosellaan, ja viimein, että kuului olevan niin kiirettä työtä. Malisen sydämyksiä hiveli hyvältä paikalta näitä vatuloimisia kuunnellessa. Hän arvasi heti, missä työssä siellä on talon mies ollut, koska hänen renkiään on pidetty toverina. Tämä oli jo Malisesta sietämätöntä. Tulisesti sivalsi hän ruoskan tallin naulasta, kuotasi juopuneen rengin kontalleen tallin lattialle ja läikytti varrella niin turkkiin, että kopina kuului kartanolle. Sitä toimitettaessa ei kuulunut erittäin paljon kirouksia, taisi vasta sattunut kuolemantapaus niitä tällä kertaa vähentää. Muille joukoille ei Malinen puhunut koko kapinasta eikä mistä syystä se oli, Anna Liisa pääsi kumminkin kaikki ymmärtämään, kun näki juopuneen renkipojan tuvan nurkassa kutjottavan. Semmoistahan se oli, ei ollut toivoa huolten huojentumisesta, ja uneton seurasi yö. Mutta tottapa nämä kaikki on luoja hänelle sallinut…
* * * * *
Seuraavana aamuna käski Malinen valjastaa hevosen ajoreen eteen.
—Minnekkä te menette? kysyi Anna Liisa.
—Käyn nikkarille puhumassa, että tulee kirstua tekemään.
—Eiköhän meidän pitäisi siinä reessä lähteä kotiin, siellä mahtaisivat tarvita.
—Tokko tuolla hyvin tingalle kaivattaneen. Olehan vielä tämän päivää täällä.
Ensimmäisen kerran kuuli Anna Liisa isänsä viittaavan siihen, ettei se olopaikka sattunutkaan hyvä. Aivan väkisin muistui mieleen isän ankarat päätökset kiireisestä mieheläänmenosta ja tuonnehan se oli joutuisin mennä. Nyt äidin kuoltua olisi täälläkin isän kotona tarpeeseen… Ajatuksiin kuvastui jälelle jääneitä tien haaroja: aidatuita, yli hypätyitä ja sivu mentyjä.
Suoraa päätä ajoi Malinen vävynsä taloon. Siellä oli kaikki vallan mainiosti. Talon mies makasi kohmelossa ja työväki vetelehti laiskana, pitäen mielensä mukaista elämätä. Karpastuivat ne vähän, kun näkivät Malisen tulevan. Se liikkuikin terävännäköisesti, eikä käpistellyt kauan kartanolla. Suoraan ja ovia rysäytellen astui hän talon miehen kamariin.
—Täällä vaan nukutaan, sanoi hän tervetuliaisiksi semmoisella äänellä, josta osaa havahtua.
Aatu kohotti päätään, silmät vähän säikähdyksen tapaisesti murjallaan.
Malinen katsoi karsaasti.
—Minä tulin nyt itse tänne juomaan, ettei tarvitse renkipoikaa juotella.
Vävy kohottautui sängyn laidalle istumaan ja hattuaan hakien mukisi:
—Kenenkäpä renkiä täällä lienee juoteltu.
—Vai ei ole juoteltuna, sen näköisenä se täältä palautui illalla.
—Missä lienee juonut.
—Luuletko sinä, juutas, minua niin tuhmaksi, etten ymmärrä, missä se on juonut. Minä laitan miestä hakemaan kuolevalle hyvästiä heittämään, mutta sillä on parempia toimia ja vieläpä hakumies otetaan yhteen.
—Vähän kai täällä on juotu.
—Siltä näyttää, että vähän sitä on juotuna! Mies ölhöttää kuin sika.
On niin paljon että…
Malinen hivutti sormiaan kohennuskepin varteen, vaan paluutti takaisin, kun näki vävynsä kohentautuvan puolustusasentoon. Olisiko pienuus peloittanut.
—Sen sinä saat uskoa, aloitti hän taas, että jos et paikalla paranna tapojasi, niin sinulta hallitus loppuu. Siihen ei mene monta päivääkään, kun se on poikessa. Minä teen sinusta mitättömän miehen, usko pois, saat siihen katsoen rötkästellä… Ja ala suoriutua ihan paikalla työhön. Luulisi tuon jo hävettävän, kun taloinen mies on tuolla ruojuulla.
Puhe loppui siihen. Malinen istuutui vähäksi aikaa tuolille ja katseli tuimin silmäyksin talon miehen kömpelöitä tuumia työhön lähtöön. Kun se näytti alkavan tulla toimeen, lähti hän ajamaan kirstuntekijän tiedustuksille.
Heti Aatukin muutti työalansa ja lähti kävelemään kyliä kyselläkseen, mistä saisi velkaa. Hän piti Malisen uhkausta niin paljon uskottavana, että päätti ennakolta kerätä takavaroja sen ajan varalle, jos tuo ukko ottaa hallituksen häneltä pois. Mutta eipä ollut enää huokea löytää velan antajoita, ne kun olivat panneet kaiken kärsimyksensä entistenkin odotukseen. Monen tyhjään menneen kysymyksen perästä onnistui Aatu saamaan semmoisella valheella, että Malinen itse käski hänen täältä pyytää. Sillä kujeella irtautui vielä sata, parinenkin, ja niissähän oli ryyppyrahoja toviksi aikaa, ottakoon nyt hallituksen, jos sitä haluttaa. Näiden rahain käyttämisestä vilahti Aatun mieleen jo säästäväisyyden tuumiakin, joka nyt aluksi alkoi sillä tavalla, että myöskenteli salaisesti ryyppyrahoiksi jyviä, lihoja ja mitä mikin olisi ostanut. Nämä toimet olivat hänen suurimpana huolenaan, eikä hän yrittänyt hautajaisiinkaan lähteä. Anna Liisa sai houkutella pitkän aikaa, sillä hän ajatteli hautajaisvierasten kovin kummeksivan, jos ainoa talon vävy on poikessa. Pelkona taisi Aatulla olla Malisen uhkailut, mutta tämä oli turhaa luuloa, sillä olihan torumiseen muitakin tilaisuuksia, jos hautajaiset vietti rauhassa ja sovinnossa. Rauhassa hän saikin olla, se vaan oli suurinta, etteivät ryyppyjen annokset tahtoneet sattua kohti yhtään kertaa.
* * * * *
Aika kului taas kevättalveen. Tyhjältä ja työläältä tuntui Malisesta emännätön talonhallinto. Ilmestyi siihen hankaluutta, jos minkälaista, jotka aina päivää viettämään lähtiessä suututtivat. Palvelusväki oli huoletonta, eivät kamariakaan lämmittäneet kaikistellen kevätpuoleen, mahtoivat ajatella, että eikö tuolla tulle toimeen. Oli taaskin muutamana aamuna kylmä kuin talli. Joitain kapuloita toivat uuniin paljolla hoputtamisella. Niitä hän sytytteli viluissaan ja riiteli itsekseen.
—Ei, helvetti ollen, tällä elämällä tee mitään. Lämmitä huoneet, hae jauhot, suolat ja mitä vaan tarvitsee. Jos niille, sen latukoille, antaa avaimet, lyövät ne määrittömiä jauhoja. Mitä ne siitä huolivat! Kun olisi se Maija pysynyt paikoillaan, mutta miehelle senkin piti päästä. Jo, perhana ollen, niillä on mieltä. Mökki muka laitetaan. Sitäkö täytistä ne vielä kaunistelee, sanoisivat suoraan, että ukko tässä pitää olla ja akka. Joutaisi ne nyt nuokin tähteet, mitä niistä on minulle apua. Siellä he navetassa rallattavat, anna minun tässä paleltua ja hypätä niiden käskyläisenä. Tuskin ruokaa oikealla ajalla laittavat… Jos olisin mies vähän nuorempi.
Kuului raminata oven avaimessa. Malinen ajatteli, että ne tulevat taas jotain vajaata valittamaan. Piikapahan sieltä tuli kysymään.
—Mitä sitä keitetään?
—Keitä puuroa!
—Onkohan niitä haettuja ohrajauhoja.
—Minunko ne pitäisi joka kohta tietää? Taitaisi olla patakin neuvottava.
Piika osasi lähteä kyselemästä. Malinen yhä laski elämänsä haittoja.
Kaikki tässä pitäisi tietää, yksin keitoksetkin. Juutas heitä lienee arvannut painaa mieleensä, mitä sitä milloinkin on keitettävä. No, keittäkööt puuroa, vaikka taisihan sitä olla eilisaamunakin. Mutt' eiköhän se alituinen puuron keitto ole hupa voille. Ilmankos sitä astiaan karttuu niin hitaasti, että eihän siitä tänä kevännä myömään pääse, tuskin yhtään leiviskätä… Kyllä tämä elämä ei maksa mitään… Jos olisin mies nuorempi… Ja mikäpä tässä auttanee, jos aikoo talona olla. Olisihan se hyväkäskin siellä autettava, kun tuosta luulisi kalua tulevan. Hyvä maa sillä laiskalla on, parempi kuin tämä, sietäisi siitä pitää kiinni.
