Seurasi pitkä äänettömyys. Schrandenilaiset isänmaan ystävät seisoivat töllistellen toisiaan. Luutnantti Merckel oli lyyhistynyt ikkunalaudalle. Hänen sormensa tempoivat kiihkeästi ristiä, joka välkkyi hänen takkinsa mustien kiinnikenauhojen välissä.
Boleslav tunsi kuinka hänen päässänsä humisi ja soi. Hänen täytyi tarttua ovenpieleen, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä. Ilosta hän ei tuntenut jälkeäkään, ainoastaan katkeruuden tunne, jota hän kauan oli väkivoimin hillinnyt, kuohahti hänessä valloilleen. Hän puri hampaansa yhteen. Hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin.
Maaneuvos veti levättinsä takataskusta esiin mustan rasian, jonka hän ojensi Boleslaville ylen kohteliaasti kumartaen.
Kansi ponnahti auki, ja sinisestä samettipohjasta loisti Boleslavia vastaan valkoinen hohde, joka sädekehän tavoin ympäröi yksinkertaisen, mustan teräsesineen. Liikutuksensa puuskassa tarttui hän siihen ja ojensi oikean kätensä maaneuvosta kohden.
Silloin astui tämä askelen takaperin, katseli pitkää, valkeaa solmukättään tarkkaavaisesti kaikilta puolin, ikäänkuin peläten sen vahingoittuneen kunniamerkkiä antaessa, ja kätki sen sitten selkänsä taakse.
»Herra maaneuvos, tarjosin teille käteni», huusi uhkaavasti Boleslav, jonka kasvoille uusi häväistys oli ajanut vihan punan.
»Hänen majesteettinsa antoi tehtäväkseni ilmottaa teille hänen kaikkein korkeimman tahtonsa; kädenlyöntiin asti ei tehtäväni ulottunut.»
Samassa lennähti Boleslavin jalkoihin aivan samanlainen risti kuin se, minkä hän oli saanut.—Felix Merckel oli sen reväissyt rinnaltaan. Vilpittömästä vihasta hehkuen astui hän virkamiehen eteen, jolta hänellä, kuten hän nyt tiesi, ei ollut mitään pelättävää, ja huusi: »Siinä on! En huoli siitä enää! Jokaisen urhoollisen sotilaan täytyy hävetä sitä kantaessaan sen jälkeen kuin tuo on sen saanut.»
Boleslav päästi raivon ja tuskan huudon ja syöksähti nyrkki ojossa häntä kohden.
Felix Merckel tempasi miekkansa ja oli sillä iskemäisillään aseetonta.
Ravintolan isäntä heittäytyi molempain väliin. Maaneuvos huvittelihe huiskuttamalla tyynnyttävästi käsiään, ja vanha kirkkoherra seisoi katsellen ympärilleen hehkuvin silmin.
Hän tunsi schrandenilaisensa. Hän näki murhanhimon heidän silmissään.
»Takaisin!» jyrisi hänen raudalta kalskahtava äänensä yleisen melun keskeltä. Käsivarret levällään hypähti hän ovelle, jossa etumaiset jo olivat kohottaneet pistimensä ja sauvansa iskeäkseen niillä takaapäin vihattuun päähän.
Boleslav kääntyi ja näki kauhukseen, kuinka lähellä kuolemaa hän seisoi.
Kirkkoherra oli tarttunut ovenpieleen ja asettui sisälle tunkeutuvain painoa vastaan.
Voiko tämä vanhuuden heikontama ukko hillitä valloilleen päässeen susilauman rynnäkköä? Eikö tuo murhanhimoisen uteliaisuuden hyöky ole purkautuva häntä vastaan?
Tosiaankin heikko turva! Ja tämä oli ainoa, sillä maaneuvoksesta, jonka kädet notkeina kuin liehuvat liinat hohtivat päiden yläpuolella ja joka kerta toisensa jälkeen vienoimmalla huiluäänellä vakuutteli ajavansa pellolle ja pistävänsä putkaan jokaisen rauhanhäiritsijän, ei kukaan enää välittänyt.—Mies poloinen, joka oli pitänyt pöytäkirjaa, ryömi sillävälin vikisten ja voivottaen pöydän alle piiloon.— —
Boleslavin povessa huusi ääni: »Kuinka? Tämän ukonko sallit itseäsi suojella. Eikö sinussa ole miestä itseäsi puolustamaan?»
Hänen mielessään leimahti huima päätös. Kohtalo oli määrännyt tämän ratkaisevaksi hetkeksi—ja olisi raukkamaista päästää se käsistään.
Äkkiä tempasi hän ukon syrjään.
»Tämä on minun paikkani, kunnian herra», sanoi hän asettuen hänen paikalleen.
Hän tarttui oven pieliin, kuten vanhuskin oli tehnyt, ja tarjosi avoimen rintansa alttiiksi väijyskelijäin aseille.
Hänen katseensa suuntautui lujana ja käskevänä raivoavaan joukkoon. Heidän suustaan pärskyi vaahtoa häntä vastaan ja heidän hengityksensä lehahteli kuumana ja pahanhajuisena hänen kasvoilleen.
»Tässä seison», huusi hän. »Pistoolini olen jättänyt kotiin. Voitte huoletta lyödä minut maahan. Eteenpäin vaan—kellä rohkeutta on!»
Mutta rohkeutta ei ollut kellään. Hänhän ei seissyt enää heihin selin.
Miekat vaipuivat ja pistimet sukelsivat piiloon.
»Hyvä—ette siis tahdo murhata», jatkoi hän halliten heitä katseellaan. »Tahdotte käyttäytyä kuten ihmiset ettekä kuten villipedot. Niinpä tahdon teitä puhutella kuten ihmisiä. Astukaa takaperin ja käyttäytykää tyynesti.»
Joukko alkoi huojua, kynnys jäi vapaaksi.
»Ja nyt puhukaa! Mitä tahdotte minulta?»
Ainoatakaan ääntä ei kuulunut vastaukseksi. Huoneessa kuului ainoastaan hengittäväin keuhkojen huohotus.
»Vihaatte minua—tavottelette henkeäni—hyvä—sanokaa minulle— -miksi? Täällä seisoo kuninkaan edustaja, kuninkaan, jota me kaikki palvelemme ja jolla on kaikki tuomiovalta kädessään. Täällä seisoo Jumalan edustaja, Jumalan, johon minä uskon kuten tekin. Alistun molempain tuomioon. Nyt voitte valittaa... Mitä olen teille tehnyt?»
Äänettömyys jatkui. Vain entinen lallattava ääni kohosi joukosta, mutta sammui kohta hiljaiseen korahdukseen.—Oli ikäänkuin se olisi väkivoimin tukahutettu.
»Olette vaiti. Ette tiedä mitään. Ja te, hyvät herrat, auttakaahan toki kansa parkaa vauhtiin. Tuossa on risti, kansakunnan korkein kunniamerkki, jonka joku on heittänyt maahan, koska se muka on tahrautunut siitä, että minulla on samanlainen. Tuolla on joku toinen, joka kieltää minulta kädenlyönnin, minkä jokainen tavallisesti antaa jokaiselle, ken ei ole lurjus. Ei tee mitään, herra maaneuvos, vaikka kantaja ja tuomari tällä kertaa yhtyvät samaan persoonaan. Kantakaa vain, tuomitkaa vain, suostun siihen.»
Syntyi uusi äänettömyys. Maaneuvos siveli hämillään poskipartaansa.
»Ja te, arvoisa kirkkoherra,—minun ei sovi vaatia nuoruuteni kasvattajaa tilille—mutta te olette muutama kuukausi takaperin osottaneet minulle ovenne. Ettekö te tahtoisi ruveta seurakuntanne puhemieheksi?»
Vanhuksen leukapielet värisivät, hänen huulensa liikahtelivat, mutta äännähdystäkään ei lähtenyt. Hänen voimansa näyttivät tyhjentyneen, mutta raju, ankara katse, joka hänen pensasmaisten kulmakarvojensa alta kaivautui Boleslavin kasvoihin, ei näyttänyt ennustavan hyvää.
