LAODAMIA.
Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen, sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman saari".
Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia, mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa. Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa.
Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi.
Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta. Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista.
PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva?
Kello löi juuri.
VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.
Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika. He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:
Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei tarvitse huutaa.
VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.
Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan ihmeissään, suruissaan ja vaieten.
No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.
TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!
VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?
TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin niin!
VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta. Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee! Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan… Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)
POIKA (ääneen ja viiltävän selvästi). Miksi ne veivät isän pois siinä ahtaassa sängyssä? Siksikö, etteivät havut siellä porttikäytävässä olisi pistäneet häntä? Miksi oli säretty hänen joulukuusensa ja pantu se sinne? Ja miksi hän sai vain kukkia?
TYTTÖ (suojelevasti). Etkö ymmärrä, että hän oli kuollut? Eikä se ollut joulukuusi. Ne olivat vain hautaushavuja. Mutta hän oli kuollut eikä tiennyt mistään.
VAIMO (heittäytyen polvilleen heidän eteensä, katsoo heitä suoraan silmiin ja puhuu melkein ankarasti). Isä näkee teidät nyt. Hän näkee teidät aina, vaikka te ette voi… Hän on niinkuin Jumala, häntä ei näy, mutta hän on kuitenkin olemassa. Ja hän ajattelee meitä, pitää meistä. Älkää koskaan sitä unohtako älkääkä koskaan puhuko hänestä sillä lailla! (Palvelustytölle, taistellen itkua vastaan.) Vie ne nyt pois, Emilia! Hyvää yötä.
PALVELUSTYTTÖ. Eikö rouvankin jo pitäisi tulla? Se olisi parasta rouvalle. Täällä tulee kaikki yhä pahemmaksi. Rouva ei koskaan enää tahdo käydä vuoteeseen ja sitten rouva makaa taas aamulla täällä sohvalla itkettyneenä ja surkeana.
VAIMO. En tule. Mutta tulen sitten katsomaan teitä. Muistakaa nyt mitä lupasitte! Älkää koskaan puhuko niin, älkää ajatelko isää poissaolevaksi! Se olisi julmaa.
Hän työntää heidät ulos ja vääntää oven lukkoon. Sitten hän menee nopeasti vaatekomeron ovea kohden. Mutta hän pysähtyy ja menee sulkemaan myös etehiseen vievän oven.
Samassa kello soi. Hän päästää rivan kädestään, kuuntelee, huoahtaa kärsimättömästi, menee istumaan ikkunan luo teeskennellen tyyneyttä. Sisar tulee sisään. Hän on puettu mustaan kevätpukuun ja suruhattuun. Vaimo menee häntä vastaan, suutelee häntä ja jää seisomaan pyytämättä häntä istumaan.
SISAR (kävelystä raikkaana ja punertavana; äänessä väreilee sääli, mutta ikäänkuin luistaa pois iloisista kasvoista). Kuulin Emilialta, että asiat on ennallaan. Pikku raukkaa! (Hieman holhoojamaisesti.) Ja täällä sinä aina vaan istut! Juuri missä sinun ei pitäisi olla.
VAIMO. Minulla olikin vain vähän asiaa tänne. Minun piti hakea jotain.
(Sytyttää lampun.) Täältä kirjoituspöydästä. Sitten menen heti pois.
SISAR (hiukan viivytellen). Minä autan sinua.
VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä, oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.
SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin me kaikki… Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin… On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan. (Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.
VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.
SISAR. (Silmät kyyneltyvät.)
VAIMO. Suo anteeksi! En tarkoittanut sinua, enkä tarkoittanut hänestäkään sanoa pahaa. Ammattihan sen tekee. Apua he eivät voi antaa, neuvoja vain. Jos tekee heidän neuvojensa mukaan, täytyy heidän sitten miettiä selitystä, miksi ne eivät onnistu. Se on heille vielä vaikeampaa. Mutta heillä on kaavansa. Heidät haetaan aina liian myöhään, se näyttää olevan heidän kohtalonsa. Niin kävi hänenkin. Olisivat pelastaneet hänet, niin ei olisi ollut minulle liian myöhäistä. Nyt!
SISAR (liikutettuna). Et saa ajatella sitä, mitä ei voi auttaa.
VAIMO (entiseen tapaansa). No, ovathan he tarpeen kuolintodistusta varten. (Kapinallisesti.) Eikö se kaikki olisi voinut tapahtua ilveilyttä, ilman häiriötä? Enkö olisi voinut saada pitää hänestä huolta yksin viimeiseen saakka? Puhua hänen kanssaan niin kauan kuin rakas ääni… Sitä ei minulle sallittu, vaikka näin hänen silmistään, että hän tiesi niin paljon. Se minua surettaa. Olisin tarvinnut hänen apuaan. (Innokkaasti ja uskonvarmasti.) Näetkös, hän kuunteli kahdelle taholle. Hän näki ja ymmärsi kaiken. (Mietiskellen.) Hän pääsi verhon lävitse, jonka takaa minä nyt hämärästi aavistan. Esirippu oli hänen silmäinsä edestä poistettu. (Vältellen.) Hän tiesi heti mihin oli menossa. Mutta hän ei kylmänä jättänyt meitä ja maailmaamme. Ei toki, ei toki. (Puhuu hehkuvalla innostuksella.) Hän ei antanut minun kaatua kuin raskaan arvottoman kappaleen, sen kai tiedän minä, jota palelee, mutta kuitenkin kasvoin hänen viime hyväilynsä kohdatessa kättäni. Eihän toki, eihän toki. Hän ymmärsi minussa sen, mitä itse en ymmärrä, hän näki sieluuni. Ja hän näki kaiken elämämme. Se tuli kirkastetuksi, juhlalliseksi ja kasvoi myöskin uudessa avaruudessa. Se, että kuolevan katse tulee niin kummalliseksi, ei johdu siitä, että se tulee sokeaksi. Päinvastoin se näkee enemmän, se murtuu siitä. Silmä on liian pieni.
SISAR (katsoo häneen lapsellisen säikähtynein silmin). Niin surullista.
VAIMO (lyhyesti). Mutta pappi! Hän tarkoitti hyvää ja melkein uskoi mitä sanoi, mutta hän ei tiennyt mitään. Sentähden hänen sanansa tekivät minulle vain pahaa. Noista kolmesta, lääkäri, pappi, haudankaivaja, on haudankaivaja arvokkain, ikäänkuin vaatimattomin.
SISAR (itkee ja tahtoo syleillä häntä). Sinä puhut niin kummallisesti ja olet niin katkera. Saatat minut levottomaksi. Kuinka käy, jos sinä… Sinä et saa antaa valtaa kiivaudellesi. Sinun täytyy nähdä siinä jokin tarkoitus.
VAIMO. Silläkö tapaa? Koettelemus, kuritusko? Joku näkee minun olevan onnellisen ja ajattelee: "Ei se käy päinsä. Tuossa olen varmaan antanut liian paljon, täytyy ottaa pois. Hän voisi kukaties tulla hyväksi omin päin tuon antamani kanssa. Siitä leikkikalusta hän saa luopua." Oliko hän minulle leikkikalu? Vai olinko minä hänen lelunsa, jonka luota hänet kutsuttiin nukkumaan? Kuinka voi luulla jumalan ajattelevan niin? Ajattelisitko sinä tai ajattelisinko minä niin? Emme, sillä se olisi liian pikkumaista.
SISAR (lempeästi ja arasti). Mutta jos peititte valon toisiltanne, kuten sanotaan. Ehkä onni… Oi, en minä sitä ymmärrä, en voi siitä puhua. Mutta sinun täytyy koettaa ajatella niin.
VAIMO (pudistaa varmasti päätään). Ei onni ole tiellä. Se on pelkkää panettelua. Ei rakkaus pimitä, se valaisee, se vapauttaa ihmisen oman ahtaan minänsä rajoituksesta. Vasta sitten kaikki käy selittämättömäksi.
(Hän tuijottaa eteensä. Silmät käyvät loistaviksi.)
Niin, se oli onnea. Nyt se minusta tuntuu melkein käsittämättömältä. Jos se voisi vielä palata takaisin — niinkuin ihmeissä, sankarisaduissa — en tiedä kuinka sen ottaisin vastaan. Minä kuolisin. Niin, jos on totta, että kerran saa nähdä toisensa jälleen, mahtaa se tuottaa ilon niin valtavan ja pakahduttavan, ettei kuoleman tuska ole mitään siihen verraten. (Hän kavahtaa pystyyn, levittää käsivartensa, silmät ummessa, kasvot värähtelevinä.) Kuinka hurjana pusertuisi huuto rinnastani! Ei, älä pelkää. Tiedänhän olevani maan päällä. (Katkerasti, katsoen itseään.) Onhan minussa elämänväri.
SISAR (säikähtyneenä). Ei noin, ei noin!
VAIMO (kylmästi). Ei tapahdu ihmeitä. Kaikki on sitäkin kummempaa. (Taas kiivastuen.) Voitko käsittää? Miksi minä istun tässä liian epätoivoisena itkemäänkin, ja tuolla muutaman oven takana uinuvat lapsemme viattomina ja terveinä, ehkä hymy huulillaan. Ja kauempana, lampunvalomme piirin ulkopuolia, äärettömyydessä, kylmyydessä nukkuu hän, joka antoi tarkoituksen elämällemme; nukkuu ja odottaa untamme ja tiedottomuuttamme.
SISAR (itkien). En voi vastata muuta kuin mitä meille on opetettu.
Täällä on pimeää, siellä valo. Täytyy nöyränä siihen alistua.
VAIMO (uhmaavasti). Ja nöyrästi ajatella ajatus loppuun: Joku kylvää meitä kuin siemeniä multaan tähän surunlaaksoon, maahan. Täällä juurrumme. Kyyneleet ovat kasteemme ja sateemme, niistä versomme kalpeiksi kellarikukiksi. Äkkiä joku tempaisee meidät sellaiseen kirkkauteen, josta meillä ei ole aavistustakaan ja jonka täytyy tehdä meille pahaa. Kuka on tuo "joku"? Sama, joka on kylvänyt, sanotaan. Ihmeellistä! Eihän hänellä ole mitään yhteistä meidän maailmamme kanssa, hän olisi heti voinut valita toisen. Ei suinkaan hän ole rakastunut vastakkaisuuksiin.
