MINIA.
Kaupunki seisoi lujana ja ruskeana jyrkän kukkulansa huipulla; järein tukipylväin sen muuri tallasi rinnettä, ja sen sisäpuolella ojensivat korkeat talorivit holvikaaria kadun yli ikäänkuin ystävällisestä avun ja tukemisen tarpeesta. Ne kurkistivat toisiinsa luottavaisesti päähineittensä alta tyytyväisinä siitä, että joka päivä tuli samanlaisena kuin edellinen oli mennyt, eivätkä vähääkään välittäneet ulkopuolella olevasta maailmasta.
Se muuten oli kaunista kylläkin.
Penger penkereeltä laskeusivat oliivilehdot tasangolle hopeanharmaana virtana, joka loisteli ja suhisi tuulessa. Niiden välillä osoittivat teitten valkeat kiemurat ja silmukat maan alenemista, kunnes ne sädemäisinä vihreillä kentillä kutistuivat kokoon. Siellä virtaileva matalauomainen joki häikäisi aalloillaan ja kosteilla kivillään heijastaen aurinkoa. Vasta kun se oli laajentunut niin, että taivas mahtui sen kuvastimeen, saattoi nähdä, ettei se ollut pelkkää valoa, vaan myöskin liikkuvaa, hehkuvaa vettä. Ympärillä oli sinertäviä vuoria.
Vielä korkeammalle kuin kaupunki, erityisellä kalliolla sen takana, kohosi linna nelikulmaisine torneineen ja sälöpiikkisine rintavarustuksineen. Sieltä oli vielä laajempi näköala ympäristöön, mutta taulun yksityiskohdat verhoutuivat loisteeseen ja kuuman ilman aaltoiluun maan yläpuolella. Siellä sai olla yksin auringon ja tuulen seurassa.
Pitkäaikaisen rauhan kestäessä oli rakennus luovutettu eräälle Lando-nimiselle miehelle. Hänellä oli siellä laaja tila oleskella omaisineen, ja hän oli saanut istuttaa kenenkään vastaansanomatta viiniköynnöksiä rinteille ja hedelmäpuita suojatuille pihoille. Vanha linna seisoi siinä iäkkäänä, rehevyydessään punaiset kirsikat muurien takaa pilkistävinä ja pitkät raskaat köynnökset polviin ulottuvina muistuttaen Noakia elonkorjuussa, sellaisena kuin hän oli kuvattuna eräässä kaupungin kirkossa Araratin uhrin ja Khamin kirouksen välillä. Landon varsinaisena ammattina oli kuitenkin linnunpyynti, joka siihen aikaan oli laajaperäinen ja tuottava toimi, sillä siihen ei kuulunut ainoastaan ruuaksikelpaavien ja köyhän kansan häkkilintujen, vaan myöskin ylhäisten kalleimman ylellisyyden, jahtilintujen pyydystys. Hänellä oli vain yksi tytär, Erminia-niminen.
Kun oli niin paljon vankeja vartioitavana, ei vieraita lapsia päästetty linnaan; pikku Minia sai siis kasvaa yksinäisyydessä. Harvoin hän joutui muurien ulkopuolelle, eikä hän tuntenut juuri muuta maailmaa kuin linnut. Mutta ne hän tunsikin sitä paremmin ja piti niistä omalla tavallaan.
Se tapa oli kovanlainen, sillä tottumus oli tutustuttanut hänet lakiin, joka oli voimassa niiden kuten muidenkin keskuudessa: voimakas heikon herra, haukka varpusen, ihminen niiden kaikkien. Innolla hän oli apuna, kun opetettiin petolintuja tarttumaan elävään saaliiseensa, ja hän ajoi pensaikosta jäniksen niiden eteen. Hänen loistavissa silmissään oli vain uteliaisuutta hänen katsellessaan, kuinka Lando teki sokeiksi pienet laulajat, jotka säästettiin toisten turmioksi. Niiden silmäterät puhkaistiin kuumennetulla rautalangalla, niin että tulivat maitomaisen valkeiksi; sitten oli niiden laulu vielä hellittämättömämpää ja kimeämpää, ikäänkuin ne sillä olisivat koettaneet nostaa pois selittämättömän pimeyden. Niiden lauluun väsyi pikemmin kuin toisten. Koko talven ne hyppivät rauhattomina puiden alla olevissa häkeissään. Niiden hoitaminen oli Minian huolena, ja hän olisi mielellään suonut niiden näyttävän iloisemmilta kuin ne olivat. Iloisuus oli muuten niiden suurin lahja.
Ne olivat ilman nopsia, lämminverisiä lapsia, pikaisia rakkauteen niinkuin vihaankin, huikentelevaisia, arkoja ja hurjia. Tulisempina ja nopeammin kuin muut ne elivät elämänsä, lepoa siinä tuskin olikaan. Ne polttivat itsensä pelkästä olemisen riemusta. Niiden laulu oli säkenöivää, liekehtivää ja se synnytti tulirenkaita sulautuessaan väreilevään sineen. Niin, muutamat leikkivät pimeydessään, syventyneinä ja intohimoisemme, uudelleen pitkän päivänsä riemun ja kaipuun, satakielet kaikista kauneimmin. Tähdet paloivat silloin puitten latvoissa, ja tulikärpäset loistivat tuolla alhaalla kuin yön oma kuumeinen valonunelma. Muutamat vaelsivat ohi vain kevät- ja syysöinä. Minia tunsi ajat ja saattoi aavistaa siivenlyönnit maatessaan hereillä ja kuunnellessaan; jälkeenpäin hän joskus uneksi olevansa niiden matkassa. Mutta Lando sai sokeilla houkuttelulinnuillaan monet laskeutumaan kukkuloille, missä ne joutuivat verkkoihin. Silloin Minia sai aamusilla nähdä mitä ne olivat ja kysellä mistä ne tulivat, mihin menivät ja kuinka löysivät tiensä. Lando vastaili niukasti, ja tyttö sai itse arvata ja aavistaa. Silloin tuntui maailma hänestä hyvin suurelta ja ihmeelliseltä.
Merkillisimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin kesäisin, kun petolintujen täyskasvuiset, muttei vielä lentokykyiset pojat otettiin pesistä. Lando osti niitä muilta, mutta hänellä oli myös omat verotuspaikkansa. Silloin hän teki pitkiä matkoja vuoristoon. Kun hän tuli kotiin, tuntui vielä hänen vaatteissaan ja kengissään tallatun ajuruohon ja mintun tuoksu, ja korissa olevista vangeista lähti pesässä olleen mädänneen lihan ja mustien veritahrojen tympeä löyhkä. Siihen sisältyi koko metsästyksen riemu ja hurjuus, vuorten auringonpaahteiset aavikot, tuuli ja avaruus.
Väliin sattui, että lintuvanhemmat seurasivat mukana kimeästi kirkuen ja laskeutuivat pihalla olevan ryhmän likelle saadakseen pelottamalla omansa takaisin. Väliin ne pysyttelivät koko päivän korkealla ilmassa, kaareilevissa ympyröissä, terävä katse suunnattuna kaikkeen mikä alhaalla liikkui. Silloin tuntui, kuin olisivat voitto ja voima leijuneet yläpuolella, häikäisevässä auringonvalossa.
Kun poikaset olivat harjoitetut valmiiksi, nimittäin ne, jotka eivät olleet surreet itseään kuoliaaksi, myytiin ne, ja Minia saattoi terävällä katseellaan nähdä niiden kohoavan korkealle, kun metsästysseurue mutkitteli tasangolla. Saattoipa hänen korviinsa kantautua ilohuutojakin ja torventörähdyksiä. Ne olivat ylväitä hetkiä.
Lieneekö sitten Minia siihen määrään eläytynyt leikkitoveriensa maailmaan, että se oli hänen olentoonsa painanut leimansa, vai ympäristökö lienee vaikuttanut niin sielläkävijäin mieliin, että kaikki, jotka näkivät hänet, hämmästyivät ensi silmäyksellä.
Siinäpä on kallisarvoisin lintusi, Lando, sanoivat he hymyillen leikinlaskulleen. Mitä sillä aiot tehdä?
Isä silitti hänen päätään nopealla, hermostuneella liikkeellä, johon oli ammatissaan tottunut.
Saadaan nähdä, vastasi hän ylpeänä ja hämillään, saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Pois se ei ainakaan voi lentää. — Mutta siltä juuri näytti hänen pieni keveä olentonsa ja arat liikkeensä.
Älä ole niin varma siitä, Lando, varoitettiin hymyillen yhäti. Kerran tulee houkuttelija.
Kauimmin säilyi heidän mielessään tytön katse.
Se ei ollut rauhaton eikä arka, kuten olisi odottanut; suurena ja loistavana se avautui katsojalle, ikäänkuin varmana siitä, ettei sen omaan maailmaan voitu ylettää. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan kuvastelevat ja koskemattomat kuin lintujen. Ne eivät koskaan näyttäneet kyyneltyvän eivätkä saavan liiaksi valoa; ne joivat valoa koko päivän väsymättä ja uneksimatta. Aurinko hehkui niissä pyöreänä kipunana, yhtä kirkkaana ja saavuttamattomana kuin keskellä taivaan korkeaa lakea. Vaikka hän ei hymyillyt eikä laulanutkaan, oli hän aina iloinen ja kevyt, eikä aika tuntunut hänestä koskaan raskaalta.
Yhtä hän pelkäsi: pimeyttä.
Linnan alla oli käytäviä nelikulmion muodossa, ja niistä johti ovia kellareihin. Näissä oli sodan aikaan säilytetty muonaa ja voiton jälkeen ehkä vankejakin. Nyt ne olivat tyhjät, Landolla oli siellä vain pieniä pöllöjä, jotka parhaiten siellä viihtyivät.
