Kirsti y.m. kertomuksia / Kokoelmasta "De fyra elementerna"

KIRSTI Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Kirsti.
Minia.
Laodamia.
Härkä.

Per Hallström.

Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.

KIRSTI.

I.

Tahdikas, iloinen kavionkapse kimahteli maantieltä avonaisten ikkunoiden kautta sisään, hiljeni pihamaalla olevaa pyörykkää ympäröivään hiekkaan ja pysähtyi portaitten viereen. Oli aina jotain kiihottavaa tuossa äänessä samoin kuin sen äkillisessä lakkaamisessa. Oli kuin vaiherikas elämä itse olisi kulkenut ohitse ja pysähtynyt äkkiä tuumien, ottaisiko jonkun tuolta mukaan matkaansa.

Lapset olisivat heti juosseet ikkunaan, ellei talon tapoihin olisi kuulunut, että tuollaiset mieliteot piti hillitä täällä seurusteluhuoneessa, päivällisen jälkeen, äidin läsnäollessa. He olisivat sen tehneet, vaikka tiesivät vallan hyvin, ettei tulija ollut muu kuin postinkuljettaja ja että hänen laukussaan oli vain sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta kun heidän täytyi jäädä istumaan, kuuntelivat he hajamielisinä, kuinka hän huiski nenäliinallaan pölyn saappaistansa, eivät katsahtaneetkaan ylös hänen koputtaessaan, vaan olivat syventyneet askarointiinsa.

Molemmat pikkupojat pelasivat kettua, mutta sormet kulkivat hitaasti laudalla ja silmät olivat välinpitämättömät. Mauri istui hyllyn luona jalat ristissä allaan etsien kaskuja Anrepin "Sukutauluista", mutta eivät kummallisimmatkaan kiinnittäneet hänen mieltään.

Kirstiä harmitti oma onnistumisensa bilbokee-pelissä. Kaikki minulta onnistuu, hän ajatteli, mutta mikään ei ole hauskaa. Hän huomasi, että norsunluinen pallo kilahteli maljaan ihan kellonheilurin tahdissa, ja hän tunsi muuttuneensa joksikin koneelliseksi esineeksi, jonka ikuisesti täytyi tehdä samaa. Mutta hänen viisitoistavuotisten silmiensä suuresta, loistavasta syvyydestä oli väsymys kaukana. Ne välähtivät joka kerta kun kiiltävä pallo putosi maljaan, ikäänkuin hän olisi katsellut tähdenlentoja ja toivonut aina uutta joka sammuvasta juovasta.

Talon rouva suontasi palvelijaan silmäyksen, kuten tapansa oli, sillä hän katseli mielikseen tämän oivallista käytöstapaa.

Hän oli vaaleaverinen nuori mies, ollut ratsuväessä, ja hänet oli kasvattanut palvelijaksi muuan upseeri, jolla oli erittäin kehittynyt aisti tajuamaan yhteiskunnallisia arvoerotuksia ja sitä miellyttävää rauhaa, minkä ne tuottavat ihmiselämään. Hänen kiiltävä leukansa ja avoin, mutta pidätetty katseensa, hänen suora ryhtinsä takasi, ettei hänellä koskaan ollut ajatusta, jota isäntäväki ei olisi saanut nähdä ja hiukan muutettuna — melkein samassa suhteessa kuin komentosanan vaihtelu "huomiosta" "lepoon" — antaa käydä omastaan. Kun hän istui kuskipukilla, kiiltelivät hevoset ja vaunut kirkkaampina, eikä johtunut mieleenkään pelätä tapaturmaa. Kun hän tarjoili kutsuissa — mikä kävi laatuun, kun ei pidetty suuria pitoja — olivat viinit taatusti vanhempaa lajia. Arkioloissa hän autteli missä milloinkin tarvittiin. Lyhyesti, hän oli koko talon ymmärtäväisen ja varman hengen tunnusmerkki.

Nyt toi hän postilaukun kohtuullisesti kumartaen, mikä teki sen jokapäiväiseksi, ulkomaailman maksamaksi veroksi, joka ei merkinnyt enempää kuin asiaankuuluva "kunnioittaen" kirjeiden allekirjoituksissa, johon ei kukaan kiinnitä huomiota, mutta jonka poissaoloa jokainen kummastelisi.

Talon rouva levitti sanomalehden ja nojautuen taaksepäin valmistui mukavassa asennossa sulattamaan, mitä kanssaihmiset olivat tähän lehteen keksineet hänen huvikseen. Katseessa piili epäilys, sillä hän ei enää luottanut siihen, mitä kirjoitettiin ja painettiin, varsinkaan näin kesäkuumalla, joka höllensi kaiken moraalin. Pitkään aikaan ei hän ollut välittänyt politiikasta. Milloin mitäkin yleistä harrastusta kohtasi riutumus, mutta aina ne saivat uutta vettä myllyynsä — se muistutti ihmisistä, jotka joka päivä puhuvat kuolemasta, mutta kuitenkin elävät niin kauan, että väsyttävät ympäristönsä kuoliaaksi. Itse hän vihasi korulauseita ja heikkoutta.

Ikkunasta aukeni hänen eteensä näköaloja, jotka täyttivät hänet mielihyvällä. Ruis ja vehnä oli saatu korjuuseen tavallista aikaisemmin. Häntä ei enää huolettanut, olivatko nuo pilvet, joitten varjot ajelivat toisiaan paljailla vainioilla, pistävässä valossa, sateeksi vai eivätkö.

Ensiksi hän katsoi kuolemanilmoituksia, joilla oli ainakin todenmukaisuutensa puolesta arvoa. Niiden harrastamiseen liittyi jotain vanhaa, joka hänestä hänen miehessään noin pari vuotta sitten, tämän vielä eläessä, oli tuntunut naurettavalta. Nyt hän ajatteli; se kuulunee asiaan. Samalla lailla kuin virkamiehen harrastus kohdistuu ritarimerkin saajiin, joiden joukkoon tuleminen on hänenkin elämänsä viimeinen merkkitapaus. Kunnia ei minua houkuttele, mutta en voi sitä ilmankaan jäädä. Se olisi ikävää.

Hänestä elämä oli hyvää sinänsä, jos kohta ei siitä kannattanut pitää melua. Tänä päivänä hän keskeytti lukemisensa ja katseli eteensä kuin jotain etsien. Ei kuten tunteakseen kysymyksessä olevaa henkilöä, sillä silmäin ilmeestä näki kuvan, ehkä kokonaisten kohtausten olevan selvillä. Hänen etsivä ilmeensä lienee tarkoittanut tunnearvoa, minkä piti kuulua nähtyyn. Jos siihen enää mitään semmoista liittyi. Hän näytti sisimmässään avaavan ovea huoneeseen, jossa askelten ääni jo ammoin oli vaiennut, ja avain kädessä epäilevän, pitikö vaiennutta herättää uudestaan kummittelemaan. Hänen kasvonsa olivat hillityt, viisaat ja valppaat kuten tavallista; vain ajatusten yltäkylläisyys teki niiden vilkkauden hieman liian pingotetuksi.

Hänen katseensa suuntausi lapsiin; ensin poikiin, josta näytti olevan rauhoittava tulos. Sitten hän katsahti tyttäreen ja säpsähti, ikäänkuin tämän leikistä johtunut ääni olisi kiusoittanut nyt herkkiä hermoja. Mutta hän jatkoi katsomistaan mitään puhumatta.

Kirsti tunsi itseään katsottavan. Pallo putosi polvelle, ja hänen ikänsä kärkäs, helakka puna lehahti kasvoille, silmien sumetessa.

Ehkä hänen ryhtinsä ei ollut moitteeton. Viime aikoina hän oli tullut huomaamaan, että sillä oli merkitystä, mitä sitten lie ollut. Oli kuin itse olisi jakautunut kahdeksi olennoksi, joista toinen oli kummallinen ja outo. Yhtäkkiä piti olla toinen kuin mitä oli, eikä itsekään oikein tiennyt, kumpi oli oma minä. Silloin ei voinut muuta kuin pudistaa päätään, niin että silmien sumu valui pois, niinkuin kasteista ruohoa ravistaessa; täytyi hymyillä ja katsoa uljaasti tuohon tietymättömään. Silloin tuli kaikki taas helpoksi, kuten ennen oli ollut ja kuten vastakin piti olla.