Boleslav naurahti. »Minun on siis itseni oltava omana syyttäjänäni», huusi hän. Hän oli kuin päihtynyt omasta rohkeudestaan. »Sinun kätesi on oleva jokaista vastaan ja jokaisen käsi sinua vastaan», riemuitsi ääni hänen povessaan. »Mielestänne on teidän kostettava isäni synnit minulle, purettava vihanne minua kohtaan, koskei se enää ylety vainajaan. Hyvä—olen hänen perijänsä. Otan hänen syynsä hartioilleni enkä kieltäydy sovittamasta, mikäli oikeus minulta sovitusta vaatii. Mutta miksi ei ole puututtu vainajaan? Miksi ei käyty oikeutta häntä vastaan? Miksei häntä laahattu mestauslavalle, jos hän sen ansaitsi? Herra maaneuvos, kysyn teiltä, joka edustatte valtiomahtia, miksi valtio vaikeni ja salli sen, että nämä urhoolliset miehet, joille ei ole mitään pahaa tapahtunut, ryhtyivät kostoon, niin lapselliseen, niin julmaan, että ainoastaan verenhimoisten raakalaisten aivot voivat sellaista keksiä? Kostoon teosta, jota en myönnä enkä kiellä, mutta joka aina tähän päivään on ollut peittyneenä pimeään? Kuinka se tapahtui, jos se tapahtui—kuka teistä sen tietää? Ja siitä huolimatta olette häntä ja hänen sukuaan halveksineet, vainonneet, tehneet heidät kunniattomiksi ja oikeudettomiksi.—Niinpä vetäkää meidät oikeuteen, minut ja vainaja ja— — —», hän vaikeni hämillään, hän ei voinut päästää Reginan nimeä huuliltaan... Kirkkoherran silmistä leimahti salama häntä kohden... Päästen jälleen tasapainoonsa, jatkoi hän: »Kysykää, puhukaa, valaiskaa pimeys ja sitten tuomitkaa... Mutta tuomitkaa silloin myöskin tihutyö, joka on tuhonnut kartanoni ja omaisuuteni, jonka johdosta minun on pakko asua raunioissa kuin metsänpedon, ja joka vielä rankaisematonna huutaa taivaan kostoa — — —Muista rikoksista en tahdo puhua, en siitä, että minua ja— —— —väkeäni uhkaatte murhalla ja kuoliaaksi lyömisellä, en siitä, että tahdoitte estää isäni ruumiin viemisen kirkkomaahan,—sen annan teille anteeksi... Mutta linnani polton, sen vannon teille kostavani. Tähän päivään asti olen uskonut, että oikeuden valo olisi minulta sammunut, mutta jos niin on, sytytän sen jälleen. En tahdo levätä, ennenkuin olen sytyttäjän vetänyt päivän valoon, ja silloin Jumala armahtakoon kaikkia niitä, jotka häntä ovat auttaneet ja hänen tekoaan salanneet!»
Joukossa syntyi uudestaan levottomuutta. Etumaiset tunkeutuivat vielä kauemmaksi takaperin ikäänkun varoen suuttuneen miehen kostoa. Ikkunan tienoolta kuului pari kolme käheää naurunhykähdystä, jotka sentään tukehtuivat alkuunsa.—
Herrashuoneessa koetti jokainen kaikin voimin näyttää siltä, kuin ei olisi kuullut Boleslavin sanoja. Maaneuvos, joka erittäinkin näytti kiusallisesti liikutetulta, selaili kiihkeästi asiakirjojaan. Vanha Merckel tyrkytti tavattomalla innolla vastahakoiselle pojalleen takaisin ristiä, jonka oli kaapannut lattialta. Harmaa miespahainen, joka oli jälleen ryöminyt pöydän alta esiin, hankaili ahkerasti pölyä polvistaan.
Ainoastaan vanha kirkkoherra seisoi varuillaan. Hän nojasi rystösensä pöytään ja valkoinen, ohut tukka, joka ympäröi kaljua päälakea, vapisi hiljaa. Kuten petolintu, joka on iskemäisillään saaliinsa kimppuun, seisoi hän siinä korppikotkan kasvoineen ja hehkuvine silmineen, joiden yllä törröttivät valkoiset kulmakarvat.—
Jos Boleslavin katse olisi tällä hetkellä kiintynyt häneen, olisi hän jättänyt uudet kysymykset ja vaatimukset sikseen. Mutta hän tahtoi juoda voitonmaljansa viimeiseen pisaraan. »Jotta pääsisimme täyteen selvyyteen», huusi hän, »te ja minä,—jotta kaikki tietäisivät, kenen puolella meistä on oikeus ja kenen vääryys, kysyn täten: kellä teistä on minulta mitään vaadittavaa? Kenelle olen tehnyt jotakin pahaa? Kellä on minua vastaan valittamista?»
Silloin kajahti hänen takanaan kirkkoherran ääni: »Onko puuseppä Hackelberg saapuvilla?»
Boleslav hätkähti. Kuten tuomarin ääni oli tämä kumeankäheä jyrähdys tunkeutunut hänen korvaansa. Hän ei tiennyt, mitä hänen ylitsensä oli purkautumaisillaan, mutta hän tunsi, ettei se ollut hyvää.
Joukko liikehti toisiaan lykellen ja sysien. Puoleksi työnnettynä, puoleksi vedettynä ilmaantui rappeutunut juopporenttu eturiviin. Hän koetti puolustautua, hän mukiloi nyrkeillään ympärilleen, ja vielä kynnyksellä seistessään koetti hän kyyristyä ja piilottua takanaan seisojan käsivarren tai olkapään suojaan.
»Älä pelkää, Hackelberg», sanoi kirkkoherra. »Ei sinulle tehdä mitään.»
Silloin uskalsi hän ojentautua ja lasimaisista silmistään suunnata aran, kysyvän katseen korkeihin herroihin, joiden edessä hän seisoi.
»Mitä tämä on?» kysyi maaneuvos närkästyneenä. »Miksi tuollaisen sallitaan juoksennella vapaana?»
»Koska ei uskalleta koskea hänen onnettomuuteensa», vastasi kirkkoherra.
Herra Merckel vanhempi tunkeutui esimiehensä luo ja kuiskutti surumielisesti hymyillen hänen korvaansa. »Surkuteltava isä raukka, josta teidän ylhäisyydellenne kerroin.»—Mutta vakavasti huolissaan silmäili hän etumaisia schrandenilaisia, joiden kourat olivat valmiina tarpeen vaatiessa tarttumaan juopporenttuun ja toimittamaan hänet pois näkyvistä.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?» kysyi kirkkoherra.
»Mitä minulla pitäisi olla sanottavaa, herra kirkkoherra?» lallatti hän, uudelleen kyyristyen, ja veti takkinsa riekaleita peitoksi paljaalle rinnalleen.
»Eikö sinulla ole mitään valittamista?»
»Antakaa minun mennä», marisi hän. »Ei minulla ole mitään valittamista.»
»Eikö häntäkään vastaan?» Hän viittasi Boleslaviin.
Sammuneissa silmissä leimahti synkkä liekki. Nyt hän käsitti. Vanha Merckel nyökkäsi hänelle kehottavasti, ja käsittäen tehtävän, joka hänellä täällä oli suoritettavanaan, alkoi hän, kyynelherkkänä kuten juoppo ainakin, katkerasti itkeä. Mustilla käsillään tuhri hän kasvojaan, niin että ne pian näyttivät pöyristyttävältä naamiolta.
»Isä parka, isä parka!» surkutteli herra Merckel vanhempi, samalla pyyhkien silmiään.
»Miksi näytellään tätä ilveilyä?» kysyi Boleslav halveksivasti nauraen. Mutta hän oli tullut sangen kalpeaksi.
»Täällä ei näytellä, vaan käydään oikeutta», vastasi hänelle vanha pappi.
Boleslav kohautti olkapäitänsä. »Olen tyytyväinen», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi. »Sitähän olen tahtonutkin.»
Schrandenilaiset kurkottelivat kaulojaan tulevaa näytelmää odottaen. Hiljaisuudessa, joka hetkiseksi syntyi, kuultiin väkijoukon, joka ei mahtunut ravintolaan, vaan täytti kirkkomäkeä, viettävän siellä aikaansa porpattaen ja meluten. Hälinän keskeltä kuului naisäänen hätäinen kirkaisu.
Olisikohan Regina— — —? Mutta kuinka se oli mahdollista?—Ja tämä ajatus katosi salaman nopeudella, kuten oli tullutkin.—
»Lapseni, kurja lapsi raukkani!» ulvoi puuseppä, joka nyt oli päässyt totutulle tolalleen.
»Mitä lapsellesi sitten on tehty, mies?» kysyi maaneuvos, joka ei tahtonut kärsiä, että asiain johto luisui hänen käsistään.—
»Vietelty on tyttäreni,— —— —portto hänestä on tehty— —isänsydämeni on— —muserrettu— —särkynyt— —kurja olen— —yksi kirstu vain vielä—»
»Luulenpa, että olet minulle jo kerran lukenut tämän litanian», puuttui maaneuvos puheeseen. »Silloin nimittäin, kun tulin kuulustelemaan tuota naista, tytärtäsi, Kissanportaan jutussa. Jollet näinä viitenä vuonna ole oppinut mitään uutta, niin... Ja kirkkoherraan kääntyen lisäsi hän hymyillen: »Minusta näyttää, kuin tälle lurjukselle olisi annettu Virgiliuksen osa näyteltäväksi.»
Pieni harmaa miekkonen nurkassa päästi mäkättävän naurun, mutta mykistyi heti jälleen ikäänkuin pelästyen omaa rohkeuttaan.
Vanha kirkkoherra ei ollut ensinkään taipuvainen siivosti kärsimään maaneuvoksen armollisia sukkeluuksia. »Niinpä puhun puolestasi, Hackelberg», sanoi hän. »Minun puheeni sentään otettanee vakavalta kannalta—sinun, teidän kaikkien ja Herran Jumalamme edessä, Hänen, jonka pyhät lait eivät saa olla korkeain herrojen pilkkana. Vapaaherra von Schranden, olette minua kehottanut. Oletteko vielä halukas minulle vastaamaan?»
»Olen», vastasi Boleslav levottoman kärsimättömästi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän toistamiseen kuullut ulkoa naisäänen kirkunan joukon melun keskeltä.
»Olette ottanut vastaan isänne perinnön?»
»Epäilettekö sitä?»
»Herra paratkoon! En!»
»Mitä se merkitsee?»
»Te olette omistanut senkin, mikä vääryydellä oli hänen omansa.»
»Mutta kirkkoherra ...» Boleslav tunsi ikäänkuin jähmettyvänsä. Hän tahtoi puhua, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kiinni kureutunut. »Mihin uhmasi on joutunut?» huusi ääni hänen povessaan.