Monelle puolelle siinä ajatukset risteilivät. Tuntui toisinaan houkuttelevalta sekin ajatus, että jos olisi mies nuorempi, joka merkitsi sitä, että emäntä olisi otettava. Mutta kun ajatukset kulkea vilkasivat valintamatkalla, niin ei sieltä löytynyt soveliaita. Nuori-ikäisiä kyllä vilisi ajatuksissa useampiakin, mutta ei oikein miellyttänyt niistäkään ottaminen, kun oli tullut ennen kovin paljon noituneeksi sellaisia vanhoja ukkoja, jotka ottavat nuoria vaimoja. Alkaisivat heti niitä muistella ja nauraa.
Kotoinen elämä kun oli mennyt näin hoperopohjalle, jäivät Ahoniemessä käynnit vähemmälle, vaikka nyt siellä olisi ollut hyvinkin tarpeeseen. Anna Liisa siellä koetti väkyyksensä vastustella Aatun hävittämiskiihkoa ja houkutella pysymään talon toimissa, mutta kun näki kaikki turhaksi, täytyi turvautua isän apuun. Aatun tietämättä hän oli lähtenyt ja tuli kotitaloonsa. Malinen arvaili jo vähän käynnin syytä ja alkoi tiedustella yhtä ja toista.
—Ei sillä elämällä enää tee mitään, valitti Anna Liisa vesissä silmin. Aatu on heittänyt työn toimet aivan leväperään ja on ruvennut kauppailemaan kaikkia talon tavaroita, kun vaan sattuu ostajia.
—No siinä se on kerran maailmassa ihmisen hedelmä. Vie, vie sinä…
Malinen ruopi päätään ja noitui.
—Taitaahan ne velatkin sitä ahdistella, jos tuo sen tautta, sanoi Anna
Liisa.
—Vaikka kolmasti, niin onko tuo sitten maksamista.
—Eihän se ole, vaan myönyt se on ja yhä myöpi, vaikka minä olen kieltänyt, valitti Anna Liisa.—Eikä vielä sillä hyvä, vaan se taitaa sitäkin maata kaupitella, ja mihinkä tässä sitten joudutaan!
Hän alkoi itkeä.
—Vai jo sillä vietävällä on sellaisiakin aikeita. Siinä taitaisi talo mennä hinnasta. Ja eipähän sen pää kieltäne tekemästä sitäkin. Eikö pitäne minun ottaa kiinni siitä hallituksesta.
—Siinä toivossahan minä tulin isän puheille, että rupeisitte pitämään yhtä tai toista neuvoa.
—Pitänee tuohon ryhtyä, vaan kyllä siinä neuvonsa tarkkaan tarvitsee, mahtaa niitä velkoja olla siksi paljon. Onko se sinulle sanonut, minkä verran niitä yleensä on?
—Ei tuo ole määrää sanonut muuta, kuin että pienempänä ne ovat kuin silloin ostaessa.
—Mahtaisivatkohan olla pienempänä. Kun luulisi, että tasoillakaan olisi pysynyt, niin helppo ne olisi suorittaa, jos toisen maan möisi. Ei niistä muuten pääse, minulla on omiakin velkoja jonkun verran. Joko pitänee tästä luopua ja se ottaa, on siinä etupaikat paremmat.
—Tehkää vaan, miten hyvä tulee! kehoitti Anna Liisa.
—Jos minä sen tekisin, niin en minä sille laiskalle anna rahaa penniäkään, enkä velkakirjojakaan lunasta hänen nimessään muuten, kuin minulle siirtämällä. Sitten sen täytyy heretä niistä kolineistaan ja ruveta työn tekoon, tai jos ei rupea, niin minä näytän velkakirjoilla, mitä hänellä on olemista.
—Sepä taitaisi olla paras keino. Olisi vaan hyvä mitä pikemmin joutuisitte estämään, ettei saisi kaikkia tavaroita hukata, kehoitti Anna Liisa.
—Sittenhän tuo lienee mielenviassa, jos kaikki myöpi. Estä sinä, ota avaimet pois. En minä jouda tätä matkaa juoksemaan, tässä pitää ruveta valmistelemaan tämän talon myöntiä, ei tämä muutenkaan näy tuovan mitään hyötyä, kun ei ole taloista vaimonpuolta.
—Eihän minussa ole sen kanssa riitelijätä, alkoi Anna Liisa taas itkeä.
—Elä riitelekään, muuta kuin ota avaimet pois ja sano, että näin teko on. Minun aikomuksistani elä puhu mitään. Sano vaan, että kuuluu maansa myövän ja rupeavan rahojaan syömään, eikä anna meille penniäkään. Saat sille sen verran valehdella, ryökäleelle, niin ehkä tulee pelko ja rupee työntekoon. Minä tulen sitten, milloin tulen, aivan tietämättä.
Päätös oli tehty. Anna Liisa lähti kotiinsa, mutta ei hänen mielensä ollut niinkään iloinen tästä isän antamasta avun toivosta kuin olisi luullut. Lapsuuden leikkipaikoilla on suuri viehätys, vaikka sinne olisi sekaantunut surullisiakin muistoja. Alakuloiseksi se tahtoi painaa Malisenkin mieltä, mutta kun kaikki asianhaarat näyttivät vaativan tätä tuumaa toimeen panemaan, oli sen annettava niin mennä.
VII.
Talonsa myynnistä lähetti Malinen kahteen eri kirkkoon kuulutuksen, vaikka olisi se välttänyt vähemmälläkin. Liioista ostajista oli vain joutavata vastusta, kun sai niiden kanssa juosta niittyjä ja metsiä pitkin, ja jos ei sinne lähtenyt, alkoivat ne moittia, että ensin ilmoitetaan, eikä sitten näytetä, mitä siinä on ostettavaa. Vähimmän miellyttävä ostaja oli tuo entinen puhemies Turunen, toisesta pitäjästä.
—Mihinkä olet matkalla? kysyi siltä Malinen, toivossa, että jos tuo olisi muualle menossa.
Kaikki entiset ominaisuudet oli vielä Turusella säilyneet. Silmät alkoivat mauretellen tarkastella kysyjää päästä jalkoihin ja huulet ne hekkoilivat. Sitäkin se taisi kummastella, kun häneltä niin sivumenevän vieraan tavalla kysyttiin.
—Sinun luonasi tulin käymään, pasahti se.
Asiasta ei Malinen enää kysynyt, kutsuihan kamariinsa.
—Sinä olet leskenä.
—Niin olen, vastasi Malinen otsaansa rypistäen ja ajatteli, että jokohan tuo, juutas, tuli puhemieheksi tarjoutumaan.
—Myötkö sinä maasi?
—Myönhän minä.
—Etkö emäntää ota?
Malinen ei ollut kuulevinaankaan.
—Minä saatan ostaa sinulta maan, jos myöt.
—Osta vaan.
Turunen piti vähän miettimisen aikaa ja mittaili tuttavaansa.
—Saatan minä ruveta sinulle puhemieheksikin. Siellä on meidän pitäjässä vanhanpuoleinen, rikas leski.
—Mitä tuosta … murahti Malinen vastaan.
—No olkoon, sanoi Turunen, kun ymmärsi morsianta moitittavan. Eihän se oikein miellytä, kun se sitä jalkaansa nilkuttaa niin pahasti. Mutta on siellä toinen nuorempi, jonka matkassa tulee tuhansia perintöä, kun joutuu. Sillä on vain se vähäinen virhe, että on jo yhden kerran tehnyt…
Malinen ei enää jaksanut kuunnella keskeyttämättä.
—Ole, helvetissä, hiljaa, jos sinulla ei ole muusta puhumista.
—No, no, ei puhuta, hämmentyi vähän Turunen.—Otetaan se maan kauppa.
Mikä sillä on hintana?
—Viisitoista tuhatta markkaa.
—Irtainko yhtenä.
—Ei.
—Sitten se on liian paljon. Sano oikea hinta.
—Se on oikea hinta.
—Liikaa on. Minä olen varma ostaja, usko pois. En minä itse tarvitse, vaan pojille. Nuorin poika sai rikkaan vaimon. Oletko sitä päässyt kuulemaan.
—En.
—Vai et. Rikkaan se sai. Minä en luullut siitä tulevan mitään, mutta annahan ollakaan: poika pelasi kuin miehet. Viime syksynä oli häät ja nyt talvella syntyi tyttö.