Niin teki hän nytkin vastaten äidin ajatuksiin lapsen loistavalla voitonvarmuudella ja hellyydellä, suun vienosti värähtäessä pyytäessä anteeksi mahdollista hairahdusta. Hän ilostui heti suuresti ilmeestä, joka häntä kohtasi. Siinä ei näkynyt kovuutta eikä arvostelua, ainoastaan tavaton syvyys. Hän tunsi kiihkeää rakkautta äitiänsä kohtaan ja juoksi hyväilemään tämän voimakkaita, pitkänsoikeita kasvoja, joita hän ihaili, mutta harvoin sai koskettaa. Äiti pidätti häntä liikkeellä, jolla ilmaisi ymmärtävänsä hänen aikeensa, mutta pitävänsä sitä tähän hetkeen sopimattomana.

— Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä, ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!

Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.

Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös.
Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!

Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti, että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin hevosen harjaan tuli jälki siitä.

Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa, hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.

II.

Kirsti, joka ensimäisenä oli saanut päitset valkealle Kleopatralleen ja kiivennyt sen selkään, ratsasti kulkueen etunenässä pitkin tasaista, kajahtavaa maantietä. Suitsissa oleva käsi taputti ihastuksesta eläimen kaulaa niin kovasti, että kirveli. Toista hän piti huulillaan imien sormesta vuotavaa verta, ja kun hän kääntyi veljiinsä, näkivät nämä huulten loistavan tavallista punaisempina lyhyiden valkeiden hampaiden ympärillä. Hänen kiirehtivä hengityksensä lietsoi loistetta silmiin ja kasvoihin kuten palje ahjon tuleen. Hattu riippui selässä, hiukset aaltoilivat kiemuroina ja kiharoina.

Koska hän oli heidän sisarensa, ei ollut koskaan juolahtanut heidän mieleensä, että hän saattoi olla kaunis; nyt he sen ymmärsivät melkein vastenmielisellä hämmästyksellä. Heissä välähti ajatus, että hänkin tulee kohta suureksi, käsittämättömäksi ja ikäväksi, niinkuin kaikki aikaihmiset ovat. Tämä kaikki kuitenkin vain sivumennen hipaisten kuin lehmukset poskea, jättämättä mitään jäljelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi heidät kokonaan halu päästä ensimäiseksi, ilo rientää eteenpäin pilven suuntaan, tuulen jäädessä kauas taakse.

Kirstikään ei ajatellut mitään muuta.

Valkea oli häntä kantava hevonen, valkea tien pyöriskelevä pöly, valkeina loistivat edessä pilvet, joita kohden hän suuntasi kulkunsa. Vaaleansinistä taustaa vastaan muodostivat ne kuin nuoskeasta lumesta kokoonpantuja kiinteitä, loistavia esineitä, muuttuivat saduissa ja unissa esiintyvien olentojen näköisiksi ja hajosivat valmistumatta, siten herättäen ja hämmentäen mielikuvitusta. Sieltä näkyi jättimäisiä, suuren, hurjan näköisiä päitä, siellä tappeli ihmisiä, hirviöitä, varjot ja valot jähmettyivät muodottomina kasoina toistensa viereen selittämättömän surullisessa murhenäytelmässä.

Mutta kaiken yllä kaareili korkeuden ja puhtauden kirkkaus tullen seuduista, joita ihmisjalka ei ollut astunut. Siinä näytti kaikki iloiselta eikä mikään pelottavalta. Se vaihteli lakkaamatta; siinä ei ollut kohtaa, mihin kiintyä, enemmän kuin ylvään valoisan musiikin synnyttämissä näkövaikutelmissa, mutta se antoi vallattomuuden tunnelman ajelehtiessaan ja vyöryessään eteenpäin äärettömässä, vapaassa avaruudessa. Piti ryhtyä johonkin oikein huimaan, uuteen leikkiin.

Kirsti kääntyi huutamaan pojille:

— Olkaa te intiaaneja, minä olen pakeneva valkea nainen. Ottakaa minut kiinni, jos saatte, ottakaa kiinni!

Piiska viuhahti ilmassa, polvet puristuivat lujemmin ratsun kupeisiin, ja hänen kevyt olentonsa keinui hitaasti veressään soivan soiton tahtiin. Kleopatra ymmärsi hänet, Kleopatrakin oli nuori ja virma ja nautti auringon pistävänkeltaisesta valosta, maan tuoksusta ja mustaan katseeseensa kuvastuvista aukeista vainioista. Se pani laukaksi, nopeaksi täydeksi laukaksi, se ei tahtonut jäädä jäljelle tuolla ylhäällä kiitävistä valkeista olennoista. Ja kun toiset hevoset sen näkivät ja kuulivat töminän, seurasivat ne esimerkkiä. Kaikki tanssi ja tömisti yhtenä pilvenä.

Pikku ratsastajat unohtivat suoran ryhtinsä kaiken muun ohessa, mitä olivat oppineet; he olivat mielikuvituksen maailmassa, preerialla saalista takaa-ajamassa. Heidän silmänsä säihkyivät, ilohuutonsa kävivät hurjemmiksi, he olivat kuin kiinnikasvettuneet ratsuihinsa ja unohtivat putoamisen pelkonsa. Pikemmin, pikemmin, eteenpäin, eteenpäin, saavuttamaan hänet, ottamaan kiinni!

Se ei saanut tapahtua, ei ikinä se saanut tapahtua! Piiska viuhui yhtenään hevosen liikkuvien korvien juuressa, tuuli riipoi hiuksia, hengitys lyheni, veri takoi ohimoita, silmäterät pingottuivat suuriksi. Leikkipelko muuttui todelliseksi ja kerääntyi painoksi sydämelle. Se vetäytyi kokoon, niin että selvään tunsi, missä se oli, se takoi ympärillään olevia seiniä kuin vangittu, taisteleva olento. Ja kuitenkaan ei Kirsti tiennyt, mitä pelkäsi, sen vain, että jokin ajoi häntä takaa, ja että jos se hänet saavutti, oli ilo mennyttä. Hänen mieleensä välähti muisto kaikesta tuosta selittämättömästäkin, joka häntä oli uhannut viime aikoina, hänessä itsessään, muitten katseissa ja tervehdyksessä, aamuilmassa. Ettei hän saisi olla lapsi entisissä tavoissaan ja rakkaassa maailmassaan, vaan että vakavuus hänet perisi. Vakavuus, tuo tyhmä sana, joka kenties oli pahempaakin kuin sana. Tuo mikä teki aikaihmisten elämän niin pimeäksi, raskaaksi ja rumaksi. Samassa hän muisti äitinsä äskeisen katseen. Siinä ilmeni sääliä, jotain vartovaa mustaa, jotain, josta piti paeta.

Paeta siis piti, ei koskaan tulla takaisin! Kulkea eteenpäin valkean, kauniin Kleopatran selässä, joka ymmärsi hänet niin hyvin ja lensi niin nopeasti siroilla jaloillaan! Seurata valkeita satupilviä, mutta aina kuten nytkin auringonsäteessä, joka paloi niiden keskellä. Ei liian likeltä, ei niin että varjot yltävät, vaan ainoastaan tuntien tuulen ja vauhdin huumaavaa iloa ympärillään.

Mutta sydän löi liian kiivaasti, se oli pakahtua. Hän tunsi lamaannusta niinkuin unessa, kun pakenee ja täytyy pysähtyä ja antautua kiinni. Hän kumartui alas käyden raskaaksi; hevonen tunsi muutoksen ja ajatteli: tosiaan, mitähän jos pysähtyisikin — ja menetteli sen mukaan. Samassa kaikkosi pelko, ja kaikki oli vain leikkiä.