Hän käytti niitä pyyntivälineenä; silloin tällöin toi hän ne päivänvaloon asettaen ne liimasaittojen keskelle. Siinä ne pysyivät liikkumattomina, kuin olisivat auringonsäteet sitoneet ne kiinni, ja tirkistelivät ja räpyttelivät suurilla, viekkailla silmillään. Ei voinut nähdä mitään hullunkurisempaa kuin niiden pyöreäpäiset, kömpelöt ruumiit. Mutta pikkulinnut eivät käsittäneet sitä hauskuutta, vaan tulivat kauhuihinsa nähdessään vilahdukseltakaan näitä pimeyden julkeita, julmia ryöväreitä. Ne kutsuivat toisiaan kimeästi avukseen ja tulivat joukoissa pilkkaamaan ja solvaamaan — ja tarttuivat liimasaittoihin.
Kerran lähetettiin pikku Minia hakemaan pöllöjä. Hän kiiti pitkin ahtaita käytäviä ja varoi hipaisemasta muurien kylmää salpietarijauhoa. Hänestä tuntui, että valonsäde kuljetti häntä eteenpäin, ja hän koetti astua himmeää, liehuvaa varjoaan muualle kuin jalkoihin. Jos hän käänsi päätään, näki hän kuinka ovenaukko kävi pieneksi ja teräväksi kuin avaimenreikä, josta auringonvalo tunkeutuu. Se muistutti paratiisin pilkkua katsottuna helvetin ja kiirastulen mailta, niin kaukaiselta se näytti, ja häntä karmi tätä ajatellessaan. Kun hän taas katsoi eteensä, oli pimeys entistä mustempi, ja sen keskeltä säihkyi pari parin vieressä pyöreitä, hurjia, vihreitä tulisilmiä.
Silloin hän joutui suunniltaan säikähdyksestä, vaikka tiesi mitä ne olivat. Pimeys oli tähän asti ollut hengetön, mutta nyt se näki ja eli kauheana, vihamielisenä voimana, ja päivä oli saavuttamattoman kaukana. Kesken kirkaisuaan hän tunsi sydämensä pysähtyvän, ja hän kaatui kuin ammuttu lintu; jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän kuollut. Kun Lando meni häntä hakemaan, löysi hän hänet aivan jäykkänä kivilattialta ja vasta päivänvalossa hän sai virkoamaan pienen ruumiin.
Siitä ajasta alkaen tyttö pelkäsi pimeyttä ja kaikkea mikä siihen kuului. Hänen leikissään oli jotain kiihkeätä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut menettää minuuttiakaan päivästä, ja hämärän tullen oli hän niin väsynyt, että vaipui heti uneen aivan kuin pienet ystävänsäkin piilottaessaan päänsä siiven alle. Samoin kuin nekin saattoi hän tulla levottomaksi ilman huomattavaa syytä, tuulahduksesta, joka ennusti uutta vuodenaikaa, uusia tapoja ja kaipuuta, pilvestä, joka kulki auringon editse, typö tyhjästä. Mutta itse hän ei sitä ajatellut, ja tuskin toisetkaan, ja hän varttui tuntien olevansa hyvin onnellinen.
Kun hän tuli naimaikään, ryhtyi Lando heti valitsemaan hänelle miestä. Hänen täytyi niin tehdä, vaikkakaan ei mielellään olisi tahtonut hänestä luopua. Kosijoista ei ollut puutetta, sillä Landon asema oli hyvä ja huhu tytön kauneudesta oli kulkenut hänen asuntonsa juurella olevan pikkukaupungin ulkopuolellekin. Tähän kaupunkiin Lando kuitenkin pysähtyi, ettei joutuisi kovin kauas tyttärestään. Hän valikoi vävyksi nuoren Ubaldo-nimisen kauppiaan, joka oli hyvästä suvusta ja hyvän näköinen. Nuoret liitettiin toisiinsa kädenlyönnillä, ja Baldo sai luvan istua heidän luonaan niin usein kuin halusi tänä lyhyenä aikana ennen häitä.
Hän rakastui heti palavasti Miniaan eikä ollut iltaakaan poissa. Hän tahtoi sanoa hänelle tuhansia seikkoja hänen kauneudestaan ja kuinka hän ikävöi häntä omakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä he eivät koskaan olleet kahden. Lando puheli, ja koska hänen sanavarastonsa tuli käytäntöön ainoastaan ostajien kanssa tekemisissä ollessa, kiitteli hän nytkin jaloja lintujaan, kertoi kuinka oli pyytänyt ne ja saanut viihtymään, kuinka kauniita ne olivat ja kuinka paljon arvoiset. Baldo kuunteli, nyökkäsi ja myönteli, mutta hänestä tuntui siltä, että oli aina kysymys Miniasta ja onnesta. Hänen silmänsä hohtivat Miniaa kohden kilpaa leiskahtelevan tulen kanssa, hellinä, nöyrästi jumaloiden, väliin hurjasti riemuissaan omistamisen toivossa. Minia istui hiljaa ja vastasi harvoin hänen katseeseensa. Hän tiesi, että ilmapiirinsä oli vaihtunut, mutta ei ymmärtänyt sitä uutta, joka oli siihen tullut. Hän näytti yhtä koskemattomalta, yhtä mahdottomalta vangita.
Hääpäivänä, kun hänet oli puettu juhlakomeuteensa ennen vieraitten tuloa, meni hän muurin ulkopuolella olevalle mäelle ja katseli ympärilleen. Nyt vasta johtui hänelle mieleen, että hän tuli vaihtamaan kotia, ja katsoessaan alas uutta kohti hän huomasi, kuinka toisenlainen tuo pieni ruskea ja ahdas kaupunki oli kuin avaruus täällä ylhäällä. Oli talvi, ja tuuli leyhähteli keveänä ja vapaana hänen päänsä ympärillä. Ohuessa auringonvalossa kimalsivat korut hänen rinnallaan. Oli suloista ja raikasta seisoa siellä.
Tuolla alhaalla on ihmisillä niin ahdasta, hän ajatteli. He peittävät toisensa rakennuksillaan ja varjoillaan. He katsovat toisiinsa aivan kuin jokaisella olisi toiselta jotain odotettavana. Mitä heillä lienee annettavaa, miksikä he niin kerjäävät ja houkuttelevat? Täällä on olo tyyntä, ylevää, hyvää.
Talviruoho satakaunoineen loisteli hienona ja valjuna, ja vaalea kalkkimaa paistoi sen lävitse. Vaikka jalkain alla oleva maa oli lujaa, ei tarvinnut kauaskaan katsoa, ennenkuin se näytti keveältä kuin maidonvalkea ilma. Kaikki nousi keinumaan avaruuden heijastelevaan valoon.
Aivan Minian läheisyydessä luikerteli pitkä, viheriä käärme kivikasaa kohti ja päästyään varmaan piilopaikkaansa nosti päätään ja katsoi uteliaasti häntä. Se oli kaunis, vaaraton eläin, jalokivenhohtoinen ja kirkassilmäinen. Sellaisessa valepuvussa esiintyvät haltiasatujen ihmisille suopeat luonnonvoimat. Minia muisti tämän, ja yhtä liikkumattomina he nyt silmäilivät toisiaan.
— Sinun mielestäsi loistavat koruni kauniisti, sanoi Minia, — siksi et minua heti tuntenut. Sinun piti pysähtyä katsomaan, kuka se oli. Katso nyt minua tarkkaan, sillä viimeisen kerran ehkä näet minut. Minun täytyy lähteä täältä, en tiedä miksi tai mitä varten. Sinä jäät tänne, sinä. Minua melkein kaduttaa, että tulin tänne karkoittamaan sinut auringonpaisteesta, jossa niin mielelläsi kylvet saatuasi palella pimeissä koloissa. Pian se tulee lämpimämmäksi ja sinä saat vielä enemmän siitä nauttia. Sinun on hyvä olla, ja sinä iloitset koko maan keralla. Mutta älä katsele minua niin viisastelevan viekkaasti. Minä käyn onnea kohden, kuten minulle sanotaan. Ehkä minä vielä siitä pidänkin. Nyt minua huudetaan, ole sinä rauhassa. Sinua ei kukaan häiritse.
Pian sen jälkeen kulki hymyilevä, kirjava hääsaattue polkua alas ja katosi kaupunginportin varjoon.
Mutta Minia rakastui heti rajattomasti mieheensä ja antautui rakkaudelleen koko sillä hehkulla, joka paloi hänen kuumassa, herkässä veressään. Voi sanoa, että hän putosi siihen kuin rajattomaan kuiluun. Usein sattuu, että ne, jotka syöksyvät korkeudesta, kadottavat tavallisen tajuntansa aikarajoituksineen. He tuntevat sen sijaan kokonaisesti, ja samalla muuttuu heistä kaikki, mitä he ennen ovat kokeneet, rikkaammaksi ja merkitsevämmäksi kuin he ovat osanneet aavistaakaan, vieläpä kuolemakin, jonka he tiesivät odottavan tuolla alhaalla, on heistä tyhjää epätodellisuutta ja valhetta.
Siltä tuntui usein Miniasta, mutta hänelle oli nykyhetki niin mittaamattoman suuri.
Hän ei kaivannut entiseen elämäänsä, hän ei sitä edes muistanut. Baldo oli hänen aurinkonsa, tuulensa ja avaruutensa, ja hän sulautui kaikkeen tähän kokonaisemmin ja vapauttavammin kuin koskaan. Hän nautti ylpeänä itsestään kuin uudesta maailmasta, jonka voi lahjoittaa pois kuin kuningatar valtakuntansa.
