Papalta kuulin, kuinka jalo ja viisas kuninkaamme on sinua korkeasti kunnioittanut. Hän on nimittänyt sinut kapteeniksi ja antanut sinulle ristin. Toivotan sinulle paljo onnea ja iloitsen siitä sydämestäni. Mitä muuta on tapahtunut, ei pappa tahtonut sanoa, mutta hän oli hyvin kiihtynyt ja on sinusta puhunut hyvin suutuksissaan.— —Ah, olisitpa ymmärtänyt saavuttaa hänen suosionsa ja seurakunnan rakkauden! Minun ei silloin tarvitsisi olla niin huolissani ja saisin sinua siellä täällä nähdä ja puhutella.—Ah, rakas Boleslav, rukoilen sinua hartaimmasti, älä koeta enää milloinkaan tulla puutarhaan. Tunnethan papan... Jos hän tietäisi! Ah, luulen, että hän lopettaisi minut... Odota, rakas ystävä! Ken uskollisesti odottaa loppuun saakka, hän on kunnian kruunun saava, sanotaan pyhässä sanassa. Ole kärsivällinen, kunnes lyö hetki, jolloin sinua kutsun. Lähetän sinulle silloin sanan, ja varmasti odotan sinua ikävöiden. Oi, ihana nuoruuden aika, mihin on se joutunut. Kuinka onnellinen silloin olinkaan!
Jälkikirjoitus: Älä tule uudestaan puutarhaan. Neuvon sinulle toisen paikan. Ei vain puutarhaan.»
Omituista. Mikä muutamia minuutteja takaperin oli täyttänyt hänen sydämensä suurimmalla riemulla, näytti hänestä nyt laimealta ja värittömältä ja pudotti hänet kuin pilvistä. Siihen oli varmaankin syypää tämä villi nainen, jonka läheisyys hämmensi hänen ymmärryksensä.
Autuas mielipuolisuus näytti vallanneen tytön. Ja kuinka hän hymyili! Kuinka hän tuijotti tyhjyyteen!
Hän palasi. Hän liukui eteenpäin kuin unissaan.
»Regina.»
Hän sulki tuokioksi silmänsä. »Mitä, herra?»
»Mikä sinun on tänään?»
Hän pudisti hymyillen päätänsä. »Ei mikään, herra.»
Ja jälleen sama katse—unelmiin hukkunut, sulanut onnen kyyneliin.
Boleslavin rintaa ahdisti. Oli ilmeistä—häntä pelotti.
Silloin päätti hän olla tyttöä enää näkemättä ja kuulematta, elää ainoastaan työlleen.—Hän alkoi penkoa papereita, järjesteli kaikki, mitä tärkeimpiä asiakirjoja vielä oli jälellä, valikoi, laittoi luetteloita ja kopioi. Hänen mielestään tuntui kuin hänen täytyisi olla kaikin puolin valmiina siltä varalta, että äkkiä tapahtuisi jokin onnettomuus.—
Niin kului päivä, niin kului ilta.—Regina kyyrötti loitolla huoneen pimeimmässä nurkassa eikä liikahtanut paikaltaan. Boleslav ei uskaltanut enää häneen vilaistakaan.
Veri jyskytti hänen ohimoissaan, hänen silmiensä edessä karkeloi kellertäviä renkaita, hänen jäsenissään vavahtelivat väsyneet hermot.
Kellon lyötyä kymmenen nousi Regina, mutisi »hyvää yötä» ja katosi esirippunsa taakse. Boleslav ei vastannut eikä katsonut hänen jälkeensä.
Yhdentoista aikaan sammutti hän valon ja meni vuoteeseensa hänkin.
»Miksi sydämeni jyskyttää?» kysyi hän itseltään. »Muista, mitä olet vannonut.» Mutta aavistuksellinen onnettomuuden pelko, jonka hän tunsi lähenevän kuin kummituksen, ei jättänyt hänen sieluaan rauhaan. Hän nousi vielä kerran ja hiipi paljain jaloin asekaapille, jota nousevan kuun hohde himmeästi valaisi. Sieltä otti hän esiin pistoolin, joka hyökkäysten varalta oli aina ladattuna.
Se oli ollut hänen turvansa monessa verisessä ottelussa. Sen oli häntä tänään suojeltava omaa itseään vastaan.
Hän pani sen hana vireessä viereensä yöpöydälle.
»Jokohan nyt silmäsi sulkeutuvat?» kysyi hän, painaen päänsä tyynyyn. Hänen epäilyksensä oli aiheeton. Jo muutamain sekuntien jälkeen tunsi hän, kuinka väsymys hiljaa herpaisi hänen jäsenensä ja ajatuksensa.
Kerrassaan kummallinen uni herätti hänet syvästä unesta puolivalveille. Hän näki pimeässä, joka häntä ympäröi, kaksi hurjannäköistä silmää, jotka kiiluivat häntä kohden kuten pantterikissan silmät. Ne näyttivät olevan vain muutaman tuuman päässä hänen kasvoistaan. Ne tuijottivat häneen jäykän palavina, ikäänkuin tahtoisivat hänet lumota ja hurmata.
Hänen hengityksensä oli vähällä pysähtyä, sillä toisen huounta virtaili lämpimänä hänen ylitsensä.
Ja tosiaan ei se ollut mikään uni. Hän oli avannut silmänsä seposelälleen. Hänen vuodepeitteensä oli kuunhohde aivan kuin liidunnut. Ja silmät hehkuivat yhä edelleen kuluttavalla tulella häntä kohden. Kasvojen piirteet selvisivät näkyviin. Naisen valkopukuinen vartalo kumartui hänen ylitsensä.
Suloinen säikähdys värisytti hänen ruumistaan.
»Regina», jupisi hän.
Silloin vaipui olento polvilleen hänen vuoteensa viereen ja peitti kyynelin ja suudelmin hänen kätensä.—Boleslavin valtasi hiljainen herpous. Hän halusi silitellä mustaa tukkaa, joka irtoimena valui tyynylle, mutta hänen kädellään ei ollut voimaa vapautua Reginan käsistä.
Silloin—»muista valaasi!» huusi ääni hänen povessaan. Äkillinen kauhu ponnahdutti hänet pystyyn.
Vielä puolinukuksissaan tempoi hän irti kätensä ja hapuili pistoolia.
»Hän tai sinä!»
Laukaus pamahti. Regina päästi tuskanparahduksen ja vaipui otsalleen vuoteen reunaa vasten. Samassa kuului vastakkaiselta seinältä sälinää ja ryskettä. Isoäidin kuva oli pudonnut maahan.—
Hämmentyneenä katseli hän ympärilleen, vasta nyt heräten täysin tajulleen.
»Oletko haavottunut?» kysyi hän, laskien kätensä tytön päälaelle.
»En—tiedä—herra!» Ja sitte laahautui hän pitkin lattiaa omalle vuoteelleen.
Boleslav pukeutui ja teki tulen. Kaikki tämä näytti hänestä sekavalta unelta. »Mitäs, jos hän nyt kuolee?» huusi ääni hänen povessaan.—
Vedettyään tytön vuodeverhon syrjään näki hän tämän kyyristyneen perimäiseen nurkkaan, pitäen vuodepeitettä hampaillaan koholla. Peitteellä näkyi veripilkkuja.
»Herran tähden—näytä tänne—mihin sinuun on sattunut?»
Regina päästi peitteen vaipumaan rinnoilleen ja näytti hänelle paljaan olkapäänsä. Veri vuoti siitä virtanaan.—-
Mutta jo ensi silmäys riitti haavoihin perehtyneelle Boleslaville osottamaan, ettei haava ollut kuin pieni naarmu, joka muutamissa päivissä paranisi itsestään.
»Luojan kiitos, Luojan kiitos!»
Regina tuijotti häneen suurin, sieluttomin silmin.
»Se ei ole mitään», sammalsi Boleslav, »naarmu vain—ei muuta!»