Vainoojathan olivat vain veljiä, jotka hän tunsi parhaiten kaikista. Ensimäisenä, vaarallisimpana tuli Mauri, punaisena kuin sotaankoristettu päällikkö. Hän oli niin hurjana innoissaan, että olisi voinut ykskaks siepata Kirstiltä päänahan, jos se olisi ollut yhtä irrallaan kuin kotona olevan suuren nuken. Mihin lie se nyt joutunutkaan, sillä hän ei sitä enää hoidellut usein, mutta kun niin sattui, teki hän sen sitä suuremmalla, tunnonvaivojen lisäämällä hellyydellä. Voittamattomien esteitten pidättäminä kuten "Viimeinen mohikaani" häämöttivät vihdoin Klaus ja Folke kaukaa. Ensikertainen laukkaratsastus oli tehnyt heistä miltei kalpeanaamoja. Kirsti nauroi heille riemuiten.

— Näittehän, ettette saaneet! Minua ei saavuteta. Ei mikään ole kuin minun Kleopatrani, minun hevoseni, minun hevoseni.

Hän taputti sen hienoa kaulaa ja tunsi liikutuksesta ja ihastuksesta värisevänsä samoin kuin tuo arkahermoinen eläin.

— Kleopatra parkani, sinä olet lämmin ja märkä. Nyt kuljemme varoen eteenpäin, ettei tuuli liiaksi jäähdytä sinua.

Ja he ajoivat taas ravia tien levyisenä joukkona.

Seikkailut eivät tähän loppuneet, vaikka ne eivät enää olleet määrätyn muotoisia. Päivänpaisteinen iloisa taivas oli niitä täynnä, ja ne hengittivät välittömästi sisäänsä heidän kiihottavaa iloaan. Metsästä nousi pimeässä olevain kallioitten varjoja ja kaikuja, haapain humina värähteli pilviä hajoittavien viimojen vaikutuksesta, aivan kuin levottomat muistot olisivat kulkeneet heissä kiireestä kantapäähän. Metsän aukeista häämötti tasankoja löytö- ja valloitusretkiin houkuttelevina maina, järvi siinteli kauempaa tummansinisenä, tiheävirisenä. Kesän maailma, joka muuten on niin tyyni ja varma hitaassa onnessaan, sai yhtäkkiä syksyn tunnun. Siten tuli se paljoa rakkaammaksi ja kiihotti kaksinkertaiseen nautintoon lyhyytensä tähden.

Tuontuostakin he kohtasivat ihmisiä, aikuisia ja lapsia, jotka tervehtivät kunnioittavasti ja kääntyivät ihaillen tai hieman kadehtien katsomaan taakseen nuoria ratsastajia. Se lisäsi huvia, suoristi selän ja veti ikäänkuin pitkän, riemuitsevan jälkisoinnun hevosten jalkain töminään. Ei ollut koskaan ollut niin hauskaa ratsastusmatkaa.

He olivat tehneet suuren kierroksen, joten aurinko ei enää ollut heidän takanaan. Se oli myös alentunut, ja valo pyyhkäisi pehmeänä, kirkkaankeltaisena eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet harvenneet. Herraskartano hohti valkeana, leveänä ja komeana suoran tien päässä; kohta oli leikki lopussa. Ja tuolla aivan likellä oli kirkko muurin ja tumman pensasaidan takana. Sillä oli erityinen merkityksensä, sillä isä oli haudattuna sen viereen. Pitikö karkoittaa tuo muisto, kulkea edelleen iloisena?

Ei, niin ei saanut tehdä, se olisi kiittämätöntä ja rumaa. Kukkien tuli olla tuoreita haudalle laskettaessa. Kesken iloa nyt, koska niin sattui, piti mennä sisään ja jättää se hänelle, niin vähän kuin hän siitä välittäisikin. Yhdellä nykäyksellä Kirsti pysäytti hevosen portin pielessä, hyppäsi kevyesti maahan ja ojensi suitset lähimmälle seuralaiselleen. Kädet vapisivat hänen toimittaessaan uhriaan, mutta kasvojen ilmeen tuli olla kirkas.

— Odottakaa minua täällä, hän sanoi. Heidän ei tarvinnut tulla mukaan, saivat olla rauhassa. Hän nyökkäsi päättävästi, hyväili pitkään Kleopatran harjaa, pudisti otsaltaan vallattomat kutrit ja astui sisään. Hänet valtasi sama epävarmuus ja kaipuu kuin aina ennenkin isänsä huoneeseen astuessaan.

Hän oli rakastanut isäänsä koko tulisen luonteensa lämmöllä ja ihailulla, mutta, hänen osaamatta sitä nimittää tai tietämättä miksi, siihen oli aina liittynyt hiven onnetonta intohimoa. Isä oli ollut Kirstille ystävällinen eikä koskaan edes torunut häntä, niinkuin saattoi torua muita. Mutta usein hän toivoi toria, jos niitä olisi seurannut se luontevuus, mikä muuten oli isälle ominaista. Nyt hän aina oli ollut Kirstiä kohtaan hiukan liiaksi huomaavainen, mikä oli tavallaan ritarillista, aivan kuin olisi ajatellut hänen tunteitaan, sen sijaan että olisi seurannut omia mielijohteitaan. Niitä hän juuri olisi tahtonut kokea oman kiihkeän luonteensa hienotunteisuudessa. Hän paloi halusta saada heittäytyä isänsä kaulaan, sitä innokkaammin kun hänen äitiinsä nähden ei tullut kysymykseen sellaiset myrskyisät purkaukset. Niin usein olisi hän tahtonut olla hänen koiransa saadakseen olla tuollaisessa kovakouraisessa, hyväilevässä leikissä mukana kuin hänen veljensä omalta alotteeltaan saivat. Likeltä piti, ettei hän nyt lapsellisella, puolittain syyntietoisella viekkaudella koettanut päästä vainajaa lähemmäksi kuin he.

Erotus lie ollut siinä, että he olivat poikia, hän vain tyttö. Se aiheutti, että hän aikaisemmin ja tietoisemmin murehti sukupuoltaan kuin mihin hänen tarmokas ja vapautta rakastava luonteensa myöhemmin olisi johtanut. Mutta isästään piti hän vielä enemmän siitä syystä, että sai niin vähän takaisin, ja kun isä kuoli, tuntui isku hänestä raskaimmalta. Silloin hänellä ei enää ollut toivoa saada hänet valloitetuksi; äärettömän tuskallisella kärsivällisyydellä olisi se onnistunut, vaikka se ei ollutkaan hänen tapaistaan muutoin. Hänellä oli tapana antaa itseään runsaskätisesti, mutta myöskin vaativana, ansaitsevalle ja ansaitsemattomalle, ja nähdä lahjansa innolla vastaanotettavan. Jos hän teki tuhmasti, ymmärsi hän sen pian ja vetäytyi punastuen, mutta arvokkaasti syrjään niinkuin prinsessa, joka muistaa kärpännahkavaippansa. Tai sitten lahjoitti hän sydämensä ikiajoiksi ja unhotus oli mahdollinen vain siitä syystä, että hän tiesi aarteensa olevan hyvässä säilyssä ja odottavan yhtä kokonaisena ja uutena uutta aikaa.

Isä ei odottanut, hänelle ei päivä enää vaiennut. Häntä ei saanut koskaan unhottaa.

Itku syöksyi Kirstin silmistä nyt haudan partaalla, kun hän vasta tunsi sisässään olevan tyhjyyden, mikä on tavallista sillä paikalla, mutta kuitenkin niin suuri loukkaus vainajaa kohtaan. Hän pysäytti oitis kyyneleensä nähdäkseen oikein kirkkaasti ja syvälle muistoihinsa ja puhuakseen isälle aivan kuin hän kuulisi. Tunnelma oli kummallisen ristiriitainen.

Isä oli sama kuin ennen, hän tiesi mitä Kirsti ennen tiesi, mutta ei muuta. Samoin kuin lapsena ollessa pidätti hän nytkin Kirstiä lähestymästä arkuudessaan. Mutta nyt oli elämä kuljettanut tytärtä eteenpäin, menneisyyttään ja sen ohessa isää kohtaan hän tunsi jonkinlaista äidillistä hellyyttä. Hänen ajatuksensa soivat selvempinä kuin tavallisesti, hiljaisuudessa ja liikutuksessa; silloin tällöin liikutteli hän huuliaan muodostaen sanoja. Ne olivat uusia hänelle itselleenkin, hänen sisäinen kaksijakoisuutensa oli entistä tuntuvampi; hän sitä pelkäsi, mutta käsitti melkein täydelleen sen merkityksen.