SISAR (liikutettuna). Sinä herjaat. Varo itseäsi!
VAIMO (tyynesti ja varmasti.) Ei, sinä herjasit. Sinä teit sen, siksi ettet ole mitannut elämäämme kuten minä nyt muistellessani häntä, joka oli omani, ja hänen ajatuksiaan. Ne ovat varmaan nyt minun lähelläni. (Miettivänä ja varmasti.) Ei, sellainen ei ole maailmamme. Meilläkin on valoa, suuruutta, ikuisuutta jo keskellämme. Me voimme kuolla toistemme edestä. Kokonaisuudessa täytyy olla ykseyttä. Sen täytyy olla pohjaltaan luonnollista ja yksinkertaista — kuin suuri puu, kuten kaikki luonnossa. (Sureksien, mutta voimakkaasti.) Ajatuksen, joka meitä täällä kannattaa, täytyy kantaa meitä sielläkin. Mikä täällä on suunnattoman arvokasta, sen täytyy olla arvokasta sielläkin.
SISAR. Nyt pidän siitä, mitä puhut, mutta en oikein ymmärrä sinua.
VAIMO (luhistuu taas kokoon). Et tietysti. Jospa edes itse voisin, jospa voisin? Nehän ovat hänen sanojaan, palasia niistä. Minä kuljen täällä ja tuijotan sokeine silmineni. Minä liitän sirpaleita sirpaleihin, ja päätäni särkee. Mitä välitän yleensä ajatuksista? Mitä muuta voin käsittää kuin surua ja tyhjyyttä? Jos ihmeen kautta saisin painua vielä hänen rinnalleen, sylissäni meidän turvattu onniparkamme, mitä huolisin silloin kaikesta muusta? Tyhjyys, aineellinen tyhjyys säikähdyttää minut hulluksi.
SISAR (hänen puoleensa kääntyen). Sinua raukkaa! Aina samalla lailla,
(Sisäisesti vastahakoisena.) Mutta nythän en voi jättää sinua yksin.
VAIMO (nopeasti). Älä luule sitä, voit aivan hyvin. Nyt on kohtaus ohitse, nyt voin rauhoittua. (Rohkeutta teeskennellen.) Kuulithan, kuinka lujasti ja selvästi voin puhua. En tule hulluksi. Nyt on vaara ohitse. Ja sitten työni… Nyt minun täytyy se tehdä. Ei, mene sinä omiisi, ja kiitos, ystäväni! Ole rauhassa. Iloitse, jos voit.
Hän syleilee sisartaan pakottaen hänet siten lähtemään.
SISAR (keventyneenä ja päättäväisenä). Huomenna tulen aamupäivällä. Silloin saan kuulla Emilialta, kuinka on laita, ja jos tarvitaan, jään tänne.
VAIMO. Niin, niin. Suljen oven mentyäsi. (Molemmat menevät etehiseen.)
Heti sen jälkeen vaimo palaa takaisin yksin. Hän vääntää avaimen lukkoon, huokaa helpotuksesta, katselee ympärilleen samalla hyväilevällä liikutetulla katseella kuten ensi kerralla, kiiruhtaa sitten vaatekomerolle.
Vihdoin saan omani.
Hän katoaa silmänräpäykseksi ja tulee sitten takaisin, vaatteita käsivarrellaan. Hän painaa niitä rintaansa vasten uneksivin silmin, asettaa ne hiljaa sohvanselustalle ja levittää ne hajalleen. Hän katselee niitä onnellisena, säpsähtää sitten.
Ei, tänä iltana pitää täällä olla kaikki. Täällä pidetään juhla.
Valokuva! Ja kaikki kynttilät pitää sytyttää.
Hän hiipii etehiseen ja palaa takaisin päällystakki muassaan.
Se riippuu siinä, mihin hän sen viimeksi ripusti. Kun minä pimeässä siihen painaudun, tuntuu siltä, kuin vuoriin olisi jäänyt vähän lämpöä ja päällepäin ulkoilman raikkautta. Silloin ajattelen: Hän on juuri tullut kotiin. Avaan vain oven, niin näen hänen istuvan sisällä! Minä koetan pysyttää sitä ajatusta ja näyttelen edelleen: En saa häntä nyt häiritä. Minun pitää hillitä kaipuuni. En avaa ovea. — Kuinka rakas se on, tuo takki. Se saa riippua siellä alati, vaikka tulisin kuinka vanhaksi. Mutta nyt tahdon oikein katsella aarteitani. Ensin valoa!
Hän sytyttää kaikki kynttilät, seisoo sitten liikkumatonna, ummistetuin silmin, antaen valon tulvia päälleen.
Tuntuu aavemaiselta, kun on niin paljon valoa. On kuin kaikki ilo, minkä on tuntenut, palaisi haamuna takaisin. On kuin itse kulkisin ilmavina olentoina huoneessa puhuen itselleni: Sellaista oli silloin. Sinä olit onnellinen. Ole nytkin onnellinen! — Muistan kun minut puettiin morsiameksi, allani oli lakana, ettei valkea hameeni olisi tomuttunut. Valoa yläpuolella, valoa alla; tuntui kuin olisin liidellyt. Peilissä liukeni kaikki yhteen valosumuun. Sellainen oli tulevaisuus. — Pois se! Nyt ei saa itkeä!
Jos hänet näkisin aaveena, niin se tapahtuisi varmaan tällaisessa valossa, sen kummallisessa juhlallisuudessa ja epätodellisuudessa. Mitä jos sellainen näky äkkiä kohtaisi silmää. Näin!
Hän sulkee silmänsä, horjuu ja pysyy vaivoin pystyssä, katselee sitten nopeasti ympärilleen.
Oi ei, oi ei, se ei käy niin helposti. Mutta tunnen, etten ollenkaan peljästyisi. Nythän minulla on tämäkin. Sekin on jo paljon.
Hän levittää takin eteensä.
Tuolla käsivarrella lepäsi käteni, ja minä painoin sitä rintaani, niin että sydämeni sykki siihen. Me kuljimme nopeasti, ilma oli raikas, ja joka sana aikaansai ilmassa savua. Kääntäessäni pääni häneen näin sen sekä hänen katseensa, ja ilo sylkähti minussa. Minä muistin varmaankin entisajan käsityksen sielusta, pienenä ilmavana olentona. Hän on minun, ajattelin, hänen silmänsä, hänen henkensä.
Sydämeni lyönnit eivät ole jättäneet jälkeä kankaaseen, niin iloisesti kuin se sykkikin. Mutta toiselta puolen on se hiukan kulunut. Minun kädestäni, minun onnellisesta, hansikoidusta kädestäni! — Hän puhui mielellään kävelyillämme, yleisistä asioista, ei minusta sillä kertaa. Siitä mitä hän näki ja ajatteli. Minä pidin kuitenkin enimmän siitä, että puhe koski minua. Mitä se teki, vaikka muut kuulivatkin. — Kun olimme luonnossa, saattoivat hänen sanansa koskea sitä. Hänen maailmankatsomustaan, jota nyt koetan palauttaa muistiin. Jospa olisin innokkaammin kuunnellut. Silloin oli niin erilaista — olimme nuoria ja lämpimiä molemmat! Kaikki tuntui niin helposti selviytyvän, ei ollut puhetta — ei, se sana ei sovi! Niin, takki! Nyt panen sen tähän, siihen on pehmeä nojautua. Jos onnistuisin nukahtamaan, saisin kenties taas kulkea hänen kanssaan.
Hän istuutuu sohvalle ja ottaa toisen vaatekappaleen.
Tässä on takki, joka hänellä viimeksi oli yllään. Tässä on pilkku rintamuksessa sillä paikalla, johon minun oli tapana nojautua tietäen tulevani suudelluksi. Siitäkö se olisi tullut? Niin rakasta!
Hän katsoo tarkemmin. Silmät käyvät himmeiksi.
Ei. Se näyttää kuivuneelta meriveden pisaralta. Siinä on valkeaa tomua. Suolaa! Se johtuu kyynelistä. Eilen itkin tätä vasten. Sitä en siis saa tehdä. Kun itken, saan pysytellä aivan yksin! Tähän pitää liittyä vain lämpimiä muistoja. Jos kylmä niihin tunkeutuu, ei minulle jää mitään jäljelle.
Kun panen ne näin, näyttää niissä olevan hiukan ruumista sisällä. Kas vaan! — Ei, ei! Se näyttää köyhältä, jäykältä, kammottavalta. Ei saa niillä leikkiä! Silloin se tulee pilkaksi. Saan nojautua niihin, painautua ainoaan, mitä minulla on jäljellä, uskotella löytäväni niistä lämpöä ja turvaa! Ei saa itkeä, pitää sulkea silmänsä ja koettaa olla ajattelematta! Se käy nyt päinsä, olen niin väsynyt. Kunpa voisin nukkua, silloin — mutta sehän on mahdotonta. Minä olen nukkuvinani, ehkä muistot silloin ruumiillistuvat kuitenkin.
Hän makaa hetken sohvan selustaa vasten, mutta säpsähtää pystyyn taas, silmät tuijottavina ja epätoivon syventäminä.