Regina ei näyttänyt häntä lainkaan kuulevan.
»Malta mielesi, ihminen! Ei katse, ei sanakaan saa ilmaista tytölle, millainen on mielentilasi.»
Näin ajatellen palasi Boleslav takaisin ja laski kynttilän pöydälle melkein hervoksiin asti väsyneistä sormistaan.
Mitä nyt? Mihin nyt? Tänne jääminen merkitsi perikatoa.
Sentähden pois, pois vielä tänä hetkenä!
Pois, kunnes voit rakentaa ihmisistä muurin, joka sinut ja hänet erottaa iäksi!
Ja tolkuttoman kiireesti alkoi hän haalia kokoon papereita, jotka paljastivat isän syyllisyyden, ikäänkuin ne olisivat kalleinta, mitä hän omisti.
XV.
Enemmän kuin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Boleslav oli lähtenyt isiensä perintötilalta.
Sillaikaa oli tullut kevät. Nuoressa nurmikossa kukkivat maahumalat ja vuokot, ojissa rehottivat matarat ja nokkoset, ja puista satoi tuulen vähänkin hengähtäessä lakastuvia kukkaskissoja.
Pelloilla vetelivät aurat kiiltävän mustia vakoja levähtäneeseen maaperään, ja siemeniä kylvettiin jo multaan itämään.
Tämä oli pitkiin aikoihin ensimäinen vuosi, joka oli alkanut rauhallisesti ja jonka saattoi toivoa rauhallisesti loppuvankin. Europan hirmuhenki oli voitettu; kuten Prometheus oli hänet kahlittu kolkkoon, meren huuhtelemaan kallioon.—Miekka sai nyt ruostua, sahra ja äes pääsivät jälleen vanhoihin oikeuksiinsa.
Mitä kaukana Välimeren rannoilla oli tapahtunut maaliskuussa, siitä ei vielä aavistettu mitään täällä hiljaisissa maaseudun kaupungeissa ja yksinäisissä nummikylissä, ei aavistettu mitään pahasti häiritystä katrillista metternichiläisissä tanssiaisissa, ei itsevaltiasten suuttumuksesta eikä ylhäisten herrojen kauhusta, ei mitään karanneen kapinoitsijan julistamisesta valtiokiroukseen eikä varustuksista ja sotahuudoista.
Leivoset livertelivat kutsuen iloiseen työhön pelloille, ja maa avasi ikävöiden sylinsä ottaaksen vastaan kauan kaivatun siemenen.
Huhtikuun lopulla nähtiin eräänä päivänä omituisen joukon vaeltavan maantietä, joka idästäpäin vei Wartensteinin piirikaupunkiin. Kummastusta tuo matkue herätti kaikilla seuduilla, joiden läpi se kulki.—
Siitä ei päästy yksimielisyyteen, olivatko matkalaiset sotilaita vai työmiehiä. Enimmät olivat asestettuja, mutta pyssyn vieressä oli lapio heidän selässään, ja punaruutuisista repuista, jotka he olivat nuorilla sitoneet poikittain selkäänsä, pilkisteli sieroja ja viikatteen teriä.
Kymmenen tai kaksitoista miestä kulki ratsain, ja ikäänkuin kuormastona tuli perästä jono rattaita, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt pullottavilla viljasäkeillä ja kaikenlaatuisilla työkaluilla.
Joukossa mahtoi olla noin puolentoistasataa päätä ja marssi se miltei sotilaallisessa järjestyksessä. Jonossa oli yksistään nuoria miehiä, enimmäkseen pellavatukkaisia ja rotevia vartaloltaan, kasvot leveät ja jyrkän kulmikkaat, eivät ollenkaan saksalaista mallia. Mutta eivät he puolalaistenkaan näköisiä olleet. He puhuivat kieltä, jota niillä tienoin ei kuunaan ollut kuultu, ja lauloivat lauluja, joita kukaan ei voinut oppia laulamaan.—Mutta komento, jota he tottelivat, oli sentään saksalainen, ja saksalainen oli kurikin, joka suoristi heidän rivinsä ja antoi heidän liikkeilleen ryhtiä ja vakavuutta.
Kulkueen etupäässä ratsasti mies, jonka eleitä he seurasivat huolella ja rakkaudella ja jonka lyhyet, vaikkakin siltä ystävälliset käskyt he täyttivät iloisen lapsellisella innolla.
Hän oli Boleslav, joka tämän sotajoukon kera oli tulossa hänelle kuuluvaa valtakuntaa takaisin vallottamaan.
Kaukaa Itä-Liettuasta, maakunnan äärimäiseltä kulmalta, missä ei Schrandenista oltu milloinkaan kuultu hyvää eikä pahaa, oli hän tämän joukkonsa pestannut. Sieltä, missä hän viisivuotisen oleskelunsa aikana oli tutustunut kansan kieleen ja luonteeseen, oli hän valinnut raatajikseen ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat olleet sodassa ja tottuneet sotilaalliseen kuriin, mutta siitä huolimatta oppineet saksaa liian vähän, jotta heitä voisi schrandenilaisten pahat kielet myrkyttää.
Siten saattoi hän toivoa, ettei hänen kohtalonsa tulisi samanlaiseksi kuin isän, jonka luona ei pysynyt ainoakaan renki eikä päiväpalkkalainen. Jos schrandenilaiset uskaltaisivat käydä tappeluun näitä vastaan, kuten kerran puolalaisia, joita isä äärimäisessä hädässään oli kutsunut työhönsä, silloin heidät kyllä lähetettäisiin verissä päin kotiinsa.
Ylpeällä luottamuksella katseli hän tulevaisuuteen.
Hän olisi mielellään palannut jo aikaisemmin; mutta ryhtyäkseen teettämään työtä suuressa kaavassa, kuten oli tarvis, täytyi hänen odottaa aikaa, jolloin saisi isotätinsä perinnön käsiinsä ja siten tarpeelliset varat käytettäväkseen.
Vaikeita aikoja oli hän elänyt sen tammikuun yön jälkeen, jolloin hän verensä pakotusta paeten oli rientänyt lumista tietä kuutamossa loistavaa etäisyyttä kohden, onnettoman naisen huutojen kaikuessa korviinsa. Ei ollut Regina saattanut käsittää, mikä hänen herraansa oli mennyt.
Viipyi kauan, ennenkuin hän näistä huudoista vapautui ja ennenkuin tuskallisesti rukoileva katse, joka häntä seurasi mihin hän liikkuikin, alkoi häipyä hänen mielestään.
Königsbergissä, johon hän oli kääntynyt, aikoi hän rohkealla itsesyytöksellä vaatia viranomaisilta itselleen oikeutta, joka häneltä ja hänen suvultaan oli tähän asti evätty.—Tosin häneltä ei sulettu ovia, kuten kerran hänen isältään—risti hänen rinnassaan avasi ne hänelle—, mutta kohtelias olkapäiden kohautus, jolla hänelle luvattiin katsoa, mitä oli tehtävissä, ja kylmä viittaus oikeudellisiin muodollisuuksiin, joita oli noudatettava, opetti hänelle pian, että intohimoinen itseuhrautuminen, jota hän oli aikonut, sai täällä varsin vähän aikaan.—Isänsä kirjevaihdon, jonka hän oli vapaaehtoisesti aikonut luovuttaa viranomaisille, jotta sekavaan pimeyteen leviäisi valoa, pani hän jälleen kasaan säästäkseen sen soveliaampiin tilaisuuksiin.—Sitä paitsi oli paljon hävitetty, joka olisi vaikuttanut lieventävästi. Vaaka oli joutunut pois tasapainostaan, ja vaikka hänelle olikin sallittua raivota omaa itseään vastaan, niin isän muisto vaati sääliväisyyttä.