»Löysitte naisen, herra parooni, joka oli ollut isänne jalkavaimona. Löysitte hänet alennettuna, tahrattuna, lian ja rikosten peittämänä. Monivuotinen orjuus oli häneltä riistänyt kaiken ihmisarvon. Hän eli siellä kuten eläin eläimen kerällä. Tämä kurja olento kuului tänne ja kuului minulle. Minä olen hänet kasvattanut, minun käteni on valanut kastevettä hänen otsalleen, minun käteni ojentanut hänelle pyhän ehtoollisen kalkin. Olen seurakunnan edessä Jumalalle vannonut valvovani tätä nuorta sielua, joka oli kaksin kerroin orpo sentähden, ettei se, joka hänet oli siittänyt, voinut valvoa omankaan sielunsa parasta.»
»Ah, orpo lapsi raukkani!» lallatteli puuseppä. »Vielä vain kaksi—vielä vain yksi kirstu— —»
»Olen vastuunalainen hänen puolestaan Jumalan ja seurakunnan edessä. Isältäsi en voi häntä vaatia, sillä hän seisoo Jumalan istuimen edessä; sentähden vaadin häntä sinulta ja kehotustasi noudattaen kysyn sinulta: Mitä olet tehnyt tälle sielulle?»
Boleslavin silmien edessä leijaili punertava sumu. Ja tässä sumussa kasvoi vanhan papin olento, niin että hän näytti miltei yliluonnolliselta. Boleslav kykeni vain änkyttämään: »Mitä oli minun—mitä voin minä ...?»
Ja vanhus jatkoi: »Kuninkaamme on sinulle tänään kaikkien ihmisten edessä suonut suuren kunnioituksen; katso nyt vain, Boleslav von Schranden, voitko kunnialla kestää Jumalammekin edessä. Kysyt mitä sinun oli tehtävä? Tämä olento, niin likaisena, niin hylkynä kuin se edessäsi makasi, oli sinulle oleva korkeampi ja pyhempi kuin mikään muu luotu olento. Mitä olet tehnyt sovittaaksesi sen syyllisyyden, jonka isäsi on kasannut tämän naisen niskoille? Oletko vapauttanut hänen henkensä siitä orjuudesta, johon hän oli vajonnut? Oletko opastanut hänen sieluaan Jumalan, laupiaan, kaikkein armollisimman luo? Oletko koettanut häntä jälleen kohottaa ihmisyyteen? Vai oletko vetänyt häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle siihen synnin kiroukseen, johon huoneesi ja veresi on hänet kietonut? Ja ennen kaikkea yksi seikka: Kuinka olet asustanut hänen kanssansa? Kerrotaan, että autiolla saarellanne on vain yksi ainoa huone, jossa saattaa asua!—Oletko aina muistanut, että isäsi oma on jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan oleva sinulle koskematon? Oletko opettanut häntä rukoilemaan ja katumaan, vai oletko hänen eksytettyä mieltään yhä edelleen myrkyttänyt?... Ja oman veresi, oletko sen pitänyt puhtaana syntisistä himoista?—Vai ovatko ajatuksesi kuten villipedot kierrelleet hänen ympärillään ja hiipineet hänen jäljessään ja väijyneet häntä hänen heikkoudessaan ... kunnes uusi häpeäteko tuli—»
»Lakatkaa!» huusi Boleslav. Niin, tosiaan hyppi, skorpiooneja tämän kristillisen rakkauden miehen suusta. Salaisimmat ajatussynnitkin osasi hän rangaista, yksin sellaisetkin, jotka eivät vielä olleet vilahtaneetkaan hänen ajatuksiinsa ja joihin hänen sentään tällä hetkellä täytyi tunnustaa itsensä syylliseksi.
Nyt tuli kaikki, kaikki selväksi! Mikä hänen ei antanut nukkua pitkinä, yksinäisinä öinä, mikä myrskynpuuskien tavoin ajeli verta hänen suonissaan, mikä hänet pakotti henkeään pidättäen kuulostelemaan, hengittikö toinen milloin nopeammin, milloin verkkaisemmin, saadakseen hengityksen epätasaisuudesta selville, että tyttö valvoi kuten hänkin, levottomasti kuulosteli kuten hänkin,—hän himosi tämän naisen ruumista, häväistyä, pahoin pideltyä, uljasta, ihanaa ruumista... Mutta rikos oli, Luojan kiitos, vasta hiiviskellyt hänen omassa povessaan. Vielä ehti työntää salvan eteen, ennenkuin se hiipi yli vaarallisten rajojen. Tähän asti oli hän tilivelvollinen ainoastaan itselleen ja hänen oli oman tuomioistuimensa edessä tehtävä selko siitä, mikä painoi hänen omaatuntoaan!— —
Kalpeana ja hämmentyneenä katseli hän ympärilleen ja näki kaikkien kasvojen jo loistavan voitonriemusta. Silloin palasi hän suunnilleen.
»Kuka antaa teille oikeuden syyttää minua sellaisesta ilkityöstä?» huusi hän kirkkoherralle.
»En syytä teitä—kysyn vain», keskeytti hänet vanhus. »Olette tullut aivan liian kalpeaksi, herra parooni, niin ettemme saata olla epäilemättä suuttumustanne.»
»Hän on tuominnut itsensä, onneton», lisäsi herra Merckel vanhempi surkutellen.
Schrandenilaiset, uudelleen toivoen saavansa tarttua hänen kaulukseensa, nostivat aika melun, ja joukko tunkeili kynnystä kohden.
Silloin—kaiken ääntenkohinan ylitse—kuului pihalta Boleslavin korviin sydäntä vihlaiseva hätähuuto. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Siellä oli Regina.
»Regina!» huudahti hän ja syöksähti pihanpuoleisen ikkunan luo. Siellä oli hurja metsästys ylimmillään. Aitojen rattaiden, tynnyrien ja jäätyneiden lantakasojen ylitse kapusi, hyppi ja juoksi joukko raivostuneita naisia. Jälestä pyyhälti poikia kalikat käsissä. Kiviä sinkoili kaikilta suunnilta.
»Auttakaa, auttakaa!» kuului Reginan kirkuna. Häntä itseään ei kuitenkaan näkynyt.
Mutta kun Boleslav tempasi auki takaoven, lennähti tyttö pimeään käytävään. Ja lauma ulvoen perästä!
Voimakkaalla tempauksella vetäisi hän tytön huoneeseen ja sulki kiireesti oven, jota vastaan naisten raivo nyt purkautui.
Regina vaipui herransa jalkoihin ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa hänen takkinsa liepeeseen. Tytön käsistä putosi kaksi puoleksi pirstoutunutta astialautaa, joita hän oli tuskallisesti pidellyt kiinni—ne olivat jäännökset kilvestä, jolla hän tavallisesti suojeli itseään lenteleviltä kiviltä.
Hänen tukkansa oli hajallaan, hänen vaatteensa repaleina; kaunis turkisreunus, josta hän oli ollut niin ylpeä, riippui repaleina hänen vartaloaan pitkiin.——
»Kuinka sievä rakastava pari!» sanoi herra Merckel hyvillään hieroen käsiään.
Kun schrandenilaiset näkivät nuo molemmat näin koreasti yhdessä, näytti heillä olevan hyvä halu jatkaa vaimojensa urotyötä täällä sisällä. Reginan näkeminen vietteli heitä aina vastustamattomalla voimalla heittelemiseen. He päästivät riemun ulvonnan ja katselivat sopivia heittoesineitä. Herrashuoneeseen lennähti jo kaksi savihaarikkaa, joista toinen hipaisi puusepän olkapäätä. Kenenkään henkeä ei enää tavoteltu, tahdottiin vain »läimähytellä.»
Maaneuvos huiskutti epätoivoissaan solmukäsiään. Koko hänen lempeä ylhäisyytensä petti näiden hittolaisten vastassa.
»Herra maaneuvos», sanoi Boleslav, viitaten polvistuvaan naiseen, joka puoleksi tajutonna painautui häntä vasten. »Pyydän teitä painamaan tämän kohtauksen mieleenne. Jollette itse katso tarpeelliseksi puuttua asiaan, voi sentään käydä, että minun täytyy teitä oikeudessa vaatia todistajaksi tätä urhoollista väkeä vastaan.»
Ylhäinen herra maaneuvos aavisti tuskin itsekään, mitä surkeaa osaa hän näytteli. Itse hänen komea leijonanharjansakin oli joutunut pois suunniltaan ja riippui jäykkinä töyhtöinä pään ympärillä.
»Merckel,» tirskui hän, »olette kylänvouti. Panen teidät viralta, jollette heti saa hiljaisuutta aikaan. Hiljaa—väki—hiljaa! Tämä on maanrauhan rikkomista.—Siitä tulee vankeutta— —lähetän teidät kaikki vankilaan.— —Vieläpä ase kädessä— —maksaa kolme vuotta, kokonaista kolme, hyvät ihmiset.— — —Huomenna lähetän tänne santarmeja, kolme santarmia yhdellä kertaa—»
Tämän uhkauksen oli hänen hyvä enkelinsä johduttanut hänen mieleensä, sillä mikään muu ei olisi näihin mielettömiin enää vaikuttanut. Onnettoman sodan jälkeen ei Schrandeniin ollut enää ainoatakaan santarmia sijotettu. Tämä oli suuri onni, jota ei niin pilanpäiten saanut menettää, sillä santarmia pelkäsivät he enemmän kuin kuningasta.
