»Pelkäsit siis kuitenkin sitä?» pisti Boleslav ivallisesti hymyillen väliin.
»Niin—ja sanoin armolliselle herralle, etten tee sitä ikipäivinä. Silloin tuli hän hirveän vihaiseksi ja kouristi minua molemmista olkapäistä, niin että lysähdin polvilleni, ja huusi minulle, että olin kiittämätön lunttu—-ja että hän ajaisi minut pilkalla ja häpeällä takaisin kylään—ja että hän sanoisi kirkkoherralle, mikä oikeastaan olin, niin että joutuisin kirkkokurin kärsimään—ja samalla hän kuristi minua kurkusta—ja silloin, herra, kun aloin olla aivan tukehtumaisillani—»
»Lopeta», sanoi Boleslav, tarttui kirjeihin, joiden piti näyttää toteen isän viattomuus, ja repäisi ne keskeltä kahtia.— — —
XII.
Seuraavana aamuna otti hän pyssyn asekaapista ja meni lumiseen metsään. Koko päivän hän harhaili ympäri metsiä ja rämeitä kohtaamatta ainoaakaan ihmisolentoa. Metsäkauriit ja jänikset saivat häneltä hyvän rauhan, hän tuijotti niiden ohitse tyhjään ilmaan.
Illan hämärtyessä palasi hän väsyneenä ja kurjana kotia kohden. Kissanportaan luona seisoi Regina liikkumatonna kuin kivikuva häntä odottamassa. Kun hän näki herransa tulevan, yritti hän ensin syöksyä tätä vastaan, mutta malttoi mielensä, kääntyi äkkiä ja kulki hiljaa nauraen ja jupisten hänen edellään kotiin.
Äänetönnä kuten ainakin toi Regina hänelle ruoan. Hän söi ja tuijotti eteensä maahan. Silloin hän yhtäkkiä kuuli Reginan puhkeavan lyhyeen, suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen.
»Mikä sinun on?» huusi hän, heräten mielihauteistaan.
Mutta Regina juoksi tiehensä vastaamatta hänelle mitään.
Hän oli lähtemäisillään jälkeen, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja istuutui paikoilleen. Synkkä vihankauna kihelmöi hänen mielessään. Hän ei voinut antaa Reginalle anteeksi sitä, että tämä oli vienyt häneltä harhaluulon, jossa hän jo viikkoja oli niin hyvin viihtynyt.
Mutta nyt oli juotava kalkki pohjaan, kuinka katkeralta sakka maistuikaan.
Kotvan kuluttua astui Regina huoneeseen valmiina lähtemään kylille.
»Aiotko johonkin?» kysyi Boleslav tuikeasti.
Regina piti päätänsä puoleksi poispäin käännettynä, jottei toinen näkisi hänen itkettyneitä silmiään. »Huomenna on jouluaatto, herra. Ja kauppias sanoi tahtovansa olla pyhäyönä rauhassa.»
Jouluaatto, pyhä yö! Kuinka kummalliselta, kuinka satumaiselta se kuului! Maailmassa oli siis vielä iloa ja ilojuhlia olemassa? Yhä vielä pyörittiin riemuiten säteileväin joulukuusten ympärillä?
»Tahtoisit kai sinäkin saada lahjasi?» kysyi Boleslav katkerasti hymyillen.
»Oh, herra», vastasi Regina, »sellainen ei ole ollut täällä tapana. Luulen, etten siitä lainkaan iloitsisi.»
»Miksi et?»
Regina ei vastannut. »Päästäkää minut menemään, herra», pyysi hän tuskaantuneena.
»Minulla olisi vielä paljon sinulta kysyttävää, Regina.»
»Sen täytyy jäädä, herra, muuten—»
»Mene sitten!».
»Hyvää yötä, herra!»
»Hyvää yötä!» Mutta vielä kerran huusi Boleslav hänet takaisin.
»Sano minulle ensin, miksi äsken niin nyyhkytit.»
Reginan itkun punottamat silmät loistivat kainosta onnesta.
»Voittehan sen arvatakin, herra», sammalsi hän.
»En ollenkaan.»
»Minä kun pelkäsin, ettette enää laisinkaan palaisi.»—Sitten kääntyi hän oveen. Hänen askelensa hälvenivät yöhön.—
Seuraavana aamuna heräsi Boleslav kohinaan ja ulvontaan, joka jo kotvan aikaa oli värisyttävänä tunkeutunut hänen unenhorroksiinsa.
Myrsky riehui ylimmillään. Poppelipuiden latvat pieksivät toisiaan—maata lakaisivat valkoiset pilvet—mutta ilma oli kirkas—lumipyryn tuloa ei tarvinnut pelätä.
Hän ei voinut viihtyä autiossa, kylmässä talossa. Hänen täytyi ulkoilmaan, myrskyn tuoksinaan.
»Tytöllä on kova päivätyö tänään», tuumi hän itsekseen, pohjatuulen syytäessä jäähileitä hänen kasvoilleen, niin että hän oli tukehtumaisillaan.
Metsässä oli hieman parempaa. Siellä riehui tuuli itsensä väsyksiin puiden latvuksia vasten, jotka natisten ja parahdellen pieksivät toisiaan. Hän kulki eteenpäin tietämättä mihin, ja lopulta huomasi hän kulkevansa Bockeldorfiin vievää tietä.
»Näyttäähän melkein kuin juoksisin häntä vastaan» tuumi hän harmistuneena ja poikkesi raivaamattomaan viidakkoon.
On sentään merkillistä, ajatteli hän, kuinka tuollainen alhainen olento kykenee, kun päivästä päivään elää hänen kanssaan yhdessä, kotiutumaan vakavan ja kaikkea muuta kuin kevytmielisen miehen ajatuksiin. Miltei tuskissaan sai hän tänään selville, kuinka hän tunsi päivä päivältä tyttöä lähenevänsä, kuinka moni ominaisuus, jota hän ennen oli inhonnut, katsoen sen todistavan tytön turmeltunutta luontoa, alkoi näyttää ymmärrettävältä ja anteeksi annettavalta, jopa suurenmoiseltakin.
Oli epäilemätöntä, ettei tytön alituinen läheisyys tehnyt hänelle hyvää. Tyttö veti häntä alaspäin kurjan elämänsä mutaan.
Siitä oli tehtävä loppu. Ennen kaikkea oli välttämätöntä, että hän loitonsi tytön läheisyydestään ja palautti hänet halvan palvelustytön asemaan. Joulujuhla tarjosi hänelle tilaisuuden maksaa Reginalle palkka, niin runsas ja ylenmääräinen, että hän kerta kaikkiaan oli ainaiseksi vapautunut kiitollisuuden velastaan tuota naista kohtaan. Muutamalla kynänvedolla tahtoi hän turvata hänen tulevaisuutensa ja samalla ostaa itselleen oikeuden pitää häntä sinä mikä hän todella oli—maaorjanansa.
Tänään sai Regina viimeisen kerran tehdä hänelle seuraa. Vielä tarvitsi Boleslav häntä ja hänen todistustaan, sillä nyt, kun sulku oli murrettu, tahtoi hän tietää kaiken. Erittäinkin tapahtumat noina kahtena hirveänä yönä, jotka seisoivat vastatusten kuten syy ja sovitus, veri ja tuli.
»Ja kun hän on minulle kaiken tunnustanut», ajatteli Boleslav, »lähetän hänet lasimajaansa, johon hän kuuluu. Polttakoon liedellään koko puiston, jos hänen on kylmä.»