Kun Baldo joskus ei täyttänyt hänen ajatuksiaan, katsoi hän kummastuen, mutta utelematta ympärilleen. Kaikki oli pientä, sekavaa, vierasta; hän ei siitä mitään saanut. Ihmiset olivat rauhattomia kuin häkkiin suljetut linnut; pieni levottomuus, pieni toivo ajeli heitä sinne tänne. Jos he ilmaisivat iloaan, kuulosti se kirkuvalta kuin houkuttelulintujen viserrys; pohjalla piili heikkous ja itku. Hän näki myös paljon rumaa. Himokkaita katseita, jotka painuivat maahan häpeästä tai kovettuivat julkeiksi, matelevaisuutta enemmän omistavaa kohtaan, kateutta ja vihaa takanapäin, itaruutta poimittujen murujen omistamisessa, kuiskauksia, naurua ja likaa. Sillävälin ystävällisyyttä, joka puhui: olemmehan kaikki yhdenarvoisia, lämmittäkäämme toisiamme kolkossa maailmassa, näyttäytykäämme hyviksi, jollaisia meidän pitää olla! Saamme siitä kerran hyvää palkaksemme. Ei kukaan seurannut luontoansa välittömästi ja vilkkaasti kuten nuo pienet siivekkäät olennot, joita hän oli ymmärtänyt. Kaikki ne olivat rehellisiä, olivatpa sitten heikkoja tai vahvoja. Hän katsoi kaikkea ikäänkuin korkeudesta olematta siinä itse mukana. Mutta kun hän niin vähän siitä välitti, ei hän ollut millänsäkään, hän vain hymyili omalle onnelleen, siksi hänestä pidettiin ja hymyiltiin vastaan, niin ettei hänen rauhansa häiriytynyt. Hänellä ei ollut paljoa tekemistä, sillä muut pitivät huolta talosta. Aika ei kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän oli tottunut lepäämään itsessään. Ja kun Baldo tuli, oli elämä taas uutta ja suurta.
Mutta Baldon onni oli toisenlaista, levottomampaa. Hänen olentonsa ei ollut kokonainen niinkuin Minian. Vaikka tämä ei ollut sitä huomannut, oli se kokoonpantu useista osista; siinä oli voimaa ja heikkoutta, tervettä ja sairasta, itsekästä ja vienoa, se oli samanlainen kuin tuo kansa, jota hän halveksi, ymmärtämättä sitä. Baldon sisimmässä oli uinunut rinnakkain monta kieltä, ja kun ne heräsivät soimaan täysin voimin, värähtivät kaikki yhdessä, etsien sointujaan. Ainoastaan naiselle voi rakkaus olla kaikki kaikessa, sillä luonto itse on pitänyt huolen siitä, että se lapsessa liittyy taas kokonaisuuden elämään. Rinta, jonka kauneus näytti olevan vain hurmausta ja iloa varten, on antava lämpöä ja ravintoa uikuttavalle avuttomuudelle.
Mutta Baldon tunne Miniaa kohtaan sisälsi paitsi liekin hehkua myös sen valoa. Ja valo tahtoo levitä, heijastaa ja taittua, antaa loistetta ja kutoa yhteen. Mahdollisimman kauas tahtoo se säteillä, sen paratiisia eivät mitkään muurit rajoita. Mutta missä ajatus on mukana, siellä ei ole paratiisia.
Niin väijyi ensi hetkestä elämän vakavuus ja vastuunalaisuus näitä molempia, joiden intohimo oli puhkaissut sen alhaisuuden ja kylmyyden kaihin, joka peittää useimpien katsetta. Minia ei huomannut siitä mitään, mutta mies joutui mietiskelyn valtaan joka kerta kun lähti hänen luotaan.
Kuta syvemmäksi ja hellemmäksi hänen rakkautensa kävi, sitä enemmän se tahtoi sulkea piiriinsä; kuta selvemmin hän tajusi yhden, sitä laajemmalle tahtoi hänen ajatuksensa ulottua. Kaksi maailmaa piti saada sopusointuun itsensä ja toistensa kanssa, sisäinen ja ulkonainen, jotka molemmat olivat hämmentävän suuret ja molemmat niin monesta kokoonpannut. Toisen suhteen ei kukaan voinut häntä auttaa. Ja se oli hänen sielunsa polkuineen, joita hän ennen oli ajattelemattomasti kulkenut, mutta joiden vierillä nyt aukeni huimaavia kuiluja; paljon siinä oli valoisaa, mutta enemmän pimeää ja uhkaavaa. Toinen maailma oli juuri näihin aikoihin tullut selvitetymmäksi ja tunnetummaksi kuin koskaan ennen. Myrsky sitä huojutti, se paloi tulessa ja avasi sisimpänsä. Fransiskus oli rakkaudessa omaksunut sen katkeran tunnussanan; kun toiset olivat taistellen tavoittaneet rohkeutta voidakseen kantaa kuormansa, oli hän ottanut kaiken, mikä oli raskasta, syliinsä. Hän oli vihkiytynyt kärsimykseen, köyhyyteen, hätään ja ylisti lakkaamatta morsiamensa ihanuutta. Nämä olivat ensimäisten kerjäläismunkkien, "pienten veljesten", ensi innostuksen aikoja.
Heitä oli kaikkialla; varjomaisen keveinä ja nopeina he kulkivat, kuin leikkiin väsymättömät lapset. Muutamat puhuivat hymyillen, ja sanat liehuivat iloisessa hurmiossa, kuin mehiläiset viinirypäleitten ympärillä. Katsokaa meidän autuuttamme, he sanoivat, katsokaa, ei ole olemassa mitään kovaa. Sitä oli vain sinun pelossasi ja ahtaudessasi. Tuulet puhaltakaa, valot säteilkää! Pilven vaihteleva maailma on meidän. Toiset ojensivat laihoja käsiään sanoen: antakaa, ja kun lahja oli uponnut harmajaan pussiin, kuului heidän kiitoksensa kaikessa nöyryydessään ihmeellisen jäähdyttävältä. Tuntui siltä, kuin he olisivat sanoneet: näetkös se on poissa, se ei ollutkaan mitään. Sinä ammennat tyhjyydestä tyhjää, käsiisi et saa mitään. Anna itsesi! Rajoitus ei ole mitään, vaikka se niin luulee, Jumala vain on olemassa. Hänen rakkaudessaan lakkaa kaikki muu, minä asustan jo siinä. Samoin kuin tomu auringonsäteessä, liitelee minun olentoni tuhka hänessä. Sinäkin olet hänessä, kun katselen sinua. Ja heidän sisäänpäinkääntyneessä palavassa katseessaan hehkui hävityksen kauhu, onni ja vapautus.
Baldo oli ennen katsellut heitä kaikkia halveksivalla säälillä, kuten viisaat ja hyödylliset ihmiset katselevat hulluja. Heidän maailmaansa ei hänen omastaan ollut siltaa, eikä hän sitä halunnutkaan; almulla hän oli irroittanut heidät ajatuksistaan. Mutta nyt, kun hän seisoi Minian rinnalla ja antoi onnessaan kaksinkertaisesti, usein enemmänkin, saattoi hänet vallata levottomuus. Hänen sokean, maallisen kaipuun täyttämässä olennossaan oli jotain näkevää, joka kärsi. Nuo tuossa, he olivat näkeviä, mutta eivät kärsineet harhaillessaan siteittä, kodittomina, omistaen kaiken, olematta itse kenenkään omia.
Mutta Minia heitti lahjat heille, niinkuin heitetään kiviä veteen. Nälkä se luo hourion heidän silmiinsä, hän sanoi. He tuijottavat kuin nuoret haukat, joilta verho on poistettu, sitten kun ne on kauan pidetty ruuatta pimeässä, jotta kesyttyisivät. Mutta noilla ei ole siipiä, eivät he ulotu jalkoihinikaan.
Baldo ei voinut lausua hänelle mitä ajatteli, hän ei voinut edes selvästi ajatella. Hän liitti yhteen välähdyksen sieltä, toisen täältä ja odotti, että kaikki kerran tulisi heille molemmille valoisaksi ja helpoksi käsittää. Sillävälin eli hän kaksinaiselämää, hymyilevänä ja unohtavana Minian kanssa, yhä uneksuvampana ja mietteliäämpänä erillään ollessaan. Mikä hänessä oli hentoa, se tuli hennommaksi ja aremmaksi, ja onnenkin kosketus teki sille kipeää, mutta ajatus kasvoi voimakkaammaksi ja järkkymättömämmäksi. Hänessä kokoontuivat kaikki sisäiset voimat keskinäiseen taisteluun.
Kerran täytyi hänen lähteä erääseen toiseen kaupunkiin kauppamatkalle. Hänellä oli kallisarvoinen satulalasti itämaisia juhlapukuja, silkkejä ja harsoja, taidokkaasti valmistettuja, tiukupäisiä lakkeja, pieniä pulloja, täynnä hyvänhajuista nestettä, sekä muutamia taorbeja ja luuttuja. Kaikki oli sellaista, mitä rikkailla ja huolettomilla ihmisillä oli tapana ostaa häihin ja juhliin, se oli olemassa vain ihailtavaksi, kadehdittavaksi, loistaakseen, tuoksuakseen ja helistäkseen. Baldo tunsikin itsensä rikkaaksi ja hilpeäksi kulkiessaan hämärässä vuoria kohti, jäljessään palvelija ja molempien ratsastajien välillä kuormamuuli turvallisena ja rauhallisena. Minia oli ollut hyvin suruissaan ensimäisestä erosta, mutta oli hillinnyt itsensä hyvin eikä ollut antanut huomata, kuinka kaikki tuntui hänestä ilman Baldoa tyhjältä ja käsittämättömältä. Itse tämä ei tiennyt, matkako vai pikainen paluu tuotti hänelle suuremman huvin. Aamuaurinko kohosi kirkkaana ja suurena, vapaana autereista vuorten sinisille huipuille, tuuli puhalteli tavallista pikaisempana leikitellen pistävässä, mutta keveässä aamuhelteessä; illalla laskeusi viileys nopeasti ja hiljaisesti maahan, niinkuin rauha nukkuvan lapsen yli. Joskus saattoi matkata pitkän aikaa ilman muuta viittaa kuin tähtihohteen valaisemat tiet; väsymyskin tuntui silloin keveältä herpaukselta, ja ajatukset jäivät puoleksi tajuttuina taaksepäin niinkuin hiljaisten aaltojen lipinä öisellä purjehduksella. Oli ihanaa ja vapaata kulkea näin.