Huu, mitä olenkaan taas tehnyt? Leikkinyt, näytellyt. Yhä pahemmin minua paleltaa. Vaikka kietoutuisin kaikkiin noihin vaatteisiin, jäätäisi minua luihin asti. Mitä niistä on apua? — Miksi minua palelee? Täällä on kai lämmintä. Minua paleltaa lahjomaton totuus, jota emme ole kylliksi kovat kestämään. Siksi olemme keksineet ihmeen, se on ollut meidän ilmapiirimme, siinä olemme tähän asti eläneet. Sitten sanotaan meille: se on väärä ilmapiiri. Hengitä tyhjyydessä, totu siihen! Mutta meidän koko luontomme nousee vastaan huutaen: minä tukehdun! Pitääkö se tukahduttaa johdonmukaisuuden tähden, onko se oikein…? Mitäs jos se on väärin! Usko, usko, niin tapahtuu ihme! (Polvillaan.) Jeesus Jumalan poika, joka seisot loistavin silmin kalliohautasi ovella, joka hallitset pimeyden ja kutsuit Latsaruksen esille! Ja hän tuli unenraskauttamin askelin, liinoihinsa käärittynä. Miksi ei kukaan saa sinulta enää pyytää sellaista, vaikka siinä sinua parhaiten tarvitsisimme? Te Maaria raukat, jotka itkitte haudan partaalla, mitä ihme teitä auttoi, kun arkku oli tyhjä! Mutta te muut taivaan vallat, jotka armahditte Laodamiaa, teitä on suloista uskoa. Orfeustakin kuulitte, mutta hän, hän kääntyi katsomaan taakseen ymmärtääkseen. Vaikka hän olisi voinut pitää kiinni kädestä, joka oli melkein lämmin hänen kädessään. Eikö ollut tarpeeksi, että hän sai tuntea sen? Minä uskon teihin, palavasti uskon teihin ja kerjään teiltä ihmettä. Antakaa hänet minulle takaisin! Minkä arvoinen hän on teille, verraten siihen, mitä hän on minulle! Kieltäminen on julmaa. Mitä hän on nähnyt toisella puolen, jota elävät eivät saa tietää, sen voitte lempeästi pyyhkäistä pois hänen otsaltaan ja silmiltään. Loput minä suutelen pois, oi Jumala, en minä pelkää; minä lämmitän hänet jälleen eläväksi, vaikka hän olisi kuinka kylmä. Tulkoon hän tuosta ovesta sisään niinkuin ennenkin joka päivä. En kysy, en muistuta mistään häntä. Jos hän tulee miettiväksi ja ihmettelee, miksi täällä on niinkuin on, olen hänen luonaan auttaen lämpimin, viisain sanoin. Olen osuva oikeaan. Nyt, nyt? Eikö lukko liikahtanut? Ylös, hän ei saa nähdä minua näin! Kuinka voi sekunti olla niin pitkä? Nyt se kuitenkin on ohitse. Ei siellä ollut ketään!
Mitä olen tehnyt? Miksi olen ryöminyt lattialle?
Polvia särkee, päätä särkee, sydän tuntuu puristuksen aristamalta. Näin väsynyt en ole koskaan ollut, en edes silloin kun olen synnyttänyt lapsiani. En muista mitään, varmaan kaadun. Tuonne vaatteiden luo, nehän ovat ainoat mitä minulla on. Minä putosin niin syvälle. Nyt varmaan leijun ilmassa. Mitä tämä on? Untako vai…
Hän ei tajua mitään. Silmät ovat ummessa, hän näyttää nukkuvan. Kuluu joku aika yhtä määräämättömän pitkä tai lyhyt kuin aamuhorroksen väliajat. Mikään ääni ei sitä mittaa. Äkkiä kuuluu jotain, ja hän avaa silmänsä hitaasti.
Niin valoisaa, niin valoisaa! En koskaan ole nähnyt tällä tapaa. Tunnen kaiken, mutta näen siinä enemmän. On kuin kaikki, mitä olen täällä kokenut, tulisi eläväksi yhdellä kertaa. Aikaa ei ole. Kuulin jotain. Askelia! Hän! Taivaan Jumala, hän!
Etehisen ovi aukenee, mies tulee sisään. Hän on puettu siihen pukuun, jota vaimo äsken katseli. Mies astuu tyynesti totuttuun tapaan huoneeseen eikä katsele ympärilleen, vaikka silmät näyttävät aristelevan paljoa valoa. Ne asettuvat paikoilleen pienellä kulmannykäyksellä, joka tekee hänen tavallisen miettivän ilmeensä hieman vakavammaksi.
VAIMO on juossut häntä vastaan. Veri syöksyy hänellä sydämeen, niin että tekee kipeää, ja hän on hyvin kalpea, silmät tummat. Tätä ennen on hän antanut ajatustensa välittömästi muuttua sanoiksi, väliin kuiskaten, väliin ääneen. Hän on itsekin kuunnellut ihmetellen. Nyt hän pelkää uneksivansa ja hän koettaa pitää erillään ajatusta ja puhetta kuten todellisuudessa muiden parissa ollessaan. Mutta ei ensi alussa; kun hän juoksee esiin, kaikuu riemuhuuto, jota hänen kurkkunsa ei voi hillitä. Hän melkein parkaisee, pelästyen sitä itsekin:
Sinä, sinä tulit kumminkin! Vihdoinkin! Sinä, sinä!
Hänen huutonsa sisältää tuskaa ja riemua; riemu on sydäntäsärkevintä siinä. Hänen silmänsä täyttyvät polttavista, valossa kimmeltävistä kyynelistä. Hämmästys on lamauttaa hänet; hänestä tuntuu, että hän kuolee. Hän tahtoo heittäytyä miehensä syliin, mutta tämä ei näytä sitä huomaavan; ja hän hillitsee itsensä sen nähdessään. Hän rupeaa ajattelemaan, tavattoman nopeasti:
Enhän liene huutanut. Se meni sisäänpäin. Hänen ohitseen se luisti. Hän ei tiedä mitään. Tai ehkä minä… Olen vain nähnyt unta surusta ja kaikesta kauheasta, tuossa sohvalla maatessani sellaista uneksin äsken! Aivan varmaan, se on luonnollisempaa, niin sen täytyy olla. Minä tahdon niin koko olemuksellani. Hän on ollut ulkona kävelemässä. Nyt hän on kotona ja me olemme onnellisia, oi, me olemme niin onnelliset!
Värisevässä riemussaan hän hämmästyy sitä, että seisoo tässä ajattelemassa: minä olen onnellinen. Häntä vapisuttaa, ja hän pelkää pelottavansa pois onnen.
Minä en saa kertoa hänelle mitä uneksin. Se voi olla enne, tai hän voi sitä pitää sinä. Nyt tahdon olla onnellinen.
MIES. Oletko odottanut minua?
Vaimo kuulee, että miehensä sanat tulevat tavallisessa järjestyksessä hänen omiensa vastimeksi. Kaikki, mitä hän ajatteli, mahtui tuohon pieneen välilläolevaan vaitioloon! Tämä vahvistaa häntä siinä luulossa, että hän on nähnyt unta ja ollut suotta kummallisen kiihottunut.
Oletko odottanut minua? En ole kuitenkaan tavallista myöhäisempi. Sinä näyt nukahtaneen.
Mies on hajamielinen eikä katso kelloa, kuten voisi odottaa. Siitä syystä hän ei suutelekaan. Joskus sattuu niin. Olkoon niin, vaikka vaimo sitä äärettömästi kaipaisi. Hänhän saa nähdä hänet, sekin on äärettömän autuasta. Miehen sanat todentavat sen, että hänen onnettomuutensa oli vain unta, ettei tämä ilta ole entisiä kummempi. Hänen miehensä ääni on ystävällinen ja hellä. Kaikki on omiaan tekemään hänet tyyneksi, miltei turvalliseksi.
Hän vaipuu lepotuoliin, selkä sohvaan päin, niin ettei näe mitä siellä on, ja hän on sen kokonaan unohtanut. Mies kulkee edestakaisin, istuu väliin kirjoituspöydän ääreen ja leikittelee paperiveitsellä, nousee kävelemään, aivan niinkuin ennenkin. Joka kerta hänen katsoessaan vaimoonsa suuntautuu katse vain kasvoihin, silmiin. Vaimo ajattelee usein: minun täytyy hillitä silmieni iloa. Muuten hän voi ihmetellä, miksi juuri nyt, sillä hän on vakava. Hän voi kysyä syytä.
MIES. Lapset ovat kai menneet nukkumaan jo aikoja sitten? Ovatko he terveitä, reippaita? Kysyivätkö he minua?
VAIMO (koettaa muistella, ajattelee). Ihmeellistä. Minä en sitä tiedä! Kauhea uni pimittää kaiken sen edellä olevan. Mutta minun täytyy vastata! (Ääneen.) Kyllä. He olivat niin iloisia ja suloisia. Tietysti he puhuivat sinusta.
Samalla tekee hänelle pahaa, vaikka hän ei voi eikä tahdo muistaa, mitä he olivat sanoneet unessa. Varjo täytyy ajaa pois, ja hän jatkaa innokkaasti:
Etkö tahdo mennä katsomaan heitä ja suudella heitä heidän nukkuessaan?
Tule! Minäkin tahtoisin mielelläni.
MIES (väsyneenä ja vakavasti). Ei nyt, voisin herättää heidät kylmyydelläni. Tahdon olla täällä. Olen varmaankin paljon kulkenut ja ajatellut. Pääni tuntuu siltä. En oikeastaan tiedä, miksi olen niin surullinen.
VAIMO ei sano mitään, mutta tuntee, kuinka katse vetäytyy kokoon ilonvälkkeestä. Hänestä tuntuu, että sen pitäisi häntä lämmittää. Meillähän on toisemme, ajattelee hän.
MIES (näyttää kuulevan hänen ajatuksensa, mutta siinä ei tunnu olevan mitään kummallista eikä pelottavaa). Niin, meillähän on toisemme. Täällä on niin valoisaa ja hyvä olla. Tässä on jotain juhlallista, en tiedä mitä. Olen kai kulkenut pimeydessä ja ajatellut syvästi. Sinun läheisyytesi on minusta hyväilevä, samoin valo. Sinun mielestäsi on varmaan ihmeellistä, etten tule sinua hyväilemään. Mutta ei sitä tarvitse. Näin on melkein parasta. Näen sinut ja olen sinua likellä. Äsken oli aivan toisin.
VAIMO on äärettömän onnellinen, mutta värisee hiukan. Hän ei ymmärrä syytä, sillä hän ei enää muista menneitä. Hän katsoo katsomistaan miestään antautuen siihen kokonaan, mutta hänen silmänsä välkkeen sumentavat kyyneleet. Hän ajattelee: Tämä on suurta onnea. Sitä, joka ulottuu syvälle, lähteisiin saakka. Olen sitä ennenkin tuntenut.