Mutta eihän tämäkään käynyt laatuun, että täällä yksinäisyydessä tyttö yhä pyöri hänen päässään. Tästä sopimattomuudesta oli tehtävä loppu.
Jänis, joka omia aikojaan loikkien osui hänen tiellensä, sai hänet toisiin ajatuksiin. Hän ampui ja osui. Jänönen teki kolme kuperkeikkaa ja jäi silmälleen makaamaan.
»Tämäkös häntä ilahuttaa», tuumi hän ripustaen saaliin hartioilleen. Niin, hän ajatteli jälleen Reginaa.
Taivas oli sillävälin vetäytynyt pilveen. Valkoisia, pisteleviä lumikuuroja pelmahteli puiden välitse metsän sisään. Puiden latvojen kohinaan ja suhinaan sekaantui rajuja, sihiseviä ääniä, jotka värisyttivät häntä luita ja ytimiä myöten.
Kompassi näytti hänelle kotitien. Hänen jouduttuaan avoimille kedoille oli lumimyrsky yltynyt täyteen ankaruuteensa. Hän saattoi sen käsissä tuskin pysyä pönkillään... Lumipyörteet pimittivät ilman. Puiston pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei hän erottanut vilahdustakaan.
»Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli eteenpäin.
Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin. Hän juoksi kotiin, huusi tytön nimeä—mutta ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Liesi oli kylmä, vuoteet koskemattomat.
Regina oli siis keskellä lumipyryä, jota hän pelkäsi enemmän kuin schrandenilaisia.
Boleslavia kidutti sietämätön levottomuus. Hän juoksi huoneesta toiseen, teki tulen, sammutti sen jälleen, koetti syödä ja heitti miltei inholla veitsen kädestään.
Sitten tuntui hänestä hätäilynsä naurettavalta. Olihan tyttö taivallellut kuuden talven myrskyt ja tuiskut eikä ollut koskaan joutunut onnettomuuteen. Miksi hänen pitäisi juuri tänään— —
Aikaa tappaakseen istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti vapisevin käsin lahjotuskirjan. Numeroluvussa, jota se koski, oli kolme nollaa—Regina saattoi olla tyytyväinen.
Ilma pimeni yhä. Kellonviisari osotti vasta kolmea, ja sentään näytti jo yö olevan tulossa.
Silloin ei hän enää voinut olla kauemmin kotona. Ainakin Kissanportaalle tahtoi hän mennä tyttöä tähystelemään.
Portaalla täytyi hänen pitää lujasti käsipuusta kiinni, jottei myrsky tempaisi häntä alas. Puulaitos natisi kaikissa saumoissaan. Jäällä syvällä hänen allaan karkeloivat lumipyörteet. Liljanvarsia kohosi hänen eteensä ja ne vaipuivat kokoon muodostaen lumikinoksia, jotka seuraavassa tuokiossa myrskyn ajamina kiitivät pois jättääkseen sijaa toisille. Pyhän neitsytkuvan kukkastarha sukelsi hänen sielunsa silmien eteen, mutta katosi kohta, ja muita kuvia tuli sijaan.
Ja äkkiä näkyi harmaasta hämärästä varjo, joka tuli raskaasti ja hoippuen lähemmäksi.
»Regina! Luojan kiitos!»
Boleslav oli vähällä rientää tyttöä vastaan, mutta silloin värisytti häntä polttava häpeän tunne, joka lamautti hänen jäsenensä ja ajoi veren sydämeen.
Tällä samalla paikalla, jolla hän odotti Reginaa, oli tämä eilen seisonut tähystellen hämärään, huolissaan hänen tähtensä, kuten hän nyt Reginan tähden.
Hetken ajan tuntui hänestä kuin täytyisi hänen pujahtaa pensaikkoon, jottei Regina häntä näkisi, mutta samassa alkoi häntä hävettää tämä häveliäisyytensä ja hän astui portaalle tyttöä vastaan.
»Sinulla on ollut vaikea matka», huusi hän tytölle ja tahtoi ottaa säkin, jota tämä kantoi selässään.—
Mutta Regina väisti häntä nopeasti ja kohotti kyynärpäänsä torjuen häntä kohden. Puhua ei tyttö voinut, sillä hänen suunsa ja nenänsä olivat paksun villahuivin peitossa.
Äänettöminä kulkivat he perätysten. Eteisen kynnyksellä kääntyi Regina häneen ja päästi huivin kasvoiltaan.
»Minulla olisi teille pyyntö, herra», sanoi hän läähättäen.
»No?»
»Olkaa puolen tuntia ulkona tai keittiössä, jotta ehdin lämmittää ja siistiä hieman.»
»Mutta täytyyhän sinun toki ensin levätä?»
»Myöhemmin, herra, jos sallitte.»—
Ja Regina meni huoneeseen, missä laski pimeässä kantamuksensa maahan.
»Askaroikoon hän rauhassa sisällä», ajatteli Boleslav ja kääntyi raunioita kohden, etsiäkseen sieltä suojapaikkaa.
Kellariholvista huokui lämmintä. Hän sytytti kynttilän ja meni niljakoita portaita alas. Hänestä tuntui niin hyvältä, niin keveältä, ikäänkuin juhla olisi tuonut hänelle mitäkin ihmeellisiä riemuja.
Hän näki viinipullojen viheriöine ja punaisine päähineineen kurkistelevan hyllyiltään.
»Hänelle täytyy näyttää, että nyt on joulu!» sanoi hän hymyillen ja veti takimaisesta nurkasta, mihin aarteiden aarteet olivat talletetut, pari hämähäkinverkkojen peittämää pulloa. Niiden sisällä helmeili neste, jonka jo kahdeksannentoista vuosisadan aurinko oli kypsyttänyt.
Hänelle muistui mieleen äskeinen päätös, mutta senhän piti vasta huomenna astua voimaansa. Jouluyönä liittyivät yhteen nekin, jotka eivät yhteen kuuluneet, jouluyönä ei saa kellään olla yksinäistä eikä ikävää.
Reginan toivomusta totellen käveli hän puolisen tuntia edestakaisin holvissa, jonka muurista kiiluva jääkerros säihkytti säteitään häneen. Sitten otti hän pullot kainaloonsa ja nousi jälleen myrskyiseen yöhön.
Rakennusta lähetessään huomasi hän kummakseen, että sen ikkunaluukut olivat suljetut, jota ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut.
»Olisikohan myrsky puuskahdellut raoista sisään?» ajatteli hän itsekseen, mutta raothan olivat olleet aivan tiiviit.—Vasta eteiseen astuttuaan hän näki arvotuksen iloisen ratkaisun. Siellä seisoi Regina onnesta säteillen ja hämillään ja tempasi oven seposelälleen hänen edessään. Kummastuneena jäi hän paikoilleen seisomaan.
Kynttilän loiste ja kuusen tuoksu virtasi juhlallisena häntä vastaan. Valkoisella liinalla katetulla keskipöydältä seisoi joulukuusi, jonka oksilla paloi kynttilöitä ja riippui kultaisia omenia. Koko huone helotti rauhallisen juhlallisessa loisteessa.
Kertaakaan ei ollut vielä joulukuusta häntä varten sytytetty. Vierailla kynnyksillä oli hän kostein silmin tuijotellut vieraan onnen loistoon.—
Missä oli Regina? Hän seisoi hänen takanaan eteisen perimäiseen nurkkaan painautuneena ja katseli kainolla ylpeydellä herraansa.
Boleslav tarttui hänen käteensä ja veti hänet huoneeseen.
»Kuinka tämän ajatuksen olet saanut päähäsi, lapsi?»