Kun Baldo saapui perille, ei hänen tavaroillaan ollutkaan niin suurta menekkiä, kuin hän oli toivonut. Kaupungissa vallitsi levottomuus, vallanpitäjät olivat herättäneet vihaa, ja nyt valmistuttiin hiljaisuudessa taisteluun heidän mielivaltaansa vastaan. Ei kukaan ajatellut juhlia, kaikki nyökäyttivät hänelle synkästi päätään, kuin olisivat sillä sanoneet: Mene Jumalan nimessä! Laittau pois rihkaminesi! Sinulla olisi pitänyt olla arvokkaampaa ja kestävämpää tavaraa. Täällä taistellaan kohta elämästä, vieläpä enemmästäkin, oikeudesta.
Kyyhkyset parveilivat kirkontorneissa olevien pesiensä ympärillä, ikäänkuin olisivat jo aavistaneet, kuinka kumean hurjasti malmi oli laulava silloin kun karkeat kädet vaalenevat nuorasta tempoessaan. Varjot peittivät kujia ja porttiholveja raskaina kuin ukkospilvet, jotka ovat pakahtumaisillaan terävän valkeiksi välähdyksiksi. Sepät seisoivat alastomina pajoissaan myöhäiseen yöhön takoen hehkuvanpunaista rautaa.
Baldo kiiruhti edelleen. Hän ei enää tuntenut itseään niin rikkaaksi ja onnelliseksi.
Hän tuli toiseen maahan. Siellä oli kulku tukalaa ja raskasta. Keväällä ei ollut satanut; kaikki oli nyt helteen polttamaa. Aurinko nousi ja laski tiilenpunaisessa tomussa, taivaan tummenevasta sinestä näytti valo purkavan liekehtiviä kipunoita. Jokien kuivat uomat hohtivat halkeillutta maatakin keltaisempina, puista oli käden ulottuvista karsittu lehdet karjanrehuksi, ja nyt ne törröttivät paljaina kuin rankaisevat vitsat. Muutamissa kiipeili vielä mustia olentoja, jotka panivat henkensä alttiiksi viimeisestä vihreästä, toisissa riippui ruumiita korppien ja variksien ympäröiminä, sillä hätä oli aiheuttanut rikoksia, ja mikä tahansa, joka kannatti ihmisen painon, sai käydä hirsipuusta. Ilma oli inhottavan löyhkän myrkyttämää. Vanhemmat kulkivat kerjuulla, ja kun eivät saaneet mitään ilmaiseksi, möivät he lapsensa ostajien mielitekojen ja paheen orjiksi pelastaakseen edes heidän henkensä ja saamillaan rahoilla ylläpitääkseen jäljellä olevia.
Baldo antoi kaiken, mitä hänellä oli, ja osti lisää, milloin sai. Pian loppuivat varat, eikä kukaan huolinut hänen kauppatavarastaan. Hän ei voinut palata takaisin, vaikka olisi tahtonutkin; hänen täytyi kulkea eteenpäin mahdollisimman joutuisasti, vaikka hän nyt yhä suurenevalla tuskalla ikävöi rauhaan, onneen ja Minian luo. Hän kovettui kaikesta kurjuudesta, mitä näki, ja hän koetti terottaa välinpitämättömyydestä itselleen puolustusasetta, mutta kun hän tunsi, kuinka hyvin se onnistui ja kuinka sydämen ympärille muodostui kova kerros kuin kuollut maa, heräsi hänen levottomuutensa. Jotakin hehkui ja paloi hänen sisimmässään; hän rupesi pelkäämään mitä siitä kehkeytyisi. Kalpeana, vaieten hän ratsasti epätoivon rohkeudella ja kohotti keppiään uhkaavasti, jos joku tahtoi häntä pidättää valituksellaan, mutta hänen katseensa oli sitäkin pelottavampi. Se oli avuton ja kauhea kuin eläimen, jota on ahdistettu äärimmilleen ja pakotettu taisteluun vastoin sen luontoa.
Hän tuli yhä kurjempiin seutuihin. Merenrantamaihin, joitten rämeistä levisi tauteja ihmisten mustuneeseen vereen. Merirosvot olivat ensin käyneet siellä ryöstämässä ja jättäneet jälkeensä ruttoa ja pitaalitautia. Nyt se oli nopeasti puhjennut kauheaan kukkaansa. Ne, joilla oli vielä terveyttä ja omaisuutta, liittyivät yhteen ja suojelivat asein itseään. He olivat sytyttäneet tuleen sairasten asunnot ja ajaneet heidät suolalammikoille ja ruoikkoihin. Tukahduttavassa auringonpaisteessa lepattivat liekit verenpunaisina ja hupenivat vähitellen avaruuteen. Oli kuin olisi hävityksen outo voima suorastaan muuttanut kiinteät esineet mustaksi savuksi ja kierteleväksi ilmaksi. Kauempana loisteli meri tummansinisenä, metallimaisena purppurahohtein, ja välkkyvästä suolahiekasta nousi harhanäkyjä, jotka kertoivat kaukaisista oudoista ihmemaista.
Baldoakaan ei tahdottu ottaa vastaan, sillä pelättiin hänen tuovan tartuntaa tullessaan; naurettiin vain hänen asialleen. Mene matkoihisi koristuksinesi ja huveinesi, sanottiin, täällä ne eivät ole paikallaan.
Mutta sairaat kulkurit saarsivat hänet kuin kärpäset haavan. He olivat inhottavan näköisiä päivänvalossa. Muutamat värisivät helteessäkin vilusta, silmät pyörivät mustissa kuopissaan, suonet riippuivat käsivarren luissa kuin höllät nuorat. Kuumehourion kauhut ahdistivat heitä vielä, he pälyilivät taakseen, kuin jotain raskasta olisi aina ollut heidän päälleen kaatumassa, ja itkivät kauhuissaan. Toisilla oli vertavuotavassa, halkeilleessa ihossaan kuin kuivuneen saven jättämiä vaaleansinisiä pilkkuja; niistä paikoin kuolema heitä jäyti. Väliin oli surma painanut koko kasvot suuhunsa ja heittänyt ne luotaan muodottomana kasana; ne muistuttivat mätänevän eläimen kalloa kammottavan valkeine, loistavine hampaineen. Niiden silmämunat olivat kuin pilaantuneen munanvalkuaisen ympäröimät, muutamilta oli valo iäksi sammunut. He puistelivat varoittaen kalistimiaan ja ojentelivat puumaljojaan, mutta kukaan ei heitä enää pelännyt eikä säälinyt. Ei kellään ollut antamistakaan, oli kuin koko maailma olisi pitaalin saastuttamana kohottanut kerjäävää kättänsä kohti tyhjää avaruutta. Mutta pitaaliset makasivat tien varsilla pöhöttyneine, mustansinisine ruumiineen ja sadattelivat elämäänsä, joka paloi heissä vain sammumattomana janonliekkinä.
Antakaa, he huusivat tai uikuttivat, antakaa! Eivät he enää tienneet itsekään mitä pyysivät. Kaikki, mitä ihmiskäsi voi saada ja lahjoittaa, ei olisi voinut lievittää heidän hätäänsä, yhtä vähän kuin se olisi voinut sammuttaa maan sisässä palavaa tulta.
Silloin Baldo raastoi esiin säästetyt aarteensa sirotellen ja heitellen ne ihmisjoukkoon. Hän ei tehnyt sitä hyväntahtoisuudesta, hän tahtoi vain päästä niistä erilleen kuin vihattavasta tyhmyydestä. Kun kaikki oli lopussa, katseli hän ympärilleen; siinä kaikki, mitä minulla on antaa! Ja hän ajatteli hyödyttömän häpeän valtaamana, mutta kuitenkin vapautuneena: Nyt voin palata kotiin Minian luo! Siellä voin unohtaa, siellä voin taas olla onnellinen, siellä voin olla vielä hyvä. Ensin täytyy pitää huolta itsestään ja omista asioistaan ja sitten vasta uhrata voimiaan riittämän mukaan muille.
Mutta hän sai nähdä näyn, joka ennenkuulumattomalla voimalla hänet valtasi; hän ei voinut siitä irtautua.
Vilutautiset kietoivat kuihtuneiden jäsentensä ympärille hänen harsonsa ja silkinkappaleensa ja värisivät koristuksissaan, joiden kiilto ja vaaleat kukkasvärit säteilivät päivänpaisteessa. Se loi heidän kasvoilleen vielä aavemaisemman kalpeuden, suu vääntyi lapsellisen ihmettelevään, avuttoman hassahtavaan nauruun, hampaat kalisivat suussa, ja horkka helisytti myssyjen tiukuja. Pitaaliset heittivät luotaan kalistimensa ja särkivät maljoihinsa ihomaali- ja voidetölkit. He maistelivat siitä sylkien sen taas suustaan, voivottivat ja kiroilivat antajaa. Sitten he huomasivat, että se teki ihon pehmeäksi, ja rupesivat sillä itseään voitelemaan, öljy valui pisaroiden heidän verisistä silmäkuopistaan, poskien saasta peittyi heleihin ruusuihin, sula rasva paistoi inhottavan näköisenä visvasta ja haavoista. Muutamat olivat ottaneet soittokoneita ja hypistelivät sormiensa tyngillä hopealla ja helmiäisellä silattua puuta, he näppäilivät kieliä tuskasta vavahtaen, mutta sointu houkutteli heitä koettamaan uudestaan. Sokeat olivat jääneet ilman, he kuuntelivat ääniä ja itkivät. Siinä saattoi ilmetä katkeruutta, sillä he ymmärsivät, että jotakin oli kulkenut heidän tyhjäin kättensä ohi, mutta se voi myös aiheutua entisten aikojen muistoista. Mutta Baldosta tuntui, kuin kaikki soitto, mitä hän elämässään oli kuullut, nyt vasta esiintyisi oikeassa muodossaan näissä kärsimyksen soittamissa heikoissa, nyyhkyttävissä äänissä. Kaikki olikin vain surua, kauhua ja pimeässä haparoimista; kaikki leikki ja loisto oli valhetta ja pahaa; tyhjänä ja kammottavana näki hän nyt syövyttävässä valossa sen oikean karvan.