Kaikesta huolimatta alkoivat nämä kosketukset ulkomaailman kanssa, kosketukset, jotka vaikuttivat niin omituisen jäähdyttävästi ja raitistavasti häneen, vähitellen hälventää kuumeista kiihkeyttä hänen mielestään. Hän näki nyt seisovansa asiain syiden eikä enää kirousten edessä, sanojen eikä enää ryhmysauvojen vastassa. Tämä teki hänelle hyvää ja rauhotti häntä. Hän laitteli suunnitelmia ja varustautui huolellisesti siihen, mitä tulevaisuus häneltä vaati.—
Samalla häipyi lumous, jolla metsistynyt palvelustyttö oli häntä pitänyt pauloissaan. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, jokainen ajatus, joka heräsi hänen mielessään, tempasi hänet yhä kauemmaksi tytöstä. Katumus, että hän oli kohdellut tätä raa'asti ja säälimättömästä, vaikeni vähitellen, ja se teho, jolla Regina oli monet kuukaudet häneen vaikuttanut, alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.—
Mutta toisinaan, kun hän hämärähetkinä istui yksikseen huoneessaan ravintolassa, näki hän jälleen tytön silmien hehkuvan, ja häntä värisytti, ikäänkuin tyttö olisi hänen läheisyydessään. Oli kuin silloin alkaisi uudestaan polttaa arpea, joka uurtautui hänen alahuulensa poikki ikäänkuin tuon suudelman polttomerkkinä, ainoan suudelman, jonka nainen oli konsanaan painanut hänen huulilleen, sillä hänen ujo, synkkä ulkonäkönsä oli iät kaiket pitänyt naiset hänestä loitolla.
Silloin tuntui hänestä, kuin hetki, jolloin heidän huulensa olivat yhtyneet, olisi sulkenut itseensä koko hänen elämänsä onnen. Tämä kuitenkin oli vain joutilaan mielen lumeita, ja lampunvalo ja työ hälvensi ne hetikohta.
Rauhottaakseen tyttöä poistumisensa johdosta—pakonsa, olisi hän voinut sanoa—oli Boleslav tälle kirjottanut muutaman kerran, pyytänyt vastausta ja luvannut pian palata.
Kerran oli Reginaltakin saapunut tietoja, tyyni, vakava kirje, joka oli kirjotettu voimakkain kynänvedoin ja jokseenkin virheettömällä kielellä.—Vanhan kirkkoherran koulutus ei monivuotisen orjuudenkaan aikana ollut mennyt hukkaan.—
Kotiseutuaan lähetessään veti hän nyt kirjelipun taskustaan ja luki vielä kerran sanat, jotka hän—vastoin tahtoaan—osasi ulkoa ennestään.
Älkää olko huolissanne minun tähteni. Minulle ei tee kukaan mitään. Kylässä eivät tiedä lainkaan, että olette poissa. He pelkäävät sudenrautojakin, sillä eihän heille ole kukaan sanonut, että ne ovat poissa. Varmuuden vuoksi katson joka ilta, että pistoolit ja pyssyt ovat kunnossa, jottei mitään puuttuisi jos he tulisivat. Mutta he eivät tule. Haavaa en enää muistakaan. Bockeldorfin kauppias antoi minulle englantilaista laastaria, ja kun laastarilappu putosi pois, oli haava terve. Jäidenlähtö ja tulva on nyt ohitse, Luojan kiitos. Muutamia päiviä sain nähdä nälkää, sillä vettä oli Liekowan niityllä niin korkealta, että oli mahdoton kaalata ylitse. Ja herra Merckelin luo en olisi mennyt, vaikka olisin nyykistynyt siihen paikkaan. Ah, rakas herra, olen hyvin iloinen, kun aiotte pian palata. Sillä en enää tiedä lainkaan, miksi elän, kun en enää saa teitä palvella. Seison Kissanportaalla niin usein kuin voin ja odotan teitä, jotta voisin laudat työntää paikoilleen ja pääsisitte ylitse. Pyydän, ettette tulisi yöllä ettekä tiistaiaamuna ennen seitsemää, sillä silloin olen taipaleella Bockeldorfiin. Ja lumi on jo kaikki sulanut. Ja nurmi alkaa jo vihertää. Ja eilen kuulin jo visertävän pääskysten, joilla on pesänsä räystäskourussa. Mutta nähnyt en niitä ole vielä. Monta kertaa tuntuu sydämeni salpaantuvan ja päätäni pyörryttää, ja minä syön vain vähän. Luulen sen tulevan siitä, etten voi sietää yksinäisyyttä. Mutta enpä tiedä, miksi teille kerron tätä kaikkea. Kai siksi, että olette aina ollut niin hyvä minulle. Ja kaipaan teitä kovasti, koska aina olette ollut minulle niin hyvä, ja piirrän
Tämä kirje oli Boleslavin täyttänyt ilolla ja tyytyväisyydellä; sillä vaikka se yhdeltä puolen todisti, että tyttö ymmärtäväisesti mukautui olosuhteihinsa ja että hänestä oli tarpeetonta huolehtia, osotti se toiselta puolen, että hän pysyi puhtaimmasti uskollisena herralleen ja kuului hänelle koko sieluineen.—Niin iloinen kuin Boleslav olikin vapauduttuaan myrkystä, jota tyttö oli valanut hänen mieleensä, ilahdutti häntä kuitenkin varmuus tästä alttiudesta.
Hänen uskonsa Helenan siunaukselliseen lähetystehtävään oli sillävälin saanut uutta ravintoa. Helenan kirjehän hänet oli suurimman vaaran hetkenä pelastanut, ja hän kantoi sitä kuin mitäkin taikaesinettä povellaan, vaikkei sitä lukenutkaan niin mielellään kuin Reginan kirjettä.
Kohta kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli ikävä ajanut hänet tuomiokirkkoon, jonka alttariholvissa kuva seisoi. Mutta hän pettyi pahasti toiveissaan. Pyhä neitsyt liljojen ja ruusujen keskellä oli suorastaan naurettava. Se seisoi siellä kuin mantelitaikinasta leivottuna, ja kukat sen ympärillä kohottivat päänsä niin siveästi ja nenäkkäästi kuin aikoisivat tehdä jonkin ylen tyhmän kysymyksen.
Ja tätä kuvaa oli hän vuosikausia säilyttänyt mielessään lemmittynsä kasvojen sijasta! Oli jo aika Helenan astua näyttämölle omassa persoonassaan muuten oli lähellä vaara, että hän alkoi rakastaa pelkkää haavekuvaa.
Kuinka tuoreena, uhkuvan rakastettavana seisoi nyt, kun hän oli kotiin saapumaisillaan, hänen sielunsa silmien edessä odottava palvelustyttö, ikäänkuin jälleennäkemisen ilo koskisi häntä, häntä yksistään!—
Oli päivänpaisteinen aamuhetki.
Eräässä kirkonkylässä lähellä Wartensteiniä oli hän levähtänyt viimeksi joukkoineen; sillä itse piirikaupungin aikoi hän sivuuttaa kiireimmittäin, välttääkseen kiusallista huomiota. Sieltä oli vielä kolme ja neljäsosa peninkulmaa kotikylään, jonne hän vielä toivoi ehtivänsä illalliselle, sillä hänen reippaat poikansa olivat tottuneet pikamarsseihin.
Wartensteinin kahdesta tornista löivät kellot kahdeksan, kun hän marssi sammaltuneesta kaupunginportista sisään. Hän saattoi toivoa aikaisena aamuhetkenä pääsevänsä tiehensä ilman että häntä kysymyksillä rasitettiin.
Mutta hän ei aavistanutkaan yllätystä, joka häntä odotti. Vartiat, sen sijaan, että olisivat hänet pysähdyttäneet, ja vaatineet tullimaksua, huusivat torninikkunoihin: »Soittakaa kelloja, soittakaa kelloja! Ensimäiset ovat jo täällä!»