»Kauppiaan rouva koristeli parhaillaan joulukuustaan, kun saavuin sinne aamulla kolmen aikaan. Ja koska se näytti minusta niin kauniilta, ajattelin: Hänelläkin täytyy olla joulukuusensa, jotta hän tietäisi, että joku hänestäkin huolehtii.—Ja sitten pyysin nähdä, miten omenia kullataan, ostin niitä koko joukon ja kynttilöitä myös, ja otin säkin mukaani, ettette huomaisi heti kuustani.»
»Ja kuka antoi sinulle sen? »
»Sen taitoin metsän reunasta kotia lähetessäni.»
»Keskellä myrskyä?»
Regina naurahti ylenkatseellisesti. »Tuollaiset pienet tuulen puhallukset, herra, eivät tee minulle mitään.» Ja äkkiä puhkesi hän raikkaaseen riemuhuutoon: »Oi, katsokaas vain, herra, kuinka kauniisti se palaa ja kuinka pyhältä se näyttää! Eikö se todellakin ole aivan pyhän näköinen? Sen olisi voinut jokin enkeli tuoda tänne.»
Boleslav myönsi hymyillen ja sanoi hänelle parisen kiitossanaa väkinäisesti teeskennellen alentuvaisuutta, sillä hän pelkäsi tulevansa liian sydämelliseksi.
Mutta jo tämäkin tuntui Reginasta liian paljolta. »Miksi puhutte niin, herra?» sanoi hän rukoilevasti nuhdellen. »Kaikkihan on laitettu teidän rahoillanne. Minullahan ei ole mitään. Olen vain köyhä tyttö—muuten—oh—muuten!» Ja hän pani kätensä päälaelleen ristiin.
Boleslav tuli ajatelleeksi lahjakirjaansa. »Jotta näkisit, että minäkin olen ajatellut sinun jouluasi», sanoi hän ja ojensi hänelle paperin.
Kummastuneena katsoi Regina herraansa. »Onko minun se luettava?» sanoi hän ja tarttui kunnioittavasti paperiin kahdella sormella.
Tavailtuaan kirjotusta tarpeeksi asti katseli hän neuvotonna ympärilleen kaikille tahoille.
»Etkö ymmärrä sitä?».
»Oi—ymmärtäisin ... kyllä, herra.—Mutta—ensiksikin ... ette voi sitä tosissanne tarkottaa... Ja sitten ... jos olisitte tosissannekin, mitä minä niillä tekisin?»
»Turvaat tulevaisuutesi!»
»Tulevaisuutenihan on turvattu... Minulla on hyvä ruoka ja puettuna käyn kuin mikäkin herrasneiti. Mitä minulta sitten vielä puuttuu!»
»Mutta emmehän toki voi ainaiseksi jäädä yhteen!»
Regina päästi hätähuudon. »Tahdotteko ajaa minut pois, herra?» huudahti hän puristaen kätensä ristiin.
»En toki! Mutta ajatteles, että kuolisin—»
Regina pudisti tuumaillen päätänsä. »Silloin kuolen minäkin», sanoi hän.
»Tai että minun täytyisi lähteä sotaan—»
»Silloin tulen mukaan kenttäkaupittelijana.»
Reginan itsepintaisuus alkoi Boleslavista tuntua sietämättömältä. »Tee, kuten tahdot», sanoi hän, »mutta ota, mitä sinulle annan.»
Regina näytti keksineen pelastavan ajatuksen. »Hyvä, herra», huudahti hän, otan sen, mutta ensi jouluksi lahjotan teille sen edestä, mitä hyväksi näen.» Ja onnellisena tässä toivossaan juoksi hän ulos.——
Joulukuusi oli sammunut. Uuninnurkassa seisoi se synkkänä ja häveliäänä, ja vain tuontuostakin pilkahti sen kultaisista koristeista kimmellys pöydän luo, jossa herra ja palvelijatar istuivat vastatusten.
Regina oli tänään saanut syödä illallista yhdessä Boleslavin kanssa, oli käyttäytynyt pöydässä sangen kömpelösti ja tuskin hennonut pistää palaakaan suuhunsa. Suuri, odottamaton onni pani hänen päänsä pyörälle. Nyt olivat jo lautaset korjatut pois. Vain laseja ja pulloja oli vielä heidän välillään. Regina joi vanhaa, tulista viiniä pitkin, ymmärtämättömin siemauksin.—Nyt hehkuivat hänen kasvonsa. Hänen silmissään, jotka kimmelsivät puoleksi ummistuneiden luomien alta, oli kostea kiilto. Hän ojentelihe ja venyttelihe tuolillaan. Villi velttous herpaisi hänen jäseniään.
»Oletko väsynyt, Regina?»
Tyttö pudisti kiihkeästi päätään. Hänen pelkonsa herraansa kohtaan näytti kadonneen. Miltei ylimielinen oli se loiste, joka tuontuostakin leimahti hänen riemunhurmaamista silmistään.
Viini valoi liekkejä Boleslavinkin suoniin. Hänen katseensa oli kuin lumottuna kiintynyt Reginan vartaloon, joka vääntelihe ja venyttelihe hurmaavana kuin menadi.
Sillävälin raivosi ulkona myrsky, vinkui nurkissa ja viskoi rapisevia lumikuuroja ikkunaluukkuja vasten. Katto-orret kitisivät ja natisivat, ikäänkuin hauras puu olisi nurjahtamaisillaan irti saumoistaan.
»Pelkään, että tapahtuu jokin onnettomuus», sanoi Boleslav kuunnellen.
»Tapahtukoon vain», vastasi Regina haaveellisesti hymyillen ja kyyristyi kokoon. Ja sitten alkoi hän aivan itsestään lörpötellä. »En luule, että minulle on hyväksi, herra, kun te olette minulle niin hyvä. Koko ikäni olen saanut vain lyöntejä—ensin isältäni, sitten häneltä—puhumattakaan vieraasta väestä. Ja en kai ole parempaa ansainnutkaan. Mutta kun te minua hemmottelette, voin tulla ylpeäksi—ja ylpeys on vika sangen suuri, sanoi kirkkoherra ... voin luulla, että olen muuttunut prinsessaksi ja ettei minun enää tarvitse palvella.»
Hän purskahti vallattomaan nauruun ja päästi käsivartensa rentoina vaipumaan kupeilleen. Hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi hän:» Muuten onkin jo epäiltävää, olenko palvelustyttö. Monta kertaa tuntuu minusta kuin olisin lumottu prinsessa—ja te, herra, minut vapauttaisitte.—Teettekö sen, hä?»—
Ja hän vilkuili viinilasinsa vieritse Boleslaviin.
Boleslav nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä. Nauttikoon vain tyttö unelmistaan. Olihan jouluaatto.
»Onhan ollut tapauksia», jatkoi Regina, »jolloin prinsessa on muuttunut ihan tavalliseksi sammakoksi. Sitäkin ovat ihmiset heitelleet kivillä ja sylkäisseet sen nähdessään ja huutaneet: Lyökää kuoliaaksi mokoma inhottava sammakko. Ja sentään on sen sisällä piillyt prinsessa.»
»Uskotko sinä sitten lastensatuja?» kysyi Boleslav kummissaan.