Äänet ympäröivät taas hänet:
Meitä palelee, vaikka olet puettanut meidät juhlapukuun. Haavojamme kirvelee ihomaali. Sinun soitintesi valitus herättää meidän tuskamme. Oma kalistimemme sopii paremmin tanssiamme säestämään. Meidän on nälkä, me janoomme, anna meille jotain!
Silloin Baldo kumartui äkkiä maahan hurmion valtaamana, otti molemmin käsin valkeata hiekkaa tieltä ja sirotti sitä hiuksiinsa. Sitten hän jäi seisomaan kädet ojennettuina sinistä, sädehtivää taivasta kohden. Nyt olen kuten tekin, sanoi hän, tomu tomussa. Minulla ei ole mitään. Olen vihkinyt iloni sille, jolle se kuuluu, nyt luovun siitä tässä. Samoin luopukaa tekin kaikesta, mitä olette saaneet! Ei se kelpaa mihinkään. Nyt tunnen itseni niin kevyeksi. Rakastan teitä kaikkia. Nyt en pelkää mitään. Koettakaamme, emmekö voi avartaa ja kirkastaa kärsimyksemme maailmaa paljoa suuremmaksi kuin tuo on, jota taivaan kova, ahdas laki painaa. Kaikki, mitä se sisältää, on rajoitettua, himoavaa, se etsii omaansa, raatelee ja on raadeltu, tappaa ja tulee tapetuksi. Se ei käsitä, että sama veri virtaa kaikkien suonissa. Nyt putoaa peite silmiltäni, nyt minua palelee teidän vilunne, nyt teidän haavanne minussa kirvelevät. Mutta nyt, kun otan tuskan omakseni, nousen samalla sen voiman siiville, joka minun tuskaani on kantanut kautta aikojen. Olemukseni harhasta olen vapautunut, olen valveutunut unesta ja päässyt kauhusta. Olen vapaa. Tulkaa luokseni, niin tulette tekin vapaiksi.
Sairasraukat kuuntelivat hämmästyneinä, ja heidän väsähtäneet aivonsa ponnistivat turhaan ymmärrystään, mutta hänen äänensä syvyys ja sointu veti heitä puoleensa. He ryömivät hänen luokseen ja suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä.
Mielellämme seuraamme sinua, sillä sinä valaiset pimeyttämme. Etkö sanonut meitä rakastavasi? Kuinka voit niin sanoa? Sano se uudestaan, se lämmittää. Jos me vain uskaltaisimme, sanoisimme mekin. Mutta tue sinä meitä, me emme jaksa.
Baldo vuodatti heille uuden, kummallisen huumaavan tunteensa itkien ja epäröimättä hyväilevin sanoin.
Niin olkoon, sanoi hän. Kuulkaa nyt, mitä meidän on tehtävä. Se, joka on nääntymäisillään taakkansa alle, ottakoon lisää kannettavakseen, niin me kaikki häntä siinä autamme. Me hautaamme kuolleet ja vartioimme taintuneita, me haemme suojaa ja kokoamme luoksemme kaikki harhailevat. Nuo terveet raukat, jotka niin raukkamaisesti ovat sulkeutuneet sisään peloissaan ja kovasydämisyydessään, heidät me herätämme ja pelastamme. Tästä tulee uusi maa, eikä kukaan saa jäädä helvetinkaltaiseen sokeuteensa. Kärsimyksen, ainoan tosiolevaisen pohjalle me asetumme veljinä asumaan, ei mikään meitä pelota, meidän katseemme tyyntää ja avartaa kaiken. Ja kuolema on meistä rauhallisin ja suloisin kaikesta, sillä kun siihen avoimin silmin vaivumme, tuntuu meistä kuin meri silenisi myrskyn tauottua. Aallot, jotka luulivat olevansa jotain itsessään ja haluissaan, laskeutuvat suloiseen lepoon syvyydessä.
Ja sitten? Autuusko, ikuinen onniko?
Hän katsoi kysyviin käsittämättömästi hymyillen. Sen jätämme Jumalan huomaan, hän vastasi. Kuka mittaa sanoin hänen ajatuksensa? Älkäämme antako saman tulen syttyä meihin ylhäältä, jota me sammutamme alhaalta. Pysykäämme siinä, minkä ymmärrämme, tuskassa ja voimassa, joka sen voittaa. Se tulee Jumalasta, mutta mikä sen yli käy, sitä emme täällä voi käsittää. Rakastakaamme ja auttakaamme aina toisiamme. Alkakaamme heti, sillä hätämme on suuri.
Niinkuin öinen vaeltaja vaipuu nääntyneenä maahan ajatellen: En jaksa enempää. Minne menen? Vaikka tien löytäisinkin, en jaksaisi enää liikauttaa jalkaanikaan — näkee äkkiä valontuikkeen jostain asunnosta sattuvan silmäänsä ja aivoihinsa, kuin se olisi sisältäpäin syttynyt, ja syöksyy pystyyn sanoen: nyt minun täytyy päästä eteenpäin, maksoi mitä maksoi, viimeisillä voimillanikin, samoin kävi Baldoa ympäröivän joukon, kun se heräsi lamaannuksestaan. Kun huoneisiinsa sulkeutuneet terveet ihmiset näkivät ulkopuolella vallitsevan järjestyksen ja rohkeuden hurjan, avuttoman epätoivon asemesta, häpesivät he heikkoa kovuuttaan, joka oli vain pahentanut onnettomuutta. Sekasorto järjestyi inhimilliseksi elämäksi, joka kyllä vielä oli raskasta ja vaarallista, mutta jota kannatti varma vakaumus siitä, että oli saatu pelastetuksi elämääkin kalliimpi.
Baldo lähetti palvelijansa kotiin, mutta ilman minkäänlaista tervehdyssanaa. Hänen piti vain kertoa mitä oli nähnyt. Itse hän lupasi saapua jäljestäpäin niin pian kuin voi. Nyt ei ollut Miniaa ajatteleminenkaan. Hän oli niin kaukana, kuin olisi kuulunut kokonaan toiseen maailmaan.
Kun Minia sai kuulla mitä oli tapahtunut, tuntui se hänestä tyhjältä puheelta. Hän ei voinut muuta saada eläväksi mielessään kuin Baldon olennon, kaikki muu haihtui olemattomiin. Hän kaipasi niin, että teki kipeää, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän ajatteli kohtaamista. Hän tulee pian ja selittää kaiken, ajatteli hän, ei hänen tarvitse selittää mitään. Hän tulee vain, ja silloin kaikki muu lakkaa olemasta. Mitäpä menneisyydestä silloin kun onnenhetki on käsissä.
Vihdoin hän tuli.
Minia tunsi sen itsessään ja juoksi portaita alas ilonloisteen ja hurmauksen kantamana; ilokyyneleet pyörtelivät hänen otsansa alla, ja kiharat liehuivat kuin tuulessa. Hän kuuli hämmästyneitä kysymyksiä, valittelevia ääniä ja hiljaisuuden, joka pysäytti hiljaisen liukumisensa ja tuli huomattavaksi. Mitä se merkitsee, hän ajatteli, tyhjiä, mitä lienee! Hänhän on täällä!
Baldo ei ollut tullut sisään, Minia sai kohdata hänet portilla niinkuin oli aikonutkin. Muut väistyivät syrjään antaen hänelle tietä. Hän heittäysi eteenpäin kyynelten sokaisemana, hän olisi voinut loukata itsensä, jos olisi kaatunut portaille, mutta hänhän tiesi, että Baldo ottaa hänet vastaan.
Sen hän tekikin, mutta hänen otteensa tarttui Minian olkapäihin nostavana, loitontavana. Tämä tunsi olevansa kuin pieni lapsi, jota pidetään paikallaan toruttaessa, että oikein hyvin kuulisi ja tajuaisi heikkoutensa. Hän riippui jäykkänä kuin nukke, ja hänen jalkansa tapailivat hitaasti maata. Pari kyyneltä oli vierähtänyt poskelle, mutta toiset pysäytti säikähdys, ja hän näki avoimin silmin Baldon kerjäläispuvussa, pussi sivullaan! Vieläkin kummempaa, Baldon silmät, joissa sääli ja tuska jähmettyivät ja syvenivät pohjalla vallitsevaan ankaraan tyyneyteen.
— Puhuttele nyt Miniaa ja sano hänellekin sama, mitä olet sanonut, kehottivat hänen äitinsä ja omaisensa. Meistä se tuntuu mahdottomalta ja sinusta itsestäsikin se siltä tuntunee valitsemasi vaimon edessä. Me menemme pois, huone jää tyhjäksi teille. Puhukaa sitten asianne selväksi!
He poistuivat jo puolittain rauhoittuneina ja toivehikkaina.
Minia astui askeleen portille päin. Hän ei tahdo minua syleillä täällä kaikkien nähden, ajatteli hän. Miksi ei, mitä hänelle lienee tapahtunut?
— Tulehan sitten, sanoi hän arasti hymyillen. Mutta hän seisoi liikkumatonna katsellen häntä ja kaikkea ympärillään olevaa kuin jotain ennen elettyä, jonka hän nyt vasta muisti ja oikein ymmärsi. Aurinko helotti heidän päänsä päällä, ja kuin unessa eivät he nähneet varjojaan. Aika tuntui aineelta hiljaisessa, terävässä valossa.
— En tule sisään, vastasi Baldo, en tullut sitä varten. Tahdon vain tietää, voitko sinä ymmärtää. Tahdoin katsoa silmiisi.
— Mitäpä niissä muuta nähnet kuin rakkautta, Baldo? Mikä sen olisi muuttanut? Mitä minä huolin kaikesta muusta!
— Niin juuri! Onni niissä hehkuu, ikuinen nälkä. Sinun katseesi imee alituisesti kipunavirtaa sisäänsä. Minä, se sanoo, minä, vaikka kaikki muu hukkuisi.
— Et lue oikein, Baldo, niistä pitäisi vielä näkyä kyyneliä. Sinä, sanovat ne, vain sinä!
— Sitä myöskin. Se on yhdentekevää, sillä seuraava ajatus on: minun!
