Boleslav ei ollut ennen kuullut tytön puhuvan niin kauan ja järkevästi. Hänestä näytti uudelta ja omituiselta, että tämän matalan, villien kiharain ympäröimän otsan takana saattoi asua tyynesti harkitsevia ajatuksia.
»Olet oikeassa, Regina», vastasi hän. »Jo sinunkaan tähtesi en saa heitä ärsyttää.»
Hän näki kuun valossa, kuinka tytön kasvoille lehahti tumma punastus.
»Minun tähteni, herra?» sammalsi Regina. »En tiedä, mitä tarkotatte?»
»Hyvä, hyvä», vastasi Boleslav torjuen. »Mutta mitä aioinkaan kysyä, Regina,—oletko tyytyväinen palveluspaikkaasi? Puuttuuko sinulta mitään?»
Tyttö tuijotti häneen vaieten.
»Sinun ei pidä panna pahaksesi, Regina, vaikka olisinkin ynseä sinua kohtaan. Minulla on huolia pääni täynnä ja elän mieluimmin yksikseni. Älä siis luule, että olen sinulle vihainen, vaikken sinua puhuttelisikaan.»— —
Reginan silmät sumentuivat. Hänen kätensä hapuilivat portaan käsipuuta kohden ikäänkuin tukea etsien. Seuraavana hetkenä hän pyörähti ympäri—ja jättäen vasunsa niille hyvilleen livisti hän tiehensä kuin minkäkin hirmuhengetärten hosumana.
»Omituinen olento», mutisi Boleslav katsoen hänen jälkeensä. »Minun täytyy olla lempeämpi häntä kohtaan. Hän ansaitsee sen.»
Sitten nojautui hän käsipuuhun ja katseli alas veteen, jonka hopeaiseen pohjaan ilmestyi kokonainen puutarha, täytenään liljoja ja punaruusuja.
IX.
Herra luutnantti Merckel oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen hautajaispäivän tuloksiin. Hän nimitteli schrandenilaisia pelkureiksi ja vanhoiksi akoiksi ja sanoi, että he olivat arvottomia kuninkaan takkia kantamaan.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli juuri lähdön edellä hävinnyt näkyvistä ja ratkaisevalla hetkellä jättänyt joukon johdottomaksi—vastasi hän, että hänen laitansa oli aivan toinen; hän oli upseeri ja sellaisena velvollinen käyttämään miekkaansa ainoastaan kuninkaan palvelukseen.
Schrandenilaisista, jotka eivät olleet tottuneet erittäin terävästi ajattelemaan, näytti tämä selitys päivän selvältä. He lupasivat ensi tilaisuudessa korjata vikansa.
Mutta Felix Merckelin oli mahdoton tähän tyytyä.
»Isä», sanoi hän eräänä myöhäisenä iltana, ravintolan isännän tyytyväisesti myhäillen laskiessa päivän tuloja. »Minä en voi sietää ajatusta, että mokoma lurjus, mokoma konna on preussilainen upseeri kuten minäkin. Täytyyhän hävetä aivan silmät päästänsä, kun on moisen kanssa ollut palveluksessa. Sellaisia veitikoita ei saa olla armeijassamme. He tahraavat kokardimme, yksinpä miekanhihnammekin. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun ja ammun kuulan hänen kalloonsa.»
Hän ojensi jalkansa puupenkille ja väänteli kylmäverisesti hymyillen ratsumiesviiksiään. Vanhus päästi säikähdyksissään kouran täyden hopeakolikoita putoamaan pöydältä lattialle, jotta ne vierivät lattian rakoihin.
»Felix», sanoi hän, »sinun ei pidä juoda niin paljon katajanmarjaviinaa. Vieraille se on kyllin hyvää. Huomenna tuon sinulle pullon mietoa viiniä, Felix. Kenties yksi tai toinen seuraa esimerkkiäsi, ja niin pääsemme jälleen omillemme.»
»Erehdyt, isä», vastasi Felix. »Kunniantuntoni ei minua enää jätä rauhaan. Olen saksalainen nuorukainen, isä, ja urhoollinen upseeri—en voi enää kauemmin nähdä säätyäni häväistävän.»—
»Felix», sanoi vanhus, »mene maata, poikani, sitten et näe etkä kuule enää mitään.»—
»Isä,» vastasi poika, »sääli sanoa—mutta sinulla ei ole hituistakaan kunniantuntoa.»—
»Felix», jatkoi vanhus, »sinulla on liian vähän tehtävää. Katsoisit edes pulloja—herran nimessä, en suinkaan sitä vaadi, sillä onhan tässä neitonen sitä varten—mutta se tekisi sinulle sangen hyvää. Joutuisit toisiin tuumiin—metsälläkin voisit käydä— —»
»Missä sitten?»
»No, hyvä isä—Schrandenin metsäthän ovat melkein oven edessä—syövätkö jänikset toisiaan vai otatko sinä niistä osasen—sehän on aivan samantekevää.»
»Ei sovi minulle, isä—olen upseeri—minua ei saa tavata salametsästyksestä.»
»Hyvä Jumala, Felix, kuinka puhutkaan! Olenhan toki kylänvouti täällä—en vedä sinua hirsipuuhun.—Mutta niinkuin tahdot, poikani.—Tai voithan mennä iltaisin pappilaan. Kirkkoherra pelaa mielellään hieman shakkia—tosin ei siitä mitään hyödy, mutta sanotaanhan sen olevan huvittavaa, ja sitten on siellä Helenakin— — —»
»Ai, hän!» sanoi Felix ja siveli mielissään hymyillen leukaansa.
Vanhus katseli tarkkaavaisesti alkuajan kärpästä, joka oli suljettu kellonperien merenkultasydämeen.
»Olen näet sitä mieltä, että siinä tekisit sangen hyvät naimakaupat, jos vain kirkkoherra suostuu ja tyttö tulee sinulle.»
»Mikseikäs hän tulisi minulle?» kysäisi Felix.
»Onhan mahdollista, että hänellä toisaalla päin—»
Felix hymyili epäillen.
»Vai tarkotatko hänen jo iskeneen silmänsä sinuun—?»
Felix kohautti olkapäitään.
»Näetkös, Felix, se olisi suuri onni meille, sillä kylässä huhutaan niitä ja näitä, miten muka olen koonnut vähäiset pennini. Vääryydellä, ymmärrätkös—vääryydellä.—Mutta jos kirkkoherra Götz antaa ainoan tyttärensä meille rouvaksi—näetkös, sellainen mies kuin kirkkoherra Götz—se seikka jo sellaisenaan tukkii panettelijain suut. Sentähden, kuten sanottu, oleskele hieman hänen lähettyvillään, hivele hunajaa hänen huulilleen—ja ylipäätään sellainen mies kuin sinä—»
»Isä hyvä, ole kiltti ja säästä neuvosi», keskeytti poika hänet.—»Tuleeko Helena vaimokseni vai ei, riippuu yksistään minusta.—Juuri minä en olekaan vielä tehnyt päätöstäni. Onhan hän soma heilakka, sitä ei voi kieltää; hieman hoikka hän tosin on, mutta voihan hänet ruokkia. Ja sitte, tiedätkös, on hänessä jotakin vanhan piian tapaista—jotakin särmäkästä, kulmikasta. Jos kietaisee kätensä hänen vyötärölleen, niin hänkös surkeilemaan: »ai, herra luutnantti, älkää tehkö niin, rypistelette pukuni»—hän näetkös teitittelee minua jälleen; tai jos häntä hieman nipistää tai muuten tuikkaa—leikillään, tietysti—silloinkos hän kirkumaan: »ai, herra luutnantti, älkää toki tehkö niin, minulla on niin hieno iho.»—Tietysti tämä kaikki on sulaa sievistelyä ja teeskentelyä—ja jos häneen päättävästi kävisi käsiksi, suostuisi hän sormisuukkosin, mutta kuten sanottu—en ole vielä tehnyt päätöstäni... Eihän hän juokse tiehensä, kuten näet.»
Vanhus, joka sillävälin oli tottunein sormin laitellut rahoja paperikääröihin, katsoi iloisella ylpeydellä mallipoikaa, jonka hän oli kasvattanut. Sitten valtasi hänet pelko uudelleen:
»Ja eikö totta, Felix, tuota kaksintaistelua, ethän ajattele sitä enää ... sehän on mieletöntä ... siinähän on henki pelissä.»
Felix pöyhistihe: »Kunnianasioissa, isä, voit pysyä leikistä erilläsi. Niistä et ymmärrä mitään. Heti kun olen löytänyt soveliaan kartellinkantajan—»
»Mikä se on—kartellin kantaja, Felix?»
»Se on mies, joka vie vaatimuksen.»
»Vie—Boleslavilleko?»
»Kellekäs muulle!»
»Saarelleko?
»Saarelle, niin.»
»Mutta, Felix, mitä ajattelet? Kuka kristitty ihminen uskaltaisi saarelle mennä? Tiedäthän toki että sinne on asetettu sudenrautoja, miinoja ja herra tiesi mitä kaikkia muita murha-aseita joka askeleelle.—Katsos vain Hackelbergia, sehän liikkaa ja lynkkää vielä tänä päivänäkin, kerran sudenraudoissa kökötettyään—mutta elä puhu siitä, ymmärräthän. Sillä ei saa tulla ilmi, että Hackelberg on kuunaan käynyt saarella. Kuten sanottu, ketään et saa kehottaa sinne menemään, ja kuka muuten lähteekään niin vaarallisen ihmisen kanssa tekemisiin? Siitä ei hyödy mitään, poikaseni.»