Sinä et tunne minua enää, hän ajatteli. En tiedä, pitäisitkö minusta enemmän. Ehket, sillä olen paljon pahempi entistäni, kärsimätön ja kummallinen. Mutta nyt minä pidän paljon kiihkeämmin, ja minä ikävöin, oi, niin kovasti, että minustakin oikein paljon pidettäisiin. Minä melkein ymmärrän, kuinka isot ihmiset rakastavat. Tai ehkä vain naiset. Silloin olen toisinaan nainen. Minä pelkään sitä, ennen olin onnellisempi, äsken leikin ja olin onnellinen. Mutta kesken kaiken tunsin, ettei siitä ollut minulle, että jokin minua odotti ja että minä tahdoin sen tavata. Sentähden, että silloin todella olen olemassa ja saan tietää kaikki, ja minä tiedänkin sen jo. En enää koskaan saa olla samalla lailla iloinen, mutta joskus voin olla vielä onnellisempi, vaikka en tiedä kuinka, ja vaikka se ei ole pysyvää. Silloin olen kai täyskasvuinen ja voin arvata, millaiseksi minut tahtoisit? Sellaiseksi kuin äiti? Hän on niin kaunis ja tyyni. Kaikki sopeutuu hänen mukaansa. Hän tarkastaa, puuttuuko mitään, ja huomauttaa siitä, niinkuin ruokapöydässä. Välistä minua palelee hänen seurassaan. Mutta minä koetan. En voi käsittää, en ymmärrä. Nyt olen semmoinen kuin silloin kun pidit minua tuhmana, koska en uskaltanut näyttää mikä olin. Parasta lienee nyt mennä.

Mutta kun hän sanoi jäähyväisensä kummulle, painoi hän päänsä sen hienoa ruohoa vastaan ja tuli lohdutetuksi tuntiessaan sen elävän ja auringon keveän, ohuen lämmön hivelevän itkettyneitä kasvojaan. Minä elän, hän ajatteli hämärästi, minusta tulee mitä on tullakseen. Ja hänen tunteensa isää kohtaan oli yksinomaan hellä. Olihan hän hänen uskottunsa kaikessa, mikä herätti sääliä, hänen lapsuudessaan kaipuineen ja pelkoineen ja nyt hänen levottomassa minässään ja koko maailmassa, jonka kerran piti kuolla.

Kun hän palasi odottavien luokse, olivat he nyrpeissään hänen viipymisestään. Aurinko oli laskemaisillaan, ja toiselle puolelle kasautuneita pilviä valaisi levottoman liekehtivä, miltei sairaalloinen loiste. Molempia valolähteitä erottavan kirkkaan, viileän avaruuden alla värähteli tummuva päivä. Ei ollut enää mitään hauskaa ajatteleminenkaan.

He näkivät myös, että Kirsti oli itkenyt.

Hänen kanssaan ei nyt enää koskaan voi olla varma hauskuudesta, ajattelivat he. Hän tekeytyy jo aikaihmiseksi.

Kotimatkan vauhdin saivat hevoset määrätä.

III.

Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille, ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa, samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika on tehnyt tehtävänsä.

Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.

— Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki, niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle puhuttavaa.

Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun. Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä, että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan, ei mikään häntä koskeva. — Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi ajatellakaan!

Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski säännöllisesti kuin hidas hengitys.

— Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt. Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?

Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.

— Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme — sieltä. Jäin puhelemaan hänen kanssaan.

Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.

Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.

— Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se toisella lailla, alusta.

Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana. Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.

Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan. Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi, mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. —

Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.

Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa. Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa. Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat aivan erityisen merkityksen.

IV.

— Minä olin — annas kun mietin — kahdeksantoistavuotias, kun minut lähetettiin Tukholmassa asuvien sukulaisten luo täydentämään kasvatustani. Olin mielestäni jo liian vanha ja pelkäsin elämän juoksevan käsistäni. Olin sentähden hyvin iloinen matkastani, vaikka minusta tuntui tarpeettomalta puhua kasvatuksesta niin kehittyneelle ja valmiille henkilölle. Olin jokseenkin yksinkertainen ja kokematon olento, vaikka minulla ei siitä ollut aavistustakaan.

Puheenaoleva kasvatus ei ollut kovin suurellinen. Siihen kuului kielten oppiminen, luentojen kuuleminen, teatterissa-käynnit, pianonsoitto. En ollut vähääkään soitannollinen, mutta minulla oli auttava korva, teatteri tuntui minusta vaivalloiselta teeskentelyltä, tenoreja en voinut silloinkaan sietää enemmän kuin imeliä jälkiruokiakaan. Mutta en ehtinyt ikävystyä. Minulla oli elämännälkä, ja minä kuvittelin saavani siitä paljon, kun seurustelin monien ihmisten kanssa. Tuskin koskaan olet kuullut minun puhuvan lapsuudestani, mutta sinä tiedät, että olen kotoisin eräältä kaivosseudun tehtaalta. Se on kaunista paikkakuntaa, ja sen väestö on reipasta ja kunnollista. Olet nähnyt vanhassa albumissani valokuvia, kokovartalokuvia, herrat hattu vierellään, naiset outo kirja helmassaan. Sinun mielestäsi he näyttivät lystikkäiltä; jokainen aika tuntuu hieman naurettavalta seuraavasta, joka ei näe omaa hullunkurisuuttaan. Nuo pienet, harmaat valokuvat, kuten yleensä muutkin samanlaiset, johtavat koko lailla harhaan.

He olivat voimakkaita, aika viisaita ihmisiä, luotettavia eivätkä vähämittaisia. He olivat ymmärtäneet järjestää elämänsä mukavasti ja valvoneet etujaan monen sukupolven ajan, mutta päästessään sitten kukkuloille eivät he ainakaan rumentaneet paikkaansa. Vietettiin iloista, tervettä elämää, ja vaikka ei paljoa puhuttu runollisuudesta, ei siitä itse asiassa ollut puutettakaan. Tunteet olivat silti yhtä todellisia, vaikka kammosivatkin sanahelinää. Sukutunne oli voimakas, seuraelämä toi joustavuutta ja kevyttä ilmaa pitkien matkojen takaa, ja tavatessa olivat posket jo punaiset, veri liikkeessä ja ilo valmiina.

Niin, sellainen oli kotiperintöni, mutta kaupungissa oli kaikki toisin.

Ei ole ihmisten hyvä ahtautua yhteen; lopultakin on jokaisella vain omat jalkansa, millä seistä, ja paras olisi järjestää olonsa sen mukaan. Liian likellä muitten arvosteluja käy helposti araksi, jos niihin alistuu, ja melkein yhtä helposti narriksi, jos varjelee itsenäisyyttään ja luulee sillä tehneensä jotain merkitsevää. Jos panee painoa ihmisten puheille, on turmion oma, ulkomaailman vaikutus sisäelämään tulee rajattomaksi. Se siitä!

Minun ympäristöni kuului vanhoihin virkamiespiireihin, jotka olivat tyytyväisiä paikkaansa ja muusta välinpitämättömiä, hyvin opetettuja pikemmin kuin hienostuneita, arkoja kaikelle henkiselle elävyydelle, kuin olisivat aavistaneet, ettei heidän kärsinyt näyttää sisintään. Se ei herättänyt minussa arvonantoa.

Toisaalta oli ajanhenki vastassani. Edelliset sukupolvet olivat nuorina ollessaan tunteneet samoin kuin mekin, ettei maailma ollut sellainen kuin sen tuli olla, mutta syytä siihen he eivät pohtineet. He olivat jatkaneet tuntemista, kunnes päätyivät onnelliseen surumielisyyteen ja unelmoituun sopusointuun soitannon ja runouden maailmoissa, kunnes nuoruudenusko oli mennyt. Toisista tuli siten kaksoisluonteita, mutta sillä ei päästä pitkälle, sillä ainesta ei ole annettu ylenmäärin. Tätä nimitettiin romantiikaksi, ja me, joiden oli järjellämme käsitettävä aikaamme, halveksimme sitä syvästi. Siitä ei seuraa, että olisimme itse jääneet vaille sen vaikutusta, sillä sen sielu, todellisuudesta-irtautumisen vietti, on aina nuoressa veressä. Huomasimme, että tuntemamme paino oli yhteiskunnan aikaansaama, ja meidän haaveittemme piti luoda uusi, joka olisi niin täydellinen, että se tekisi ihmeitä. Mutta yhteiskunta ei ole mitään täysin määrättyä, se on vain sitä, mitä me itse olemme. Siihen tultiin myöhemmin; nyt riitti, kun osoitettiin, miten väärin ja typerästi kaikki oli tähän asti ollut.