MIES (ei huomaa hänen liikutustaan). Tuolla ulkona ollessani valtasi minut omituinen tunnelma. Olen ennenkin sitä kokenut. Tuskin sentään koskaan niin voimakkaana. Se oli melkein aavemaista. Lyhdynvalossa muuttuvat varjot elollisiksi, elolliset varjoiksi; ei mikään ole pysyvää. Valo ei ole valoa, vaan värisevää liikuntoa, jota en oikeastaan näe, sillä en ole sen ulkopuolella. Olen kaikessa tuntevana osallisena. Olen talorivien kivessä, jotka eivät enää ole kiveä, vaan voimakokoutumia, painon ja vastapainon muodostamia. Olen maassa, joka kaikkea kantaa ja joka myöskin on elollinen: jäntevän voiman säteilyä. Tunnen, ettei ole mitään kuollutta, vaan että elämän juuret ulottuvat pohjaan, jos pohjaa on olemassa. Tiedänhän muutenkin niin olevan, olet kuullut minun puhuvan siitä vaistosta tutkivan ajatuksen riemuvoittona. Olen silloin ajatellut muiden ajatuksia. Mutta siinä tunnelmassa ei ole voitonriemua, vaikka välittömästi käsitän. Se on oikein kammottavaa, tuntee astuvansa äärettömyyden kuiluun ja vajoavansa. Minä itse samoin kuin kaikki musta ja varjomainen, joka näyttää aineelta, eikä meitä erota mikään pilvien mustien joukkojen yhtäläisyydestä, jotka hakevat tasapainoa korkealla päittemme päällä. Ne eivät koskaan sitä saavuta, vaan muuttavat hitaasti ja ikuisesti muotoaan.
VAIMO (koettaa seurata mukana, mutta kauhistuu, ikäänkuin vaara uhkaisi hänen omaa olemustaan. Pian hän sen kuitenkin unohtaa miehensä tähden.) Ethän vain liene sairas? Nuo ovat Hamletin-ajatuksia. Minä ja sinä ja kaikki, mikä on meidän, on lujaa ja turvallista. Etkö sitä muista? Tulet muutoin sairaaksi. Minulla oli äsken jotain levottomuutta herättävää mielessäni, mutta tulin niin rajattoman iloiseksi, kun tulit.
MIES (jatkaa omaa puhettaan huomaamatta muuta). Olen kaikkeen kuuluva ja yhtä kaiken kanssa, mikä minua kohtaa. Väsynyt, arkakavioinen hevonen, joka palaa kotiaan, kiirehtivin, raskain askelin kulkeva mies, pelästynyt lapsi, nainen, joka suopi minulle ruman, surullisen ammattihymynsä, kaikki ovat yhtä kanssani. Salamana muuttuu heidän sielunsa minuun ja minun heihin. Eläimen tuntomielikuvitus pilttuusta ja silpusta, ihmisten jähmettynyt kaipuu toiseen tai toiseen, pelko jotakin kohtaan siirtyy minuun. Kaikki on yhtä, levottomuutta, halua, ja minä tiedän, että kun halu on tyydytetty, kasvaa varjosta sen takaa halu johonkin uuteen. Se on elämää, ajattelen.
VAIMO (melkein huutaen). Ei siinä ole kaikki! Elämä voi olla suloistakin. Kunpa tietäisit, kuinka onnellinen olin tulostasi, kuinka onnellinen olen, kun saan nähdä sinua. Jospa vain et puhuisi noin!
MIES. Olet oikeassa, siinä ei ole kaikki. Minä vain ajattelin sitä, minkälaisena kaiken näin, kun olin unohtanut… Nyt on kaikki täällä luonasi toisin. Tässä omituisessa valossa. Ja sinun silmäsi loistavat niin pehmeästi! Ajattele, kuinka hyvä meidän on täällä usein ollut.
(Mietiskellen.) Mutta kuitenkin pitää ymmärtää, mikä aiheuttaa tuon levottomuuden. Syynä lienee jokin erehdys, jokin sokeus, joka pitää ihmisen sulkeissa ja haparoivana, vaikka avoimesta ovesta käy kylmä veto. Minusta tuntuu, että astuin siitä ulos. Olin kauan ulkona. Tahtoisin muistaa, minkälaista siellä oli.
VAIMO (näyttää hänkin muistavan kylmyyden, josta mies puhuu, mutta pelkää kuitenkin sitä). Ei nyt! Muista minua sen sijaan! Tai työtäsi, tai lapsia!
MIES. Nythän sinä loistat minulle niin lämpimästi. Kiitos, kiitos! Sinun äänesi on tänään erityisempi kuin tavallisesti, niinkuin kaikki muukin on.
Hän näyttää rupeavan ihmettelemään sitä.
VAIMO (tahtoo estää sitä, vaikkei muista, miksi sitä olisi kartettava. Pakotetun keveästi.) Vain sen vuoksi, että olen sinua kauan odottanut enkä ole paljon nähnyt sinua tänä päivänä. Tuntuu kuin en olisi sinua ollenkaan nähnyt. Sinun työsihän vetää kaiken huomiosi puoleensa.
MIES. Siltä minusta ei ole pitkään aikaan tuntunut. (Hänen katseensa varmistuu.) Se täytyy tehdä valmiiksi.
VAIMO. Siitä johtuu sinulle iloa, ja sitten saat levätä.
MIES. Sitten voin alkaa uutta. (Raskaasti.) Joka sekin on tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Sellaista on kaikki työmme. Samoin kuin lapsena ollessamme juoksimme kukkulaa ylös saavuttaaksemme ilta-auringon. Se kulki nopeammin. Jos ajattelee, kasvaa ajatuksistaan, ennenkuin ne valmistuvat kokonaisiksi. Kun pesä on valmis, on se liian ahdas ja kelpaa korkeintaan muille.
VAIMO. Silloin on tehnyt heille hyvää.
MIES. Hiukan, parhaimmassa tapauksessa. Usein päinvastoin. Mutta itsestään on etupäässä vastuunalainen.
VAIMO. Jokaista tuomittaneen pyrkimystensä mukaan.
MIES. Danaidit voivat sillä lohduttautua. Pahinta on, että jos jotain voisi ajatella joskus täysin valmiiksi, olisi siinä silloin samassa kuoleman merkki. Korkeat puut lakastuvat latvasta; sinne eivät mahlat jaksa nousta. Virheetön maailmankatsomus olisi muistomerkki ihmisten perhehaudalla.
VAIMO (vilusta väristen). En koskaan ole kuullut sinun puhuvan noin synkästi.
MIES. En itsekään tiedä syytä siihen. On kuin näkisin kaiken kaukaa ikkunalasin takaa pimeydestä. Sieltä se on alkuisin.
VAIMO. Sinä et ole ulkopuolella. Monet sinua innokkaasti kuuntelevat.
MIES. On helppoa tehdä valtava vaikutus pienten mieliin. Kun vain antaa heille jotakin mihin nojautua. Varsinkin vapautetut; he tahtovat kovaa päänalaista, samantekevä millä se on täytetty. Sen saatuaan he nukkuvat, ylpeinä karaistuksestaan, hyvän lapsen unta ja luulevat tehneensä suuren työn.
VAIMO. Voisit irtautua noista ajatuksista täällä, kodissamme.
MIES. Niinhän kaikki tekevät. Kuinka muuten kävisi?
VAIMO (muuttaen innokkaana puheenainetta). Olen niin iloinen kesän tulosta. Kevät tulee varmaan aikoinaan. Se tuntui jo ilmassa päivän laskiessa; nyt sen muistan, vaikka en pannut sitä merkille. Se oli vaaleaa levottomuutta, joka nostatti kyyneleet silmiin. Niin, kevät tulee pian. Ajattele, silloin me saamme muuttaa maalle. Siellä tulet taas iloiseksi.
MIES (kuin kaiku). Siellä tulen iloiseksi. (Muistellen.) En saa muuta muistiini kuin ruohon, mutta sen kuva on selvänä muistissani. Se on pehmeää, harvaa ja hienoa, vastakasvanutta. Aurinko paistaa alhaalta sen lävitse pannen joka korren loistamaan. Siellä on suloista oikoa itseään; sinne kai olen kaivannutkin. Sulautuu kokonaan sen kauniiseen, yksinkertaiseen elämään ja unohtaa kaiken levottoman moninaisuuden. Valoisa, suuri yökin tuntuu niin hyvältä silmille.
VAIMO (värisee taas). Se on ihanaa. Mutta hiukan kolkolta se tuntuu. (Hymyillen.) Minulla on paljon muuta iloitsemisen aihetta; ennen kaikkea iloitsen lasten puolesta. Signelle on kaikki tuttua ja rakasta, hän on ikävöinyt maalle ensi suojailmasta saakka. Hän rakentelee tuulentupia ihanuuksista, ja kun ne toteutuvat, ovat ne vielä ihanampia.
MIES (hymyilee myöskin). Niin, ihme kyllä! Sellaista on siinä iässä.
VAIMO (jatkaa). Aarnelle on kaikki uutta. Hän ei muista mitään ennestään. Miltä kesä tuntuneekaan tuollaisesta, joka juuri on valmistunut ottamaan sen vastaan. Kaikki tuntuu hänestä suurelta ja raikkaalta, kukat siskoksilta toistensa vieressä.
MIES. Niin, muistan sen vielä omasta lapsuudestani. Kaikessa on lapsen oma yksilöllinen elämä. Ei mikään ole kaunista eikä rumaa, kaikki on joko hyvää tai pahaa. Hälistään niin paljon kauneudesta, sitä mestaroidaan, siitä saarnataan ja useimmissa tapauksissa tuntuu siinä turhamaisuuden pieni ääni. Lapsen käsitys on paljoa rikkaampi välittömyydessään. Sellaisesta vain voi syntyä leivon laulu. — Muistan kuinka silloin käsitti kukkivan pensaan, juuri oman olentonsa mukaan. Kuinka kaikki tulee köyhäksi sitten kun sanotaan: tuo viiva on kaunis, nuo värit ovat sopusointuiset. Ainoastaan hyvin pieni itsetietoinen osa omasta minästä on siinä osana. Se on tuota kiitettyä kehitystä. Siitä syystä mietiskellään.
VAIMO (riemuiten). Rakkaudessa tulee taas kokonaiseksi. (Kun hän ei saa miestään yhtymään itseensä, palaa hän aineeseen.) Niin, kuinka kaikki mahtaa olla viatonta, onnellista ja valoisaa hänestä.
MIES. Elämä on niin lempeä ensimäisen puolinaisen itsetajunnan iässä.