Sitten ojensi hän tervehtien pistimensä, kirkonkellojen ilmottaessa Wartensteinin asukkaille Boleslavin saapumisen.
»Mitähän tämä merkinnee?» kysyi hän itsekseen päätään pudistellen, ja hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän edelleen ratsastaessaan näki kadut täytenään kiihtyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka liehuttivat nenäliinojaan ja hattujaan ja kohottivat hänelle kaikuvia hurraahuutoja.
Liettualaisista, jotka voittokulussaan olivat tottuneet sellaisiin vastaanottoihin, lankesi tällainen vastaanotto luonnostaan ja he vastasivat täyttä kurkkua.
Boleslavista oli selvää, että tässä oli tapahtunut väärinkäsitys, joka piammiten selviäisi itsestään.
Hänen ratsastaessaan torille, joka oli ihmisiä täynnä tungokseen asti, astui häntä vastaan maaneuvos juhlapuvussaan, pormestarin ja kaupungin viranomaisten saattamana. Hänen leijonanharjansa liehui aamutuulessa. Hän painoi valkoisen solmukätensä rinnalleen ja rykäisi valmistautuen puhumaan.
Tunnettuaan Boleslavin, joka oli reippaasti hypähtänyt maahan ratsultaan, ponnahti hän hämmästyneenä takaperin; siitä huolimatta alkoi hän: »Onnittelen teitä, vapaaherra von Schranden, että olette ensimäinen rientäessänne tänne joukkoinenne— —»
»Pysähtykää, herra maaneuvos», keskeytti hänet Boleslav. »Tässä täytyy olla erehdys. Nämä miehet ovat työmiehiä, joita olen Liettuasta pestannut maatilalleni. Olen matkalla Schrandeniin.»
Kaupunginisien jono myhäili salavihkaan. Heille oli mieliin, kun maaneuvos teki itsensä naurettavaksi, ja tällaisessa tapauksessa pitivät oman hullunkurisen osansakin mielellään hyvänään.
»Ettekö vielä tiedä siitä?» kysyi hän koettaen niellä harmiaan.
»Tulen Preussin äärimäiseltä nurkalta, herra maaneuvos.»
»Ettekö ole kuullut, että Napoleon on paennut Elbasta ja että kuningas on uudelleen kutsunut Preussin kansan aseihin?»
Boleslav tunsi pelästyksen ja ilon sekaisen tunteenpuuskan sydämessään.
Niin oli siis maailmanhistoria jälleen ottanut hänen pienen kohtalonsa hartioilleen ja kantoi sitä epätietoisuutta kohden. Hänen suunnitelmansa olivat lennähtäneet hajalle, työ, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt, oli päättynyt tuskin vielä alettuaankaan.
Mutta pois kaikki huolet ja valitukset! Isänmaa kutsuu! Isänmaa kutsuu!
»Kiitän teitä, herra maaneuvos», sanoi hän koettaen hillitä levottomasti sykkivää sydäntään, »siitä kunnianosotuksesta, jonka olitte aikonut minulle ja schrandenilaisille. Tahdomme osottaa sen ansaitsevamme ja olla neljänkolmatta tunnin kuluessa paikalla.»
Maaneuvos ojensi hänellä kätensä. Hän astui askelen takaperin, ja oli maksamaisillaan kolminkertaisesti häväistyksen, jonka kerran oli kärsinyt maaneuvokselta.
Sitten malttoi hän mielensä. Isänmaa kutsuu! sanoi ääni hänen povessaan. Mitä merkitsevät sinun pienet vihasi ja myötätunteesi!—Ja hän tarttui solmukäteen, joka jo loukkautuneena vetäytyi takaisin, ja pudisti sitä lujasti.
Sitten sai hän lähempiä tietoja. Eilen illalla oli kuninkaan kehotus saapunut Wartensteiniin. Koko yön olivat viranomaiset työskennelleet valmistaen määräyksiä paikallisille esimiehille, ja määräykset olivat viivyttelemättä lähetettävät ratsastavain lähettiläiden mukana.
»Myöskin Schrandeniin?» kysyi Boleslav.
»Tietysti».
»Saanko liittää mukaan sotilaallisen määräyksen?»
»Jos haluatte.»
Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja pyöräytti siihen seuraavat rivit:
»Viiden aikaan iltapäivällä saapukoot asevelvolliset miehet matkakapineineen ja varustuksineen tarkastukseen kirkkomäelle. Lähdön hetki ilmotetaan sitten.
von Schranden, nostoväen kapteeni. Paikkakunnan esimiehelle.»
»Ja kuinkahan Reginan käy?» huusi muistuttavasti ääni hänen povessaan.
Mutta hän ei tahtonut sitä kuulla. Hän oli aivan kuin huumautunut. Toiminnan kuume oli hänet vallannut.
Ensin kutsui hän miehensä kokoon, selitti heille, että heidän palveluksensa oli lopussa ja että heidän oli kiireimmittäin palattava kunkin kotiseudulleen, liittyäkseen siellä joukkoihinsa.—Hän maksoi heille palkkansa ja kättä puristaen toivotti onnea ja siunausta.
Reippaat nuoret miehet, jotka häneen olivat jo ehtineet kiintyä täydestä sydämestään, suutelivat hänen vaatteidensa liepeitä ja erosivat kyynelsilmin. Sitten hommasi hän korjuuseen rattaat, joiden kuormat eivät suinkaan edustaneet väheksyttäviä pääomia, teki sopimukset siemenjyvien ja elintarpeiden kaupoista ja jätti hevoset remonttikomissionin käytettäviksi.
Ainoastaan yhden, sen, jolla hän ratsasti, jätti hän omiksi tarpeikseen.
Oli jo puoli kolmen aika iltapäivällä, kun hän oli toimensa suorittanut ja saattoi lähteä kotitaipaleelle. Erään räätälin ikkunassa oli hän nähnyt riippuvan väliaikaisen univormun, joka lukuunottamatta nostoväen upseerin pukuun kuuluvaa loistoa, oli määräysten mukainen, ja koska se sopi hänelle ja sen kaulus pian oli vaihdettu uuteen punaiseen kaulukseen, oli hän sen ostanut ilman pitempiä epäröimisiä.
Niin saattoi hän välttävässä asussa astua schrandenilaistensa eteen, jotka nyt olivat joutuneet hänen käsiinsä toisin tavoin kuin hän oli aavistanut.— —
Samaan aikaan, kun Boleslav ratsasti kotiseutuaan kohden, asteli »Mustan Kotkan» perähuoneessa luutnantti Merckel tuimimmasti tuohtuneena edestakaisin.
»Ja sitä en tee—enkä alistu moisen lurjuksen käskettäväksi», huusi hän isälleen, joka oli häntä viihdyttääkseen tuonut pöytään talon parasta viiniä—se oli vielä koko hapanta sekin— -eikä väsynyt täyttäessään lasia lasin perästä raivoavalle pojalleen.
»Felix hyvä», pyysi hän mielistellen, »ole nyt järkevä—kun kerran kuningas on niin määrännyt ja esivalta niin vaatii—»
»Mutta entä jos kunnia vaatii päivastoin, isä?» huusi poika viiksiään kierrellen. »Olen upseeri, isä—minulla on kunniantuntoa rinnassani—ja kunniantuntoni sanoo minulle: kuole mieluummin, anna ennen ampua kuula rintaasi, ennenkuin sallit isänmaan kavaltajan pojan olla päällikkönäsi.»
»Mutta kun kuningas»—toisti vanhus epätoivoissaan.
»Kuningaspahan siitä paljokin tietää! Hänet on sokaistu, petetty, pimitetty. Mutta minä, minä tahdon avata hänen silmänsä, tahdon hänelle huutaa: majesteetti, täällä on kolmekymmentä urhoollista sotilasta ja yksi kunnianherkkä upseeri, jotka tahtovat ennemmin—»
»Juo, Felix hyvä», pyysi vanhus ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. »Tämä viini maksaa itselleni taalarin pullo. Sellaista et löydä muualta koko maailmasta.»