Herra Merckel, joka alkoi vavista virkansa tähden, teki voitavansa rauhaa palauttaakseen. Hänen poikansa nojasi käsivarret ristissä ikkunanpieleen ja koetti näyttää siltä, kuin tämä näytelmä huvittaisi häntä erinomaisesti.
Vanha kirkkoherra tuijotti edessään olevaan pariin, ikäänkuin tahtoisi katsoa heidän sydäntensä sisimpään.
»Nouse pois», sanoi Boleslav polvillaan olevalle Reginalle. »Sinulle ei tehdä mitään—minä olen luonasi.»
Mutta tyttö painautui vielä pelokkaampana häntä vasten. »Eihän teitä viedä pois, herra, eihän?» nyyhkytti hän. »Minä vaikka palellutan itseni kuoliaaksi—jos se on totta.»
»Ei viedä—mutta nouse nyt.»
»Oi, herra, hyvä, rakas herra!» Ja hän painoi otsansa herransa polvea vasten.
»Boleslav von Schranden—kiellätkö vielä?»
»Mitä minun pitäisi kieltää? Sekö, että tämä naisparka, jota te olette vainonneet ja sysineet, näkee minussa ainoan turvansa ja pelastajansa, koska olin pitkien vuosien jälkeen ensimäinen, joka hänelle sanoin lempeän sanasen? Tai onko minun kiellettävä, että tämä sama turvaton nainen, koko Luojan avarassa maailmassa ainoa olento, joka tahtoi jäädä luokseni, kun kaikki muut minut hylkäsivät, on tullut minulle rakkaaksi ja kalliiksi? Enkö olisi raaka, tunnoton pölkky, jos toisin ajattelisin kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni? En ole häntä pyytänyt jakamaan yksinäisyyttäni linnan raunioissa. Siellä ei ole elämä niinkään hauskaa, ja kaikki hyvyyteni häntä kohtaan oli siinä, että sallin hänen uhrautua hyväkseni.—Mitään iloa en ole voinut hänelle valmistaa,—mitään luvatonta ei ole tapahtunut välillämme. Jos hän mieluummin tahtoo olla maaorjana, ei se koske hituistakaan maailmaa, kaikkein vähimmän teitä schrandenilaisia ja itse tuota juopporenttuakin, joka kerran paritti oman lihansa ja verensä.»
Puuseppä, jota vanha Merckel oli hiljaa rohkaissut, alkoi näytellä hellän isän osaa.
»Voi, tyttäreni, onneton tytär raukkani!» porasi hän.
»Eteenpäin», sopotti isäntä, »vaadi hänet takaisin».
»Tule, lapseni, tule onnettoman, hyljätyn isäsi luo. Murheissaan on hän langennut juoppouden syntiin. Vain kaksi kirstua tekee hän vielä,—yhden itselleen ja yhden—»
Hän ojensi likaisen kätensä tytärtään tavottaen, mutta tämä kauhuissaan sysäsi sen kiihkeästi takaisin.
»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Boleslav. »Hän kuuluu minulle, kuten minäkin kuulun hänelle.»
»Ja kuitenkin vaadin häntä tänään sinulta, Boleslav von Schranden», sanoi kirkkoherra, samalla laskien kätensä Reginan päälaelle.—Tyttö kyyristyi arasti, mutta antoi sen tapahtua.
»Siksikö, että voisitte hänet mukavammin kivittää?»
»Lupaan sinulle, ettei hänelle tästedes tehdä mitään pahaa. Vien hänet itse erään virkaveljeni luo, joka hänet on saattava uudelleen ajalliseen ja iankaikkiseen elämään. Älä asetu hänen pelastuksensa tielle kytkemällä hänet vielä lujemmin synnin kahleilla itseesi.»
Boleslav vaikeni. Tuhansia ajatuksia risteili hänen mielessään. Vanhus ei ollut mikään petturi. Hänen sanansa oli luja kuin kallio. Mitä oikeutta hänellä itsellään oli tähän naiseen, joka tahdottomana lepäsi hänen jaloissaan? Mitä saattoikaan hän Reginalle tarjota, kun uskalsi itselleen vaatia hänen elämäänsä?
Silloin puuttui puheeseen maaneuvos, joka jo oli osittain toipunut pelästyksestään. »Onko tämä henkilö jo laillisessa iässä?» kysyi hän.
Kirkkoherra laski ja vastasi myöntäen.
»Vis paterna ei siis ole enää voimassaan, eikä myöskään ole voitu todistaa hänen haureellisesti eläneen—muuten voisi hänet lähettää johonkin ojennuslait ...»
Boleslavin ivanauru sai hänet vaikenemaan.
»No hyvä, niinpä ratkaiskoon hän itse. Oletteko siihen tyytyväinen, herra parooni?»
»En minä häntä pidätä», murahti Boleslav ja tunsi samassa, kuinka naisruumis vapisi hänen jaloissaan. Hän kumartui tytön puoleen. »Regina—kuuletko, mitä kirkkoherra sinulle lupaa?... Tiedät, että tulevaisuutesi on turvattu. Tahdotko seurata häntä?»
Silloin kohotti tyttö hehkuvat, kyynelten valelemat kasvonsa häntä kohden ja nyyhkytti: »Pyydän, herra—älkää tehkö—minusta pilkkaa—»
»Tahdot siis jäädä luokseni?»
»Tiedättehän sen, herra!—Miksi kiusaatte minua?»—
»Nouse sitten, niin lähdemme».
Kirkkoherra asettui hänen tielleen. Hän oli tullut kalman kalpeaksi, ja hänen kotkankatseensa kaivautui Boleslavin kasvoihin. Hän laski juhlallisesti kätensä hänen olalleen kuten taanoin isän syyllisyyttä hänelle selittäessään.
»Poikani», sanoi hän, »sinutkin olen ottanut pyhän kasteen liittoon. Sinutkin olen opettanut sopertamaan Jumalan nimen ja osottanut sinulle hänen luomakuntansa ihmeellisyyden. Olet minulle ollut aivan kuin oma lapseni ja vielä enemmänkin, sillä olithan herrani poika. Sinunkin puolestasi on minun vastattava Jumalan istuimen edessä. Et ole voinut puhdistautua siitä epäluulosta, joka sinuun on liittynyt. Ja kun luen sielustasi,—älä luo silmiäsi maahan, minä tiedän kyllä. Ja siksi vaadin vielä kerran sinulta tätä naista. Vaadin häntä hänen isänsä nimessä, seurakunan nimessä, taivaallisen Jumalamme nimessä, hänen, joka on kaikkien orpojen ja turvattomain isä, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Päästä hänet vapaaksi—niin olet syytön ja saat mennä rauhassa tietäsi.»
Regina oli noussut pystyyn ja tarrautui väristen Boleslavin käsivarteen.
»Tule!» sanoi hän. »Toivottavasti pääsemme joukon lävitse.» Ja hän oli menemäisillään vanhuksen ohitse.
Mutta tämä astui uudestaan hänen tielleen ja levitti käsivartensa hänen eteensä.
»Olet siis isäsi arvoinen! Ja niinkuin isäsi olen kerran kironnut, niin kiroon nyt sinut tällä hetkellä ja tämän naisen sinun kanssasi. Sinä olet oleva niinkuin Kain, jonka Herra vihassaan karkotti kasvojensa, edestä... Missään ei ole sinulle oleva sijaa valmistettuna. Raunioissa olet sinä asustava koko pitkän ikäsi! Ja tämä nainen sinun kanssasi! Menkää nyt... Tehkää tietä, te siellä—ja ken kätensä häneen satuttaa hyvässä taikka pahassa tarkotuksessa, se on oleva kirottu hänen kanssansa.»
Boleslav purskahti nauruun, joka epäsointuisena kajahti hiljaisuudessa.
»Tule», sanoi hän tarttuen Reginan käteen. »Tule, anna vanhan miehen sadatella, sehän hänen on ammattinsakin.»—Ja kuitenkin valahti väristys hänen ruumistaan pitkin.
Edessään näki hän joukon tungokseen aukenevan kujan, joka kaartui tarjoiluhuoneen lävitse ulommaiselle ovelle.
Hän astui Reginan kera kujaan.
Kukaan ei naurannut, ei herjannut eikä koskenut heihin.
Taikauskoinen pelko jähmetytti kaikki nämä raa'at kasvot.— —
Talvisen illan viima hengähteli jäisenä hänen kasvoilleen.
Ja kas! Lieneekö joku rientänyt ulkona odottavillekin viemään viestiä—lieneekö heidän keskuuteensa levinnyt aavistus tapahtumasta—täälläkin kohtasi heitä syvä äänettömyys, täälläkin aukeni kuja, jota myöten molemmat vitkalleen, allapäin astelivat alas virralle.
XIV.
Iltarusko sammui. Siintävän heleä utu leijaili alastomain pensaiden ympärillä, kiviltä tihkui maahan säkenöiväin kristallien vihmasade.
Lumi narskui Boleslavin jalkojen alla. Hänen hengityksensä kiemurteli vaaleina pilvinä hänen edellään. Pakkanen viillytti miellyttävästi hänen hehkuvia kasvojaan. Hän oli lähettänyt Reginan edeltäpäin ja koetti yksin kävellessään tyyntyä ja selvitä, sillä hänen aivoissaan kiehui kuin mikäkin noitakattila.