Sitä ennen vallitsee sokea, kiivas tahto, ja sen jälkeen…
VAIMO. Kuinka hänestä tulee pyöreä ja ruskea. Kuinka he molemmin loistavat ruohon keskellä! Ei mikään loista niinkuin lapset. Minä rupean yhä enemmän uneksimaan heidän tulevaisuuttaan, samoin kuin silloin kun heitä ei ollut vielä olemassakaan. Se on oikeastaan tyhmää, sillä lapset itse elävät nykyisyydessä ja ovat siten viehättävimmät. Mutta se on niin houkuttelevaa ja minä teen kaiken heille niin kauniiksi sittenkin. He muistuttavat sinua enimmin.
MIES. Hm. On liian aikaista päättää sitä. Signe on kyllä perinyt minulta liiankin paljon, pelkään.
VAIMO (melkein kiivastuen). Kuinka voit niin sanoa?
MIES. Tarkoitan etupäässä hänen onneaan. Hänen tunne-elämänsä on liian kiihkeä, vaikka samalla sulkeutunut. Kun hän ajattelee jotain iloa, niin hän ikäänkuin puristaa sen rintaansa; häneen tekee kipeää, silmät käyvät mustiksi. Jouluaattona ja syntymäpäivänä on hänellä kuumetta. Olen usein ajatellut, mitä se merkitsee. Hänellä on mielikuvitusta, hän ottaa etukäteen. Niin ei saa tehdä.
VAIMO. Oi! Sittenhän hän nauttii siitä kaksinkertaisesti.
MIES. Pääoma ei ole koskaan suuri, ja korkokanta on alhainen. Kun hän oppii laskemaan, huomaa hän sen. Kun hän kasvaa, emmekä me enää ole hänelle kaikki kaikessa, ottaa hän muut ihmiset samalta kannalta. He maksavat huonosti. Ystävyydessä tapahtuu lastenmurhenäytelmiä. Kun sitten nuoruus saapuu ja sen ankaruus, jonka on niin vaikea pysyä pystyssä meidän päivinämme, kun levottomuus kaikkialla pakottaa ratkaisemaan ylivoimaisia probleemeja — tuntuu maailma käsittämättömän rumalta, kovalta ja väärältä. Koska hän on nainen, ei häntä lohduta oman päänsä pitäminen, uskalias, ahdas johdonmukaisuus. Hänen olentonsa vaatii saada ihaillen taipua, hän ei tahdo mitään mieluummin kuin olla väärässä.
VAIMO. Sitä hän kyllä saanee. (Hymyillen.) Kovinpa sinä maalaat mustin värein.
MIES. Niin saakin. Silloin kun hän rakastuu.
VAIMO (ojentaen innokkaasti hänelle kättään). Niin, ja sitten saa olla huoletta. Siihen tahdoit päästä. Sen valossa näkee asiat oikein, eikä mikään ole vaikeaa. Saa antaa antamistaan, koko olentonsa; tuntuu kuin ei mitään jäisi jäljelle. Mutta sitä ajattelemattaan on itse saanut paljon enemmän kuin on antanut, tuntee itsensä rikkaaksi. Se mitä ei koskaan ole aikonut antaa pois, oma katkeruus, se se vain katoaa — kuten sumu auringossa.
MIES. Niin voi sattua, jos kohtalo on niin hyvänsuopa, muutoin…
(Hellästi.) Niin on suuressa määrin ollut meidän osamme. Kiitos!
VAIMO (odottaa hänen tarttuvan käteen, mutta tuntee sen raskaana laskeutuvan alas. Hän koettaa voittaa pettymyksensä.) Emma sisko oli juuri luonani. Tänäänhän se olikin, ei kauaa sitten. Hän aikoi viipyä, kun olin niin alakuloinen, en tiedä mistä syystä. Hän luuli minun olevan sairaan. Mutta näin, kuinka se oli hänelle vaikeaa, ja ymmärsin, että hänen piti tavata joku. Häntä ympäröi kevätilma. Onni, epävarmuus, hento toivehikkuus. Nyt se tuntuu minusta niin kauniilta. Minua kaduttaa, että samensin hänen onneaan, enkä käsitä, kuinka niin tein. Pian sain hänet lähtemään luotani, ja hän luultavasti unohti kaiken. Nyt hän hymyilee kylläkin valoisasti kulkiessaan käsi kädessä toisen kanssa kohti tulevaisuutta.
MIES (etsien). Ihmeellistä, että itsestään luopuminen juuri tuottaa onnea. Silloinhan kuolemankin pitäisi… Kuolemalla ja rakkaudella on jotain yhteistä.
VAIMO. Älä puhu siitä! Siitä ei lähde mitään, se on vain kauheaa.
MIES. Miksi niin? Mistä voit sen tietää? Juuri nyt minusta tuntuu, että sen käsitän ja että minun täytyy pyrkiä eteenpäin. Kaikki mitä tänä ihmeellisenä iltana olen mietiskellyt, suhisee tuon kysymyksen ympärillä. Se vetää ammottavaan avaruuteen, ja minusta tuntuu, että olen ollut siinä ja ymmärtänyt osittain, mutta se on liian epämääräistä ja suurta sanoiksi. Nyt minun täytyy kokea, mihin ajatus pyrkii. Sen pitää kannattaa siellä niinkuin täälläkin; kauempaa se ei pysy paikkatyönä. Saanko ajatella ääneen sinulle? Etkö tahdo kuunnella?
VAIMO. Enkö tahtoisi kuulla rakasta ääntäsi, ikävöityäni sinua niin tulisesti ennenkuin tulit? Sanoitpa mitä tahansa, se lämmittää. Sinä olet miettinyt itsesi sairaaksi, en tiedä miksi. Mutta puhu! Saat siitä rauhaa ja lepoa.
MIES (kuin kaikuna taas). Saan siitä lepoa. Katsokaamme sitten! Nämä käsitteet eivät ensi kertaa satu yhteen, vaikka ne tuntuvat yhtä vastakkaisilta kuin tuli ja vesi. Kaikki todellinen rakkaus sisältää aavistuksen siitä. Vastakohtaisuus, pelko ei sitä herätä. Syvimmin rakastaessaan ei pelkää mitään, tuntee nousevansa elementtien ikuisen, suuren henkäyksen kannattamana, on yhtä turvallinen kuin nekin. Se tunne ei valehtele, vaikka sen esineet voivat vaaleta ja vaihtua. Silloin tuntuvat sen ilmaukset naurettavilta; itse se ei koskaan ole naurettava, jos se on oikea. Mitä tarkoittaa tuo tunne? Itsestään-luopumista. Persoonallisuus, jota me muutoin varjelemme kalliimpana aarteenamme, sulautuu rakastettuun olentoon, on yhtä toisen kanssa, uppoaa valoavaruuteen. Ja tämä tuottaa sanatonta, värisyttävää onnea, äärettömyyden pyörrytystä, kuiskauksen kuolemasta, jolla on vain suuruus jäljellä, mutta ei pelkoa.
VAIMO (hiljaa liikutettuna). Niin on. Muistan sen. Mutta miksi lopulta rupesi pelottamaan?
MIES. Tavoitellaan onnea, sitä jumaloidaan, kerjätään, erotaan taas kahdeksi persoonallisuudeksi, jotka kurottuvin käsin sanovat taas: minä! Siinä on soennus, mutta se on meidän luonnossamme oleellista niin kauan kuin elämme.
VAIMO (muistellen). En sitä muista. (Surullisena.) Tuotako olet tuntenut! (Valostuen jälleen.) Mutta rakkaus on jäljellä. Se on aina yhtä suuri.
MIES. Se taistelee harhakuvitelmia vastaan, se ympäröi roviona tulenlieskan sulkien meidät sisään, erottaa meidät ja leimuaa niin kauan kuin tulen olemus pysyy meissä. Se on suuri, me olemme pieniä.
VAIMO. Me yllämme siihen kuitenkin!
MIES. Me yllämme siihen, mutta emme käsitä kuinka syvälle. Sillä mihin persoonallisuus sulautuu, se ei ole tuo toinen, jota jumaloidaan ja ihaillaan, vaan suvun elämä. Luulemme saavuttavamme oman päämaalimme. Mutta tässä, kuten muussakin, on suurempaa kysymyksessä. Luonto houkuttelee lyhytnäköisiä lapsiaan, ja niiden silmät säteilevät toisilleen autuutta ja hyvyyttä. Itse hän suuntaa katseensa heidän päittensä yli tulevaisuuden elämään.
VAIMO. Sydämeni nousee kapinaan. Sinä olit minun avaruuteni, sinä se olit. Sanasi jättävät niin kovan, kylmän jäljen.
MIES. Eikö hänen sylinsä ole lämmin, hänen polvensa pehmeä? Mutta olet oikeassa. Me olemme muutakin kuin sen leikkikaluja, suurempia kuin se rakkaus, joka laulaa kahden onnesta.
VAIMO. Laulua, johon kaikki ottavat osaa.
MIES. Sitä, jota nykyään tahdotaan leikkiä uskonnoksi. Niin. Se on liian pieni meille. Meidän pitää kuunnella kuolonkuiskausta.
VAIMO. Älä sano sitä sanaa, ei sitä!
MIES. Sanat eivät saa pelottaa. Mitä tiedät itse asiasta? Muista rakkauden itsensäuhraavaisuutta, mikä on suurinta, turvallisinta siinä! Se oli enne. Toinen syli ottaa meidät. Kaikki, vastahakoiset ja halukkaat. Se ei valhettele; se ei hyväile, mutta ei ole julmakaan. Kun voi painautua sitä liki, on hyvä olla; siitä ei pääse erilleen kääntymällä pois. Kuoleman täytyy kuulua maailmanselitykseen, se on itse maailmanselitys.
VAIMO. Pysähdy, lopeta!