»Oh, kyllä hän saa vielä nähdä», sanoi Felix itsekseen hampaitaan kiristäen.
Vanhus katseli häntä huolissaan; sitten täytti hän suippolasin piparmynttiviinalla ja tarjosi sen pojalleen.
»Juo tuo, Felix», sanoi hän, »se kyllä sinut asettaa.» Felix joi.
»Ja anna muusta huolehtia vanhan kelpo isäsi; ehkäpä tässä yön varrella keksitään keino, joka sinut parantaa niin sanotusta kunniantunnostasi.—Hyvää yötä, Felix.»
Hän ei ollut luvannut liikoja, tämä vanha, kelpo isä.
Seuraavana aamuna istuessaan poikansa kera vastatusten aamiaisella kysäisi hän hyväntahtoisen valittavalla äänellään: »No, Felix, oletko nukkunut tuhmat tuumat päästäsi pois?»
Felix suuttui ... »Sanoin sinulle jo, isä,—siitä—»
»En ymmärrä mitään! Aivan oikein, poikaseni. Mutta juuri siksi tahtoisin tietää erään seikan: kenen kanssa oikeastaan tahdot taistella, herra von Schrandenin vaiko herra Baumgartin?»
Felix säpsähti. Himmeä aavistus sanoi hänelle, mihin isä tähtäsi. »Nuo ovat pelkkiä viisasteluja, isä», vastasi hän. »Olen suorasukainen sotilas. Minulle ei tarvitse syöttää sellaisia.»
»Mutta, Felix, älä toki ole niin kiihkeä. Tarkotanhan vain parastasi. Herra von Schranden ei ole ikinään ollut upseerina, hänen kanssaan ei sinun siis sovi puuttua tekemisiin, ja luutnantti Baumgart taasen on veijari, sillä hän on esiintynyt väärällä nimellä, hänen kanssaan sinun siis kaikista vähimmän sopisi puuttua tekemisiin.»
»Se on totta», sanoi Felix, sivellen hunajaa voileivälleen. »Oikeastaan en saisi tehdä hänelle sitä kunniaa, että vaatisin hänet kaksintaisteluun.»
Uusi epäilys heräsi hänen mielessään. »Jollei hän vain saisi kantaa luutnantin arvonimeä», lisäsi hän kiukkuisesti. »Sitä ei kunniantuntoni voi suoda moiselle lurjukselle.»
Vanhus näytti odottaneen tätä vastaväitettä.
»Miksi hän sitten kantaa luutnantin nimeä?» kysyi hän, nipistäen lihavat huulensa yhteen. »Siksi, etteivät hänen esimiehensä tiedä petoksesta mitään. He kyllä antaisivat hänelle kauniin kyydin, jos siitä vain aavistaisivatkaan.»
Felix alkoi ymmärtää.
»Tarkotat, että pitäisi—»
»Tietysti pitäsi.»
Mutta Felixin helposti loukkaantuva kunniantunto ei tahtonut tietää tästäkään. »Tahdon muistuttaa sinulle, että olen upseeri, isä», huusi hän tuohtuneena. »Neuvosi on suorastaan minua loukkaava.»
Vanhus kohautti olkapäitään. »No, jollet tahdo—» tuumi hän.
Kunniastaan arka poika näytti nyt keksineen pelastavan keinon.
»Pitäisi ennemmin lähettää ilman allekirjotusta—» tuumaili hän aprikoiden.
»Siitä he viisi välittävät», vastasi vanhus. »Mutta tiedänpä jotakin parempaa. Panen asian itse vauhtiin. Kirjotat vain muiden mukana nimesi alle. Silloin katoaa se joukkoon.»
Saman päivän iltapuolella kulki kunnanlähetti Hoffmann kutsumassa »Mustaan Kotkaan» kaikki nostoväen miehet, joka menettely tosin ainoastaan lisäsi lähestyvän toimituksen juhlallisuutta, sillä he olisivat kyllä tulleet kutsumattakin.
Kun kaikki pöydät olivat täytetyt—Schrandenin kylä oli lähettänyt kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan—ja herra Merckelin valpas silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan puheen:
»Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta. Monta kertaa olette siellä saaneet olla janoissanne eikä teillä ole ollut edes likaisen lätäkön pisaraakaan saatavissanne. Kukapa ei sentähden teille soisi, että nyt sodan kuorman ja helteen jälkeen aika ajoin saavutte »Mustaan Kotkaan» ja täällä juotte siemauksen hyvää, rusottavaa olutta. Olette sen rehellisesti ja vaivaloisesti ansainneet. Maljanne, sotilaat!»—
Hän vei haarikkansa, joka hänellä oli tällaisia tapauksia varten valmiina, uljaalla heilahduksella huulilleen ja juodessaan vilkuili ympärilleen nähdäkseen, ketkä olivat tyhjentäneet lasinsa pohjaan.—Sitten hän salavihkaan viittasi tarjoilijaneitoselle ja pyyhittyään huuliaan jatkoi:
»Kylänvoutina en tosin ollut sodassa mukana, sillä minun täytyi sen aikaa pitää huolta kotiin jääneistä»—hyväksyvän liikutuksen murina kävi kautta huoneen—»mutta olen isänmaan ystävä kuten tekin, ja sydämeni sykkii uskollisena isänmaalle ja kunnialle, kuten konsanaan teidän, kelpo sotilaat.— —Kiirehdi nyt hieman, kuhnustelija, sillä kuoleehan herra Weichert pian janoon»—herra Weichert piti puoliaan, mutta se ei auttanut, lasi temmattiin hänen käsistään—»ja poveni paisuu ylpeydestä, kun katson poikaani, joka on suorasukainen, uljas sotilas ja josta toverien luottamus ja kuninkaan armo on tehnyt upseerin. Puhun varmaan teidän kaikkien sydämestä, kun huudan: Eläköön kylän ilo, kelpo poika, kunnon toveri, urhea sotilas ja kunniastaan herkkä upseeri, luutnantti Merckel, eläköön, vielä kerran eläköön ja kolmannen kerran eläköön!»
Innostuksesta uhkuen säestivät schrandenilaiset, ja herra Merckel vanhempi huomasi tyytyväisyydekseen, että tässä tilaisuudessa oli toistamiseen muutamia laseja tyhjentynyt. Antaakseen Amalialle aikaa niiden täyttämiseen piti hän vaikutusta lisäävän pienen väliajan, jolloin syvästi liikutettuna lankesi poikansa kaulaan; sitten hän jatkoi:
»Sitä suuremmalla surulla täytyy mielemme täyttyä, kun näemme, että rakastettua ja siunattua seutuamme, jonka häpeän urotekonne ovat hälventäneet, uudelleen solvaa samaisen miehen poika, tuon miehen, joka on onnettomuuteemme syypää.—Paloraunioissa asustaa hän nyt isänsä rakastajattaren kera—en tahdo sanoa enempää, mutta kaunista, lapset, ei ole se, mitä siellä tapahtuu.» Ruokoton nauru rähähti ilmoille ja muuttui vähitellen siveelliseksi suuttumukseksi. »Niin, ja kauniinta kaikesta on se, että tämä irstas veitikka kuuluu hänkin urhoolliseen ja kunniakkaaseen armeijaamme, väärällä nimellä on hän hiipinyt riveihin, vieläpä enemmänkin, aina upseeriksi saakka on hän keinotellut ja vehkeillyt... Mikä teille kaikille, teille kunnon miehille, ei ole onnistunut—paitsi tietysti poikaani—sen on tuollainen miekkonen valheella ja vilpillä saavuttanut. Voitteko sitä sietää, hyvät schrandenilaiset, tahdotteko pitää hyvänänne, että moinen veijari, maankavaltajan poika, lopuksi katsoo teitä ikäänkuin alamaisikseen?—Sitäkö varten rakkaan kuninkaamme armosta on teistä tullut vapaita miehiä?»
Hetki näytti suotuisalta huutaa eläköön hänen majesteetilleen kuninkaalle, sillä Amalia oli tällä välin ehtinyt täyttää kaikki lasit. Menestys oli täydellinen, ja herra Merckel alkoi olla tyytyväinen puheensa niin henkiseen kuin taloudelliseenkin vaikutukseen.
»Ei, kunnon schrandenilaiset», jatkoi hän, »tätä ette saa pitää hyvänänne, armeija on vapautettava tästä häpeätahrasta—muuten täytyy teidän hävetä sitä, että olette preussilaisia sotilaita.»
»Lyökää hänet kuoliaaksi! Kuoliaaksi! Kuoliaaksi!» kajahti pöytien äärestä.
»Ei, rakkaat ystävät», vastasi hän myhäillen hyväntahtoiseen tapaansa. »Teidän ei ole aina kohta puhuttava kuoliaaksi lyömisestä, minä en teidän esivaltananne saa sitä ensinkään kuulla—muuten»—hän kohotti hyväntahtoisesti uhaten etusormensa pystyyn. »Mutta tahdon teille neuvoa jotakin parempaa. Korkeilla herroilla ei tietysti ole aavistustakaan, kuka tämän luutnantti Baumgartin takana oikeastaan piilee, sillä viime keväänä ei suurin kysytty kastetodistuksia eikä muita sellaisia; mutta nyt on asia toisin—nyt sentään jo katsotaan, kenen annetaan haihatella entisenä kuninkaallisena preussilaisena luutnanttina. Ja tämän »entisenkin» laita taitaa olla vähän niin ja näin.—Muistattekos, mitä Johann Radtke Heiden kylästä kertoi näiden samojen seinien sisällä, kun ei vielä kellään meistä ollut aavistustakaan, mikä siisti eläväinen hänen kuuluisa luutnantti Baumgartinsa oikeastaan on.»