Se sana karkoittaa totuuden. Saat kuulla miksi.
Ja hän kertoi kiivaalla vakaumuksella, joka vähitellen hiltiytyi ja jähmettyi, kuinka suuri varmuus oli yllättänyt hänet. Kuinka hän oli sukeltanut tuskan pohjaan ja sieltä löytänyt sen ilman, jota voi tyynnä hengittää ja jossa voi nähdä ja ymmärtää kaiken. Kuinka hänelle oli suotu voimaa tehdä niin, murtamalla kaikkien olemuksia ympäröivät muurit. Kuinka hän palajaa sinne tarvittaessa, vaikka minne, jos niin sattui, sillä kaikkialla oli samanlaista; sama tauti hehkui tuhan alla tai paloi korkeana lieskana.
Minia näki hänen sielunsa pohjaan ja vapisi kuin ennen lapsuudessaan yön kauhussa, mutta hän taisteli pelkoaan vastaan rakkautensa tähden ja arvasi enemmän kuin kuunteli sanoja. Hän on itse sairas, ajatteli hän. Kuinka hän voi sellaisena elää? Ja missä on hänen maailmassaan minulle kuuluva paikka?
— Rakastaa kaikkea, sanot, vaikka katseesi on tuollainen! Se pettää sinua itseäsi. Sinä vain suret kaikkien kanssa. Siitä ei mikään voi elää. Vai kuljeksitko ympäri kuin nuo toisetkin pusseineen, saarnaten ikuisesta autuudesta, johon täytyy kerjäämällä ja paastoamalla päästä? Minä en kerjää, mutta odotan sinua. Sillä sinun täytyy tulla takaisin. Baldo katsoi häneen tutkivasti. — Arvasit oikein, sanoi hän, että minun innostukseni paloi nopeasti loppuun. Sen piti kai niin käymän, se lie ollut viimeinen harha. Yhdellä kertaa ei voi minästään luopua. Se teki sen minulle kuitenkin helpoksi. Nyt minusta tuntuu ihmeeltä, että niin voin tehdä, ja joskus minä kaipaan… Kuljen kuin varjojen parissa, minä näen niiden lävitse, ja ne häipyvät ilmaan. Teko on minusta kaukana, tahdon vain olla katseena. Kun sääli korottaa minussa ääntään, silloin tiedän vielä olevani olemassa. Mutta totuudessa pysyn, maan omalla läksyllä tahdon maan vapauttaa. En ota vastaan apua, sillä ratkaisun hetkenä olin kauneimman todellisuuden ympäröimänä. Kuljen yksin tietäni, muut saavat kulkea omaansa omantuntonsa mukaisesti. Mutta sinun ei pidä odottaa minua, Minia, sillä me olemme kauimpana toisistamme. Poluilta, joita olen kulkenut, ei kukaan voi kääntyä takaisin. Sinäkin voit niitä kulkea, et minua tavoittaaksesi, vaan tullaksesi vapaaksi.
Miniaa ei koskaan ollut niin jäätänyt kuin nämä sanat kuullessaan, ja hänen olemuksensa nousi kapinaan niitä vastaan ylevämpänä ja horjumattomampana itsepuolustuksessaan kuin koskaan.
— Täytyy myöntää, vastasi hän katkerasti, että sinä houkuttelet ihanuuteen ja kauneuteen. Sukeltaa ja piiloutua toisten kärsimyksiin, tukehtua niihin uskaltamatta nostaa päätään! Mitä minuun kuuluu kaikki, mikä on outoa? Olet pitänyt huolta siitä, ettei minulta surua puutu, sen saan kantaa. Onpa vielä voimaa jäämäänkin, ja siihen saat turvautua tuhlattuasi omasi almuihin. Silloin saat sen takaisin ja tulet taas terveeksi. Ja vielä saat jotain tietää.
Tässä hänet petti hänen lujuutensa, kun hän ajatteli, kuinka erilaiseksi hän oli ajatellut tämän tunnustuksen, ja koko hänen naisellinen heikkoutensa vapisi äänessä.
— En enää odota yksin. Pian tulen äidiksi.
Baldon valtasi niin välitön ja syvä tunne, että sydämen ääni sai kaiken muun vaikenemaan. Hän ei tiennyt, oliko se rakkautta taas, vai sääliäkö, joka oli läheisempi ja suurempi kuin mikään muu. Baldo juoksi hänen luokseen syleillen häntä. Minian pää vaipui hänen olkapäälleen, ja hän laski sille kätensä vapisevin, suojelevin liikkein.
Minian kyyneleet virtasivat hillittöminä onnen ja surun vaiheilla. Meidän lapsemme, nyyhki hän, sinun ja minun, sinun ja minun! Se selvittää kerran kaiken.
Mutta silloin palasi taas ajatus terävänä Baldon katseeseen. Tämä oli viimeinen kiusaus ja ansa, viimeinen haava. Menneisyys ojensi taas kahlettaan; tulevaisuus oli valmis takomaan sen entistä lujemmaksi ja raskaammaksi. Hän vapautti itsensä siitä, kovasti ja nopeasti.
— Voi elämää, sanoi hän, uusi halu, uusi palo, uusi suru! Se pujottautuu hiipien kaikkeen, mikä meidän olemuksessamme on vienointa ja lämpimintä, se hyväilee sitä rohkaisten ja hellästi. Mutta sille, joka osaa havaita, näyttäytyy sen ydinkohta jo alusta. Sairaus, kuvottava, kauhistava paino, taakka, joka suurenee. Voi sinua, joka synnytät! Sinä saat sen kestää, sinä, joka kuulut elämälle. Olen kääntynyt siitä pois, olen siitä irtautunut, nyt on myöhäistä minua enää kiinnittää.
Minia näki vaieten hänen menevän; koko hänen olentonsa oli lamautunut, ja hänestä tuntui, että hän kuolisi avuttomuudentuntoonsa, auringonsäteitten säihkyviin kipunoihin. Mutta juuri siitä syystä, että hän ei ymmärtänyt Baldoa, vaan kaikki tuntui hänestä mielettömältä, sai hän rohkeutensa takaisin. Mitä voi tuollainen sairas kuvittelu hänen rakkautensa lämpimälle, punaiselle virralle? Eikö se kerran pääse voitolle? Aivan varmaan, hän ei saanut epäillä. Hänen piti vain keskittyä lujemmaksi ja uhkamielisemmäksi, puolustaa omaansa eikä vaipua alas! Niin he erosivat, niin kauas toisistaan kuin ihmissydämen äärettömyydessä on tilaa.
Minian aika kävi raskaaksi ja pitkäksi, vaikka hän pysytteli voimakkaana muistoissaan ja toivossaan. Kaikki hänen toivonsa kokoontuikin yhä varmemmin odotettuun lapseen, se liittyi tähän kasvavaan elämään, ja hän laski kärsimättömänä päiviä, jotka toivat vapautuksen hetkeä lähemmäksi.
Eräänä yönä ei hän enää voinut pysyä huoneessaan, vaan hiipi pitkin hiljaisia katuja portille, joka johti hänen lapsuudenkotiinsa. Eräs vahdeista oli jalkeilla ja päästi hänet sisäpuolelle, mutta sitten hän malttoi mielensä ajatellen, että näyttäisi kurjalta ja surkuteltavalta, jos hän tähän aikaan säikäyttäisi omaisensa hereille. Hän päätti odottaa kukkulalla, kunnes päivä koittaisi. Aamuhämärä odotteli pehmeänharmaana päivän nousua, tuuli rupesi puhaltamaan hiljaa henkäillen, aivan kuin pimeyskin olisi haparoinut kirkastustaan kohden. Oli suloista kulkea siellä levottomuudessaan.
Äkkiä hän kuuli kummallisen äänen. Se oli sointuva ja helähtelevä, mutta hyvin heikko; oli kuin lähde olisi koettanut tunkeutua maanpinnasta tuhansin pienin porein, jotka särkyivät ja tasoittuivat ja uudestaan kumpuilivat esiin. Minia tunsi sen, hän oli ennenkin kuullut saman. Ne olivat häkkiin suljettuja viiriäisiä, jotka verkkojen viereen asetettuina kaiuttelivat houkutussäveliään. Hän ei voinut niitä nähdä, mutta hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden sokeat, sekavan valkeat silmät ja hän ymmärsi, että ne nyt uneksivat näkevänsä, että kaipuu loihti niille vapauden, valon ja lennon. Ja hänestä tuntui, että siinä ilmeni kaiken elävän toivo, rakkaus ja epätoivo, joka täytti hänen korvansa itkulla, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän itsekään koskaan näe odottamaansa aurinkoa. Tuska valtasi hänet äkkiä niin kiivaasti, että se tuntui pysäyttävän hänen sydämensä, ja hänen täytyi istuutua, ettei kaatuisi. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä viipyi, kunnes Lando löysi hänet ja vaali häntä, niin että unohti aamusaaliinsa.
Muisto vainosi häntä koko sen ajan, jonka hän vielä odotti lastaan, ja vasta sitten kun se oli hänen käsivarsillaan, tuli hän taas entiselleen, ylpeäksi, keveäksi, nuoreksi, ja oli taas valmis ryhtymään taisteluun onnesta. Lapsi oli tyttö, ja vaikka hän oli toivonut poikaa, tervehti hän sitä kuitenkin liittolaisena ja tunsi itsensä rikkaaksi ja voittamattomaksi.
Vastasyntyneen vaalijat hiljensivät heti iloisen hälinän, joka tavallisesti kuuluu asiaan, ja pitelivät sitä vielä varovammin ja säälivämmin kuin muita pienokaisia. He käänsivät hänen katseensa päivänvaloon, ja heidän toimeliaisuutensa muuttui hiljaiseksi odottamiseksi. Vihdoin kerran, kun olivat piilottaneet lapsen pään hyvästi äidin rinnalle, he sanoivat:
— Makaa nyt oikein hiljaa ja ota asia rauhallisesti, ettei ravinto käy sille katkeraksi. Pikku raukka on sokea.