Regina naurahti itsekseen. »En, herra. Mutta kun on niin monet kerrat vuodessa yksikseen ja taipaleella, täytyy olla jotakin ajateltavaa. Ja kun sade kohisee ja tuuli ulvoo—kuulkaahan vain, mitä ilvettä se pitää—ajatelkaapas, että nyt olisin tiellä. Ja usein olen niin ollut taipaleella. Mutta en siitä välittänyt mitään. Metsään päästyäni olen kysynyt itseltäni: Tahdotko olla kuningatar ja istua kultaisella istuimella tai tahdotko olla katolilainen pyhä neitsyt ja saada rakkaan herramme ja vapahtajamme pojaksesi, tai tahdotko olla paholaisen isoäiti ja korventaa schrandenilaiset piellä ja tulikivellä, tai tahdotko mieluummin olla armollinen rouva ja»——Hän vaikeni äkkiä.
»Ja?»
Regina ojensihe ja naurahti hämillään. »Sitä en sano—se on liian tuhmaa.—Lyhyesti sanoen, minun tarvitsee silloin ainoastaan valita. Ja tallustaessani yön hämyssä ja sumussa, kuvittelen tätä kaikkea mielessäni ja joudun huomaamattani Bockeldorfiin, ikäänkuin olisin lentänyt ilman halki. Monta kertaa ajattelenkin lentäväni. Ja silloin todellakin lennän. Elämässä on laita aivan kuin saduissakin. Eikös olekin, herra?»
Boleslav katseli tyttöä uteliaana ja ihmeissään, ikäänkuin ei olisi häntä vielä koskaan nähnyt. Ja tosiaankin vilkaisi hän ensi kerran tytön sieluun, kun viini oli päästänyt tämän kielen siteistään. Nyt selvisi hänelle moni seikka, joka ennen oli hänestä tuntunut tytössä käsittämättömältä.
»Onnellinen olento», jupisi hän.
»Niin olenkin», vastasi Regina uhmaten ja nojaten kyynäspäällään pöytään katseli Boleslaviin ikäänkuin hilpeästi taisteluun vaatien, »Kun saan näin istua täällä kanssanne ja juoda viiniä ja minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin, tuntuu aivan kuin olisin taivaassa... Luuletteko muuten, että kerran pääsen sinne?... Minä en sitä usko! Olen liian huono tyttö... Ja oikeastaan pelkäänkin sinne joutua... Helvetissä on minusta paljon hauskempaa... Sinne minä kuulunkin... Kirkkoherrallakin oli tapana sanoa, että minä olen pirunsikiö, enkä minä sitä ollenkaan pannut pahakseni. Miksi pahottelisinkaan? Minä olin paholainen ja Helena enkeli. Niin oli kaikki oivallisesti laitettu laadulleen!... Eikö tosiaankin Helena näyttänyt aivan ilmeiseltä pikku enkeliltä? Niin valkoinen ja ruusunpunainen ja silmät niin siniset ja kädet aina ristissä. Ja kaunis ... nauharuusuke ... oli hänellä aina ... kaulassaan, ja aina tuoksui hän ... ruususaippualle ...»
Boleslavia väristytti kylmästi. Hän tunsi hämärästi alentavansa itsensä ja lemmittynsä, jos salli tämän puolijuopuneen naikkosen puhua Helenasta kuin vertaisestaan.
»Lakkaa!» huudahti hän käheästi.
Regina vastasi vain unisella naurulla. Viini ja väsymys olivat hänet äkkiä saaneet valtaansa. Hän lepäsi tuolille ojentuneena, pää selkänojan varaan retkahtaneena, ja taisteli unta vastaan.—Kuin mikäkin Bakkuksen papitar lepäsi hän autuaassa hurmauksessaan.—
Boleslavin povessa riehui suuttumus nousten ja laskien kuten myrskyn puuskatkin ulkona.
»Tuollaista saa viini aikaan», ajatteli hän ja joi. Hän tahtoi herättää Reginan, lähettää hänet keittiöönsä, mutta ei kyennyt irrottamaan hänestä katsettaan. Ja vähitellen hän tuli leppeämmälle tuulelle.
»Hän ei tarkottanut sillä pahaa»,—ajatteli hän ja puristi käsiään yhteen astuen aivan Reginan luo. »Tämähän on viime kerta, kun hän istuu täällä sisällä luonani, ja huomenna on kaikki unhotettu. Huomenesta lähtien saa hän minussa nähdä ainoastaan herransa.
Hänelle johtui mieleen, mitä kaikkea hän oli aikonut tytöltä kysyä.—»Hyvä näinkin», ajatteli hän edelleen. »Miksi tärvellä jouluyötänsä. Toisella kertaa.»
Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut tärisivät.—Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli?
»Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä.—
Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan.
Regina kirkaisi kimakasti, koetti kouristautua Boleslavin käteen, mutta vaipui sitten paikoilleen. Boleslav meni ulos ottaakseen melun syystä selvää. Eteisessä ei ollut mitään huomattavaa; mutta kun hän avasi lasihuoneen oven, pelmahti tuiskunpuuska häntä vastaan aivan kuin ulkoilmaan astuessa. Ylt'ympäri pilkkopimeä yö. Hän palasi takaisin ja sytytti lyhdyn. Hävityksen kuva, joka nyt kirkkaasti valaistuna avautui hänen eteensä, voitti hänen pahimmatkin aavistuksensa.
Reginan asunto, josta käsin hän oli hiljaisesti hoitanut koko taloutta, näytti luhistuneen kasaan.
Katto oli puoleksi pudonnut sisään ja temmannut osan seinääkin mukanaan. Oven ja lieden välillä oli miehenkorkuinen luminietos, johon oli sekottunut hirsiä, tiiliä ja lasisirpaleita.
Mitä nyt? Mihin Regina? Antaisiko hänkin tytön maata kynnyksellään kuten koiran? Mieluummin muuttaisi hän itse raunioihin ja etsisi makuusijansa kellariholvista.
Hän oli pian tehnyt päätöksensä. Oli vain yksi keino. Siihen oli hänen ryhdyttävä.
Hän veti Reginan vuoteen lumesta esiin, pudisteli sen huolellisesti eteisessä, jottei siihen jäänyt hiudettakaan, ja kantoi sen sitten huoneeseen. Uuninnurkkaan, puoleksi joulukuusen alle, laittoi hän vuoteen lattialle.
Regina nukkui öljylampun rauhallisen valon kajossa.
Boleslav meni hänen luoksensa ja huusi ja pudisteli häntä. Mutta häntä oli mahdoton saada hereille.
Silloin nosti Boleslav hänet pystyyn kantaakseen hänet vuoteeseen.—Regina huokasi syvään, kietoi kätensä Boleslavin kaulaan ja laski päänsä hänen olalleen.
Boleslavin sydän alkoi sykkiä kovemmin. Kukoistava naisruumis, joka häneen nojasi, teki hänet levottomaksi.—Puoleksi kantaen, puoleksi laahaten vei hän Reginan lattian poikki.—Tytön hengitys hiveli hänen kasvojaan viehkeän lämpimänä ... hiussuortuvat hipoivat hänen kaulaansa.
Kun Boleslav laski tytön vuoteeseen, hapuili tämä käsillään ilmaa ikäänkuin ikävöiden jotakin ja veti siten joulukuusen mukanaan.
Boleslav veti sen hänen altansa pois ja asetti ikäänkuin varjostimeksi itsensä ja tytön välille. »Huomenna täytyy tehdä laudoista jonkinlainen väliseinä», ajatteli hän.
Sitten riisuutui hän ja meni vuoteeseensa.
Tuli sammui, mutta nukkumista ei ollut ajatteleminenkaan. Ulkona riehui myrsky ja ryskytti voimattomalla raivolla lukkoja ja salpoja.
Boleslav ei tiennyt siitä mitään. Hän kuunteli nukkuvan naisen hengitystä, ja hänen rintansa kohoili raskaasti ja tuskallisesti yön pimeydessä.