Se oli helppoa, ja niin kummalta kuin se nyt minusta tuntuukin, muistan sen olleen hyvin huvittavaa. Kaunis innostus ja uhrautuvaisuus auttoivat puolestaan ja antoivat parhaansa. Mutta tuskin mikään romantiikan aika on niin nauttinut jumaljuomastaan kuin me loukatun oikeudentuntomme harmista ja katkeruudesta. Kirjat tarjoilivat meille pahinta rupaa mitä ajatella saattaa, harmainta ja toivottominta. Otimme sen hartaasti vastaan sentähden, että se kuvaili meille todellisuutta sellaisena kuin me sen käsitimme, ja me virkistyimme siitä niinkuin sanomalehtiyleisö onnettomuustapauksista.

Meille naisille oli rakkaus, avioliitto pääasia, ja niin näytti olevan miehillekin. Muistanet Artemisian Salamiin luona ja Xerxeen sanat. Jos hän olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän sanonut: "Naiset ovat tänään puhuneet kuin miehet, miehet kuin naiset", sillä äänilaji oli kaikilla sama. Perhejuorut rehottivat loppumattomina, mutta me seisoimme yleensä suurina ja puhtaina alallamme ja miehet tunnustivat syntinsä meille kerjäten tukeamme. Silloin rakensimme kaiken uudelleen, sellaiseksi kuin piti. Silloin laskettiin pohjaperustus onnelle, jonka tuli olla pettämätön ja vapaa pakosta ja pelkuruudesta. —

Äiti oli kulkiessaan puhunut, katse maahan luotuna, kuivalla äänellä, joka väliin oli etsivän vilpitön, väliin epäluuloinen ja ivaava. Nyt hän sattui katsomaan kuvastimesta näkyviin Kirstin kasvoihin. Niissä oli jotain pettynyttä ja väsynyttä huolimatta mielenkiinnosta saada olla mukana ja kuulla aikuisten puheita. Äitiä liikutti niiden vieno nuorekkuus, ja hän pysähtyi vaipuen niitä katsomaan yhä tutkivammin ilmein, ikäänkuin nuo kasvot olisivat piirteillään muistuttaneet hänestä itsestään. Tyttö ei sitä huomannut; hän näki äidin kasvot vastassaan ja oli tyytyväinen niiden muuttuneesta ilmeestä. Hän ei kuullut, että äiti vaikeni.

Kun kertomusta jatkettiin, tapahtui se aivan toisella äänellä.

— Sellaiselta kaikki nyt tuntuu. Toisin oli silloin. Ja sitten tapahtui, että minä rakastuin.

Kuuntelin erästä hänen pitämäänsä luentoa, ei, en paljoa kuullut, eikä vahinko kenties ollut suuri. Hän ei ollut omiaan puhujalavalle, ja hyvin vähän oli hän selvillä siitä, mitä puhui. Ei se mitään merkinnyt, kun usko oli oikea ja tarkoitus hyvä. Avioliitto oli aiheena taasen ja käsittely oli varmaankin hyvin etevää ja ymmärtäväistä. Mutta hänen esiintymisensä oli nuorekkaan ja vienon miellyttävää, ja hän punastui vahvimpia sanoja lausuessaan. Hän oli alkanut tulla tunnetuksi kirjailijaksi toisten katkerain, kovien kokemusten perusteella, jotka hän muovaili niin pehmeästi ja kauniisti kuin taisi. Runoniekka hän kyllä oli ja hänen olisi pitänyt kirjoittaa värssyjä.

Tunsin hänet ennestään; se kävi minulle siellä selväksi. Me olimme joskus lapsena tavanneet ja leikkineet yhdessä, vaikka muutamia vuosia oli välillämme, olipa hän voittanut silloin sydämenikin alentuvaisuudellaan. Kaikki muistui selvänä kuvana mieleeni. Näin puron, lähellä erästä rappeutunutta majaa, jonka seinustalta lampaat etsivät sateen suojaa; kuivuneen lammen paikalla oli maa sileää ja kasvoi pieniä kekomaisia joulukuusia, ja vesi virtaili välistä kirkkaan kiiltävänä. Siellä oli paratiisimme. Me otimme vaaleansinisiä kuonanpaloja varpista ja peitimme niillä puron pohjan, niin että vesi tuli taivaanväriseksi. Siitä tuli toinen maa, joka oli vielä hauskempi. Minulla oli pieni turkoosisormus, joka liukui sormesta ja jota oli mahdoton löytää kimmelteestä; minusta tuntui, että minut jollain tavoin vihittiin paikkaan ja häneen. Sitten unohtui kaikki, mutta nyt se muistui selvänä mieleeni, ja siinä hymyillessäni lapsellisuudelleni lienen tietämättäni rakastunut häneen.

Minä taputin innokkaimmin luennon loputtua, ja minusta oli luonnollista, että meidän piti uudistaa tuttavuutemme, koska muutoin olisin saanut vain taampaa seurata ihailemiani ajanvirtauksia. Velvollisuus itseäni kohtaan vaati minua saattamaan aikeeni perille, ja minä olin hyvin tarkka täyttäessäni itsekohtaisiakin velvollisuuksiani. Suunnitelma oli vaikea toteuttaa, mutta minä en kammonut rohkeutta enkä hullutuksia. Minä otin selville hänen asuntonsa ja kuljin alinomaa sitä katua. Usein hänet kohtasin, mutta hän ei minuun vilkaissutkaan. Minun piti keksiä joku, joka esittäisi minut. Vihdoin löysin uhrin.

Tämä oli eräs kieltenopettajattaristani, mitä virheettömin pikku olento, joka oli kerran ollut samassa seurassa kuin hän ja oli kyllin varomaton sanomaan sen. Se saattoi hänet minun käsiini. Vaikkei heitä oltu esitettykään toisilleen, sain minä hänet kiihkeydessäni vakuutetuksi, että hän oli sovelias välittäjä; loput epäilystä poistin uhkauksilla ja pelotuksilla. Vakuutin tekeväni skandaalin, saatoin tehdä mitä tahansa. Skandaalia hän pahimmin pelkäsi, ja niin sain hänet mukaani kadulle vahtimaan outoa herraa. Puhuimme ranskaa koko ajan, sillä olin asettanut puhelutunnin siten, jotta muka keskustelu aineen runsauden vuoksi sujuisi paremmin. Mutta se kävikin hitaasti. Minä kuljin niin nopeasti, että hänen oli vaikea hengittää, ja pelko teki lopun. Kun hän vapisevalla äänellään sai sanotuksi jonkun lauseen, nauroin niin makeasti, että hänenkin täytyi siihen yhtyä. Ei koskaan meillä ollut ennen ollut hauskaa keskenämme, ja minä luulen, että hänen pieni ranskalainen sydämensä sykki luvattoman viehätyksestä. Suutelin häntä jäähyväisiksi nenänipukkaan ja nipistin korvasta kuin Napoleon krenatöörejään: Courage, mon brave! Pour demain le soleil d'Austerlitz!

Tämä tapahtuikin, riemu oli taivaallinen.

Oli maaliskuun alkupuoli ja paljon lunta. Se suli ja paloi häikäisevänä auringon valossa, se loi sinisen autereen varjoon, niin että mikään ei tuntunut oikein kiinteältä ja läheiseltä. Kadun päästä näkyi kappale virtaa, siellä leikki kevät itse hopeakimalteisena pyörretuulineen, lokkeineen ja kiitävine jäälauttoineen. Minulla oli nahkakauluri, joka oli hyvin mieleiseni, sekä uudet kengät. Näin hänen tulevan kaukaa ja työnsin seuralaisparkani suoraan hänen eteensä.