MIES. Nyt, kun olen niin lähellä? En. Kuolema hajoittaa sen harhan, joka oli minä, siksi se luo kasvoihin niin vapautetun, avaroittuneen ilmeen. Se vapauttaa perin pohjin, se leikkaa solmun poikki. Nyt ymmärrän mitä tuolla ulkona haparoin, nyt on ovi taas auki ja minä olen näkevä. Minä olin kaikessa, mitä yössä näin, painossa, varjoissa, valossa, elävien rauhattomassa, värisevässä sydämessä; minä olen niin kauan niissä kuin kuulun elämään. Kuvitellessani olevani jotain muuta, olen niiden vanki. Mutta jos voisin nöyrästi rakastaa kaikkea elävää, unohtaa itseni, niin olisin vapaa, olisin viisas, sammuisin kuin tähdenlento valossa, silloin olisi minulla rauha. Kuolema suo tuon rauhan; se sanoo: et ole enää olemassa. Kaikki levottomuus ja kaipuu — ovat poissa! Siellä loppuvat sanat, ne olivat vain pimeydestä nousevia kuplia; niitä ei tarvita siellä, missä ei ole pimeyttä. Ihmeellistä. Nyt puhuessani tuntuu, kuin ne olisivat jo kuolleet minussa.
VAIMO (tuskan murtamana). Mutta minussa ne elävät, minua ne raatelevat, kirveltävät. Oi, kuinka voit…? (Kapinoitsevana, posket hehkuvan punaisina.) Tässä meidän kodissamme, jonka sellaisella ilolla rakensimme! Täällä, missä olet tehnyt työtä ja tuntenut kasvavasi ja minäkin olen sen tuntenut pienuudessani! Täällä, missä olemme kuiskanneet toisillemme rakkautta, kunnes sana uupui, ja katsoneet toistemme avoimiin silmiin, joita ei mikään varjo sumentanut. Missä olemme valvoneet lastemme sairasvuoteitten ääressä ja tunteneet onnen kuni lempeän jumaluuden yllämme, vaaran mentyä ohitse. Oliko kaikki harhaa? Eikö ihmiselämään sisälly kokonainen äärettömyys, eteenpäin, hitaasti eteenpäin, lehti kerrassaan, kukka kerrassaan — kuka näkee päähän? Se on suurta, ihanaa. Ei se ole kevyttä, mutta olisiko se muuten minkään arvoista? Näetkö, kuinka puhun itseni lämpimäksi, kuule, kuinka se on rakasta! Unohda kaikki kylmyys!
MIES (katsoo häntä kasvoihin ja kirkastuu itsekin, katsoo pitkään maahan, ja katseeseen tulee ihmetyksen varjo). Sen kyllä voisin. Niin. Sinä olet niin kaunis, sinä loistat enemmän kuin mikään muu. Mutta miksi sinulla on tuo puku? En ole sitä ennen nähnyt. Se imee kaiken valon itseensä, kunnes se haihtuu poimuihin. Onko tuo onnen väri maailmassamme?
VAIMO (katsoo surupukuaan. Käsittämättömänä valtaa muisto hänet. Hän kirkaisee.) Sinun tähtesi. Minä näin unta, mutta eihän tämä ole unta. En ymmärrä mitään. Ja valot täällä! Ja kuitenkin tulet hämärämmäksi. Kyyneleet sen vaikuttavat. Oi sano, että kyyneleet sen tekevät! Tule suutelemaan ne pois! Vai olenko tulemaisillani sokeaksi? Yhdentekevää, kunhan tulet luokseni. Oi tule! En käsitä mitään.
MIES (vaimo ei näe häntä enää. Ääni kuuluu kaukaiselta.) Mutta minä käsitän. Emme enää puhu samaa kieltä. Kohta et kuule ääntänikään. Kuulumme eri maailmaan. Nyt!
Hän on poissa. Vaimo syöksyy paikkaa kohden ja kaatuu lattialle hillittömästi itkien. Vihdoin nostaa hän päätään ja puhuu itsekseen nyyhkytysten välillä. Hänen katseensa lujittuu puhuessa, ja hän tuijottaa valonliekkeihin.
Ihmettä minä kerjäsin. Toisenlaisena se ei voinut ilmetä, ymmärrän sen nyt, vaikka jumalia olisikin olemassa. Minun ei olisi pitänyt pyytää, nyt hän on vielä kauempana. Kuolema, kuolema! (Silmiin syttyy loiste.) Mutta nyt kuitenkin tiedän, mitä hänkin tiesi silloin kun hänen todellinen äänensä lakkasi kuulumasta, silloin, kauan sitten. Se on suurta, ehkei se ole kylmää. Minun täytyy totuttaa ajatuksiani, tahdon koettaa, voidakseni elää maailmassani elämääni. Se johtaa hänen luokseen. Kenties kaikki joskus selviytyy… Oi! (Hän puhkeaa taas itkuun.)
HÄRKÄ.
Lienen ollut sinä kesänä kaksitoistavuotias, ja luonto tuolla aavan meren partaalla vaikutti voimakkaasti sen ikäisen mielikuvituksen vetovoimaan kaikkea villiä ja ryövärimäistä kohtaan.
Muistot sieltä ovat vieläkin mielessäni samanlaisina kuin silloin kun kaiken näin ensi kertaa omituisena ja suurenmoisena.
Pitkä saari nosti jyrkät kalliomuurinsa aavaa vasten, joka oli niin suuri, että aallot vyöryivät myrskyllä oikein korkeina keräten punertavaa ruskolevää valkeanviheriän vaahdon alle. Kun kulki rantaa pitkin, tapasi aina uuden niemen viimeiseksi luullun takaa — maailmalla ei näyttänyt olevankaan loppua.
Kokonaiset koskelopesyeet syöksyivät päistikkaa veteen ja juoksivat siellä lotinalla kuin tohvelit sileällä lattialla, edessänsä auringonpaisteinen kiila. Väliin ne taas sukelsivat näyttäen hukkuvan, sillä en nähnyt niiden tulevan takaisin. Se teki hyvin levottomaksi. Monenmoiset petolinnut, jotka mielellään suurensi kotkiksi, kohosivat ilmaan ja kaartelivat velton ylpeinä metsää kohden, missä niillä oli pesänsä. Kun seurasi niitä sinnepäin tiheitten katajikkojen läpi, tuli korkeille kangasmaille, joita peitti mustikanvarret ja kanervat tai laakeat, päivänpaahteiset paadet. Siellä tapasi kyykäärmeen poikasia lekottelemassa; niillä oli terävät, julmat, mutta hauskat, pienet silmät. Ei niitä raatsinut tappaa, sillä niiden elämännautinnon ymmärsi niin hyvin. Sieltä näki saaren toiselle puolen, ja kaikki tuntui äkkiä erilaiselta, ikäänkuin muurin yli pilkistäessä.
Hakamaissa kasvoi voimakkaan vihreitä tammia, pähkinäpensaita, paatsamoita, ja maa oli valkoisenaan lehdokkeja; niityt kiemurtelivat kuin salmet, ja reunoilla kasvoi suuria lehmuksia, joitten ympärillä parveilevain mehiläisten surina kohisi heinäkuun tienoissa kuin urkujen soitto. Tässäkin rehevyydessä ja rikkaudessa ilmeni jotain villiä. Lehtimetsän välillä laskeutui vierinkivipohjainen havumetsä rantaan aivan kuin rintaluut selkärangasta. Maa loiveni hyvin äkkiä, joten saattoi hyppiä luonnonmuodostamia portaita myöten vuorelta alas.
Tällä puolen muistutti meri sisämaanjärveä pitkine salmineen, jonka molemmat päät näyttivät kiinnisolmituilta, ja toisella puolella olevien suurten saarten välillä oli melkein umpinainen lahti. Kaidepuilla varustettu porras johti sen suun ylitse, ja aivan sen läheisyydessä sijaitsi runouden pahin soraääni, pieni, jokapäiväisen sievä naapuritalo. Muuten sieltä ei ollut sauhuakaan nähtävissä muualta kuin lähellä olevasta isäntäväkemme harmajasta kesämajasta.
Heidän ja vastapäätä asuvien välit olivat kireät, koska jälkimäiset olivat äskettäin muuttaneet paikalle ja siis epäluulonalaisia. Sen lisäksi he olivat kaupunkilaisia, "etelästä" tulleita ruokakauppiaita, joiden olisi pitänyt siivosti pysyä entisillä aloillaan. He olivat ostaneet pienen maatalon vanhuutensa turvaksi ja kasvattaakseen kahdesta täysikasvuisesta pojastaan kunnon ihmisiä. Naapurit ainakin pitivät viimemainittua pääsyynä ja asettuivat kerrassaan epäilevälle kannalle tuloksen suhteen. En tiedä mikä siihen lie antanut aihetta, mutta minuunkin juurtuivat samat ennakkoluulot.
Ainoa, mitä ihmisillä oli heitä vastaan, oli se, että heidän oli tapana uida salmessa. Jo sekin, että ihmiset uivat, oli sopimatonta ja tyhjäntoimittajain tapaista; sen voi antaa anteeksi vain kesävieraille, jotka eivät tienneet paremmasta. Kieltämättä he tulivatkin varsin likelle meidän rantaa pitäen hieman vallatonta melua, kuten yksinkertaisten ihmisten on tapana uidessaan.
Emäntämme suuttumus meni niin pitkälle, että hän kerran vetosi innokkaasti minuun, jotta emmekö me molemmat, osoittaaksemme kuinka heidän omavaltaisuutensa loukkasi meidän hienotunteisuuttamme, kääntäisi heihin selkämme ja uhkaavan loukkaavalla liikkeellä huomauttaisi, että tällä selällä samoin kuin kärsivällisyydellämmekin oli loppunsa. Mutta alakuloisena minun ymmärtämyksen-puutteestani suunnitelmaa kohtaan hän jätti sen sikseen, ja täydellinen epäsopu naapurusten välillä estyi puhkeamasta.
Tästä saimme molemminpuolisesti etua ja iloa tuonnempana.
Keskellä naistenviikkoa tuli toinen noista nuorista miehistä ruuhella salmen yli, täysin puettuna, ostolakki tiheäkiharaisessa päässään. Niin, olipa hänellä oikein kiiltokauluskin ja taivaansininen pikku rusetti. Hän läheni verkkojen luona olevaa ryhmää, johon minäkin kuuluin hakien sinisimpukoita ja särmäneuloja, ja kaupunkilaisen vapaalla miellyttäväisyydellä, jota lisäsi puheessa ilmenevä vähäinen suulakiääni, kutsui hän meitä sinä päivänä kahville tekemään tuttavuutta.