XIII.
Teidän vapaasukuisuutenne.
Täten kutsutaan Teidät tammikuun 3 päivänä anni futuri kello 2 aikaan jälkeen puolen päivän persoonallisesti saapumaan herra Merckelin ravintolahuoneustoon Schrandenissa ja tuomaan mukananne tarpeelliset paperit, jotka todistavat Teidän kuulumisenne tai kuulumattomuutenne preussilaiseen nostoväkeen.
Tämän kirjelmän löysi Boleslav uudenvuodenpäivän aamuna kirjelaatikosta nostosillan luota.
Hän ei heti käsittänyt kirjelmässä piilevää uhkausta, häntä hämmästytti vain, että viranomaiset olivat voineet kiinnittää huomiotaan hänen sotilaallisiin suhteihinsa. Otettuaan jälleen isänsä nimen oli hän päättänyt, että luutnantti Baumgart sai ainaiseksi kadota tietymättömiin. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa; rohkeammin ja uhrautuvammin kuin tuhannet muut oli hän antautunut kuolemalle alttiiksi. Nyt, kun rauha oli tehty ja hän uudelleen ottanut hartioilleen perityn häpeän painavan taakan, toivoi hän saavansa olla joutavilta kynäkiistoilta rauhassa.
Vasta vähitellen hän käsitti, mitkä uudet vaarat häntä väijyivät. Ainoa, mikä tuki ja kohotti hänen tärveltyä elämäänsä, sotilaallisen menneisyyden kunnia, tahdottiin riistää pois hänen jalkojensa alta.
Turvatonna seisoi hän uhkaavan onnettomuuden edessä.
Viranomaisille oli tarpeen vain hiukkanen pahaa tahtoa selittääkseen, että hän oli karannut lippunsa luota, ja hänet sen mukaan tuomitakseen. Jopa itse väärän nimen käyttäminenkin voitiin näissä olosuhteissa lukea hänelle rikokseksi.
Vapaaherra von Schrandenin pojan ei tarvinnut ajatellakaan, että annettaisiin armon käydä oikeuden edellä. Ja vaikkapa hänet heti paikalla vangittaisiin ja vietäisiin sinne, missä hänen rykmenttinsä jäännökset majailivat, sotaoikeuden eteen, ei hänellä olisi oikeutta edes valittaa liikaa ankaruutta.
Hetkiseksi heräsi hänen mielessään pakoajatus, mutta uhkamielisesti naurahtaen karkotti hän sen luotaan.
Hän oli kyllin usein ollut henkeään kaupalla, niin ettei maksanut vaivaa niitä kurjia jäännöksiä, jotka hänen elämästään vielä olivat jälellä, ruveta salaa kulettamaan yön hämyssä rajan poikki Puolaan.—
Mutta kuinka Reginan kävisi? Hänen sydämensä sykki kuuluvammin, kun hän tätä ajatteli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä uhkasi. Jouluyöstä alkaen oli hän puhunut Reginalle tuskin välttämättömimmistäkään asioista ja niistäkin ainoastaan tuimasti ja käskevään tapaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän katsoi tyttöön, ja hän tunsi sydämellään vuoren painoisen uhkaavan onnettomuuden aavistuksen, kun hän vain tätä ajattelikin.
Yöt läpeensä kierittelihe hän rauhatonna vuoteellaan. Regina ei liikahtanut nurkassaan.—Hän näytti sikeästi nukkuneen samassa kuin heittäytyi vuoteelleen.
Mutta hän hengitti hiljaa ja lyhyeen, ja tuontuostakin katkaisi hänen hengityksensä syvä, ähkäisevä huokaus.
Valvoiko kenties hänkin? Kuunteliko hänkin——
Niin koitti vihdoin päivä, jona Boleslavin kohtalo oli ratkaistava. Aamun sarastaessa oli hän vihdoinkin päässyt uneen. Nyt herätti hänet savu, joka henkeä ahdistavana tunkeutui eteisestä huoneeseen. Hän oli sinne laittanut hätävaraksi tulisijan, joka sai olla toimessaan niin kauan, kunnes leudompien säiden tultua lasikatto saataisiin korjatuksi.
Oli kuulakan kirkas pakkaspäivä. Puiden oksilla kiilui välkkyvä kuura, ja valkoisen lumivaipan ylitse levisi riutuva punarusotus.
Aamupäivän käytti Boleslav paperiensa järjestämiseen. Kaikki, mikä saattoi isän muiston huonoon valoon, oli hävitettävä, sillä oli otaksuttavaa, että jos hänet vangittiin, tulisivat jo huomenna vieraat kädet pöyhimään näitä läjiä.
Hän piti jo kirjeitä kädessään heittääkseen ne uunissa palavan valkean haltuun, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää sen tekemättä. Jos hän todellakin tahtoi ottaa isän syyn hartioilleen, ei hän saanut mitään peittää, ei mitään salata eikä kuormaansa kevennellä. Totuuden väärentäminen ei sopinut hänen arvolleen. Mieluummin hukkua häpeään kuin rakentaa elämä ja kunnia valheen perustalle.
Reginan tuodessa hänelle päivällistä oli hän kahden vaiheella, sanoisiko tytölle kaiken. Mutta miksi manata esiin liikuttavia kohtauksia? Kirje ajoi saman asian. »Jollen ennen iltahämärää ole palannut», kirjotti hän, »on epätietoista, näetkö minua enää. Kysy Wartensteinissä maaneuvoksen virastolta. Sieltä saat tietää, mihin minut on viety. Neuvon sinua lähtemään Schrandenista pikimmittäin. Lahjotus turvaa tulevaisuutesi. Mitä minulle kaiken jälkeen vielä jää, sen saat lisäksi. Hyvästi ja kiitos kaikesta.»
Hän pani paperin huomaamattomaan paikkaan, jottei Regina sitä löytäisi ennenkuin huonetta siistiessään. Sitten laittautui hän taipaleelle. Hänen mielensä oli tyly ja katkeroitunut. Hänen ei pistänyt päähänsäkään sanoa jäähyväisiä.
Kun hän kulki Reginan ohitse eteisessä, jossa tämä puuhaili tulisijansa ääressä, häivähti hänen mielessään halu puristaa hänen kättänsä. Mutta hän karkotti tämän halun tytön tähden, ei suonut hänelle sanaa eikä katsettakaan. Nostosillan luona näki hän parven töllisteleviä poikasia, jotka näyttivät häntä väijyneen ja hänen lähetessään juoksivat kovasti meluten ravintolaan.
»Airueeni!» tuumi hän nauraen...
Samaan aikaan eivät »Mustan Kotkan» tarjoiluhuoneeseen enää läheskään mahtuneet sinne paltoutuvat vieraat. He olivat ahtaantuneet kasaan aina kauas kirkkomäelle asti ja tappelivat keskenään paremmista paikoista. Jokainen tahtoi omin silmin nähdä Schrandenin viimeisen vapaaherran kukistumisen.
Oli jo kulunut lähes kolme kuukautta siitä, kun anomuskirja oli lähetetty maakunnan ylimmille viranomaisille, ja isänmaan ystävistä alkoivat innokkaimmat epäillä hyvän työnsä menestystä. Vihdoinkin saapui maaneuvoksen virastosta ilosanoma, että oli määrätty päivä v. Schrandenin alias Baumgartin asian kuulustelua varten, ja anomuskirjelmän allekirjottajat kutsuttiin olemaan tilaisuudessa läsnä.