Monsieur, änkytti hän ääntäen hullunkurisesti hänen nimensä, c'est une jeune démoiselle qui voudrait vous rappeler — tässä hän unohti sanottavansa, mutta käänsi sen epätoivoisessa kekseliäisyydessään esittelyksi aivan kuin se olisi ollut paikallaan.

Herrasmies oli vähällä kompastua ranskattareen, hän tuijotti tähän ja sitten minuun. Katse viivähti. Sitten hän rupesi änkyttämään huonolla ranskallaan.

Silloin sain takaisin vallattomuuteni ja selitin muutamin sanoin vanhan tuttavuutemme ja intoni uudistaa sitä. Ja minä esittelin vuorostani pikku ranskattaren. Me nauroimme molemmat, ehkä opettajattarenikin teki samoin — siihen ei kumpikaan kiinnittänyt huomiota. Sillä me unohdimme hänet kerrassaan, kulkiessamme yhdessä. Me lienemme kulkeneet nopeasti ja hän koetti turhaan pysyä rinnalla kuten urhoollinen pieni krenatööri, mutta takertui lumeen. Kaikki muukin unohtui. Meidät valtasi huumaus niin lapsellisen iloinen, päivänpaisteen, lumenkimmellyksen, kevätilman ja ehkä jo jonkin muunkin vaikutuksesta. En enää muista missä kuljimme, sillä en huomannut mitään ympärilläni, mutta muistan että puhuimme. Vanhasta ja uudesta, uudesta ja vanhasta, sinisestä purosta ja kaikesta, mikä meillä oli yhteistä, ja yleensä kaikesta taivaan ja maan välillä.

En ollut ennen puhunut omastani, sillä vain lukemalla olin tähän asti ollut mukana, ja nyt annoin kaiken niin välittömästi, ihastuneesti, lapsellisesti ja tyhmästi, niinkuin antaa olemuksensa, ennenkuin on oppinut olemaan varovainen ja ikävä. Sillä hetkellä tuntui sitäpaitsi kaikki kauniilta. Hän piti sen hyvänä ja oli yhtä välitön vastauksissaan. Paljastimme sielumme sellaisinaan, eikä kumpikaan tiennyt, mitä siitä seuraisi tai ehkä jo valmiina odotti pidellen meitä käsissään. —

Kertojan kasvot olivat käyneet yhä vienommiksi ja valoisammiksi, ja hänen huulensa hymyilivät tavalla, joka oli Kirstille outo. Lapsi oli vetäytynyt kokoon sohvallaan, kädet ristissä polvien ympärillä, samaan asentoon kuin ennen kuunnellessaan satuja, joissa oikein eli mukana ruumiitonna, mielikuvituksen maailmoissa liitelevänä. Silmät loistivat kuin tähdet äitiä vastaan, suurina hellyydestä, ilosta ja ihmetyksestä kaikkea tuota rikkautta kohtaan, joka hänet kohtasi. Silminnähtävästi oli hän eläytynyt sanoihin paljon syvemmin kuin muistot itsessään aiheuttivat; kaikki hänen kuulemansa kietoutui unelman, kauneuden, kaipuun sädehohtoon,ja tämä herätti katsojassa surumielisyyttä ja epäileviä, pimeneviä ajatuksia.

— Tuota tyttöä, josta kerroin, ymmärrät hyvin. Nyt saat kuulla jotain tuosta toisesta. Sinun tulee pitää hänestä niinkuin minäkin pidin; etsikäämme häntä varovin käsin menneisyydestä, mutta koska hän kuuluu siihen, pitää meidän nähdä hänet sellaisena kuin hän oli, unohtamatta ajan opetuksia, sillä se ottaa opetuksistaan kovin kalliin maksun. Hän ei ollut sellainen mies, johon naisen pitäisi turvautua. Nainen tarvitsee tukea, hän tarvitsee sitä nyt parhaiten. Jotta hän voisi vaikuttaa pelkästään oman persoonallisuutensa voimalla, täytyy sen olla terve, ja maaperän tulee olla luja. Jotta rakkaus häntä kannattaisi, ei siinä saa olla pienintäkään sairautta, eikä riitä, että hän on kohdannut todellisen tunteen, sen pitää olla lähtöisin terveestä sydämestä.

Niin ei ollut hänen laitansa. Hänen sielunsa oli vieno ja hyvä, mutta se ei ollut koskaan taistellut ratkaisevaa taistelua elämästä ja kuolemasta: mikä minä olen, mitä minä tahdon, mitä tahdon uhrata sen puolesta mitä tahdon? Vakaumuksia voi olla monenlaisia. Ne voivat koskea vain ajatuksen piiriä ja ilmetä johtopäätöksissä, väittelyissä, esiintyen silloin nasevimpina. Mutta silloin on ihmisen omaa itseä hyvin vähän mukana, ja ykseytenä hänen kuitenkin täytyy toimia, jos mieli kaikella olla mitään arvoa — tuon olen joskus lukenut ja pannut mieleeni. Tärkeintä on, että hän on ihminen, ei joukko sanoja ja repaleita.

Me käytimme hyvin rohkeita, uljaita sanoja ja uskoimme niitä, mutta emme olleet vielä mitanneet omia syvyyksiämme. Jos hän olisi sitä yritellyt tehdä, olisi hänen ollut vaikea löytää pohjaa. Hän oli elänyt kirjoissa, mielikuvitus ja muotoaisti oli hänen kaikkensa, todellisuus oli ainesta, josta saattoi muovailla yhtä ja toista saadakseen sen tai sen vaikutuksen aikaan. Sisimmässään hän sitä pelkäsi, mutta ei siksi, että sitä oli vaikea sovittaa nuoriin, ihanteellisiin vaatimuksiin, ei, vaan taistelun pelosta, pikkuvanhan, uudistusintoiluun liittyvän ja siinä menestyvän muotisuunnan vaikutuksesta. Siepattiin monta tunnussanaa suuresta maailmasta ja lapsellisimmin käytettiin sitä, joka rajujen tunteitten eleillä näytti tuloksen, mihin olivat johtuneet ne, jotka eivät olleet muuta tunteneet kuin nautinnontarpeen. Ne, jotka olivat kärsineet mieltäkiinnittävän ja välttämättömän haaksirikkonsa Pariisissa mieltäkiinnittävien ja välttämättömien silkkihameitten keskessä. Tyhjyydestä ei voi mitään muuta syntyä kuin tyhjyyttä, siinä kova, selittämätön totuus, jota vastaan he kapinoivat, valittelivat ja jyrisivät. Heidän sanansa omistettiin ja tekivät tehtävänsä.

Mutta se ei kuulu vielä tähän. Me rakastuimme toisiimme; ensi kohtauksemme sininen, loistava ilma piti meitä tenhonsa pauloissa. Salaisuudella oli oma romanttinen viehätyksensä, josta suuresti nautimme, vaikka halveksimme itse sanaa. Hänen sisäinen heikkoutensa oli osittain hienon luonteen herkkyyttä, ja saattoi käydä vain siitä kokonaisuudessaankin. Suurta ja rakasta oli sen vaaliminen heräävälle naisenvaistolle. Hän oli kenties vielä lapsellisempi kuin minä, hänen oikukas tunne-elämänsä piti häntä aina uutena, ja äly koristi sitä aatteilla ja loisteella. Minä katsoin häneen ylöspäin ja iloitsin siitä; olin puolittain tietoinen siitä, että minussa oli voimakkaampaa ainesta, se ylläpiti voiman tunnetta. Aikamme lensi siivillä, elämämme oli kevyttä ja ilmavaa.

Kuinka selvästi me kuljeskellessamme varastettuina hetkinämme tunsimme kevään tulon! Siinä kuluivat uudet kenkäni, mutta kului siinä muutakin; ei ollut niin hopeanhohtoista väritystä, jota emme olisi käyttäneet tulevaisuuden-unelmiimme.