Kirous oli luonnollisesti pelkkää ilveilyä, vain peikko pimeässä, jolla lapsia pelotellaan. Hänen isänsä viholliset olivat vain vaanineet tilaisuutta tehdäkseen pojalle noitatemppujaan, jotka olivat varatut isää varten; ja sentään—miten hirvittävää olikaan ajatella moisen kirouksen ansaitsevansa!—No, siitähän ei voinut olla puhettakaan. Mitä tuo vanha jyrisijä oli edellyttänyt tapahtuneeksi kaikessa törkeydessään, se oli tuskin höyhenen keveydelläkään hipaissut hänen sieluaan. Kun hän nyt tiesi, mistä oli kysymys, oli vaarakin ohitse. Itse asiassa täytyi hänen olla vanhukselle kiitollinen siitä, että tämä oli hänelle kaukaa osottanut kuilun, jota kohden hän oli huoletonna kulkenut.
»Mutta kylliksi tästä asiasta», tuumi hän itsekseen. »Minä olen herra, hän on palvelustyttö—ja tahdon olla kirottu, jos—»
Säikähtyneenä pysähtyi hän mietteissään. Hänhän jo oli kirottu. Sitten hymyili hän säikähdykselleen Sellainen lasten pöpö!—Hyi sentään!—
Joka tapauksessa oli hänen suhteessaan ulkomaailmaan tästä päivästä alkava uusi ajanjakso. Tämä risti hänen kädessään oli takeena siitä, ettei hän seissyt oikeudetonna ja kunniatonna maailman vastassa, vaan että niin oikeus kuin kunniakin olivat saavutettavissa, jos hänellä vain oli rohkeutta kääntyä persoonallisten vihamiestensä päiden ylitse korkeimpain viranomaisten puoleen.—Piirin tuomarit olivat katsoneet hyväksi jättää murhapolton rankaisematta. No hyvä, siispä hänen oli sytytettävä palo, jonka hehku pelottaisi pahantekijän piilopaikastaan esiin. Mutta silloinhan hänen täytyi vetää myös isän tekonen pimeydestään, täytyi haudanhäväisijän käsin rikkoa vainajan rauha ja toitottaa oman sukunsa häpeä maailmalle.—Hän murti suutansa. Hän tunsi mielessään kuohuvan uhman, niin valtavan, että itsensä tuhoamisen vaarakin näytti hänestä pelkältä pilkalta. Mitä hänen tarvitsi säikähtää?
»Olenhan kuitenkin kirottu!» jupisi hän ja nauru purskahti hänen kurkustaan.
Sitten meni hän kotiin. Regina laittoi pöytään illallisen. Hän oli korjannut nuttunsa ja kammannut tukkansa veden avulla sileäksi. Hänen kasvonsa olivat tyynet, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ainoastaan kynsien naarmut hänen kaulassaan osottivat, mitkä hetket hänellä oli takanaan.
Boleslav kysyi teennäisellä ankaruudella: »Kuinka pälkähtikään päähäsi, Regina, lähteä ravintolaan?»
Regina vilkaisi arasti ylöspäin herraansa.—»Antakaa anteeksi, herra», sanoi hän allapäin. »Löysin kirjeenne, ja silloin muuttui maailma silmissäni vihreäksi ja keltaiseksi ja minä en enää tiennyt mitä tein—ajattelin vain, että voisin teidät lopultakin pelastaa— —»
»Tuhmuuksia», sanoi Boleslav nauraen—mutta hänen rinnassaan kumpusi jotakin, jota hänen väkivoimin täytyi tukahuttaa.
»Nouda minulle viiniä», käski Boleslav istuutuen pöytään,
»Mitä viiniä, herra?»
»Parasta. Tänään on suuri juhlapäivä.»
Regina katsoi häneen kummissaan ja meni.
»Nouda lasi itsellesikin», sanoi Boleslav tytön avattua harmaan, hämähäkin verkkojen kietoman pullon.
»Herra hyvä, minä en kestä sitä.»
»No, pian nyt.»
»Heti, herra.»
Boleslav kaasi lasiin. Tummahkon kullankarvainen neste valui kimmeltäen smaragdinvihreään lasiin. Nämä roomalaiskuosiset viinilasit ainakin olivat häviöstä pelastuneet.
»Maljasi!»
Lasit kalahtivat kuin kumeasointuinen kello.
»Tähän naiseen on siis pappi minut tänään parittanut kirouksellaan», ajatteli Boleslav ja antoi katseensa vaipua hänen silmiinsä. Kuinka omituista, kuinka kummallista! Tämä nainen oli tuleva osaksi hänen elämästään, oli vanhus sanonut. Tämä nainen,—miksi juuri tämä? »Onhan kirouskin jonkinlainen vahvistus», ajatteli hän edelleen. »Jokin jota ei ole olemassa eikä milloinkaan tule olemaan, on ja pysyy sen varmistamana ja vahvistamana, kuin mikäkin pyhä oikeus taivaan ja maailman edessä.»
Ja niin risteilivät hänen ajatuksensa ahneesti sen kielletyn alueen ympärillä, jonka ylipääsemättömiin aitoihin itse papin sanat olivat lyöneet aukkoja. Sitten hävettivät häntä omat ajatuksensa. »Sinä olet herra», toisti hän yksikseen, »hän on palvelustyttö, vieläpä vain orjatar, ja silleen täytyy sen jäädä.»
Muuten oli selvää, että koston työhön oli vielä tänään ryhdyttävä.—
Hän käski Reginan korjata ruuat pois ja tuoda toisen pullon pöytään. Sitten nouti hän pulpetiltaan kynän ja paperia ja osotti tytölle paikan, jossa tämä oli istunut jouluaattoon saakka.
Aran iloissaan painautui Regina istumaan, sillä hän oli siitä pitäen saanut aina maatapanoonsa asti istua eteisessä tulisijan ääressä.
»Sinun on tehtävä minulle hieman selkoa, Regina», alotti Boleslav. »Vastaa lyhyeen ja tarkasti jokaiseen kysymykseeni.»
Regina hätkähti silminnähtävästi. »Kyllä, herra», kuiskasi hän.
»Juo, se päästää kielesi siteistään.» Regina totteli, mutta viini näytti tällä kertaa vaikuttavan hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.
»On kysymys sen yön seurauksista, jolloin veit ranskalaiset Kissanportaan yli.—Oliko linnassa ketään, joka tiesi tästä retkestä?»
»Ei, herra.»
»Kenen kautta se sitten on tullut tunnetuksi?»
»Minun kauttani luulen, herra», sammalsi Regina.
»Kenelle olet sen ilmaissut?»
»Isälleni.»
»Kuinka sen teit?»
»Hän tuli tuontuostakin linnaan saadakseen minulta rahaa; ja jollei minulla ollut mitään, nipisteli ja löi hän minua.»
»Miksi et huutanut apua?»
»Olihan öinen aika, herra, ja armollinen herra olisi häntä pieksättänyt, jos hänet olisi tavattu.»
»Hyvä, jatka.»
»Ja niin tuli hän myös vähän jälkeenpäin—retken jälkeen, tarkotan—ja vaati kaikenlaista—minun piti häneltä—armolliselta herralta—kiristää rahaa tai salaa kopeloida hänen taskujaan ja muuta sellaista.—Ja päästäkseni kerta kaikkiaan hänestä rauhaan, kävin hänelle hakemassa kukkaron, jonka ranskalainen eversti oli minulle antanut. Kun hän näki punertavan kullan välkkyvän kuutamossa, tuli hän aivan kuin hulluksi—»
Hän vaikeni.
»No, eteenpäin!»
»Täytyykö minun se sanoa, herra?»
»Tietysti!»
»Mutta onhan hän sentään isäni, herra.»
»Sinun on tehtävä, mitä käsken.»
Regina huokasi syvään ja jatkoi: »Ja silloin kävi hän kurkkuuni kiinni ja huusi korvaani: Olet surman oma, jollet heti paikalla tunnusta, mistä olet saanut näin paljo kultaa... Ja kun olin jo aivan tukehtumaisillani— —»
Boleslav naurahti katkerasti itsekseen. Hänen oma isänsä ja tytön isä—he käyttivät molemmat samoja kunnioitettavia keinoja.
Regina luuli herransa nauravan hänelle. »Hyvä herra», jatkoi hän rukoilevasti herraansa katsahtaen, »minähän olin silloin vielä niin hirveän tuhma. Paria viikkoa myöhemmin, kun he minua kuulustelivat, olisivat he saaneet minut huoletta kuristaa eivätkä sittenkään olisi saaneet mitään tietoonsa... Mutta, silloin, ja olihan hän sentään isäni ...»
»Hyvä, silloin siis kannoit kieliä koulusta. Ja entäs sitten?»
»Vielä samana yönä alkoi omaatuntoani painaa, ja aamulla viedessäni armolliselle herralle kahvia—sillä minun oli aina oltava hänen lähettyvillään—tunnustin hänelle kaiken.
»Ja hän?»