Schrandenilaiset olivat juhlallisesti varustautuneet. Kolmeen päivään eivät he olleet selvää hetkeä nähneet. Ne kotiinpalanneet nostoväen sotilaat, joilla vielä oli litewkansa, olivat pukeneet sen ylleen, näkyipä joukosta pistimiä ja miekkojakin. Olihan mahdollista, että tuomio pannaan heti paikalla täytäntöön.
Yhden ajoissa oli maaneuvoksen reki saapunut ja kuten tavallista pysähtynyt pappilaan, jossa herra Merckel ja hänen poikansa seisoivat valmiina toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Kuskipukilla ei ollut istunut mitään santarmia, ja se oli schrandenilaisia suuresti oudostuttanut. Mutta olivathan he täällä valmiit hengellään ja omaisuudellaan pahantekijän kuletusta auttamaan.
Vähän vaille kahden aikaan oli maaneuvos yhdessä vanhan kirkkoherran kera lähtenyt pappilasta ja mennyt takaovesta ravintolaan, jonka kynnyksellä herra Merckel vanhempi toistamiseen otti hänet mitä palvelevimmalla kohteliaisuudella vastaan; sillaikaa Felix seisoi alakuloisena syrjässä, sillä hän oli huomannut, etteivät siviiliviranomaiset osottaneet hänelle tarpeellista kunnioitusta.
Maaneuvos von Krotkeim oli pitkänhuiskea, laiha mies, jonka kapeilla hartioilla harmaa leijonanpää vaivaloisesti pysyttelihe kunnioitusta vaativassa asennossa. Vastoin ajan muotia oli hän kasvattanut poskipartansa niin pitkäksi, että harmaa partapörhö sulautui korvien takana aaltoilevaan leijonanharjaan.
Herra von Krotkeimilla oli suuret ansionsa isänmaan asestamisessa.—Kaksi vuotta sitten oli hän ollut maataomistavan aateliston edustajana kuuluisilla maapäivillä, joita isänmaan oli kiittäminen nostoväen perustamisesta. Hän oli ylistänyt vanhaa Yorkia ja ollut mukana hommaamassa adressia kuninkaalle. Sen jälkeen oli hän rientänyt takaisin kotiseudulleen omin käsin asioita järjestämään, ja oli onnistunut niin hyvin, että hänen piirinsä mainittiin yli koko maan loistavana esimerkkinä. Sitte saapuivat turhamaisuuden, itserakkauden ja omanhyödyn sotarosvot hänen luoksensa. Mikä hänen toimintansa alussa oli ollut sulaa iloista uhraavaisuutta, muuttui vähitellen hänen oman persoonallisuutensa jalustaksi, muistopatsaaksi, joka julisti maailmalle hänen omaa kuuluisuuttaan.—Muuten oli hän, jo kauan ennenkuin sanoma Kissanportaan tihutyöstä oli levinnyt maailmaan, ollut Schrandenin suvun katkera vihollinen. Hyvää ei siis ollut häneltä odotettavissa.
Saapuessaan kirkkomäelle oli Boleslav sanonut jäähyväiset kaikille toiveilleen. Tyynenä, miltei välinpitämättömänä, asteli hän kohden joukkoa, joka muurina ympäröi ravintolan ovea. Vain yhden ainoan aran katseen heitti hän pappilaa kohden. Hän oli näkevinään siellä ikkunassa vaaleat kasvot, jotka kiireimmittäin katosivat, kun hän väsyneesti hymyillen tervehti niitä kohden.
Joukko otti hänet vastaan vahingonilon murinalla, muuri jakautui vapaasta tahdostaan kahtia, sillä siksi paljon oli heillä kaikilla ymmärrystä, että hänen oli oltava paikalla, jos mieli häväistyksestä tulla mitään.
Herrashuoneen ovella seisoi hän leijonapäisen miehen vastassa, ja tämän molemmille puolille olivat asettuneet kirkkoherra ja vanha Merckel, Felixin nojautuessa ikkunalautaan ja koettaessa asettua ylhäisen huolimattomaan asentoon. Entinen nuoruuden leikkitoveri oli nyt niin syvällä hänen alapuolellaan, ettei enää maksanut vaivaa edes vihoissaankaan kiinnittää häneen huomiotaan. Sitä ystävällisemmin hymyili vanhus Boleslavia kohden. Ja tämä hymyily ei olisi voinut olla sydämellisempi eikä alamaisempi, vaikka Boleslav olisi saapunut kaikkia läsnäolijoita kestittämään hänen muskottiviinillään.
Kirkkoherran kulmien alta välähti salama, ja maaneuvos katseli käsiään, jotka olivat valkoiset ja solmuiset kuin luurangolla.
Boleslav tunsi rintansa paisuvan ylpeydestä.
Hänen kätensä kaikkia vastaan ja kaikkien kädet häntä vastaan! Siinä oltiin ja siinä pysyttäisiinkin.
Joukosta huusi lallattava ääni jonkun ruokottoman sanan hänen jälkeensä. Ja schrandenilaiset nauroivat.
»Hän on tytön isä—onneton isä», kuiskasi herra Merckel surkutellen maaneuvoksen korvaan.
»Jos te olette minut tänne kutsunut», huusi Boleslav, »niin vaadin teiltä turvaa tämän joukkion loukkauksia vastaan.»
Maaneuvos siristi silmiään ja kumarsi.
»Hiljaa, hyvät ihmiset», pyysi hän sivellen sileäksi ajeltua leukaansa, ja mielistellen lisäsi hän: »Rauhanhäiritsijät annan ajaa ulos.»
Sitten tarttui hän vihertävään salkkuun, joka oli pöydällä. Hänen takaansa tuli näkyviin pieni, harmaa miekkonen, joka innokkaasti terotti pitkäsulkaista hanhenkynäänsä. Pöytäkirjuri nähtävästi.
Kuulustelu alkoi. Jäätävällä kohteliaisuudella teki maaneuvos pääkysymyksensä. »Missä kaikkialla olette oleskellut—onko lupa kysyä?»
Boleslav mainitsi paikat.
»Sanoillenne kaikki kunnia, herra parooni, mutta voitteko ne todistaa?»
»En.»
»Mihin aikaan ulottuvat tiedonantonne?»
»Vuoden 1813 kevääseen.»
»Ja silloin?»
»Menin sotaväkeen.»
»Voitteko sen todistaa?»
»En».
»Valitan syvimmästi—mutta von Schrandenin nimeä ei ole luetteloissa.»
»Minulla oli toinen.».
»Baumgart?»
»Niin.»
»Miksi niin?»
Boleslav puri huulensa yhteen. Syntyi äänettömyys.
»Ahaa!» kajahti voitonriemuinen ääni ikkunan luota. Tämä huuto auttoi Boleslavin vaikeasta asemastaan.
»Oikea nimeni olisi tuottanut minulle vaikeuksia.»
»Miksi niin?»
»Koska sen oli tahrannut huhu, jota vastaan en voinut taistella.»
»Mikä huhu?»
Oli selvää, että tämä mies tahtoi häntä ensin kaikin voimin nöyryyttää ennenkuin hänet kokonaan musersi.
»Tiedätte kyllä mikä», mutisi Boleslav hampaidensa välitse.
Maaneuvos kumarsi syvään. »Pyydän siitä huolimatta vastaamaan kysymykseeni.»
»Ja minä kieltäydyn.»
Joukosta kuului ivanaurua. »Lopettakaa leikki lyhyeen—pistäkää hänet rautoihin», päästi kuuluviin sama lallattava ääni, joka äsken oli huutanut haukkumasanan.
Maaneuvos huiskutti lepyttävästi pitkällä, valkean hohtavalla kädellään.