—Hm, äänsi Malinen vastenmielisesti ja meni käymään tuvassa, piikoja ruuan laittoon neuvomassa.
Hän heitti Turusen yksinään ja viivytteli vähän aikaa ulkona, jottei tarvitsisi kuunnella mokoman tuumia. Mutta ei siitä kauaksi päässyt eroamaan, se tuli hakemaan, mihin talon mies meni.
—Vävysi luokseko menet, jos maasi myöt, kysyi Turunen, kun he olivat syömässä.
—Miten sattuu.
—Minkälainen mies se on se sinun vävysi?
—Mikähän lienee.
—Se olisi ollut mainio mies, jota minä silloin kerran käytin täällä.
Hukkaan se reissu meni.
Malinen ei vastannut mitään, ajatteli vain, että tuon se nyt s——a muisti.
—Sinä sanoit silloin tyttösi olevan aivan tietämättömän miesväestä, vaan eipä se ollutkaan.
Turunen nauraa kähäytti puheensa lopuksi. Malista tämä suututti, ja vaikka hän oli päättänyt olla vastaamatta, ei kumminkaan malttanut, vaan sanoi ynseästi.
—Kukapa ne tietänee?
Hän muuttui yhä jurommaksi, eikä ollut kuullakseenkaan, vaikka Turunen teki esityksiä toisen toisensa perästä.
—Mikä sinulla on? koetti se innostuttaa toveriaan.—Minä jos olisin leskimies, niin sen näkisit, että siinä ei pitkältä tuumailtaisi. Tee nyt kumpi hyvänsä, lähde ottamaan emäntä tai myö maasi. Minä saatan olla apuna kumpaisessakin.
Sen verran oli vielä Malisella kärsivällisyyttä, että hän malttoi selittää olevansa yhtä vähän kummankaan avun tarpeessa.
—No ei sinun elämäsi tuoltaan maksa mitään, päätti Turunen.—Toisen tai toisen sinä teet. Laskehan sitä hintaa alemmaksi, eläkä myö muille, niin minä tulen toisen kerran poikineni ja silloin ostetaan.
Malinen ei mennyt mihinkään lupauksiin, eikä pyytänyt erotessa käymään vastakaan talossa.
Sinä keväänä kohtasi Malista sekin harmi, että heinät loppuivat eläimiltä, vaikka aina ennen oli ollut tähteen heittäen. Se oli selvin merkki, mitä on tehtävä. Ja sulan tullen antoi hän mennä kaikki rahaksi, niin ettei heittänyt kuin hevosen ja joitakin isoimpia huonekaluja y.m. vähän. Rahaa kokoontui hyvä summa, vaikka meni niistä joku osa Malilan omain velkain suoritukseen.
* * * * *
Aatu odotti Malisen rahoja kuin hepo kesää ja selitti karhuaville velkamiehilleen kehastellen: kohta saatte. Varmaa tietoa ei ollut siitä, tulevatko nuo rahat vai ei Aatun velkoihin, sillä Anna Liisakin oli ollut kiellon mukaan puhumatta, mutta sitä hän toivoi, ja velkamiehetkin rupesivat rauhallisesti odottamaan.
Ja Malinen tuli rahoinensa Ahoniemeen. Entinen isäntä oli tämän vasta tulleen edessä hyvin nöyrä ja heitti mielellään kaiken hallituksen sen käsiin. Ja kukapa ei olisi tällaista hallitusta heittänyt, jossa oli suurimpana työnä velkain maksaminen. Näitä saamamiehiä alkoikin olla Malisella vieraina melkein joka päivä ja välistä useampiakin. Arvokkaasti hän otti vastaan näitä vereksen puolikunnan isäntiä ja luki rahoja.
—Mitä nämä ovat nämä pienet velkakirjat? alkoi hän jo tuskailla, kun niitä löytyi jokaiselta.
—Se on antanut niitä minulle koroista, mitä muilla lienee, selitti eräs velkamies.
—Niin ne ovat minunkin, vahvisti toinen.
—Siitä sen näkee miehen, kiivastui Malinen.—Lieneekö koko olinaikanaan lyhentänyt penniäkään velkaansa.
—Lienee tuo toki lyhentänyt.
—Siltä tämä näyttää, että on se mies lyhentänyt, kun ei ole korkoja maksanut.
Velkamiesten käyntiaikoina laittautui Aatu pois pihasalta. Lieneekö ajatellut, ettei niitä jälkipuolen asioita ole hupainen kuunnella.
—Tiedätkö sinä noiden velkaisi määrääkään? kysyi Malinen tuimasti, kun sai Aatun eteensä sen perästä, kun oli suuttunut maksaessaan.
—En minä heitä tarkoin muista, vastasi Aatu, aivan kuin ne eivät häneen kuuluisi ollenkaan.
—Oletpahan, sen vietävä, muistanut velkuuttaa jokaisen, vaan eipähän ole niiden maksajata. Kyllä ne vielä koituu sinun omaan niskaasi, jos et paranna tapojasi. Minkä verran niitä on vielä jälellä niitä velkoja, kun minun maksuni alkaa olla kohta kymmenessä tuhannessa!
Ei kuulunut muistavan.
—No jo, s——a ollen, sinä olet koko miehen vetelys. Se ei tiedä asioistaan, ei sen vertaa kuin koira pojistaan.
Summateko oli vaan edessä, sitten vasta lienevät kaikki, kun ei enää tule tahtovata. Semmoinen onnen aika mahtoi olla vielä kaukana, vaikka olisi se saanut jo tulla. Malinen ei enää jaksanut pysyä rauhallisella tuulella velkamiehiäkään kohtaan.
—Onko sille ollut pakko antaa velkaa? alkoi hän jo ensimmäisille juonitella.
—En kai minä ole ensi tahtomisella antanutkaan, puolusti joku. Moneen kertaan kävi kiuhnaamassa ja sanoi teidän käskeneen.
—Minäkö käskenyt! Se on helvetin vale! En kertaakaan. Käypäs hakemassa tänne se juutas…
Aatu ei ollut arvannut mennä niin etäälle, etteivät olisi löytäneet.
Väkinäisesti, kierona sai hänet velkamies tulemaan esille.
—Mitä s——n peliä sinä kuulut käyttäneen velkaa ottaessasi, että minä muka olen käskenyt. Milloinka minä sinua olen käskenyt? Sano!
Mitäpä siihen osasi sanoa.
—Milloinka se on sen kirjan antanut? Näytäpäs.
Velan perijä näytti.
—Tänä viime talvena. Mihinkä sinä ne rahat panit.
Vitkastellen vastata jurautti Aatu, että hän on maksanut toiseen paikkaan.
—Mihinkä? Missä se on se maksettu kirja?
—Poltin.
—Poltit sinä sen… Piruko häntä lienee opettanut tuon nimensä kirjoittaa töhräämään. Jos sitä joku ihminen on opettanut, niin se ei ole sen kirotumpaa työtä koskaan tehnyt ja olisi ansiokas saamaan rosvon rangaistuksen. Nyt se on kyennyt noita kirjoja tiiraamaan joka nurkassa, eikä niistä ole päässyt syrjäinen tietoon ollenkaan. Ja kuka vietävä sille lienee valmistanut tuonkin nimipainimen. Tuo se paikalla minun käsiini.
—Tuolla on vinnillä turkin taskussa, ilmoitti Aatu ja lähti kävelemään ulos.
Malinen ei lauhtunut, ennenkuin kävi tuon nimipainimen hakemassa, ja sitä ensin kirveshamaralla mukutettuaan nakkasi uuniin. Se oli viimeinen merkki Aatun hallituksen lopusta. Malinen istui ajattelemaan.
—Näiden velkain laita on sellainen, että minä en nyt paikalla maksa tämän enempää, puhui hän.—Tässä täytyy ottaa tämän talon hoito huolekseen, eikä auta kaikkia rahoja nyt alussa paneminen velkoihin. Ja loppupuolella nuo jo lienevätkin, niin että jos vuosia tulee, eivät ne kauan kestäne, ennenkuin loppuvat.
Muutamat suostuivat odottamaan, vaan toisia oli, joilla kuului olevan tarvis rahojansa, ja niille täytyi vielä markkoja lukea, vaikka ei se olisi ollut mieleistäkään, sillä kukkaro kävi yhä tyhjemmäksi. Malinen jo monesti katui tekojaan, mutta minkäpä enää teki, täytyi jatkaa, kun oli alkanut. Tarkasti hän nyt valvoi talon hallitusta, niin ettei Aatulla ollut kuin työ ja ruoka yhteistä, eikä hän päässyt mihinkään huoneeseen, jossa olisi ollut jotain ottamista.