Minia vetäisi sen pois rinnaltaan, ja kun hän näki, että he olivat oikeassa, oli hänen vaikea panna lapsi paikoilleen. Äitiys tuli hänelle siitä hetkestä raskaaksi, lapsi oli vihamies, joka tahtoi vetää hänet siihen, mitä hän kammosi. Hän ei sitä koskaan enää katsonut, hän käänteli sitä kiireesti vaaliessaan ja painoi sen rinnalleen, kuin olisi tahtonut peittää itseltään jotain. Siitä tuli heikko ja itkevä lapsi, sen liikkeet pysyivät hapuilevina ja avuttomina kuin pienellä kehittymättömällä eläimellä, ja äiti melkein häpesi sisimmässään olevaa outoa voimaa, joka pakotti hänet kuitenkin pitämään sen. Hän asetti sen ulkopuolelle kaikkia tulevaisuus-unelmiansa, samoin kuin se oli ulkopuolella niitä muistoja, jotka soivat hänelle voimaa. Baldo tulee vain hänen luokseen, ja kaikki tulee ennalleen. Kaikki tuo sairas välillä oleva jää silleen, eikä mikään saa kauempaa katkeroittaa. Mutta Baldo ei tullut, ja kuuleman mukaan eivät hänen askeleensa suuntautuneetkaan kotiin päin.
Hän oli jättänyt vaikutuspiirinsä sairasten parissa kun elämä oli palautunut tavallisiin raiteisiinsa ja ihmiset puolittain hämmästyen olivat saaneet takaisin jokapäiväisen olemuksensa sen epäitsekkään innostuksen mentyä, johon vieras ja suru olivat heidät korottaneet. Se oli kadonnut hänestä itsestäänkin, kuten hän oli pelännyt; hän kuljeskeli hakien sitä ulkoapäin, mutta ei enää löytänyt kipinää. Hän näki kyllä kaikkialla tarvitsevia ja hän auttoi, mutta samoin kuin ojennetaan käsi muurin ylitse; hän ei voinut enää sitä avata eikä päästä siitä pois. Hänen tiensä johti nyt erämaihin, yksinäisyyteen aukeoille; kun hän oli kuolettanut toivon ja ilon, oli inhimillisyys luisunut hänen otteestaan. Hänet oli nähty milloin siellä, milloin täällä, kalpeimpana kaikista noista kuljeksijoista, jotka tänä rauhattomana aikana harhailivat kaikkialla etsivinä ja taistelevina.
Minian kaupungissakin syntyi levottomuuksia. Rutto lähestyi, ja kuolemanpelko ja -uhma villitsi tavan kahlehtimat mielet, ja himot leimahtivat ilmiliekkiin. Muutamat rikkaimpien sukujen nuoret miehet anastivat itselleen vallan, he murtautuivat Landon rauhalliseen linnunpesään ja tekivät siitä tyranninlinnan, itse hän tuli murhatuksi tässä tilaisuudessa, ja hänen omaisuutensa hajoitettiin tuuleen. Eräs heistä iski silmänsä kauniiseen munkinleskeen ja koetti taivuttaa häntä puoleensa. Naisen vastustuksesta kiihottuneena yltyi himo kiivaaksi intohimoksi, ja hän laski Minian jalkain juureen kaiken, mitä tämä oli osannut uneksiakaan ylhäisyydestä, kunniasta ja juhlista onnensa aikoina. Mutta Minia katsoi tähän vielä enemmän kummastellen kuin peloissaan. Vaikka hän ei olisi ottanutkaan lukuun Baldoa, joka oli kadonnut vapaaehtoisesti varjojen joukkoon, ja koettanut ajatella olevansa uudestaan nuori ja huoleton, tuntui se kaikki hänestä köyhältä ja naurettavalta tyhjyydessään. Oli kuin kaikki tuki olisi vaipunut hänen askeliltaan, ja kaipuu ja muisto kantoivat häntä eteenpäin kuin ruumiitonta sielua. Koska Baldo ei tullut, täytyi hänen itsensä lähteä häntä hakemaan ja löytää itsensä samalla kertaa. Mutta vasta ihailijan uhkaus antoi sysäyksen, joka sai hänet kokoamaan olemuksensa pannakseen paon täytäntöön.
Kun hän teki sen eräänä yönä, tunsi hän nautintoa, kun pelko ja kylmyys häntä vapisutti. Hän oli varma siitä, että löytäisi sen, jota haki; se oli yhtä luonnollista kuin kuolema, sillä ei ollut muuta taivasta olemassakaan kuin heidän rakkautensa valaisema; hänen täytyi se saavuttaa, niinkuin kuplan täytyy saavuttaa vedenpinta. Mitä sitten seuraisi, sitä hän ei tiennyt eikä siitä huolinutkaan, sillä hänellä oli niin kiire, ettei joutanut ajattelemaankaan. Hän juoksi pimeässä kevein, äänettömin askelin tietämättä minne. Sylissään oli hänellä sokea lapsensa, josta hän ei voinut luopua.
Ystävällisiltä ihmisiltä hän sai ruokahivenen, minkä tarvitsi elääkseen, ja joskus sai hän paikan tyhjän kuormamuulin selässä; hän otti kaiken vastaan hajamielisesti hymyillen, se sai käydä kiitoksesta. Hän ei huomannut aurinkoa, ei tuulia eikä ilmanmuutoksia, hän ajatteli vain päämaaliaan, ja ääntänsä hän säästi tuleviin kysymyksiin. Vihdoin hän löysi Baldon tiet ja lopulta hänet itsensä.
Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Minia tunsi samaa kuin uneksija, joka etsii jotain kulkien pitkiä harmaita teitä, jotka johtavat kautta ikuisen hämärän maan; hän kulkee eksyksiin, erehtyy, ja ilmakin tuntuu olevan estämässä hitaasti vyöryvänä ainejoukkona. Perille päästyään hän huomaakin tavanneensa aivan toisen, ja kysymykset, jotka ovat polttaneet huulia, saavat käsittämättömiä vastauksia.
Baldo istui paljaan kukkulan huipulla; kulunut puku oli auringon, sateen ja tomun vaikutuksesta muuttunut maanväriseksi, ja lepoon jäykistynyt ruumis näytti olevan kivestä. Minia näki alapuolella pienen kaupungin likimpänä, ihmiset ja ajoneuvot liikkuivat kaduilla ja teillä, puro kiemurteli valkeana, ja kellot heilahtelivat pienissä ruskeissa torneissaan. Kauempaa näkyi kevätvihantia maita ja toisia kaupunkeja, siellä kiemurteli toisia teitä, jotka upposivat metsiin, ja vuoret kasaantuivat näköpiiriin. Vuorien yläpuolella riippui pilviä yhtäläisissä jonoissa, samoin varjostettuina ja yhtä liikkumattomina, ainoastaan leijuva keveys erotti ne allaolevasta. Kaiken ylle kaareutui ilmankupu viileän sinisenä. Baldo näytti näkevän kaikki eikä kuitenkaan mitään, hän näytti siihen jo tottuneen. Lapset ja kotieläimet juoksivat hänen ohitseen katsahtamatta sivulleenkaan, aivan kuin olisivat tottuneet näkemään hänet siinä liikahtamatonna. Minia tunsi, että hänkin sisältyi tuohon katseeseen, kun hän väsyneenä laahusti polkua ylös, ja hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi, samalla kuin tieto siitä, mikä hänet tuolla kohtaa, varmeni. Kun hän saapui perille, oli katse yhtä suuri, loistava ja liikkumaton.
— Nyt olen tässä, sanoi hän. Etkö tunne minua?
Baldon silmässä ei näkynyt varjoa eikä välähdystä, joka olisi ilmaissut ajatusta. Muisto saapui kutsuttaessa samaan tyyneen kaikkeuden kuvastimeen.
— Tunnen kyllä. Sinä olit Minia. Tulit tänne minua hakemaan.
Tämä tuntui olevan jo niin menneisyyteen kuuluvaa, että Miniastakin siltä tuntui, ja välittömästi hän rupesi puhumaan samassa äänilajissa.
— Minä pakenin, minulla ei ollut kotia. Kenenpä muun luokse olisin mennyt kuin sinun? Minä väsyin kovin.
Ja hän vaipui Baldon viereen tuijottaen eteensä tajuamatta mitään. Lapsi äännähti muutoksesta, ja hän asetti sen ajattelematta ja nopeasti paikoilleen.
— Mitä sinulla on siinä? kysyi Baldo.
— Lapsi. Sinun lapsesi, Baldo. Sinun ei tarvitse siihen katsoa, sillä se ei näe sinua. Se on sokea. Sitä oli hyvin raskas kantaa.
Ja yhtäkkiä luhistui kaikki hänessä kokoon, ja hän itki kohtaloaan. Hän ei jaksanut itkeä kiihkeästi, kaikesta kestetystä väsyneenä, joka nyt vasta ilmeni, ja hiljaisessa itkussa eli heikko toivo, joka aina pilkottaa keventävissä kyynelissä.
— Sellaista on elämäni, Baldo, sellaista olen viettänyt. Nyt olen tullut tänne. Kerro sinä nyt itsestäsi!
Baldo puhui hitaasti ja hiljaa, kuten se, joka on tottumaton käyttämään ääntään. Oli kuin ajatukset olisivat soineet välittöminä eristetyssä rauhassa.
— Tässä istun. Joskus muuallakin. En sitä pane merkille. Kaikkialla on sama hiljaisuus. Näen tähtien syttyvän ja hämärtyvän ja välkkyvän taas myrskyn takana; sade valelee minua, mutta minua ei palele, aurinko polttaa minua, mutta minä en lämpene enkä luo katsettani maahan. Kaikki halu on minusta kuollut. Nyt kohoaa luokseni hehku kaiken elävän tulesta ja se jäähtyy; minun ajatukseni hivuttaa kaiken. Miten voisin teolla heitä auttaa? Jollekin antaminen on toiselta ottamista. Jos ei kukaan kohenna kekäleitä roviossa, sammuu se pian. Se oli sen tarkoitus. Mutta sen loppu on kirkas ja suurenmoinen.