Mutta kesän tuottama ero opetti meille kaipuun; kun taas tapasimme, ei entinen enää ollut kylliksi. Oli luonnollista, että ikiajoiksi kuuluimme toisillemme; meidän oma asiamme oli ratkaista se. Olisimme voineet kulkea tavallista tietä, sillä hän oli riippumaton ja minä olin kylliksi rohkea saadakseni tahtoni täytäntöön, vaikka omaiseni olisivatkin olleet vastaan. Pelkokaan ei meitä pidättänyt.

Tuo jokseenkin yhdentekevä kysymys, millä tavalla tullaan toisilleen kuuluviksi — jonka tulisi aina väistyä tärkeämmän tieltä, millaiseksi yhteiselämä muodostuu — oli meille äärettömän suuriarvoinen. Oli kuin meidän avioliittomme ylevyys olisi ikiajoiksi taattu sillä, että halveksimme yhteiskunnan hyväksymiä muotoja, ja kuin taikaiskusta madaltunut ja tullut jokapäiväiseksi näitä tapoja noudattamalla. Sellaisessa ratkaiskoon kunkin yksilöllisyys, kun se vain on kyllin voimakas ja tietää suuntansa. Sen koetteellepanosta on huoli pidetty; miehen ja vaimon välinen suhde liikkuu todellisuuden piirissä, josta ei kukaan, jonka tunne on todellinen, voi pujahtaa pakoon. Mutta alku on typerä, jos tämä päästetään näkyvistä ja luullaan, että taistelu on voitettu torventoitotuksella. Siinä on tunne kysymyksessä ja sen pitää saada olla rauhassa voidakseen arvioida itsensä ja omansa. Rakkaus on järjenvastainen; kuta kauempana se on teoriasta, sitä parempi sille. Se kuuluu ihmisen olemuksen kehittämiin kukkiin, eikä kukkia voi muuttaa hypistelemällä. Kasvista tulee lajinsa ja hoitonsa mukainen; sellaisena se pysyy, sen mukaan muuttuu.

On tuskin luultavaa, että kukkamme olisivat tulleet paljoa kauniimmiksi, jos ne olisi toisella tapaa sidottu yhteen. Mutta meidän ei olisi tarvinnut kärsiä pilkkaa, jollei siihen olisi sekautunut asiaankuulumatonta; surussakin olisi ollut tarpeeksi. Ja ulkonaisuus, josta ei koskaan voi täydelleen irtautua, ei olisi meitä niin kovin ja rumasti kolhinut, jollei häviössämme olisi ollut osakkaita.

Me aloimmekin puolinaisuudella. En muuttanut asumaan hänen luokseen julkisesti ja kuin itsestään selvänä asiana, sillä sen me säästimme voimanumeroksi. Salaperäisyys houkutteli liiaksi, ja me puimme sen uhmaavan itsenäisyyden verhoon. Se toi mukanaan pikkuvalheita, jotka me kultasimme kapinallamme suuria valheita vastaan, ja lopuksi, kun tämä ei enää voinut jatkua ja taistelun piti alkaa, oli meidän paras tunnonrauhamme poissa. Juuri mitä olimme tahtoneet välttää muodollisuuksissa, jotka otetaan vain semmoisinaan, sen olimme omatekoisilla muodoilla vetäneet ylitsemme, sillä joka teolla on jokin muoto. Siitä syntyi katkeruutta, ja näkökohtien pikkumaisuutta ei sitten enää käynyt välttäminen, kun se kerran oli tunkeutunut asiaan.

Minun täytyy koskettaa tätä puolta, vaikka olin aikonut jättää sen tuonnemmaksi, kunnes paremmin sen käsittäisit. Sattuneista syistä en enää voinut pitää päätöstäni; nyt saat painaa sanani mieleesi, sillä en aio uudestaan vetää tätä esiin. Tämä ei kuulu niihin asioihin, joilla voi leikitellä. Tässä edessäni ollessasi muistankin muuten, että sinun iässäsi on kypsyneempi käsittämään vakavuutta kuin jälkeenpäin saattaa tuntua, sillä kuluneisuus ja höltyminen ei silloin vielä ole pimittänyt tunne-elämää. —

Hän näki olevansa oikeassa. Lapsen silmät olivat käyneet hiljaisiksi ja syviksi todellisuuden kovuutta aavistaessa, mutta pelkoa ei niissä näkynyt. Ihastus ja sääli, hellyys ja hienotunteisuus loivat katseeseen pehmeän loisteen, ja samalla kuin hän ihmetteli ja mietiskeli, että sai tässä istua kuulemassa, tahtoi hän uljaasti ottaa kaiken vastaan. Hän tunsi hiukan ylpeyttäkin siitä, että sai olla osallisena salaisuudessa, olipa se millainen hyvänsä. Ja kertomus jatkui.

— Muistakaamme, että hän se oli säälittävin. Hänen koetuksensa oli tullut, ja hän ei ollut siihen varustautunut. Hänen rakkautensa oli liekkiin leimahtaessaan näyttänyt luovan kokonaisuutta hänen pirstottuun olentoonsa; sillä hän oli lämmitellyt itseään ja tuntenut olevansa rikas ja elinkykyinen. Siihen asti oli hän elänyt vain muiden avulla ja voimilla, nyt hän löysi itsensä, nyt täytyi hänen käydä sen kanssa kilpasille. Heti se ei tapahtunut, mutta se oli kuitenkin tehtävä. Ja kuta uhkamielisemmäksi itsenäisyysselitykseksi olimme suhteemme muodostaneet, sitä enemmän se veti sortuessaan mukaansa.

Olimme alkaneet taistelun, jota niin lapsellisina ja iloisina olimme ajatelleet.

Sitä ei taisteltu suurella näyttämöllä, halveksittu hirviö, yhteiskunta, ei tullut vastaamme palkeilla tullakseen ylemmyytemme nöyryyttämäksi. Se oli pysytetty jotensakin tietämättömänä asiasta, ja vaikka emme sitä tunnustaneet, olimme siitä hyvin tyytyväiset. Minun ympäristöäni asia vain koski. Vanhempani tulivat kaupunkiin, ja meillä oli myrskyisiä tilintekoja. He opettivat meidän hämmästykseksemme, että tunteittemme vastassa ei ollut vain sovinnaiset näkökohdat ja monenmoiset pikkuseikat, vaan myöskin muitten todelliset tunteet, kärsimys, joka ei ollut jäljennös, kyyneleet, joiden katkeruus oli todellista lajia, levottomuus, joka ei ollut itsekäs. Me pysyttelimme tietysti urhoollisina pystyssä, kuten nuoret tekevät toisten näkökohtien ymmärtämyksen puutteesta, mutta pulma laajeni kuitenkin eteemme, meidät pakotettiin ajattelemaan, sitten kun olimme lyhyesti ja ohjelmanmukaisesti puhuneet, kuten meidän piti. Meidät oli jätetty yksin, hyljättyinä, kuten odotimmekin, vapaina ja voimakkaina, kuten olimme aavistaneetkin. Vihdoinkin saavutamme häiritsemättömän onnen, ja me katsoimme toisiimme kysyen: No, joko tunnet sitä? Sano se sana, joka karkoittaa kaiken menneen ja avaa uuden avaruuden! Minulla erittäinkin oli syytä tuntea tulevaisuus todellisena eikä vain sanana. Minä tarvitsin tukea, turvaa. Minun vaitioloni oli kiusallinen vaatimus, joka pakotti vastaukseen.

Nyt ei ollut kylliksi iloinen huolettomuus ja huumaava intohimo, vaan odotin ihmissielua, joka avaisi syvyytensä, lujaa tahtoa ja voittoon viepää varmuutta. Ja mitä sainkaan kuulla? Kaikenmoista hellyyttä ja hentoutta, miksi mielikuvitus ja koulutus olivat luonteen muodostaneet, kaiken olin ennenkin kuullut. Mutta korvani olivat silloin toisenlaiset, nyt kuulin siinä jotain odottamatonta.

Siitä ilmeni mitä tämä kaikki oli hänelle oikeastaan merkinnyt ja mitä hän luuli sen olevan minulle.