»Piru vieköön liemesi!» huusi poika ja löi pulloa miekkansa tupella. »Kunniaani en myy mistään Juudaksen hinnasta! Kunniani ei salli tukkia suutaan! Kunniani vaatii, että repäisen sydämen sen kirotun koiran rinnasta! Ja sen minä teen.—Tämä isänmaamme häväistys on kerrankin juuritettava pois. Tämä ruttopaise on leikattava ja tulella poltettava pois preussilaisen upseeriston ruumiista! Minä teen sen! Niin totta kuin olen urhoollinen sotilas! Niin totta kuin kunniani tähden tahdon kuollakin!—Hyvästi näkemiin, isä! Minun on vielä mentävä sanomaan jäähyväiset lemmitylleni!»
Ja suipistaen huulensa vihellykseen, marssi puolijuopunut sankari pellolle, kolkutellen säännölliseen tahtiin miekkansa kärjellä lattiaa.——
Ratsastaessaan kohta neljän jälkeen kylään näki Boleslav tien akkoja ja ukkoja täytenään, jotka äänettöminä ja arkoina kuten paha omatunto väistyivät hevosen kavioiden tieltä ja sitten juoksivat hänen perästään. Hän kopeloi pistoolejaan ja vetäisi miekkansa höllemmälle huotrastaan, sillä hän aavisti ottelua, joka hänellä oli edessään.
»Jolleivät he sotilastakin mukana ole muuttuneet uusiksi ihmisiksi, voi heidän päähänsä pälkähtää nujertaa minut rintaman edessä», ajatteli hän ja hänen rintansa kohoili täyteläämmin.
Kirkkomäen läheisyydessä oli joukontungos vielä suurempi. Hänen täytyi ratsastaa vitkalleen antaakseen heille aikaa väistyä tieltä. Sieltä täältä kuuli hän puoliäänekkään naurahduksen tai hampaiden välitse muristun kirouksen. Muuten syvä hiljaisuus.
Kirkon päätyseinämälle, noin kahdenkymmenen askelen päähän porraskivistä, näki hän miehistön asettuneen kaksinkertaiseen riviin, jossa ensi arviolta saattoi olla viisi- tai kuusitoista ruotua.
Luutnantti Merckel asteli rintaman edessä kahtaannekäsin, kuiskuttaen—kuten näytti—milloin sille, milloin tälle kehottavia sanoja. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen käyntinsä oli horjahtelevaa, pari kolme kertaa joutui ratsumiekka, jota hän kantoi, hänen jalkojensa väliin.
Boleslav heitti nopean, tutkivan katseen pappilaa kohden. Sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut. Puutarhassakaan ei näkynyt elonmerkkiä.
Syvään hengittäen ratsasti Boleslav väkikehän sisään, joka sulkeutui hänen takanaan. Taasen hän seisoi—yksin kaikkia vastaan—schrandenilaisten susien kanssa vastatusten, mutta tällä kertaa herrana.
Samalla tunsi hän, että rautainen tyyneys, jota hän aina tunsi, milloin oli kysymys elämästä ja kuolemasta, ei tälläkään kertaa ollut pettänyt.
»Odotan teidän ilmotustanne, herra luutnantti», huusi hän uhaten.
Hänelle vastasi nauru juopuneen kurkusta.
He siis kapinoivat. Hänen aavistuksensa ei ollut pettänyt.
Hän tempasi miekan huotrastaan.—»Hiljaa!» komensi hän.
Riveistä kuului murinaa. Pari kolme astui taisteluun vaativina rintamasta esiin. Luutnantti Merckel päästi haukkumasanan ja vetäisten miekkansa syöksähti Boleslavia kohden.
Lähimmässä tuokiossa heitettiin arpa elämästä ja kuolemasta. Voi sitä, ken epäröi!
Välähdys—suhahdus—ja kimeästi kirkaisten vaipui luutnantti Merckel hiekkaan.
Rivit tahtoivat hajota, tahtoivat syöstä hänen kimppuunsa, mutta ällistys ja kauhistus oli ne kivetyttänyt.
»Hiljaa!» kaikui jyristen uudestaan, eikä kukaan tohtinut liikuttaa silmäripsiäänkään,
Boleslav piti vasemmalla kädellään pistoolin satulakotelosta ja viritti hanan, antaen ohjasten solua asetta pitelevään oikeaan käteensä.
»Nostoväen miehet!» huusi hän äänellä, joka kaikui kauas yli kirkkomäen. »Tiedätte, että kuusi tuntia sitten olette tulleet sotalain alaisiksi ja että pieninkin kapinan yritys maksaa henkenne. Mitä ennen on tapahtunut, sitä en tahdo ottaa lukuun. Mutta ken ei tästedes hengenvedossa ja murisematta tottele käskyjäni, hänen päähänsä heti paikalla ammun kuulan.»
Felix Merckel, jonka päästä vuoti verta virtanaan, oli sillävälin toipunut ja koetti nousta pystyyn. Mutta veri, joka virtaili pitkin hänen kasvojaan, pimitti hänen näkönsä, niin ettei hän tiennyt, missä oli.—
»Riisukaa häneltä miekka!—Sitokaa hänet!» käski Boleslav.
Nostoväen miehet katselivat toisiansa. Heillä ei ollut mitään nuoraa. Epäröiminen saattoi jälleen merkitä paljo.—Nopealla päättäväisyydellä hyppäsi Boleslav hevosen selästä, tempasi suitset sen suusta ja ojensi hihnat vasemmalle sivustamiehelle.
»Eteenpäin! Kaksi seuraavaa menee auttamaan!»
Vitkalleen, myrkyllisen aroin katsein kävivät he toimeen. Maassa makaava huitoi käsin ja jaloin ympärilleen ja koetti hihallaan pyyhkiä verta silmistään. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Hihnat kiertyivät hänen ranteihinsa ja vaahtoiset kuolaimet saivat tehdä kapulan virkaa.
Hevonen oli sillävälin lähtenyt tiehensä ja pelästyneen joukon lävitse murtautunut vapauteensa.
»Viekää hänet kirkkoon», käski Boleslav.
Samassa saapui vanha ravintolan isäntä ulvoen ja väännelleen käsiään.
»Felix», parkui hän, »mitä he ovat tehneet sinulle? Älä salli sitä. Huuda toki apua! Auttakaa häntä hyvät, ihmiset! Minä olen esivalta. Tahdon, että autatte. Käsken niin.»
»Käskijä olen täällä minä», tiuskaisi Boleslav.
Silloin muutti hän menettelytapansa ja koetti liikuttaa tämän ankaran miehen sydäntä.
»Herra kapteeni, olkaa armollinen minua onnetonta isää kohtaan. Olenhan teitä kerran kantanut käsivarsillani. Olitte silloin niin pieni, aivan pieni. Ja aina olette ollut minulle rakas... Eikö niin, rakkaat ihmiset, junkkarimme puolesta olisimme aina olleet valmiit uhraamaan henkemme?»
Hän oli siksi hyvässä lihassa, ettei voinut langeta polvilleen Boleslavin eteen, muuten olisi hän sen tehnyt. Sitten, kun hän näki, kuinka hänen poikaansa laahattiin pois, juoksi hän epätoivoissaan hänen perästään ja koetti tarttua hänen takkinsa liepeeseen. Mutta silloin sulkeutui ovi heidän välilleen.
»Avain minulle!» käski Boleslav.
Vanhus heittäytyi portaille ja vasaroi nyrkeillään tammilautoja.
Sivustamies, jota hänen apulaisensa seurasivat, toi avaimen Boleslaville.
»Mikä on nimesi?»
»Michel Grossjohann», vastasi schrandenilainen ynseästi.
»Ja te toiset?»
»Franz Malky.»
»Emil Rosner.»