Hän kääntyi meihin monesti selin katsoakseen kotiinsa päin; varsinkin sen päälläänseisova varjokuva vedessä oli hänestä komea ja kaunis, vaikkakin vaikea selittää. Me olimme samaa mieltä ja huomautimme, että portaiden edessä oli koivusta muodostettu kunniaportti.
Nuori mies vakuutti innokkaasti, että hän sen kyllä tiesi, kun oli sen itse pystyttänyt toisten kuorsatessa kilpaa. Hän huomautti hilpeästi sen syynkin. Heillä oli Saaran päivä, joka ei ollut kuitenkaan hänen, vaan hänen vanhan äitinsä nimi. Minuakin kutsu koski, lisäsi hän nopeasti ja ystävällisesti kehottaen. Päivän sankari olisi erittäin mielissään saadessaan nähdä minut, lopetti hän leikkisästi.
Sellaista rakastettavuutta nähdessämme emme voineet pitää ennakkoluulojamme. Kun hän oli vihellellen soutanut takaisin, jäimme liikkumattomina seisomaan paikoillemme hiukan juhlallisina meitä hipaisseesta seuravelvollisuuksien ja suuren maailman kosketuksesta. Matami oli vaipunut ajatuksiin, jotka ehkä koskivat pukukysymystä, sillä hän eli perheineen varsin köyhissä oloissa, tai ehkä hän katui, että oli kerran ollut vähällä tehdä auttamattoman sopivaisuusrikoksen tuota hyväsydämistä, kiharapäistä nuorukaista kohtaan.
— Kuuleppas sinä Fritiof siinä, sanoi hän säyseästi eräälle pojistaan, mutta jatkoi sitten tapansa mukaan tulisella kiivaudella, pitääkseen arvoansa yllä: — mene heti vettä hakemaan, junkkari!
Tämä poika oli ylen kiltti ja moitteeton, ja siksi eukko aina uskalsikin hänelle äyskiä. Yhtä välittömästi vaihtui sitten puhe hänen luonteensa mukaiseksi ystävälliseksi pakinaksi: — Ja sitten, katoppas, rapsi vähä kukkia maista. Sinä osaat niin hyvin laittaa ne kokoon, Fritiof, sitten voimme onnitella kunnollisesti.
Kun määräaika joutui ja haettu vesi oli tehnyt kaikkien kasvot ja päät sileiksi, sousimme kiiltävän salmen poikki mukanamme valtava, taaja, loistava, aaprotilta tuoksuva kukkakimppu. Sateenkaarenvärinen tervaviiru muodostui veneestämme rannasta toiseen kuin sovinnonmerkiksi, ja kaikki me olimme iloisia ja toivehikkaita.
Sopusointu olikin täydellinen, sillä isäntäväkemme olivat kunnon ihmisiä, joiden kanssa oli helppo seurustella.
Rouva oli kyllä jyrkänlainen luonteeltaan, ja osaksi rehellisyydestä, joka ei sallinut hänen teeskennellä vieraille, osaksi jonkinlaisesta naisellisesta vaistosta, joka sanoi sen häntä parhaiten pukevan, hän erityisesti korosti tuimuuttaan. Hän seurasi täydellisesti Tukholman "Eteläisessä teatterissa" näkemäänsä esikuvaa käyttäen hirvittävää silmäkieltä. Selvästi kuitenkin huomasi, että hän sisimmässään rakasti ihmisiä ja että hänen tarkoituksensa todellakin oli, että meidän piti syödä haljetaksemme kahvipöydässä, kuten siis teimmekin.
Mies seurasi hänkin osaansa, näytellen kömpelön alistuvaa, rikollista olentoa, niinkuin häneltä vaadittiinkin. Minun oli kuitenkin mahdotonta päästä selvyyteen siitä, minkälaiset kohtalon koukut varietee-laulajattarien tai naisiksi pukeutuneiden miesten kanssa olivat viattoman siihen johdattaneet. Pojat pitivät ujoudesta seuraa ainoastaan toisilleen, mutta tekivät sen hyvin vilkkaasti.
Kaupungista oli saapunut kaksi vierasta, jotka vetivät suurimman huomion puoleensa.
Toinen oli lihavahko, tummasilmäinen nainen, jolla oli musta päivänvarjo ja mustia punoksia ihan kuin oikeita puutarhaistutuksia kaikkialla ja varsinkin rinnalla. Hän tuntui tuoneen nimipäiväkakun muassaan, ja sekin jo teki hänet merkitseväksi henkilöksi. Hän puhui usein Kaarle XV:stä, joka varmaan oli ollut hänelle erityisen rakas ja läheinen. Tiesin, ettei hän juuri voinut olla sukua hänelle, mutta siltä minusta kuitenkin näytti; tuntui, että hänellä juuri siksi oli punoksia ja että hän ei koskaan enää voinut olla iloinen hänen kuoltuaan. Kunnioitukseni oli syvä ja harras.
Mutta toinen vieras veti päämielenkiinnon puoleensa. Hän oli lujaluonteisen, vallanhimoisen näköinen herra; hänen hiuksensa alkoivat harmeta, hänen hattunsa näytti saaneen saman värin surusta ja huolesta, vaikka huomattavammassa määrässä, ehkä siitä syystä, että oli vanhempi.
Hän oli aatteita täynnä eikä kärsinyt vastaväitteitä. Hän katsoi asioita suurin piirtein ja purikin loukatussa oikeudentunnossaan ja miehekkäässä harmissaan suurimmat palat sahramileivästä. Hän moitti kansallisia vikojamme, ja näitä oli oikeastaan rehellisyys, joka ei tiennyt valheesta kerrassaan mitään, sekä kirottu laiskuus, joka oikeastaan oli vaatimattomuutta. En silloin vielä tiennyt, että kaikkia kansoja moititaan juuri näistä syistä, ja tulin hyvin surulliseksi kuullessani, että niiden tähden jouduimme ulkomaalaisten saaliiksi.
Harmaja herra oli tehnyt kaiken voitavansa parantaakseen viimemainittua epäkohtaa, ja tuntui siltä, että hän ainoastaan säästääkseen edes jotakin oman maan lapsille nyt tyhjenteli pikkuleipälautaset. Mutta vähän siitä oli ollut apua, omassa elämässään ei hän ollut varsin pitkälle päässyt. Vieraan konjakkiliikkeen asioimisto antoi hänelle katkeran leivän, samalla kuin kyvyttömyys rehenteli kuninkaan neuvospöydän ääressä ja kaikissa pankeissa. Jahka hänet on köyhänä haudattu, tahdotaan varmaan temmata hänet mullasta takaisin, mutta silloin se on ihmissilmillä katsoen liian myöhäistä.
En voi sanoa, kuinka tämä kaikki teki meidät surullisiksi. Mutta mitä piti meidän tekemän, mitä minä ainakaan saatoin tehdä?
Musta nainen otti asian tyynesti ja vaikutti siinäkin valtavasti. Hän näytti nähneen valtaistuinten ja aikakausien kukistuvan ja vaipui unelmiinsa ja muistoihinsa kuin mustiin silkkipatjoihin aina silloin kun ei itse puhunut. Hänen puolittain sulkeutuneet silmänsä seurasivat hieman pilkallisina, mutta kuitenkin ystävällisinä talon kiharapäisiä poikia, jotka olivat niin kohteliaita toisilleen ujostellessaan häntä.
Isäntä avasi syrjässä tunnontarkalla tavalla laatikon, jossa oli mustia sikareja, ja tarjosi.
Se elähytti oitis vieraan elämänhalun, mutta tämä kohdistui hyväntekijään. Mitä hän tarkoitti tällä maanviljelyksellä! Maa oli nähtävästi erinomaista, mutta huonossa kunnossa, ja sen aarteet odottivat voimakasta työntekijää. Sateli ehdotuksia värikasveista ja parsasta islanninjäkälään saakka, jota käytettiin poronrehuksi ja rintakaramelleihin.
Maanviljelijä raukka, joka pelkäsi tulevansa paljastetuksi, vältti kiistaa puhuen, että vuoden kylvö oli jo tehty. Hänen hiukan sekavasta puheestaan kävi selville, että siihen oli käytetty kauraryynejä, jotka hänelle olivat ennestään tuttuja.
Vieras ei väittänyt tätä vastaan, joko sitten kiittämättömyydestä tai ennakkoluulottomuudesta.
— Herra Jumala, sanoi hän, käyhän se päinsä, mutta hyöty on sen mukainen.
Niin, oli myöhäistä muuttaa sitä tänä vuonna. Talo elikin pääasiallisesti lehmistään.
Ne näkyivät jonkun matkan päässä meistä. Päivän helteen tähden ne olivat kahlanneet kaislaiseen lahteen, ja niiden kirjavat ruumiit loistivat kauniisti auringonpaisteessa. Ne katselivat lempeän avoimesti eteensä ja liikuttelivat tuontuostakin pitkiä korviaan, tottumuksesta vain, ei ajatusten vaihteesta. Ne nauttivat olemassaolostaan ja olivat hiljaisen, tyytyväisen onnen kuvana. Vieraalla herralla ei ollut niiden mielenlaatua; hän ei ollut myötätuntoinen niitä kohtaan, vaan katseli niitä ankarasti ja epäluuloisesti.
— Laiskoja elukoita, hän sanoi, maatiaisrotua. Mikä niistä on härkä? — Kun ei saanut vastausta, lisäsi hän vihlovalla ivalla: Tuskin ne siitäkään ovat saaneet tietoa.
Katkera totuus oli, ettei talossa ollutkaan härkää. Se tuntui nyt häpeältä, vastahakoisesti se myönnettiin. Ensin näytti siltä, kuin vieras olisi todella suuttunut ja kokonaan meidät hyljännyt. Perhejuhlan tähden hän kuitenkin hillitsi harminsa eikä sanonut mitään suorastaan henkilökohtaista. Hän selitti vain yleisesti raavaseläinten jalostamisen merkitystä, joka oli koko maan kaiken viljelyksen tärkein kysymys. Nyt näytti oikeastaan tämä olleen se, minkä varaan hän oli pannut elämänsä ja hävinnyt. Ei olisi oikein sanoa hänen itkeneen, mutta hän oli hyvin liikutettu ja juhlallisella mielellä.
Emäntä koetti ottaa häntä sarvista tuimalla, nokkaviisaalla tavallaan, millä hän ratkaisi asiat, mutta selvää oli, että hän myönsi hänen olevan osittain oikeassa. Mitä isäntään tulee, näytti hän erityisen aralta, hätyytetyltä ja syylliseltä puolustellessaan voimattomasta taloutensa hoitoa, niin että odotti hänen joka hetki juoksevan johonkin harvinaiseen piilopaikkaan, kuten huvinäytelmissä on tapana. Hänen kasvoistaan näki, että hänen heikko tahtonsa alistui. Se ponnisteli vastaan vain kunnian vuoksi, mutta sysäys oli annettu, kohtalo oli järkkymätönnä kulkeva tietään. Tästä hetkestä oli hänen rauhallinen elämänsä lopussa, sen hän tiesi. Mekin tunsimme jotakin levotonta ja vaiherikasta olevan tulossa, mikä tuntui sitä selvempänä tätä hiljaista juhlatunnelmaa vastaan, mutta unohdimme sen pian. Musta nainen antoi kaiken kulkea ohitseen herpaantuneessa ylhäisyydessään. Sanoimme hyvästit ja palasimme kotiimme, tyytyväisinä saamistamme kahvista, leivistä ja ajatuksista. Viimemainitut jätimme paikoilleen täyttämään tehtäväänsä aavistamatta, että ne joskus meitäkin koskisivat. Lehmät aavistivat yhtä vähän märehtiessään ruokaansa, meitäkin tyytyväisempinä, keskellä auringonpaistetta veden viilentäessä jalkoja ja vatsaa. Ne näyttivät voivan solua pois varjokuvineen kuten rantojen uneksuva lepo kesäpäivän luonnottomassa hiljaisuudessa. Ei mihinkään voinut todenteolla ryhtyä; kaikkialla vallitsi leuto, uninen onni, ja melkein herätti ihmetystä, että veden kiilto särkyi airojen kosketuksesta.
Tämä on ensimäinen kohtaus muistostani, toinen on tunnelmansa ja sisällyksensä puolesta niin erilainen, että taiteen lakien tuntemisen pitäisi estää yrittämästäkään liittää yhteen kahta niin erilaista ainesta. Mutta todellisuuden majesteetti ja toistaiseksi tutkimaton sopusointu voittaa taiteen, silloin kun on kyseessä tositapahtuma.
Oli eräs ilta syyspuoleen, tuollaisena kauniina omenasyksynä, jolloin on runsaasti sadetta ja runsaasti aurinkoa ja suuri valkea kuu katselee usein vuorten villikasvuisten puitten yläpuolelta pilvien pimeydestä. Entistä enemmän saattoi nyt nauttia paikan romanttisuudesta, sitä suorastaan söi ja joi itseensä kosteissa hedelmissä, jotka pakostakin täytyi pudottaa oksista, kun ne käytäviä pitkin juostessa raskaina riippuivat tiellä. Niin teimme ainakin me, Fritiof ja minä, eräällä ryövärimatkalla, jolla ei ollut varsinaista päämäärää, mutta jota kannatti innostunut rohkeus. Jo pimeänpelon voittaminen oli uljasta, mutta kuitenkin me kaipasimme, että jokin seikkailurikkaassa ympäristössämme luopuisi epämääräisyydestään ja tulisi kouraantuntuvammaksi. Silloin juoksi pari pienemmistä pojista luoksemme.
— Tuolla toisella puolen salmea on jotain, joka pitää hirveää melua, huusivat he. Se tahtoo tulla ylitse, se huutaa ja kiroilee, mutta se ei tömistele niinkuin ihminen. Isä menee kuitenkin lauttaamaan sitä ylitse, vaikka äiti pelkää. Hän ottaa lyhdyn mukaansa.
Enempää ei tarvittu. Olimme vakuutetut siitä, ettei se ollut mitään inhimillistä. Paloimme innosta saada nähdä sen noin turvallisen välimatkan takaa, kun vesi vielä oli välillä; tunsimme itsemme ihan tarpeeksi varmoiksi, kun ajattelimme "isää" ja lyhtyä, ja suoraa päätä rynnistimme venevalkamaan liveten märillä kallioilla.
Siellä oli aivan pimeää, lyhdynvalo ei kantanut kauas, vastainen ranta oli jäykän ja uhkaavan näköinen, mutta jotain liikkumatonta ja epämääräistä temmelsi ja tömisteli veden partaalla. Se näytti painiskelulta, siinä oli eri suuntiin pyrkiviä voimia, vaaraa ja hurmausta.
Meidät oli huomattu sieltäpäin; kuului huuto, oli siis ihmisiä mukana leikissä.
— Onko tässä syvää? kysyttiin.
Ei ollut syvää. Tahtoivatko he venettä?
Vastausta ei kuulunut, nähtävästi syystä ettei ollut siihen aikaa. Jotain suurta ja kauheaa riuhtautui pimeästä suoraan meitä kohden, niin että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Oli myöhäistä paeta, ja sitäpaitsi me olimme hämmästyksen jäykistäminä. Lyhdyn valon punertavan välkkeen levitessä mustaan kiiltävään veteen kohosi siitä eteemme näky suunnattoman suurena, hurjana.
Valtava härkä, joka meistä näytti suunnattomalta, pää pystyssä, verestävin, pyörivin silmin, kahloi juoksujalkaa vedessä, joka murtui vaahdoksi sen lapoja vasten. Ruumis kiilteli mustana kuin kalliopaasi vedenpinnassa. Oli kuin saduissa, joissa jättiläiset ajavat maalta mereen; melkein luuli rannan lähtevän mukaan.
Mutta jättiläiset eivät olleet sen ajajina, vaan pienet ihmiset, jotka oikeastaan eivät ollenkaan voineet sitä ohjata. Se veti niitä perässään, kolmea miestä, joista yksi riippui turparenkaan nuorassa, toinen päähän ja kaulaan kierretyssä; kolmas oli kadottanut otteensa ja riippui nyt hännässä. He kompastelivat pohjassa oleviin liukkaisiin kiviin ja pikemmin uivat kuin juoksivat; heidän asemansa avuttomuus melkein poisti siitä naurettavuuden.
Ylikulku kävi kylläkin nopeasti, mikä oli härän ansio; salmi oli kapea, eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin koko tuo ihmeellinen joukko seisoi vieressämme liehuvassa lyhdyn valossa. Me tunsimme heidät ystävämme, ruokakauppiaan perheeseen kuuluviksi, samoin tunsivat he meidät, muttei kumpikaan puoli ajatellut tervehtiä. Härkä pysyi toimetonna. Se tuijotti suuresti ja tyhmästi liekkiin hitaan tyytyväisenä siitä, että oli päässyt tahtonsa perille, mutta sen itsepäisessä otsassa oli tuskin muuta ajatusta kuin mahdollisesti ihmettelyä, miksi oli lähtenyt tähän uuteen ja outoon. Me emme voineet antaa selitystä siihen, vaan tuijotimme niinkuin sekin, mutta kuljettajiin.
Turparenkaan luona oleva pieni mies sai ensimäiseksi puheenlahjansa takaisin, mutta hän käytti sitä enemmän omien tunteittensa tulkiksi kuin selvittääkseen tämän vierailunsa syitä.
— He-herra Jumala, hän huokasi, tällainen kotimatka, tällainen kotimatka!
— Mutta eihän teidän kotinne täällä ole, vastasi isäntämme. Tuollahan se on salmen toisella puolen.
— Kyllähän minä sen tiedän, tiedän toki. Se onkin ainoa, mitä tiedän.
He-herra Jumala.
Hän puhui nähtävästi totta, ja muutahan häneltä ei voinut vaatiakaan, sillä hän näytti katsoneen kauan aikaa kuolemaa kasvoihin. Ei koskaan ollut hänen ulkomuotonsa ollut niin epätoivoisen hullunkurinen, ei koskaan niin syyttömän muserrettu. Hänen liinalakkinsa, joka oli tottunut heilahtamaan kohteliaasti jokaiselle ostajalle, riippui revittynä ja märkänä kuin mustista lehdistä tehty seppele. Meriruohoa ja levää oli takertunut hänen jäseniinsä, ja vesi virtasi pitkin ruumista, niin että oikein pelkäsi kaiken virtaavan sen mukana pois. Hän oli jonkun taru-olennon näköinen, ruokakauppiaan ja alempiarvoisen vedenhengen välimuoto. Tämäkö olen minä? näytti hän sanovan. Ja mitä hirviötä minä pitelen kiinni? Mitä meillä on tekemistä toistemme kanssa?
Mutta hänen kunnianhimonsa oli herännyt nimipäiväkutsuissa, hänen kohtalonsa oli pukeutunut tähän kauhistavaan muotoon.
Pojilta saimme tarkempia tietoja. Eläin oli tuotu höyrylaivalta; tie oli tavallisissakin oloissa pitkä ja vaivalloinen, kulkien pitkin rämeitä ja kallioita ja seuranhaluisten eläinten ohitse. Jotenkuten oli kuitenkin päästy portaalle asti. Siinä näytti elukka luulevan, että oli kyseessä laivaannousu ja uusi matka. Siihen se ei tahtonut suostua, vaan kääntyi oikeaan ja kulki pitkin rantaa lauttauspaikalle asti. Lopun tiesimme. Heitä harmitti koko juttu, ja he olivat luultavasti toruneet isäänsä joka kerta kun tämä virkistys oli mahdollinen. Nyt hiukan keventyneinä he työnsivät kiharat silmiltään ja pitivät kaikkea hauskana, kunhan ensin vain keksittäisiin mihin piti ryhtyä. He saivat kuulla, että oli vielä toinenkin kahluupaikka, salmen toisessa päässä, ja se heitä lohdutti, varsinkin kun kastumisesta ei enää ollut haittaa.
Pikku ukko tuli aivan liikuttavan iloiseksi. Hän risti kätensä vakuuttaen, ettei ikinä unhota meitä. Jos me vielä lisäisimme hyvyyttämme ja näyttäisimme kahluupaikan, niin hän aina muistaisi meitä.
Vaikkei meillä siis ollut paljon hyötyä siitä, olimmeko vähemmän tai enemmän palvelevaisia, valitsimme kuitenkin jälkimäisen. Me pojat otimme ilolla siihen osaa, sillä seikkailu levitti siten meihinkin hohdettaan.