Romantillisuus oli sen heikoin kohta, pyrkimys pakoon todellisuudesta ja velvollisuuksista. Siinä oli sen köyhä, kovettunut ilmaus, sen kutistuminen yhteen ainoaan elämän monista aloista, sen dogmatikoiminen, kiihkoileminen rakkauden tuottamassa onnessa. Tuli vain pitää juhlaa yllä, harhakuvitelmaa pystyssä, polttaa ja palaa. Ennen kaikkea tuli anastaa elämän tyhjyydeltä sen saalis — joksikin aikaa vain, mutta sitä ei pitäisi muistella! — valhetella itselleen ylväs varmuus, että täten oli saavuttanut korkeimman, mitä ihminen voi saavuttaa, muuta piti halveksia samoin kuin niitä, jotka siitä huolivat. Sen arvasin hänen sanoistaan ja vielä enemmän hänen vaitiolostaan. Minä en vaiennut, painoin sormeni haavalle ja tein kysymykseni suoraan ja rehellisesti.

Hänkin vastasi rehellisesti ja suri rehellisesti; hänelle oli hetki vaikeampi kuin minulle. Silloin särkyi minulta paljon sellaista, mitä en koskaan ole saanut kokonaiseksi sen jälkeen, häneltä meni koko maailma murskaksi. Kun heitin kumoon hänen pienen epäjumalansa — mikä oli hyvin helppoa, sillä se pysyi pystyssä vain oman sovinnaisuutensa nojalla — ja kaatui ensi henkäyksestä — se vei mukanansa kaiken häneltä. Hän saattoi kyllä ojentaa etsien kätensä minua kohti, mutta ei voinut mitään löytää. Molemmilla oli kärsimystä, mutta vain minut se johti toimimaan.

Ja minä toimin heti. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka se merkitsi enemmän kuin hän tiesi, enkä koskaan palannut takaisin.

Mutta sinun täytyy häntä muistella niin lämpimästi kuin voit. Olen nyt puhunut sinun isästäsi. —

Hän epäröi katsoa, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät, peläten kuten yleensä tunteenpurkauksia ja kohtauksia ja nyt vielä rajua iskua, jota tässä ei käynyt välttäminen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä.

Kirstin silmät olivat yhtä avoimet ja suuret häneen katsoessaan, niistä tulvivat kyyneleet eivät sumentaneet mitään, vaan pesivät kaiken puhtaaksi alas virratessaan. Hän ei ajatellut itseään, vaan sitä, mitä oli kuullut noista molemmista. Häntä tässä edessään, joka oli läheisempi kuin koskaan ennen ja jota hän sai arkailematta rakastaa, ja tuota toista, jonka hän myöskin sai omakseen, pitääkseen ja uneksiakseen hänestä. Hän tunsi itsensä rikkaaksi liikutuksessaan, ja hänen suunsa ympärille muodostui äidillinen piirre noita menneisyyden olentoja ajatellessaan, kuten äsken hautakummun ääressä.

Jumala tiesi minkälaisessa ilmapiirissä hän kaiken näkee, ajatteli äiti, ja minkälaiseen kimmelteeseen hän ne sulkee tuolla katseellaan! Ehkä hänen muodostamansa kuva on todenperäisempi kuin minun harkitsemani! Ja hän kiiruhti loppuun saadakseen kaiken ratkaisuun.

— Sain mukautua muiden päätöksiin, sen vain olin varmasti päättänyt, ettei minun lapseni tarvitsisi siitä koskaan kärsiä. Kaikki muu oli nyt sivuseikka, ja minä annoin ajan kulua. Minut lähetettiin ulkomaille, salaisuus säilyi jotensakin hyvin. Saadessani sinut tuli tunteeseeni sinua kohtaan jotain hillittyä, jotain hempeämielisyyden halveksuntaa, joka on minussa oleellista siitä ajasta saakka. Minä punnitsin kaikkea sen todellisuuden mukaan; kaiken, mikä ei ollut ytimeen kuuluvaa, heitin syrjään. Sinusta se on tuntunut kylmyydeltä, olet siitä kärsinyt, mutta sitä saat kiittää, ettet nyt ole ajattelematon lapsi. Maksaa vaivan tarttua itseensä kunnollisesti.

Sieltä nouti minut mies, josta oli tuleva turvani. Kuten tiedät, olimme vähän sukua, ja hän oli ennestään minuun kiintynyt. Enimmin pidin hänestä, ei hänen ritarillisuutensa vuoksi, joka sekin silloisessa tilassani oli arvokasta, vaan sentähden, että hän yksinkertaisesti antoi kaiken olla sinään ja koetti elää elämäänsä iloisesti ja turvallisesti. Niin rakensin tappioni pirstaleille itselleni sopivan elinmuodon, vaikka siitä paljon puuttuikin. Ehkä olin liian suljettu, liian päättäväinen; se kuuluu nyt luonteeseeni, ja minut saa käsittää sen mukaan. Olen tämän puhunut siitä syystä, että näin sanomalehdistä isäsi kuolleen vierailla mailla. Hän on elänyt yksin, tai ainakin yksin kuollut, sillä en näe surevien nimiä ilmoituksessa. Hän lienee ollut hyvin onneton, hän ei saanut juuri mitään aikaan, ei mikään ole hänelle korvannut nuoruuden aikuista tappiota, ja se lienee ollut hyvin katkeraa kantaa. Nyt ei minulla ollut oikeutta vaikenemisellani ryöstää häneltä kaipuuta, jota hän ei koskaan saanut osakseen. Parin vuoden kuluttua olisit saanut tiedon synnystäsi ja tahtonut mennä häntä etsimään. Kuka tietää mitä siitä olisi lähtenyt! Nyt täytyy hänen saada ainoa mahdollinen, lapsen, tuntemattoman varjomainen, haparoiva unelmien kehä muiston varjon ympärillä. Mutta sinä et saa siihen upottautua etkä paeta siihen, niinkuin sinun iässäsi voisi olla houkuttelevaa. Älä rakenna haavemaailmaa tunteistasi, jotka eivät ole terästyneet todellisuudessa. Siksi puhuin sinulle kaiken niin perin pohjin, kuin on mahdollista lapselle puhua. Et saa unohtaa piirteitä kertomuksestani, muodostella niitä toisiksi, tehdä vääryyttä kummallekaan meistä.

Tyttären kyyneleet herkesivät juoksemasta hänen vastatessaan.

— Ei, sanoi hän, ymmärrän kaiken paremmin kuin luuletkaan — ensi kertaa hän itse sitä huomaamatta sinutteli äitiään. — Minä näen kaiken.

Mitä sinä näet, ajatteli äiti mennen hänen luokseen ja otti hänet syliinsä, nyt kun kaikki oli sanottu. Lapsi heittäytyi hänen helmaansa ja puhkesi taas itkuun, ja siinä he istuivat pimeän laskeutuessa. Kirsti vaikeni lopulta ja jäi tuijottamaan kuvastimeen, jossa nyt tuikki tummanharmaassa tähtiä.

Mutta mitä hän tunsi ja näki, sitä eivät sanat kyenneet tulkitsemaan.

Hänet valtasi hellyys poismennyttä häipyvää kohtaan, joka nyt oli jätetty hänelle ikäänkuin suojeltavaksi ja lämmiteltäväksi; kiitollisuus taas esti häntä eroamasta siitä, johon hän oli koko sydämensä kaipuulla kiintynyt. Nyt oli hänen suhteensa äitiin turvallinen, kuten hän aina oli toivonut. Mutta hänen tunteeseensa sekoittui vielä paljon muutakin. Lapsen ylpeyttä, pelkoa ja houkutusta katsoessaan aikuisten maailmaan. Ihmettelyä rakkautta kohtaan, josta hän juuri oli kuullut niin surullisen tarinan. Hänestä se ei kuitenkaan ollut kovaa. Keveän, punaisen verensä mielikuvituksella hän hahmotteli sen olennot silmäinsä eteen ilmavina ja kauniina ja vaistomaisesti tunsi hänkin olevansa luotu kerran nousemaan samaan ilmapiiriin ja kokemaan sen korkeudet ja syvyydet. Hänessä eli raikas, uskalias, rehellinen, vieno nuoruus unelmineen ja kuvitteluineen, tuo vuodenaika, jolloin kevät vielä tuntuu vain ilmassa, ja ilma tuntuu olevan kaikki kaikessa.