Boleslav merkitsi heidän nimensä muistikirjaansa.—»Te kolme vartioitte vankia tämän yön ja vastaatte hänestä hengellänne.»
Vanhus kirkonovella näytti, kun kaikki hänen raivonsa ei auttanut mitään, tulevan jälleen suunnilleen ja hiipi, salavihkaan Boleslaviin vilkuen, pappilaa kohden.
Boleslav luuli tietävänsä mitä hän aikoi siellä tehdä.
»Te kolme seuraavaa», jatkoi hän, »vartioitte sakariston ovea ja pidätte huolen siitä, ettei kukaan, paitsi haavuria, joka tulee hänet sitomaan, pääse ulos eikä sisälle.—Ymmärrättekö?»
»Kuten käskette!» murisi kolme raivosta vapisevaa ääntä.
»Ja nyt toimeen, pojat. Maaneuvoksen viraston luettelon mukaan on Schrandenin kylässä asevelvollisia miehiä kaikkiaan— — —»
Ja tarkastus alkoi.— — —
XVI.
Tunkeuduttuaan kahta tuntia myöhemmin töllisteleväin joukkojen lävitse, jotka taikauskoisen kammon valtaamina mulkoilivat häneen, ikäänkuin hän olisi osannut noitua, ja päästyään niitylle, jolla ei ollut ainoatakaan ihmistä, tuntui hänestä kuin olisi hän jättänyt metsänpetojen häkin, petojen, joiden kesyttäminen hänellä oli tehtävänään.
Vaara näytti nyt lopultakin olevan ohitse. »Kun heidät olen tänään saanut hallituksi», tuumi hän itsekseen, »eivät he enää huomenna uskalla mukista.» —Hän ojensihe iloissaan saavutetusta voitosta.
Vielä vain jäähyväiset Reginalle—ja kaikki huolet olivat ohitse. Hänen edessään levisi jälleen kukkiva maailma—hän oli kuulevinaan kaukaa houkuttelevaa rumpujen pärinää ja sotahuutoja.
»Nyt Reginan luo!» huusi hän äkkiä syvältä sydämestään puuskahtavalla riemulla, niin että säikähti itseään. Valmistuakseen vaikeaan tehtävään päätti hän tehdä kierroksen metsän lävitse, ennenkuin suuntaisi askeleensa Kissanportaalle.
Aurinko kallistui metsän latvoja kohden. Kevätvihreille niityille levisi utuisia varjohuntuja, ja vetisistä ojista nousi väkevä mudan tuoksu.
Honkametsä vain seisoi jykevänä ja äänetönnä kuten talvisaikaankin. Ainoastaan sieltä täältä pilkisti vaalean vihreä lehtivesa näkyviin hirsijyleikön lomasta.
Hän heittäytyi sammalikkoon selälleen ja katseli päivänvaloa, joka kuin purppurainen kudos riippui tiheikön yllä.
Vielä, kerran antoi hän viime tuntien uhkayrityksen liukua editsensä.—Pappilan tiiviisti verhotut ikkunat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka huolellisesti Helena osasikaan häneltä estää jokaisen silmäyksen alueelleen! Täytyihän tytön sentään tietää, mitä hänen esiintymisensä kylässä merkitsi. Täytyi toki tietää, että hän huomenna lähtisi täältä eikä mahdollisesti palaisi konsanaan.
Eikö Helena tuntisi lainkaan kaipausta puhutella häntä ensin vielä kerran? Eikö hetki, johon hän oli kirjeessään viitannut, ollut lyönyt tänään? Mitä auttoi kirje, jota hän kantoi povellaan, jos käsi, joka sen oli kirjottanut, vetääntyi hänestä pois? Lemmityn kuva oli nyt vaalennut tykkänään eikä se voisi seurata häntä taistelussakaan, jollei Helena itse sitä verestä.
»Jos hän minua rakastaa, kutsuu hän minua. Jollei hän kutsu, olen hänet menettänyt.»
Näin päätellen jätti hän metsän ja astui sillalle.
Heleään viheriään pukeutuneena hymyili puisto häntä vastaan. Poppelien latvoilla lepäsi hopeainen hohde, ja muratit tummanvihreinä häämöttivät niiden välistä.
Kuinka kaunis olikaan tämä kotipaikka, joka hänelle ei tarjonnut muuta kuin huolta ja tuskaa! Kuinka paloikaan hänen koko sydämensä noille kurjille raunioille, joissa hän sai asustaa kuin mikäkin pahantekijä! Oliko se kenties tuon naisen tähden, joka vapaaehtoisesti oli jakanut hänen kurjuutensa ja tahtoi tehdä oman kurjuutensa portaaksi hänen onnelleen?
Mutta hän ei enää ollut huolissaan siitä, mitä oli tuleva. Hän tiesi itsensä terästetyksi heikkoutta ja paheita vastaan, sittenkuin isänmaa oli hänet kutsunut. Hän olikin muuten jo kauan tuntenut olevansa Reginasta vapautunut. Aikoja sitten oli tyttö jälleen palvelustyttö, kuten hän itse herra.
Vielä yksi ainoa yö—ja papin kirous oli joutunut joutavaksi loruksi.
Kuinka oli Reginan käyvä?— —Sai katsoa itse eteensä. Olihan hän turvannut tytön tulevaisuuden. Enempää ei kukaan voinut häneltä vaatia. Ja lahjan tahtoi hän tänään tehdä kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, jotta Reginaa kosittaisiin, kuten rikasta leskeä konsanaan... Jättiväthän tuhannet vaimonsa ja lapsensa nälkään ja kurjuuteen, eivätkä siltä saaneet räpäyttää silmäripsiäänkään, kun murhaavat kuulat lentelivät. Miksi hänen tarvitsi huolehtia siitä, kuinka tämä vieras olento jaksoi kestää yksinäisyytensä?
Niin karaisi hän itseään, sillä hänen sydämensä sykki sangen levottomasti...
Ja kun hän saapui Kissanportaan päähän, näki hän toiselta puolelta pensasten takaa tutun olennon, jonka laskeutuva aurinko kirkasti kultaisella hehkullaan.
»Regina!» huusi hän.
Mutta olento ei liikahtanut.
»Tulehan toki vastaan.»
Silloin hiipi tyttö kumaraisillaan vitkaan lähemmäksi painaen vasemman käden levällään harrottavilla sormilla vasenta rintaansa.
Boleslav vilkaisi häneen ja—pelästyi—
»Hyvä isä—miltä sinä näytät!» sammalsi hän.
Tyttö näytti aivan metsistyneeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina, tukka, joka ahkeraan kammatessa oli alkanut niin kauniisti kiharoitua, riippui jälleen pörröisinä suortuvina otsalla ja poskilla. Syvistä sinertävistä silmäkuopista pilkkuivat silmät taikamaisen kiiluvina, jäykkinä ja palavina eivätkä rohjenneet kohota häneen katsomaan.—
»Hänhän aivan menehtyy», huusi ääni hänen povessaan. »Hän kuolee sinun tähtesi!» Hän tarttui tytön käteen, joka hervotonna jäi lepäämään hänen käteensä.
»Regina—puhu toki—etkö lainkaan iloitse siitä, että olen täällä jälleen?»
Regina kyyristihe kuten silloin, jolloin hän vielä pelkäsi lyöntejä.
Boleslav silitti hänen kalseaa, kuivaa tukkaansa. »Tyttö raukka!» sanoi hän. »Sinun on ollut vaikea olla niin ypö yksin.»
Regina hytkähti herransa koskettaessa ja vaikeni.
»Miksi et minulle kirjottanut, että tunnet itsesi täällä liian yksinäiseksi?»
Regina pudisti päätään, sitten sanoi hän arastellen: »Mitäs minä yksinäisyydestä, herra?»
»Mikä sinua sitten on vaivannut?»
Regina katsoi häneen tuskallisesti ja vaikeni.
»Mutta?»