Minia luuli melkein ymmärtävänsä hänet ja näki edessään tien, jota Baldo oli kulkenut epämääräisen vietin johtamana. Hänelle sytytetyn soihdun oli hän tietään kulkien vienyt ihmisvoiman ja ihmisajatuksen rajoille. Missä hän oli erehtynyt? Sitä Minia ei tiennyt. Ehkä sisältyi se rajattoman kaipuuseen itseensä, ja kenties kaikki, jotka se valtasi, eksyivät. Heidän täytyi kuitenkin noudattaa haluaan — katso, kuinka ihania he ovat ja minkä arvoinen on viisaus heihin verrattuna? Tuli lämmittää paleltuneita ja herättää eloa, mutta sen sisin on kuoleman koti. Hän tunsi rakkautensa Baldoon olevan yhtä leimuavan kuin ennenkin. Hänen oli mentävä, hän ei voinut siitä päästä, vaikka hänen tiensä olikin johtanut tämän kautta. Mutta hänen piti kulkea sitä yksin saadakseen pitää Baldoa omanaan edes ajatuksissaan; täällä hänen luonaan tuntuisi heitä erottava välimatka suurimmalta ja katkerimmalta.
Hän otti taas syliinsä pienen, raskaan, värisevän taakkansa ja hiipi äärimmilleen ponnistaen voimiansa alas kukkulalta, niin hiljaa kuin voi, ettei häiritsisi. Hän kulki kumarassa, katse kiintyneenä Baldoon, hän oli melkein näkevinään, kuinka kuvansa pieneni tämän liikkumattomissa silmissä, kunnes se sammui kipinän tavoin. Silloin hän kääntyi ja jättäytyi painostuksen valtaan. Hän ei tiennyt, oliko kulkenut pitkän vai lyhyen matkan vaipuessaan kasaan alhaalla tasangolla.
Siellä liikkui jotain loistavaa ja eloisaa, joka kiinnitti hänen huomiotaan.
Siellä ratsasti herroja ja naisia, pari parin vieressä, muodostaen sointuvan väriketjun kasteiseen ruohoon. Väljät puvut soljuivat kantapäitten kultaisiin kannuksiin, tuuli ja vauhti leyhytti niitä hitaasti kuin raskaskoristeisia lippuja. Miehillä oli korkeat pitsireunuksiset myssyt uljaasti takaraivolla, terävästi erottuvina sinertävästä vuorien taustasta, naisten pitkät hiukset riippuivat valtoimina mustien, kultakoristeisten samettiturbaanien alta. He puhuivat keskenään, helppo arvata mistä, huolimatta pitkästä välimatkasta. Sen näki pään taivutuksesta tai uhittelevasta heitosta ja suitsenotteista, että he humaltuivat ilmasta ja auringosta vallattomassa ilossaan, että heidän silmänsä loistivat ja suunsa hymyilivät toisilleen. Ja hevoset tanssivat taivutetuin kauloin, aivan kuin niiden olisi täytynyt pidättää ylen suurta voimaansa syöksymästä maailman ääriin. Kaikki loisteli ja säihkyi auringossa.
He kokoontuivat ryhmään miehen ympärille, joka kuljetti satulassaan pajukoria, ja nyt Minia ymmärsi, mitä varten he olivat täällä. Ei ollut vielä metsästysaika käsissä, mutta silti tahdottiin nauttia linnun lennosta kohti taivasta, joka nyt oli vaaleampi ja äärettömämpi kuin koskaan. Siksi oli ryhdytty tavalliseen suosittuun leikkiin. Heillä oli mukanaan kyyhkysiä, joiden silmäluomet oli ommeltu kiinni parilla pistolla; nyt ne piti laskettaman irti.
Minia oli nähnyt sitä ennenkin ja hän odotti näytelmää melkein uteliaana huolimatta väsymyksestään.
Pari lintua otettiin korista ja heitettiin ylös, että saisivat tuulta siipiinsä. Ne lentelivät sinne tänne lyhyissä ympyröissä kummallisen hapuilevasti ja näyttivät olevan vajoamaisillaan. Sitä seurasi pettymyksen sorina, joka kuului Minian luokse, mutta hän ei sitä huomannut; hän tuijotti vain noita kahta. Samassa joutui hän unelmiensa ja muistojensa valtaan, kaikki muu hänessä pysähtyi paitsi silmät, jotka seurasivat hapuilevaa lentoa. Nekin näyttivät jäykistyneiltä ja etäisyyteen katsovilta, aivan kuin ne samalla kertaa olisivat nähneet tuhansia asioita hyvin kaukana.
Minia oli taas lapsi huolettomassa, ilmavassa maailmassaan; aurinko paistoi hänen katseeseensa, joka ei koskaan kyyneltynyt, leikin jännitys vapisutti sydäntä pienessä, keveässä rinnassa. Mutta samalla hän oli yhtä noiden kyyhkysten kanssa ja hän ymmärsi miksi ne lensivät niin raskaasti. Hänenkin mielensä täytti sama kauhu, jota nekin kai tunsivat, sama selittämättömyys ja ihmetys. Kuinka voi olla yö, vaikka päivä paistoi lämmittäen ja ilma hiveli suloisesti; miksi siipi ei kantanut pois tästä pimeydestä?
Ja samassa sykähdyksessä syntyi sama ajatus kuhunkin noista kolmesta; Minia ei tiennyt, hänkö antoi alun vai seurasiko vain esimerkkiä. Täytyi paeta tästä mustasta ja raskaasta tuonne, missä oli kevyttä ja valoisaa. Silloin se irtautuisi, silloin se särkyisi, niin että katse pääsisi vapautumaan. Kyyhkyset nousivat nopeasti korkealle; ilohuuto raikui joukosta ja hiljeni odotukseksi. Minia unelmoi äärettömän nopeasti ja vaihtelevasti, silmiensä kuvastaessa lentoa ja ilmamerta. Hän eli onnensa aikaa, hänen kurkussaan värisi laulu, joka ei ehtinyt saada sointua, rinta huohotti innosta juoda pyörryttävää keveyttä, sydän tykytti kärsimättömyydestä: ylemmäksi, ylemmäksi!
Linnut kaartelivat toistensa yläpuolella ja ympärillä taivaan sineen selvästi piirtyvissä viivoissa. Ne unohtivat olevansa sokeita, ne nauttivat voimakkaista siivenlyönneistään eivätkä enää tietäneet, mikä ajoi heitä eteenpäin. Taas kaikui huuto alhaalla; sama pyörryttävä vauhti; ilo tummensi ja kovensi ylöspäin katsovien silmäterät. Tämä oli komeaa leikkiä; koko maailman kauneus täytti rinnan tasangon tuulessa, ei voinut käsittää enää ajatuksiaan ja tunteitaan.
Linnut pysähtyivät saavutettuaan kyyhkysten lentokorkeuden, taas ne hapuilivat ja vaipuivat alas pari siivenleveyttä. Nyt ne taas olivat sokeita, nyt ne ihmettelivät, miksi selittämättömyys ei luopunut. Minia oli unelmissaan kuin ennenkin, mutta hän tunsi kauhun painavan polviaan ja rinnassaan valittavan äänen. Hän pelkäsi niiden päätöstä, pelkäsi, etteivät ne ymmärtäisi. Piti lentää eteenpäin, ylemmäksi, lentää, lentää vain!
Alhaalla vihellettiin terävästi pilliin lintujen pelottamiseksi. Sitä ei tarvittu, taas ne nousivat päivää etsien.
Ne nousivat epätoivoisin, nopein lyönnein suoraan ylöspäin; ilma kävi niille liian keveäksi, mutta ne löivät sitä siivillään ja se kannatti. Ne kävivät pieniksi kuin pisteet, mutta Miniasta tuntui, että hän oli mukana ja näki niiden sokeiden päitten kurottuvan aurinkoon päin. Hän tunsi elämänsä riippuvan näistä hennoista olennoista. Ne kantoivat hänen unelmaansa, joka seurasi häntä kuvina, joita oli mahdoton enää saavuttaa, mutta joiden sisällön hän käsitti riemun ja levottomuuden vaiheilla. Yhä eteenpäin, ei menettää toivoaan, silloin saavuttaa — hän ei tiennyt mitä — onnen, tulen, jotain äärettömän suurta. Hän oli yli voimiensa väsynyt; hänen polviltaan oli taakka vyörynyt sydämelle uhaten painollaan tukahduttaa sen sykinnän. Hän ei jaksanut siirtää sitä pois, hän ei tiennyt, oliko siinä iloa vai surua; käsi tapaili sitä voimatonna.
Kaikui taas huuto, nyt se tuntui vihlovalta, ja hän käsitti, että se oli julmaa. Nuo kaksi pistettä korkeudessa pysähtyivät keskellä tietään, hapuilivat vähän ja putosivat, putosivat huimaa vauhtia kuin kuolleet kappaleet. Niiden oli käynyt kuten tavallisesti, nyt hän muisti leikin lopun. Ne olivat nousseet niin korkealle ja ponnistaneet niin voimiaan päästäkseen pelottavasta pimeydestä, että ne tukehtuivat ja putosivat kuolevina maahan. Miniakin kaatui taaksepäin silmät yhtä sokeina kuin niiden, jähmettyneessä, kummallisessa avonaisuudessaan, hän vaipui vielä suurempaan syvyyteen. Ei kukaan huomannut hänen pyörtymistään, ja se sai viedä hänet niin syvälle, ettei ihmiskäsi olisi kyennyt häntä enää siitä nostamaan, vaikka olisi koettanutkin.
Tasangolla oleva joukkue jäi vielä paikalleen jatkamaan leikkiä uusilla uhreilla. Palatessaan takaisin he löysivät naisen tien viereltä makaamassa lapsi sylissä. Nainen oli jo kylmä eikä enää autettavissa, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä tällaisena ruton, paon ja sekasorron aikana. Lapsi oli sokea, sen he jättivät jonkun huostaan kasvatettavaksi elämää varten.