»Onko hänen kieltäytymisensä merkitty pöytäkirjaan?» kysyi hän kääntymättä.
Hänen takaansa vastasi ynisevä ääni: »On kyllä», mikä schrandenilaisia suuresti huvitti.
Hämmentymättömällä kohteliaisuudella jatkoi maaneuvos: »Mutta saan kai tietää joukon, johon teidän vapaasukuisuutenne kuului?»
Boleslav antoi tarpeelliset tiedot. Hän mainitsi myös toverinsa Heiden kylästä.
Maaneuvos selaili ikävystyneenä salkkuaan. Joukkokunta, jolla oli nimenään »vapaaehtoiset jääkärit», ei kiinnittänyt hänen mieltään.
»Siellä valittiin teidät ... upseeriksi?»
»Niin.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, mutta voitteko sen todistaa?»
»En.»
»Tämä pantakoon pöytäkirjaan. Ja sitten siirryitte nostoväkeen?»
»Niin.»
»Mistä syystä?»
Boleslav viittasi nuoruutensa leikkitoveriin. »Koska en tahtonut kohdata tuota miestä.»
Felix purskahti rämäkkään nauruun. »Hänen vehkeensä olisivat silloin»—sanoi hän, mutta maaneuvoksen viittaus sai hänet vaikenemaan.
»Mihin rykmenttiin, jos saan kysyä?»
Boleslav mainitsi komentajan nimen.
Maaneuvos kumartui salkkunsa ylitse, niin että harmaa harja peitti kuivat, kaidat kasvot miltei kokonaan.
»Tämä ainakin käy yhteen tietojeni kanssa», sanoi hän lukiessaan.—»Siellä oli luutnantti Baumgart, joka aselevon aikaan astui rykmenttiin. Sitäpaitsi oli armeijassa vielä neljä samannimistä upseeria. Mutta kysymyksessä oleva, joksi väitätte itseänne, on maaliskuun 1 ja 3 päivän välillä kuollut Marnen taistelussa.
»Mistä sen tiedätte, herra maaneuvos.»
»Se on merkitty luetteloon, herra parooni! Eräällä lähettiläsratsastuksella ovat hänet ampuneet Marmontin osaston krenatöörit.»
Boleslav tunsi, kuinka kuuma verivirta tulvahti hänen päähänsä. Hänen elämänsä vaikeimmat ja uljaimmat hetket tulivat ilmielävänä hänen sielunsa silmien eteen. »Se on erehdys», huudahti hän, »luutnantti Baumgart joutui pahoin haavotettuna vihollisten käsiin, mutta pääsi sieltä hengissä.»
»Ja toivotte siis, että teidät tunnustetaan tuoksi kuolleeksi lähettilääksi?»
»Luulen sen toiveen kyllin selvästi ilmaisseeni.»
»No hyvä—sittenpä myöskin tiedätte, millä asialla mainittu lähettiläs liikkui.»
»Tietysti.»
»Pyydän sen ilmottamaan.»
»Oli julistettu kehotus, että ne ilmottautuisivat, ketkä vapaaehtoisesti tahtoivat viedä kenraali von Kleistille erään määräyksen. Päivää ennen oli eräällä virralla, nimeltään Therouanne, tapahtunut ottelu, jossa kenraali oli osastoineen eristetty pääjoukosta. Marsalkkojen Marmontin ja Mortierin joukot olivat tunkeutuneet väliin, niin että oli mahdotonta toistaiseksi jälleen yhdistyä; sen lisäksi sanottiin itse Napoleonin olevan tulossa.—Nyt päätti sotamarsalkka Blücher yhtäkkiä vetäytyä takaisin, luullakseni siksi, että ehtisi saapua lisäväkeä. Tästä oli kenraalille vietävä tieto tavalla millä tahansa, jottei hän jäisi enää erilleen. Sana oli vietävä öiseen aikaan vihollisten etuvartioiden ohitse. Vapaaehtoisesti tarjoutuneista annettiin minulle etusija.—Majuri von Schack vei minut sotamarsalkan eteen.—Hän antoi minulle kirjeen.»
»Pyydän, odottakaa hetkinen», keskeytti hänet maaneuvos ja luki innokkaasti papereitaan, sitten sanoi hän huolettomasti: »Ja tämä kirje sisälsi luonnollisesti määräyksen, josta oli kysymys?»
»Ei.»
»Mitäs sitten?»
»Tämän kirjeen tarkotus oli eksyttää vihollisia siinä tapauksessa, että minut ammuttaisiin. Määräyksen ilmotti sotamarsalkka minulle suullisesti. Minun täytyi oppia se ulkoa.»
»Kuinka se kuului?»
»Palausmarssia salatakseni hyökkään huomenna vihollisen vasempaan kylkeen. Kenraali von Kleist ei ota osaa taisteluun, vaan koettaa sillaikaa saapua eteläänpäin Marnevirralle, päästäkseen minun kanssani yhteyteen. Kaikki sillat on ylimentyä räjähytettävä.»
Maaneuvos nyökkäsi. »Ja sitten, herra—luutnantti?»
»Sitten vein käskyn perille.»
»Teidän siis onnistui päästä päämääräänne?»
»Toivon, herra maaneuvos, että sodan historia on siitä antanut teille todistuksen.»
»Hm!... Missä tilaisuudessa teidät haavotettiin?»
»Palatessani.»
»Miksi ette jäänyt sinne, missä olitte?»
»Siksi, että olin sotamarsalkalta ottanut tuodakseni erään vastailmotuksen.»
»Tämän toisen uhkayrityksen olisitte voinut säästää itseltänne.»
»Olisin voinut säästää ensimäisenkin.»
»Tahdoitte saavuttaa mainetta.»
»Tahtoisin muun ohella päästä tämän kuulustelun hauskuudesta.»
Maaneuvos ojensihe ja heitti leijonanharjansa taaksepäin: »Sallikaa minun huomauttaa, että seisotte kuninkaanne edustajan edessä, herra parooni von Schranden.»
»On sillä hävyttömyyttä», kuului murina ikkunan luota.
»Seison tuhoojani edessä», vastasi Boleslav katsoen lujasti maaneuvoksen silmiin.
Tämä silmäili nyrpeästi hymyillen papereitaan. »Tästä johdun tutkinnon viimeiseen osaan», jatkoi hän. »Ei ole epäilemistä, että ilmotuksenne perustuvat tarkkaan asiain tuntemiseen ja että todennäköisesti olette, kuten väitätte, samainen schlesialaisessa majuri von Wolzogenin komentamassa nostoväessä palvellut Baumgart. Mutta tämän kanssa on ristiriidassa eräs seikka. Tuntuu näet mahdottomalta, että mainittu Baumgart, joka näyttää olleen kaikin puolin urhoollinen ja kunnianherkkä upseeri, olisi katsonut hyväksi lippunsa pettäjän tavoin kääntää salaa selkänsä armeijalle, jossa hän oli niittänyt kunniaa ja haavoja. Täytyihän hänen tietää, ettei sotajoukko saa niin vain hajota kuin mikäkin varpusparvi. Ja erittäinkin nostoväki»—hänen rintansa paisui, hänen leijonanharjansa näytti pöyhistyvän,—»kunniakas nostoväki, joka kaiken aikaa oli osottanut pitkin linjaa seisovansa ensi rivissä niin urhoollisuuteen kuin järjestyksenrakkauteen ja kuriinkin nähden. Vapaaherra von Schranden, toivon, ettei luutnantti Baumgart ole itseään tehnyt syypääksi tähän hairahdukseen ja soisin sentähden hänen saaneen surmansa.»