»Hän tuli liidunvalkoiseksi eikä sanonut sanaakaan—mutta hän sieppasi pyssyn seinältä ja tähtäsi sillä minua. Minä panin käteni ristiin ja suljin silmäni; silloin kuulin kuinka hän päästi kirouksen—ja sitten heitti pyssyn olalleen ja syöksyi ulos. Ajattelin heti: nyt hän tahtoo raivata isän pois tieltä!—Ja kun näin hänen rientävän nostosillalle kaksi verikoiraansa mukanaan, juoksin sukkelaan puiston läpi ja Kissanportaan yli kylään, viedäkseni isälle sanan, että hänen henkensä oli vaarassa. Jos hän olisi ollut kotonaan, en häntä olisi voinut enää pelastaa, mutta hän istuikin Merckelin luona Mustassa Kotkassa. Siellä oli hän kaikki hälyyttänyt jalkeille keskellä yötä ja makasi sitten päissään kuin mikäkin elukka. Mustasta Kotkasta ei hän mene häntä hakemaan, aattelin itsekseni,—ja se olisi ollut liian myöhäistäkin, sillä herra Merckel ja kaikki tiesivät jo koko asian ja nostivat aika häläkän minut nähtyään ja kävivät minua ahdistelemaan ja aikoivat väkisin panna minut puhumaan, mutta minä puraisin kieleeni, jotta veri tuli, ja olin vaiti. Sitten päästivät he minut valloilleni, mutta minä juoksin armollista herraa vastaan ja heittäysin hänen jalkoihinsa ja sanoin: Säästäkää hänet, se ei hyödytä mitään, sillä maailma tietää sen jo kuitenkin.—Silloin potkaisi hän minua, niin että pyörtyneenä lysähdin maahan, mutta isälle ei hän tehnyt mitään... Ja sitten kahden viikon perästä tuli santarmi minua noutamaan ja vei minut Mustaan Kotkaan. Siellä istui viinihuoneessa viisi tai kuusi ylhäistä vierasta herraa, tämä herra maaneuvos heidän mukanaan, ja ovi sulettiin jälestäni ja minua alettiin kuulustella... Mieluimmin olisin ainoastaan itkenyt enkä tehnyt muuta mitään, mutta sitten rohkaisin mieleni ja arvelin, että isälläni oli tapana juoda enemmän kuin janottikaan, ja hän kai oli nähnyt pahaa unta... Mutta silloin näyttivät he minulle kukkaroa, jonka he olivat ottaneet häneltä pois.—Ja silloin, herra, ... silloin sanoin, että rahat olivat ... palkka, jonka sain, kun annoin—» Hän vaikeni ja painoi kätensä kasvoilleen, joille häpeä levitti tumman punan...
»Jatka», käski Boleslav, purren hampaansa yhteen.
»Eiväthän he minua uskoneet, herra, mutta he kai huomasivat, etteivät saisi minulta totuutta selville, sillä he eivät kyselleet enempää. Ja sitten alkoivat he hiljaa neuvotella keskenään, mutta minulla on hyvät korvat, minä kuulin kaiken... Oliko minut pistettävä vankeuteen, jotta oppisin puhumaan, oliko armollinen herrakin vangittava? Sellaisia he juttelivat. Ja sitte tulivat toiset ja arvelivat, että piirille olisi häpeäksi, jos kielikellot pääsisivät sellaista soittamaan, ja koko Itä-Preussinkin kunnia siitä kärsisi, ja kun sitä paitsi ei ollut sitovia todistuksiakaan, oli täysi syy painaa asia hiljaisuudessa unohtumaan—he mainitsivat sen jotenkin toisin, mutta sanat olen unhottanut.»
»Ja sitten päästivät he sinut menemään?»
»Niin. Herra Merckel sanoi, että minun oli korjattava luuni, sillä minä saastutin talon.»
Syntyi äänettömyys. Sitten kulautti Boleslav yhdellä siemauksella pari kolme lasia väkevää viiniä ja sanoi: »Nyt paloyö!»
Regina hypähti silloin tuoliltaan pystyyn ja tuijotti häneen kauhistunein katsein.
»Minun pitäisi ... tulipalosta?»
»Niin paljo kuin siitä muistat.»
»Ja minun pitäisi ... kaikki ... herra?»
»Kaikki.»
»Herra ... sitä en voi!» Kuten hengenhädissään päästi hän tämän huudahduksen suustaan.
»Mitä se merkitsee?» Boleslav oli hänkin ponnahtanut pystyyn ja mittaili häntä silmät selällään.
Regina pani kätensä ristiin rinnalleen: »Olen teille aina—ollut kuuliainen, herra... En ole koskaan mukissut eikä mikään ole ollut minusta liian vaikeaa... Tahdon tehdä kaiken, mitä käskette, ja jos sanotte: mene, anna itsesi kivittää, teen sen heti paikalla... Mutta tätä yhtä älkää vaatiko minulta, pyydän sitä sydämeni pohjasta.»
Vihastuneena ja kummissaan katsoi Boleslav tyttöön. Hän oli niin tottunut tämän ehdottomaan kuuliaisuuteen, ettei voinut käsittää tätä yhtäkkiä leimahtanutta vastustuskykyä... Hänen valtansa oli siis lopussa ... se ei ollut rajaton, kuten hän oli luullut!—Eikö tämä nainen ollut itse ruvennut hänen orjakseen? Eikö hän ollut myynyt itseänsä ruumiineen ja sieluineen hänelle ja hänen suvulleen, ja nyt hän yhtäkkiä tahtoi pitää oman päänsä?
Veri syöksähti hänen päähänsä. Hänen silmänsä pullistuivat.
»Sinun täytyy— — —sinun täytyy heti paikalla!»
Regina painautui seinää vasten. Hänen silmänsä kiiluivat pimeästä Boleslavia kohden kuin ahdistetun villikissan silmät.—»En tee sitä», tenäsi hän.
Boleslavissa heräsi perinnöllinen, raaka herruutensa tunto. Viinikin vaikutti osaltaan. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui hänen rintaansa.—
Tytön nutun napit eivät kestäneet kovaa tempausta, vaan lensivät irti. Hänen valkea povensa aaltoili, ja Boleslavin katse ikäänkuin kietoutui huntuun...
»Onko minun hänet kuristettava vai häntä suudeltava?» ajatteli Boleslav ja tavotti hänen kaulaansa.
Hengenhädissään tarrasi Regina vastaan. Kuten rautapihdit puristuivat hänen kätensä Boleslavin hartioihin... Täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen puoliaan näitä jäntereitä vastaan.
Ja nyt alkoi äänetön painiskelu. Se kesti monia minuutteja eikä ottanut lainkaan loppuakseen... Se näytti katkeralta, suorastaan epätoivoiselta, se näytti ottelulta elämästä ja kuolemasta ja muuttui sentään jälleen leikkisodaksi... Kumpikaan taistelijoista ei enää tiennyt, mistä taisteltiin. Boleslavin veristyneet silmät etsivät Reginan silmiä. Reginan hiestynyt rinta puristui hänen rintaansa vasten. Molempain hengitys suli yhteen. Lujasti sylikkäin kietoutuneina hoippuivat he sinne tänne, kunnes Boleslav vihdoin painoi tytön polvilleen... Mutta tämä ei väsynyt, vaan koetti vetää hänet luokseen maahan.
Paikoillaan painiskellen katsoivat he ikäänkuin unelmissaan tuokion toisiaan silmiin. Silloin kulki väristys Reginan ruumiin lävitse, ja keskellä taistelua painoi hän antautuvasti poskensa samaan käsivarteen, jota vastaan hän taisteli.
Boleslav näki sen—hän näki, kuinka toisen silmät tuskaisesti hehkuen riippuivat hänen silmissään, hän näki tytön kauniit, villit kasvot kukoistavina edessään.
»Olemmehan kirotut kuitenkin», välähti hänen mielessään.
Silloin kumartui hän huoahtaen alas tytön puoleen ja—suuteli häntä suulle.
Regina voihkasi ääneen, puristui Boleslaviin kiinni ja puri hampaansa hänen huuliinsa. Sitten retkahti hän hervotonna takaperin ja kaatui selälleen, niin että takaraivo kolahti kovasti lattiaan.
Aivan huumautuneena tuijotti Boleslav häneen maahan. Tyttö makasi kuin kuollut. Ainoastaan kohoileva rinta ahmi ilmaa. Boleslavin omista huulista kihosivat veripisarat. Ajattelematta pyyhki hän niitä pois kielellään,
»Mitä nyt?»
Ja mitä kauemmin hän tuijotti maassa makaavaan naiseen, sitä korkeammalle kuohui tuskaisa pelko hänen mielessään, nousten aivan mielettömyyden rajoille. Hän pelkäsi, mitä oli tuleva.
»Pois tästä talosta—pois, pois, ennenkuin hän nousee», huusi ääni hänen povessaan. Hän tempasi vaippansa seinältä, käänsi karvalakkinsa reunukset alas ja syöksähti talviyöhön, ikäänkuin hurja ajo olisi hänen kintereillään.
Hän ei voinut sitä paeta, hän laahasi sitä mukanaan mihin menikin. Se riehui hänen rinnassaan, se kuohui hänen veressään ja kohisi hänen hermoissaan—tämä nuorten aistien hurja ajo.
Hän kirmasi ympäri metsää. Pakkanen ei häntä jäähdyttänyt, pimeys ei häntä tyynnyttänyt.
Oliko mitään pelastusta—mitään?
Pappila johtui hänen mieleensä. Ivanauru purskahti hänen huuliltaan.—Olihan Helena kauhusta väristen väistynyt hänen tieltään, kun hän vielä puhtain sydämin, puhtain mielin ja aistein oli sinne astunut. Mitä Helena tekisikään tänään, jos hän kirottuna ja syyllisyyden painamana rohkenisi mennä hänen läheisyyteensä?
Ja kuitenkin—eikö pappilan tanhuvilla ollut lähes vuosikymmenen ajan ollut kotipaikkansa kaikella, mitä hänessä vielä oli hyvää, valoisaa ja rauhallista? Oliko hänen luvatonta etsiä näiltä valon tyyssijoilta pelastustaan, vaikkapa sieltä olisi tuhat kertaa lähtöisin se kirous, joka hänet oli peittänyt pimeyteen?