Katkera, vihainen nauru keskeytti hänet. Sen oli päästänyt hänen poikansa Felix.
»Ranskasta hän muka on tänne vaeltanut, jalkapatikassa ja ypö yksin kuin mikäkin sälli. Ja hän on maannut haavotettuna, ollut vangittuna ja tiesi mitä.—Mutta ajatelkaas, mitä se merkitsee! Se merkitsee, ettei hän ole ottanut eroaan, vaan että hän on pujahtanut armeijasta kuten varas yöllä, aivan samoin kuin hän sinne ensin luikerteli. Ja tiedättekö, miksi semmoista sanotaan rehtien miesten kielellä? Karkaamiseksi sitä sanotaan.»—
Räjähti riemunhuuto, jota herra Merckel tervehti suurella tyytyväisyydellä, sillä hän oli havainnut kurkkujen kuivuvan huutamisesta.— —
Hän siis antoi heidän elämöidä voimiensa takaa, sitten jatkoi hän:
»Kelpo isänmaan ystävinä ja uljaina sotilaina on meillä siis nyt pyhä velvollisuus antaa vihiä korkeille herroille päämajaan, kuinka tämän siistin herran laita on. Siihen olemme velkapäät kuninkaamme, isänmaamme ja ennen kaikkea itsemme tähden. Ajettakoon hänet häpeällä ja pilkalla armeijastamme—heitettäköön hänet vankeuteen—ammuttakoon hänet kuoliaaksi—meille on se yhtä kaikki—meillä ei ole syytä hänen hyväksensä panna rikkaa ristiin.»
Schrandenilaiset päästivät raivon- ja tuskanhuudon jo ajatellessaankin, että jotakin sellaista heiltä vaadittaisiin.
Herra Merckel veti paperiarkin povitaskustaan.
»Olen laatinut tähän pienen kirjelmän», sanoi hän »jossa hyvin viisaalle ja jalolle pääesikunnalle alamaisesti esitän valituksemme. Jos suvaitsette, rakkaat ystävät—»
Hän oli avaamaisillaan paperin laskoksiltaan, kun hänen päähänsä pälkähti onnellinen, paljon lupaava ajatus.
»Voisinhan nyt hetikin jättää paperin allekirjotettavaksenne», jatkoi hän säteilevin kasvoin, »mutta silloin ilmaisisi se vain minun eikä teidän mieltänne. Tahdon sentähden, että tarkimmasti pohditte joka sanan ja korjailette mikäli tarpeelliseksi näkyy... Ehdotan sentähden, että valitsette keskuudestanne viisi toveria toimikuntaan, jonka kanssa me, poikani ja minä, vetäydymme juhlahuoneeseen neuvottelemaan rauhassa kirjotuksesta, jonka aikaa te muut olette täällä koolla.» Sitten hän mainitsi nimeltä ne, jotka hän soveliaimpina ehdotti tähän kunniatehtävään—viisi nuorukaista, joiden hän tunsi kitsastelematta liikuttelevan rahojaan ja joilla saattoi odottaa olevan jonkun verran kunniantuntoa.—
Puoleksi kateissaan, puoleksi vahingoniloisena kannatti kokous hänen ehdotustaan.
Valittujen naamat venähtivät pitkiksi, sillä he aavistivat, mitä heillä oli edessään, mutta kun he samalla olivat imartelusta mielissäänkin, eivät he yrittäneetkään tehdä tenää.
Kunnioituksella, jota herra Merckel tunsi heti, kun joku oli herrashuoneeseen astumaisillaan, tempasi hän auki oven, jonka yläpuolelle oli samalla kertaa sekä varotukseksi että houkutukseksi kirjotettu nuo merkitsevät sanat: »Täällä saa juoda ainoastaan viiniä.»
Pelokkaan ylpeinä astuivat valitut tähän ylhäiseen huoneeseen ja kierittelivät arastellen lakkejaan käsissään.
Viimeisenä seurasi talon poika.
Silloin kääntyi herra Merckel vielä kerran ympäri ja huusi juhlallisella äänellä tarjoilupöytää kohden: »Amalia, kaksi pulloa muskottia minulle ja herra luutnantille.»
Muskotti oli viiniä, jota hänellä oli tapana itse laittaa rommista, sokerista, kanelista ja karviaismarjamehusta sekotettuna tarpeelliseen määrään vettä ja jota hän myi taalerista pullon schrandenilaisille. Hän mainitsi kaksi pulloa sentähden, ettei vieraitten mieleen juolahtaisi jakaa kaksittain pulloa keskenään.
Tarjoiluhuoneessa syntyi syvä hiljaisuus.
Vakavin, jännittynein kasvoin katselivat jälelle jääneet toisiaan ja tuijottivat sitten taasen suljettuun oveen
Herrashuoneestakaan ei kuulunut niin hiiren hiiskahdusta. Siellä käytiin isännän ja hänen vieraidensa välillä mykkää, mutta silti ankaraa taistelua. Epätietoista oli, kuka voittaisi.
Muutamien minuuttien jälkeen sentään—neiti oli juuri palannut kellarista kahden nopeasti täyttämänsä pullon kera—tempasi herra Merckel oven seposen selälleen ja huusi voitonriemuisena tarjoiluhuoneeseen: »Amalia, vielä viisi pulloa muskottia!»
Huoneessa kuului moniääninen huokaus. Jännitys laukesi. Kuten tavallisesti oli vieraiden puolue joutunut tappiolle.
Kohta tämän jälkeen tunkeutui yksitoikkoinen, kumea lukemisen ääni kuuntelijain korviin.
Mennessään tänä iltana levolle tunsi herra Merckel vanhempi, ettei hänen päivänsä ollut mennyt hukkaan.—
Poika oli päässyt vaarallisista ajatuksistaan, Schrandenin suvun viimeisen vesan kohtalo oli määrätty, ja kassassa oli ylimääräistä tuloa kahdeksan taaleria ja viisikolmatta hopeagroschenia.—
»Niin sitä lyödään kolme kärpästä yhdellä iskulla», sanoi hän tyytyväisesti myhäillen, pani kätensä ristiin ja nukkui makeasti.
X.
Tuli talvi.
Sanomattoman surullinen, tuskallinen kuihtuminen oli kulkenut sen edellä. Boleslav, joka oli kasvanut luonnon keskellä ja katsoi olevansa vapaa liiallisesta herkkätuntoisuudesta, ei ollut ikinä pitänyt mahdollisena, että syksy raukealla vertauskuvallisuudellaan värisyttäisi häntä luita ja ytimiä myöten.
Hän pelkäsi aikaa, joka oli tulossa.
Illat alkoivat käydä kamalan pitkiksi. Korppikotkan tavoin liiteli yksinäisyys hänen päänsä yllä, yhä ahtaammiksi kävivät sen kierrokset, hän tunsi jo sen siipien leyhyttelevän lamauttavaa kylmyyttä hänen kasvoilleen.
Kummallista! Olihan hän ollut yksin ikänsä kaiken eikä toivonut mitään parempaa!—Mistä äkkiä tämä palava halu liittyä johonkin ihmiseen, nyt, kun kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan?——
Hän syventyi syventymistään paperien sekamelskaan. Se oli tympäisevää, hyödytöntä työtä, mutta kylläkin hyvää kiduttavain hetkien kuolettamiseen. Hänen ei ollut helppo saada itseään uskomaan, että hän voi hyödyttää tulevaisuutta kaivamalla menneisyyden soraläjästään. Hän löysi pian mitä tarvitsi; muihin papereihin nähden oli vahinko, että ne olivat tulleet tulipalosta pelastetuiksi.
Regina hoiti äänetönnä ja hiljaa hiiviskellen hänen pientä talouttaan. Katsettaan kohottamatta astui hän herransa huoneeseen; milloin tämä hänelle sanasen virkkoi, säpsähti hän. Hänen vastauksensa olivat arat ja katkonaiset, mutta silti sentään selvät ja varmat ja sattuivat aina kysymyksen ytimeen.
Usein kulkivat he kuitenkin päiväkausia toistensa ohitse vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Sitä useammin tarkasteli Boleslav tyttöä salavihkaa, katsoi häntä hänen pöytää kattaessaan ja silmäili hänen jälkeensä, kun hän kulki ikkunan editse ja katosi pensaikkoon.
Sangen usein hän silloin itsekseen mietti: »Mitähän tuonkin ihmisen päässä liikkunee? Mitä ajatelleekaan hän päivästä päivään? Olisiko mahdollista, että hänen koko elämänsä kiertäisi minun persoonani ympärillä, ihmisen, joka ei häntä lainkaan liikuta, joka ei mitenkään huoli häntä pidättää eikä edes ole vielä antanut hänelle palkaksi penniäkään?»
Sitten valtasi hänet monta kertaa häpeän tunne sen johdosta, että hän niin kylmäkiskoisesti piti hyvänään niin uhrautuvat palvelukset. Ja hän lupasi itsekseen olla Reginaa kohtaan ystävällisempi ja puheliaampi, jotta tytöstä tuntuisi asemansa kurjuus vähemmän raskaalta.
Mutta eräänlainen arkuus, jota Boleslav itsekään ei voinut selittää, teki hänelle mahdottomaksi toteuttaa aikomustaan. Hän ei vihannut tyttöä enään. Hänen inhonsa oli haihtunut, kun hän näki Reginan niin omaa etuaan etsimättä ahertavan hänen hyväkseen. Ja kuitenkaan ei hän voinut vapaasti tyttöä puhutella. Heidän välillään oli jotakin, joka ympäröi tytön kuin salahämyisellä utukehällä ja joka teki tämän tavallaan lähentymättömäksi. Tyttö tuntui Boleslavista kammottavalta.
Näytti melkein kuin isän henki leijailisi hänen ympärillään ja kammottavalla läsnäolollaan lamauttaisi pojan kielen. Oliko häpeä, jota hän kantoi, antanut hänelle tuon tehoavan lumousvoiman, jolla pahe vaikuttaa kokemattomaan nuorisoon? Vai oliko tämän voiman lähde hänen suuressa onnettomuudessaan?
Usein, kun tyttö toi illallista tai laittoi hänen vuodettaan, oikaisihe Boleslav työnsä äärestä ja koetti alottaa hänen kanssansa keskustelua. Mutta hänen kielensä takertui suulakeen kiinni, hän ei tiennyt mistä puhua, sillä hän ei tahtonut panna alttiiksi arvoaan, eikä hänen huuliltaan tullut muuta kuin lyhyitä, kuivia käskyjä.
Hänen silmiinsä oli jo kauan pistänyt, kuinka suuresti tyttö oli muuttunut ulkoasultaan. Edukseen, tietysti.—Hän ei enää käynyt repaleissa ja villin näköisenä eikä näyttänyt ruumistaan alastonna. Hänen nuttunsa oli napitettu kiinni kurkkuun asti ja hänellä oli villainen huivi kaulassa. Hänen vaatteensa olivat huolellisesti paikatut, ja nutun liepeet eivät enää ryömineet vyöhystän alta ilmoille.—Hänen tukkansa ei roikkunut kuten ennen vanukkeisina suortuvina ympäri ohimoita ja niskaa, hän kampasi ja palmikoi sen huolellisesti, ja monena aamuna välkkyi hänen päälakensa vesikylvystä, jota hän oli käyttänyt villien kiharain kesyttämiseen.
Päivät alkoivat kylmetä, mutta yhä liikuskeli hän vain pumpulisillaan, ja ainoastaan ulkosalla liikkuessaan kääri hän ruudukkaan villasaalinsa ristikkäin hartiainsa ja vyötärönsä ympärille.
Eräänä iltana, kun hän varustautui jokaviikkoiselle matkalleen ja puhui Boleslavin kanssa ostoksista, kysyi tämä: »Mikset ole tuonut vielä itsellesi talvipukimia, Regina?»
Regina loi katseensa maahan ja tuumi: »Kyllähän niinä mielelläni ...»
»No, mutta—?»
»Enhän tiennyt, saanko!»
»Tietysti saat. Enhän toki aio sinua palelluttaa.»
»Niin, mutta—»
Hän vaikeni ja punastui.
»Mitä mutta?»
»Siellä on muuan—nuttu—sinisestä kankaasta—se on turkiksilla reunustettu. Kauppias arvelee—»
Boleslav hymyili. »Luojan kiitos—hän alkaa ihmistyä», ajatteli hän. »Koreilun halu on herännyt. — —No—ja mitä kauppias arvelee?»
»Se sopisi minulle, arvelee hän, ja kun teen niin pitkiä kävelyjä, pitäisi minulla olla jotakin lämmintä ja mukavaa. Mutta nuttu on oikeastaan neitejä varten ja—»
»Ja juuri siksi on sinun se saatava», huusi Boleslav nauraen. »Muistakin, ettet vain palaa ilman samaista nuttua!—Hyvää yötä ja onnea matkalle!»
Tyttö huudahti ilosta ja kumartausi suudellakseen hänen kättänsä, mutta Boleslav torjui hänet luotansa lyöden häntä kevyesti olkapäähän.
Reginan askelten häivyttyä ulkona pimeään otti Boleslav lampun käteensä ja meni lasimajaan, jossa tyttö asusti.
Tuli kiilui vielä liedellä, mutta siitä huolimatta oli purevan kylmä tässä kolkossa huoneessa. Katon aukoista pölähteli sisään lumihiutaleita, sillä keveä syyslumi tuprusi ilmassa.
»Miksei hän tuki aukkoja?» ajatteli Boleslav ja päätti huomenna panna lautoja vahingoittuneille paikoille. Hän kiipesi seinähyllylle ja kopeloi lasikattoa. Silloin hän kyllä käsitti, miksi Regina ennemmin nukkui puolittain paljaan taivaan alla. Lyijyliitokset olivat käyneet hauraiksi ja rapisivat. Hänen pelkästä kosketuksestaan kitisi ja natisi katto saumoistaan. Ainoakin korjausyritys olisi saanut sen tykkänään putoamaan.
»Olisi rikos tyttöä kohtaan, jos antaisi hänen kauemmin näin majailla», tuumi Boleslav itsekseen.
Hän palasi huoneeseensa ja penkoi vuoteestaan kaikki höyhenpatjat ja tyynyt, joita ilman hän katsoi voivansa tulla toimeen. Nämä hän otti syliinsä ja kantoi Reginan vuoteeseen, laitteli ne kuntoon ja levitti karvaloimen huolellisesti niiden peitteeksi, niin että patjojen joka nipukka peittyi sen verhoon.
»Kuinka hänen silmänsä suurenevatkaan, kun hän huomenna lopen uupuneena tahtoo heittäytyä oljilleen.» Näin ajatellen palasi hän erittäin tyytyväisenä paperiensa ääreen.
Hänen herätessään seuraavana aamuna kajasteli jo huoneen seinistä valkean lumen heijastus hänen silmiinsä.
Maailma oli yöllä asettunut talvilevolleen.
Hän pukeutui ja huusi Reginaa. Ei vastausta. Tyttö ei ollut vielä palannut.
Hän odotti kaksi tuntia ja meni sitten itse laittamaan aamiaistaan. Lasikaton aukkojen alla oli kolme laakeaa lumikinosta, ja neljäs kinostui paraikaa liedelle. Vihertävä hämy valo täytti huoneen, joka nyt oli ikäänkuin lumeen hautaantunut.
Puolikoneellisesti tarttui hän lapioon ja luutaan luoden ja lakaisten valkoiset kinokset ovesta ulos, sitten hän nouti muutamia arkkeja paksua paperia, jota oli käytetty asiakirjapinkkojen kääreenä, leikkasi niistä sopivia kappaleita ja työnsi ne varovasti aukkojen lävitse, niin että ne, tarttuen höllään lumikerrokseen, kattoivat vahingoittuneet paikat.
»Enempää en voi tehdä parhaalla tahdollanikaan», sanoi hän ja katseli viluissaan väristen huonetta, johon nyt oli tullut miltei yön pimeys. Sitten meni hän huoaten lieden ääreen tulta sytyttämään.
Päivä kului, mutta Reginaa ei kuulunut. Nähtävästi oli lumipyry pidättänyt häntä aamuun asti Bockeldorfissa.
Alakuloisena ja ikävissään ryhtyi Boleslav jälleen työhönsä, käväisi kerran ja toisenkin Kissanportaalla, jonka kautta Reginan piti tulla, haukkasi kylmän päivällisensä ja vilkaisi vähäväliä seinäkelloon, jonka vaskiviisarit eivät näyttäneet paikaltaan liikahtavan.
Reginaa kaipasi hän kaikissa sopissa ja nurkissa, ja vaikka tyttö olikin aina pysytellyt poissa näkyviltä, oli Boleslav sentään tiennyt, että hän aina oli saapuvilla ja että tarvitsi vain viheltää nähdäkseen hänet edessään.
Päästäkseen toisiin ajatuksiin pani hän tavallisen työnsä syrjään ja alkoi piirustaa. Viidenkymmenen vuoden vanhan vaunusepänlaskun takapuolelle hän maalasi pitkän, pitkän puutarha-aidan, jonka takaa pilkistivät jäykissä riveissä esiin liljat ja ruusut—ensin kerros ruusuja, sitten liljoja—sitten jälleen ruusuja ja niin edelleen, kunnes piirustus näytti outokuosiselta seinäverholta.
Sitten hän heittäytyi horjuvalle sohvalle ja unelmoi pyhästä neitsyestä, joka istui tämän kukkasaidan takana, valmiina siunaten kumartumaan sen syntisen puoleen, jolla oli rohkeutta murtautua aidan lävitse.
Alkoi jo olla pilkkosen pimeä, kun ulkoa kuului askeleita.
Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos.
Mytyillä ja kääröillä kuormitettuna, lumisena päästä jalkoihin, astui Regina läähättäen kynnyksen ylitse. Valkoiseksi puuteroituna valui hänen kiharainen otsatukkansa hehkuville kasvoille, ja silmät kiiluivat hätäisen pelokkaina.
»Juoksin, herra, minkä kerkesin», änkytti hän, painellen oikealla kädellään sydänalaansa. »Kauppias ei päästänyt minua ennen päivää lähtemään, sillä hän arveli, että—uuden nuttuni—»
Hän vaikeni ja syyllisyytensä tunnossa loi silmänsä maahan.
Boleslav nyökäytti hänelle hymyillen päätänsä; hän oli liian iloinen, tietäessään tytön olevan jälleen täällä, sanoakseen hänelle ainoaakaan vihaista sanaa. »Keitä nyt joutuin minulle jotakin lämmintä», sanoi hän, »ja tarvitsethan itsekin.»