Anna Liisa sai olla niinkuin ennenkin. Mutta vaikka hän oli niin nöyrä ja uskollinen kuin osasi, alkoi yhtä kaikki Malisessa ilmestyä kylmyyttä häntäkin kohtaan. Ystävällinen asiain keskustelu väheni vähitellen aivan päiviä kestävään äänettömyyteen asti. Kylmyyden oikeita syitä ei Anna Liisa ymmärtänyt, vaikka koetti mielessään tutkia. Yhtä hän luuli, nimittäin sitä, että hänen ehkä pitäisi olla Aatulle samalla tavalla vihoissaan kuin isä näkyy olevan, mutta miten se toki soveltuisi, vaikka se onkin tuommoinen. Aatu näytti lähestyvän lapsiaan, varsinkin vanhinta poikaansa, ja kuletti sitä toverinaan työpaikoissa ja missä liikkui. Poika puolestaan näkyi kiintyneen isäänsä ja pyöri aina sen luona, eikä äitiä enää niin paljon kaivannut. Anna Liisasta se oli mieleen. Voipihan Aatu tuolla tavoin vakaantua ajattelemaan lastensa etua. Anna Liisan itsensä täytyi isän takia olla osoittamatta mitään kuiskailevaa ystävyyttä miestänsä kohtaan. Siitä olisi syntynyt heti luulo, että ne ovat yksistä tuumin taloa hävittämässä. Vaikea oli hänen asemansa. Jokaista päivää aloittaessa syntyi huolettavia ajatuksia, miten osata olla, ettei sopu tykkänään pahenisi.
* * * * *
Vuodentulo oli tänä kesänä niukka, niin että se teki monen miehen toiveet turhiksi. Halla oli rapsinut alavilla paikoilla viljat melkein mitään tekemättömiksi. Malinen oli pannut paljon luottamusta siihen, että hän saa leikata rukiit kahdelta paikalta, mutta nyt kävi toisin. Suuret elonmyynnin ajatukset sai heittää pois mielestä, hyvä jos tarkalla hoidolla riitti omalle joukolle vuodeksi.
Malinen ei tahtonut jaksaa hallita itseään. Hän oli vakuutettu ja tahtoipa kiroillakin sitä, että Jumala ja ihmiset ovat yksistä neuvoin asettuneet häntä sortamaan ja ahdistamaan. Se on ihan varmaan häntä varten tämä huono vuosi, ei sitä muuten olisi tullut. Peräti kiukkuisena kokoili hän aittaan niitä vähiä eloja, mitä riihistä karttui. Tässä eloaitassa ei saanut käydä kukaan muu, jos ei hän itse ollut katsomassa.
Avain oli hänellä mukana senkin viikkoa, jolloin hän oli riihien puittamisessa tuolla entisellä paikalla. Sieltä hän tuli takaisin lauantai-aamuna ja ensi töikseen katseli kaikki paikat, ovatko ne entisellään. Ei taitanut olla, kovinhan käveli tuohtuneen näköisenä. Aamiainen oli joutumassa. Lapset asettautuivat jo syömään pienelle pöydälle, mutta vanhin poika kaipaili veistään.
—Olihan se sinulla illalla, mihinkä sinä sen nyt panit, sanoi Anna
Liisa.
Malinen kuuli keskustelun ja mitä kaivattiin. Vihasta puristetuin huulin astui hän pöydän luo ja nakkasi veitsen pojan eteen.
—Tuossa on nuoren rosvonoppilaan veitsi, on tainnut työpaikalle unohtua.
Pojan kasvot sävähtivät punaisiksi. Anna Liisa tyrmistyi niin, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Hän näki selvään pojan olennosta, että se on johonkin syyllinen.
—Hyvä Jumala! Mitä se on Ristel tehnyt? huudahti Anna Liisa kauhistuneena.
—Varastamassa se on ollut isähyväkkäänsä kanssa. Tokko lienee viimeinen varkaus sen vanhempi kuin mennä yönä. Eloaitan pienestä ikkunan reiästä on pakkauduttu sisään ja sieltä aukaistu yläluukku, josta kautta on viety jyviä, kuka sen tietääkään.
Tietää sen, miltä tämä tuntui äidin mielestä. Kyyneleet alkoivat virtanaan juosta.
—Voi lapsiraukka, oletko sinä ollut siellä?
—Etkö muka usko minua, sanoi Malinen.—Ei suinkaan se vanhempi rosvo ole sopinut niin pienestä reiästä pakkautumaan, eikä siitä kautta ole ylenkyläläiset osanneet mennä. Ja löysinhän minä tuon veitsen sieltä ikkunan alta lattialta. Eikä ne nämä ole ensimmäisiä varkauksia. Minulta on katoillut nyt syksykesällä milloin markka, milloin kaksi, joiden häviämistä luulin ensimmältä muistin erehdyksiksi, mutta kyllä minä nyt tiedän, minne ne menivät. Kuka sen varttaa semmoisen rosvo-yhtiön.
Anna Liisa ei osannut muuta kuin vaikeroida ja itkeä lapsensa kurjaa käytöstä.
—Itkullako sinä parannat tuommoiset, kivahti Malinen.—Antaisit selkään! Vaan eipähän niitä näytä kuritettavan minkään vertaa. Mutta tämä asia koskee niin paljon minua, että minä annan selkään ja paikalla.
Poika oli kuin tulisilla hiilillä. Äidin kiellosta huolimatta vilkaisi se pihalle, kun vitsaa oltiin hakemassa, ja meni isänsä turviin. Tämä oli jo Malisen mielestä liian itsepäinen teko. Hän kiroili siihen syylliseksi niin äidin kuin isänkin.
—Jos minun lapseni tekisi tuon, ettei pysyisi paikallaan, kun kielletään, niin se olisi… Sen pitäisi lyykistyä sanan voimasta aloilleen!
Poika ei juossut turhaan isänsä turviin. Ne tulivat kohta yhtä matkaa tupaan, ja Aatu näkyi karaisseen luontonsa ja lausui kiellon:
—Minun poikaani ei tarvitse kenenkään kättänsä koskea. Antaa sen olla rauhassa.
Malinen yritti hyökätä käsiksi, mutta vastustajan uhkaava asento hänet seisautti, ettei kuin edessä karjui:
—Sinullako, s——n rosvo, on oikeus toista rosvoa kasvattaa ja suojella.
—Kukapa tässä rosvo lienee, sanoi Aatu vastaan.
—Sinä sitä olet rosvo ja sinut minä vedän oikeuteen murtovarkaudesta ja pojalle annan selkään.
—Ne eivät tule tapahtumaan kumpainenkaan, tenäsi Aatu lujemmin.—Tässä talossa ei ole yksi sen parempi isäntä kuin toinenkaan.
—Vai ei ole. Minä koettelen. Sinä saat nähdä silmilläsi, mitä isännöimistä sinulla on. Ja sen näet, ennenkuin uskotkaan.
Malisen sanat ja koko olemus osoittivat, että armahtavaisuus oli kerrassaan loppunut.
VIII.
Anna Liisan sydämelle tuli raskas huoli. Hänen vanhin poikansa menee aivan kohta tässä turmiolle. Se olisi pelastettava, mutta miten? Tuo onneton isä oli sen houkutellut rikoskumppanikseen ja sen lisäksi suojeli nyt kaikilta rangaistuksilta, vieläpä nuhteiltakin. Vielä sillä oli kumminkin siksi käsitystä oikeasta, että antoi vaivoin myöten siihen Anna Liisan tuumaan, että jos saisi pojan jonnekin omaisen luokse. Toisessa kylässä oli Anna Liisan eno, jonne hän toivoi sen saavansa.
Kesän ja talven vaiheaika oli käsissä. Lauantai-iltana oli Anna Liisa laittanut valmiiksi pari pienoista nyyttiä, toiseen pojan vaatteita, toiseen evästä. Sunnuntai-aamuna hämärissä, sillä aikaa kuin muut rupesivat ruoka-unelle, lähti hän melkein kenenkään tietämättä poikineen matkalle. Hevoskyytiä ei Anna Liisa halunnut, kun keli sattui kolea ja heillä oli tällä taipaleella paljon puhuttavaa. Äänettöminä kulkivat he pitkän matkaa, sillä äidin, niinkuin pojankin, mieltä painamassa oli liian suuri paino. Se näkyi edellisen kasvoista, joihin poika arasti ja salaa katsahti.
—Jaksatko sinä kantaa sitä nyyttiä, kysyi Anna Liisa.
Poikasten urhoollisuudella heitti Ristel nyytin toiselle olkapäälleen ja vakuutti jaksavansa. He kulkivat vielä vähän matkaa yhtä äänettöminä.
—Levätään tuossa vähän tien vierellä, sanoi Anna Liisa ja heitti nyytin kädestään.
