VI.
Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu, joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.
Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa, nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla leveistä hihnoista riippumassa.
Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.—
Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri, ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.
»Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.
»Heiden pojat—eläköön—Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa oluthaarikkaansa.
Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.
Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja—sahoja, kirveitä ja lapioita—ja alkoivat riisua hevosiaan.
Schrandenilaiset ällistyivät.
»Lempo soikoon—mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti Baumgartin?»
Ei vieläkään mitään vastausta.
Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.
Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan—olemme hautajaisväkeä.»
»Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.
»Luvalla sanoen, herra luutnantti—meidät on kutsuttu hautajaisiin.»
»Kuka on kutsunut?»
»Entinen luutnanttimme Baumgart.»
»Pöllö—luutnantti Baumgart ei ole täällä—teidänhän juuri oli tuotava hänet mukananne.»
»Luvalla sanoen, herra luutnantti, hän on jo täällä.»
»Missä se mies sitte piilee?»
»Taidatte tuntea hänet ainoastaan synnyinnimeltään. Herra von Schranden oli hän ennen— —»
Savinen haarikka putosi Felix Merckelin kädestä murskaksi nuoren Engelbertin eteen. Olut pirskui korkealle hänen jaloilleen.— —
Sisällä vierashuoneessa nousi kova meteli, ikäänkuin hankittaisiin tappelua, sitten paiskattiin ikkuna jyrähtäen kiinni, ja kun Johann Radtke janonsa ahdistamana aikoi astua portailta ravintolan eteiseen, lennähti ovi kiinni aivan hänen nenänsä edessä.
»Niinhän meidät täällä ajetaan ovelta takaisin kuin mitkäkin retkaleet»—murisi Peter Negenthin synkkänä puristaen siteissä olevan kätensä nyrkkiin.
»Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»
»Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann Radtke huoaten.
Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi hän.—»Eteenpäin, mars!»—Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden. Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan piti loitolla.
Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.
Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan—saaden tuskin kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.
Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi häntä syleillä, vältti hän sen.
Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä ystäviäkin—ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien kitaan.»
Kukaan ei hänelle vastannut.
Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.
Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.
»Olet kutsunut—olemme täällä—mutta aikamme on vähissä—sano, mitä meidän on tekeminen.»
Silmänräpäyksen Boleslav mahtoi kummastella, kun häntä näin jyrkän lyhyesti puhutteli se, joka hänelle aina oli ollut rakkain kaikista tovereista, mutta kuinka hän heitä olisi voinut epäillä?
Olivathan he saapuneet!
Ja sekaisin, sikin sokin syöksähtelevin sanoin kertoi hän heille, kuinka häväistys, jonka schrandenilaiset olivat aikoneet tehdä hänen isälleen, oli nyt purkaantunut hänen ylitsensä, ja mitä hän nyt oli päättänyt tehdä ystävien avulla.
Sillävälin tuijotti muutaman soraläjän takaa häntä kohden leimuava silmäpari, sillävälin värisi ja vavahteli naisolento, joka siellä istui keräksi kyyristyneenä.
»He ovat täällä — he ovat jo kylässä!» oli hän huutanut hätäisellä riemulla häntä kohden syösten kuin mikäkin harhahenki linnanpihan poikki.
Ensi näkemällä oli Boleslav pitänyt häntä vieraana. Hänellä oli, heleänvärinen karttuunihame, yönuttu höllästi kiedottuna aaltoilevan poven ympäri ja kirjava huivi solmittuna leuan alitse talonpoikaistyttöjen tapaan.
»Nämä ovat he antaneet ylleni», lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen huomattuaan toisen kummastuneen katseen.
Boleslav ei ajatellut häntä enempää. Sitten odottaessaan sillalla ystäviään hän näki tytön hiiviskelevän raunioiden välissä. Huivi oli solunut niskaan—aivan valtoinaan valui musta tukka päivänpaahtamille kasvoille.—Ikäänkuin mieletön nauroi tyttö yksikseen.
Silloin hävetti Boleslavia, että hänen oli täytynyt näyttää tämä nainen ystävilleen, ja hän aikoi heti antaa tytölle lähtöpassit, jottei hän enää joutuisi heidän näkyvilleen.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän.
Tyttö hätkähti. »En mitään, herra», vastasi hän kääntäen katuvana silmänsä maahan.
»Miksi nauroit?»
»Minäkö, herra?» sammalsi hän. »Olen vain iloinen.»
»Miksi?»
»Koska olen jälleen täällä.»
Oh—tuo kurja olento!
Mikä hänet kiinnittikään tähän maalipaikkaan, joka tarjosi hänelle vain häpeää ja puutetta ja jossa hän tästedes oli alttiina kaksinkertaiselle kurjuudelle?
Boleslav oli kuullut kerrottavan kotikissoista, jotka, kun asukkaat jättivät autioksi talon, johon ne olivat kotiutuneet, mieluummin kuolivat siellä nälkään kuin läksivät isäntäväkensä mukana muille maille.
Mitähän, jos tätäkään kissalajia ei voinut ajaa tiehensä!
Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.
»Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten nähtäviin.»
Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet huomataan.— —
Boleslav oli lopettanut.
Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme—jos annat meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»
»Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter Negenthin karkeasti hymyillen.
Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli ja nurisi.
Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni, emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»
Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.
»Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»
Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi, ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta säilyneenä.—Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä olisi voinut ystäviä kestitä.
»Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»
Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.
»Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»
Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa, jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.
»Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois, se saa käydä maalista.»
Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari kolme lautaa.
Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä, joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.
Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.
»Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»
Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.
»Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»
»Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen. »Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»
»Kuinka? Oliko se jo yöllä?»
»Kahden aikaan aamulla.—Tämä lauta tässä on hyvä—sen voitte ottaa.—Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.—En ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.—Hän makasi kuin mikäkin ammuttu saukko—niin jäykkänä ja kiiltävänä —ja haukkoen henkeään—ja paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui paikoilleen—ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen ohimoitaan ja annoin hänelle— — —»
Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan. Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.— — —
Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt merkitsevän mitään hyvää.—
Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?
Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut, kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien muisto hänen mielensä. Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka livertäen vilahti ohitse.
Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi hänkin pauhata.
»Schrandenilaiset, kunnia kutsuu—aseihin pettureita vastaan!—Olen onneton isä—lapseni on hän minulta ryöstänyt—ammun hänet kuoliaaksi—mokoman koiran.»
»Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.
»Onko hän jo kuollut?—Ei haittaa mitään—sikiö on hänkin ammuttava kuoliaaksi—kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»
Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin haavotettu karju.—Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona räyhäsivät.—Ja silloin—mitä silloin? Eikö loukatun lain koura silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?
Mutta toiselta puolen—pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata luutnantin valtakirjan—miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö hänelle suoda tämä voitonriemu?
Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.
Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti tehdä lopun tästä vallattomuudesta.
Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista meteliä.—Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset—siellä saatte elämöidä kuinka paljon tahdotte.»
Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan» kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta apua.
Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän raivoisasti eteensä.
Ei kukaan preussilainen isänmaan ystävä, vielä vähemmän mies, joka kantoi miekkaa, saanut sallia sellaisen tekosen tapahtuvan, ennen kuolla—ennen—
Ja hän alkoi puhua joukolle innokkain sanoin.—
Vaikutus tuli pian näkyviin. Yksi toisensa jälkeen pujahti pellolle, palatakseen pian takaisin jokin ase mukanaan—millä tuliluikku, millä käyräsapeli, millä viikate.
»Olkaa aina kauniisti, rauhallisia ja isänmaallisia, lapset!» huusi myhäillen vanha Merckel tähystellen vilkkuvilla silmillään tyhjiä haarikoita.— —
Oli tullut yö. Kaksi ruskeankeltaista talikynttilää savusi tarjoilupöydällä tukehuttavan kuumassa, täpötäydessä huoneessa, jonka puolipimeässä kirkasten viikatteiden heijastukset välähtelivät kuten salamat. Silloin syöksyi huoneeseen pari poikasta, jotka olivat olleet vartioimassa nostosillan luona, huutaen: »He tulevat, he tulevat!»