Pelokkaan kummissaan tuijotti tyttö Boleslaviin.
»Mitä vielä odotat?»
»Niin—mutta—» Ja sitten ikäänkuin säikähtyneenä siitä, mitä oli aikonut sanoa, juoksi hän Boleslavin ohitse keittiöön.
»Näyttää kuin hän vaatisi kuriaan», jupisi Boleslav katsoen hymyillen hänen jälkeensä.
Hänen tuodessaan iltaruokaa istui Boleslav pulpetin ääressä, missä hän tavallisesti työskenteli. Viheriävarjostiminen öljylamppu levitti himmeää valoaan huoneeseen.
Salavihkaan kääntyi Boleslav Reginaa katselemaan, sillä häntä miellytti lampunvarjostimen pimennosta tarkastella tytön puuhailua. Tänään hän säpsähti hänet nähdessään; niin vieraan, ylvään, ihanan näköinen oli tyttö. Hän ei ollut enää turmeltunut, kurjuuteen ja tylsämielisyyteen vajonnut palvelijatar. Häntä olisi saattanut pitää hienona naisena, niin arvokas, niin miellyttävä oli jokainen hänen liikkeensä, niin säännöllisinä ja viehättävinä esiintyivät hänen päänsä ääriviivat.—Tumma villapuku ja ennen kaikkea uusi röijy hopeanharmaine turkisreunustoineen—»kazabeikaksi» semmoista nimitettiin Puolan puolella—oli tämän muutoksen saanut aikaan.
Pöytää kattaessaan hymyili hän kainon onnellisena itsekseen ja heitti tuontuostakin salavihkaa nopean katseen Boleslaviin.
Ilmeisesti hän halusi, että häntä ihailtaisiin, mutta ei uskaltanut herättää Boleslavin huomiota.
Kun Regina astui lampun valokehään, nostaakseen sen ruokapöydälle, loi Boleslav pikimmittäin silmänsä alaspäin, näyttääkseen ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannut.
Mutta täytyi hänelle toki suoda sananen.
»Olet kai hyvin ylpeä uusista vaatteistasi?» kysyi hän.
Regina punastui aivan kaulaansa myöten.
»Oi—nehän ovat aivan liian kauniit minulle», kuiskasi hän yhä hymyillen, yhä ujosti keimaillen ja vilkuen syrjäsilmin Boleslaviin.—Hän vain ei ollut vielä kylliksi Eevan tytär kurkistellakseen peiliin.
Laittaessaan Boleslavin vuodetta huomasi hän kummakseen vuodevaatteiden vähennyksen. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta nieli sanansa, kai siksi, ettei rohjennut enää herraansa puhutella.
Sitten toivotti hän »hyvää yötä» ja meni tiehensä.
Boleslav myhäili tyytyväisenä. »Siitä mahtaa tulla koko yllätys», ajatteli hän.
Sitten hän uudelleen syventyi asiakirjoihinsa.
Mutta noin tunnin kuluttua sai takaapäin kuuluva hiljainen rasahdus hänet säpsähtämään.
Kalpeana kuin ruumis, vapisevin huulin ja silmät kyyneliä tulvillaan seisoi siellä Regina ja veti henkeä kuuluvasti sieraimiensa lävitse. Turkisnuttu oli leuan alta avattu ja jätti näkyviin karhean paidan, jonka laskokset aaltoileva povi sai vuoronperään kiristymään ja höltymään. Hän kai oli hämmästyksissään unhottanut järjestää pukunsa.
»Kuinka kaunis hän on», ajatteli Boleslav ihaillen ja koetti katsoa hänen ohitsensa.
»No, mitä vielä haluat?» kysyi hän sitten vienoimmalla äänellään.
Regina koetti puhua, mutta kesti kotvan, ennenkuin hän sai änkytetyksi sanaakaan.
»Herra—oletteko te—tehnyt sen—vuoteelle?»
»Tietysti, kukas muu?»
»Niin, mutta—miksi teette—teette niin?» Pelokkaina ja kummastuneina leimusivat hänen silmänsä. Ilmeisesti oli Boleslavin hyvyys alkanut häntä huolestuttaa.
Boleslavin täytyi alkaa puhua ankarammin hillitäkseen omaa liikutustaan. Hän ei ollut ikinä luullut, että tyttö tulisi niin syvästi järkytetyksi. »Hupakko», tiuskaisi hän, »onko minun sitten jätettävä sinut taivasalle paleltumaan?»
Jäykkänä ja äänetönnä seisoi tyttö paikoillaan kuten kuvapatsas suurten, kirkasten kyynelten vieriessä hänen poskilleen.
Ja äkkiä lankesi hän polvilleen Boleslavin eteen, tarttui hänen käsiinsä ja peitti ne kyynelin ja suudelmin.
Tahdotonna, katselemiseen vajonneena tuijotti Boleslav tuokion tyttöön, mutta kohta hän torjui hänet luotaan ja käski hänen nousta jaloilleen.
»Ei mitään ilveilyjä, Regina», sanoi hän. »Mene nyt levolle, olet sen tarpeessa.»
Regina aikoi hihansa suulla pyyhkiä silmiään, kuten oli tottunut, mutta huomasi hienon turkisreunustan ja sitä säästääkseen antoi kyyneltensä virrata edelleen.
»Oi, herra», nyyhkytti hän, »en tiedä miksi tämä kaikki.—Tätä ette voi todella tarkottaa—tätä en ansaitse.— —Ensin niin kaunis nuttu—ja sitten kun luulin, että minua lyötäisiin—koska jäin taipaleelle koko päiväksi—vielä tämäkin.»
»Herkeä jo vihdoinkin», käski Boleslav. »Täytyyhän sinulla toki olla vuode.—Missä sitten olet ennen maannut?»
Regina säpsähti ja loi silmänsä maahan.—
»Oh, ennen!» sammalsi hän.
»No?»
»Ennen—nukuin joko ulkona oven edessä ...» sanat takertuivat kurkkuun—-
»Tai?»
Hän oli vaiti ja vapisi.—
»Tai missä muualla?»
Regina heitti ujon silmäyksen telttavuoteeseen. »Tiedättehän, herra», änkytti hän. Sitten painoi hän häpeän masentamana kätensä kasvoilleen.—
Tosiaan, hän tiesi!—Kuinka hän olikaan sen unhottanut edes hengenvedoksi!
»Ulos!» huusi hän vihasta ja kauhusta väristen ja ojentaen käsivartensa ovea kohden.
Äänetönnä, allapäin hiipi Regina tiehensä.
XI.
Onni suosi Boleslavia. Hän oli löytänyt uuden, suuren tehtävän, joka oli iloisella valolla kirkastava hänen päiviensä masentavan hämäryyden.
Oli pelastettava isän muisto!
Kuinka hän oli saanut tämän ajatuksen päähänsä, tiesi hän tuskin itsekään. Ensi sysäyksen oli antanut pari kirjettä, jotka puolalaiselta aatelistolta olivat saapuneet hänen isälleen. Jos oli mahdollista näyttää toteen, että vainaja oli, vastoin parempaa käsitystään sydämensä jalompain tunteiden uhalla, ainoastaan totellut tunnotonta pakotusta, pitääkseen hätäisesti tehdyn valan tai täyttääkseen pakosta annetun lupauksen, silloin oli esitetty niin traagillinen olosuhteiden ristiriita, että se, jolleikaan vapauttaisi tätä parjattua miestä itse syyllisyydestä, kuitenkin antaisi hänelle eräänlaisen marttyyrin leiman.
Kun hän sitten, asiakirjat tarkimmasti tutkittuaan, astuisi julkisuuteen esittäen alkuperäisiin lähteihin perustuvan kertomuksen petoksesta ja sen todellisista syistä, kertomuksen, joka näyttäisi toteen, ettei Eberhard von Schranden suinkaan ollut näytellyt pirullista osaa, kuten huhu mainitsi, vaan oli yksinkertaisesti joutunut tapausten uhriksi—kenpä vielä silloin uskaltaisi kohottaa kätensä tämän paljon kärsineen miehen haamua vastaan.
Ja mitä enemmän hän syventyi tähän tehtävään, sitä hartaammin hän alkoi tuntea olevansa yhtä vainajan kanssa, sitä enemmän tottui hän siirtämään tunnon omasta syyttömyydestään isäänsä.
Hänen mielensä oli niin täynnä suunnitelmia, ettei hän voinut öisin nukkua, ja päivin hän harppaili kuin vimmattu ympäri lumen peittämää puistoa. Ja mitä vähemmän hän sielunsa sisimmässä uskalsi toivoa aikeissaan onnistuvansa, sitä palavammaksi tuli hänen halunsa avata jollekin sydämensä, vierittää epäilyksen taakka poveltaan.
Mutta täällä ei ollut ketään muita kuin tuo äänetön syyllisyytensä painama nainen, joka hiipi hänen ohitsensa, arka palo silmissään.
Ja eräänä iltana, kun yksinäisyys oli Boleslavin tukahuttamaisillaan, sanoi hän tälle: »Regina, sinua varmaankin palelee ulkona keittiössäsi?»
»Minä poltan tulta kaiken päivää, herra?»
»Mutta mitä teet iltaisin pimeässä?»
»Istun lieden ääressä ommellen, kunnes sormeni kohmettuvat.»
»Onko sinulla sitten valoa?»
»Poltan päreitä, herra.»
Boleslav vaikeni epäröiden ja puri alahuultaan. Vihdoin rohkaisi hän mielensä.
»Illallisen jälkeen voit aina tulla ompeluksinesi tänne tupaan istumaan.»