»Minä—luulin—ettette palaisikaan.»
»Mutta kirjotinhan sinulle, hupakko.»
»Niin, kirjotitte kyllä—tulevanne viikon kuluessa, ja silloin istuin Kissanportaalla yöt ja päivät—yöt ja päivät—mutta te ette tullut. Ja kolmen viikon perästä kirjotitte uudestaan: tulen kenties viikon kuluessa, ja sittenkään ette tullut. Ja silloin ajattelin, että tahdotte vaan minua syöttää sanoilla, jotta paremmin—viihtyisin. Ja että te kaduitte, että olitte ollut minulle ystävällinen, koska en sitä ansainnut ja koska ...» hän vaikeni ja peitti tuokioksi kasvonsa käsiinsä.
»Mutta kirjeesihän oli vallan järkevä.»
»Niin, herra», sammalsi Regina. »Olisiko minun —sopinut teille—muuten kirjottaa?»
Boleslav puraisi huultaan ja katsoi suoraan eteensä vihertäväin lehtien vilskeeseen.— —Mahtoikohan tyttö aavistaa jotakin siitä, mitä muutamain tuntien jälkeen oli tapahtuva?
»Mutta nyt on kaikki hyvin—eikö niin?» kysyi hän epävarmasti.
Silloin vaipui Regina huudahtaen hänen eteensä ja huusi hänen polviinsa kiertyen: »Kaikki on hyvin, jos jäätte tänne, herra. Minua niin pelottaa, että voisitte jälleen mennä pois, herra.»
Ei, hän ei aavistanut mitään.—Vaikein kaikista oli vielä hänen edessään. Boleslavista tuntui, kuin hänellä olisi kädessään salama, joka tytön musertaisi ensi kosketuksella.
Mutta vielä oli aikaa. Ensin täytyi tälle tuskastuneelle olento raukalle lahjottaa pari elvyttävän ilon hetkeä, ennenkuin häneen sattui viimeinen, raskain isku. Niin voi hän koota voimia sitä kestääkseen.
»Nouse, Regina», sanoi hän lempeästi. »Olkaamme iloiset, ja älä ajattele tulevaisuutta.»
Sitten kulkivat he rinnatusten hämärän puiston lävitse, jonka sirosti hiekotetut polut kiemurtelivat kuin kimaltavat purot viheriän nurmen keskitse. Epämääräinen versomisen ja mätänemisen höyryistä sekotettu keväinen tuoksu tulvahteli pensaista, ja puiden latvoista kuului kaihomielistä, kainoa suhinaa ja lintujen viserrystä.
»Kuinka kauniiksi täällä on kaikki muuttunut poissa ollessani!» huudahti Boleslav.
»Niin, herra», vastasi Regina. »On kauniimpaa kuin on ollut milloinkaan ennen.»
»Nytkö yhtäkkiä?» kysyi Boleslav hymyillen ja katsoi tyttöä syrjästäpäin. Silloin näki hän syvät varjot hänen poskillaan, niille oli levinnyt viehättävä puna.
»Hän elpyy jo», mietti hän itsekseen, ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi häipyvän onnen viimeiset hetket elettävinään.
»Olethan kaikesta huolimatta tehnyt ahkerasti työtä», sanoi hän, koettaen yhä säilyttää hyväntahtoisen herran äänensävyä ja viitaten pariin hyvin hoidettuun kukkasarkaan, joita peittivät punertavat esikot ja satakaunot.
Regina päästi lyhyen, ylpeän naurahduksen. »Täytyihän kaiken olla kunnossa, kun saavutte, herra.»
»Mutta itsesi, Regina, olet lyönyt laimin.»
Tyttö käänsi polttavan punan peittämät kasvonsa häpeissään syrjään.
»Onko minun sanottava totuus, herra?» sammalsi hän.
»Tietysti.»
»Ajattelin—että jo ennen—kuolisin—ja silloinhan olisi se ollut samantekevää.»
Boleslav vaikeni. Reginasta virtasi kokonainen rakkauden meri ja aaltoili jokaisen sanan mukana hänen ylitsensä.
Hänen silmiensä eteen aukeni nurmikenttä, joka linnan takana loivasti kallistui alas puistoon. Siellä seisoi rapaantuneella kantakivellä Diana jumalattaren jalusta, jonka Regina oli hilannut nurmikolta paikoilleen. Itse kuvapatsas, jota hän varmaankaan ei ollut jaksanut nostaa, makasi jalustan ääreen vieritettynä, ja kasvot tyhjine, valkeine silmineen olivat ylöspäin. Muutamien askelten päässä siitä oli musta, nelisnurkkainen pengos heleänvihreän nurmikon keskellä. Tämä oli paikka, jossa Boleslav oli ensi kerran tavannut tytön touhuissaan kaivamassa hautaa turmelijalleen, jota ei kukaan muu tahtonut haudata.
»Olen jättänyt tämän silleen—muistoksi itselleni», sanoi hän kuin anteeksi pyytäen ja viittasi maasta viillettyihin turpeihin, jotka alkoivat kasvaa kiinni nurmipenkiksi.
Sitten kulkivat he edelleen pensaikon luo, joka ympäröi puutarhamajaa kuin korkea häkkiaita.
»Ja lasikaton olen jälleen korjannut», sanoi Regina.
»Oo-ho?»
Heidän katseensa yhtyivät, mutta kääntyivät nopeasti jälleen etäisyyteen.
Rauhallisena odotti pieni maja heitä, ja ikkunan-ruudussa kimmelsi vielä iloisen houkuttelevana myöhästynyt päivänsäde, vaikka kaikki muu oli ympärillä varjojen verhossa.
Suloinen kodikkuuden tunne valtasi Boleslavin ja viihdytti tuokioksi levottomuuden, joka jäyti hänen mieltään.
»Mene», sanoi hän, »keitä minulle jotakin illaksi; olen nälkäinen ja uupunut kovasta ratsastuksesta.»
Hänelle johtui mieleen hevosensa—missähän se mahtoi harhailla? Sitten unhotti hän sen jälleen.
»Ja laita itsesi kuntoon», jatkoi hän, »jottet pöydässä näytä siivottomalta.»
»Kyllä, herra,—niin hyvin kuin voin.»
Eteisessä he erosivat. Boleslav meni asuinhuoneeseen, Regina keittiöön.—Syvästi huoahtaen heittäysi Boleslav sohvalle, joka rutisi ja natisi hänen painostaan. —Kaikki näytti samalta kuin hän sen taanoisena yönä oli jättänyt, ei sentään—esirippu ja sentakainen vuode oli uuninnurkasta hävinnyt. Isoäidin kuva myös puuttui.—Laukaus, joka oli hipaissut Reginan olkapäätä, oli sen särkenyt aivan pirstaleiksi.
Ikkuna oli auki. Väkivän maan tuoksu, joka häntä ei tänään jättänyt missään, uhkui virtanaan huoneeseen. Se mahtoi tulla multakasoista, joita oli luotu päätyseinämälle.—Minuutti minuutilta kasvoi hänen levottomuutensa.
Hän ei voinut viihtyä kauemmin yksin. »Miksi tahdot lyhentää ennestäänkin niukkoja hetkiä?» sanoi hän itsekseen ja aikoi mennä keittiöön; silloin näki hän Reginan paljain hartioin kyyröttävän lieden tulen edessä ja ompelevan nuttuaan.
Pelästyneenä vetäytyi hän takaisin.
Mutta muutamien sekuntien jälkeen tuli Regina itse pukeutuneena avaamaan hänelle ovea.
»Mitä käskette, herra?»
»Näytä, miten olet katon korjannut», vastasi Boleslav, kun hänelle ei mitään muuta johtunut mieleen. Hän kiitteli työtä, mutta ei katsonut sitä lainkaan. Sitten pysähtyi hän lieden eteen ja tuijotti kielehtiviin liekkeihin. Oli jo tullut melkein pimeä, tuli heitti lepattelevan loimonsa nokisille seinille.—
»Minä autan sinua keittämisessä», sanoi Boleslav.