Nousi raivoisa ulvonta.
Kaikki tunkeutuivat ovelle. Felix Merckel riensi makuuhuoneeseensa ottaakseen miekkansa vyölleen, mutta ei palannut takaisin.—Luultavasti hän oli malttanut mielensä nähdessään aseen, jota oli niin kauan kunnialla kantanut.
Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet juomalaskujaan.
»Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani puolesta—hakatkaa heidät maahan!»
Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan, oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut kehdoistaan. Heidän paruntansa sekaantui tuhatääniseen meluun.
Synkkänä ja äänetönnä katseli kirkko tummine varjoineen tätä hurjaa näytelmää. Synkkänä ja äänetönnä lepäsi pappilakin paikoillaan.
Vanha visapää oli pitänyt sanansa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mitä tapahtui.—
Linnalle vievää tietä reunustavain majojen takaa kajasteli tummanpunainen tulenloiste. Matalain kattojen ylitse kiemurteli mustanharmaa savu korkeutta kohden. Purppuranpunainen huuru levisi kuin tulipalon loimo suviyön kalpeaan hämärään.—
Yhteisen vaikuttimen voimasta alkoi joukko paltoutua kirkkotietä myöten hautuumaalle, joka sijaitsi muutamain askelten päässä reunimmaisista taloista, aivan tien varressa.
Siellä portilla voitaisiin tulijoilta parhaiten sulkea tie.
Ne, jotka olivat olleet mukana sotaretkellä, järjestyivät riveihin. Olihan sotilasten taisteltava sotilaita vastaan.
»Missä on Merckel?» huusi kummissaan joku, joka tällä hetkellä odotti kuulevansa luutnantin komentavan äänen.
»Missä on Merckel?» kajahti ällistynyt kaiku joka suunnalta.
Rauhotuttiin sentään jälleen. Hänhän oli vain mennyt noutamaan aseitaan.
Tulenloimo läheni lähenemistään.
Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa liekkiseppeleen ympäröimänä.
»Ruumiskirstu—ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen valtaamana.
Silloin äkkiä—kukaan ei tiennyt, ken alotti—oli kuin samassa hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä—silloin äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:
»Herramme Schrandenissa, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,
lyö rutolla, o Jumala!»
Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin— —
Joukkoon aukeni kuja—juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.
Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.—Toiset kuusi seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.
Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.
Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita, joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.
Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat itsensä johdottomiksi.
Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.—He tahtoivat tunkeutua eteenpäin. Silloin—äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat usein kuulleet sotaretkellä.
Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto ponnisteli vastaan.
Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi hätkähdyksen miesseinässä edessään—äkillinen pelastava ajatus leimahti hänen aivoissaan.
»Hiljaa!» komensi hän edelleen.
Kukaan ei liikahtanut.—Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi heidät.
»Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta vapauttamaan maan?»
Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta vastasivathan he sentään.
»Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty rauha;—luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että olette jälleen rikkoneet maan rauhan?—Hyi, sanoo hän, niin käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.— —Sentähden tie auki—pojat—tie auki!»
Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin—mutta takaapäin tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.
Meteli nousi uudelleen—siihen sekaantui ivanauru, remuava ja rähisevä—ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.
Hän näki sen vain vilaukselta, tuskin siksi, että ehti tajuta, mikä häntä lähinnä odotti. Silloin kuului hänen takaansa kimakka kirkaisu—olento, valkoinen ja notkea kuin pantterikissa, syöksyi hänen ohitsensa ja heittäytyi schrandenilaisten joukkoon, joka jakaantui uudelleen. Siten syntyneellä avoimella paikalla Boleslav näki kaksi olentoa, jotka kierivät maassa, naisen, joka oli käynyt miehen kimppuun ja ponnisteli vääntääkseen kiiltävän pyssynpiipun hänen käsistään.
Ne olivat puuseppä Hackelberg ja hänen tyttärensä. Tämän oli täytynyt salavihkaa ja huomaamatta seurata ruumissaattoa; sillä Boleslav ei ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen kuin tämä oli kadonnut linnanraunioiden taakse.
Uteliaina tunkeutuivat ihmiset luo, tahtoen tietää, mitä maassa kierivä kerä merkitsi.—Käyttäen hyväkseen tätä hämmennyksen hetkeä, kulki Boleslav, ruumiskirstu perässään, painiskelijain ohitse hautausmaan portille.
Hänen takanaan pamahti pyssy, joka vääntelevissä käsissä oli lauennut.
»Vartioikaa porttia!» huusi hän kuudelle, jotka seurasivat kirstua, kantajain jatkaessa matkaansa hautakumpujen välitse Schrandenin vapaaherralliseen sukuhautaan.
Karl Engelbert, joka komensi jälkijoukkoa ja oli ensimäisenä asettunut paikoilleen uhatulle portille valmiina hengellään ja verellään sitä puolustamaan, näki pimeänhämärässä, joka syntyi soihtujen loitottua, kuinka joukko syöksi painiskelijain kimppuun.
Nainen päästi pari kolme vihlaisevaa kirkausta. Ilmeisesti väkijoukko alkoi heti purkaa raivoaan häntä kohtaan. Epäilemättä he tappavat hänet, jollei hän saa pikaista apua.
»Päästäkää hänet!» huusi Engelbert, jykevin nyrkiniskuin sivallellen väkijoukkoon. Seuraavassa tuokiossa hiipi olento, joka juuri oli pelastunut varmasta kuolemasta, uudelleen hänen ohitsensa—, kyyristyi kirkkomaan kuivaan vallihautaan ja vilahti kuin varjo aidan vartta pitkin yöhön.
Schrandenilaiset alkoivat rähisten juosta hänen jälestään.
»Mutta hautaus?» huusi joku.
»Piru vieköön hautauksen», huusi toinen vastaukseksi heittäen aran katseen vartioiviin miehiin, joiden kanssa ei näyttänyt olevan leikittelemistä.
Tämän turvattoman otuksen metsästys oli paljon parempi huvitus kuin täällä panna oma nahka parkkiin.
Ja kuten parvi verikoiria syöksyivät schrandenilaiset tiehensä.—Puuseppä Hackelberg yritti tehdä samoin ja nousi vitkaan, mutta kellahti ojaan, jäi siihen makaamaan ja nukkui.
VII.
Viimeiset niistä paasista, jotka peittivät hautaholvia, painuivat kiristen ja kolisten liitoksilleen.—
Ernst Eberhard von Schranden lepäsi isiensä luona.—
Miehet, jotka hautakappelissa olivat toimittaneet haudankaivajan tehtävää, paljastivat päänsä ja lukivat hiljaisen rukouksen.—
Viimeinen soihtu putosi loppuunpalaneena renkaasta, johon oli ollut kiinnitettynä, ja kiilui vielä sammuessaan sileällä paasilattialla, heijastellen veripunaista hohdettaan rukoilevain miesten synkille kasvoille.
Sitten he sulkivat kappelin huolimatta edes tähystellä, oliko Boleslav saapuvilla.
Hän seisoi eräässä nurkassa, kädet silmillä, ja ajatteli rajulla uhmalla sitä, mikä häntä odotti.
Poistuvat askelet herättivät hänet. Äänetönnä seurasi hän ystäviään heittäen jälkeensä kiinni kappelin ristikko-oven, joka äsken oli täytynyt murtaa auki.
Kuu oli pilkahtanut näkyviin pilvien alta ja heitteli helakkaa hohdettaan kummuille ja risteille, jotka seisoivat riveissä kuten sotajoukko valmiina taisteluun.
»Tahdotteko te jatkaa ajometsästystä?» sanoi Boleslav hiljaa katsellessaan hautoja katkerasti, vihamielisesti hymyillen.
Portilla saavutti hän ystävänsä. Siellä yhtyivät he vartioihin, joilla ei enää ollut mitään vartioitavaa, sillä paitsi muutamia akkoja ja ukkoja, jotka seisoskelivat aidan vierustalla lörpötellen ja naureskellen, ei tiellä ollut näkyvissä yhtään elävää olentoa.
Kauempaa pellolta kuului suuren joukkion melua; se ei näyttänyt vieläkään ajoaan päättäneen.
»Herra armahtakoon häntä, jos he saavat hänet kiinni!» sanoi Karl Engelbert ja pani hyväntahtoisesti kätensä ristiin.
Sitten astui parisen ystävää, Peter Negenthin etumaisena, hänen luoksensa ja he puhelivat hiljaa ja innokkaasti hänen kanssansa.
Boleslav, ajatuksiinsa vaipuneena, ei vieläkään huomannut mitään siitä painostavasta, onnettomuutta ennustavasta mielialasta, joka yhä tiukemmalle kutoutui hänen ympärilleen; hän tuskin pani merkille, kuinka hän kylän läpi kulkiessaan yhä uudelleen jäi yksin, vaikkakin hän oli astunut milloin yhden, milloin toisen rinnalle.
Hänen tehtävänsä ensi osa oli nyt suoritettu. Hänen isänsä oli lepopaikassa, joka hänelle oikeudella oli tuleva, mutta varsinainen tehtävä oli vasta nyt alkava. Vuoren korkuisena kohosi se hänen edessään. Hänen täytyi herättää hävitetyt rauniot uuteen eloon, muuttaa ahottuneet pellot, joilla ainoastaan maahumala ja kanervikko rehotti, kultaiseksi tähkäpäiden mereksi, hankkia rappeutuneelle maatilalle uutta loistoa, voittaa tahratulle nimelle uutta kunniaa.—Sitten määränsä saavutettuaan saattoi hän astua armaansa kasvojen eteen, joihin hän ei nyt häpeänsä tunnossa rohjennut katsettaan luoda, astua näiden valoisain, siveäin, neitseellisten kasvojen eteen ja huutaa hänelle: »Olenko sovittanut häpeän? Olenko jälleen arvoisesi?»—Tämä kaikki odotti häntä, tämän kaiken voittaakseen tahtoi hän taistella, kynsin hampain ponnistella.
Näytti melkein mielettömältä niin tavattomia tavotella—mutta eivätkö hänellä olleet ystävänsä mukanaan?—Eivätkö he olleet jo tänään auttaneet häntä miltei mahdottomia suorittamaan? Eivätkö he tulisi edelleenkin, valalleen uskollisina, auttamaan häntä neuvoin ja toimin—eivätkö he tulisi esimerkillään vähitellen päästämään hänet niistä kiroista, jotka hänet nyt vielä erottivat kaikista ihmisistä, ja auttamaan painaessa unhoon sitä, mitä isä oli heitä vastaan rikkonut?—
Yhä korkeammalle kohosi hänen luottamuksensa, yhä syvemmälle vaipui hän unelmiinsa.—
Kylän halki vievä tie oli kuljettu, oli saavuttu nostosillalle, jonka suojassa häkkirattaat seisoivat. Hevoset olivat kytketyt häkkeihin kuten seimen ääreen ja kurkottelivat huulillaan heiniä puolapuiden välitse.
Hetkeäkään vitkastelematta ystävät astuivat niiden luo ja ryhtyivät valjastamaan.
Silloin Boleslav heräsi säpsähtäen unelmistaan.
»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hän. »Aiotteko kenties lähteä?—Onhan minun teitä kiitettävä, pyydettävä teidän neuvoanne.»
Äänettömyys.
»Ettekö ainakin suo minulle sitä iloa, että saan teitä kestitä viinilasilla, nyt kun kaikki on onnellisesti suoritettu.»
Silloin asettui Peter Negenthin rehevänä hänen eteensä, vetäisi nyrkkinsä pois siteestään ja sanoi hampaidensa raosta:
»Ennen tahdomme kuolla janoon, ennenkuin otamme sinulta vesipisarankaan.»
Boleslav hoippui taaksepäin, ikäänkuin nyrkki olisi iskenyt häntä vasten kasvoja.
Hänestä oli ikäänkuin maailma alkaisi horjua.
Silloin astui Karl Engelbert murisevasta joukosta esiin ja sanoi:
»On hyvin ikävää, Baumgart—sanon sinua Baumgartiksi, jolla nimellä olemme sinut aina tähän hetkeen asti tunteneet—tarkotan, on hyvin ikävää että olet tällä kömpelöllä tavalla saanut tietää, millainen oikeastaan on mielialamme. Olisit aivan huoletta voinut pitää kitasi kiinni, Negenthin... Mutta kun se kerran on sanottu, saat tietää kaiken.— — —Olet lähettänyt meille kutsun, ja me olemme saapuneet.—Tosin kyllä arveli yksi ja toinen, ettei se olisi välttämätöntä, koska olet meille esiintynyt valenimellä, mutta me toiset sanoimme, että olipa nimesi Baumgart tai—no, saman tekevä mikä—se vala, jonka vannoimme keskenämme ensimäisen taistelun edellä—Dannigkowin kirkossa—sitoo meidät—eikä meillä ole halua tulla valapatoiksi. Siksi olemme täällä—voit hyvin käsittää, ettemme tulleet mielellämme, sillä olemme sentään kunniallisia poikia eikä meitä laisinkaan haluta—askarrella jollekin ... no, lyhyesti paras, jos palatessamme ihmiset sylkevät vasten kasvojamme, täytyy meidän se tyynesti pitää hyvänämme, sillä heillä on siihen täysi oikeus.»
»Miksette ole tätä minulle ennen sanoneet?» sammalsi Boleslav. »Miksi olette saaneet aikaan, että nyt seison edessänne—kuin mikäkin—mikäkin—hahahaa—jos tahdotte sylkeä vasten kasvojani ... totisesti täytyy minun se pitää hyvänäni.»
»Et tarvitse ollenkaan pahotella meidän tähtemme,» vastasi Engelbert. »Sinulla on omassa onnettomuudessasi kylliksi kantamista, mutta nyt, kun olemme täyttäneet velvollisuutemme—tyynesti ja murisematta, se täytyy sinun myöntää—mitä sen ohella olemme ajatelleet, on meidän asiamme—nyt tahdon sinua toverieni puolesta—ja jossakin määrin myös—no, saman tekevä—lyhyesti, tahdon sinua pyytää vapauttamaan meidät valasta, jonka sinulle olemme vannoneet, kuten sinutkin kernaasti vapautamme valastasi. Voit tietysti tehdä kuten haluat—mutta jollet tahdo—täytyy meidän ennemmin tai myöhemmin—poistua mailta halmeilta, jottei kansa——»
»Herkeä!» huusi Boleslav peläten kuin kuolemaa jokaista sanaa, joka vielä saattoi tulla näiltä huulilta. »Toivonne on täytetty, ennenkuin olette sen lausuneetkaan, sillä olisinpa todellakin häväistykseni ansainnut, jos vielä kuunaan pyytäisin apuanne.—En sano teille »suurta kiitostakaan».—Jumala palkitkoon teille kaiken hyvän—ja älköön kostako teille sitä, että minun täytyy nyt näin—näin seisoa edessänne—mieluummin olisin heittänyt ruumiin virtaan ja itse hypännyt perästä—mutta oli miten oli ... älkäämme puhuko siitä enää. Saanko auttaa teitä valjastamisessa, kun en muuten voi tehdä mitään hyväksenne?»
»Äläkä huoli», sanoi Engelbert ja hänen äänensä heltyi. »Koskeehan se meidänkin syvimpään sydämeemme ... olet meille yhtä rakas kuin olet aina ollut—mutta käsitäthän— —»
»Käsitän kaiken, hyvä Engelbert—ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä.»
»Voi siis hyvin.»
»Samoin te.»
Hevoset olivat valjastetut. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Nojaten muuria vasten tuijotti Boleslav miehiin heidän noustessaan rattaille.
Istuimellaan kääntyi Engelbert vielä kerran häneen päin: »Ja älä unhota—Reginaa», sanoi hän, »jos hän nimittäin pääsee hengissä. Hänelle olet kiitollisuuden velassa, et meille.»
»Hyvä on», vastasi Boleslav, ymmärtämättä sanojen tarkotusta.
»Hyvästi siis!»
»Niin, hyvästi, ja onnellista matkaa!»
Piiskat läjähtivät—jyristen vierivät pyörät nostosillan jykeväin palkkien ylitse.—Kuten hopeakehän ympäröimät haamut katosivat rattaat kuutamoon.
Hän oli yksin.— —Hän oli yksinäisempi kuin ikinä kukaan ihmislapsi Jumalan avarassa maailmassa.
Mihin nyt?
Väsynein askelin laahusti hän rinnettä ylöspäin. Maata peittävä vesakko kiertyi kahisten hänen jalkoihinsa.—Kastepisarat välkkyivät vesoissa hänen edellään. Ikäänkuin musta hirviö, valmiina syöksymään hänen päällensä ja musertamaan hänet jättiläisröykkiöihinsä, odottivat häntä kukkulalla linnanrauniot, ja ikkunanreikien lävitse kajasti kuunhohde, jotta ne näyttivät häneen katselevilta aavemaisilta silmiltä.
Ajattelematta mitään hiipi hän tornin ohitse.
Äkillinen uupumus painoi lyijynraskaana hänen jäseniään. Kunpa voisi nukkua—eikä herätä milloinkaan!
Mitä ystävä olikaan erotessa huutanut hänelle rattailta?—
Hän mietti miettimistään, mutta muisti petti.
Nurmikko, jolla hän oli löytänyt vieraan naisen, lepäsi hänen edessään kirkkaasti valaistuna kuin päivällä. Paikka, jossa nainen oli alkanut kaivaa hautaa, näytti kammottavan mustalta kasteessa kimaltelevan nurmikon keskellä.
Olisipa hän kuopannut ruumiin tänne maahan ja sitten lähtenyt tiehensä—kenties olisi vielä hänen onnensa puhjennut kukkaan jossakin toisessa maailman ääressä.
Mutta nyt oli se myöhäistä.—Nyt täytyi kestää,—täytyi päättää uhman työ, joka tänään oli niin synkästi alkanut.—
Yksin—ja ypö yksin loppuun saakka.
Ikinä ei hän enää saisi yhtään ystävää, ikinä ei hän enää voisi levollisesti katsoa kenenkään ihmisen silmiin, kun toveritkin olivat kauhuissaan kääntyneet hänestä pois.
Kauhuissaan, kuten lemmittykin oli tehnyt, sillä nyt hän ymmärsi, miksi Helena oli hänen edessään piilottunut ja häntä paennut.
Häneltä oli mennyttä kaikki, mikä ihmissydämiä yhdistää ilossa ja surussa, mennyttä rakkaus, toivo ja armeliaisuuskin. Ypö yksin hän oli, seuralaisina vain häpeä ja viha.
Kasvot peitettyinä käsiin hoippui hän nurmikkokentän poikki puutarhurin majaa kohden. Yhtäkkiä—pensaikon reunassa—sysäsi hän jalallaan jotakin pehmeää, pyöreähköä, joka sulki häneltä tien.
Siinä oli naisruumis, joka, pää peittyneenä pensaaseen, makasi maassa pitkin pituuttaan.
Regina—tosiaankin—Regina.
»Mitä täällä teet? Nouse pois!»
Ei ääntä—ei liikahdustakaan.
Missä olikaan hän nähnyt tytön viimeksi? Aivan oikein—alhaalla hautuumaan portilla, kun pyssynsuu— ——ja tuokiossa oli hirveän hetken kuva ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä.
Hänen tähtensä oli tyttö syössyt murhaajan kimppuun, hänen tähtensä uhmannut kuolemaa, joka schrandenilaisten taholta uhkasi.
Ja kuinka hän oli pelastajansa palkinnut?
Huoletonna hän oli mennyt hänen ohitsensa, jättänyt hänet alttiiksi verenhimoiselle joukolle ajattelematta hiventäkään hänen pelastustaan.
Ja vaikka kohta hän olikin halveksittavin olento maailmassa, tätä hän ei ansainnut, totisesti ei tätä.
»Regina—herää!»
Boleslav kumartui ja nosti häntä pystyyn, mutta hervotonna ja elotonna vaipui pää takaisin pensaaseen.—Hän huomasi verta sormissaan. Tytön tukka oli kostea ja vanukkeissa.
Mitä, oliko hän kuollut? Ei, ei suinkaan, hän ei voinut, ei saanut!— — —Uhrautunut hänen, Boleslavin tähden—hänen uhraamansa—sehän merkitsi omaa syyllisyyttä perityn lisäksi.—Ja olla velassa tälle olennolle—mikä häpeällinen ajatus!
»Tytön täytyy jäädä eloon, jotta saan maksaa hänen palkkansa», ajatteli Boleslav.
Äkkiä hän repäisi paidan kahtia tytön rinnalta ja painoi korvansa hänen viileää, täytelästä poveaan vasten.
Luojan kiitos—sydän sykki vielä!
Ja noustuaan jälleen pystyyn näki hän tytön avointen silmien suurina ja ilmeettöminä tuijottavan häntä kohden.
Pelästyneenä, ikäänkuin pahanteosta keksittynä, pudotti hän pään käsivarsiltaan.
Tyttö retkahti paikalleen ja voihkasi hiljaa. Oksien kosketus teki hänelle kipeää, mutta samalla hän tuli täysin tuntoihinsa. Hän nousi kyynäskolkkasilleen ja katsoi äänetönnä, kysyen Boleslaviin.
»Nouse ylös, Regina», sanoi Boleslav.
Hänen äänensä sai Reginan vavahtamaan. Tyttö koetti vääntäytyä pystyyn—mutta vaipui voimatonna takaisin ... »Anna minun levätä», anoi hänen arasti rukoileva katseensa.
»Nouse ylös, minä autan sinua.»
»Täytyykö minun mennä?» kysyi tyttö, torjuen pois Boleslavin käsiä. Pelko ja tuska vääristivät noita veren tahraamia, villinkauniita kasvoja.
»Tahtoisit siis jäädä luokseni?»
»Oi, herra—mitä kysytte?»
»Mutta sinun olisi paha olla täällä.»
»Oi ei, herra. Armollinen herra löi minua joka päivä. Olen tottunut siihen—»
»Mutta muualla maailmassa kohdellaan sinua paremmin.»
»Missä muualla?»—Uudelleen herännyt pelko kuvastui tytön kasvoilla.
»Missä vaan—hyvä isä!—Sellainen tyttö kuin sinä, joka on ahkera ja nöyrä ja jolla on vahvat jäsenet—»
Regina puisti kiihkeästi päätään. »En menisi kauas, herra. Jos ajatte minut pois, heittäydyn ojaan ja kuolen nälkään.»
Boleslavin katse sai lempeämmän ilmeen.
»Kuinka kehno ja typerä ja halveksittava tyttö onkin, on hän kuitenkin koko Luojan luomassa maailmassa ainoa, joka tahtoo jäädä minun luokseni,» ajatteli Boleslav. »Hän on halveksittu, hyljitty, ihmisten ilmoilta karkotettu kuten minäkin; hän kantaa samaa kirousta kuin minäkin.—Miksi siis ajaisin hänet kynnykseltäni?»
VIII.
Jo lähinnä seuraavina päivinä Boleslav huomasi, kuinka mahdoton hänen olisi ilman tätä naista elää kotoisella konnullaan, kuinka paljon enemmän hän oli riippuvainen tytön huolenpidosta kuin tämä hänen.
Avutonna kuin haaksirikkoinen, jonka aallot ovat viskanneet asumattomalle saarelle, hiiviskeli hän isiensä perintötilalla. Vaikkapa miinat ja ketunraudat eivät enää uhanneetkaan hänen askeleitaan, hapuilivat hänen jalkansa kuitenkin epävarmoina, ja hänen mielensä joutui hämmennyksiin näiden savunmustaamain muurien keskellä, jotka häviö oli niin muuttanut, etteivät ne enää tarjonneet pohjaa ja kiinnekohtaa edes hänen lapsuutensa muistoillekaan. Itse puistokin, jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi mennä.
Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys: »Mitä nyt on tuleva?»
Ja tämä kysymys kävi pakottavaksi, sillä niukat varastot leipää ja savustettua lihaa, joita säilytettiin kellarissa, lähenivät loppuaan.
Ylpeys esti häntä Reginalta kysymästä neuvoa, eikä hän ollut tyttöä taasen puhutellutkaan. Hiljaa ja näkymätönnä emännöi tämä talossa, nähtävästi aavistaen parhaaksi herättää niin vähän huomiota kuin suinkin. Mutta kun Boleslav aamuisin palasi virralta, jossa hän otti kylpynsä, tapasi hän punakukitetun uudinvuoteen siististi järjestettynä ja peitettynä, tapasi lattian narskuvalla hiekalla ja tuoksuvilla kuusenhavuilla siroteltuna ja löysi kullalla silatulta pöydältä, jonka neljättä jalkaa täytyi pönkittää tiilikivellä, höyryävän, ruskean kahvikannun ja sen vierellä sirosti leikattuja mustia leipäviipaleita.
Häneltä hälveni pian kammo ottaa ruokansa tämän naisen käsistä,—aluksi häntä tosin arvelutti murtaa leipää, jonka tyttö oli tuonut, mutta se näytti niin perin maukkaalta, ja syksyinen kylmä kylpy oli kiihottanut hänen ruokahaluaan.
Päivälliseksi oli leipälientä ja parisen viipaletta paistettua lihaa häntä odottamassa, eikä viinipulloakaan ollut unhotettu—ja illalliseksi oli aina jollakin keinoin hankittu uutta ruuan vaihtelua.
Niin osasi Regina emännöidä niillä vähillä tähteillä, joita vielä oli kellarissa.
Monta kertaa näki Boleslav hänen vilahtavan ikkunan ohitse patoineen ja muine astioineen, jotka hän varmaankin kävi virrassa pesemässä. Palatessaan taivutteli hän varovasti syrjään pensasten oksia ja tähysteli liekehtivin silmin, oliko tie avoin. Jos Boleslav seisoi oven edessä tai nojasi ikkunasta ulos, oli hän heti kohta kadonnut jälleen tiheikköön.
Entisen puutarhurin työhuoneen oli hän valinnut asunnokseen. Sinne pistäysi Boleslav eräänä aamuna, kun oli nähnyt tytön menevän virralle.
Hän löysi viistopäätyisen huoneen, jossa oli lasinen katto kuten kasvihuoneessa ainakin. Viheriät, nokiset, lyijykehyksiin kiinnitetyt lasiruudut olivat monesta kohdin särkyneet, ja aukoista pääsi sisään, mitä vain taivaasta tuli.—Permantoa ei ollut laudotettu eikä kivitetty, vaan peitti sitä musta ruokamulta, joka näytti kuin miltäkin turvepehkulta. Seinillä oli porrasmaisia lautatelineitä, joilla puutarhuri oli muinen pitänyt kukkaruukkujaan, ja niille oli nyt sijotettu talon niukat talousastiat. Mitä paraimmassa järjestyksessä olivat siellä keittoastiat, vadit ja lautaset, jotka välkkyivät puhtauttaan. Oven vieressä oli parilla matalalla puupukilla—muutaman jalan korkeudella permannosta—vanha ovi, joka oli vahvasti hiiltynyt molemmista päistään, epäilemättä jäännös tulipalosta. Sen päälle oli levitetty ohut olkikerros ja olkien päälle pari karvapeitettä, jollaisia muuten käytetään hevosten loimina. Tämä oli tytön vuode. »Koirallakin on parempi», ajatteli Boleslav. Vastapäisessä nurkassa oli häthätää tiilistä kyhätty tulisija. Sen yläpuolelle oli laudoista laitettu jonkinlainen hattu, näköjään omatekoinen, neuvomaan tietä tulisijasta kohoavalle savulle, mutta savu oli siitä vähät välittänyt ja etsinyt tiensä mistä hyväksi näki.
Tällä mustalla, kylmällä permannolla, yllänsä savunmustaama katto, asusti tyttö eikä kaivannut parempaa. Siihen oli hänen sydämensä kasvanut kiinni, sitä piti hän paratiisina, josta karkotus merkitsi hänelle kuolemaa ja kadotusta.
Kurja naisraukka!—
Ja eräänä iltana oli hän kadonnut. Boleslav tahtoi vihdoinkin puhua hänen kanssaan ruokavaroista ja huusi häntä. Ei mitään vastausta. Keittiö oli tyhjä. Puistossa, rannoilla, sillan luona, koko saarella—ei jälkeäkään. Ehdottomasti olisi tytön täytynyt kuulla, sillä hänen äänensä kaikui kyllin kovasti yöhön.
Boleslavin mielessä heräsi epäilys, että tyttö yksinäisen päivätyönsä palkaksi öisin hekumoi jonkun ystävänsä sylissä. Olihan hän perehtynyt paheen kaikkiin lajeihin ja hyvin omiaan siihen, että kuka tahansa irstas veitikka halusi hurjissa himoissaan sulkea hänet syliinsä. Moni kyläläinen arvatenkin vain siksi heitteli kivillä tätä ruumista, ettei saanut sanoa sitä omakseen.
Ja mikäpä muuten olisikaan isän kuoleman jälkeen kiinnittänyt häntä tähän kurjuuteen, jollei uusi synti, joka kenties oli jo kauan käynyt tuon vanhan kanssa käsi kädessä?
Inho valtasi Boleslavin. »Jollei hän voi puhdistaa itseään, ajan hänet raipoilla huomisaamuna matkoihinsa.» Näissä aikeissa meni hän levolle. Mutta suurin ei hän voinut nukkua, sillä häntä huolestutti tulevaisuus ilman tyttöä. Tämän ajaminen tiehensä merkitsi samaa kuin muuttaa itsekin samana päivänä täältä pois.
Kuuden tienoilla herätti hänet unenhorroksistaan ulko-oven hiljainen narina.
Hän pukeutui nopeasti, sillä hän tahtoi heti kohta vaatia tytön tilille.
Astuessaan keittiöön tapasi hän tytön lieden ääressä kumartuneena kirkkaasti kiiluvain tervaslastujen ylitse, joihin hän puhalsi posket pullollaan.
Tyttö kääntyi vitkaan ja sanoi katsoen häneen suurin silmin: »Hyvää huomenta, herra!»
Boleslav vapisi vihasta.
»Missä olit yöllä?» tiuskaisi hän.
Tyttö alkoi hätääntyä, päästi kätensä kupeilleen riipuksiin ja vetääntyi takaperin perimäiseen uunin-nurkkaan.
»No, vastaatko pian?»
»Voi, herra», änkytti tyttö painaen päänsä olkapäidensä väliin, »ajattelin, ettette sitä huomaisi, ja että ennättäisin takaisin, ennenkuin herra on herännyt—»
»Luuletko siis saavasi öisin harhailla ympäri, kun en vain sitä huomaa?»
Pelkästä pelosta oli tyttö kyyristynyt myttyrään.
»Mutta—mutta—enhän voinut muuta», änkytti hän. »Meillähän ei ole enää mitään—ja herra on koko ajan syönyt melkein vain savustettua lihaa!»
Silloin putosivat suomukset Boleslavin silmistä.
»Olit siis ruokatavaroita noutamassa?»
»Missäs muualla, herra! Toin vasikanlihaa ja vereksiä munia ja voitakin—ja makkaraa ja kaikenlaista muuta. Ne kaikki ovat jo kellarissa.»
»Kuka niitä antoi sinulle?»
»Mutta tiedättehän sen, herra.—Bockeldorfissa olin, tunnen siellä kaupustelijan—hän hankkii minulle jo edeltäkäsin mitä tarvitsemme, ja kun yöllä koputan, avaa hän takaoven—siitä tietää vain hänen vaimonsa, ei kukaan muu niin hiirenhiiskausta—eikä hänellä ole kallistakaan. Herra Merckel täällä kylässä ottaa taalerin jokaisesta lihanaulasta ja kaupanpäällisiksi haukkuu pataluhaksi.»
»Ja oletko tänä yönä kulkenut jalkaisin kuusi peninkulmaa edestakaisin koko kantamus selässäsi?»
Kummastellen ja yhä peloissaan katsoi tyttö häneen.
»Luulen, että sen tiedätte, herra, olenhan sen jo kerran ennen teille sanonut.»
»Mutta sitä ei voi kukaan ihminen—älä valehtele minulle enempää, nainen. Tiedän kyllä sotaretkeltä, mitä saattaa kestää—mitä miehetkin voivat kestää.»
Älyttyään, ettei herra nyt enää ollut vihainen, uskalsi tyttö nousta suoraksi ja ojensi vankat käsivartensa.
»Minäpä kestän enemmän kuin miehet, herra», sanoi hän onnellisesti hymyillen—»muuten ei minusta olisikaan täällä mitään hyötyä—»
»Kuinka kauan olet jo tätä tietä taivallellut, Regina?»
»Vuosia viitisen, herra, joka viikko—väliin useamminkin—kesällä se on leikintekoa—mutta talvisin ja syksyisin—kun metsä on lumen peitossa tai niityt tulvillaan—silloin se on työläämpää—onneksi silloin ovat taasen yötkin pitemmät, niin ettei kukaan näe minua—ja paljon mieluummin kuljen kuusi peninkulmaa, ennenkuin pyydän mitään mokomalta koiralta—herra Merckeliltä, aioin sanoa—se ottaa taalerin lihanaulalta—eikö moinen ole hävytöntä? Ja sitten mennä lainkaan kylään—»
Säikähtyneenä vaikeni hän, ikäänkuin pelkäisi saavansa toria lörpöttelystään.
»Mitä aioit sanoa, Regina?» kysyi Boleslav lempeämmin.
»Aioin oikeastaan vain pyytää anteeksi, että menin luvatta—mutta ajattelin, että herraa ilahuttaisi saada kerran vereksiä munia aamiaiseksi— — —»
»Hyvä on, Regina», sanoi Boleslav kääntyen poispäin. »Olet kelpo tyttö.»
Hetikohta poistui hän ja meni virralle kylpemään. Palattuaan tapasi hän kyllä huoneen järjestettynä kuten muulloinkin, mutta kahvia ei tänään näkynyt.
»Hän on kai uuvuksissaan nukahtanut», ajatteli Boleslav ja päätti hetkisen odottaa, sillä tänään ei hän tahtonut Reginaa kiirehtiä. Mutta kun häntä kylvyn jälkeen kovasti vilutti, ei hän halunnut kauemmin olla ilman lämmittävää juomaansa. Hän meni varpaisillaan keittiöön, katsoakseen itse valkeaa, jos mahdollista tyttöä herättämättä. Mutta tämä ei nukkunut. Ensi näkemältä näytti tosin siltä. Hän istui vuoteensa reunalla, oli painanut kätensä kasvoilleen eikä liikahtanut. Tuontuostakin kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse, kuten sillä, joka on nukkunut ylen uuvuksissa.
Mutta lähemmin katsottuaan huomasi Boleslav kirkkaiden kyynelien valuvan hänen punaisia lihavia sormiaan myöten. Samalla pääsi ähkyviä nyyhkytyksiä hänen rinnastaan.
»Mikä sinun on, Regina? Miksi itket?»
Tyttö ei vastannut, vaan nyyhkytteli yhä äänekkäämmin.
»Olenko pahottanut mieltäsi, Regina? En olisi sinua nuhdellut, jos olisin tiennyt, missä olit.»
Silloin päästi Regina kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja katsoi herraansa itkettyneillä silmillään.
»Voi, herra», sammalsi hän kyyneliin tukehtumaisillaan. »Minua ei ole—vielä kukaan—niin nimittänyt, eikä se ole—totta—»
Boleslavin mieliala kylmeni. Hän ei tiennyt käyttäneensä yhtään soimaavaa sanaa. Puuttuipa vain, että tämä nainen, jota muuten koirilla ajatettiin, alkoi näytellä herkkätuntoisuutta hänen edessään.
»Mikä ei ole totta?» tiuskaisi hän.
»Se mitä sanoitte.»
»Tuhat tulimaista—mitä olen sanonut?»
»Että minä olen—kelpo ...» Uusi nyyhkytysten puuska tukehdutti hänen äänensä.
Boleslav katsoi tyttöön päätään pudistellen. Hän ei ollut kuunaan katsonut ihmissieluun sisälle eikä tiennyt siellä piilevän arvotuksia, ei tiennyt, että kunniattomuudellakin on kunniantuntonsa.—Hymyillen laski hän kätensä Reginan olalle ja sanoi: »Ole vaan levollinen, Regina. En tarkottanut mitään pahaa—ja laita nyt vihdoinkin aamiainen valmiiksi.»
»Saanko—minä—tuoda sen sisäänkin?» kysyi hän yhä nyyhkyttäen.
»Olisiko minun tultava sitä hakemaan?»
»Luulin—etten saisi.» Näin sanoen meni hän lieden luo ja puhalsi kyyneltynein poskin sammumaisillaan olevaan tuleen.
Siitä lähtien ei hän enää pelännyt astua Boleslavin läsnäollessa huoneeseen. Huolellisesti tähysteli hän silloin herransa kasvoja arvatakseen tämän toivomuksia, mutta sanaakaan ei hän uskaltanut päästää huuliltaan.
Kellariholvista, missä rahoja ja viinipulloja säilytettiin, oli Boleslav löytänyt suuret kasat papereita, jotka viruivat sikin sokin useammissa arkuisssa täyttäen ne kukkuroilleen. Siinä oli isän kirjeenvaihto, kaikenlaatuisia todistuksia ja asiapapereita.
Kohta ensi päivänä papereita penkoessaan ei hänen käsiinsä sattunut enempää eikä vähempää kuin testamentti, jonka mukaan hänen autuaasti nukkunut tätinsä luovutti kaiken omaisuutensa hänelle, Boleslav von Schrandenille, rakkaan veljenpoikansa ainoalle pojalle, »hyvittääkseen hänelle sen vääryyden»,—niin kuului lisäys—»jota hän on saava kärsiä elinikänsä».
Boleslavin ilo oli vain vähäinen; vasta lähemmin ajateltuaan, että hän täten oli saanut käsiinsä hyvän aseen tulevaa taistelua varten, alkoi hän pitää lahjaa arvossa.— —Antajaa itseään, joka aina oli ollut hänelle suopea, hän tuskin ajattelikaan, niin kovettunut oli hänen mielensä, niin yksinomaan olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet synkkään tehtävään, joka oli hänen suoritettavanaan.