Regina kalpeni. »Kyllä, herra», sanoi hän.
Boleslavista näytti tämä varmaankin kiitokseksi liian vähältä. »Mutta jollet tahdo, niin—,» tuumaili hän kohauttaen olkapäitään.
»Oi, herra—tahdonhan minä.»
»Mutta pue itsesi säällisesti ensin. Miksi muuten et käytä vaatteitasi?» Taannoisesta illasta lähtien oli hän jälleen liikuskellut vain pumpulisillaan.
»Oi, herra—näinhän, että ne ovat minulle vahingoksi», vastasi hän.
»Vahingoksi? Miten niin?»
»Koska te olette tullut vihaiseksi, herra, että sellainen kuin minä—»
»Tuhmuuksia», keskeytti Boleslav hänet äkkiä. Oli lähellä, ettei tyttö alkanut jälleen häntä tympäistä, Illallisen jälkeen näyttäytyi hän arastellen ovella. Hänen kädessään loisti valkoista palttinaa. Hän jäi seisomaan oven suuhun, kunnes Boleslav kärsimättömästi käski hänen istua.
»Sinun kanssasihan täytyy tässä kursastella, aivan kuin olisit mikäkin naissuuruus», murisi hän.
Regina hymyili hämillään.
»Minua vain ujostuttaa, herra», sanoi hän pysähdellen, »kun en tiedä, miten minun on käyttäydyttävä.» Sitten ryhtyi hän työhönsä.
Sinä iltana eivät he puhelleet keskenään sen enempää, ja vierähtipä viikko, ennenkuin sukeutui keskustelua.
Boleslav istui mietteissään kellastuneiden paperiensa ääressä, ja Regina lennätteli neulaa kahajavalla palttinalla. Kellon lyötyä yksitoista kääri hän ompeluksensa kokoon, kuiskasi »hyvää yötä» ja hiipi varpaisillaan matkoihinsa Boleslavin vastausta odottamatta.
»Mitä ompelet noin ahkerasti?» kysyi Boleslav eräänä iltana, ensin häntä kotvan tarkasteltuaan.
»Paitoja teille, herra!» kuului vastaus.
»Sinä siis huolehdit niistäkin?»
»Kukas muu, herra?»
Lyhyen äänettömyyden jälkeen kysyi Boleslav edelleen: »Kuka sinulle on tätä kaikkea opettanut. Regina? Äitisikö?»
Regina pudisti päätänsä. »Äitini, herra, kuoli pienenä ollessani. Tuskin muistan häntä enää. Sanotaan, että isä on hänet pieksänyt kuoliaaksi.»
Boleslav muisteli muotokuvakokoelmaa ja kalpeita, kaitoja kasvoja raukeine silmäluomineen. Suuressa palossa oli tämä kuva kadonnut jäljettömiin liekkeihin.
»Millainen oli hän ulkonäöltään—äitisi?» kyseli hän edelleen.
»Hänellä oli pitkä musta tukka ja silmien sanotaan olleen kuten minulla, mutta tukan muistan vieläkin, sillä hän kietoi minut monta kertaa siihen, iltaisin, kun minut oli riisuttu—ja sitten minä istuin siinä kuin mihinkin viittaan käärittynä ja nauroin katketakseni.
—Ja kun isä—» hän vaikeni äkkiä pelästyen. »Mutta miksi tahdotte sitä tietää, herra?» kysyi hän.
»Kerro vain edelleen», huudahti Boleslav nopeasti...
»Ja kun isä tuli kotiin ja tahtoi käydä kimppuuni, hän näet oli juovuksissa, asettui äiti minun eteeni ja sanoi minulle, että minun oli piilouduttava hänen hameeseensa, ja sen minä teinkin. Ja hameen peitossa oli kuin vuorenluolassa—aivan pimeää oli ja aivan hiljaista—ja isän pauhaaminen kuului korviini kuin jostakin kaukaa. Ja sitten kuoli äiti. Hän kuoli sunnuntaina—niin, hän kuoli sunnuntaina. Sillä kun seisoin aidan vieressä ajatellen, mahtoiko hän saada niin kauniin kirstun—ja mahtoiko se olla viheriä, kuten ylhäällä telineelläkin, kuljitte te, herra, juuri ohitse. Te olitte silloin yhtä pieni kuin minäkin—ja teillä oli sininen, hopeanauhainen takki ja pieni miekka kupeellanne— —ja jäitte seisomaan ja kysyitte minulta, miksi itkin, ja kun sulasta pelosta en voinut sitä sanoa, lahjotitte minulle omenan.»
Tätä ei Boleslav tosin enää voinut muistaa, mutta hänelle johtui mieleen, miten hän oli ottanut Reginalta varpusenpoikasen, ja hän kertoi sen hänelle.
Regina muisti vielä kaiken, ja hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin hän olisi vaipunut suloisten kuvien katselemiseen.
»Oikeastaan minua kummastuttaa, että annoit sen niin mielelläsi», sanoi Boleslav.
»Mitäs minun olisi ollut tehtävä?»
»Olisit evännyt sen minulta.»
Reginan silmät himmentyivät. »Olinhan niin iloinen, että tahdoitte sen», sanoi hän hiljaa, »sillä kuinka harvoin kohtaakaan köyhää tyttöä onni, että rikas, ylhäinen herra ottaa häneltä jotakin lahjaksi?»
Boleslav puraisi huultaan.—Todella hän otti tytöltä lahjaksi enemmän kuin oikeus ja ihmisyys olisivat myöntäneet.
»Ja sitten», jatkoi tyttö, »vaikken olisi tahtonutkaan—olittehan junkkari—teille kuului kuitenkin kaikkemme.»——
Kuinka itsestään selvänä asiana se tuli hänen huuliltaan!
»Kuules, Regina», jatkoi Boleslav, »olet kai unhottanut tykkänään ajan, jolloin olit vapaana alhaalla kylässä?»
»Oi, en toki, herra», vastasi hän huulillaan hymy, joka näytti miltei veitikkamaiselta. »Esimerkiksi armollisen junkkarin muistan vielä aivan tarkoin.»
Boleslav nojautui tuolineen taaksepäin pitkälle lampunvarjostimen pimentoon. »Mikä oivallinen aines onkaan tässä tärvelty», ajatteli hän ahmien tyttöä katseillaan.
Ja sitten täytyi Reginan kertoa, mitä hän vielä muisti niiltä ajoilta Boleslavista. Silloin ei tosin tullut kovinkaan hauskoja juttuja ilmoille. Kerran oli hän tuupannut tytön vetiseen ojaan, toisen kerran pannut hänet purjehtimaan jauholaarissa virtaa alaspäin, kunnes vihdoin oli väkeä hätähuudot kuultuaan rientänyt apuun ja hänet oli vedetty rannalle. Kerran taas, kun tytöllä oli ollut valkoinen puku, jonka hän oli saanut linnan emännöitsijältä, oli Boleslav sivellyt kalkilla hänen kasvonsa ja kätensä ja käskenyt seisomaan liikahtamatta, jotta hän olisi olevinaan puistossa seisova kivikuva. Regina oli kärsivällisesti tehnytkin työtä käskettyä, kunnes kalkki oli saanut hänen huulensa ja silmänsä hirveästi kirvelemään ja hän juossut itkien tiehensä.
Tämän kaiken kertoi Regina säteilevin silmin, ikäänkuin hänelle olisi täten tapahtunut jotakin ihmeen hyvää.
Boleslav puolestaan muisti jokusen näistä tapauksista sangen hyvin, mutta häneltä oli unhottunut, että juuri Regina oli niissä ollut hänen oikkujensa uhrina. Häpeän tunne alkoi herätä hänessä. Unelmoivan, jalomielisen hovinpojan sijaan, jollainen hän aina oli kuvitellut olleensa, näki hän nyt pienen, julman kylätyrannin, joka käytti haikailematta valtaansa ikätovereitansa kohtaan aina ilkeyden rajoille saakka.
»Ja enkö koskaan sovittanut tekosiani sinua kohtaan?» kysyi hän kuullakseen itsestään jotakin hyvääkin.
»Paljon te meille lahjotittekin, herra!» vastasi Regina. »Jakakaa keskenänne ... oli tapanne sanoa, kun heititte kaikenlaista eteemme maahan—milloin omenia ja pähkinöitä—milloin rikkinäisiä tinasotamiehiä tai kouran täyden välkkyviä nappeja.—Mutta luonnollisesti suurimmat ja väkevimmät saivat enimmän, erittäinkin Felix Merckel osasi kaapata itselleen—-me tytöt saimme katsoa syrjästä.»
»Ja sinä itse, Regina, sinä et ole koskaan saanut minulta mitään?»
Regina karahti tulipunaiseksi ja kumartui syvälle ompeluksensa ylitse. »Kyllä, herra, kerran», sanoi hän hiljaa.
»Mitä sitten?»
Regina vaikeni eikä rohjennut kohottaa silmiään.
»Hyvä isä, mikä sinua niin hävettää?»
»Minulla—on se— —vielä.»
»Oh—hassutusta!» Boleslav hymyili. Suloinen mielihyvän tunne värisytti häntä.
Vastauksen asemesta Regina pisti kätensä taskuunsa ja pani pöydälle pienen värjätyistä oljista tehdyn rasian, tuskin lapsennyrkkiä isomman.
Boleslav otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta. Sisällä rapisi jotakin.
»Saako tämän avata?»
»Miksi kysyttekään, herra?»