Poika teki samoin ja lähti katselemaan puolukoita puiden juurilta.
—Tokko tuolla lienee, tulehan tänne istumaan.
Poika kääntyi ja tuli nyyttinsä vierelle.
—Jäisitkö sinä tänne kylään olemaan, jos täällä miten tuumataan?
—En tiedä, sanoi poika hiljaa.
—Kyllähän sinä olet vielä nuori vieraissa ihmisissä olemaan, vaan mikäs sinusta raukasta sielläkään kotona tulee. Sinulle on sallittu semmoinen isä, että jos se yhäkin saapi sinua tuommoisiin tekoihin neuvoa, niin, hyvä Jumala, kuka sen tietää, jos sinuun tarttuu minkälainen kirous. Onhan se yhtä suuri synti, jos kotiaankin varastaa. Tunnusta nyt minulle rehellisesti, otitko sinä rahaa ukkivaarisi kukkarosta… Sano suoraan, tunnusta nyt kaikki minun ja Jumalan edessä, otitko sinä? En minä tahdo rangaista, vaan rukoilen Jumalata antamaan sinulle sen anteeksi. Jos minua rakastat, niin tunnusta kaikki.
Anna Liisan valtasi näitä kysymyksiä tehdessä voittamaton itku, johon poikakin yhtyi ja alkoi taipua tunnustamaan.
—Otin minä muutamia kertoja, kun isä neuvoi ottamaan.
Tämä rehellinen pojan tunnustus helpotti paljon äidin mieltä.
—Voi sinua raukkaa, kun tottelit semmoista neuvoa, etkä tullut minulta kysymään.
—Isä kielsi kovasti.
—Niinhän minä arvaan. Vaan elä vasta milloinkaan tee semmoista, elä vaikka kuka käskisi ja vaikka tulisi minkälainen puute. Pyydä ennen. Sinä et arvaa, kuinka paljon minä olen saanut näinä viikkoina murhetta kärsiä sinun rikostesi tähden. Lupaatko edespäin pysyä kaukana kaikista pahennuksista?
—Minä pysyn.
—Kunpa pysyisit ja muistaisit ikäkautesi tämän lupauksen.
He lähtivät jatkamaan matkaansa, ja nyt heillä oli haastelemista kävellessäkin. Muutamia vastaantulijoita sattui tiellä ja niitä lähestyessä tuntui vähän alentavalta kulkea jalkaisin poikineen ja kantaa nyyttiä. Ei ne onneksi arvanneet matkan tarkoitusta, luulivat kai, että ne menevät kylille ja ovat matkan kulusta noin ikävän näköisiä.
Päivä kului jo puoleen, mutta jo alkoi matkakin olla lopussa. Ilma selkeni pakkaseksi.
—Istutaan vielä tuossa, niin otat kakkua, eikö sinulla liene jo nälkä.
—Ei tuo hyvin.
Poika oli taipuvainen. Anna Liisa aukaisi nyytin ja laittoi sille kakun käteen. Itseään sanoi janottavan.
—Heitä lakki pois syödessä.
Poika näytti vähän säikähtävän muistutuksesta.
—Nyt sattui vielä tämä vajavainen vuosi, alkoi Anna Liisa haastella pojan syödessä.—Ukkivaarisi turvin me nyt kuitenkin päästään hyvästi tämän sivu, ja siinä sitä olisit sinä mennyt yhtenä, jos ei sattunut näitä. Täällä maailmassa jos ei jo nuorena pakene pahuutta ja viettelyksiä, niin ne saattavat ja ovat monen saattaneet loppuiäkseen kurjuuteen.
Poika ei näkynyt vähääkään ymmärtävän, miksikä äidille tulee aina itku, jos mistä hyvänsä rupeaa puhumaan.
Pitkältä ei tehnyt mieli istua, ilma oli niin jäähtynyt. Ei ollut enää monta virstaa, tuntuipa jo oikein vaikealta, kun kumpainenkin oli vähän tehnyt kävelytyötä. Mielellään jo levähti perille tultua. Talonväki kummasteli, että kun jalkaisin tämmöistä matkaa tullaan, lienee se jo nälkä.
* * * * *
Tämä Anna Liisan eno oli iältään noin kuudenkymmenen paikoilla, kookas mies, hyvin tyytyväisen näköinen elämäänsä. Kasvot osoittivat rehellistä leikillisyyttä ja etuasennossa liikkuva leuka sai ne vivahtamaan vähän naurettavilta. Syrjäisestä näytti, että alapuolen hampaat lyövät kappaleen ulkopuolelle toisien.
Hänen talonsa oli mitä pienimpiä, mutta hyvässä laitoksessa. Semmoisena se oli hänelle jäänyt hänen isältään, eikä se antanut suuria tuloja, niin että sisartenkin perinnöt täytyi suorittaa syrjäansioilla. Semmoisia ansioita hänellä oli usein tarjona tukkien uittajana tai muissa töissä, joissa tarvittiin kirjoituksen-taitavaa sekä muuten ymmärtävää ja rehellistä miestä. Näitä hän toimitti silloin, milloin rahantarpeet pakottivat, mutta kun ne menivät ohitse, saivat syrjätoimetkin jäädä.
Enonsa taipuvaisuuteen luottaen oli Anna Liisa uskaltanut toivoa, että poika saisi täällä asunnon. Kaunistelematta kertoi hän enolleen kahden kesken kotielämänsä ja ne syyt, jotka pakottivat tänne tuomaan. Täällä oli tiedetty ainoastaan vähäisiä osia koko tuosta sekasotkusta. Hyväluontoinen eno oli vähällä itkeä tätä kurjuutta kuullessaan.
—Heitä vaan poika tänne, koetetaan kasvattaa mieheksi, kehoitti se rehellisesti.
—Tännehän se täytyy heittää, vaikka siinä on paljon vaivaa teille elättää minun lapsiani, sanoi Anna Liisa.—Vaan jos tuossa vielä talona pysyisi, niin koetetaan maksaa.
—Ei puhuta mitään maksuista, kielsi eno.—Tämä ei tule velaksi, maksu on jo täällä valmiina.
—Ei suinkaan, sanoi Anna Liisa.
—No niin se on. Lienethän kuullut, että isäni teki kuolemansa edellä omaisuudestaan testamentin, jossa luovutti kaikki minulle, paitsi muutamia satoja tyttärille. Äidillesikin oli vain kaksi sataa markkaa. Se ei ollut iso perintö, ja isäsi olisi tahtonut minua maksamaan lisää, vaan en suostunut, kun se oli isän antama määrä. Siitä se isäsi suuttui ja heitti senkin minulle eikä ole siitä lähtien käynyt. Eikö liene vielä nytkin vihoin, vaan antaa olla. Sillä lailla se on maksu valmiina, ja nyt aluksi koetan korvata sillä, että huojennan huoliasi pojan kasvatuksessa.
—Ei se tunnu olevan mikään velka, enkä minä ole tätä niin tarkoin tietänytkään, sanoi Anna Liisa.—Ainoastaan minun huolteni kevennykseksi jos otatte pojan neuvoaksenne, kyllä se menee aivan pilalle siellä kotona.
—Tahtoisitko sinä, että sille pitäisi opettaa kirjoitustaitoa ja semmoista.
Anna Liisa ei osannut heti vastata, kun muistui mieleen oman kirjoitusopin hyöty ja ne karvaat kiroukset, joilla isä kiitteli työnsä hedelmiä.
—Jos et tahtone, niin … joutui eno vetämään esitystään takaisin, kun huomasi, että sitä pitää oikein ajatella.
—Niin no, enhän minä tahdo mitään määriä, tehkää vaan, miten hyväksi näette, selitti hän jo kiireesti.
—On minusta sitä, että ei se tuo oppi pahaa tekisi, sanoi eno.— Minulla itselläni sitä on hyvin vähän, vaan sekin on ollut monesti apuna tätä pientä taloutta ylläpitäessä.
—Onhan se ollut, myönsi Anna Liisa mieliksi.
Eno sen huomasi ja naurahtaen virkkoi:
—Sinä myönnät suotta, sinulla kun on toinen kokemus kirjoitustaidosta, äitivainajasi siitä kertoi täällä käydessään.
—Lienee tuo kuulunut muutenkin. Niinhän se sattui minun kohdalleni, vaan ei nuo toki kaikki käyttäne oppitaitoaan niin väärin, että sitä tarvitsee vanhemman kirota.
—Isäsikö kuului kironneen, vaan mitäpä tuo sekään heittänee kiroomatta. Erehdyksiä ja puutteita tämä maailma on kyllä täynnä, vaan eihän ne kiroillen parane.
He sopivat tämän asian sillä lailla, että antaa pojalle oppiakin, jos se on siihen taipuvainen ja sattuisi tilaisuutta olemaan. Loppusopimuksia kuulemaan he kutsuivat jo pojan itsensäkin. Itkujaan se alkoi keräillä, kun kuuli, että kotoa eroominen taitaa tulla kestämään pitemmän aikaa.
—Tokko minä saan käydäkään kotona? kysyi hän nyyhkyttäen.
—Saat toki ja minä käyn aina täällä, selitti äiti.
Takaisin palautuminen jäi aamuun, jolloin eno lähti pojan kanssa saattamaan hevosella enintä taivalta. Perille asti ei haluttanut enempi Anna Liisaa kuin saattomiestäkään, sillä se oli tiettyä, ettei vieraalla ollut mitään hupaisuutta odotettavissa, varsinkaan, kun kylmyys jo vanhastaan vallitsi. Eron lähetessä liikkui mielessä hajanaisia ajatuksia. Yksi noista monista kantamuksista oli nyt heitettävä pois, mikä tavallaan oli huojennusta, kun vaan olisi tietänyt, kuinka sille maailmassa tulee käymään.
—Ole sinä enollesi ja kaikille kuuliainen, varoitti Anna Liisa viimeksi.—Ja muista aina, mitä tullessa lupasit. Hyvästi sitten!
Saattomiehet kääntyivät paluumatkalle. Ristel oli kääntynyt syrjittäin katsomaan äitiään, joka myös katseli palautuvia, kunnes kärryt tien mutkassa menivät näkymättömiin.
* * * * *
Nyt, kun puutteinen vuosi ahdisti kaikkia, näki Malinen, että hänen rahansa menivät kuin kuumille kiville. Velkojat kyllä vähenivät, mutta kukapa sen tietää, milloinka ne loppuvat. Malinen itse sai asiat vielä pahemmaksi, kun päästi kuulumaan semmoisen puheen, ettei tästä talosta ole muilla saaliin sijaa, ennenkuin hän on ottanut päältä kaikki rahansa, jotka on velkoihin pannut. Silloin armollisimmatkin velkojat vilkastuivat. Siinä tuli kiire, kuka päältäottajaksi joutuu. Armoa ei annettu, eikä sitä taitanut muut paljon pyytääkään, kuin Anna Liisa, mutta hänen rukouksiaan ei kukaan kuunnellut.
Malisen perimyskirjat olivat vielä oikeuden vahvistusta saamassa, kun nimismiehen kello lauloi muiden saamisista. Kohta olivat kaikki tavarat herran kirjoissa. Koko talo oli kuin hävityksen pyörteessä. Aatu koetti kuljettaa eläimiä piiloon, mutta nimismies laittoi niitä etsimään. Yökaudet kuljeksi tarkastusmiehiä lähimökkien navetoissa, ja kun liikoja lehmiä löytyi, alkoivat he takaisin taluttaa. Kyllä siellä mökkien vaimot koettivat olla uskollisia, saadakseen jonkunkaan lehmän onnettomille säilytetyksi, mutta harvoinpa se onnistui.
Velallisia ja muita joukkoja oli kokoontunut nimismiehen kanssa Ahoniemeen toimittamaan ensimmäistä isompaa huutokauppaa. Malinen oli pakahtua vihasta.
—Mitä asiata vallesmannilla on tässä? kysyi hän äkäisesti.
—Huutokaupan pitoon minua on vaadittu, ilmoitti nimismies maltillisesti.
—Vaan minä en ole vallesmannia tänne kutsunut.
—Harvemmin minä saankin kutsuvieraana kulkea, mutta olen valmis poistumaan, jos rahoja tulee.
—Ei penniäkään!
—No sitten tavara rahaksi.
—Ei neulan saalista ole tässä muilla, ennenkuin minä olen saanut omani pois.
Nimismies tekeytyi juhlalliseksi ja kysyi:
—Onko isäntä Malisella sellaiset paperit, joilla voitte laillisesti näyttää toteen omistusoikeutenne?
—On minulla! vakuutti Malinen kiihtyneellä vihalla. Minun saaliini on suurempi, kuin näiden yhteensä, ja minä olen pannut puhtaat rahat, mutta mitäs nämä, s——n peijuonit.
—Jos teillä ei ole sen tukevampia omistuspapereita, niin saatte pitää suunne kiinni ja puhua säädyllisesti, huomautti nimismies.
Malinen vain kiihtyi.
—Minun suutani ei ole vielä tähän päivään asti tukittuna, eikä, se ollen, tukita vieläkään! Minä, s——a vie, en yhtä vallesmannin roistoa vielä tässä tingassa pokkaa, eikä myödä neulaakaan, ennenkuin minun kirjani joutuvat, tai jos myöt, niin rahat minulle, joka penni.
Nimismies jo suuttui ja seisoalleen nousten lausui:
—Se on nyt, Malinen, sillä lailla, että jos yhdenkään haukkumasanan vielä sanot minua vastaan, niin minä sakotan hyvästi, ja jos minä laittomasti menettelen, niin kysy oikeudelta. Vielä muistutan, ettei pidä tulla minua häiritsemään virkatoimissani, tai muuten käy pahasti.
Samassa lähti hän myyntiä aloittamaan.
Malinen pani todellakin suunsa kiinni ja vielä niin varmasti, ettei ostamallakaan olisi puhetta irtautunut. Tätä pikaista muutosta ei mahtanut sakon pelko vaikuttaa. Kasvoista näkyi paremmin se ajatus, että ihmiset ja koko maailma eivät ole sen arvoisia, että niille ansaitsisi sanaakaan sanoa. Aivoissa näytti ulkoapäin katsoen liikkuvan ankaria ajatuksia. Hän ei katsonut koko tavarain myyntiä. Sen verran lienee ohi kulkiessa sattunut korva kuulemaan, että huomasi tavarain ja eläinten menevän puolesta hinnasta, lieneekö kaikille tullut puoltakaan.
Joitakin aikeita liikkui Malisen mielessä, koska näkyi katselevan omia tavaroitaan ja laittelevan niitä saapusalle. Huutomiesten joukossa oli muutamia talonisäntiä Malisen kotikylästä. Typeryytensä tähden oli niistä joku, Laitinen nimeltään, vähimmin vihoittanut Malisen mieltä, niin että hän sen kutsui puheilleen kamariin ja kysyi:
—Otatko minut taloosi kortteeria?
Laitinen vähän ällistyi ja alkoi arvella:
—Mitä sillä kortteerilla? Eikös tässä ole…
—No elä niitä arvele, sano vaan suoraan otatko vai et.
—Niin no, kyllähän minä, vaan olisiko tuosta…
—Mitä tuosta…?
—Siltä emännältä kysyä.
—Kysy sitten. Vaan sovinko hevosessasi menemään?
—Niinkö se on…?
—Anna olla kyselemättä, sanohan sovinko?
—Sopiihan siinä.
—Niinpä ota tuosta rekeesi menemään tavaroita, kohta kai sitä lähtään.
—Eikö täältä joutane, myönsi Laitinen ja keräili syliinsä osoitetuita tavaroita.
Malinen meni keittiöön, jossa Anna Liisa oli ruuanlaiton toimessa, silmät punaisina itkusta. Entinen piika-Maija istui siellä hänen vieraanaan, ja se näkyi itkeneen yhtä paljon. Anna Liisa vavahti, kun katsahti isänsä kasvoihin, niin synkeät ne olivat. Synkeitä olivat hänen sanansakin.
—Kohta sitä ollaan kerjäläisiä kaikki, alkoi hän ja katsoi armottoman rautaisesti.—Tuntuuko nyt hyvältä, että sait minut kerjäläiseksi. Kerjäläisten ystävä olit alusta alkaen ja kun siitä yhdestä pääsin, tulit itkien ruikuttamaan tänne toisen kerjäläisen luokse, tähän h——n pesään. Kyllä sinä tiesit sen vietävän jälet, vaan et sanonut, kun minusta piti saada samanlainen kerjäläinen. Lyhentänyt on muka velkojaan… En kuule ruikutuksiasi enää. Minä viimeinkin katoan roistojen syötävänä olemasta ja varokaa tulemasta silmieni eteen. Nämä ovat viimeiset sanani ja nyt minä lähden.
Aivan masentuneena kuunteli Anna Liisa tätä ankaraa syytöstä ja vielä isänsä ovessa mennessä sopersi hän sille rukouksen sanoja, mutta ei se kuunnellut enää. Hän juoksi vielä akkunasta katsomaan, onko isän uhkaus aivan totta, ja kyllä siinä ei näkynyt olevan epäilemistä. Kiirehtivän näkyi kyytimiestään ja luomatta ainoatakaan silmäystä uteliaasti tarkastelevaan joukkoon poistuvan kartanosta.