Hän oli halunnut vain saada näkyviinsä tien, jota myöten olisi rajusti, kuten hänen luonteensa halusi, voinut syöstä eteenpäin. Mutta pitkiin kuukausiin ei hän nähnyt edessään mitään muuta kuin masentavaa toivottomuutta.
Taistelua schrandenilaisia vastaan, johon hän oli päättänyt ryhtyä, oli käytävä suurisuuntaisesti; muuten se päättyisi samanlaisella tappiolla kuin taistelu, johon isä oli elinvoimansa viimeiset jäännökset kuluttanut.—Oli hankittava suuri joukko työmiehiä, jotta voi pitää roskaväen aisoissa. Mutta mistä niitä otti, jollei tienoolla kukaan alentunut hänen palvelukseensa? Tosin rahalla saa mitä hyvänsä, ja kolminkertaisen palkan toivo olisi monen, joka nyt pöyhistellen luulotellulla isänmaallisuudellaan ylpeänä sylki hänen kynnykselleen, tehnyt nöyräselkäiseksi orjaksi.
Mutta niin pitkälle eivät hänen varansa riittäneet. Käteiset rahat, jotka hän oli löytänyt ja jotka ensi silmäyksellä olivat näyttäneet kuulumattomalta rikkaudelta, olivat aivan riittämättömät, jotta niillä olisi voinut ryhtyä mihinkään yritykseen. Niitä oli 4,500 taaleria, jäännöksenä saatavista, jotka isä palon jälkeen, kun hänestä näytti koko maailma leimahtaneen liekkiin, oli kiireimmittäin perinyt velallisiltaan. Tosin olisi summa kestänyt vuosikausia siihen kurjaan elämään, jota hän Reginan kanssa oli alkanut viettää isänsä tapaan; mutta tehtävään, joka väikkyi hänen mielessään, oli se kuin pisara kuumille kiville.
Ennen testamentin löytämistä oli hän raskain mielin tuuminut tarjota myytäväksi metsät, jotka olivat olleet hänen isänsä ylpeytenä, haaskata ne perin pohjin, jollei muu auttaisi. Nyt jätti hän kiireimmiten tämän ajatuksen mielestään. Olettaen, että kaupan saisi tehdyksi niin hyvin kuin hän toivoi, olisi kuitenkin kulunut kuukausia, ennenkuin hän olisi saanut ensimäiset rahat käsiinsä. Lisäksi oli talvi oven edessä, tuima itäpreussilainen talvi, joka aina huhtikuuhun asti teki ulkoilmassa työskentelyn mahdottomaksi.—Tänä vuonna ei siis ollut rakentamista eikä peltotyötä enää ajatteleminenkaan.—Miksi siis tehdä uhrausta, joka lyhytaikaisella kärsivällisyydellä—olihan kysymys vain viikoista—oli kokonaan vältettävissä?
Kun hän huhtikuun 1 päivänä nostaisi perinnön ja lähtisi sitten heti työväkeä hankkimaan, saattoi toukokuussa olla rakennustyö jo täydessä vauhdissa, kenties oli mahdollista saada vielä hieman maatakin siemennetyksi.
Mutta siihen asti—siihen asti!
Kuinka voisi hän sietää harmaiden talvipäivien autiota yksitoikkoisuutta tylsässä toimettomuudessa, kun työnhalu kuitenkin poltti hänen sormiaan?—Kuinka kestäisi hän elää päivästä päivään lemmittynsä läheisyydessä—ilman toivoakaan päästä tälle tekemään kysymyksen, suuren, kohtalokkaan kysymyksen, josta hänen elämänsä ja onnensa riippui?—Pysyykö Helena lujana? Antaako hän anteeksi? Sulkeeko hän sydämensä, niin ettei vihan myrkkyhenki, jota hänen ympäristönsä huokui, myrkytä hänen rakkauttaan?
Tuomiokirkon pyhän neitsyen kuva muistui Boleslavin mieleen, Muistuttikohan Helena vielä sitä?
Saisipa hän silmänräpäyksenkään ajan katsoa lemmittynsä kasvoja! Hänen silmissään häämötti ruusujen puna ja liljojen valkeus, hän näki valoisan pyhimysolennon hymyillen kumartuvan häntä kohden, mutta minkä näköinen hänen lemmittynsä oli, sen hän oli unhottanut.
No, yhtä kaikki—suojelkoon armas pilviin kietoutuneena hänen työtänsä ja kruunatkoon kerran rakkaudellaan sen, minkä hän on suorittanut valmiiksi.—Tähän ajatukseen uinahti vähitellen kaipaus saada jälleen nähdä Helenaa; jos hän olisi saanut immeltä sanasenkaan, joka hänelle olisi vakuuttanut tämän uskollisuutta, olisi hänen toiveensa ollut täydelleen tyydytetty.
Yhä syvemmälle kaivautui hän paperien sekasokaan, joka näytti paisuvan sitä suuremmaksi, mitä hartaammin hän toivoi pääsevänsä pohjaan saakka. Papereita oli jo pinottu asuinhuoneen seinille niin korkealle, että ne peittivät kauniin isoäidin kuvan, mutta vielä olivat arkut ja laatikot täyteen ahdettuina kellarissa. Koko perhearkisto näytti jonakin hädän hetkenä haalitun kokoon ja ilman valintaa ja järjestystä joudutetun turvaan. Nyt oli tästä sekasotkusta löydettävä esille mitä oli tärkeää ja osaksi välttämätöntäkin tilan hallintoon. Niinpä puuttuivat muiden muassa kaikki vapautettujen talonpoikien kanssa tehdyt sopimuskirjat ja kaikki rajamääräykset. Varmaankin olivat kylän hyenat kaapanneet isännättömiksi jääneistä tiluksista, mitä hyväksi näkivät. Loputtomia riitajuttuja oli hänen edessään, ja jollei hän tahtonut käräjöidä jokaisesta jalanleveydestä maata tai omin käsin hankkia oikeutta, ei hänelle epäilemättä jäisi kerrassaan mitään.
Mutta voittamaton kammo pidätti häntä kääntymästä viranomaisten puoleen. Hänen mielessään säilyi vielä isänsä kuva siltä päivältä, jona hän oli nähnyt tämän viimeisen kerran. Silloin hän näki, miten ovet ilman muuta suljettiin tältä henkipatolta mieheltä, joka oli kyllin julkea tullakseen etsimään oikeuttaan... Tosin oli siihen aikaan Preussissa ollut kaikki ylösalaisin. Valtion perustukset horjuivat—sentähden saivat rotat vapaasti elämöidä.—Mutta kukapa saattoi tietää, puhuiko samaisen isän poika kuulevammille korville?—Laissa oli takaportteja yllin kyllin, jotta jonkun vastenmielisen henkilön saattoi tehdä oikeudettomaksi, ja sitä hän ei epäillytkään, ettei siihen olisi ollut hyvää tahtoa.—Niin syvälle oli hän syöpynyt turvattomuuden tunnelmaansa, että laillinen järjestyskin näytti hänestä metsänpedolta, joka väijyi häntä nostosillan korvalla.—Sotilaallisia velvollisuuksiaankaan ei hän enää ajatellut. Luutnantti Baumgart oli kaatuneiden luettelossa. Miksi siis henkiin heräämisellään tuottaa herroille virkamiehille tarpeetonta työtä? Vähät he välittäisivät siitä häntä kiittää.—
Hänen mielestään eivät lähteneet raamatun sanat: »Hänen kätensä olkoon jokaista vastaan ja jokaisen käsi olkoon häntä vastaan.» Tämän kirouksen, jonka Hagarin poika oli kerran vienyt mukanaan elämään, täytyi hänelle muuttua siunaukseksi, niin hän uhotteli.
Viikot kuluivat, hän tuskin sitä huomasi. Päivät pääksytysten istui hän papereihinsa hautautuneena, ja iltaisin hän kuljeksi puiston raivaamattomia polkuja pitkin tai kapuili linnanraunioilla.
Ainoastaan yhtä paikkaa hän huolellisesti vältti. Tämä paikka oli Kissanporras. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän vain joutui sen läheisyyteen, ja hän riensi kiireimmittäin ohi pensaikon, joka sen peitti taakseen.
Mutta hänessä heräsi palava, kiduttava himo nähdä omin silmin tuo turmion paikka, eikä tämä himo jättänyt häntä enää rauhaan.
Niin oli sitten eräs ilta syyskuun lopulla, ja ensi kertaa hänen kotiuduttuaan loisti täysikuu jälleen hopeanhohtoisena taivaalla. Levotonna hän harppaili pitkin puiston käytäviä. Kuivat lehdet kahisivat hänen jalkojensa alla, ja syystuuli kohisi kolkosti pensaissa. Kuten valkoisten elukkain parvet vilisivät kuunsäteet maata pitkin; mustana, pykäläisenä muurina nousi pensasto hänen edessään korkeutta kohden.
Silloin—synkän uhmansa puuskassa—hän voitti taikauskoisen kammon, joka häntä siihen asti oli pidättänyt, ja tunkeutui läpi viidakon, joka suojaten verhosi polun.
Jyrkkä rinne laskeutui miltei pystysuoraan alas virtaan, jonka peilipinnan leppäpensaat peittivät melkein kokonaan. Hiljainen lirinä ja loiske kuului alhaalta.
Rinteen yläreunalta ojentausi jykevä, käsipuulla varustettu hirsi pitkälle ilmaan. Teline, joka oli kaivettu syvälle maahan, piteli sitä kiinni rautatangoilla. Samanlainen hirsi ojentautui toiselta rannalta sitä vastaan, mutta siellä oli se kiinnitetty mahtavaan tammenkantoon, joka sitä kannatti ja piti tasapainossa. Keskivälillä ammotti kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen kuilu. Niin ojentuivat hirret molemmilta puolin yli syvyyden kuten kaksi kättä, jotka ikävöiden kurottuvat toisiansa kohden koskaan ylettymättä toisiinsa.
Jolleivät ne tosiaankaan olisi konsanaan toisiinsa ylettyneet, olisi tuho jäänyt tapahtumatta.—Mutta parittajalla ei ole kuunaan ollut helpompaa tehtävää. Tämänpuolisella hirrellä oli pari lautaa, jotka niihin kiinnitetyn vaajan avulla vaivattomasti saattoi työntää sillaksi aukon yli. Olipa saapuvilla käsipuukin, joka nyt nojasi hirttä vasten, mutta jonka saranoillaan voi kääntää vastapäiseen suuntaan. Näin oli ollut kaikki oivallisesti varustettu petoksen helppoa toimeenpanoa varten.
Ikäänkuin ikuisen häpeän muistomerkkinä törrötti tämä laitos mustana ja hoippuvana sumuisessa kuutamoyössä.
Loiske alhaalla näkymättömässä virrassa koveni. Näytti siltä, kuin aaltoja vielä tänään kuohuttaisi se pöyristyttävä teko, joka nyt peittyi tuonen helmaan.
Verkalleen kuin unissaan astui hän portaalle, syvällä allaan hopeapinta, jonka ylitse näytti säkeniä parvittain vilahtelevan. Silloin näki hän vaalakan naisolennon, joka oli puristanut hameensa reisiensä väliin ja seisoi vedessä polviaan myöten. Hän oli Regina, ja hän huuhtoi pesuvaatteitaan hietasärkän reunalla.
Boleslav rypisti kulmiaan. Että hänen pitikin juuri täällä kohdata tämä nainen! Mutta toisekseen—kohtuuton ei saanut olla, väistyihän tyttö hänen tieltään, missä suinkin voi, toden totta ei hänen tarvinnut paljo kärsiä tämän läsnäolosta.
Puoleksi ajattelematta nojautui hän käsipuuhun ja katseli pesutyttöä. Tämä ei aavistanut mitään hänen läheisyydestään, vaan seisoi syvään kumartuneena vettä kohden. Hänen niskansa pingottui, jäntevät kädet ravistelivat märkiä vaatteita, niin että kimmeltävät pisarat pirskuivat yltympäri. Tuontuostakin alotti hän saman kaksiäänisen laulun, jota oli hyräillyt taannoin hautaa luodessaan, ja heitti sen jälleen kesken saatuaan roiskauksen vettä suuhunsa tai sieraimiinsa.
Kuinka uutterasti hän teki työtään vielä näin iltamyöhällä, jolloin Boleslav oli luullut hänen aikoja sitten menneen levolle!
Mutta äkkiä ponnahti hän pelästyneenä pystyyn. Boleslavin jalka oli raapaissut alas pari kivenliuskaretta, jotka olivat pudonneet aivan tytön eteen.
Epäluuloisena tähysteli tyttö vastapäiselle rannalle. Hänen ensi ajatuksensa oli ilmeisesti, että joku väijyi häntä ylhäällä pensastossa.—Vasta sitten johtui hänen mieleensä katsoa ylöspäin portaalle. Hän päästi hiljaisen huudahduksen.
»Ei sinun tarvitse pelätä, Regina», huusi Boleslav hänelle. »En tee sinulle mitään.»
Regina ryhtyi jälleen levollisesti työhönsä.
»Kuinka pääset sinne alas?» kysyi Boleslav edelleen.
Regina pyyhkäisi märällä käsivarrellaan kasvojaan »Olen hyvä kapuamaan», sanoi hän ja vilkui tuokion aikaa ylös Boleslaviin.
»Eikö sinua palele vedessä? Vuodenaika on jo myöhäinen.»
Regina vastasi jotakin, mitä Boleslav ei kuullut. Sitten ei hän häirinnyt tyttöä enää. Mutta hän oli utelias näkemään, miten tämä aikoi kiivetä jyrkkää rantatöyrästä myöten.
Niin hän jäi paikalleen ja katseli tyttöä.—Muutaman minuutin kuluttua kokoili tämä pesuvaatteensa ja nousi virran partaalle. Kuun säteet taittuivat kehäksi ympäri hänen päätänsä, joka tänään oli miltei sileäksi kammattu. Näytti kuin hän kantaisi kruunua.
Aralla katseella vilkaisi hän ensin, oliko hänen herransa vielä ylhäällä, sitten sukelsi hän pensastoon, missä hän kohta näkyi vesa vesalta, oksa oksalta kapuavan ylöspäin kuin villikissa.
Töyräälle päästyään laski hän hameensa suoraksi ja aikoi vasuineen mennä tiehensä, mutta Boleslav huusi hänen jälkeensä.
»Miksi teet työtäsi öiseen aikaan?» kysyi hän koettaen näyttää ystävälliseltä.
»Koskeivät he anna minulle päivällä pahaakaan rauhaa», vastasi tyttö.
»Kyläläisetkö?»
»Niin, herra.»
»Mitä he tekevät sinulle?»
»No, mitä he aina tekevät—heittelevät ja paiskiloivat.»
»Virran ylitse?»
»Niin juuri, herra.»
»Kun sinulle vasta tehdään pahaa, niin tule minua hakemaan.»
Regina ei vastannut.
»Ymmärrätkö?»
Regina risti kätensä ja katsoi häneen rukoillen.
»Mitä nyt?»
»Voi, hyvä herra, älkää ampuko!» sammalsi tyttö.—»Tiedän, että aiotte ampua. Hän on—tarkotan armollista herraa—hänkin kerran koettanut. Silloin alkoivat ne joen takana tehdä samoin. Paukkui yhä siellä ja täällä, kaikkialla—mihin vain päänsä pistikään. Oli aivan ihme, ettei kehenkään sattunut. Ja jos he vielä lopulta tottuvat aina ottamaan pyssyt mukaansa, ampuvat he minut muitta mutkitta, missä vain tapaavat, sillä enhän voi olla saarelta poistumatta.»