Rasiassa oli pieni sormus, sinisistä, valkoisista ja keltaisista lasihelmistä tehty, jollaisia pienet tytöt, ensimäistä turhamaisuuden vaistoaan seuraten, tavallisesti laittavat sormiinsa.
Boleslav otti sen käsiinsä ja koetti työntää sen pikku sormeensa, mutta sormus oli aivan liian ahdas, tuskin mahtui kynnen pituudeltakaan.
»Onko sormuskin minulta?»
»Ei, herra—se on peräisin rakkaalta äidiltäni. Se kasvoi kiinni lihaani, jonka tähden kannoin sitä yötä päivää sormessani, kunnes lanka katkesi. Silloin oli äiti jo aikoja sitten kuollut, ja koska tämä oli minun ainoa muistoni häneltä, pujottelin helmet jälleen lankaan ja kannan sitä aina mukanani.»
»Minun rasiassani?»
Regina nyykäytti päätänsä ja loi silmänsä maahan.
»Miksi en tekisi niin, herra?» sanoi hän kuiskaten. »Se antaa minulle onnea.»
Boleslav tähysteli häntä sääliväisesti hymyillen. »Onnea? Sinulle?—»
»Niin, herra», vastasi Regina riemuiten. »Ajatelkaas vain noita monia kiviä— —»
Samassa luiskahti sormus, jonka Boleslav juuri aikoi panna paikoilleen, hänen hyppysistään ja putosi lattialle.
Regina hypähti pystyyn ja riensi pöydän ympäri ottamaan sitä maasta; mutta hän ei löytänyt sitä.
»Se on aivan kuin mennyt maan alle», sanoi hän huolissaan ja kumartui lattialle aivan Boleslavin viereen.
Boleslav näki täytelään, ihanan niskan paistavan vastaansa, hän näki mustat, kiharaiset hiuskiemurat, jotka sitä häilyvinä ympäröivät.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeämmin,—Kylmä virta valahti hänen jäsentensä lävitse. Tuijottaen katsoi hän tyttöön.—
»Tuolla se on!» huudahti Regina ja kohosi polvilleen tarjoten Boleslaville mieluista leikkikaluansa. Boleslav kohotti kätensä. Oli kuin sitä kohottaisi outo voima, ja kuitenkin tuntui se vuoren painoiselta.
Sitte laski hän sen arasti hyväillen Reginan poskelle.—
Tyttö hytkähti pelästyneenä. Hänen silmiinsä ilmeni omituisen väikkyvä loiste, ja unelmoivina ja kysyvinä ne katsoivat Boleslaviin.—
Boleslavin käsi vaipui hervotonna alas.
»Kiitän sinua», sanoi hän käheästi.—
Regina palasi paikoilleen.—Seurasi syvä äänettömyys.
Boleslavista tuntui, kuin olisi hän tehnyt rikoksen, jota äänettömyys yhä vain pahensi. Hänen täytyi puhua, maksoi mitä maksoi.
»Mitä kysyinkään sinulta?» Niin—kuka siis on sinut opettanut ompelemaan?»
Lanka oli luiskahtanut Reginan neulansilmästä. Hän koetti sitä pistää siihen uudelleen. Kirkas, pieni neula huojui hänen sormissaan kuin ruoko tuulessa.
»Pappilassa, herra», vastasi Regina hätiköiden. »Helena tahtoi—» hän pysähtyi, sillä Boleslav oli kuullessaan lemmittynsä nimen ensi kertaa hänen huuliltaan, moisilta huulilta, hätkähtänyt kuin ruoskaniskun satuttamana.
Regina ymmärsi hänen kiihtymyksensä suuttumukseksi ja lisäsi pelokkaasti: »Pappilan neiti, tarkotan!»
»Hyvä on», sanoi Boleslav, vaivoin pidättäen itseään. »Mene maata!»
Tänä yönä taisteli Boleslav kovan taistelun.
Hänestä näytti, kuin olisi Helenan jalo ja puhdas kuva tahraantunut, kun hänen katseensa oli mielihyvällä viivähtänyt tässä naishylyssä.
Ja tahraantunut oli hän itsekin hyväilevästä kosketuksestaan.
Nyt oli saavutettava uudelleen puhtaus ja rauha.
Ennen kaikkea oli hänen päästävä selvyyteen Helenan suhteen, jotta tuntisi itsensä vahvemmaksi taistelussaan aistillisia hairahduksia ja masentavaa epätoivoa vastaan.
Ja niin hän kiirehti uutta päätöstään, että hän nousi keskellä yötä pannakseen sen toimeen.
Yölampun valossa kirjotti hän Helenalle kirjeen, jossa vakuutti ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan ja rukoili, että Helena antaisi tiedon, tahtoiko hän seisoa hänen rinnallaan hädän kuten kerran onnen aikanakin ja saisiko hän taistella hänet voittaakseen—taivaan ja helvetin uhmallakin.
Rivi riviltä tunsi hän sieluntuskiensa lieventyvän, ja kun hän jälleen asettui levolle, tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi yhdellä tahdonvoimansa ponnistuksella kerta kaikkiaan vapautunut velvollisuudesta, joka oli pitkät ajat raskaasti painanut hänen mieltään.
»Tahdotko, Regina», kysyi hän seuraavan päivän iltana, »ottaa kenenkään näkemättä viedäksesi tämän kirjeen pappilan neidille?»
Regina vilkaisi häneen suurin silmin, sitten loi hän silmänsä maahan ja kuiskasi: »Kyllä, herra.»
»Mutta jos he saavat sinut käsiinsä alhaalla kylässä?»
»Hyh—mokomat!» sanoi Regina ja nytkäytti halveksien olkapäitään kuten muulloinkin, milloin puhui kylän väestä.
Kohta tämän jälkeen näki Boleslav hänen kuin varjon vilahtavan hämärässä ikkunan alitse.
Tunnit kuluivat. Regina ei palannut. Boleslav oli huolissaan ja alkoi katua, että oli sydämensä asiain tähden pannut tytön hengen vaaraan.
Sydänyön seuduissa vihdoin narahti ovi.
Kalisevin hampain, sinertävin kasvoin ilmestyi Regina ovelle, yhä pitäen kirjettä sormiensa väliin puristettuna.
Boleslav käski hänen kyyristyä uunin eteen ja antoi hänelle espanjalaista viiniä juotavaksi—vasta sitten kykeni hän puhumaan.
»Makasin lumessa pappilan aidan takana aina tähän saakka, mutta ei ollut mahdollista häntä tavata. Juuri äsken sammutti hän tulen makuuhuoneessaan. Silloin palasin kotiin. Älkää olko vihainen, herra. Kentiesi onnistuu huomenna paremmin.»
Boleslav ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hän vielä kerran antautuisi samaan seikkailuun; mutta kun Regina seuraavana iltana astui hänen eteensä valmiina lähtemään, ei hän kieltänyt.
Tällä kertaa palasi hän hehkuvin poskin ja hengästymäisillään kotiin. Pari talonpoikaa oli »Mustasta Kotkasta» palatessaan tavannut hänet ja he olivat ajaneet häntä takaa.
»Mutta huomenna, huomenna se varmaan onnistuu.»
Ja hän oli oikeassa.
Yhtä hengästyneenä kuin edellisenäkin iltana, mutta ilosta loistavin silmin astui hän kymmenen korvilla huoneeseen ja ojensi voitonriemuisena jo ovelta Boleslavia kohden tyhjät kätensä.
»Luojan kiitos», ajatteli Boleslav, »neljättä kertaa en olisi hennonut häntä enää lähettääkään.»
Ja iloisen innokkaasti alkoi Regina kertoa. Sulttaani, kahlekoira, se tunsi hänet ennaltaan, ja lisäksi oli hän ottanut mukaansa palasen siannahkaa. Sitten oli hän asettunut takaoven eteen ja kurkistellut avaimenreiästä. »Porstuassa on suuri kyökkikaappi, ja jos Helena—neiti, tarkotan—huomisaamuksi tahtoo antaa kaapista ulos jauhoja ja kahviksia, täytyy hänen tulla näkyviin. Ja oikein, herra, yhtäkkiä pilkahtaa valon kajastus silmiini ja siellä seisoo hän, tuskin kolmen askeleen päässä.»
Boleslav huokasi. »Tuo onnellinen, joka on nähnyt hänet omin silmin.»
»Avaan nyt oven aivan hiljaa ja huudan; Helena! Neiti Helena! Kun hän minut huomaa, huudahtaa hän ja pudottaa kynttiläjalan kädestään... Helena, sanon minä, en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa.—Tässä on kirje junkkari Boleslavilta... Silloin valtaa hänet väristys, ja tuskin ottaa hän kirjeen kädestäni. Ja samalla huutaa hän aivan pöyristyneenä: Mene—mene pian luotani! Parhaiksi sain hänelle sanotuksi jotakin kirjelaatikosta—kirjelaaatikosta nostosillan luona, kun hän jo oli oven sulkenut ja lukinnut.—Ah, hyvä isä», lisäsi hän surumielisesti hymyillen, »olenhan tottunut siihen, että minua siten kohdellaan, mutta tällä kertaa minulla toki oli sanomia teiltä.»
Boleslav nojasi päätänsä käteensä. Helenan käytös antoi hänelle ajateltavaa.—
Epäilemättä olisi hänen ollut säästettävä Helenaa kohtaamasta tätä turmeltunutta lapsuutensa leikkitoveria. Oliko ihme, jos hänen siveä, puhdas sydämensä kouristui kokoon, kun hän näki tämän naisen?