Boleslav tunsi ratkaisun lähestyvän. Hänen katseensa liiteli ympärinsä. Kaikkialla näki hän silmiä, jotka hehkuivat vihasta ja kostonhimosta. Felix Merckel oli laskenut kätensä miekan kahvaan, ikäänkuin olisi kysymyksessä heti kohta hyökätä hänen kimppuunsa. Hänen takanaan olevasta joukosta kuului esille vedettyjen aseiden kalinaa. Isännän lihavat kasvot hymyilivät hänelle vahingoniloisina.—Ainoastaan vanha kirkkoherra oli nojannut pörröisen päänsä molempiin käsiinsä ja tuijotti eteensä lattiaan.
»Ei ole minun syyni, herra maaneuvos, että kuollut jälleen herätetään henkiin. Hän on luullakseni täyttänyt velvollisuutensa. Hänen olisi saanut antaa levätä rauhassa.»
Maaneuvos kohautti olkapäitään. »Mutta kun häntä vastaan nyt kerran on tehty ilmianto—»
»Ilmianto?» huusi Boleslav vihasta leimahtaen. Hänen katseensa suuntautui nuoren Merckelin silmiin. Niistä hän luki tuhonsa esihistorian, minkä häpeä ja raivo olivat niihin kirjottaneet. Hän nyökäytti hymyillen päätänsä.
»Tahdon kyllä sotaoikeuden edessä vastata puolestani. Olin siihen valmis ja pyydän, että minut vangitaan.»
Joukko tunkeutui eteenpäin täyttääkseen hänen pyyntönsä heti paikalla.—Boleslav, joka tähän asti oli seissyt kynnyksellä, työnnettiin pöytää kohden ja joutui seisomaan aivan maaneuvoksen vastassa, takanaan nyrkit, jotka jo tavottelivat hänen niskaansa.
»Kärsivällisyyttä, rakkaat ystävät», sanoi maaneuvos sävyisän ystävällisesti. »Ken häneen satuttaa kätensä, se itse joutuu vangituksi.—Vielä kysymys, herra parooni.—Kun teidät oli otettu vangiksi, kuten väitätte, kuinka ette sitten myöhemmin vankeja vaihdettaessa tullut säännöllisesti rekisteröidyksi ja takaisin palauteuksi?»
»Ranskalaiset jättivät minut, koska olin pahoin haavotettu, äkkiä lähtiessään jälelle. Talonpoikaisväestö korjasi minut kentältä. Makasin kuukausia siellä vuoteen omana. Kun vihdoin kykenin jättämään pelastajani, oli rauha tehty, eikä ketään liittoutuneista ollut läheisyydessä.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, vapaaherra, mutta voitteko kentiesi tämän millään todistaa?»
»En muulla kuin arvillani, herra maaneuvos.»
»Hm!—Pantakoon tämäkin pöytäkirjaan.»—Hän kakisteli kurkkuaan ja pyyhkäisi harjansa taaksepäin, sitten alotti hän ikäänkuin ottaen vauhtia pitkään juhlapuheeseen:
»Hyvät herrat! Urhoolliset nostoväen miehet ja Schrandenin asukkaat! Nostoväen perustaminen on uuden auringon nousu, auringon, joka tästedes on iät kaiket loistava Preussinmaan kunnian taivaalla. Riemuitkaamme onnesta, kun olemme saaneet elää ajassa, joka on vaatinut meiltä niin paljon suurta, ja riemuitkaamme kaksin kerroin siitä, että olemme osottautuneet vastaavamme tätä ajan vaatimusta. Erittäinkin tämä piiri. Ja tässä piirissä ei suinkaan vähimmin Schrandenin seurakunta. Katselkaamme vain ympärillemme. Monet synkät kuvat vierivät muualta silmiemme eteen. Kuningas kutsui, mutta kaikkialla ei hänen kutsumuksensa herättänyt iloista vastakaikua.
Oi, ystäväni, sydämemme vuotavat verta, kun kuulemme, että esimerkiksi Konitzin ja Stargardin piireissä asekelpoiset miehet pakenivat metsiin ja viljapeltoihin ja että täytyi panna toimeen oikea ajometsästys, jotta heidät olisi saatu kiinni, että toisaalla tuhannet karkasivat rajan taakse asevelvollisuuttaan pakoon, ja että jo muodostuneet komppaniat harvenivat jälleen öisten joukkokarkaamisten johdosta. Kuinka toisin olikaan laita piirissä, jota minulla on ilo johtaa!—Ystävät ja toverit! Wartensteinin piirissä joutui nostoväki kahdessa viikossa valmiiksi asestettuna ja varustettuna paikoilleen. Rivit olivat puolta vahvemmat kuin hallitus oli meille määrännyt, ja kahdeksankymmentä prosenttia oli vapaaehtoisia. Niin, ja Schrandenin seurakunnasta oli pelkkiä vapaaehtoisia.»—
Väkijoukko kohotti eläköönhuudon, ja kirkkoherra nyökäytti julman tyytyväisesti hymyillen päätänsä. Hän tiesi hyvin, kenen työtä tämä oli.
»Myönnän kyllä» jatkoi maaneuvos heittäen Boleslaviin jäätävän syrjäsilmäyksen, että »Schrandenin seurakunnalla oli ruma häpeätahra pestävänä»,—muutamia kirouksia pääsi kuuluviin—»tahra, joka kaikista mainetöistä huolimatta on ainaiseksi tarttunut kiinni nimeenne», kiroukset tulivat äänekkäämmiksi—»mutta jos kuninkaan armo kääntää siitä katseensa pois ja suvaitsee ottaa huomioonsa ainoastaan Schrandenin nimen valoisammat puolet, ei tämä suinkaan ole vähimmässä määrin luettava tämän asestamisen ansioksi, asestamisen, jonka johtajaksi minä ylpeydellä ja ilolla saan itseni mainita. Kuninkaan armo—»
»Mitä hän jutteleekaan kuninkaan armosta?» ajatteli Boleslav. »Tekisi asiasta pikaisen lopun!»
»Kuninkaan armo on runsaasti vuotanut ylitsemme, on meidät melkein hukuttanut siunauksellaan. Ja ken kaikkein ensiksi hedelmiä korjaa, hän muistakoon, että urhoolliset nostoväen miehet—eikä suinkaan vähimmässä määrin heidän järjestäjänsä—ovat kylväneet sen kylvön, jonka satoa hän nyt korjaa.» Hän selaili papereitaan ja jatkoi sitte: »Lakit pois, urhoolliset schrandenilaiset,—hiljaa, nostoväen miehet,—pyydän, olkaa hyvät ja nouskaa, herrat,—ken siellä takana ei ota lakkia päästään, hänet heitetään pellolle—minulla on kaikkein korkein, armollinen käskykirje teille luettavana. Se kuuluu:
'Mikäli näyttäytyy todeksi, että vapaaherra Boleslav von Schranden, Schrandenin linnassa, on sama henkilö kuin luutnantti Baumgart 15. schlesialaisessa nostoväkirykmentissä, ja mikäli varmistuu, kuten niin urhoolliseen upseeriin nähden täytyy edellyttää, ettei ole tapahtunut mitään kurjaa karkausta, niin nimitän hänet nostoväkeni kapteeniksi, luovutan hänelle piiriinsä kuuluvan komppanian komennon ja annan hänelle palkinnoksi erinomaisesta urhoollisuudestaan ensi luokan teräsristin.—Nämä ylennykset ilmottakoon hänelle piirin maaneuvos niiden läsnäollessa, jotka ilmiantokirjelmän ovat allekirjottaneet.