»Oh, herra, te teette minusta pilkkaa», vastasi Regina, mutta onnen loiste levisi hänen kasvoilleen.
»Mitä saan sitten?»
»Paljoa täällä ei ole kotona, herra—munia ja palvattua silavaa—vähän tuoreita vihanneksia—muuta ei ole mitään.»
»Kiittäisin Jumalaa, jos saisin—» Äkkiä vaikeni hän. Vähällä oli hän ilmaista kaiken. Eihän tyttö aavistanut mitään. Eikä hänen tarvinnut aavistaakaan.—Aamuun asti kestäköön hänen onnensa.
»Eteenpäin siis», sanoi hän nauraen, vaikka hänen kurkkuaan kuristivat aavistukset ja huolet, »muuten näännyn nälkään.»
»Ensin täytyy veden kiehua, herra.»
»Hyvä—odotetaan.» Hän kyykistihe puulaatikolle istumaan. »Ja sitten, Regina, tulehan vähän lähemmäksi. Et miellytä minua vieläkään—tukkasi—»
»En ole sitä vielä ehtinyt kammata, herra.»
»Tee se siis.—»
Reginan silmät leimahtivat jälleen aran rukoilevasti häneen. »Teidänkö täällä ollessanne, herra?» sammalsi hän.
»Kas, kuinka tekokaino aivan yhtäkkiä!»
»En minä siksi, herra— —»
»Älä sitten kursastele.»
Regina meni huoneen etäisimpään nurkkaan, missä hänen vuoteensa oli, ja päästi rivakalla liikkeellä valloilleen aaltoilevan hiustulvansa, joka ulottui aina lanteille saakka. Kammatessaan huomattuaan, kuinka hänen herransa silmät mieltyneinä tähystelivät häntä, levitti hän äkkiä, kuin hävyn ja onnen valtaamana, käsivartensa ja heittäytyi vuoteensa eteen lattialle, painaen kasvonsa tyynyyn.
Boleslav odotti äänetönnä, kunnes tyttö nousi.—Hiuksensa järjestettyään tuli Regina hänen luoksensa lieden ääreen ja puuhaili pannujen ja kattilain kera, häneen vilkaisemattakaan.
»Kerros nyt, Regina—mitä kaikkea tällä aikaa on tapahtunut?» kysyi Boleslav.
Regina pudisti päätänsä.—»Bockeldorfissa oli kaikki ennallaan—paitsi kauppiasta ja hänen rouvaansa en ole nähnyt ketään.—Kyläänkään en mennyt tulvan aikaan—mutta olen kai sen jo teille kirjottanut, ja sain aika tavalla nähdä nälkää—mutta mitäs siitä.—Niin, tosiaan, sitten on tänne tullut kirjeitä viime viikkoina, viranomaisilta Wartensteinistä, Königsbergistä ja—tänään vielä yksi—se on— —»
»Hyvä, hyvä, myöhemmin, kun teemme tulen.» Mitä maailma häntä liikutti—tänään, kun hänen oli poltettava takanaan sillat menneisyyteen, kun hänelle ei jäänyt mitään siitä, mitä oli elänyt ja kärsinyt!—
Sitten, kun illallispöytä oli katettu ja lamppu loisti häntä vastaan Reginan kädestä, meni hän tytön kera asuinhuoneeseen.
»Ethän ole kattanut itsellesi», huomautti hän.
»Saanko minä, herra?»
»Tietysti saat!»
»Ja teille—mitä viiniä, herra?»
Boleslav hengitti syvään. »Ei mitään.»
Jälleen istuivat he vastatusten rauhallisessa lampunvalossa, kuten niin usein talvipuhteina, lumen pyrytessä ikkunaruutuja vasten ja myrskyn orsia ravistellessa. Nyt lentelivät sieltä hentosiipiset hyttyset ja leudot, tuoksahtelevat henkäykset hiipivät niiden kera huoneeseen. Hentojen lehtiritvojen välistä pilkkui nouseva kuu, joka pääsiäisen jälkeen oli ensi kerran täyttynyt.
Boleslav työnsi lautasensa syrjään. Ruoka ei maittanut. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että viini oli jäänyt kellariin. Päihtymys, jota hän oli tahtonut välttää, huumasi jo hänen jäseniään.
Ja kun hän salavihkaa vilkaisi Reginaan, pelästyi hän, sillä tytön silmät lepäsivät hänessä niin autuudesta juopuneina kuin tämä olisi taivaan ja maan unhottanut hänen tähtensä. Surut ja huolet olivat kadonneet hänen kasvoiltaan. Ne olivat jälleen pyöristyneet, ja uusi kukoistava tuoreus loisti hänen poskillaan. Mutta Boleslav ei ollut konsanaan havainnut hänessä sitä haaveellista vienoutta, joka tänään virtaili hänen koko olennostaan ja jossa hän sieluineen ja ruumiineen näytti liukenevan sulaan alttiuteen.
»Regina», kuiskasi Boleslav. Sydämenlyönnit, jotka tuntuivat puuskahtelevan aivan kurkkuun saakka, varottivat häntä: »Ole varuillasi— —ole varuillasi—tämä on viimeinen kerta, kun hän johdattaa sinua kiusaukseen».
»Viimeinen kerta!» kuului vastakaiku hänen povestaan. »Hän kuolee! Hän menehtyy ikävään ja tuskaan.»
Hänestä oli kuin arpea alkaisi polttaa hänen alahuulessaan.
»Vielä hänen kerallaan suloinen hetki ja sitte tapa hänet—niin on hän kaikista tuskista vapaa», kuiskasi ääni hänelle.
»Tämähän on sulaa mielettömyyttä!» ajatteli hän väristen.
Ja taasen vajosivat heidän silmänsä toisiinsa. Sielut eivät tienneet mistään vastarinnasta, vaikkakin ruumiit pitivät epätoivoisesti puoliaan.
»Pelasta itsesi», kuului ääni. »Ajattele kirousta! Säilytä itsesi puhtaana isänmaalle!»
Hän mietti sanaa, jolla voisi haihduttaa tämän hurmaavan lumouksen. Mutta hän ei löytänyt.
Sitten nousi hän ja meni avoimen ikkunan ääreen viillyttääkseen otsaansa yöilmassa. »Puhu—toimi—lopeta äänettömyys!» kehotti hän itseään. Silloin muisti hän kirjeet, joista Regina oli puhunut.
»Anna minulle kirjeet!» sanoi hän. Hänen äänensä kuului tuimalta.
Regina nouti pinkan valkokuorisia kirjeitä, jotka hän asetti herransa paikalle pöytään. Tämä avasi päällimäisen ja tuijotti paperiarkin ylitse tyhjään ilmaan.—
Eikö olisi parasta jo nyt mainita, mikä oli välttämätöntä? Miksi viivyttää eron hetkeä, jonka kuitenkin täytyy tulla?—Mutta kammoksuen karkotti hän tämän ajatuksen mielestään. »Saakoon hän iloita puoliyöhön asti.—Suloinen hetki ja sitten—»
»Hänen vapaasukuisuudelleen, parooni Boleslav von Schrandenille ilmotetaan täten, että Teidän pyynnöstänne pidetään uusi tutkimus murhapolton mahdollisuuteen nähden Schrandenin linnan palossa, joka tapahtui maaliskuun 6 päivänä 1809, ja tämä tutkimus on määrätty pidettäväksi— —»
Nauruun remahtaen heitti hän paperiarkin syrjään. Hänen sormensa hapuilivat seuraavaa kirjettä.
Silloin pisti hänen silmiinsä Helenan käsiala.
Hän hytkähti vastenmielisyydestä. Mitä hän vielä tahtoi. Miksi häiritsi hän häntä tänä hetkenä?—