—Tässä maailmassa ei ole toista ihmistä, joka olisi pahemmin pettynyt kuin minä, alkoi hän matkalla purkaa ajatuksiaan Laitiselle. Ei minulla ollut kuin yksi lapsi, vaan se tuo riitti. Kenenkään ihmisen ei pitäisi ruveta lapsiaan opettamaan, ei minkään vertaa, siitä saa vain harmia. Ja auttamaan ei tinaisella tengallakaan, ennenkuin näkisi, että nyt ne ovat kerjäläisiä. Sitten jos leipäpalasta antaisi, vaan ei mitään muuta. Jos minä tein sen, että otin toisen emännän ja pysyin kotonani, niin talona olisin, mutta rupesin noita s——n hylkyjä kuulemaan, niin saanenko penniäkään takaisin rahoistani, joita työnsin noiden hylkyjen asioihin. Mutta viimeiseen asti minä koetan ottaa.
Laitinen ohjasti hevostaan, eikä ymmärtänyt toverinsa asioista muuta kuin että maaton mies se mahtaa nyt jo olla, koska aikoo ruveta heille huonemieheksi.
Ja Malinen asettui huonemieheksi, eikä Laitisen emäntä ollut sitä vastaan, pelkäsihän alussa, että jos heidän lapsensa oppivat kiroilemaan. Se pelko oli kumminkin turha, sillä Malinen tajusi hyvin selvään, että hän asuu nyt toisen huoneessa, jossa ei muutenkaan haluttanut paljon puhua, vielä vähemmin puheitaan väkisanoilla vahvistella.
Hänen suurimpana toimenaan oli nyt rahainsa takaisin periminen Aatulta, jonka joukkoja kohtaan armo oli peräti loppunut. Mutta vähiin ne saaliit supistuivat. Toiset olivat viekkaampia ja Aatu taisi olla yhdessä tuumassa, niin että ne petollisilla valekaupoilla ja muilla keinoilla heittivät Malisen melkein osattomaksi maan hinnasta ja kaikista.
IX.
Pyssyn kantaman päässä syrjässä kylän kirkkotieltä näkyy pienoinen uudismökki. Siinä on vasta muutamia huoneita silopetäjikön laidassa ja toisella kupeella vähäinen pyöräste peltoa, jota ympäröi niin matala lappuaita, ettei siitä lumen ollessa näy kuin seipäitä vähän. Mökin omistaja on entinen Malilan piika Maija miehineen.
Tämä Maija oli surrut Anna Liisan perheen häviämistä enemmän kuin kukaan muu, ja kun alkoi kuulua, että Ahoniemestä täytyy lähteä pois, kävi Maija siellä monta kertaa lohduttamassa. Yhdessä he itkivät Anna Liisan kanssa, ja kun tämä valitti, mihin pääsee asumaankaan, kuka tämmöisen joukon ottaa huoneeseensa, silloin Maija ilmoitti, että hän on ensimmäinen ottamaan, jos vaan niin pieneen mökkiin viitsisi tulla. Anna Liisa mielistyi heti tarjoukseen, sillä sen parempaan ei ollut enää toivomista. Ja jos jostakin olisi isommankin asumuksen vielä saanut, niin ei ollut varmaa, tapaako siellä näin luotettavia ystäviä. Aatun mielestä oli samantekevä, asuipa missä hyvänsä, ja niin he muuttivat tänne Maijan mökkiin. Ensi aikoina he elivät niillä rahain tähteillä, joita oli sattunut Aatun juonnilta jäämään tähteiksi, ja sitten möivät ja söivät niitä vähiä rihkamia, joita olivat saaneet säilytetyksi velkamiesten käsiin joutumasta. Uskollisesti palveli Aatu laiskuutta aina siihen asti, kun viimeinenkin, heille välttämättömän tarpeellinen kalu oli myytynä ja syötynä. Ei näyttänyt loppuvan milloinkaan uni, jota hän veteli tuvan nurkassa, eikä mitkään houkutukset saaneet työntekoon. Välistä hän istui alakuloisen näköisenä ja näytti ajattelevan, vaan jos vieras sattui käymään mökissä, painautui Aatu pitkälleen ja oli nukkuvinaan. Sama tapa seurasi syöntiaikoinakin. Rupeama sai olla vaikka koko päivän pituinen, ei Aatu ollut kuulevinaan, vaikka toiset olisivat syöneet. Käskemällä vasta nousi, mutta ei erittäin kiireisesti sittenkään.
—Hyvänen aika, kun sinä et muuta tee kuin makaat, vaikeroi jo Anna Liisa epätoivoisena.—Viimeinen leipätaikina on syötävänä, eikä ole tietoa, miten toisen saisi. Elä toki enää ole noin.
Puuteko vai puhe lienee vaikuttanut, mutta seuraus oli se, että Aatu otti kirveen olalleen ja lähti kylälle päin kävelemään. Muutamasta talosta sai hän hakojen karsimista, joista maksettiin kaksi kappaa kuutiosylestä pellolle rouheiksi hakattuna. Se ei ollut mitään tuotteliasta työtä, mutta Aatu ei olisi osannut talvisena aikana muutakaan tehdä. Tämä yksinkertainen työ sujui tavallisesti, kuuluipa aika ruske kuusikosta, joshan toisinaan ilmestyi loma-aikojakin, kun tarvitsi istua ja ajatella, tämäkö siis nyt tuli eteen ja eikö tässä muut keinot auttaisi. Mutta vaikka olisi istunut kaikki kuusten tyvet suliksi, niin ei näkynyt muuta keinoa, kuin tarttua kirvesvarteen ja houkutella vanhaa tuttavata, laiskuutta, eroomaan.
Anna Liisa oli mökissä-asumisajan tehnyt ahkerasti käsitöitä, mutta hienoa oli siitä tulo, kun ei jäänyt edes omaa rukkia. Nämä, huomattavat tavarat otti nimismies ensiksi kirjoihinsa, eikä elatustarpeiden hankkimiselta jäänyt varoja toisen saantiin. Hän lähetti Ristel-pojalleen pyynnin jotain menevätä myöten, että jos se voisi äidilleen lähettää muutamia markkoja. Ristel oli näet enonsa välityksellä päässyt puotipojaksi muutamalle toisen pitäjän maakauppiaalle. Sieltä tulikin kohta kirjeessä kuusi markkaa ja lupa, että hän pyytää vielä lisää isännältään, jos äidillä on hyvin puute. Muuten kirjoitti hän olevan itsellään hyvän olla ja kyseli arasti, miten isä ja ukkivaari ovat. Ihan viimeksi kehoitti, että äiti hänelle kirjoittaisi, ovatko rahat tulleet perille ja ovatko pienimmät siskot terveinä. Kirjekuoren ja paperin oli lähettänyt valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin mustetta ja kynää. Ne täytyi noutaa jostain lainaksi.
Oli tuulinen talvi-ilta. Mökin tuvan hatarat akkunaruudut rämähtelivät tuulen puuskan törmätessä niitä vasten ja petäjikön tohina kuului tuvan takaa. Mökin muut joukot nukkuivat yöuntaan, ainoastaan Anna Liisa istui pöydän takana, akkunankupeella. Jumprun vetoisesta rohtopullosta laitettu öljylamppu palaa tuijotti edessä; sen valo yletti tuskin heikostikaan tuvan toiselle puolen. Siinä edessä pöydällä oli levällään Risteliltä tullut kirje, johon hän katsoi ja ajatteli, pää käteen varaten. Mustepullon korkki oli jo irtautettu aloittamista varten, mutta pitkään tarvitsi vielä ajatella. Mieleen muistui monta asiaa. Hän ei ollut kynää kädessään pidellyt sanottavasti isän kodista lähdettyään. Ja kirjeitä … hyvä Jumala … mihinkä tarkoitukseen hän on niitä viimeksi kirjoitellut! Näin on nyt käynytkin, eikä vielä sillä hyvä, mutta kun isä saa hänen tähtensä elää vanhuuden päivät köyhyydessä. Harmiksi olen ollut hänelle alusta loppuun ja tuskin antanee anteeksi kuolemanhetkellään, niin vihassa erosi, eikä näytä leppyvän. Yhä kuuluu itseään syyttävän ja kiroovan siitä, kun opetti minut kirjoittamaan… Kirottua työtä… Ei tuo toki lisänne kirousta, jos omalle lapselleen kirjoittaa.
Ajatellessa unohtui kirjeen aloittaminen. Öljy lampun pohjalla yhä väheni. Anna Liisa liikahti, pyyhkäisi vasemman käden rystyllä silmän nurkkaan heruneet vesikarpalot ja alkoi oikoa paperia. Käsi vapisi, kun hän rupesi piirtelemään:
»Rakas poikani Ristel!