Melkein vasten tahtoaan poikkesi hän kylään vievälle tielle.
Torninkello löi yksi. Viisi tuntia oli hän harhaillut ympärinsä, ja aika oli tuntunut hänestä yhtä monelta minuutilta.
Kylä oli uupunut uneen, vain »Mustasta Kotkasta» lankesi tummanpunertava kajastus valkealle lumelle, jota himmeä kuu valaisi raukealla valollaan. Reenraiteet välkkyivät kuin valkoiset nauhat, jotka maata myöten venyivät etäisyyteen, ja jääpuikot kirkonräystäästä kuvastuivat hopeisena varjopiirustuksena tummalle seinälle.
Hän kulki kirkon ohitse pappilan puutarhaa kohden. Hänen sydämensä hyppi niin, että se tuntui aivan nousevan kurkkuun... Helenan päätyikkunasta häämötti vielä valkea. Hän kapusi aidan ylitse ja tarpoi syvässä lumessa puutarhamajan luo, joka oli parinkymmenen askelen päässä talon päätyseinästä. Hän asettui sen varjoon...
Valkoinen uudin verhosi kokonaan valaistun neliön. Palttinapintaan kuvastuivat luonnottomiksi vääristyneet kukanlehtien ja varsien ja paperiviuhkioilla koristeltujen kukkaruukkujen varjot.—Niiden valtakunnassa hallitsi hän nyt siveänä ja hiljaisena kuin pyhä neitsyt ruusutarhassaan.
Ja jälleen ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen tuomiokirkon pyhimyskuva, jonka hän näki aina, milloin kuvitteli mielessään lemmittyään. Saadapa vain ainoaksikaan sekunniksi vajottaa katseensa hänen katseeseensa, siten herättääkseen uuteen eloon sen, minkä aika ja syyllisyys oli kuolettanut!
Tytönvartalon kuvajainen pimitti tuokioksi valaistun pinnan... Uutimen lievettä kohotettiin.
Puoleksi poissa tajultaan ojensi Boleslav käsivartensa häntä kohden.
Nopeasti putosi uudin jälleen alas, ja kohta sammui valo...
Hengittämättä odotti Boleslav, eikö Helena nyt vaarattomasta pimeydestä antaisi hänelle mitään merkkiä. Mutta ei näkynyt enää liikahdustakaan.
»Mutta toivonhan aivan mielettömiä», puhui hän itsekseen. »Nähtävästi ei hän tuntenut minua lainkaan, huomasi vain miesolennon ja ponnahti pelästyneenä takaisin. Parasta on laittautua heti tieheni, muuten lähettää hän pian koko talon luullun varkaan kintereille.»
Ja niin läksi hän palausmatkalle. Päästyään tielle ja taivaltaessaan eteenpäin tunsi hän verensä melkoisesti tyyntyneen. Jo pelkkä tietoisuus Helenan läheisyydestä oli siis vaikuttanut rauhottavasti.
»Mihin nyt?» Ulos maailmaan, mutta kotiin ei. Kun hän vain ajattelikin maassa makaavaa naisolentoa, alkoi veri uudelleen kiehua hänen suonissaan
Hän oli hurmahenki, ja Boleslav vihasi häntä.
Tietämättä mihin aikoi poikkesi hän sivupolulle, joka vei vajojen ja mökkien välitse linnasaarelta poispäin ja päättyi aukeihin peltoihin.—-Niiden takareunalta häämöttivät metsät, siintävänä juovana reunustaen valkeaa tasankoa. Sinne veti jälleen hänen mielensä. Sinne missä unelmattoman unen rauha vallitsi talvisessa hiljaisuudessa.
Hän alkoi taivaltaa polutonta peltoa, jolla levisi lumi säännöllisinä harjoina ja loivanteina rannattomiin, niin että näytti kuin virtailevan valon meri aaltoilisi häntä vastaan. Kiristen murtui jäätynyt kohva hänen jalkojensa alla, hän upposi lumeen polviaan myöten, mutta hän ponnisteli eteenpäin ikäänkuin uudelleen omia ajatuksiaan paeten. Häntä tavallaan lohdutti tämä ponnistus, joka oli niin tarkotukseton ja kiihdytti hänen hengitystään.
Hänen rintansa läähätti, hiki valui pitkin hänen ruumistaan, kompastellen ja horjahdellen pyrki hän eteenpäin. Siellä täällä oli kohva kyllin vahva hänet kannattaakseen. Silloin tuntui kuin hän olisi saanut siivet ja liitelisi yli maan, kunnes uusi putous hänelle muistutti, kuinka raskaana ja matalana hän taakkoineen ryömi maan pinnalla.
Metsänreuna kohosi korkeampana ja tummempana hänen edessään,—vielä satasen askelta ja hän saavuttaisi määränsä. Silloin tukki hänen tiensä jokin, joka nousi kuin pieni töyräs hänen edessään ja ojentautui viiden-, kuudenkymmenen askelen pituisena metsää kohden. Mutta luontaiseksi töyrääksi oli se liian säännöllinen ja jyrkkäreunainen. Sen rinnalla, muutamain askelten päässä, oli toinen samanlainen ja edelleen vasemmalla vielä kolmaskin. Ne ovat varmaankin soraläjiä, ajatteli hän, joita syksyllä on luotu vietäväksi pois lumen sulettua.—Miksi kyläläiset eivät ottaisi soraa hänen maaltaan? Eihän täällä ollut ketään, joka heiltä olisi sen kieltänyt!
Mutta mitä merkitsivät ristit tuolla—vasta nyt huomasi hän ne, sillä ne oli peittänyt tumma metsänreuna—ristit, jotka töyrästen päissä kohosivat kammottavina ja uhkaavina yön pimeyteen?
Kolme luvultaan, jokaisella kummulla yksi— —
Ne olivat karkeatekoisia, honkahirsistä kirveellä veistettyjä ja näyttivät syvälle maahan upotetuilta, sillä ne eivät liikahtaneetkaan hänen niitä puistellessaan. Mitään kirjotusta ei niissä näkynyt, ja jos olisi ollutkin, ei hän olisi voinut sitä lukea.
Arvotuksentapaisina, kuten unhotetun rikoksen muistomerkit, seisoivat nämä karkeatekoiset kummitukset tässä, ja kuunhohde hopeoi niiden harmaita sälöpintoja.
Silloin äkkiä putosivat suomukset hänen silmistään. Ääneensä huudahtaen löi hän kätensä kasvoilleen.—
Nämä olivat heidän hautansa, heidän, jotka kaatuivat vuonna seitsemän, tuona onnetonna yönä.
Täällä makasivat hänen isänsä uhrit!
Mikä onneton sattuma oli tuonut hänet tänne? Ja eikö se näyttänyt enemmältä kuin sattumalta? Olivathan häntä houkutelleet ja vetäneet ikäänkuin tuhannet näkymättömät käsivarret, niin että hänen oli täytynyt, tietämättä miksi, lähteä tälle mielettömälle taipaleelle, niin että hän oli ponnistanut perille, väsymyksestä vaipumaisillaan, lumen ja jään halki.
Oliko kohtalo tämän kaikista ruoskaniskuista tuskallisimman säästänyt tähän syvimmän nöyryytyksen hetkeen, jotta hänelle oikein selviäisi, että hänen oli mahdoton enää nousta, että hänen ilman pelastusta täytyi hukkua häpeään ja epätoivoon?
»Mutta hyvä on, että olen täällä», puheli hän edelleen yksikseen. »Siten voin ainakin tulla vakuutetuksi, ettei vanhus kirotessaan tehnyt minulle mitään vääryyttä. Ja mitä syntejä ei vielä ole, saattaa tulla.»
Hänen katseensa liukui pitkin lakeita kummunharjoja, jotka hänen silmistään näyttivät painautumistaan painautuvan hangen tasalle, niin ettei niillä lopulta näyttänyt olevan päätä ollenkaan... Kuinkahan monta mahtoi levätä niiden alla? Jos heidät oli ladottu vieretysten, on vähintäänkin sata kussakin haudassa—kentiesi puolta enemmänkin.—Ja kaikki kelpo sotureja, jotka ilolla olivat lähteneet sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, saadakseen täällä kurjan kavalluksen uhreina surkean lopun.
Hän tarttui sylin ristiin ja painoi kasvonsa rosoiseen runkoon, jonka sälöt raapivat hänen ihoaan.
»Syytä häntä koko maailman nähden», huusi ääni hänen povessaan, »häntä ja Reginaa—ja tee sitten loppu itsestäsi ja tytöstä.»
Hänen katseensa suuntausi etäisyyteen ja etsi taivaan rannalta linnan ääripiirteitä. Mitään ei sieltä näkynyt, ainoastaan puiston latvukset häämöttivät häntä vastaan muodostaen mutkikkaan kaaren. Tuolla takalistolla, hieman sivuun oikealle, täytyi Kissanportaan sijaita.
Sieltä tyttö oli kulkenut ylitse, synkkä, verenjanoinen joukko jälessään. Kuinka kammottavasti olikaan kumeain, säännöllisten marssiaskeleiden täytynyt kaikua hänen korviinsa! Sitten yhä eteenpäin, syvälle metsän sisään, aina raivatulle tieaukeamalle saakka, joka suunnattomana puoliympyränä, yhdensuuntaisena metsänreunan kanssa, vei tiheikön lävitse. Regina ei ollut koskaan retkestään kertonut, ja sentään Boleslav näki tarkkaan, kuinka kaikki oli käynyt. Se oli kirkkaana ja selvänä hänen edessään, kuin olisi hän itse ollut mukana.