Tästä lähtien juoksi Regina jok'ikisenä päivänä nostosillalle katsomaan, oliko Helenalta tullut vastausta kirjelaatikkoon, joka oli kiinnitetty sillan kaidepylvääseen.
Mutta kirjelaatikko pysyi tyhjänä.
Vaikkakin Boleslavin mieliala oli alkanut kirkastua, tuli hän jälleen katkeraksi ja uhkamieliseksi ja kiduttavia ajatuksia syöpyi hänen sieluunsa.
Hänen ylpeytensä ei voinut sallia, että hänet hylkäsi nainen, jota hän rakasti, ja kuitenkin oli hänestä epäilemätöntä, että Helena oli sanoutunut hänestä irti eikä tahtonut olla hänen kunniattoman elämänsä kanssa missään tekemisissä.—Kun Boleslav näki, että toivo saada nuoruutensa lemmitty omakseen petti, tuntui hänestä kuin samalla menisi pirstoiksi koko hänen tulevaisuutensa tehtävä.
Kului päiviä, ennenkuin hän kykeni tempautumaan irti tästä tunteesta; vasta kun odotuksen kuumeinen levottomuus alkoi tyyntyä, palasi rauha ja voima verkalleen takaisin.
Hän ryhtyi uudelleen työhönsä ja etsiskeli todistuksia isänsä syyllisyyttä vastaan.
Todistukset sekaantuivat. Kirjeet, joissa isää kohdeltiin lujana preussilaisena isänmaan ystävänä, olivat ristiriidassa toisiin kirjeihin, joissa häntä pidettiin puolalaisen vapaustaistelun etuvartiana. Ne saattoivat tosin olla kauniita puheenparsia horjuvan täydelliseksi voittamiseksi, mutta niiden julkaiseminen olisi merkinnyt vainajan kytkemistä vielä kerran kaakinpuuhun.
Ainoana virkistyksenä tässä toivottomassa taistelussa totuutta vastaan olivat iltahetket, jolloin Reginan läsnäolo sai hänet toisiin ajatuksiin. Hänet valtasi omituinen levottomuuden ja viehätyksen sekainen tunne heti kun tyttö istuutui häntä vastapäätä. Monta kertaa, kun Boleslav korviaan heristäen kuulosteli hiljaista liikuntaa kyökissä, valtasi hänet äkillinen pelko, niin että hän oli vähällä hypähtää pystyyn ja huutaa tytölle: »Jää sinne—älä tule!» Ja sentään huoahti hän tyydytettynä tämän astuttua huoneeseen.
»Yksinäisyys se vetää minua häneen», sanoi hän usein yksikseen. »Hänellä on sentään ihmiskasvot, ja ihmisääni helähtelee hänen huuliltaan.»
Usein, kun Regina ompeluksensa ääreen kumartuneena vaieten teki työtään, saattoi Boleslav olla nukkuvinaan ja silmät ummessa kuunnella hänen hengitystään. Sen synnyttämä täyteläs, verkalleen huoahteleva ääni kuului Boleslavin korvissa hillityn vienolta soitolta. Se oli kuin luoteen ja vuoksen vaihtelu elinvoiman valtameressä. Istuttuaan kauan aikaa kumarassa asennossaan oikaisihe tyttö äkkiä suoraksi ja ojensi molemmat käsivartensa nyrkkiin puristettuine käsineen tuolin selkänojan sivuille, niin että rinnan pyöreä kupu pisti esiin valtavana kaarroksena ja miltei näytti uhkaavan reväistä pukuverhonsa. Oli kuin hänen täytyisi tuontuostakin tunnustella sitä uhkuvaa elinvoimaa, joka poreillen kuohui hänessä.
Sitte vaipui hän jälleen kumaraan ja ompeli rauhallisesti edelleen.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin nämä yhteiset illanistujaiset tulivat Boleslaville mieluisaksi tavaksi, josta hän tuskin saattoi luopua. Lamppu valaisi puolta kirkkaammin, kun sen säteet heijastelivat takaisin valkoisesta palttinasta, kellon vaskiviisarit kulkivat puolta nopeammin, kun kärsimättömät silmäykset eivät enää olleet niitä kiirehtimässä. Tuuli, joka ennen oli aivan uhkaavana vinkunut ja suhissut puiden oksissa, humisi nyt hiljaa ja vienosti kuin kehtolaulua hyräillen, ja itse hauraan katon orretkaan eivät nyt natisseet ja narisseet niin kovasti.
Kammolla hän odotti niitä iltoja, joina Regina hämärän tullen laittautui taipaleelle Bockeldorfiin, ja monet kerrat oli hän ajatellut lyöttäytyä tytön matkaan. Mutta tuo yhdessäolo, joka näytti muodostuvan niin ystävälliseksi, kantoi myrkkypistintä muassaan.
Monta kertaa, kun hän oli kauan tuijottanut tyttöön, ahdisti häntä kiduttava halu kaivautua Reginan menneisyyden haavoihin ja saada selville hänen suhteensa vainajaan. Pitkän aikaa hän jaksoi pitää omana tietonaan kysymykset, jotka polttivat hänen kieltään, sillä hän tunsi, ettei niistä koituisi paljoakaan hyvää; mutta sivupolkuja hiipi halu uudelleen hänen mieleensä.
»Hän on ainoa, joka oli tihutyön todistajana», tuumi hän itsekseen, »vieläpä enemmänkin—ainoa rikostoveri—hän yksin voi minulle vastata.»
Ja eräänä iltana katkaisi hän jyrkän vaativasti äänettömyyden, joka niin kauan oli osottautunut hyväätekeväksi.—-Regina kalpeni ja päästi kätensä hervottomina vaipumaan helmaansa.
»Te vaan tulette taas minulle vihaiseksi, herra», sammalsi hän.
»Tee mitä käsken.»
Regina tapaili sanoja. »Siitä on jo niin pitkä aika», rukoili hän, »enkä minä osaa kertoakaan.»
»Ainakin voit vastata kysymyksiini!»
Silloin Regina alistui kohtaloonsa.
»Kuka sinua ensiksi kehotti yölliselle retkelle?»
»Armollinen herra.»
Boleslav puristi huulensa yhteen. »Kuinka se tapahtui?»
»Armollinen herra oli käskenyt minun palvella pöydässä. Ja hän antoi sytyttää suuren kynttiläkruunun, joka ei muulloin milloinkaan palanut, ja ranskalaisten upseerien kultaiset univormut säkenöivät tässä valossa, niin että silmiäni aivan huikaisi, kun vein liemiruokaa saliin.—Silloin nauroivat he kaikki ja osottelivat minua ja puhuivat ranskaksi jotakin, jota en ymmärtänyt.»
»Kuinka monta heitä oli?»
»Viisi, ja muuan harmaahapsinen oli eversti. Ja kun tulin liemilautasen kanssa everstin luo, joka kulisi kullassa ennen muita, kietaisi hän kätensä vyötärölleni. Mutta minä laskin lautasen käsistäni ja näpsäytin häntä sormille. Silloin nauroivat he jälleen, ja armollinen herra sanoi: »Älä ole tuhma, Regina!» Silloin hävetti minua, että juuri armollinen herra oli minulle niin sanonut, ja sanoin aivan ääneen, että saa olla ruoka tarjoilematta, jos minun täytyy pitää moisia häväistyksiä hyvänäni.—Silloin nauroivat he vielä kovemmin, ja eversti alkoi puhua saksaa, hänen puheensa kuului aivan lapsen lepertelyltä, ja hän sanoi: »Sinä on kaune, urho tyttö.» Ja armollinen herra sanoi sitten: »Tyttö, josta voi teille olla suurta hyötyä—» tai jotakin sellaista. Ja kun lopuksi toin likööriä, veti hän minut luokseen ja kuiskasi korvaani, että minun oli tultava yöllä hänen luokseen.»
Boleslav hypähti pystyyn. »Ja mitä sinä teit?»
Regina loi silmänsä maahan. »Ah, herra», pyysi hän, »miksi kysytte vielä? Olinhan tehnyt sen jo usein ennenkin enkä lainkaan ajatellut siinä olevan mitää pahaa.»
Boleslav tunsi kuumasti kuohuvan sisällään.
»Kuinka vanha olit silloin?»
»Viidentoista.»
»Ja niin turmeltunut, niin ...» Hänen äänensä tukahutti suuttumus.
Regina katsoi häneen sanomattoman surullisesti. »Tiesinhän, että tulette vihaiseksi,» vastasi hän, »mutta enhän voi tehdä itseäni paremmaksi kuin olen.»
»Jatka!»
»Ja kun puoliyön aikaan menin hänen luoksensa, oli hän vielä valveella ja jalkeilla ja käveli pitkin askelin pöydän ympäri ja kysyi minulta, tahdoinko ansaita paljon rahaa. Kyllä, armollinen herra, sanoin siihen, sen teen mielelläni, sillä silloin olin vielä köyhä. Ja sitten kysyi hän minulta, pelkäsinkö pimeää. Silloin nauroin ja arvelin, että sen tiesi hän itse parhaiten. Ja sitten teki hän vielä parisen kysymystä minua koetellakseen, ja vihdoin hän kysyi, luulinko voivani viedä ranskalaiset yhden tunnin kuluessa Kissanportaan ylitse ja metsän lävitse. Silloin aloin itkeä, sillä ranskalaiset elämöivät hirveästi linnassa ja juoksentelivat tyttöjen jälestä kaikissa nurkissa, ja minä pelkäsin, että minulle voitaisiin tehdä väkivaltaa.»