Terveisiä paljo meiltä kaikilta, rahat tulivat tänne, suur kiitos niistä, niillä minä nyt saan rukin, eikä tuota velkamiehet toki ottane, kun sanon, että se on sinun ostama, ei meillä vielä ole ollut hyvin puutetta ja on se isäsi ollut muutamia päiviä kylässä hakoja karsimassa, vaan ne niistä niin vähä maksavat ja se on työhön vielä tottumaton. Tämä talven aika kun päästäisiin ja on se jo pieni Aatu ollut setänsä luona, että jos hevosta alkaisi osata ajaa ja ukkovaarisi on loisina Laitilassa, eikä ole käynyt meidän luona, sitten kun erosi ja mitäpä turvaa meistä lienee.»
Ajateltua kirjoittamista olisi ollut vielä paljon, mutta se täytyi lopettaa, kun kyyneleitä alkoi väkisin roplattaa paperille. Sinne kostuneiden paikkain lomaan hän vielä kurkalta piirteli muutamia katkonaisia sanoja siitä, että poika pysyisi rehellisenä isännälleen ja muille.
Lampun tulen päällä kuivatti hän tuon kastuneen kirjeen ja pani kuoren sisään. Sitten huokasi kituvan tulen sammuksiin ja hiipi hiljaa vuoteelle, lastensa viereen. Kauan kuului vielä korviin ruutujen säikäyttelevä rämähtely ja petäjikön humina tuvan takana.
* * * * *
Useita viikkoja puhalsi kylmä itätuuli. Toisinaan se yltyi lunta kyyditsemään ja lennätti sitä suurina pilvinä aukeita paikkoja pitkin, tukkesi tiet talojen välillä ja kokosi aitovarsille ja veräjän suille suuria nietoksia. Ei siellä haluttanut olla sen, jota eivät tarpeet pakottaneet. Siellä tuiskussa kumminkin seisoi Malinen, keskellä peltoa, hakokasan kupeella, ja nokitti hakokirveellä lehvää rouheiksi. Ei liikkunut enää kirves voimakkaasti, melkein omalla painollaan se putosi pölkyn päähän. Useat häntä säälivät, poikkesipa muutama vanhusta puhuttelemaankin ja kysyi:
—Vieläkö sitä jaksaa hakata kappaista?
Malinen silloin tavallisesti liikautti sieraimiaan ja sanoi:
—Mikäpä se auttanee, täytyyhän sitä jaksaa.
—Tietäväthän nuo ihmiset teillä olevan vielä siksi varoja, että eläisitte huoletta ikänne loppuun.
—Onhan niitä varoja, vaan ne ovat toki semmoisten koirain hyvinä, että tarpeen taitaisi olla, jos antaisi lisää.
—Eikös teillä ole aivan käsissä olevia?
—Jospa vähän onkin, niin kukapa tässä ikänsä määrää tietänee.
Puhuttelijat poistuivat, kun huomasivat, etteivät he voi ukon tuumia muuttaa.
Hakkaamattomia hakokuormia näyttiin tuotavan toisenkin talon pellolle, ja muutamana päivänä tuli sinne jo hakkuumies, kantaen hakotukkia olallaan. Se alkoi lyödä riskisti, niin että rouheet sinkoilivat hakokirveen nokasta. Tämä työtoveri oli Malisesta päin myötätuulen puolella, pitkän pyssynkantaman päässä. Malinen tunsi sen heti vävykseen, ja sen näkeminen, vaikka näin kaukaa, alkoi aukoa suuremmaksi sitä katkeruuden haavaa, joka mieltä ilmankin karvasteli. Hän muutti hakotukkinsa toiseen paikkaan ja asettui seisomaan vasten tuiskua. Säälimättä iskeytyi lumi ryppyisiin poskiin, mutta sitä kiusaa kärsi paremmin kuin tuota toista. Hän seisoi kahden kylmän välillä ja koetti jäätyvää sydäntään tyydyttää työllä eikä poistunut tukkinsa äärestä, ennenkuin pimeällä. Talonväki kummasteli tätä uutteruutta, mutta jos tulivat siitä jotain sanomaan, eivät saaneet vastausta. Äänetönnä Malinen vain sulaili lumet kasvoiltaan, illasteli vähän kuivaa ruokaa ja painautui nukkumaan.
Sänky ja mitä siihen kuului olivat hänen omansa, talon vaimoväki piti niistä tarpeellista huolta. Anna Liisa kävi ensi aikoina pyytämässä isänsä liinaisia vaatteita pestäkseen, mutta sai ainoastaan talonväen kautta salaisesti.
Ennen tuiskujen loppua alkoi Malisen työ-into laimentua. Kului päiviä, ettei tullut pellolla käydyksi. Uunilla vaan istuksi ja valitti vilustavan. Hän uskoi sille parhaaksi lääkkeeksi saunan lämmintä ja hautelikin siellä itseään pitkän tunnin, vaan sepä vei niin huonoksi, että täytyi tuoda miesvarassa vuoteeseen.
—Etteköhän tule kipeäksi, huomautti Laitilan emäntä.
—Ei se ole muuta, vaan taisin olla liika pitkään tuolla saunassa, selitti Malinen.
Pari päivää meni vähillä syönneillä, varoitellen vain jaksoi ulkona käydä ja sängyn laidalla aika-ajoin istua. Emäntä siinä hoidellessaan tarkasteli taudin kulkua ja arveli taas:
—Eiköhän se tauti rupee pitkittämään, mitähän jos olisi rohtoja hommata.
—Eikö mitä, pani Malinen vastaan. Minusta tuntuu, että saatan jo syödä, jos olisi, joka joutaisi keittämään puuroa.
—Joutaahan siihen vaikka kuka. Keitetään vaan.
Emäntä piti puuron tahtomista luuloteltuna sairaan mielitekona, vaan toistapa hän näki, kun kuppi mennä livahti tyhjäksi. Mutta ei tämä vantera syönti parantumista edistänyt. Emäntä sitä pitikin vaan pahana enteenä, se, kuka tiesi, merkitsee kuolemata. Hän oli niitä ihmisiä, jotka huolehtivat kuolemattomasta sielustaan, ja sentähden häntä huoletti Malisenkin sieluntila niin, että hän meni ehdottelemaan:
—Ettekö te haluaisi puhutella pappia.
—Jospa minä tästä paranen, kun tuo syönti alkaisi käyttää, sanoi
Malinen.
—Niin, eihän sitä tiedä, jos vaikka paranette, vaan saattaahan siltä pappia käyttää, selitti emäntä.
—Kukapa sen minulle hakisi, sanoi Malinen ajatellen enemmän hevosettomuuttaan, kuin papintarvista.
—Eihän se tule esteeksi, kun on kerran semmoinen asia.
Emäntä ei kysellyt enempää, vaan alkoi puuhata papin hakijata. Anna Liisallekin lähetti siitä tiedon. Hakuaikana laittoi emäntä sairaan ulkonaista puolta puhtaammaksi, muutti toiset vaatteet ja pesi silmät. Omin varoinsa se vielä pysyi istuallaan, kun muut ensin auttoivat ylös. Työläältä kumminkin tuntui ylhäälläolo sen aikaa, kun vuodetta kouhottelivat, ja kun se ei ollut niin pian suoritettu, alkoi kärsimättömyys ilmestyä.
—Antaa tuon jo olla. Tämmöisen tautta on niin paljon vaivaa.
Hän kallistui uupuneena tyynylle ja hänen vähäinen, vanhuuden kukistama ruumiinsa liikahteli vaikeasti kulkevain henkäysten mukaan. Äänetönnä poistui talon emäntä. Hän huomasi sanoista, että Malinen ajattelee sitä, että koto ja hoito on vieraalta.
Ennen papin joutumista tuli Anna Liisa isäänsä katsomaan, mutta tuli heti huomaamaan, ettei isä häntä kaivannut, koska käänsi silmänsä seinään päin. Olisi taitanut kääntää koko ruumiinsakin, mutta voimat olivat jo niin vähinä, ettei jaksanut. Anna Liisa poistui ikävällä mielellä syrjään, kun näki läsnäolonsa vaivaavan. Hän jäi odottamaan papin tuloa. Voisivatko sen puheet sulattaa isän sydämen?
Illan hämärässä joutui pappi, vanha rovasti, joka hyvin tunsi Malisen ja oli ennen talona ollessa käynyt kylän lukusia siinä toimittamassa. Rovasti tervehti kuin tuttavaansa ainakin ja istui sängyn viereen asetetulle tuolille.
—Kuinkas isäntä on nyt voinut? kysyi rovasti.