Hän ojensi kätensä ja piirsi taivaan rantaa myöten vapisevalla sormellaan tien, jota hän oli kulkenut.
Ja sitten, kun hänet tarpeetonna oli päästetty matkoihinsa, kun hän, syntirahat taskussaan, yksinään palasi kotia kohden—kuinka laukausten pamahdusten, rumpujen pärinän, ruudinvälähdysten ja yllätettyjen kuolinhuutojen—-kuinka täytyikään tämän kaiken ajaa häntä sieltä pois—hirveänä kostonhenkien parvena!
Boleslav ei käsittänyt, kuinka tyttö oli voinut elää edelleen, nämä äänet korvissaan, nämä kuvat silmiensä edessä! Ensimäinen nuoranpätkä, ensimäinen vesisyvänne olisi hänelle täytynyt olla tervetullut vapahdus.
Mutta ei mitään tästä kaikesta. Tyttö ei nähnyt mitään näkyjä, omatuntonsa ei häntä ahdistanut, hän näytti tuskin tuntevan syyllisyyttään.
Sellaiset tunteet oli eläimellä tai hurmahengellä!—Boleslav värisi. Tähän, tähän ihmiseen oli hänen elämänsä sidottu.—
Ja tuskan valtaamana heittäytyi hän hautakummun reunalta suinpäin lumeen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sammalsi sekavia rukouksen sanoja, kyynelten tulviessa hänen silmistään.
Hänen vuoteensa kylmyys, joka viilsi hänen kasvojaan, ajoi hänet pystyyn. Hän kiersi ympäri hautarivin kykenemättömänä mitään ajattelemaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hän takertunut vaskiseen verkkoon, jonka rihmat kietoutuivat yhä ahtaammalle hänen ympärilleen.—
»Taivaan herra», niin hän rukoili, »älä kosta minulle isän syntejä. Anna heidän levätä, näiden kuolleiden, —minä en ole heitä murhannut. Anna ihmeen tapahtua, anna minulle merkki, että tahdot minut pelastaa kuolemansynnistä ja epätoivosta.» Hänen silmänsä hapuilivat apua etsien ympärinsä.
Kylmänä ja tylynä hymyili hänelle kuun valaisema taivas lyijynharmaassa hohteessaan. Mitään merkkiä ei sieltä näkynyt, mitään ihmettä ei tapahtunut.
Boleslav nauroi. »Näyttäähän kuin olisin mielipuoleksi tulemaisillaani», jupisi hän itsekseen.
Silloin tunsi hän äkillistä uupumusta. Häntä huimasi. Hänen jalkansa kieltäytyivät tehtävästään.—Silloin kyyristyi hän kuoppuraan, jonka oli ruumiinsa painolla tehnyt lumeen, ja vaipui puolihorroksissa vilusta väristen mielihauteihinsa.
Kun hän vihdoin jäykistynein jäsenin kömpi pystyyn, iloissaan, ettei ollut vaipunut uneen ja paleltunut, hehkui jo punertava juova itäisellä taivaanrannalla. Häntä värisytti samalla kuumasti ja kylmästi kuten kuumeen alkaessa.
Nyt oli paras palata kotiin. Mutta mistä hän sai voimaa tehdä olemattomaksi sen, mitä tänä yönä oli tapahtunut? Hän kosketteli kielellään huuliaan. Haava, jonka tyttö oli iskenyt suudelmallaan, poltti vielä.
Eikä taivaasta ollut langennut mitään merkkiä. Mitään ihmettä ei ollut tapahtunut. Jäihän hänelle tosin aina kuolema, jonka syliin voi paeta pahempaa.
Kuolema! Kuin valonsäde pimeydessä välähti tämä ajatus hänen mielessään, mutta hänen aivonsa olivat liian väsyksissä, hänen mielensä liian alakuloinen, jotta hän olisi voinut pitää siitä kiinni. Se sammui kuten oli syttynytkin.
Omien askeltensa jälkiä myöten kulki hän takaisin kylään.
Siellä ei ollut vielä ketään liikkeellä, mutta paikotellen nousi jo savu lakeisesta, ja kanat kaakottivat orsillaan uutta aamua tervehtien.
Laskeutuessaan polkua alas virralle, oli hän näkevinään naisolennon varjon rientävän nostosillalta häntä kohden. Regina kaiketikin oli odotellut sillalla ja nyt tuli häntä vastaan. Kelläpä kyläläisistä olisi tähän aikaan vuorokaudesta ollut mitään tekemistä nostosillan luona? Hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomammin. Nyt oli tulijakin hänet huomannut. Kuului hiljainen, kimakka kirkaisu, ja seuraavassa hengenvedossa oli olento kadonnut sivupolulle aitojen suojaan.
Boleslavilla ei ollut halua lähteä häntä takaa ajamaan. Mahtoi olla jokin karjapiika, joka aamunkoitossa oli noutanut vettä ja karttoi häntä kohdata.—Nostosillalle astuessaan näki hän kuitenkin äsken-sataneessa lumenhärmässä jalanjälkiä, jotka veivät paalulle, mihin kirjelaatikko oli kiinnitetty.
Olisiko kylässä joku tuntenut tarvetta kirjottaa hänelle öiseen aikaan? Ajatus oli naurettava mutta kuitenkin sai se toivojen virran valahtamaan hänen sielunsa lävitse.
Hän sieppasi taskustaan pienen avaimen, joka hänellä tavallisesti oli aina mukanaan.—Laatikko aukeni—sieltä putosi kirje.
Vapisevin käsin mursi hän sinetin. Helenan allekirjotus!—Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Tahtoiko hän lähettää hänelle voimaa ja pelastusta?
Ensimäinen aamunkajastus valaisi sen verran, että hän saattoi lukea. Mutta kirjaimet vilisivät hänen silmissään. Ainoastaan sieltä täältä tarttui irrallinen lause—yksinäinen sana hänen mieleensä. »Odota— — —hetki, jolloin sinua kutsun— — —ikävöiden— — —nuoruuden aika— — —onnellinen!»—
Yhden asian hän sentään voi lukea tästä kaikesta: merkki, jota hän oli rukoillut kaatuneiden sotilasten haudoilla, oli langennut taivaasta! Ihme oli tapahtunut!
Uusi itseluottamus virtaili hänen suonissaan. Onni ei ollut häntä vielä hyljännyt; hänen ei tarvinnut vielä joutua epätoivoon. Helena, tuo puhdas ja valoisa, hänen nuoruutensa hyvä hengetär, luotti vielä hänen voimaansa ja uskollisuuteensa.
Ja hän, Boleslav, hän ei totisesti ole saattava lemmittynsä uskoa häpeään. Ennemmin tahtoi hän kuolla kuin alentua häpeään ja itsensä halveksimiseen.
Ja kääntyen aamuruskoon päin, joka hulvasi häntä kohden purppurahohdettaan, kohotti hän kaksi sormea taivasta kohden ja puhui: »Jumala, joka olet ankara ja vanhurskas tuomari ja kostat isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, vannon sinulle, että ennen päätän päiväni omin käsin, ennenkuin annan pappisi kirouksen saada minut valtoihinsa. Amen.»
Sitten meni hän kotiinsa kuin raskaasta taakasta vapautuneena.
»Nyt on kummitus haihtunut», sanoi hän, astuessaan eteiseen syvään henkeään vetäen, mutta käsi vapisi vielä ovenripaan tarttuessaan kuten kuumeessa.
Nopealla, aralla katseella tähysteli hän ympäri huonetta.
Aamuruskon kajastuksessa näki hän Reginan istua kyyröttävän vuoteessaan, kädet ristissä polvien ympäri.—Hänen nuttunsa oli auki, hänen tukkansa pörrötti hajallaan kasvoilla. Juuri tuollaisena oli Boleslav hänet jättänyt eilen illalla.
Hän kohotti vitkalleen päätänsä ja katsoi Boleslaviin haipuvalla katseella kuten unissaan.
Boleslavia pelästytti tämä katse.
»Etkö ole ruvennut nukkumaan?» kysyi hän niin ankarasti kuin voi.
Tyttö tuijotti häneen autuaassa lumouksessa, mutta ei vastannut mitään.
»Etkö kuule?» tiuskaisi Boleslav.
Tyttö ei siitä säikähtänyt, ainoastaan hiljainen väristys kulki kautta hänen ruumiinsa, ikäänkuin tämän äänen kuuleminen täyttäisi hänet ihastuksella.—Sitten hymyili hän hieman ja kysyi: »Mitä pitäisi minun kuulla, herra?»
»Miksi et ole nukkunut»
»Olen odottanut teitä, herra.»
»En ole käskenyt.»
»Ette ole sitä kieltänytkään, herra.»
Boleslav tarttui erään tuolin selustaan. »Miksi pelkäät häntä vielä?» kysyi hän itseltään. »Olethan vannonut, sinulla ei ole enää mitään vaaraa!» Sitten, päästäkseen tytöstä loitommalle, käski hän tämän mennä kiehauttamaan jotakin lämmintä.
Regina nousi vitkaan ojennellen jäykistyneitä jäseniään. Haaveellinen huolimattomuus näytti pehmentäneen koko hänen olentonsa. Eilisestä illasta oli hän kokonaan muuttunut. Reginan sulettua oven jälkeensä tempasi Boleslav kirjeen taskustaan, vakuuttaakseen itseään vielä kerran onnestaan.
Hän luki: